Tähtitieteellinen yhdistys Ursa

Ilmakehän optiset ilmiöt

Valokuvaus

Halojen havainto-opas

  • <link harrastus jaostot ilmakehan-optiset-ilmiot havaitseminen havainto-ohjeita-ja-oppaita halojen-havainto-opas yleista-havaitsemisesta.html>Yleistä havaitsemisesta
  • <link harrastus jaostot ilmakehan-optiset-ilmiot havaitseminen havainto-ohjeita-ja-oppaita halojen-havainto-opas havaintojen-teko.html>Havaintojen teko
  • Raportointi
  • <link harrastus jaostot ilmakehan-optiset-ilmiot havaitseminen havainto-ohjeita-ja-oppaita halojen-havainto-opas valokuvaus.html>Valokuvaus
  • <link harrastus jaostot ilmakehan-optiset-ilmiot havaitseminen havainto-ohjeita-ja-oppaita halojen-havainto-opas polarisaatio.html>Polarisaatio
  • <link harrastus jaostot ilmakehan-optiset-ilmiot havaitseminen havainto-ohjeita-ja-oppaita halojen-havainto-opas jaakidenaytteet.html>Jääkidenäytteet

Halohavaintojen historia vilisee epämääräisiä raportteja mitä kummallisimmista halomuodoista. Suuri osa näistä kummallisuuksista on hyvin todennäköisesti virheraportteja, mutta valokuvien puutteessa havaintojen luotettavuudesta voidaan kiistellä loputtomiin. Kaikki taivaalla näkyvät erikoisuudet olisi syytä kuvata, jotta kuvia voidaan jälkeenpäin tutkia ja vertailla käytettävissä oleviin simulaatioihin. Pilvet saattavat helposti aiheuttaa hämääviä "halomuotoja", mutta aina ei yksittäisestä valokuvastakaan voi varmuudella todeta onko ilmiö halo vai pilvi. Tästä syystä vaikkapa Heveliuksen halon nähdessään tulisi havaitsijan ottaa useita kuvia riittävän pitkältä aikaväliltä, jotta todennäköisen pilven mahdollinen liike tulee ilmi. Kameran tallentaessa kaiken ihmissilmää tarkemmin on myös harvinaisten halonäytelmien kuvaaminen hyödyllistä, sillä kuvista voi löytyä kentällä huomaamatta jääneitä halomuotoja. Esimerkiksi kovan pyramidikidenäytelmän loistaessa taivaalla saattaa havaitsijalta siinä hässäkässä helposti jäädä lyhytaikainen, lähes kiinni 18° renkaassa kulkeva 20° rengas huomaamatta. Hard-core-havaitsijalla onkin kuvaus aina etusijalla ja ruutuja räpsitään hienoimpien halospektaakkelien eri vaiheista kuluja säästelemättä. Vasta kun kaikki mahdollinen on purkissa, jää aikaa nauttia näytelmän visuaalisesta annista.

Kompaktikameroilla eivät onnistumismahdollisuudet halokuvauksessa ole kovin suuret, sillä niiden suorituskyky asettaa rajat kuvaamiselle. Jos halojen valokuvaaminen kiinnostaa hiukankin enemmän, on järjestelmäkamera välttämätön investointi. Halojen esiintyessä hyvin laajalla alueella, olisi myös objektiivien oltava mahdollisimman laajakulmaisia. 28 mm:n linssillä pärjäilee jo jotenkuten, mutta aina paranee, kun käytössä on esim. 24 tai 20 mm:n laajakulma. Jos aikoo samaan kuvaan mahduttaa todella suuria kokonaisuuksia, on seuraava askel otettava kalansilmäobjektiivien suuntaan. Käytettyjä hyvälaatuisia 16 mm:n kalansilmiä on kameraliikkeissä tarjolla huokeaan hintaan tuon tuostakin. Kannattaa seurata käytettyjen objektiivien markkinoita. Viime aikoina markkinoille on tullut siedettävän (ei halpoja kuitenkaan) hintaisia 8 mm kalansilmälinssejä joiden pyöreän kuvan kuvakulma on peräti 180°. Tällaisella linssillä voi kuvata koko taivaan kerralla, mutta se sopii vain koko taivaan näytelmiin. Auringon puolen näytelmissä 16 mm on parempi. Vaikka omistaisikin jonkin kalansilmälinssin, on silti syytä kuvata myös yksityiskohtia pitempi polttovälisellä laajakulmalinssillä (20-28mm). Erityisesti tämä koskee pyramidinäytelmiä. Pienikokoiset ellipsihalot ovat oma lukunsa, niiden kuvaaminen onnistuu pienellä telellä (80-135 mm) parhaiten.

Filminvalinta on myös huomionarvoinen seikka. Valoilmiöitä, varsinkin haloja kuvattaessa on suositeltavaa käyttää jyrkkää diafilmiä. Värinegatiivifilmille otetuissa kuvissa on ongelma siinä, että niistä tehdyt paperikopiot eivät kykene esittämään halokuvien laajaa sävyaluetta riittävän hyvin. Diafilmin herkkyys kannattaisi olla ISO 25-100. Eivät herkemmätkään filmit toki käyttökelvottomia ole, mutta valotusaikojen kanssa voi tulla jo ongelmia. Nykyfilmeillä rakeisuus ei enää ole ongelma. Diafilmien merkeissäkin on eroja, sillä eräät filmit eivät toista värejä hyvin halokuvauksessa toisinaan otetuissa selvästi alivalotetuissa kuvissa. Aika hyviä filmejä ovat ainakin Kodachrome 25 ja 64 sekä edullinen Fujichrome Sensia 100.

Aurinko tulisi aina peittää jonkin esteen, esim. katulampun tai talon katon taakse välttyäkseen häiritseviltä linssiheijastumilta. Silloin, kun kyseessä on kuva esim. pyramidikiderenkaista, on hyvä sijoittaa Aurinko aivan kuvan keskelle joissain ruuduissa. Vakavasti haloja havaitsevan kannattaa väsätä ns. auringonpeittäjä, jossa esim. lyhyen teleskooppivarren päässä on palanen hitsauslasia (din 10-12)  jonka taakse Aurinko peitetään. Tällöin Auringon kiekko erottuu kuvissa ja se helpottaa mittausta.

Yleensä kameroiden valotusmittarin antamat arvot ovat varsin hyviä (valotusta ei saa mitata Auringon kohdalta, sillä tällöin kuva alivalottuu pahasti!). Kuvia kannattaa kuitenkin ottaa hieman haarukoiden, ja haarukointia tulisi keskittää enemmän alivalotuksen puolelle (tilanteesta riippuen 0.5-2 askelta). On huomioitava kuitenkin, että mitattaessa valotusta kirkkaasta auringon ympäristön hehkusta on valotusta haarukoitava mieluummin ylivalotuksen puolelle. Yksi tapa on mitata valotus 45-60 asteen päästä Auringosta sivulle, edellyttäen että kyseisellä alueella on samankaltainen pilvitilanne kuin Auringon ympäristössä, ja valottaa siitä arvosta portaittain vähintään 2 askelta (mielellään 3 jos taivaalla on pyramidihaloja) alivalotuksen puolelle. Ohjearvoina ISO 100 diafilmille voisi esittää aukolla 22 valotusaikoja 1/125 s - 1/500 s. Jokainen varmasti oppii käsittelemään kameraansa kuitenkin loppujen lopuksi omien kokemustensa kautta. Kuun halojen kuvaus riippuu todella paljon käytössä olevasta filmistä. Kannattaa itse kokeilla ja opetella omien välineiden paras käyttö.

RSS Taivaanvahti