Arkisto

• toukokuu 2023
• huhtikuu 2023
• maaliskuu 2023
• helmikuu 2023
• tammikuu 2023
• joulukuu 2022
• marraskuu 2022
• lokakuu 2022
• syyskuu 2022
• elokuu 2022
• kesäkuu 2022
• toukokuu 2022
• huhtikuu 2022
• maaliskuu 2022
• helmikuu 2022
• tammikuu 2022
• joulukuu 2021
• marraskuu 2021
• lokakuu 2021
• syyskuu 2021
• elokuu 2021
• kesäkuu 2021
• toukokuu 2021
• huhtikuu 2021
• maaliskuu 2021
• helmikuu 2021
• tammikuu 2021
• joulukuu 2020
• marraskuu 2020
• lokakuu 2020
• syyskuu 2020
• kesäkuu 2020
• toukokuu 2020
• huhtikuu 2020
• maaliskuu 2020
• helmikuu 2020
• tammikuu 2020
• joulukuu 2019
• marraskuu 2019
• lokakuu 2019
• syyskuu 2019
• elokuu 2019
• heinäkuu 2019
• kesäkuu 2019
• toukokuu 2019
• huhtikuu 2019
• maaliskuu 2019
• helmikuu 2019
• tammikuu 2019
• joulukuu 2018
• marraskuu 2018
• lokakuu 2018
• syyskuu 2018
• elokuu 2018
• kesäkuu 2018
• toukokuu 2018
• huhtikuu 2018
• maaliskuu 2018
• helmikuu 2018
• tammikuu 2018
• joulukuu 2017
• marraskuu 2017
• lokakuu 2017
• syyskuu 2017
• elokuu 2017
• kesäkuu 2017
• toukokuu 2017
• huhtikuu 2017
• maaliskuu 2017
• helmikuu 2017
• tammikuu 2017
• joulukuu 2016
• marraskuu 2016
• lokakuu 2016
• syyskuu 2016
• elokuu 2016
• kesäkuu 2016
• toukokuu 2016
• huhtikuu 2016
• maaliskuu 2016
• helmikuu 2016
• tammikuu 2016
• joulukuu 2015
• marraskuu 2015
• lokakuu 2015
• syyskuu 2015
• elokuu 2015
• kesäkuu 2015
• toukokuu 2015
• huhtikuu 2015
• maaliskuu 2015
• helmikuu 2015
• tammikuu 2015
• joulukuu 2014
• marraskuu 2014
• lokakuu 2014
• syyskuu 2014
• elokuu 2014
• kesäkuu 2014
• toukokuu 2014
• huhtikuu 2014
• maaliskuu 2014
• helmikuu 2014
• tammikuu 2014
• joulukuu 2013
• marraskuu 2013
• lokakuu 2013
• syyskuu 2013

---

Myyttisiä lintuja

31.8.2020 klo 11.24, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Luin Richard Baumin ja Willian Sheehanin kirjan In Search of Planet Vulcan: The Ghost in Newton’s Clockwork Universe. Se käsittelee erästä historian suurinta tieteellistä vallankumousta, nimittäin Newtonin gravitaatioteorian korvautumista yleisellä suhteellisuusteorialla. Näkökulma on sikäli kiinnostava, että suhteellisuusteoria on vain pikkujuttu lopussa. Pääosassa on Newtonin teorian kehitys, kukoistus ja lopullinen kaatuminen ongelmaan, jota yritettiin paikata Vulkanus-planeetalla. Baum ja Sheehan käyvät vaiheet läpi keskeisten henkilöiden historian kautta tuoden esille kiinnostavia yksityiskohtia.

Tarina lähtee liikkeelle vuonna 1642 Isaac Newtonista. Hänen äitinsä palvelijoiden mielestä Isaac ”ei kelpaa muualle kuin yliopistoon”, ja sepä hänen kohtalokseen koituikin. Kahdessa vuosikymmenessä 1660-luvulta 1680-luvulle Newton kehitti rakennelman, joka tunnetaan nykyään Newtonin mekaniikkana eli klassisena mekaniikkana. Se oli ensimmäinen fysiikan teoria. Yksi sen keskeinen osa oli Newtonin gravitaatioteoria, jonka mukaan jokainen kappale vetää muita puoleensa voimalla, joka on verrannollinen kappaleen massaan ja kääntäen verrannollinen kappaleiden etäisyyden neliöön.

Newtonin teoria selitti Johannes Keplerin havainnot, joiden mukaan planeetat liikkuvat ellipsin muotoisia ratoja Auringon ympäri. Newton meni Kepleriä pidemmälle selittämällä myös sen, että planeettojen radat poikkeavat ellipseistä, koska niihin vaikuttavat Auringon lisäksi myös muut planeetat.

Säntilliset havainnot olivat fysiikan kehityksen ytimessä, ja fysiikan edistys taasen johti tarkempien havaintolaitteiden kehittämiseen. Uuden teleskoopin avulla William Herschel vuonna 1781 mullisti käsityksen maailmankaikkeudesta löytämällä kokonaisen uuden planeetan, jonka nimeksi tuli Uranus.

Herschel itse ehdotti nimeä Georgium Sidus, suomeksi siis Yrjöjen tähti, kuninkaallisen tukijansa George (eli Yrjö) III:n mukaan. Avaruutta tutkittiin siinä missä tuntemattomia seutuja Maassa ja kunniaa taivaan löydöistä jaettiin kuin siirtomaiden valloitusretkistä. Kolme vuosikymmentä Uranuksen löytämisen jälkeen George III:n hallinnosta kirjoitettiin seuraavasti:

”on totta, että menetimme Amerikan kolmentoista siirtokunnan terra firman [kiinteän maan], mutta meidän tulisi olla tyytyväisiä saatuamme tri Herschelin kenraalintaitojen avulla vastineeksi paljon laajemman terra incognitan in nubibus [tuntemattoman maan pilvissä]”

Planeettojen löytämistä (kuten 1900-luvulla Kuun ”valloitusta”) pidettiin enemmän kansallisen kunnian kuin käytännön kysymyksenä. Tosin jo Kepler oli vuonna 1608 kirjoittanut avaruusmatkailusta, ja planeettoja pidettiin elinkelpoisina, eikä tutkimusmatkojen ulottamista niihin pidetty mahdottomana.

Fysiikan menestyksellä oli valtava ideologinen merkitys. Newtonin teoria alisti aiemmin salaperäiset taivaan ilmiöt väistämättömien lakien avulla ihmisjärjen käsitettäviksi. Sattumanvaraisen tuhon tuojina nähdyt komeetat näyttivät nyt kasvonsa vain Newtonin teorian määrääminä ajankohtina: fysiikka valjasti kaaoksen airuet järjestyksen näytekappaleiksi. Jo protofyysikko Francis Bacon oli vuonna 1620 liittänyt tieteen menneiden kuvitelmien haamujen karkottamisen, järjen voittokulkuun ja maailman hallitsemiseen.

Vanhaa järjestystä vastaan asettuvasta vallankumouksellisesta (ja vallankumouksen jälkeisestä) Ranskasta tuli yksi klassisen mekaniikan johtavia tutkimuskeskuksia. On esitetty, että Newtonin ylenpalttinen ihannointi haittasi Iso-Britanniassa rakentavan kriittistä suhtautumista hänen teoriansa kehittämiseen. Pierre-Simon Laplace, eräs klassisen fysiikan ja taivaan tutkimisen kärkinimiä, ilmaisi ”maailmanjärjestystä” (eli tähtitiedettä) käsittelevän vuoden 1796 kirjansa johdannossa alan merkityksen seuraavasti:

”Tähtitieteiden suurin hyöty on se, että ne ovat häivyttäneet tietämättömyydestä syntyneet väärinkäsitykset todellisista suhteistamme luontoon, väärinkäsitykset, jotka ovat sitä vaarallisempia, kun yhteiskuntajärjestyksen tulee perustua ainoastaan näihin suhteisiin. Totuus ja oikeudenmukaisuus ovat sen järkkymättömiä peruskiviä. Olkoon kaukana meistä se ohjenuora, että voi joskus olla hyödyksi pettää tai orjuutta ihmisiä heidän onnensa paremmaksi varmistamiseksi! Pahat kokemukset ovat kaikkina aikoina todistaneet, että näitä pyhiä lakeja ei ole seurauksitta rikkominen.”

Tähän parlamentin alahuoneelle omistettuun tekstiin on saattanut vaikuttaa Laplacen oma tilanne. Laplace kun oli menettänyt virkansa, koska häneltä katsottiin puuttuvan ”tasavaltalaisia hyveitä ja kuningasvihaa”.

Taivaankappaleiden ratojen yksityiskohtien selvittäminen vaati pitkiä ja monimutkaisia laskuja. Joskus usko petti ja Newtonin gravitaatiolaki haluttiin korvata sellaisella, joka tekisi havaintojen selittämisestä suoraviivaisempaa. Lakien muuttaminen halutun tuloksen saamiseksi (mitä esiintyy fysiikassa halki aikojen) on helppoa, jos voi säätää uuden lain miten tahtoo perusteista välittämättä. Se on usein myös lyhytnäköistä, eikä tässäkään vienyt maaliin. Newton kamppaili pitkään Kuun liikkeiden selittämiseksi, onnistumatta, ja lopulta kesti 60 vuotta, ennen kuin Auringon, Maan ja Kuun tanssin askeleet saatiin laskettua, muun muassa Laplacen oivallusten ansiosta.

Toinen ongelma, jonka ratkaisuksi esitettiin gravitaatiolain muuttamista, oli Uranuksen liikkeet. Oikea tie löytyi taas muualta, yksityiskohtaisten laskujen kautta. Urbaine Le Verrier laski vuonna 1846 millaisen planeetan vetovoima selittäisi erot Uranuksen lasketun radan ja havaintojen välillä. Planeetta löytyikin saman tien vain asteen päästä Le Verrierin ennustamasta paikasta. Tässä, kuten äkillisissä tieteellisissä murroksissa usein, oli mukana ripaus tuuria. Le Verrierin laskuissa oli iso virheraja, eikä löydetty planeetta täysin vastannut Le Verrierin ennustusta. Tämä ei juuri himmentänyt loistoa.

Le Verrier sujautti julkiseen keskusteluun ehdotuksen planeetan nimeämistä itsensä mukaan, mutta lopulta päädyttiin hänen ensin ehdottamaansa nimeen Neptunus. Brittiläinen tähtitieteilijä W.P. Smyth varoittikin siitä, mihin planeettojen nimeäminen löytäjien mukaan voisi johtaa: ajatella jos seuraavan löytäisi saksalainen tai joku ties minkä kansan jäsen.

Uuden planeetan ennustaminen, ”tähden löytäminen kynän kärjellä”, oli läpimurto. Jälleen kerran Newtonin teorian ongelmat ratojen selittämisessä oli käännetty suurenmoiseksi voitoksi. Niinpä seuraavankin ongelman ratkaisuksi ehdotettiin uutta planeettaa.

Merkuriuksen, kuten muidenkaan planeettojen, rata ei ole tarkalleen ellipsin muotoinen. Sen sijaan, että Merkurius palaisi joka kierroksella samaan paikkaan, sen rata kiertyy hieman. Newtonin teoria ennustaa tämän ilmiön, ja siitä voi laskea tismalleen paljonko rata kiertyy. Le Verrier osoitti syyskuussa 1859, että Merkuriuksen rata kiertyy enemmän kuin mitä tunnetut planeetat selittävät. Neptunus-menestyksensä nosteessa hän esitti, että vastuussa on Merkuriuksen ja Auringon välissä oleva uusi planeetta, Vulkanus.

Kuten Neptunus, myös Vulkanus nähtiin hetimiten, saman vuoden joulukuussa. Tosin havaintoihin sopivan planeetan massa oli miljoona kertaa ennustettua pienempi, mutta eipä Neptunuskaan ollut täysin vastannut ennusteita, joten Le Verrieriä juhlittiin silti.

Toisin kuin Neptunuksen kohdalla, havainnon varmentaminen osoittautui kuitenkin ongelmaksi. Epäilyjä oli alusta alkaen. Vulkanusta etsittiin odottamalla sen kulkevan meidän ja Auringon välistä, jolloin planeetta näyttäytyisi Auringon kasvojen halki matkaavana kiekkona. Jotkut raportoivatkin nähneensä planeetan – Auringossahan on kaikenlaisia täpliä. Toiset taas katsoivat osoittaneensa, että planeettaa ei ole, kun mitään ei näkynyt.

Idean tueksi esitetyt havainnot rupesivat olemaan ristiriidassa keskenään, eikä planeetta edes pystynyt selittämään Merkuriuksen radan kiertymistä. Niinpä Vulkanuksen rataa muokattiin ja sille laitettiin seuraksi joukko asteroideja – jolloin tuli uudeksi ongelmaksi se, miksi asteroideista heijastuvaa valoa ei nähdä, vaikka niiden pitäisi olla kirkkaita, lähellä Aurinkoa kun ovat. Tähtitieteilijä C.H.F. Peters nimitti touhua Le Verrierin myyttisten lintujen jahdiksi.

Pariisin observatorion eteen pystytettiin vuonna 1888 Le Verrierin patsas, jonka jalustaan oli kaiverrettu Aurinkokunta, Vulkanus mukaan lukien. Patsas on tallella, mutta Vulkanus on sittemmin hiottu pois. 1800-luvun loppupuolella kamerat korvasivat ihmissilmät Auringon tarkkailussa, eikä mielikuvitukselle jäänyt sijaa Vulkanus-havaintojen siivittämiseen.

Uuden planeetan tyrmääminen jätti jäljelle ongelman Merkuriuksen radan selittämisestä. Kun havainnot oli todettu luotettaviksi, oli vain kaksi vaihtoehtoa: joko on tuntematonta ainetta tai Newtonin gravitaatiolaki ei päde. Yksi yritys jälkimmäiseen suuntaan oli ehdotus, että gravitaatiovoima ei olekaan kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön, vaan etäisyyden potenssiin 2.00000016. Tämä on esimerkki teorian muokkaamisesta sopimaan havaintoihin, eikä kestänyt lähempää tarkastelua. Mutta vaikka reitti ei vienyt kohti ratkaisua, idea siitä, että gravitaatio on lähellä Aurinkoa vahvempi kuin mitä Newtonin teoria ennustaa oli oikea.

Ratkaisu saatiin vasta vuonna 1915, kun Albert Einstein ja David Hilbert löysivät yleisen suhteellisuusteorian. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan gravitaatio ei ole voima, vaan aika-avaruuden kaarevuuden ilmentymä. Kun kaarevuus on pieni ja kappaleiden nopeudet ovat vähäisiä, kappaleiden radat ovat suunnilleen samat kuin Newtonin teoriassa. Lähellä Aurinkoa kaarevuus on kuitenkin sen verta isompi kuin muualla, että Merkuriuksen rataan tulee se tarvittu lisäkierre, jonka Le Verrier oli määrittänyt havainnoista 1859 (ja jota oli sittemmin tarkennettu).

Yleistä suhteellisuusteoria ei tarvinnut säätää Merkuriusta varten. Teorian lähtökohdilla ei ollut mitään tekemistä Aurinkokunnan kanssa, mutta se automaattisesti selitti ja ennusti siihen liittyviä havaintoja. Tällainen hedelmällisyys on toimivien teorioiden tunnusmerkki. Nykyään Merkuriuksen radan kiertyminen esitetään, aivan oikein, tärkeänä todistuskappaleena yleisen suhteellisuusteorian puolesta.

Sen sijaan Merkuriuksen radan kiertyminen ei yksinään todistanut Newtonin teorian olevan väärässä. Teorioita ei hylätä vain siksi, että ne eivät sovi havaintoihin, pitää olla jotain parempaa tilalle. Newtonin teoria ei ollut kumottuna 56 vuotta ennen yleisen suhteellisuusteorian löytämistä, vasta poikkeaman selittäminen uuden teorian avulla kumosi Newtonin teorian.

Asiaa valaisee Pioneer-anomalia. 1970-luvulla matkaan lähteneiden luotainten Pioneer 10 ja 11 radat poikkesivat vuosikymmenten ajan yleisen suhteellisuusteorian ennusteista. Lopulta vuonna 2012 ymmärrettiin, että kyse oli vain siitä, että lämmön liikettä luotaimissa ei oltu mallinnettu kunnolla. Mutta jos vastuussa olisikin ollut tarkempi gravitaatioteoria ja se olisi löytynyt, Pioneerit olisivat olleet Merkuriuksen lailla uuden teorian suunnannäyttäjiä.

Vastaavia teorioihin ja muihin havaintoihin sopimattomia havaintoja on jokseenkin aina. Yksi esimerkki, jonka tulkinta on vielä epäselvä, on koe DAMA/Libra. Koeryhmä väittää löytäneensä pimeän aineen, mutta kukaan muu ei ole pystynyt toistamaan tulosta, ja koska kokeet ovat hieman erilaisia, on epäselvää ovatko DAMAn/Libran tulokset pielessä vai onko edessä yllätys.

Mitä planeettajahtiin tulee, se on jatkunut näihin päiviin saakka. Vuonna 1930 havaittiin Pluto, joka oli planeetta aina vuoteen 2006 asti. Sekin löytyi läheltä ennustettua uuden planeetan paikkaa, mikä -hassua kyllä- oli puhdas sattuma, koska mitään uutta planeettaa ei oikeasti tarvittu selittämään havaintoja. Juuri nyt etsitään Aurinkokunnan rajamailta kaukaista planeettaa 9, jolla puolestaan pyritään selittämään Pluton tienoilla ja kauempana olevien kappaleiden liikkeiden poikkeamia odotuksista.

Baum ja Sheehan kertovat Vulkanuksen tarinan elävästi. Se on hyvä esimerkki siitä, miten tieteelliset ideat voivat toimia kerta toisensa jälkeen ja mennä lopulta pieleen, miten vaikeaa ja tärkeää on huolellisten laskujen ja havaintojen yhteispeli, miten hankalaa voi olla nähdä oikeaa suuntaa, ja miten pitkälle jotkut jahtaavat lintuja, joita ei ole.

---

Myös me taas/We too again

25.8.2020 klo 13.39, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

(As the topic, the decision of the University of Turku to hire and then cancel the hire of Christian Ott, has attracted international attention, this post is both in Finnish and English; the English version is below the Finnish text. This is a follow-up to an earlier post called Myös me/Us too.)

(Tämä on jatkoa aiemmalle merkinnälle, jonka otsikko oli Myös me/Us too.)

Helmikuussa 2018 Turun yliopisto perui astrofyysikko Christian Ottin palkkauksen asian saatua julkisuutta. Ott oli vuonna 2017 eronnut Caltechin yliopistosta Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun yliopisto oli todennut hänen syyllistyneen sukupuoleen perustuvaan häirintään kahta naispuolista jatko-opiskelijaa kohtaan.

Joukko tutkijoita Suomessa ja kansainvälisesti, mukaan lukien Helsingin yliopiston kollegani Till Sawala ja minä, oli allekirjoittanut lausunnon, jossa tuomittiin häirintä viittaamatta nimenomaisesti Ottin tapaukseen. Lisäksi 19 tähtitieteilijää, astrofyysikkoa ja kosmologia (mukaan lukien me kaksi) oli lähettänyt Turun yliopiston johdolle kirjeen, jossa sitä pyydettiin harkitsemaan Ottin palkkaamista uudelleen. Kirjoitin tapauksesta täällä.

Luulin asian olleen loppuun käsitelty, kunnes huhtikuussa 2019 poliisi soitti ja kertoi suorittavansa esitutkintaa minusta, Tillistä ja Turun yliopiston Jari Kotilaisesta. Christian Ott oli palkannut asianajotoimiston syyttääkseen meitä törkeästä kunnianloukkauksesta ja törkeästä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Ott vaati meille rangaistusta ja itselleen rahallista korvausta.

Tapaukseen liittyy paksu nippu papereita. Lyhyesti sanottuna Ott kutsui itseään uhriksi ja väitti, että minun ja Tillin takia Ottin ”maine ja asema” ”on lopullisesti menetetty”. Turun yliopiston Tuorlan observatorion johtaja Juri Poutanen tuki tätä poliisille antamassaan lausunnossa, ja kertoi minun ja Tillin levittäneen Ottista ”väärää tietoa maailmalla” sekä mustamaalanneen tätä. Poutanen oli toinen kahdesta henkilöstä, olivat pyytäneet yliopistoa palkkaamaan Ottin ja olisi ollut tämän esimies.

Erityisen tuomittavana Ott ja Poutanen esittivät sen, että olimme tuoneet asiaa julki mediassa. (Ott epäili Kotilaistakin tästä.) Tämä näkyi poliisin kuulusteluissa, missä yritettiin selvittää, kuka on ottanut yhteyttä toimittajiin. Twitterin ja #MeToo-hashtagin käyttöä pidettiin myös mahdollisesti raskauttavana. Poliisi esitti minulle muun muassa seuraavan kysymyksen:

”Olette käyttäneet Ottin palkkaamisesta kirjoittaessa, ainakin kuusi kertaa aihetunnistetta #MeToo, jolloin kaikki Twitterissä #MeToo -keskustelua seuraavat ovat voineet nähdä teidän twiitit reaaliajassa. Mitä kommentoitte?”

Kotilaisen osalta käsittely lopetettiin esitutkintaan. Minun ja Tillin tapaus meni syyttäjälle, joka päätti kesäkuun 2020 loppupuolella, että ei nosta syytettä. Syyttäjä totesi, että mitä kunnianloukkaukseen tulee, emme ole sanoneet Ottista mitään valheellista. Mitä yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen tulee, hän totesi meidän kirjoittaneen vain Ottin toiminnasta julkisessa virassa tai vastaavassa tehtävässä. Syyttäjä totesi myös, että tapausta ”on käsitelty erittäin laajasti eri medioissa”. Esille tuomamme seikat olivatkin olleet yleisesti tiedossa jo vuosia, ja niistä olivat kirjoittaneet muun muassa Nature ja Science.

Tarina ei lopu tähän. Ott on nimittäin nostanut kanteen myös Turun yliopistoa ja Tukholman yliopistoa vastaan. Minun ja Tillin tapauksen käsittelyn myötä minulle paljastuikin kyseenalainen järjestely yhteispohjoismaisen Nordita-tutkimuslaitoksen (joka toimii Tukholman yliopistossa) ja Turun yliopiston välillä. (Kiitän Tukholman yliopiston henkilökuntaa pikaisista vastauksista kysymyksiini asian tiimoilta.)

Nordita sopi joulukuussa 2017 palkkaavansa Ottin kahden vuoden tutkijanpaikkaan. Nordita sitten ilmoitti, että ei pidäkään kiinni sopimuksesta. Ott väittää, että Tukholman yliopisto oli huolissaan maineestaan. Norditan silloisen johtajan Thors Hans Hanssonin mukaan hän päätti peruuttaa Ottin palkkauksen konsultoituaan laajasti kollegoita Tukholman yliopistossa ja ulkomailla, koska näillä oli siihen vahva reaktio.

Nordita sitten järjesti, että Ott saakin paikan Turun yliopistosta, missä Nordita maksaisi 75% hänen palkastaan. Kun Turun paikka peruuntui, Ott vaati maksamattomia palkkoja ja korvauksia Tukholmasta. Tuomioistuin määräsi yliopiston maksamaan Ottille 726 000 Ruotsin kruunua (noin 70 000 euroa) palkkoja korkojen kera. Korvauksia yliopiston ei tarvinnut maksaa, koska sen ei katsottu toimineen muuten epäasiallisesti. (Tuomioistuimen päätös ruotsiksi täällä; tässä on Google Translaten käännös englanniksi.) Turun jutun käsittely jatkuu.

Tapauksen käsittely vaikuttaa sekä moraalisesti ongelmalliselta että taloudellisesti lyhytnäköiseltä. Jos Nordita piti Ottin ahdistelijataustaa ongelmana itsessään, miten se olisi vähemmän ongelmallista Turussa? Toisaalta, jos Ottin tausta ei ollut sinällään ongelmallinen, niin hänen sopimuksensa peruminen ilman pätevää syytä olisi epäoikeudenmukaista Ottia kohtaan. Jälkimmäinen pätee myös Turun yliopistoon. Turun yliopiston silloisen rehtorin Kalervo Väänäsen poliisille antaman lausunnon mukaan Ottin palkkauksen perumisen syynä Turussa oli riski yliopiston maineen vauriolle kotimaassa ja kansainvälisesti. Lisäksi paikasta sopiminen ja sen peruminen asian tullessa julki voi johtaa oikeusjuttuihin ja korvauksiin, joilta olisi vältytty, jos eettiset seikat olisi huomioitu alusta alkaen.

Tämä alleviivaa sitä, että on tärkeää tuoda häirintätapaukset ja vastaavat ongelmat julkisuuteen sen lisäksi, että vetoaa yksityisesti johtoon. Se myös näyttää tiedotusvälineiden vastuun asioiden käsittelemisessä ja faktojen tuomisessa julki. Ottin tapauksessa media toimi erinomaisesti, Suomessa siitä kirjoitettiin asiallisesti ja laajasti tiedotusvälineissä. Kansainvälisistä tiedotusvälineistä erityisesti BuzzFeed oli aktiivinen yksityiskohtien tuomisessa esille.

Tapaus on osa isompaa kehitystä. Joulukuun 2019 katsauksessa kuluneeseen 2010-lukuun lehti Physics World nosti yhdeksi vuosikymmenen merkittäväksi muutokseksi kasvavan ymmärryksen siitä, että fyysikoiden yhteisön täytyy tehdä enemmän tasa-arvon ja diversiteetin eteen. (Kirjoitin aiheesta viime vuonna Helsingissä pidetyn NORNDiP-konferenssin tiimoilta.) Se mainitsi esimerkkinä edistyksestä häirintään syyllistyneiden korkean profiilin tutkijoiden erottamiset ja eroamiset. Lehti totesi, että aiemmin tapaukset olisi luultavasti lakaistu maton alle, ja esitti digitaalisen viestinnän tuoneen mukanaan avoimuutta.

Toivottavasti Ottin tapaus antaa häirinnän kohteille voimia tulla julki kokemustensa kanssa, yhteisön jäsenille rohkeutta tukea heitä ja yliopistojen johdolle viisautta ottaa häirintä vakavasti silloinkin, kun se ei ole julkisuuden valokeilassa.

* * *

In February 2018 the University of Turku cancelled the hire of astrophysicist Christian Ott after it received public attention. In 2017, Ott had resigned from Caltech after the university had found him guilty of gender-based harassment of two female PhD students.

A group of researchers in Finland and internationally, including me and my colleague Till Sawala at the University of Helsinki, had signed a statement against harassment, without referring specifically to Ott’s case. In addition, 19 astronomers, astrophysicists and cosmologist (including us two) had sent a letter to the leadership of the University of Turku calling on them to reconsider Ott’s hire. I wrote about the case here.

I thought the matter settled, until in April 2019 the police called to say they were conducting a preliminary investigation of me, Till, and Jari Kotilainen from the University of Turku. Christian Ott had hired an attorney to accuse us of aggravated libel and aggravated spreading of information in a manner that violates privacy. Ott demanded for us to be punished and for him to be awarded damages.

The case file is thick with documents. In short, Ott called himself the victim and claimed that because of me and Till his “position and reputation” “has been irredeemably ruined”. Juri Poutanen, head of Tuorla observatory at the University of Turku, supported this in his statement to the police, and said that me and Till had spread “false information around the world” about Ott and smeared him. Poutanen was one of the two people who had asked the university to hire Ott and would have been his superior.

Ott and Poutanen were particularly scathing about us bringing media attention to the case. (Ott also suspected Kotilainen of this.) This was reflected in the police questioning, which tried to find out who had contacted journalists. The use of Twitter and the #MeToo hashtag was also seen as a potentially aggravating factor. Among other questions, the police asked me the following:

“When writing about the hire of Ott you have at least six times used the hashtag #MeToo, so all who follow #MeToo discussion on Twitter have been able to see your tweets in real time. How do you comment?”

The case against Kotilainen was closed during the preliminary investigation. Mine and Till’s case went to the prosecutor, who in late June 2020 decided not to press charges. The prosecutor wrote that as far as libel is concerned, we have not said anything false about Ott. As regards spreading information in a manner that violates privacy, the prosecutor determined that we have written about Ott only concerning his conduct in public office or in a comparable position. He further noted that the case “has been dealt with extremely widely in various media”. Indeed, the facts we pointed out had been publicly known for years, having been reported by Nature and Science among others.

The story doesn’t end here. Ott has also sued the University of Turku and Stockholm University. The case against me and Till brought to my attention a dubious arrangement between the Nordic research Institute Nordita (hosted by Stockholm University) and the University of Turku. (I thank staff at Stockholm University for prompt answers to my questions on this topic.)

Nordita agreed in December 2017 to hire Ott for a two-year research position. Nordita then said they would not abide by the agreement. Ott claims that Stockholm University was worried about their reputation. According to Thors Hans Hansson, then head of Nordita, he decided to terminate Ott’s appointment after extensively consulting colleagues at Stockholm University and abroad, as they had a strong reaction to it.

Nordita then arranged for Ott to take up a position at the University of Turku instead, with Nordita covering 75% of the salary. When the position at Turku was cancelled, Ott claimed unpaid salaries and damages from Stockholm. The court ordered the university to pay Ott 726 000 Swedish crowns (about 70 000 euros) plus interest in salaries. The university did not have to pay damages, as it was not found to have acted otherwise in an inappropriate manner. (Here is the ruling in Swedish; this is a Google translation to English.) The Turku case continues.

The handling of the case seems both morally problematic and economically shortsighted. On the one hand, if Nordita found Ott’s background of harassment problematic in itself, why would it be less of a problem in Turku? On the other hand, if Ott’s background were not a problem as such, then cancelling his contract without a valid cause would be unjust towards Ott. The latter point also applies to the University of Turku. In his statement to the police, Kalervo Väänänen, the then rector of the University of Turku, says that the reason for cancelling Ott’s hire in Turku was the domestic and international reputational risk. Furthermore, agreeing to a hire and then cancelling it when the case comes to light can lead to lawsuits and damages, which would have been avoided if ethical issues had been taken into account from the beginning.

This highlights the importance of bringing harassment and similar problems to the public eye in addition to private appeals to leadership. It also shows the responsibility of media outlets in reporting on such issues and bringing the facts out. In the case of Ott the work of journalists was excellent, and Finnish media covered the case factually and widely. Of international media, BuzzFeed was particularly active in providing details.

This is part of a trend. In its December 2019 overview of the 2010s, Physics World ranked the growing understanding that the physics community needs to do more to advance equality and diversity as one of the biggest changes of the decade. (I wrote about the topic in an entry on the NORNDiP conference.) As an example, it mentioned the firing and resignation of high profile researchers guilty of harassment. The magazine observed that in earlier years the cases would likely have been swept under the carpet, and pointed to the openness brought by digital media as an agent of change.

Hopefully Ott’s case will give targets of harassment the strength to come forward with their experiences, members of the community the courage to support them, and to university leadership the foresight to take harassment seriously even when it is not in the spotlight.