Pyhäinhohteen tutkimushistoriaa

Teksti: Jari Piikki

Pyhäinhohteen toi kirjallisuuteen ensimmäisenä italialainen taiteilija Benvenuto Cellini vuonna 1562. Hän arveli hohdetta Jumalan antamaksi merkiksi omasta pyhyydestään, koska se näkyi vain hänen itsensä varjon ympärillä. Cellinin ansiosta ilmiö lienee saanut nimensä.

Ensimmäisen tieteellisen selityksen esitti Winterfeld v. 1795. Hän huomasi, että kaikki epätasaiset pinnat olivat kirkkaimmillaan Auringon vastapuolella, koska varjot eivät näy siellä. Tämä oli aivan oikea havainto kuivasta pyhäinhohteesta. Parhaimmillaan hohde oli kuitenkin kasteessa.

Kasteteorian esitti Lommel 1874. Hän ajatteli, että pisarat toimivat linsseinä, jotka taittoivat valon kasvien lehdille yhteen polttopisteeseen, josta valo heijastui pisaran kautta takaisin. Lommel oletti, että pisaroiden piti olla polttovälinsä päässä lehdistä eikä aivan kiinni niissä. Irrottajana ajateltiin toimivan lehdissä olevien pienien karvojen.

1800-luvulla syntyi toinenkin teoria. Brandes oli sitä mieltä, että ilmiön synnyttivät pisaroissa tapahtuvat sisäiset ja ulkoiset heijastukset. Jotkut tutkijat kannattivat sitä, vaikka toisen teorian kannattajat tyrmäsivätkin sen. Lommelin teoriaa kannattivat mm. Minnaert (1954), Tricker (1970) ja Greenler (1980) kirjoissaan. Minnaertin mukaan hohteeseen vaikuttaa myös kokonaisheijastuminen, joka korostuu etenkin epäsäännöllisissä pisaroissa. Trickeriin tukeutuvat myös Lynch ja Livingstone kirjassaan.

Tuntuu käsittämättömältä, että tällaisia teorioita on kehitelty, vaikka olisi ollut erittäin yksinkertaista tutkia kastepisaroita, jotka näkyvät jopa paljain silmin. Näin lienee tehnytkin ruotsalainen Mattsson, joka 1970-luvulla huomasi, että ilmiö näkyy muillakin kuin karvaisilla kasveilla. Mattsson esitti syyksi lehtien kaltevuutta, jolloin polttopiste lankeaa lehdelle, vaikka pisara on aivan kiinni siinä.