Arkisto
- toukokuu 2023
- huhtikuu 2023
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- heinäkuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Eron oireita
Olen aiemmin kirjoittanut siitä, miten tieteellisten artikkelien kaupallisesta julkaisemisesta on tullut tarpeetonta. Kustannusbisnes siirtää joka vuosi miljardeja euroja tiedeyhteisöltä kustannusalalla toimivien suuryritysten taskuihin. Ei ole liioiteltua sanoa, että artikkelien kaupallisesta julkaisemisesta on tullut merkittävä este tieteen edistykselle. Kustantajista erityisen huonon maineen on saanut Elsevier, joka on aktiivisesti yrittänyt estää tieteellisen tiedon välittämistä.
Kaupallisten kustantajien bisnesmalli on tuottoisa: tutkijat antavat artikkelinsa ja työpanoksensa vertaisarvioinnissa ilmaiseksi, ja kustantajat myyvät artikkelit takaisin tutkijoiden yliopistoille kovaan hintaan. Tämä kuitenkin toimii vain niin kauan kuin tiedeyhteisö suostuu jatkamaan leikkiä. Koska artikkeleita voi laittaa avoimiin arkistoihin ilmaiseksi luettavaksi ja vertaisarvioinnin voi järjestää taskurahalla, kustantajien voitot ovat uhattuna.
Elsevier on vastannut haasteeseen omalla tavallaan. Ensinnäkin se on ostanut erityisesti talous- ja oikeustieteilijöiden käyttämän SSRN-arkiston. Pian Elsevier rupesi poistamaan arkistossa olevia artikkeleita, perättömin perusteluin ja kirjoittajille ilmoittamatta. On epäselvää, kuinka monta artikkelia koki tämän kohtalon (Elsevierin mukaan vain parikymmentä), ja oliko kyseessä vain toiminnan alkuun liittyvä virhe. Mutta joka tapauksessa tapahtuma alleviivasi sitä, että tieteellinen tieto ei ole turvassa suuryritysten omistuksessa, koska yritykset ovat vastuussa vain osakkeenomistajille, eivät tiedeyhteisölle. Tiedeyhteisö on reagoinut perustamalla uuden arkiston nimeltä SocArXiv. Se seuraa jossain suhteessa, kuten nimessä, fysiikan arkistoa arXiv, mutta siinä on enemmän sosiaalisen median ja verkostoitumisen nykyaikaisia työkaluja.
Elsevierin toinen avaus on omaperäisempi: se on yrittänyt patentoida verkossa tapahtuvan vertaisarvioinnin. Patenttia ei onneksi hyväksytty alkuperäisessä laajuudessaan. Myönnetty patentti kattaa vain vertaisarvioinnin, jossa artikkelia voidaan tarjota toiseen lehteen hylkäämisen jälkeen. Elsevier saattaa silti yrittää tukahduttaa tieteilijöiden verkossa järjestämiä vertaisarviointipalveluita patentin avulla. Se, kestäisikö patentin tulkinta oikeudessa on toissijaista, jos tieteilijöillä ei ole aikaa ja rahaa käydä oikeuskamppailuja.
Elsevierin toiminta kertoo siitä, että yritys ymmärtää tiedekustannusbisneksen lopun häämöttävän. Toivottavasti sen temppujen tökeryys nopeuttaa tiedeyhteisön eroa muistakin kaupallisista kustantajista, ja miljardien vapautumista tieteen tekemiseen.
Eikö vertaisarvioinnutus sinänsä ole oire?
Jos tiede toimisi täysin puhtaasti ja ihmisillä olisi toimeentulo ja arvostus riippumatta siitä kenen tutkimustyö saavuttaa kuuluisuutta, kaikki toimittaisivat paperinsa samaan arkistoon ja kokeneet tutkijat pitäisivät kunnia-asiana seurata oman alansa julkaisuja ja nostaa arvointeihinsa/blogikatsauksiin mielenkiintoiset tapaukset.
Vaan elämme epätäydellisessä maailmassa.
”kaikki toimittaisivat paperinsa samaan arkistoon ja kokeneet tutkijat pitäisivät kunnia-asiana seurata oman alansa julkaisuja ja nostaa arvointeihinsa/blogikatsauksiin mielenkiintoiset tapaukset”
Näin hiukkaskosmologiassa tehdään jo nyt. Vertaisarvioinnista tarkemmin, ks.
http://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/totuuden_ovivahdit
Haluaisitko Syksy jossain välissä kommentoida tätä? http://www.ox.ac.uk/news/science-blog/universe-expanding-accelerating-rate-%E2%80%93-or-it (http://www.nature.com/articles/srep35596)
Tunnen tuon tutkimuksen (ja Subir Sarkarin) hyvin. Pitää paikkansa, että supernovahavaintojen yksinään antama tuki laajenemisen kiihtymiselle ei ole järkevän epäilyn ulkopuolella. Asiaan liittyy hienovaraisia yksityiskohtia, joihin en tässä mene.
Mutta supernovahavainnot joka tapauksessa osoittavat, että laajeneminen on hidastunut odotettua vähemmän, ja laajenemisnopeuden muutoksesta on monia muitakin havaintoja.
Kysymys on siitä, mikä aiheuttaa laajenemisnopeuden muutoksen on vielä auki.
Suomessa, Jyväskylän yliopiston yhteydessä, toimii kolmen biologin muodostama innovatiivinen yritys Peerage of Science [www.peerageofscience.org], joka tarjoaa tieteellisten manuskriptien vertaisarviointia. Yritys on saanut homman pyörimään mutta toistaiseksi lähinnä perustajien omalla tutkimusalalla, ekologiassa. Yritys on kuitenkin jo kansainvälisestikin merkittävä vakava aloite perusteellisesti uudistaa nykyisiä tieteellisen julkaisutoiminnan rakenteita. Kannattaa vilkaista !
“Elsevier’s business model has been compared to a restaurant where the customers bring the ingredients, do all the cooking, and then get hit with a $10,000 bill.”
Hyvin sanottu, (patentoitu) rahan himo on valtava. Toivottavasti Syksyn toive lopullisesta avioerosta toteutuu. Robin Hoodeja näköjään kaivataan myös tieteissä.
Toinen rahasyöppö on nykyään kokousmaksut. Ainakin avaruusalalla, jos on kyse insinöörimäisemmästä kokouksesta, 800-1000 euron maksu 4-5 päivän kokouksesta on nykyään tavallinen, ja lisäksi meille kerrotaan että firmat sponsoroivat näitä tapahtumia. Tuolla rahalla saa oikeuden istua luentosalissa kuuntelemassa, kahvitaukojen tarjoilun ja yhden kokouspäivällisen jonka hinta on ehkä 50 euroa. Muistan yhdenkin kokouksen jossa luentosalit oli rakennettu tilapäisjärjestelyin vanhaan teollisuushallikompleksiin ja ”kahvitauko” tarkoitti vesiautomaatteja joista tosin vesi iltapäivisin loppui. Osallistumismaksu oli kuitenkin 800 euroa ja kyse oli periaatteessa alan vuotuisesta pääkokouksesta.
Jos kokousmaksu per päivä on paljon kalliimpi kuin esimerkiksi se että vuokraisi ravintolasta kabinetin samoille ihmisille koko päiväksi (tarvittaisiin tietysti monta ravintolaa paitsi jos porukka on pieni), silloin alan ihmetellä mihin raha menee.