Arkisto
- syyskuu 2023
- elokuu 2023
- kesäkuu 2023
- toukokuu 2023
- huhtikuu 2023
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- heinäkuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Parhaaksi katsomallaan tavalla
Kirjoitin vuonna 2019 siitä, että Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta kehotti tutkijoita kirjoittamaan ilmaiseksi artikkeleita Tekniikan Maailmaan. Tiedekunnan viestintäosasto perusteli tätä muun muassa sillä, että ”monet rahoittajat edellyttävät tulosten laajaa julkaisua ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta” ja että artikkelit parantavat yliopiston julkisuuskuvaa.
Totesin seuraavasti:
”Suotavaa olisi, että Helsingin yliopistokin puolustaisi tutkijoiden oikeutta korvaukseen tekemästään työstä sen sijaan, että se myötävaikuttaa sellaisen yhteiskunnan rakentamiseen, missä ihmisten odotetaan tekevän kaupallisille tahoille työtä palkatta.”
Yliopisto on kuitenkin mennyt vielä oudompaan suuntaan.
Huomasin toissaviikolla tähtitieteilijä Mikko Tuomen mainitsevan Twitterissä, että kaupallinen julkaisija nimeltä MustRead pyysi häntä kirjoittamaan heille ilmaiseksi. Mikäs siinä, ei ole kummallista, että yritys haluaa välttää palkkakuluja.
Outoa on se, että Helsingin yliopisto on leikissä mukana.
Kyseessä ei tällä kertaa ole vain yhden tiedekunnan linjaus. Keskushallinnon viestintä on syyskuussa tiedottanut, että Helsingin yliopisto on viiden muun korkeakoulun tavoin tehnyt sopimuksen MustRead Akatemian kanssa, ja kannustaa tutkijoita kirjoittamaan sinne. (Yliopiston avoimuuskäytännön mukaisesti tiedote ei ole ulkopuolisten luettavissa.)
Tiedotteen mukaan ”Mustread Akatemia on journalistinen, Suomen keskeisille päättäjille ja vaikuttajille suunnattu media”, joka ”tarjoaa tuoretta tutkimustietoa päättäjille helposti luettavassa muodossa”.
Tiedotteessa ei mainita palkkioista, mutta kysyttäessä viestintä varmisti, että kirjoittajille ei makseta mitään. Sen sijaan Helsingin yliopisto maksaa MustReadille siitä, että se julkaisee tutkijoiden sille ilmaiseksi kirjoittamia tekstejä.
Pyysin Helsingin yliopistolta nähtäväkseni MustReadin kanssa solmitun sopimuksen. Se on nyt luettavissa täällä. (Hämmentävää kyllä, sopimus on solmittu vasta puolitoista kuukautta sen jälkeen, kun siinä sovittu maksullinen toiminta on aloitettu.) Yliopisto kuitenkin poisti sopimuksesta tiedot siitä, kuinka paljon se MustReadille maksaa. Yliopisto perusteli hinnan salaamista sillä, että muuten joku voisi tarjota yliopistolle samaa palvelua halvemmalla (lihavointi lisätty):
”MustReadin ilmoittaman mukaan hintatieto on liikesalaisuus, koska sen päätyminen kilpailijoiden käsiin voisi aiheuttaa yritykselle merkittävää vahinkoa. Yrityksen kanta ei sido yliopistoa, vaan yliopiston pitää arvioida, voiko tietoa objektiivisesti pitää yksityisen liikesalaisuutena. Tässä tapauksessa yliopiston arvio on, että tieto on yksityisen liikesalaisuus (laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta 24 § 1 mom 20 k). Sopimuksen muut ehdot ovat julkista tietoa, ja hintatiedon päätyminen julkiseksi tekisi kilpailijoille helpoksi esimerkiksi tarjota vastaavaa palvelua hieman alempaan hintaan.”
Kerrottuani haluavani valittaa salauspäätöksestä julkisia hankintoja koskevan lain nojalla yliopisto kertoi, että sopimuksen arvo on alle 60 000 euroa, eli se ei ole julkisia hankintoja koskevan lain piirissä.
Helsingin yliopiston strategian mukaan yliopiston ydintehtävien toteuttaminen perustuu avoimuuteen, ja yliopisto on tunnettu ”avoimista, akateemisen vapauden ja yhteisöllisten ja demokraattisten vaikutusmahdollisuuksien mukaisista toimintatavoistaan”. (Tiedonsaannista ja yrityssuhteista yliopistolla voi lukea entisen Helsingin yliopiston hallituksen jäsenen Thomas Wallgrenin kirjeestä muille silloisille hallituksen jäsenille.)
Sopimuksen mukaan järjestelyn tarkoituksena on ”vahvistaa tutkijoiden ja yhteiskunnan vuoropuhelua”. Tutkitun tiedon merkitys on yhteiskunnassa entistä isompi, ja on tärkeää, että se huomioidaan poliittisessa päätöksenteossa kattavammin. Osoittaisi puutteellista ymmärrystä yhteiskunnallisesta päätöksenteosta pitää ongelman ytimenä sitä, että päättäjillä ei ole tietoa saatavilla ja tilanne korjaantuu heille artikkeleita pyytämättä kirjoittamalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö tällainen popularisointi ja tärkeiden tutkimustulosten ja -kysymysten esille tuominen olisi arvokasta ja hyödyllistä.
Sitä suuremmalla syyllä siitä tulee saada korvaus. Jos yliopiston palkkalistoilla oleva tutkija puhuu vaikkapa yliopiston avoimessa tilaisuudessa tai kirjoittaa yliopiston julkaisuun, tämän voi katsoa kuuluvan hänen työtehtäviinsä. Sisällön tuottaminen kaupalliselle yritykselle on eri asia.
Kysyin miten yliopisto oikeuttaa sen, että se maksaa siitä, että kaupallinen toimija teettää tutkijoilla palkatonta työtä. Yliopiston viestintä vastasi, että yliopistolaisten tehtäviin kuuluu yhteiskunnallinen vuorovaikutus, ja ”jokainen toteuttaa sitä työajallaan parhaaksi katsomallaan tavalla”. Viestintä rinnasti MustRead Akatemiaan kirjoittamisen Tiedekulman tapahtumiin osallistumiseen ja siihen, että yliopiston viestintä kirjoittaa yliopiston kanavissa julkaistavia uutisia. Kysymykseen siitä, eikö kaupallisten toimijoiden yliopiston mielestä tarvitse maksaa yliopistolaisille heidän työstään, viestintä ei vastannut.
Ilmeisesti yliopisto ei tunnista eroa siinä, että kirjoittaa yliopistolle (tai muulle yleishyödylliselle voittoa tavoittelemattomalle taholle) tai kaupalliselle toimijalle – tekstien tekijänoikeudet muuten jäävät MustReadille, eivät kirjoittajille.
Se, että yliopisto esittää ilmaisen työn tekemiselle yritykselle tapana toteuttaa yliopiston työntekijöiden velvollisuuksia on jo sinänsä ongelmallista. Se, että yliopisto maksaa tästä yritykselle, osoittaa, että se ymmärtää rahallisen korvauksen merkityksen, mutta ei katso sen kuuluvan yliopistolaisille. Yliopistojen työilmapiiristä on viime vuosina puhuttu paljon. Tällainen asenne sitä tuskin parantaa.
Olen usein kirjoittanut siitä, miten tieteellisten lehtien kustantaminen on järjestetty kaupallisten kustantajien ehdoilla tavalla, joka merkittävästi haittaa tieteen tekemistä. (Ks. täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä.) Yliopistoilla olisi tärkeä tehtävä uusien ei-kaupallisten lehtien tukemisessa ja julkaisemisen bisnesmallin hylkäämisessä.
Tässä onkin käynyt toisin päin. Kuten Mikko Tuomi toteaa, ”tieteellisen julkaisemisen kyseenalaiset käytännöt ovat siis leviämässä tiedeviestintään: tutkijat tekevät työn, yliopisto maksaa, ja raha ja työ menevät kaupallisen toimijan liikevoitoksi”.
Järjestely osoittaa kaikkiaan huonoa harkintakykyä. Viestinnän mukaan kyseessä on vuoden kestävä kokeilu. Kaikki ottavat joskus harha-askelia, oleellista on se, miten tunnistaa ja korjaa virheensä. Yliopisto voi alkaa maksaa kirjoittajille jo nyt (ja takautuvasti), lopettaa tällaisten sopimusten tekemisen, ja ruveta puolustamaan tutkijoiden oikeutta korvaukseen työstään. (Ammattiliitto Tieteentekijöiden liiton palkkiosuosituksiin voi tutustua täällä.)
Yliopisto mainostaa mielellään arvojaan, mutta oikeasti ne määrittyvät teoilla, eivät julkilausumilla. Se, miten Helsingin yliopisto nyt muuttaa toimintaansa kertoo paljon siitä, millainen se on.
20 kommenttia “Parhaaksi katsomallaan tavalla”
Vastaa
Perintö lukkojen takana
Tänään tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta Aaron Swartzin kuolemasta. Swartzilla oli merkittävä rooli RSS-syötteiden, Creative Commons -lisenssin ja Reddit-sivuston kehittämisessä, sekä Yhdysvaltojen internet-sensuurilakialoitteen SOPA kaatamisessa. Swartz muistetaan kuitenkin parhaiten työstä, joka koitui hänelle kuolemaksi: tieteellisten artikkelien saatavuuden parantamisesta.
Swartz latasi vuosina 2010-11 JSTOR-tietokannasta koneelleen miljoonia tieteellisiä artikkeleita MIT-yliopiston kirjaston verkon kautta, johon hänellä oli pääsy ja josta ne olivat saatavissa. Ei tiedetä, mitä Swartz aikoi artikkeleilla tehdä: oliko tarkoituksena tutkia niitä vai tuoda ne avoimesti saataville. Swartz oli aiemmin käyttänyt toista artikkelitietokantaa tilastolliseen tutkimukseen, ja oli toisaalta laittanut miljoonia oikeusasiakirjoja avoimesti verkkoon. FBI oli tutkinut Swartzia jälkimmäisen takia, ja lopettanut todettuaan, että toiminnassa ei ollut mitään laitonta.
Swartz oli mukana kirjoittamassa vuonna 2008 julkaistua Guerrilla Open Access Manifestoa, missä arvosteltiin ihmiskunnan tieteellisen perinnön pitämistä suuryritysten omaisuutena ja kehotettiin tuomaan artikkeleita julkisesti saataville:
”There is no justice in following unjust laws. It’s time to come into the light and, in the grand tradition of civil disobedience, declare our opposition to this private theft of public culture.”
JSTOR ja MIT eivät lopulta halunneet viedä Swartzia oikeuteen, mutta MIT ei myöskään tukenut häntä. Yhdysvaltojen viranomaiset uhkasivat laittaa Swartzin vuosikymmeniksi vankilaan tehdäkseen hänestä varoittavan esimerkin, samaan tapaan kuin Julian Assangesta, joka on hänkin edistänyt demokratiaa parantamalla dokumenttien saatavuutta.
Kamppailu syytteitä vastaan kulutti loppuun Swartzin taloudelliset ja henkiset varat, ja hän teki itsemurhan. Swartzin elämästä on vapaasti katsottavissa kelpo dokumentti The Internet’s Own Boy: The Story of Aaron Swartz.
Tällä hetkellä vapaan julkaisemisen sissimanifestin ajatuksia toteuttaa kazakstanilaisen Alexandra Elbakyanin perustama tietokanta Sci-Hub. Sivusto aloitti toimintansa alkuvuodesta 2011, muutama kuukausi sen jälkeen, kun Swartz oli ladannut JSTOR-artikkeleita. Nyt Sci-Hubissa on yli 88 miljoonaa tieteellistä artikkelia vapaasti saatavilla. Suurin osa on otettu kustantajien sivuilta ja laitettu avoimesti esille vastoin heidän tahtoaan.
Sci-Hubissa on saatavilla niin uusia kuin vanhoja artikkeleita avoimesti ja helposti, ja laajemmin kuin missään muualla. Vauraiden maiden yliopistojen tutkijat pääsisivät osaan artikkeleista käsiksi myös kirjastonsa kautta, mutta silloinkin kun se on mahdollista, artikkelien etsiminen on usein vaivalloista, kirjastojen ja kustantajien käyttöliittymät monasti kömpelöitä, ja käytetyt formaatit toisinaan epäkäytännöllisiä.
Sci-Hubista löytyy kaikki suoraan yhden hakurivin kautta kätevässä pdf-formaatissa. Sci-Hub on käytännöllinen varsinkin, kun tekee töitä yliopiston verkon ulkopuolella, mikä on viime aikoina yleistynyt. Monille ympäri maailmaa Sci-Hub on kätevän sijaan korvaamaton, koska heidän instituuteillaan ei ole varaa kustantajien kohtuuttomiin hintoihin – tai he eivät ole osa mitään instituutiota.
Elbakyan on Sci-Hubilla tehnyt avoimen tieteen eteen enemmän kuin kukaan muu 2000-luvulla. Tämän takia hänkin on oikeusjuttujen kohteena.
Elbakyanin henkilökohtaista vapautta on suojannut se, että hän ei asu Yhdysvaltojen eikä sen liittolaisten alueella. Elbakyan on Yhdysvalloissa määrätty maksamaan 19.8 miljoonaa dollaria korvauksia, mutta hän ei ole osallistunut oikeudenkäynteihin, eikä hänen ole tarvinnut välittää tuomioista.
Vaikka pääsy Sci-Hub-tietokantaan on estetty monissa maissa, jotka pyrkivät turvaamaan suuryritysten voittoja tieteellisen tiedon saatavuuden kustannuksella, tätä on helppo kiertää, koska sillä on monta eri osoitetta. Artikkelien varastointia ollaan varmuuden vuoksi siirtämässä myös hajautettuun muotoon.
Tieteelliset kustantajat American Chemical Society, Elsevier ja Wiley ovat nostaneet uuden oikeusjutun, jossa ne vaativat Intiaakin estämään pääsyn Sci-Hubiin. Elsevier on sattumoisin erityisen pahamaineinen tieteellisten instituutioiden hyväksikäyttäjä.
Elsevier ja kumpp. ovat ryydittäneet kannettaan perättömillä väitteillä siitä, miten Sci-Hub uhkaa tieteellisen tiedon luotettavuutta, yksittäisten ihmisten henkilökohtaisten tietojen turvallisuutta sekä kirjastojen turvallisuutta – laittamalla avoimesti saataville julkisesti julkaistuja tieteellisiä artikkeleita alkuperäisessä muodossaan. Tällaisten tarinoiden keksiminen osoittaa, että kustantajat eivät itsekään luota asiansa oikeutukseen.
Poikkeuksellisesti Elbakyan on Intiassa osallistunut oikeuskäsittelyyn. Syynä on se, että maan lainsäädäntö tunnustaa opetuskäyttöön liittyvän rajoituksen tekijänoikeuksiin. Intian tuomioistuinten päätöksellä saattaa olla esimerkillisiä seurauksia tieteelle tekijänoikeuksien uudelleen arvioinnin kautta.
Tieteellisten artikkelien tekijänoikeudet ovatkin omituinen tapaus. Niiden kohdalla termi tekijänoikeus on harhaanjohtava, englannin sana copyright –kopiointioikeus– on oikeampi. Tieteelliset kustantajat eivät ole artikkelien tekijöitä, tilaajia tai maksajia. Ne eivät nykyään tee niiden eteen muuta kuin yhdistävät kirjoittajan, editorin ja vertaisarvioijat, joista ketkään (paitsi joskus editorit) eivät edes saa kustantajalta maksua työstään.
Nykyinen tieteellinen julkaisujärjestelmä on tuhoisa, se syö miljardeja euroja tieteestä joka vuosi. Olen kirjoittanut tieteellisen julkaisemisen ongelmista aiemmin suomeksi täällä, täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä. Viimeisin katsaukseni on julkaistu englanniksi avoimen ja ilmaisen tieteellisen edelläkävijälehden Open Journal of Astrophysics blogissa.
Tekijänoikeusjärjestelmää tarvitaan taiteellisen, teknologisen, ja journalistisen työn tekijöiden toimeentulon turvaksi, mutta nykyisen tieteellisen julkaisemisen saralle sitä ei ole tarkoitettu, eikä se palvele siinä yhteistä etua.
Järjestelmä on luotu aikana, jolloin lehtiä julkaistiin vain paperilla. Tieteelliset artikkelit olivat saatavilla kirjastojen hyllyillä, missä niitä saattoi kuka tahansa käydä lukemassa. Jos kirjastossa ei ollut jotain artikkelia, sen valokopion saattoi tilata toisesta kirjastosta.
Nyt tieteellisten kirjastojen hyllyvalikoimia karsitaan, ja artikkelit etsitään pääsääntöisesti verkosta. Koska kustantajilla on oikeus artikkeleihin, ne vaativat maksua niistä joka vuosi uudelleen, vanhan kertamaksun sijaan. Niinpä vaikka kaupalliset kustantajat lopettaisivat julkaisemisen tänään, tiedeyhteisö joutuisi maksamaan omien kättensä hedelmistä suuryrityksille hamaan ikuisuuteen.
Ongelmaa voi ratkoa monesta suunnasta. On oleellista tukea avoimia verkkoarkistoja kuten arXivia ja niitä käyttäviä avoimia lehtiä. On myös aiheellista kysyä, miksi tutkijat tekevät vertaisarvioijina ja editoreina ilmaista työtä suuryrityksille, joiden voitot menevät muiden taskuihin.
Julkaisemisjärjestelmää uudistava open access -liike on toistaiseksi painottanut yhteistyötä ja neuvotteluita suuryritysten kanssa, ja tulokset ovat jääneet vaatimattomiksi. Miksi yritykset vapaaehtoisesti siirtyisivätkään vähemmän voittoja tuottavaan käytäntöön, saati edistäisivät toimintamalleja, jotka tekevät ne tarpeettomiksi?
Mutta vaikka julkaisutapa uudistettaisiin, vanhojen artikkelien saatavuuden voi taata vain siirtämällä ne yritysten holveista julkiseksi omaisuudeksi. Tämä edellyttää suoraa toimintaa, tai lakimuutosten ajamista kansalaistottelemattomuuden keinoin. Aaron Swartzin sanoin, tieteellisen perintömme pitäisi kuulua kaikille, ei olla suuryritysten lukkojen takana.
8 kommenttia “Perintö lukkojen takana”
-
Jyri+T. sanoo:
Hei! Olisiko tästä aineksia sinulle aiheeksi?
https://www.quantamagazine.org/the-most-famous-paradox-in-physics-nears-its-end-20201029/
-
Syksy Räsänen sanoo:
Sabine Hossenfelder on kirjoittanut aiheesta selventävästi.
http://backreaction.blogspot.com/2020/11/the-black-hole-information-loss-problem.html
-
-
Matias sanoo:
Samoilla linjoilla kanssasi. Sci-Hubissa on tosin se ongelmallinen piirre, että se perustuu (ymmärtääkseni) tunnusten/salasanojen kalasteluun. Kyse ole pelkästä PDF-tiedostojen latauksesta. Kukaan ei varmuudella tiedä, mihin käyttäjien tiedot lopulta päätyvät, nehän ovat rahan arvoista tavaraa.
VPN päällä pystyy avaamaan ja lataamaan journaalien sivuilta ja JSTOR:n kautta näppärästi.-
Mihin perustat väitteesi Sci-Hubin sisällön hankkimistavasta?
-
-
Päädyin yhden American Philosophical Association blogi-postauksen kautta tänne https://scholarlykitchen.sspnet.org/2018/09/18/guest-post-think-sci-hub-is-just-downloading-pdfs-think-again/
”Sci-Hub is not just stealing PDFs. They’re phishing, they’re spamming, they’re hacking, they’re password-cracking, and basically doing anything to find personal credentials to get into academic institutions.”
Muistan lukeneeni Sci-Hubista ladatuista artikkelien alalaidasta, minkä yliopiston tunnuksilla se on ladattu. Eli jotenkin se hyödyntää (taas käsittääkseni) kalastettuja tietoja. Jonkinlaista kyberrikollisuutta.
-
Kiitos. Se, että Sci-Hub kertoo artikkelin ladatun yliopiston tunnuksilla, ei osoita, että tunnukset olisi varastettu.
Koska Elsevier ja kumpp. ovat julkisuudessa esittäneet tällaisiä väitteitä ja ko. artikkelin kirjoittaja työskentelee suuryritysten kanssa, on mielenkiintoista nähdä, tuovatko ne Intiassa oikeuden eteen todisteita niistä.
-
-
En tunne kunnolla Sci-Hubin toimintaa mutta kaipa sen pyörittämiseen jotain kepulikonsteja liittyy. Ei savua ilman tulta.
Selvennykseksi, ei ollut tarkoitus hurskastella, käytän itse Sci-Hubin lisäksi mm. Library genesistä, joka on akateemisten kirjojen kannalta hyvä. Ja siis olen tietysti sitä mieltä että tiede pitäisi olla avoimesti saatavissa kaikille.-
Kyllä on mahdollista, että suuryritykset (ja niiden palkkalistoilla olevat tahot) esittävät perättömiä väitteitä niiden liiketoimintaan uhkaavista tahoista. On tietysti myös mahdollista, että joissakin tai kaikissa väitteissä on perää.
-
En voisi olla enempää samaa mieltä kanssasi. Tiedän, että esim. Valtioneuvosto voi pyytää oppituolin haltijalta lausuntoa ajankohtaisesta asiasta jossain lakiasiassa esim. viran puolesta tehtynä, aika kiireesti, ilmaiseksi. Mutta en voisi kuvitella, että esim. yksityinen lakifirma tekisi sen ilmaiseksi, ja jos kyseinen firma konsultoi tätä professoria, se maksaa tälle palkkion. Puhumattakaan tilanteesta, että yliopisto alkaisi maksamaan tälle yksityiselle lakifirmalle (joka laskuttaa asiakastaan) vielä erikseen lisää. Tuohon tieteen edistämiseen akateemisessa hengessä talkoina sen sijaan haluan uskoa, ja se tuottaa iloa monille halvalla. Esim. tämä blogi.
Ja lisäykseksi, etten tiedä sidonnaisuuksiasi, tai maksaako Ursa jotain blogista ja paljonko, eikä asia minulle kuulu. Uskoisin, että Ursa toimii kestävästi ja oikein tässä asiassa.
Ursa kyllä maksaa minulle tästä blogista. Mutta voittoa tuottamattomalle yleishyödylliselle järjestölle kirjoittaminen on eri asia kun kaupalliselle yritykselle – myös Tieteentekijöiden liiton palkkio-ohjeissa kehotetaan ottamaan huomioon millaisesta tahosta on kysymys.
Olen kyllä pitänyt puheita ja kirjoittanut artikkeleita ilmaiseksikin pienille yleishyödyllisille tahoille.
Yliopistojen ja yksityisten yritysten välillä on iät ja ajat toiminut yhteistyö varsinkin tuotekehityksessä ja tutkimuksessa. Oulun yliopiston ja it-sektorin yhteistyö on yksi tunnetuimmista. Minulla ei ole tietoa siitä kumpi silloin on maksava osapuoli. Ehkä se on yritys, joka ostaa tietotaitoa yliopistolta? Mielestäni tällainen yhteistyö on erittäin tuloksellista ja hyödyttää molempia osapuolia.
Tuo blogikirjoituksessa mainittu MustRead -tapaus ei minulle oikein aukea. Olisiko niin, että yliopistolta palkkaa saavan tutkijat työsopimukseen kuuluu myös artikkelien kirjoittaminen yliopiston osoittamille tahoille ilman eri korvausta?
Ei tutkijoilla ole tuollaista velvollisuutta.
EU:n juuri julkaistuissa korkeakoulupoliittisissa suosituksissa painotetaan eniten korkeakoulujen yrittäjyyskasvatusta kaikilla aloilla. Yrittäjyyshenkisyyttä näyttävät painottavan suomalaisetkin yliopistot. Yrittäjyysideaan ei kai kuulu, että yliopistolaiset antavat ilmaiseksi työpanostan yritysten käyttöön ja luopuvat vielä tekijänoikeuksistaan. Millaisia yrittäjiä Helsingin yliopisto on nyt kouluttamassa? – Esimerkki osoittaa, miten absurdia on poiketa yliopistojen humboldtilaisista tavoitteista kovin pitkälle.
Mielestäni voisi oll aika tervehdyttää pelisääntöjä.
Linja löytyisi ehkä siitä, että kova, loogisesti perusteltu ja yhteiseen tieteelliseen kielioppiin perustuva tutkimustuotanto velvoitettaisiin yhteiseksi ja mahdollisimman vapaaksi globaaliksi omaisuudeksi. Sen sijaan tulkinnat ja analyysit sekä katsaustyyppiset julkaisut, samoin kuin mielialoihin vetoavat kannanotot; kaikki persoonallisempi tuotanto olisi tekijänsä omaisuutta ja kauppatavaraa.
Todellinen tutkimus ehkä selkeytyisi – jätettäisiin kiire johtopäätöksille ja jatkotoimille demokraattiseen markkinakäsittelyyn, jossa median ylilyönnitkin saisivat temmellyskenttänsä ilman, että tutkijoita saisi siteerata miten sattuu; velvoite tarkistuttaa haastattelut ja maksaa niistä.
Tällä hetkellä on valitettavan sekavaa ja laadullisesti sietämättömän vaihtelevaa tulosten esittely mediassa. Follow the money. Selvät crackpotit tunnistettaisiin suoremmin?
Mutta avain olisi siinä, että vertaisarvioitavaan järjestelmään ladatessa ei voisi asettaa maksumuuria, vaan ansiot olisi kerättävä muuten uskottavuuttaan rakentaen.
En usko, että tuo vaikuttaisi tiedeuutisoinnin ongelmiin.
Tieteellisten julkaisujen ja rahankäytön kohdalla ongelman ydin on vertaisarvioinnin järjestäminen kustannustehokkaasti, ks. https://astro.theoj.org/post/168-the-future-of-journal-publishing-here-today-by-syksy-rasanen
Totta. Vertaisarvioijien on vaivanpalkkansa saatava. Jotenkin tuntuisi, että se luonnollisimmin maksettaisiin sieltä mistä perustutkimuskin yleisesti: ”sivistyksen vakuutusmaksuista” eli verovaroista. Globaaliin yhteisymmärrykseen tieten on vielä matkaa…
Kysymys ei ole siitä, että vertaisarvioijille pitäisi maksaa. Lukemalla linkkaamani artikkelin saa selville, mistä on kysymys.
Elleivät tiedeyhteisöt kaikkialla maailmassa keskustele yhteisestä toimintalinjasta, kaupalliset toimijat voivat jatkaa kahdenvälisiä lehmänkauppojaan ohi tieteen työntekijöiden.
Artikkelissasi viljelit paljon yleistyksiä. Fraktaalirakenteissaan business ei toki ole aivan noin yksioikoista. Suomen erityisesti painottuneesta korruptioympäristöstä käsin helposti näyttää siltä.
Mielestäni akateemisen toiminnan yhteisten globaalien pelisääntöjen tarve on ilmeinen. Pekan esille ottama väärinkäytös ja tiedeuutisoinnin ongelmat eivät ole offtopiccia. Jos olisi leveät hartiat valvomassa sovittujen menettelyjen noudattamista, kyllä sillä olisi merkitystä.
Tieteellisen julkaisemisen ongelmana ei ole se, että sovittuja menettelyjä ei noudatettaisi, vaan se, että sovitut menettelyt ovat tieteelle tuhoisia.
Kyse ei ole kaupallisten toimijoiden välisistä ”lehmänkaupoista”, vaan kaupallisten toimijoiden ja yliopistojen (ja tutkimusinstituuttien) välisistä sopimuksista.
En ole perehtynyt asiaan, mutta ehkäpä yliopisto maksaa Mustread Akatemialle siitä hyvästä, että he spämmäävät kaikkien yhteiskunnallisten päättäjien sähköpostit täyteen HY:n tutkijoiden hengentuotoksia – ja vielä useampana aaltona. Tällöin myös nimitys Mustread selittyisi luonnollisella tavalla 🙂
Off-topic, mutta liittyy julkaisemiseen. Tämän ”lehden” nettisivulla https://www.walshmedicalmedia.com/scholarly/extraterrestrial-life-journals-articles-ppts-list-1879.html on kaksi muka minun kirjoittamaa ”artikkelia”. Minulla ei ole kuitenkaan niiden kanssa mitään tekemistä. Olen pyytänyt poistamista käyttäen heidän webbilomaketta (muuta yhteydenottokanavaa sieltä ei löytynyt), mutta viestiin ei ole vastattu eikä valeartikkeleita poistettu.
Onko teillä yliopistojen tutkijoilla oikeus kieltäytyä, ilman sanktioita, kirjoittamasta artikkeleita Mustreadille? Tai esimerkiksi jopa tehdä yhdessä päätös joukkokieltäytymisestä?
On toki. Tuollaista yhteistä päätöstä tuskin tulisi, jokin ammattiliiton tuomitseva lausunto olisi varmaan sitä lähimpänä.
Samalla on syytä muistaa, että yliopisto vaatii tutkijoilta jotain ”yhteiskunnallista vuorovaikutusta”, ja paikkoja ja rahoja jaettaessa katsotaan, paljonko meriittejä kullakin on.
Jos työnantajasi sanoo, että jos teet sen kaverille töitä ilmaiseksi, sinulla on parempi mahdollisuus saada uusi työsopimus nykyisen loppuessa, niin onhan se kyseenalaista.
Tarkoitin kaupallisetn toimijoiden ja tutkimuslaitosten välisiä ”lehmänkauppoja”. Kansainvälisesti sponsorointi on hieman erilaista kuin Suomen sosiaalidemokratiassa.
Mihin ”sponsorointiin” viittaat?
Viittaan yksittäisten tutkijoiden rahoitusjunailuihin.
https://www.weforum.org/agenda/2019/11/top-research-universities-by-funding-list/
Siellä missä julkinen rahoitus yliopistoille ja tutkimuslaitoksille on ohutta pakosta tehdään runsaasti epävirallisiakin sponsoridiilejä kaupallisten toimijoiden kanssa. Jos siinä samalla tulee häirittyä kilpailevan kollegan uraa, eipä liene hidaste joillekin määräävässäkin asemassa oleville.
Yksittäiset tutkijat ja tutkimuslaitokset ovat eri asia, tutkijoiden ”sponsoridiilit” eivät ole merkittävä ongelma, saati kilpailijoiden uran häiritseminen niillä (en ole koskaan kuullut kummastakaan), eikä tällä ole mitään tekemistä tieteellisen julkaisemisen ongelmien kanssa.
Tämä riittäköön tästä.