Miksi on turha etsiä seuraavaa Einsteinia

13.11.2018 klo 15.31, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Puhun Tieteen päivillä lauantaina 12. tammikuuta 2019 kello 14.30 Porthanian salissa PI luentosarjassa Rohkeaa tutkimusta luonnontieteissä otsikolla Rohkeus ja rakenteet: miksi on turha etsiä seuraavaa Einsteinia. Puheen tiivistelmä on seuraava (Tieteen päivien kirjassa on myös artikkelini aiheesta.)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun kokeellisesti osoitettiin, että Auringon gravitaatio taivuttaa valonsäteitä. Havainto vahvisti yhden yleisen suhteellisuusteorian keskeisistä ennustuksista ja teki Albert Einsteinista maailman ensimmäisen tiedejulkkiksen.

Käsitys Einsteinista yksinäisenä nerona ja tieteilijän perikuvana on sittemmin riivannut tiedettä. Sikäli kun kuva pitää paikkansa, se on poikkeus. Siltä osin kun se ei pidä paikkaansa, se on huomattavasti opettavaisempi.

Yleisen suhteellisuusteorian, maailmankaikkeuden laajenemisen ja pimeän aineen ja maailmankaikkeuden laajenemisen tutkiminen halki vuosisadan osoittaa, millaista tieteen tekeminen on. Parhaatkin tutkijat ovat toisinaan täysin väärässä, edistys syntyy tutkijoiden tiiviistä vuorovaikutuksesta, ja havainnot ovat korvaamattomia sen selvittämisessä, mikä on totta ja mikä vain toivetta.

Ajatus tieteestä yksinäisten nerojen pelikenttänä vääristää yhä käsitystä tieteestä, niin tutkijoiden kuin rahoittajien parissa. Tutkimuksen vaaliminen on pitkäjänteinen prosessi, jossa pitää nostaa koko tutkijayhteisön valmiuksia ja luoda ympäristö, joka helpottaa myös vaikeiden, aikaa vievien ja kiistanalaisten ideoiden tutkimista. Sen sijaan yhä suurempi osa rahoituksesta on kilpailtua, ja tutkimusrahoitusta haettaessa tutkijoiden odotetaan lupaavan mahdollisia läpimurtoja ja liioittelevan tutkimuksen merkitystä. Mikä vaikutus tieteeseen on sillä, että tutkijoita ohjataan harkittuun ja järjestelmälliseen epärehellisyyteen asiassa, joka on keskeinen uralla etenemiselle?

3 kommenttia “Miksi on turha etsiä seuraavaa Einsteinia”

  1. Tässä saattaa olla merkittäviä alakohtaisia eroja. Oma kokemukseni on nimittäin suunnilleen päinvastainen, sikäli kun näissä ”pehmeissä” asioista vastakohdista on mielekästä puhua. Koen että maailma on siinä mielessä pieni että ”einsteineja” jotka vievät sitä eteenpäin on vähän, ehkä sama määrä kuin Einsteininkin aikana. Koen myös että rahoitus ohjautuu hyvin vahvasti vanhan viilaamiseen uuden keksimisen sijasta. Esimerkiksi paljon tutkimusrahaa käytetään vetytalouden moninaisten teknisten haasteiden voittamiseen, mutta juuri yhtään ei siihen että ammoniakkia käyttämällä niitä ongelmia ei tarvitsisi edes ratkaista. Vain yksi esimerkki.

    Mutta kuten sanottu, alakohtaiset erot saattavat olla suuria. Jos ajattelen asiaa teoreettisen fysiikan ja kokeellisen hiukkasfysiikan näkökulmasta, luullakseni pystyn kuvittelemaan mitä kautta olet johtopäätökseen tullut. Molemmat taitavat olla aloja joissa työ lienee usein systemaattisenoloista puurtamista ja läpimurrot usein syntyvät sen puurtamisen pohjalta.

  2. Cargo sanoo:

    Kai nyt edes Newtonia saa kutsua ”yksinäiseksi neroksi”, kun kehittää toimivan painovoimateorian sellaisen pähkähullun ajatuksen pohjalta, että voima voi välittyä ilman suoraa kosketusta?

    Mitä tähän päivään tulee, niin esim. Brian Greene tekee tieteelle karhunpalveluksen, kun maalaa täysin polarisoituneen kuvan tieteen eturintamasta. Sellainen Hollywood-meininki keskittää suuren yleisön huomion vain säikeisiin ja sankaritarinoihin, vaikka teknologisia ongelmia ratkovat tieteilijät olisivat juuri niitä, joita ihmisten tulisi lumoutuneina kuunnella. Asian toki ymmärtää, sillä nykymaailmassa tiede on ottanut uskonnon roolin.

    Feynman sanoi, että Einstein ei saanu uransa toisella puoliskolla mitään aikaiseksi, koska lakkasi pohtimasta fysiikan perusilmiöitä. Ja kun ottaa huomioon tieteen nykytilan, niin itse suuntaisin rahoitusta matemaattisesta fantasiakirjallisuudesta kohti uusien teknologioiden kehittämistä.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Juurikin Newton on tullut tunnetuksi siitä, että hän korosti muiden tutkijoiden merkitystä: ”Jos olen nähnyt muita kauemmas, se on siksi, että olen seissyt jättiläisen olkapäillä.”

      Mutta tutkimuksen tekeminen Newtonin aikaan oli niin erilaista kuin nykyään, että hänestä keskusteleminen suuntaan tai toiseen ei juuri valaise nykytilannetta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Fantasiakirjallisuuden arvioimista

30.10.2018 klo 13.21, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Syyskuun lopussa jätin apurahahakemuksen Suomen Akatemialle, kuten noin 3 000 muutakin tutkijaa. Kaikista tieteilijän toimenkuvaan kuuluvista asioista –tutkimus, opetus, popularisointi, vertaisarviointi, hallinto, konsultointi– apurahojen hakeminen on turhauttavinta. Tutkijat usein valittavat siihen menevästä ajasta ja vaivasta. Yksi syy on se, että hakemusten laatimiseen käytetyt tunnit menevät luultavasti hukkaan, koska vain pienelle hakemuksista myönnetään rahaa. Mutta oman kokemukseni mukaan hakemusten tekeminen on raskasta myös siksi, että niiden kirjoittamisen ja muun tieteellisen työn välillä on sisällöllinen, ei vain ajallinen, jännite.

Apurahoja on erilaisia: yksittäisiä konferenssimatkoja tukevia, jatko-opiskelua vuoden kerrallaan tukevia, ja vuodesta kolmeen vuoteen väitelleen tutkijan työskentelyä tukevia. Keskityn tässä monivuotisiin hankeapurahoihin, joista Akatemian hankeapurahat ovat tyypillinen esimerkki. Niitä haetaan vuotta etukäteen neljäksi vuodeksi, ja apuraha kattaa suunnilleen hakijan jatko-opiskelijan palkan sekä matka- ja muita sekalaisia kuluja väitöskirjatyön ajaksi (tai väitelleen tutkijan palkan lyhyemmälle ajalle). Hiukkaskosmologian alalla tämä tarkoittaa sitä, että hanke rahoittaa tutkimusta kolmen artikkelin verran – oikeastaan rahoitus on vain osittaista, koska jatko-opiskelija ei tee tutkimusta yksin vaan yhteistyössä muiden kanssa.

Tästä huolimatta hakemukset pitää laatia kuin hankkeessa olisi kyse merkittävästä harppauksesta, ei vain tavallisesta tutkimuksesta, joka etenee pienin askelin ja odottamattomiin suuntiin. Ristiriitaisesti samalla hakemuksiin kuitenkin pitää laatia tarkat askelmerkit etenemisestä vuosi vuodelta ja aikataulu tulevista tuloksista. Ei siis riitä, että pitää suurennella tutkimuksen merkitystä, vaan pitää myös sepittää sen yksityiskohtainen kulku. Todellisuudessa ei voi tietää viittä vuotta etukäteen miten kaikki tulee sujumaan, ellei mistään muusta syystä, niin siksi, että maailmassa on tuhansia muitakin tutkijoita, joiden löytöjä ja oivalluksia ei kukaan pysty etukäteen arvaamaan.

Kyse on eräänlaisesta fantasiakirjallisuudesta, jossa sekä kirjoittaja että lukija tietävät, että teksti ei ole totta, mutta ihanteena on saavuttaa suspension of disbelief, tila, jossa pystyy laittamaan syrjään sen, että kyseessä on kuvitelma.

Kun tehdystä tutkimuksesta raportoidaan tieteellisissä artikkeleissa, ihanteena on asioiden esittäminen mahdollisimman totuudenmukaisesti, mihin kuuluu työn laittaminen oikeisiin raameihin ja sen puutteiden ja rajoitusten läpikäyminen. Apurahahakemukset ovat tyystin toisenlainen ilmaisun muoto, joka muistuttaa sijoittajien houkuttelemista: niissä myydään tavallista tutkimusta mahdollisena läpimurtona jo ennen kuin sitä on tehty. Luultavasti usein hakemuksissa markkinoitua tutkimusta ei lopulta edes tehdä, koska vain tutkimus voi osoittaa, mitkä tutkimuskysymykset ovat kiinnostavia ja mihin suuntaan kannattaa edetä. (En tiedä millaista riippumatonta seurantaa tästä on tehty, olisi mielenkiintoista lukea tutkimus siitä, miten hakemukset ja toteutunut tutkimus suhtautuvat toisiinsa.)

Apurahat eivät ole erityistä panostusta yliopiston perustehtävien päälle, vaan niillä rahoitetaan myös yliopiston perustoimintaa. Esimerkiksi yliopiston tutkijoiden velvollisuuksiin kuuluu jatko-opiskelijoiden ohjaaminen, ja heitä rahoitetaan usein ohjaajien apurahoilla.

Tilanteen tekee entistä ongelmallisemmaksi se, että hakemusten arvioimisessa on paljon sattumanvaraisuutta. Tämän näkee siitä, miten peräkkäisinä vuosina sama hakemus voi saada aivan erilaisia arvioita: yhtenä vuotena heikkoutena pidetyt piirteet voidaan seuraavana vuonna lukea vahvuudeksi (ja hakemus saada rahoituksen), tai päin vastoin.

Eräs kollegani kertoi, että kun hän haki arvostettua European Research Councilin (ERC) apurahaa, kielteisen arvion perusteluna käytettiin mm. sitä, että suuri osa hänen tutkimuksestaan on julkaistu osana kansainvälistä IceCube-tutkimusryhmää, eikä siis kerro hänen omasta osaamisestaan. Mielenkiintoinen peruste ottaen huomioon, että hakijalla ei itse asiassa ollut ainuttakaan paperia IceCuben kanssa. (Henkilö lähti sittemmin Euroopasta australialaisen yliopiston fysiikan laitoksen johtajaksi.) Mainittakoon, että ERC-hakemusten tekemiseen suositellaan käyttämään vähintään kaksi viikkoa täysipäiväistä työaikaa. Myös akatemiahakemuksen tekemiseen kuluu helposti työviikko, ja hakemuksista on tullut entistä raskaampia vuosien varrella. Tuo ERC-tapaus oli poikkeuksellisen räikeä, mutta selvät faktavirheet arvioissa eivät ole harvinaisia.

Arvioijat ovat tiedeyhteisön jäseniä, joilla ei yleensä ole mitään koulutusta hakemusten arviointiin. Helsingin yliopiston kolmevuotisten apurahojen arviointilautakunnassa istuneena voin todeta, että siinä ei myöskään tarjottu mitään opastusta esimerkiksi omien ennakkoluulojen huomioimiseen arvioinnissa, eikä Akatemiankaan ohjeissa näytä sellaista olevan. Tämä on tavallista: ainoa omalle kohdalleni sattunut poikkeus on Iso-Britannian Royal Society, jonka arvioijille lähetettävään materiaaliin kuuluu teksti- ja videoperehdytys tiedostamattomien ennakkoluulojen huomioimiseen. Tällaisen puute haittaa erityisesti naisia, koska heihin kohdistuu haitallisia ennakkoluuloja.

Apurahaprosessin satunnaisuus ja ongelmat kasautuvat, koska myönnettyjä apurahoja voidaan käyttää kriteerinä seuraavien apurahojen myöntämisessä. Lisäksi ongelmat leviävät muualle tieteelliseen toimintaan, koska apurahojen saamista käytetään tutkijoiden laadun mittarina. Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan dekaani Kai Nordlund onkin todennut, että rahoituksen saaminen on eräs tärkeimpiä meriittejä tieteellisellä uralla etenemiseen, ja se on usein ratkaiseva tekijä professuureja ja muita pysyviä työpaikkoja täytettäessä silloin kun hakijat ovat muuten saman tasoisia. Erityisesti isojen ulkomaisten apurahojen, kuten ERC:n apurahojen, saaminen on noussut yhä tärkeämmäksi. (Sanottakoon, että Helsingin yliopiston fysiikan osasto on menestynyt hyvin apurahojen hakemisessa niin Suomen Akatemialta, ERC:ltä kuin muualtakin.)

Apurahahakemusten laatimisessa on hyvätkin puolensa: siinä pysähtyy miettimään tutkimustaan laajemmasta näkökulmasta ja miettineeksi suuntaa tavallista pidemmälle. Tämä ei kuitenkaan kumoa niitä ongelmia, mitä aiheutuu siitä, että yliopistojen toimintaa, mukaan lukien perustoimintaa, rahoitetaan yhä enemmän kilpaillulla rahoituksella.

Sen lisäksi, että hakemusten tekemiseen haaskaantuu vuosittain kymmeniä tuhansia työpäiviä, sopii kysyä, mikä vaikutus tutkimuksen kenttään on sillä, että tutkijoita koulitaan ajattelemaan tiedettä tavalla, joka näyttää hyvältä hakemuksissa, joiden kriteerit eivät vastaa tutkimuksen todellisuutta ja lupaamaan läpimurtoja hitaamman, perusteellisemman ja arvaamattomamman tutkailun sijaan.

On myös kyseenalaista, onko empiiristä näyttöä siitä, että kilpailutus parantaa tutkimuksen tasoa. Suomi muuten sattuu erään tutkimuksen olemaan malliesimerkki kilpaillun rahoituksen osuuden ja tutkimuksen tehokkuuden välisestä negatiivisesta korrelaatiosta. Tosin, kuten kirjoittajat itsekin toteavat, tarvittaisiin enemmän dataa luotettavien johtopäätösten vetämiseen, mutta heidän arvioonsa ”most of science policy is hardly evidence based” (suurin osa tiedepolitiikasta tuskin perustuu todistusaineistoon) on helppo yhtyä.

Kasvavan kilpailun vaihtoehto on yksinkertainen: kilpaillun rahoituksen osuuden pienentäminen. On erilaisia ideoita siitä, miltä täysin erilainen rahoitustapa näyttäisi, ja niiden hyötyjä ja haittoja olisi syytä pohtia vakavasti. Vaatimaton askel oikeaan suuntaan olisi jatko-opiskelijoiden rahoituksen siirtäminen enimmäkseen kilpaillusta rahoituksesta enimmäkseen yliopistojen tohtoriohjelmien rahoitukseksi ja muun perustoiminnan rahoittaminen vakaalla rahoituksella.

Kilpaillun osan rahoitusta arviointia tulisi lisäksi parantaa: jos arvioita on tarkoitus käyttää tieteellisen laadun arvioimiseen, niiden pitäisi olla toistettavia, arvioijat pitäisi perehdyttää työhönsä asianmukaisesti ja kannustimia pitäisi muuttaa siten, että hakemusten sisältö vastaa tutkimuksen todellisuutta, sen sijaan että olisi irrallinen fantasiamaailma.

Päivitys (01/11/18): Kirjoitus on julkaistu uudelleen Yliopistokäänteen sivuilla, ja Suomen Akatemian tiedeasiantuntija Vera Mikkilä on kommentoinut sitä Twitterissä.

15 kommenttia “Fantasiakirjallisuuden arvioimista”

  1. Hyvin sama kokemus minulla. Vaikeampi sen sijaan sanoa mitä asialle voisi tehdä.

    Tiede ylipäätään näyttää olevan ihmiskunnalle vaikeaa. Joskus 1800-luvulla tiede oli vaikeaa, koska sitä pystyivät tekemään vain lordit, ja heitä oli vähän. Nykyään kun tutkijoita on paljon, ongelmat ovat muunlaisia. Kuljetaan kapeaa polkua. Sen soveltavalla puolella tiedettä uhkaavat yritysten ja poliitikkojen lyhyen tähtäimen intressit, ja teoreettisella laidalla vaanii dogmatismi. Joskus ne jopa liittoutuvat ja polku on siitä kohdasta poikki.

  2. Kari O. sanoo:

    ”Ristiriitaisesti samalla hakemuksiin kuitenkin pitää laatia tarkat askelmerkit etenemisestä vuosi vuodelta ja aikataulu tulevista tuloksista. ”

    Tuo kuulostaa aika pahalta.. ikään kuin halutaan varmistaa se, ettei mitään merkittäviä uusia tieteellisiä löytöjä tehdä. Jos siis tutkimuksen tulokset pitää noin tietää jo etukäteen, niin mitä uutta tai arvokasta tieteellistä tietoa siinä enää voi syntyä?

    Toki joskus on niin, että tutkijalla voi olla jokin idea tai ”hunch” mielessään jostakin joka sitten pitää vain työstämällä työstää näkyväksi julkaisun tms. muodossa.

    Toisaalta, historiassa on lukuisia esimerkkejä siitä, miten merkittävät ja käänteentekevät tieteelliset löydöt jotenkin karttavat niitä tahoja, joilla on suurin rahoitus.

  3. AK sanoo:

    Tutkimussuunnitelman laatiminen voi tosiaankin olla hyödyllistä. Suunnitelmasta poikkeaminen on enemmän sääntö kuin poikkeus – riippuu toki aiheesta, joskus samaa alunperin määriteltyä tietä voi kulkea vuosikymmeniä. Asiantunteva arvioija määrittelee suunnitelman uskottavuutta, erinomaisuutta ja vaikuttavuutta (mikä perustutkimuksen kohdalla ei ole kovin helppoa).

    Kilpaillun rahoituksen osuutta voisi vähentää perustutkimuksessa ja erityisesti aloilla, joilta arvioitavaksi tulee jatkuvasti runsaasti erinomaisia hakemuksia.

    Mikä on paras tapa valita rahoituksen saaja?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      On tuskin olemassa yhtä parasta tapaa, ja erilaisiin rahoituksiin sopivat erilaiset käytännöt.

      Esimerkiksi jatko-opiskelijoiden rahoittaminen olisi käytännöllisintä järjestää etupäässä yliopiston tohtoriohjelmien kautta. Jatko-opiskelu-oikeutta pitää hakea jo nyt (ja senkin hakemuksesta tulee koko ajan raskaampi), asia hoituisi sen arvioimisen yhteydessä. Ja sen arvioimisen olisi parasta tehdä nykyistä lähempänä väitöskirjatyön tekijöitä, ei korkeammalla hallinnon tasolla.

      Kysymys jatko-opiskelupaikkojen määrästä eri aloilla on sitten oma kysymyksensä.

      En ole tutustunut rahoitusmallien kirjoon, merkinnän loppupuolella mainitsemassani esimerkissä https://www.sciencemag.org/careers/2014/01/new-funding-model-scientists on omat hyvät puolensa ja omat ongelmansa, jälkimmäiset etenkin silloin kun rahaa jaetaan pienessä piirissä.
      Merkinnän lopussa mainitsen

  4. Olen hakenut apurahaa oppimateriaalin tekemiseen animaatioista. Sellaista ei suomenkielisenä ole. Kun aloitin opettamisen 2011, jouduin tekemään kaikki materiaalit alusta saakka itse ja tilanne on pysynyt samanlaisena nyt seitsemän vuotta. Kun hain apurahaa, sain asiasta päättävän tahon langanpäähän. Hän oli kyllä kiinnostunut asiasta ja tieto siitä, että opetusmateriaaleja ei ole, tuli hänelle yllätyksenä. Keskustelun lopuksi hän muotoili asian minulle näin:”Hyvä on, oppimateriaaleja ei ole. Mutta kuka sanoo, että JUURI SINÄ olisit oikea henkilö niitä tekemään?”. Mielestäni tämä kommentti kertoo paljon siitä, kuinka peli pyörii. Olennaista ei ole se, että on kulttuurissa/tieteessä on ilmiselvä tutkimuskysymys, jota kuuluisi tutkia, tai kulttuurissa palvelutarve, joka kuuluisi täyttää. Vaan KUKA sille alueelle saa mandaatin mennä. Ja kenellä on valta päättää asiasta. Laatukriteeriksi ei riitä alan koulutus, työkokemus eivätkä näytöt. Vaan joku muu määrittelemätön tekijä, joka on yksin päättävän tahon tiedossa. – Nyt asiasta on kulunut tasan vuosi, enkä ole jaksanut hakea apurahaa uudelleen. Sama henkilöhän siellä olisi taas jakelemassa viisauksiaan. Oppimateriaalia aiheesta ei edelleenkään ole, sitä ei ole kukaan tuottanut eikä rahoittanut. Omat oppimateriaalini olen antanut jakoon oppilailleni ja osin myös verkkoon. Eikä tämä alue ole suinkaan ainoa, josta olen kerryttänyt kokemusta Absurdaniasta nimeltä Apurahamaa.

  5. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Nyt Syksy Räsänen kirjoitti asiaa, mutta ei mielestäni tuonut riittävästi esiin sitä, mikä vaikutus kilpaillulla rahoituksella on tieteen itsensä kehitykseen. Otanpa asiasta esimerkin Syksyn omalta alalta. Hakija 1 esittää hakemuksessaan kehittävänsä menetelmän, jolla pimeän aineen olemassaolo todistetaan. Hakija 2 puolestaan esittää suunnitelmassaan osoittavansa, ettei pimeää ainetta ole. Ottaen huomioon sen tosiasian, että ko. alan asiantuntijoista valtaosa uskoo pimeän aineen olemassaoloon, niin on selvää, että hakijan 1 hakemus saa myönteisen palautteen, mutta hakijan 2 suunnitelma torpataan epärealistisena. Näin siis kilpailtu rahoitus varmistaa sen, ettei paradigman muutosta tieteessä voi tapahtua. Jos tutkijalla olisi turvattu pitkäkestoinen taloudellinen riippumattomuus, niin hänellä olisi myös ajattelun ja uusien ideoiden kokeilun mahdollisuus. Toki se mahdollistaa myös lusmuilun, jos siihen on taipumusta. Eräs työhönsä kyllästynyt teologi sanoikin saatuaan pysyvän professuurin, että nyt tämä Saatanan tutkiminen loppui!

  6. Lentotaidoton sanoo:

    No niin, toivomus on että pikku hiljaa päästään tästä fantasioinnista ja sen arvioimisesta sekä ikiliikkujista itse asiaan, eli fysiikkaan. Kiitos.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Blogin aiheena on fysiikan tutkimuksen sisällön lisäksi myös tutkimuksen tekeminen ja sen poliittinen ja sosiaalinen ympäristö.

      Eri aiheet kiinnostavat eri yleisöä, toisia (erityisesti muita tutkijoita) kiinnostaa tutkimusrahoituksen avaaminen, toisia pimeä aine.

      Seuraavan merkinnän aihe lienee pienet mustat aukot pimeän aineen ehdokkaana ja niiden tuottaminen Higgsin kentän avulla.

  7. Lentotaidoton sanoo:

    OK, hyvä näin. Sielunhoitoakin tietysti tarvitaan, mutta…

    ”Teksteissään hän ruotii pääasiassa kosmologian ja hiukkasfysiikkan aiheita”. Eli aiheita, joita otaksuisin useimpien tätä blokia lukevien haluavan käsiteltävän. Ei muuten, mutta kun ne ovat niin äärimmäisen kiinnostavia asiansatuntevan blogistin käsissä. Nykyään kun on kaikenlaista ”vaihtoehtoistakin totuutta” tarjolla.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Sattumoisin tämä merkintä on herättänyt enemmän kommentteja ja kiinnostusta Twitterissä kuin mikään muu.

  8. Matias Slavov sanoo:

    Miten kilpailu saataisiin lakkautettua? Haluaisin pelata LA Kingsissa, mutta niin haluaa miljoona muutakin. Haluan tehdä akateemista tutkimusta, mutta niin haluaa kymmenen muutakin.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En kirjoittanut kilpailun lopettamisesta, vaan kilpaillun rahoituksen vähentämisestä.

      Kilpailtu rahoitus viittaa rahoitukseen, josta päättävät ulkopuoliset tahot, kun taas perusrahoituksen kohdistamisesta päätetään yliopistoissa ja instituuteissa.

      Tekstissä mainitaankin tästä esimerkkejä: jatko-opiskelijoiden rahoituksen keskittäminen tohtoriohjelmiin sekä yllä siteeratun merkinnän malli, jossa jokaisen rahoituksensaajan pitää jakaa siitä tietty osa eteenpäin. Muitakin ehdotuksia on olemassa – ehkä palaan niihin tulevissa merkinnöissä.

      Toinen asia on sitten se, miten rahoituksesta kilpaillaan. Suuri ongelma on se, että järjestelmä kannustaa kirjoittamaan tutkimuksesta tavalla, joka ei vastaa todellisuutta, että haut ovat yhä raskaampia ja hakemusten arvioinnissa on paljon sattumanvaraisuutta eikä siinä kiinnitetä huomiota ennakkoluulojen tunnistamiseen ja kumoamiseen.

  9. Cargo sanoo:

    Sen sijaan, että tutkijat rukoilevat kädet kyynärpäitä myöden ristissä rahoitusta tuleville proggiksilleen, niin rahoitusta tulisi jakaa taannehtivasti menestyneille julkaisuille. Homman nimi olisi karkeasti se, että jos tuotos jää esijulkaisuasteelle, niin hakemus menee suoraan silppuriin. Näin maksimoidaan sekä ajan että rahoituksen käyttö.

    Ja jos ei kynä, paperi ja internet riitä, niin jokaisella taivaanrannan maalarilla on oikeus arvioida oman tutkimuksensa merkittävyyttä ja ottaa sen perusteella pankista lainaa haluamansa summan. Norjalaisilta saa nyt 50,000€ ilman vakuuksia.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tutkimuksen rahoittamisessa ei ole kyse vain yksilöiden hyödystä, vaan myös yhteisestä hyvästä.

  10. Luin twitter-linkin takana olevat kommentit. Siellä Tapio Ala-Nissilä kirjoitti ”Kun hakemusten hyväksymisprosentit putoavat 10% tai alle niin prosessi on satunnainen.” Olen samaa mieltä. Pohdiskelen tässä vähän taustalla olevia mekanismeja. Yksi juttu on että yksittäinen arvioija ei voi perehtyä niin moneen kuin kymmeneen hakemukseen. Tällöin käy niin että yksittäinen arvioija ei tyypillisesti näe yhtäkään esimerkkiä sellaisesta hakemuksesta joka menee läpi. Silloin arvioija ei tiedä absoluuttista skaalaa vaan helposti tulee gaussittaneeksi ne hakemukset jotka hän näkee. Tällöin esimerkiksi jos kaksi todella hyvää hakemusta sattuu samalle arvioijalle, hän ei anna molemmille yhtä paljon suitsutusta kuin ne ansaitsisivat.

    Ollaan siis pudottu tilanteeseen jossa hyväksymisprosentti on liian pieni. Kaksi välitöntä negatiivista vaikutusta ovat että arvointiprosessi on satunnainen jolloin rahoitus ei mene parhaille, ja lisäksi turha hakemusrumba vie hakijoiden ja arvioiden aikaa hukkaan. Kolmas negatiivinen vaikutus on että koska hakijat tietävät arvioinnin satunnaisluonteen, he täyttävät sen lottokupongin joka kerta, mikä ylläpitää hakemustulvaa ja matalaa hyväksymisprosenttia. Akatemian vastaus että lisäraha auttaisi toisi vain hetken helpotuksen.

    Sanoisin jos tietäisin mitä tilanteelle kannattaisi tehdä. Pitäisikö siirtyä sellaiseen että hakemukset ovat vain lyhyitä abstrakteja joita kollegat saavat äänestää, vähän kuin ehdokkaita eduskuntavaaleissa. Ja lisäksi laskettaisiin vanhoista meriiteistä jotkut jyvityspisteet jotenkin automaattisesti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ikiliikkujan pysäyttäminen

19.10.2018 klo 23.17, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Ensi viikko on tieteen Open Access Week, ja keskiviikkona 24.10. on kello 12-14 Tiedekulmassa tutkimuksen avoimuuteen keskittyvä tilaisuus Kuka omistaa julkaisusi. Tilaisuuden Twitter-tunniste on #kukaomistaajulkaisusi. Minua pyydettiin mukaan, mutta koska olen Palestiinassa, osallistun vain lyhyellä etukäteen nauhoitetulla puheenvuorolla, joka esitetään paneelikeskustelun virikkeeksi. Olen aiemmin kirjoittanut aiheesta täällä, täällä, täällä, täällä, täällä ja täällä, ja muutaman vuoden takainen puheeni asian tiimoilta löytyy täältä.

Aihe on ajankohtainen, koska 4. syyskuuta julkistettiin kymmenen kohdan ohjelma Plan S open accessin toteuttamisesta Euroopassa. Open access tarkoittaa sitä, että tutkimus on kenen tahansa ilmaiseksi luettavissa. Suunnitelman takana on joukko Euroopan kansallisia tiedettä rahoittavia instituutioita, Euroopan komissio ja Euroopan tiedeneuvosto ERC. Suomen Akatemia, joka on (opetusministeriön jälkeen) Suomen tärkein tutkimuksen rahoittaja ilmoitti syyskuun 24. päivä tukevansa Plan S:n tavoitteita ja olevansa mukana edistämässä niitä. Myös nuoria tutkijoita edustavat Euroopan väitöskirjatutkijoiden neuvosto, Marie Curie -alumnien järjestö ja Young Academy of Europe ovat ilmaisseet tukensa.

Plan S:n ydin on se, että vuoden 2020 alkuun mennessä –alle kahden vuoden kuluttua– kaikki tutkimus, jota siihen osallistuvat tahot ovat rahoittaneet, pitää julkaista open accessina.

Nykyään tiedeyhteisö maksaa tieteellisille kustantajille ensin siitä, että tutkimus julkaistaan ja sitten siitä, että sen saa lukea. Open accessin tavoitteena on poistaa jälkimmäinen kustannuserä, ja Plan S on merkittävä askel kohti tätä. Suunnitelmassa on monia hyviä puolia, kuten se, että osallistuvat tahot luovat tarvittaessa kannustimia open access -julkaisujen perustamiselle ja rahoittavat niitä. Tärkeää on myös se, että rahoittajat seuraavat vaatimuksien noudattamista ja rankaisevat niiden rikkomisesta: ilman seurauksia Plan S uhkaisi jäädä vain yhdeksi julkilausumaksi muiden joukossa.

Harvardin yliopiston Open Access Project -hankkeen  johtaja Peter Suberilla on Plan S:stä tarkkanäköisiä kommentteja. Joukko eurooppalaisia tutkijoita on julkaissut suunnitelman vastaisen vetoomuksen, joka on sekin lukemisen arvoinen, vaikka en arvostelua täysin allekirjoitakaan.

Plan S:n vahvuus on se, että se on tieteentekijöiden ja heidän rahoittajiensa välinen sopimus. Open access -toiminnan yksi kompastuskivi on ollut kustantajakeskeisyys. Neuvotteluissa on yritetty vaikuttaa tieteellisiin kustantajiin, jotta nämä muuttaisivat lehtensä avoimesti luettaviksi ja laskisivat hintojaan. Tässä on kaksi ongelmaa.

Ensinnäkin kaupallisten kustantajien tavoitteena on voittojen maksimointi, joten niillä ei ole syytä laskea hintoja kuin pakon edessä. Niin kauan kuin tieteilijät antavat niille tutkimuksensa ilmaiseksi ja ostavat sen sitten takaisin, miksi muuttaa mitään? Tässä on hyvä historiikki tieteellisen kustantamisen kehittymisestä bisnekseksi, jota yksi sen perustajista kuvaili termillä ”perpetual finance machine”, jonka voi vapaasti suomentaa ”kassavirtojen ikiliikkujaksi”.

Toisekseen, tieteellisten kustantajien tarjoamat palvelut ovat vertaisarviointia lukuun ottamatta tarpeettomia, joten niiden hinnasta kiisteleminen on toissijaista. Mitä tulee julkaisujen avoimeen saatavuuteen, se on fysiikassa ja matematiikassa toteutettu jo yli 25 vuotta sitten: julkaisut laitetaan ilmaiseen nettiarkistoon arXiv, josta ne ovat kaikkien luettavissa.

Todellinen ongelma on vertaisarvioinnin järjestäminen kustannustehokkaalla tavalla. Tämäkin on ratkaistu: nk. overlay-lehdessä artikkelit julkaistaan vain ilmaisessa arkistossa kuten arXivissa, ja lehti hoitaa ainoastaan sen mihin sitä tarvitaan, eli vertaisarvioinnin. Tämä ei ole utopiaa, vaan toimiva julkaisumalli, jonka tunnetuin esimerkki on matematiikan lehti Discrete Analysis, jonka toimituskuntaan kuuluvat mm. Fields-mitalistit Tim Gowers ja Terence Tao. Omalla alallani on juuri aloittanut Open Journal of Astrophysics, ja muita esimerkkejä löytyy täältä.

Overlay-lehdet säästävät tieteellisen julkaisemisen kuluja tekijällä 400-500 verrattuna nykytilanteeseen ja tekijällä 100-200 kertaa verrattuna tilanteeseen, missä open access olisi kokonaan toteutunut. Mutta siinä missä arXiv kasvoi fysiikassa ja matematiikassa nopeasti tutkimuksen pääasialliseksi viestintäkanavaksi, overlay-lehdet ovat jääneet poikkeukseksi julkaisemisen kentällä.

Syynä on se, että koska tutkijat eivät maksa julkaisemisesta omasta budjetistaan, heillä ei ole syytä kiinnittää huomiota sen hintaan. Niinpä tieteilijät lähettävät artikkelinsa julkaistavaksi tuttuihin vanhoihin lehtiin, joilla on hyvä maine. Samasta syytä heitä ei kiinnosta käyttää aikaa overlay-lehtien perustamiseen.

Onkin valitettavaa, että Plan S:ssä mainitaan ilmaisten arkistojen merkitys ainoastaan arkistoimisen kannalta, ei julkaisemista ajatellen. Kun Plan S:ssä jo sitoudutaan uusien lehtien perustamiseen ja rahoittamiseen, seuraava askel olisi sen tekeminen tavalla, joka on nykyaikainen, kustannustehokas ja lähtee tiedeyhteisön, ei kaupallisten kustantajien, tarpeista.

Päivitys (05/11/18): Avoimen tieteen iltapäivän keskustelusta voi lukea täältä. Mukana on myös video keskustelusta, mukaan lukien lyhyt puheenvuoroni.

Yksi kommentti “Ikiliikkujan pysäyttäminen”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Oppitunteja näkymättömästä maailmasta

6.10.2018 klo 13.57, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Kirjoitin Helsingin opettajien ammattiyhdistyksen lehden Rihveli numeroon 2/2018 artikkelin otsikolla Oppitunteja näkymättömästä maailmasta. Aiheena on pimeä aine esimerkkinä ymmärryksen hitaasta kasautumisesta fysiikassa. Viimeinen kappale on tämä:

Jos pimeän aineen tarinasta kirjoittaisi puhtaaksi vain lopulta oikeaksi osoittautuvan suunnan, tämä antaisi harhaanjohtavan kuvan siitä, miten tiede toimii. Ei ole viitoitettua polkua totuuteen, eikä yhtä tieteellistä metodia, joka kertoo miten edetä. Monet vihjeet osoittautuvat vesiperäksi, jotkut havainnot virheellisiksi ja useimmat teoreettiset ideat vääriksi. Tuntematonta kartoittaessa ei voi välttyä harharetkiltä.

6 kommenttia “Oppitunteja näkymättömästä maailmasta”

  1. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Voisiko olla jopa niin, että pimeä aine on kuin flogiston? Siitä luopuminen olisi todellinen paradigman muutos, joka on tunnetusti vaikeaa kuten Thomas Kuhn on ansiokkaasti pohdiskellut.

  2. Aivan, mikään ei ole ennalta varmaa, ei edes se että jokin ongelma kuten pimeän aineen kysymys ylipäätään on ratkeava. Toki tiedekysymyksen ratkeavuus kannattaa ottaa työhypoteesiksi, koska päinvastainen työhypoteesi ei olisi hedelmällinen.

  3. 7v sanoo:

    käyttäytyykö kaikki materia
    dualistisesti (hiukkas,aalto)
    vai tunnetaanko
    mono tai trilistiä ilmiöitä
    ylipäätänsä?

    Entä mitenkä on asia
    pimeän aineen kanssa?

    ja onko tiedossa mitään
    hajautettua laskentaa menossa
    alkuteorialle
    josta johtuu kaikki 4 tunnettua
    perusvoimaa?

  4. Jernau Gurgeh sanoo:

    Moi.

    En oikein tiedä minkä merkinnän yhteyteen laittaisin tämän kysymyksen, joten menköön tähän. Ja tavallaan tässä onkin taka-ajatuksena se, että tarvitaanko pimeää ainetta selittämään esim. galaksien (uloimpien tähtien) rotaatiokäyriä. Kysymys on varmaan typerä, mutta kysyn kuitenkin, kun itseäni asia vaivaa.

    Kysymys koskee taitekerrointa ja siten gravitaatioaaltojen nopeutta: Onko gravitaatioaalloilla huomattu hidastumista (onko niillä sellaista ominaisuutta edes teoriassa) eri väliaineissa? Onko niiden nopeus aina c vai voiko se olla c/n? Onko mahdollinen n sama kuin valon tapauksessa (riippuen tietenkin väliaineesta) vai jotain ihan muuta?

    Jos taitekerroin on olemassa, mitä se aiheuttaa gravitaatiolle (avaruuden kaareutumiselle) vai aiheuttaako mitään?

    Konkreettinen esimerkki voisi kenties olla, että kaareutuuko avaruus tyhjässä avaruudessa samalla tavalla kuin vaikkapa maapallon tai tähden sisällä, jos alkuperäisen gravitaatioaallon aiheuttaja on samalla etäisyydellä? (Ja otetaan huomioon, että maapallo tai tähti aiheuttaa tietenkin itsessään myös gravitaatiota. En puhu siis tavallisesta monen kappaleen ongelmasta.)

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kysymys on sen verta kaukana merkinnän aiheesta, että jää vastaamatta.

      Ursan lehden Tähdet ja avaruus vastauspalstalle voi muuten lähettää yleisiä tiedekysymyksiä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kissan kanssa laatikossa

29.9.2018 klo 21.06, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Olin viime viikolla Pariisissa APC-instituutissa konferenssissa The Universe as a Quantum Lab. Nimensä mukaisesti tapaaminen liikkui kvanttifysiikan ja kosmologian yhteisellä, enimmäkseen tuntemattomalla maaperällä.

Tällä hetkellä on kaksi perustavanlaatuista fysiikan teoriaa: yleinen suhteellisuusteoria ja kvanttikenttäteoria. Suhteellisuusteoria ymmärretään täysin, mutta kvanttifysiikasta on vielä käsittämättä yksi pieni seikka, nimittäin se, miksi maailma arkiskaalalla ei näytä sellaiselta kuin kvanttifysiikka kertoo.

Ei myöskään tiedetä sitä, miten nämä kaksi teoriaa sopivat yhteen, eli mikä on se perustavanlaatuisempi teoria, josta ne ovat approksimaatioita. Asian selvittämistä vaikeuttaa se, että kvanttifysiikalle ominaiset ilmiöt ovat yleensä merkittäviä vain pienessä mittakaavassa, kun taas yleinen suhteellisuusteoria tyypillisesti näyttäytyy vain isoilla etäisyyksillä.

Kosmologia on kuitenkin poikkeus. Varhaisessa maailmankaikkeudessa aineen tiheys on iso ja mittakaavat ovat pieniä, ja tilanteen kuvaamiseen tarvitaan sekä kvanttifysiikkaa että yleistä suhteellisuusteoriaa. On esitetty moneen suuntaan versovia ajatuksia siitä, miten nämä kaksi kohtaavat maailmankaikkeuden alkuhetkinä, esimerkiksi James Hartlen ja Stephen Hawkingin ehdotus, jossa maailmankaikkeus syntyy tyhjästä kvanttivärähtelynä. Toistaiseksi kuitenkin vain yksi idea on tuottanut ennustuksia, joita on onnistuneesti verrattu havaintoihin: kosminen inflaatio.

Inflaation aikana varhainen maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä tahdilla ja sen koko kasvaa ainakin tuhatmiljardismiljardiskertaiseksi. Tämän takia pienet kvanttivärähtelyt venyvät kosmisiin mittoihin ja jäätyvät. Nämä tyhjästä syntyneet epätasaisuudet ovat galaksien siemeniä, ja nykyään taivaalta voi lukea galaksien jakaumasta (sekä kosmisesta mikroaaltotaustasta), millaisia ensimmäisen sekunnin murto-osan kvanttivärähtelyt olivat.

Yksi APC:n konferenssissa käsitelty kysymys on se, kuinka tarkkoja jälkiä inflaation ajan tapahtumista on meille jäänyt. Inflaation aikainen valtava laajeneminen nimittäin pyyhkii epätasaisuuksien jakaumasta pois kvanttifysiikalle leimalliset ominaisuudet. Osaamme laskea, millaisia epätasaisuuksia kvanttivärähtelyt synnyttävät, ja havainnot vastaavat tuloksia. Mutta jokin klassisen fysiikan prosessi voisi periaatteessa synnyttää samanlaisen jakauman – sen kvanttikummallisuutta on vaikea nähdä. (Teknisesti sanottuna vaihtoehtojen välinen interferenssi on pieni.)

Viime aikoina on esitetty kiinnostavia ideoita, siitä miten inflaation kvanttiluonteeseen päästäisiin käsiksi, mutta toistaiseksi ei ole keksitty signaalia, joka olisi tarpeeksi iso, että sen erottaisi. Yritykset ovat kuitenkin osoittaneet sen, että inflaatiossa lähestytään sekä kysymystä kvanttifysiikan ja yleisen suhteellisuusteorian yhdistämisestä että sitä miksi arki ei näytä kvanttifysikaaliselta. Useimmiten nämä kysymykset pidetään erillään.

Kvanttifysiikan teoria kertoo todennäköisyydet eri havainnoille, mutta ei sitä, mikä niistä todella toteutuu. Yleensä ajatellaan, että tila määräytyy kun sitä havaitaan, eikä tarvita tätä yksinkertaista reseptiä enempää. Mutta jos haluaa tarkastella huolella, mitä havaitseminen tarkoittaa, joutuu pian ongelmiin.

Kosmologiassa ongelma tulee vastaan, koska havaitsija ja tutkittava systeemi eivät ole erillisiä, vaan me havaitsijat olemme osa havaitsemaamme systeemiä. Galaksien olemassaolo -ja siis meidän olemassaolomme- perustuu siihen, että nyt havaitsemillamme varhaisen maailmankaikkeuden kvanttivärähtelyillä on tietty arvo, joten tuntuu ylivoimaisen vaikealta ajatella että tämä arvo määräytyisi vasta sitä havaitessa. Kosmologiassa Schrödinger ja kissa ovat samassa laatikossa.

Kun aloin lukea kosmologien tutkimuksia aiheesta, minusta tuntui alkuun, että en oikein ymmärrä, miten kirjoittajat käsittävät tämän havaitsijan ja maailmankaikkeuden suhteen. Pariisin tapaamisessa hahmotin, että aiheen tutkijat eivät itsekään ole asiasta aivan perillä. Hämärä seutu perimmäisten kysymysten liepeillä kiehtoo, ja asiassa on päästy jonkin verran eteenpäinkin, dekoherenssin saralla.

Aina näiden ongelmien pohtimiseen ei ole suhtauduttu yhtä suopeasti kuin nykyään. 70-luvulla kvanttimekaniikan perusteiden tutkimuksella oli niin huono maine, että arvostettu julkaisu Physical Review antoi editoreilleen kirjallisen ohjeen, että jos aihetta koskevassa artikkelissa ei ole analyysiä uusista havainnoista, ainoastaan teoreettista tarkastelua, niin se hylätään suoralta kädeltä ilman vertaisarviointia. Niinpä alan pioneerin John Bellin tutkimusta julkaistiin kirjoituskoneella naputelluissa pienen levityksen lehtisissä.

Kvanttimekaniikan yhdistämisessä arkeen on kutkuttavaa se, että teorian matemaattinen rakenne on yksinkertainen ja selkeä, mutta havaintojen kuvaaminen siinä vaikuttaa tavattoman monimutkaiselta. Kvanttigravitaation tapauksessa itse teoriakin on oletettavasti vaikeaselkoinen.

APC:n konferenssissa näkyi miten paljon erilaisia ideoita kvanttigravitaatiosta ja kvanttifysiikasta vielä on. Osallistujilla oli erimielisyyksiä muun muassa siitä onko ollenkaan oikein käsitellä aika-avaruuden geometriaa kvanttifysikaalisesti ja siitä kuvaavatko kvanttimekaniikan todennäköisyydet uskomuksia, tietämättömyyttä vai todellisuuden ominaisuuksia? Toisaalta teorioiden ja kokeiden välillä on joskus yllättäviä kosketuspintoja. Esimerkiksi gravitaatioaaltojen havaitsemiseen tarvittavaa teknologiaa testannut satelliitti LISA Pathfinder teki tarkkoja mittauksia peilien vakaudesta avaruudessa, ja ne sattumoisin myös antavat tiukimman rajan tietyille malleille, joissa kappaleiden tila määräytyy koko ajan ilman mitään havaitsijaa.

Kokeiden eteneminen onkin vaikuttavaa. Nykyään laboratoriossa osataan valmistaa ja mitata interferenssi-ilmiöitä, joissa eri vaihtoehdot ovat 54 sentin päässä toisistaan. Schrödingerin kissan sijaan (joka on sekoituksessa elävää ja kuollutta) kokeessa atomi on sekoituksessa tilaa, jossa se valitsee oikealle tai vasemmalle menevän reitin. Schrödinger esitti ajatuskokeensa osoittaakseen, että kvantti-ilmiöiden ei pitäisi ulottua arkiskaaloille, mutta nyt vaihtoehtojen välinen etäisyys on jo kädenmitan verran, vaikka kappaleiden koko onkin kaukana kissoista. Saa nähdä löydetäänkö jotain kiinnostavaa ensin laboratoriossa vai taivaalta.

33 kommenttia “Kissan kanssa laatikossa”

  1. Eusa sanoo:

    Onko linkata aiheeseen tuosta Lisa Pathfinderin testauksessa löydetystä rajasta tilakoheraatioille?

  2. Tapsa sanoo:

    Olin vuosi pari sitten Kari Enqvistin yleisöluennolla, jossa olin kuulevinani hänen sanovan, että heti inflaation jälkeen maailmankaikkeuden koko oli luokkaa yksi metri.

    Kuulinkohan oikein?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kysymys ei juuri liity merkinnän aiheeseen, joten en rupea vastaamaan siihen tässä.

      Mutta koska maailmankaikkeuden koosta toisinaan kysellään, saatan kirjoittaa siitä oman merkintänsä.

      1. Tapsa sanoo:

        Ok, asia vain palasi mieleeni tästä lausumastasi:

        ”Inflaation aikana varhainen maailmankaikkeus laajenee kiihtyvällä tahdilla ja sen koko kasvaa ainakin tuhatmiljardismiljardiskertaiseksi.”

        Tuostahan voi päätellä, että maailmankaikkeuden koko osataan arvioida sekä alkuhetkellä että inflaation päätyttyä – sillä tuskin lukua, vaikka iso onkin, sentään ihan hihasta on vetäisty.

        Mutta jään innolla odottamaan mahdollista palaamistasi asiaan!

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Tosiaan, tämä on tavallinen hämmennyksen aihe. Emme tiedä onko maailmankaikkeus äärellinen vai ääretön. Jos se on ääretön, se on aina ollut ääretön. Tällöin tuo ilmaisu viittaa siihen, että minkä tahansa maailmankaikkeuden äärellisen osan koko kasvaa tuolla tekijällä.

          Maailmankaikkeuden koosta vähän täällä:

          https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/muotoja-ilman-mittanauhaa/

  3. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Onko sinulla mielipidettä siitä miten 70-luvun Physical Reviewin editorin, sellaisen jolla ei ollut tulevaisuudesta kertovaa kristallipalloa käytettävissä, olisi pitänyt menetellä ?
    En tunne kyseistä alaa, mutta voisin kuvitella että Bellin artikkeli oli yksi lukemattomien ihan hyvästä syystä unholaan jääneiden samaa aihetta käsittelevien artikkelien joukossa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En tunne tuon ajan tilannetta. Mutta kvanttimekaniikan perusteiden miettimisestä on sittemmin versonut tilan määräytymistä jne. tutkivien mallien lisäksi kvantti-informatiikka, joka on paljon tutkittu fysiikan haara.

      Toisaalta suurin osa fysiikan artikkeleista aiheesta kuin aiheesta jää hyvästä syystä unholaan, vain pienellä osalla on kestävää arvoa.

      1. Syksy Räsänen sanoo:

        On myös syytä ottaa huomioon, että julkaisut fysiikan lehdissä ovat tutkijoiden tärkein meriitti.

        Jos lehden johto päättää, että se ei hyväksy artikkeleita aiheesta X, niin he käyttävät merkittävää valtaa sen suhteen, mitä pitäisi tutkia ja mitä ei.

        (Tosin 1970-luvulla tilanne alan työpaikkojen suhteen taisi olla vähemmän kilpailtu ja vähemmän numeroihin keskittyvä kuin nykyään.)

  4. Jari Toivanen sanoo:

    Tuosta ”maailmankaikkeus syntyy tyhjästä kvanttivärähtelynä”. Onko se ymmärrettävä, että ensin oli klassinen laatikko tyhjää, jossa sitten tapahtui tyhjän kvanttivärähtely, vai voiko tyhjän kvanttivärähtelyä tapahtua ilman, että ensin on se tyhjä.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ajatuksena on se, että koko maailmankaikkeus, mukaan lukien aika ja avaruus, syntyvät tyhjästä. Pitää kuitenkin valmiiksi olla fysiikan lait, että näin voi tapahtua, ja tämä voi herättää kaikenlaisia filosofisia kysymyksiä.

      1. Jari Toivanen sanoo:

        Ja mistä ei voi puhua, siitä täytyy vaieta.

      2. Eusa sanoo:

        Ilmeisestikin eräs filosofia on, että koska ”matematiikka on ikuista”, luonnonlait perustuisivat pohjimmiltaan matematiikkaan – esim. lukuteoriaan, jolla toisiinsa muuten sekoittuvat määrät ulottuvuuksissa voidaan jäsentää mm. alkulukujaollisuuksin.

        Tuollaisen fundamentaalimatematiikan tutkiminen vailtettavan usein johtaa numerologisiin virityksiin. On kuitenkin joitain ihan varteenotettavia matemaattisia ilmiöitä, joilla on helposti todettavia kytköksiä siihen mitä fysikaalisesta todellisuudesta havaitsemme – esim. Riemannin zeetta-funktion ominaisuudet ovat mielestäni sellaista kauraa.

        Onko sinun kohdallesi osunut jotain matematiikkaa, jossa olisit nähnyt ihan fundamentaalia fysiikan lainalaisuuden mahdollisuutta? (ei vain mitatun ilmiön kuvausmatematiikkana).

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Kysymys ei juuri liity merkinnän aiheeseen, joten ei siitä sen enempää.

          1. Eusa sanoo:

            No, merkitse muistiin vaikka pyyntönä omalle merkinnälleen ”matematiikan rooli fyysisen todellisuuden mahdollistajana”.

  5. Jorma Kilpi sanoo:

    Olen aina ihmetellyt miten kissa voitaisiin saada sellaiseen tilaan että se ei vuorovaikuta muun maailmankaikkeuden kanssa. Olen siinä (harha?)käsityksessa, että vuorovaikutuksessa informaatiota siirtyy ja informaation siirtyminen on mittaus riippumatta siitä tulkitseeko joku sitä informaatiota. Kvanttitasolla erilliset objektit voivat jotenkin kummasti jakaa yhteisen informaation sopivan vuorovaikutuksen jälkeen. Tai ovatko ne vuorovaikutuksen jälkeen enää erillisiä objekteja?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En ole varma ymmärränkö kysymystä.

      Se, mitä ”mittaus” tarkoittaa on kvanttimekaniikassa monimutkaista.

      Mutta kissan ja havaitsijan tilan kytkeytymisessä toisiinsa (teknisesti sanoen lomittumisessa) on tosiaan kyse informaation välittämisestä.

      Asiaan liittyvästä dekoherenssista (joka ei ratkaise ongelmaa mittauksesta) hieman täällä:

      https://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/maarattyina_yhteen

      1. Eusa sanoo:

        Eikös ongelma mittauksesta ole turha? perustuuko se ajatukselle, että olisi kiva jos mittaus olisi erikseen, eikä mitenkään häiritsisi mittauskohdetta?

        No, onhan itsestään selvää, että kaikki mittalaitteet ovat osa sitä todellisuutta, jota niillä mitatataan. Eikö mittaus ja vuorovaikutus voida täysin rinnastaa, jolloin todellisuus sisältää vain hyvin paljon mittauksia, joista emme vajavaisella tekniikalla vain saa mitään informaatiota? Ja täydellinen determinismi on mahdollinen skenaario…

        1. Lentotaidoton sanoo:

          Eusa.
          Itse olen käsittänyt että mittauksen ”ongelma” ei ole tekninen (tämähän oli se alkuperäinen, varhainen ”selitys” epämääräisyydelle). Vaan sisäänrakennettu teoriaan. Tietysti ”sisäänrakennettu” ei ole aina samaa kuin selitys. Joka tapauksessa täydellinen determinismi edellyttäisi mielestäni ei-lokaalisuutta. Lomittumisessa ei tapahdu informaationvaihtoa (yksi ja sama kvanttitila). Informaationvaihto vasta dekoherenssissä. ”Ongelma” on mittaus/mittaaja ja dekoherenssi, jotka pitäisi voida ”poisselittää”.

          Vakioheitto tähän ongelmaan ovat piilomuuttujat ja monimaailmatulkinta, jotka eivät oikein ”kolahda” (voi hyvin johtua rajoittuneisuudestani).

  6. Kari O. sanoo:

    Tämäkään kysymys ei liity aiheeseen, mutta kysyn silti, koska se joskus aiemmin (aiheeseen liittyvänäkin) on jäänyt vastaamatta:
    – Usein kirjoitetaan mm. Tähdet ja Avaruus lehdessä, että mustan aukon sisältä ei ”mikään pääse karkaamaan ulos”, (jos ei oteta lukuun Hawkingin säteilyä). Miten on mahdollista että ”näemme” sen sisällä olevan massan aikaansaaman gravitaation?

    Voidaan tietenkin sanoa, että kyse ei ole minkään ulos karkaamisesta, kun pohjimmiltaan siinä gravitaatiossa on kyse avaruuden kaareutumisesta, mutta jotenkin tämä ei vielä riitä vastaukseksi.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Blogin kommenttiosio on tarkoitettu kysymyksille, kommenteille ja keskustelulle, joka liittyy kuhunkin merkintään. Toiveet tulevien merkintöjen aiheista ovat myös tervetulleita.

      Tämä ei ole paikka yleisille kysymyksille mistä tahansa aiheesta fysiikassa.

      1. Kari O. sanoo:

        Ensimmäisellä kysymyskerralla (vuosia sitten) kysymys liittyi kirjoituksen aiheeseen. Varmaan ennemmin tai myöhemmin tulee uusi blogi joka osuu paremmin kuin tämä. Vaan liekö juuri tuota kysymystä kukaan muu aiemmin esittänytkään.

  7. Kari O. sanoo:

    Jos kaikki maailmankaikkeuden ”stuff” on joskus ollut yhdessä pisteessä, eikö tästä seuraa, että kaikki ”stuff” mitä maailmankaikkeudessa on, on kvanttilomittunut keskenään?

    Tämähän periaatteessa mahdollistaa jonkin lajin kaukovaikutuksen melkein minkä tahansa ”otusten” kesken missä tahansa.

    (Lainaan hieman Raimo Keskisen tyyliä, koska se tässä aiheessa näyttää toimivan, jos ei halua erityisesti nimetä jotakin hituja tms.)

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kaikki maailmankaikkeuden aine ei ole ollut yhdessä pisteessä.

      Pitää kuitenkin paikkansa, että näkemämme maailmankaikkeuden kaikki osat ovat olleet kosketuksissa hyvin varhaisina aikoina.

      En ole varma mitä tarkoitat tässä kaukovaikutuksella. Kvanttimekaniikan lomittumiseen ei liity kaukovaikutusta siinä mielessä, että informaatiota välittyisi valoa nopeammin.

      1. Lentotaidoton sanoo:

        Räsänen: Pitää kuitenkin paikkansa, että näkemämme maailmankaikkeuden kaikki osat ovat olleet kosketuksissa hyvin varhaisina aikoina.

        Eli muutenhan ei (havaittava) kosmoksemme olisi näin flat (elikä oomega lähes nolla) sekä näin isotrooppinen ja homogeeninen. Selittyy inflaatiolla, joka ”eristi” havaittavan kosmoksemme kausaalisesti yhtenäiseksi.

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Joo, tosin laakeus ja kausaalinen yhteys ovat eri asioita, vaikka seuraavatkin molemmat inflaatiosta. (Notaatio on muuten sellainen, että laakean maailmankaikkeuden Omega=1.)

      2. Kari O. sanoo:

        Kaukovaikutus tulkinnasta riippuen tarkoittanee joko korrelaatiota tai kausaliteettia kaukaisten ilmiöiden välillä siten että tapahtumien välinen aika on lyhempi kuin niiden välinen etäisyys valo(aika)yksiköissä. (Eli ei-lokaalisuus?)

        Pitäydytään korrelaatiossa. Periaatteessa se mahdollistaisi ”oudolla tavalla” samanaikaisia ilmiöitä maailmankaikkeuden eri puolilla. Mitä ne voisivat olla?

  8. Lentotaidoton sanoo:

    ”Notaatio on muuten sellainen, että laakean maailmankaikkeuden Omega=1.”

    Joo sori, kirjoitusvirhe. Siis juuri kuten inflaatiomallit ennustavat.

  9. Jernau Gurgeh sanoo:

    Syksy, totesit:

    ”Ajatuksena on se, että koko maailmankaikkeus, mukaan lukien aika ja avaruus, syntyvät tyhjästä. Pitää kuitenkin valmiiksi olla fysiikan lait, että näin voi tapahtua, ja tämä voi herättää kaikenlaisia filosofisia kysymyksiä.”

    Tähän liittyen Lee Smolinilla on ajatus ajan todellisuudesta: ”Time is real”.

    En ole siihen perusteellisesti tutustunut, mutta hänen pääargumenttinsa taitaa olla, että ei voi olla olemassa luonnonlakeja ajan ulkopuolella. Toisin sanoen ”luonnonlait” kokevat ajan ja siten ne muuttuvat evoluution myötä niin kuin kaikki muukin maailmankaikkeudessa. Ja sitä miten ne muuttuvat, ei voi ennustaa, koska muuttumisen ennustaminen tarvitsisi taakseen ajassa muuttumattoman luonnonlain, ja niitähän ei Smolinin argumentin mukaan juuri ole.

    Oletko sinä perehtynyt yhtään Smolinin argumentteihin, onko niissä mitään ideaa?

    Nuo filosofiset ongelmat, jotka mainitsit, koskettaa myös matematiikkaa. Onko numerot eli matematiikka olemassa?

    Platonismin mukaan se on olemassa abstraktina ajasta ja avaruudesta riippumattomana oliona. Näin ollen matematiikka on luonnonlait.

    Nominalismin mukaan se on konkreettista ajassa ja avaruudessa. Se on siis syntynyt yhdessä maailmankaikkeuden ja luonnonlakien kanssa ja on tarkka kuvaus maailmankaikkeudesta.

    Fiktionalismin mukaan se on vain ihmisen keksimä työkalu, jolla ei ole mitään yhteyttä mihinkään. Sillä voidaan vain tehdä eri tarkkuudella toimivia approksimaatioita maailmankaikkeudesta.

    Onko sinulla fyysikkona tähän jotain kantaa tai ajatusta asiasta, kuinka itse koet tämän?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En osaa sanoa, ovatko esimerkiksi kokonaisluvut olemassa. Jos ovat, en tiedä mitä olemassaolo tarkoittaa, mutta kummalta tuntuu myös sanoa, että ne eivät ole.

      Ajatuksiani asiasta vähän täällä:

      https://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/kaikki_jarjestyksessa

    2. Kari O. sanoo:

      Kieli ainakin jossain määrin ohjaa ajatteluamme tässä.

      Onko niin että luonnonlait ’löydetään’ tai ’uudelleen-löydetään (re-search)’ vai onko niin että ne ’keksitään’.

      Edellinen vaihtoehto viittaa siihen, että löydetään jotain joka on (aina ollut) olemassa, tässä maailmankaikkeudessa ainakin. Jonkinlainen Platonin idea siis.

      Jälkimmäinen siihen että ihminen keksii täysin uutena ideana jotain jota ei luonnossa ole (koskaan ollut). Artefakti siis. Tuskinpa kukaan löytää luonnosta esim. 10 miljardin transistorin mikrosiruja, vaikka ne perustuvat tunnettuihin luonnonlakeihin.

      Pohjimmiltaan kysymys lienee jotain sellaista, että voiko ihminen keksiä sellaisen uuden luonnonlain, jota luonnossa ei vielä ole ollut.. mikä ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Se voisi silti olla jopa ihan toimiva työhypoteesi sille, joka vielä haluaa jotain uusia Nobelin arvoisia luonnonlakeja löytää. 😉

      Toki voidaan löytää esim. sellaisia uusia kvantti-ilmiöitä, joita ei vielä hetkeä aiemmin osattu mitenkään kuvitella. Hyvänä esimerkkinä Aalto-yliopiston viimeaikaiset tutkimustulokset kvanttiteknologiassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kaivon äärellä

19.9.2018 klo 01.10, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Vietän syyslukukauden Birzeitin yliopistossa, Länsirannalla, Miehitetyillä palestiinalaisalueilla kosmologiaa luennoiden. Vierailin Birzeitissä ensimmäisen kerran neljä vuotta sitten.

Birzeitin kampusaluetta.

Birzeit oli ensimmäinen palestiinalainen yliopisto ja se on vieläkin arvostetuin. Vuonna 1924 Birzeitin (nimi tarkoittaa oliiviöljykaivoa) kylään perustetusta koulusta se kasvoi vuonna 1975 yliopistoksi. Instituutio on kokenut kovia miehityksen alla. Miehityshallinto on useita kertoja pakolla sulkenut yliopiston – pisin sulku kesti 1980-luvulla 4 vuotta ja 3 kuukautta. Henkilökunta järjesti tällöin luentoja salaa, minkä Israel tuomitsi ”laittomina opetussoluina”, joista määrättiin 10 vuoden vankeusrangaistus.

Nykyään armeija ei puutu yhtä jyrkästi yliopiston toimintaan, mutta Länsirannalle rakennettu erottelumuuri, tarkastuspisteet, suljetut tiet ja muut fyysiset ja byrokraattiset kulun esteet rampauttavat yliopistoja kuten muutakin yhteiskuntaa. Lisäksi miehitysjoukot hyökkäävät kampukselle ja kaappaavat opiskelijoita, erityisesti ylioppilaskunnan hallituksen jäseniä. Tämä miehityksen tunkeutuminen yliopistolle oli yksi inspiraatio yliopistokampukselle sijoittuvalle palestiinalais-suomalaiselle larpille Piiritystila, joka siirsi Palestiinan tilanteen Suomeen. (Minulla oli ilo olla mukana konsulttina ja avustajana; minun ja muiden kokemuksia on kerätty dokumentaatiokirjaan.)

Israel on myös viime aikoina estänyt yhä useammalta ulkomaiselta luennoitsijalta pääsyn Länsirannalle ja alkanut evätä jatkoviisumeita niiltä, jotka jo Birzeitissä. Järjestö Scientists for Palestine yrittää osaltaan estää palestiinalaisten yliopistojen eristämistä järjestämällä konferensseja ja muita yhteyksiä Palestiinan ja muiden maiden opiskelijoiden ja tiedeyhteisön välille.

Näissä olosuhteissa Birzeitin yliopisto on kasvanut ja kehittynyt. Nykyään se on kooltaan noin kaksi viidennestä Helsingin yliopistosta: opiskelijoita on noin 14 000, joista yli puolet on naisia. Fysiikan opinnot aloittaa vuosittain noin 30-40 opiskelijaa. QS World University Rankingin mukaan (mitä tällaiset arviot sitten mittaavatkaan) Birzeitin yliopisto kuuluu maailman yliopistojen 3% kärkeen. Tarkemmin yliopiston vaiheista voi lukea sen pitkäaikaisen johtajan Gabi Baramkin omakohtaisesta kirjasta Peaceful Resistance: Building a Palestinian University Under Occupation.

Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta.

Vanhemman polven tutkijoista monet ovat väitelleet Neuvostoliitossa, nuoremmista Yhdysvalloissa ja Euroopassa, tutkien esimerkiksi mustia aukkoja säieteoriassa. Birzeitissa tutkimukselle ei kuitenkaan jää juuri aikaa, melkein kaikki päivät menevät opetukseen ja hallintoon. (Kuulemma fyysikoiden katsotaan soveltuvan hallintohommiin erityisen hyvin ja heillä on niitä paljon.) Henkilökunnan jäsenillä on mahdollisuus saada välillä lyhyitä vapaita kausia tutkimusta varten, ja Birzeitin fyysikot vierailevat ulkomaisissa yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa, mutta tämä ei korvaa sitä, että tutkimustyöhön ei voi keskittyä pitkäjänteisesti ja jatkuvasti.

Ongelmana on raha. Miehityksen alla ja sen osana toimiva ja ulkoisesta avusta riippuvainen Palestiinalaishallinto ei rahoita yliopistoja (eikä etenkään tutkimusta) riittävästi. Suurin osa käyttöbudjetista haalitaan lukukausimaksuista; lisäksi on lahjoituksia, joita annetaan erityisesti rakennuksia varten. Koska yliopistolla on talousvaikeuksia, järjestelmä johtaa siihen, että opiskelijoita otetaan sisään löyhin kriteerein budjetin kartuttamiseksi.

Se, että opiskelijoiden valintaperusteisiin vaikuttaa yliopiston rahantarve opiskelijoiden tason kustannuksella ei palvele sen enempää opiskelijoita kuin yhteiskuntaa, vaikka Suomeenkin lukukausimaksuja jotkut ajavat. Järjestelyssä on toki se hyvä puoli, että yliopisto on hallinnosta riippumaton, toisin kuin Suomessa, missä nimellisesti autonomisen Helsingin yliopiston johto seuraa uskollisesti opetusministeriön ohjeita.

Talousvaikeudet näkyvät myös kosmologiakurssin arjessa. Monet opiskelijat ovat töissä rahoittaakseen opintonsa, eivätkä pääse kampukselle joka päivä. Kurssin luennot ovat siksi kaikki samana päivänä, kolme tuntia peräjälkeen, vaikka keskittymisen ja hahmottamisen kannalta ne kannattaisi jakaa eri päiville. Kaikille sopivan laskuharjoitusajan löytäminen on samasta syystä vaikeaa. Onneksi kurssilaisten motivaatio on korkea, ja luennoilla on enemmän kysymyksiä ja vuorovaikutusta kuin Suomessa.

Maisteriopiskelijat saavat stipendejä, mutta kaikki eivät ota niitä vastaan, tai ottavat vain puoliksi ja jatkavat töitä hieman pienemmällä tuntimäärällä. Länsirannan nuorisotyöttömyys on 40%, joten työpaikoista halutaan pitää kiinni. Valmistuminen yliopistosta ei valitettavasti sekään takaa työllistymistä, ja monet päätyvät töihin, joilla ei ole mitään tekemistä opintojen kanssa.

Koulutuksella on kuitenkin kova kysyntä, koska sitä arvostetaan yhteiskunnassa. Palestiinalaisten koulutusaste on korkea, ja pitkään monet Persianlahden maiden lääkärit ja insinöörit olivat kotoisin Miehitetyiltä palestiinalaisalueilta. Vieläkin on se ongelma, että monet parhaista valmistuneista lähtevät ulkomaille, kun apartheid-järjestelmä estää talouden kehittymisen ja polkee poliittisia ja henkilökohtaisia vapauksia. Toisaalta yliopistojen kehittämä laajempi näkökulma, kriittinen tarkastelu ja ajattelun varmuus on omiaan auttamaan vapauden tavoittelussa, ja kuten Suomessa, myös Palestiinassa yliopistoilla on tärkeä rooli kansakunnan kehityksessä.

Kampusalueella sijaitseva Palestiinan museo.

12 kommenttia “Kaivon äärellä”

  1. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Kun olosuhteet ovat noin rankkoja, ja prioriteetit varmaankin ihan muualla, niin onko palestiinalaisten omissa yliopistoissa luonnontieteiden kohdalla mitään kansainvälistä tasoa olevia tutkimusryhmiä ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ei ainakaan hiukkasfysiikassa ja kosmologiassa, muista aloista en tiedä. Jotkut tutkijat ovat mukana ulkomaisissa tutkimusryhmissä tekemässä korkealaatuista tutkimusta.

  2. Lentotaidoton sanoo:

    No kuinka tämän blogin käy? Onko kaivo liian syvä ja kuiva?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Blogi jatkuu, kuten näkyy. Seuraavaksi on vuorossa havaintoja kosmologian ja kvanttifysiikan risteyksestä konferenssista, jossa tällä viikolla olen Pariisissa.

  3. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Minua ihmetyttää suuresti tuo Syksy Räsäsen mainitsema yliopiston rahoituksen puute? Vaikka Irak, Syyria ja Libya ovat USA:n ”demokratiahankkeiden” vuoksi tilapäisesti maksukyvyttömiä, niin onhan niitä vielä jäljellä rikkaita arabimaita. Vai onkohan osasyynä se ettei niissä ehkä arvosteta tiedettä? Kun Saksaan tuli valtava pakolaisvyöry, niin Saudi-Arabia tarjoutui kustantamaan heille 200 uutta moskeijaa. Olen sitä mieltä, että osa palestiinalaisten ongelmista ovat itseaiheutettuja! Opetetaanko Birzeitin yliopistossa shariaa?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja on EU ja EU-maat, ei arabimaat.

      Palestiinalaishallinnolla ei ole mahdollisuuksia taloudelliseen riippumattomuuteen, koska se toimii sotilasmiehitystilanteessa. Palestiinalaishallinnon suurin kuluerä on turvallisuusjoukot, jotka osallistuvat miehityksen ylläpitämiseen Israelin miehitysjoukkojen kanssa.

      Toisin kuin Helsingin yliopistossa, Birzeitin yliopistossa ei ole teologista tiedekuntaa. Laitoksista ja opinto-ohjelmista on tietoa täällä:

      https://www.birzeit.edu/en/study/academic-departments

  4. mikko kalevi siitonen sanoo:

    Tuota noin, olisiko se ihan noin simppeli juttu kuin kirjoitat. Voihan olla etta Israelin hallitus lyo, mutta silti joskus tuntuu, etta jos nilla kuitenkin on syynsa moiseen apartheidiin?

    Ei se ihan mukava historia ole, mita olen nahnyt. Ehka olen propagandan uhri, valaise minua. Tuli vaan mieleen. Muuten olen taman plogin innokas lukija, aina kiinnostaa.

    Olenko oikessa vai vaarassa. Minusta Israelilla on syynsa moiseen?

    t. Mikko

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      YK:n vuoden 1973 apartheid-yleissopimuksen mukaan apartheid on kansainvälisen oikeuden rikkomus.

      Geneven neljännen sopimuksen vuoden 1977 ensimmäisen lisäpöytäkirjan mukaan apartheid on sotarikos.

      Kansainvälisen rikostuomioistuimen ICC vuoden 2002 perussäännön mukaan apartheid on rikos ihmisyyttä vastaan.

      On uskomatonta, että näin vakaville rikoksille vielä löytyy puolustajia.

      Kansainvälisestä oikeudesta ja historiasta voi lukea tarkemmin kirjastani ”Israelin apartheid”:

      https://intokustannus.fi/kirja/israelin-apartheid/

      1. mikko kalevi siitonen sanoo:

        Noin kai se sitten on.

        t. Mikko

        1. Erkki Kolehmainen sanoo:

          Syksy Räsänen voisi tehdä vastaavan listan siitä, mitä kansainväliset sopimukset sanovat terrorismista. Israelin rakentama muuri on käytännössä estänyt itsemurhaiskut juutalaisia vastaan Israelissa. Se on hyvä asia olkoonkin vaikka sitten apartheidia.

          1. Syksy Räsänen sanoo:

            Israelin turvallisuuspalvelu Shin Betin mukaan pääasiallinen syy itsemurhaiskujen vähenemiseen ei ollut muuri, koska sen ohittaminen on helppoa. Israelissa käy laittomasti 30 000-60 000 palestiinalaista töissä muurin yli, ali, ohi tai läpi: hyökkääjien olisi helppo käyttää samoja reittejä.

            Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) YK:n korkein oikeudellinen elin, on todennut, että muuria ei voi oikeuttaa turvallisuusargumenteilla. Yksi syy tähän on se, että se ei ole Israelin rajalla, vaan syvällä Miehitettyjen palestiinalaisalueiden sisällä, eli se laittomasti liittää alueita Israeliin. ICJ:n mukaan muuri on laiton, ja kaikkien Geneven neljännen sopimuksen ratifioineiden valtioiden (eli kaikkien maailman maiden) pitää toimia sen purkamiseksi.

            ICJ:n raportin voi lukea täältä: https://www.icj-cij.org/en/case/131

            Lisää muurista voi lukea kirjani Israelin apartheid luvusta 8: https://intokustannus.fi/kirja/israelin-apartheid/

            Tässä blogissa ei enää julkaista kommentteja, joissa puolustetaan sotarikoksia ja rikoksia ihmisyyttä vastaan. Sellaisia kommentteja lähettävät saavat pysyvän kommentointikiellon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Pimeä sydän

30.8.2018 klo 12.58, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Vaikka pimeä aine on paras selitys monille tähtitieteen ja kosmologian havainnoille, varmuuden saisi vain löytämällä pimeän aineen hiukkasen. Tähän on perinteisesti ajateltu olevan kolme tapaa: suora havainto, epäsuora havainto ja kiihdytinhavainto. Suora havainto tarkoittaa sitä, että hiukkanen havaitaan laboratoriossa, epäsuora sitä, että hiukkasen hajoamis- tai annihilaatiotuotteet nähdään taivaalla ja kiihdytinhavainto sitä, että hiukkanen tuotetaan hiukkaskiihdyttimissä.

Neljänneksi mahdollisuudeksi on viime vuosina noussut astrofysikaalinen havainto (astrofysiikka on hienompi tapa sanoa tähtitiede), eli sen havaitseminen, miten pimeä aine vaikuttaa tähtitieteen ilmiöihin. Eräs kiinnostava spekulatiivinen idea tältä saralta on pimeät tähdet. Heti alkuun on syytä kiiruhtaa sanomaan, että tämä nimi (jolla on historiaa elokuvan saralla) on harhaanjohtava. Mustat aukot todella ovat mustia, mutta pimeät tähdet ovat kirkkaita: itse asiassa niille on leimallistase, että ne ovat paljon kirkkaampia kuin tavalliset tähdet. Nimi tarkoittaa vain sitä, että tähden tärkein energianlähde on pimeän aineen annihilaatio.

Useissa pimeän aineen malleissa (kuten nynnyjen tapauksessa) pimeä aine koostuu sekä hiukkasista että antihiukkasista. Kun hiukkanen ja antihiukkanen kohtaavat, ne annihiloituvat kevyemmiksi hiukkasiksi, tyypillisesti enimmäkseen fotoneiksi ja neutriinoiksi. Koska maailmankaikkeus laajenee, aineen tiheys laskee ajan kuluessa – eli aine on ennen ollut tiheämpään pakattua. Niinpä varhaisessa maailmankaikkeudessa pimeä aine ja antiaine annihiloituivat esteettä keskenään, mutta tiheyden laskiessa hiukkaset eivät enää löydä toisiaan ja ainetta ja antiainetta jää jäljelle.

Mutta samalla kun maailmankaikkeuden keskitiheys laskee, syntyy tihentymiä kuten galakseja gravitaation kasatessa ainetta. Kun maailmankaikkeus on noin 200 miljoonaa vuoden ikäinen, joissakin harvoissa paikoissa aineen tiheys kasvaa niin isoksi, että ydinreaktiot käynnistyvät: toisin sanoen, tähdet syttyvät. Tavallisten tähtien energianlähde on keskustan fuusioreaktiot. Kun ydinpolttoaine loppuu, tähti romahtaa, räjähtää ja syytää reaktioissa syntyneet alkuaineet pölyksi, josta uudet tähdet ja planeetat rakentuvat.

Koska pimeä aine ei pysty jäähtymään, se ei rusahda kasaan yhtä tehokkaasti kuin tavallinen aine. Tämän takia pienistä klimpeistä, kuten tähdistä ja planeetoista, suurin osa on näkyvää ainetta. Mutta vaikka tähden massasta alle tuhannesosa olisi pimeää ainetta, se voi olla vastuussa suurimmasta osasta tähden energiantuotannosta, koska annihilaatio on erittäin tehokasta. Hiukkasen ja antihiukkasen hävittäessä toisensa kaikki niiden massaa vastaava energia muuttuu hiukkasiksi ja tähden sisällä lämmöksi. Ydinreaktioissa vapautuu vain noin prosentti ydinten energiasta.

Nykyisissä tähdissä pimeällä aineella ei ole havaittavaa roolia, mutta varhaisina aikoina pimeän aineen tiheys oli isompi, joten annihilaatiota oli enemmän. Pimeät tähdet ovat voineet olla tähtien kehityksen ensimmäinen vaihe.

Pimeät tähdet ovat isoja, niiden säde on yli tuhat kertaa Aurinkoa isompi, mutta annihilaatio on tiukasti rajoittunut keskustaan, ja tähtien pinta on melko kylmä, 10 000 astetta. Tavallisten tähtien kasvua rajoittaa se, että niiden kuumasta pinnasta nouseva aurinkotuuli piiskaa ainetta poispäin. Pimeillä tähdillä ei ole tätä ongelmaa, joten ne voivat ahmia kaasua ja pimeää ainetta ja lihoa yhdestä Auringon massasta kymmenen miljoonaa kertaa Aurinkoa raskaammiksi jäteiksi.

Lopulta, miljoonien tai miljardien vuosien jälkeen, tähden pimeä aine loppuu ja tähti romahtaa. Siitä voi syntyä musta aukko. Pimeitä tähtiä onkin ehdotettu ratkaisuksi siihen, että varhaisessa maailmankaikkeudessa näkyy miljardien Auringon massaisia mustia aukkoja. On vaikeaa ymmärtää, miten tavallisista tähdistä ehtii muutamassa sadassa miljoonassa nopeasti niin valtavia mustia aukkoja, mutta pimeiltä tähdiltä se voisi onnistua.

Tämä on kiinnostava selitys, mutta pimeiden tähtien idea tekee myös ennusteita. Ne ovat hyvin kirkkaita, jopa kymmenen miljardia kertaa Aurinkoa kirkkaampia. Vuonna 2021 kiertoradalle nouseva James Webb Space Telescope voisi havaita yksittäisiä pimeitä tähtiä varhaisessa maailmankaikkeudessa.

Muillakin kappaleilla saattaa olla pimeän aineen sydän. Maa kaappaa gravitaatiollaan pimeän aineen hiukkasia Aurinkokunnan kiertäessa ympäri Linnunrataa, ja jos hiukkaset vähän törmäilevät toisiinsa ja Maan atomeihin (kuten nynnyt ja vastaavat hiukkaset tekevät), ne menettävät hiljalleen energiaa ja päätyvät lopulta gravitaatiokuopan pohjalle, Maan ytimeen. Maan gravitaatio on kuitenkin niin heikko, että annihilaatio ei ole kovin voimakasta, ja sen havaitseminen on vaikeaa, etenkin kun vain neutriinot pääsevät maan alta pakoon. Näitä jalkojemme alla tapahtuvan annihilaation tuotteita on etsitty, mutta mitään ei ole löytynyt.

Eräs ajankohtainen idea on pimeän aineen löytäminen gravitaatioaaltojen avulla. Suoraviivaisinta olisi havaita pimeiden tähtien yhtymisestä syntyviä gravitaatioaaltoja. Siitä syntyy erilaisia gravitaatioaaltoja kuin tähtien tai mustien aukkojen törmäyksistä, koska pimeät tähdet ovat isokokoisempia. On myös ehdotettu, että neutronitähdillä on pimeän aineen ydin, joka vaikuttaa siihen, millaisia gravitaatioaaltoja niiden törmäyksissä syntyy. Toistaiseksi on havaittu vain yksi törmäys, jossa ainakin toinen osapuoli on neutronitähti, mutta ensi vuoden alkupuolella toimintaan palaavan LIGO-havaintolaitteen ja sen seuralaisten odotetaan näkevän niitä tulevien vuosien kuluessa roppakaupalla. Suuri havaintomäärä auttaa pienten poikkeamien vaskaamisessa.

Ei tiedetä, koostuuko pimeä aine sekä hiukkasista että antihiukkasista, eikä sitä, ovatko niiden massat ja vuorovaikutukset sopivia pimeiden tähtien muodostamiseksi: voi olla, että niitä ei ole olemassa. Mutta idean tutkiminen osoittaa, miten fysiikan eri haaroilla –hiukkasfysiikalla, tähtien rakenteen tutkimisella ja yleisen suhteellisuusteorian gravitaatioaalloilla– voi olla yllättäviä yhtymäkohtia, ja että ongelmia kannattaa lähestyä monesta suunnasta.

20 kommenttia “Pimeä sydän”

  1. Eusa sanoo:

    Kylläpä sitä jaksetaan spekuloida villeillä hypoteeseilla… 🙂

  2. Juhani Harjunharja sanoo:

    Mielenkiintoista pohdintaa – ja samalla tavallaa runollisen mystistä: https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/pimea-sydan/

    Siis joka tapauksessa mielenkiintoista kuin Pimeä sydänkin.

  3. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Tästä tulee mieleen Joseph Conradin romaani Pimeyden Sydän, johon myös Ilmestyskirja Nyt-elokuva löyhästi perustuu. Tuon fiktiivisen kertomuksen ja standardimallin pimeän aineen totuusarvo ovat samaa luokkaa.

  4. Leo Sell sanoo:

    Harrastelija

    Miten pimeän aineen tähdet ovat kirkkaita, eli mitä hiukkasia ne (oletetusti) säteilevät?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tekstissä lukee seuraavaa:

      ”Kun hiukkanen ja antihiukkanen kohtaavat, ne annihiloituvat kevyemmiksi hiukkasiksi, tyypillisesti enimmäkseen fotoneiksi ja neutriinoiksi.”

      Annihilaatiotuotteiden kirjo riippuu siitä, millaisesta pimeän aineen hiukkasesta tarkalleen on kysymys, mutta myös elektronit ja positronit ovat tavallisia annihilaatiotuotteita.

      Sanalla ”kirkkaus” tekstissä viittaan fotoneihin eli valoon.

  5. Miten tähden ulko-osien fysiikka mukaanlukien aurinkotuuli voisi riippua siitä tuottaako tähden ydin energiaa fuusiolla vai jollain muulla tavalla?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kun tähden pääasiallisena energianlähteenä on annihilaatio, sen lämpötila on pienempi kuin silloin kun päälähteenä on keskustan fuusioreaktiot (jotka vaativat korkean lämpötilan).

      Tarkemmin täällä: https://arxiv.org/abs/1501.02394

      1. Jännittävän kuuloinen ajatus heillä, ja erityisen mielenkiintoista jos voidaan verifioida lähitulevaisuudessa JWST:llä. Ehkä heidän mallinnuksensa on oikein, mutta olisin kyllä luullut päinvastoin että jos tähdelle lisätään jokin uusi energiantuottomekanismi, silloin tähdne kasvu hidastuisi eikä nopeutuisi – vaikkakaan DM ja fuusio eivät olisi käynnissä samanaikaisesti.

      2. Selitän epäilyäni vähän lisää. Karkeasti, ilman fuusiota musta aukko syntyisi tähdestä nopeasti. Fuusion kanssa se syntyy hitaammin. Kun mukaan pannaan DM-energiantuotanto, olettaisi että se syntyisi vieläkin hitaammin. Mutta heidän mukaansa käykin päinvastoin. Se on niin yllättävää että jäin pohtimaan olisiko heidän analyysissään jotain vialla.

        Ursan palvelin ei muuten nykyään näytä hyväksymistä odottavia kommentteja niinkuin se teki ennen, ainakaan minulle. Kun kommentin on lähettänyt, se katoaa näkyvistä kunnes ilmeisesti bloginpitäjä sen hyväksyy. Muutama viikko sitten tuo kiusa ilmaantui.

        1. Erkki Kolehmainen sanoo:

          Huomasin saman.

        2. Palle Juna sanoo:

          Voit ehkä ajatella niin että nynnyjen annihilaatiosta syntyvä säteily skalaautuu lempeämmin baryonisen massan funktiona. Tämä siis koska baryonit eivät sitä synnytä, vaan pimeä aine.

          Normaali tähti alkaa nopeasti säteillä todella kiihkeästi jos sinne kaataa lisää baryoneja, ja tämä säteily puskee tähden ulommat kerrokset kevyesti pois. Tavallisilla tähdillä onkin kohtalaisen matala yläraja massalle, wikipedian mukaan about 100 auringon massaa. Toisaalta tällaiset pimeät tähdet saattavat pysyä tasapainossa vaikka baryoninen massa olisi luokkaa miljoona auringon massaa.

          Näiden tähtien lopusta sanotaan seuraavaa: ”On the other end of the spectrum, the most massive supermassive dark stars may collapse directly to supermassive black holes with masses of >10^5 M⊙ without any fusion phase at all”

  6. Leo Sell sanoo:

    Harrastelija:

    ”Koska pimeä aine ei pysty jäähtymään”. Tarkoitatko että tavallisen aineen lämpötilan syntyessä hiukkastörmäyksistä -ei näitä törmäilyjä synny pimeän aineen kesken, jolloin ”lämpötilan” arvionti riippuu vain niiden kinetiikasta,muuttumattomista nopeuksista,joita verrataan valon nopeuteen?
    DM-anhilaatiotkin ovat törmäyksiä,joista lopulta tulee fotoneja – mutta ilmeisesti ilman lämpöhukkaa?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tavallinen aine jäähtyy siten, että muodostuu molekyylejä, joinen sisäinen tila voi muuttua niin, että ne säteilevät energiaa pois.

      Pimeä aine ei tiettävästi muodosta sidottuja tiloja (ainakaan tehokkaasti), joten se ei pysty säteilemään energiaa pois.

      1. Leo Sell sanoo:

        Harrastelija:kiitos vastauksestasi.Ihmettelen kuitenkin edelleen,miten pimeän aineen hiukkaset(wimpit=nynnyt) voivat muodostaa isoja rakenteita kuten tähtiä tai niiden osia,mikäli eivät voi tiivistyä pimeistä hiukkaspilvistä – aluksi ”viilenemällä” olkoonkin etteivät muodostaisi molaarisia sidostiloja?

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Pimeiden tähtien massasta vain alle tuhannesosa on pimeää ainetta, valtaosa on tavallista ainetta. Tähdet muodostuvat pimeän aineen pilvien keskelle, joten niiden sisällä on aina vähän pimeää ainetta.

          Pimeää ainetta tulee lisää tähtiin kahdella tapaa.

          Ensinnäkin ne vetävät sitä puoleensa (kuten muutakin ainetta) gravitaation takia.

          Toisekseen tähden läpi kulkevat pimeän aineen hiukkaset törmäilevät tavallisen aineen hiukkasten kanssa menettäen energiaa, jäävät siksi tähden vangiksi ja päätyvät lopulta keskustaan.

  7. Leo Sell sanoo:

    Harrastelija:Hieman lisäaineistoa luettuani, ymmärsin asian näin. Adiabaattinen kompressio supistaa kaasupilveä,joka on molaarisen vedyn (H2) viilentämä. DM-annihilaatioiden samalla voimistuessa,ne tuottavat lämpöenergiaa,mikäli näitä pimeitä hiukkasia on riittävän tiheässä ne viimein ionisoivat vedyn ympäriltään ja DS-eli Pimeä,mutta kirkas,tähti on syntynyt!

  8. Leo Sell sanoo:

    Harrastelija:

    Edellinen – tarkoitin:adiabaattinen kontraktio.

  9. Lentotaidoton sanoo:

    Eli suomeksi: sidottu tilahan tarkoittaa systeemin alinta energiatilaa (Enqvistin tunnettu sutkautus: sika painaa vähemmän kuin paloiteltu sika). Kun pimeä aine ei voi näitä muodostaa (kun eivät tunne sähkömagn vuorovaikusta) niin (ylimääräisen) energian säteileminen ei onnistu).

  10. Jussi Hakama sanoo:

    Hyvä Syksy

    Esittelemässäsi aiheessa oli paljon sellaista loogisuutta, mikä monesta muusta [yhtenäisteoria]teoretisoinnista taas tuntuu puuttuvan.

    Analogiaa geologiaan: kun tarkastelee teorioja, joita aikansa huippututkijat esittivät selittämään esim. jääkausista ja mannerliikunnoista seuranneita ilmiöitä, näkee, miten vaikea lause huippuälykkäällekin tutkijalle on ”En tiedä.” Kuitenkin se oli esim. Joseph Lagrangelle siinä määrin ominainen, että se taitaa olla kaiverrettuna hänen hautakivessäänkin.

    Käsi sydämelle: mikä ala-alue hallitsemallasi alueella tuntuu tässä suhteessa eniten ”haisevan”?

    Kunnioittavasti Jussi Hakama

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Aihe ei suoranaisesti liity mitenkään yhtenäisteorioihin.

      En ymmärrä kysymystä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Luodin jäljet

20.8.2018 klo 23.18, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Edellisen merkinnän kommenteissa (ja aiemminkin) on kyselty, ennustaako pimeä aine mitään, vai selittääkö se vain jo tehtyjä havaintoja. Kaikissa pimeään aineeseen viittaavissa havainnoissa on kyse siitä, että kappaleet tai valo liikkuvat eri tavalla kuin mitä pelkästään näkyvän aineen perusteella odottaisi. Kun mukaan ottaa näkymätöntä ainetta yhteensä noin neljä-viisi kertaa niin paljon kuin näkyvää, niin havainnot ja teoria loksahtavat kohdalleen.

Mutta kun pimeän aineen hiukkasta ei kovista yrityksistä huolimatta ole löytynyt, nakertaa kysymys siitä, eikö voisikin olla kyse siitä, että emme kunnolla ymmärrä gravitaatiota? Havainnot selittävän uuden gravitaatiolain kehittäminen on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi. Tämä johtuu siitä, että kappaleiden ja valon liikkeet poikkeavat odotuksista eri tavalla eri tilanteissa.

On esimerkiksi selvää, että gravitaatio ei voi olla yksinkertaisesti luultua voimakkaampaa, koska näkyvä aine selittää planeettojen ja muiden kappaleiden sekä valon liikkeet Aurinkokunnassa erinomaisesti. Samoin Linnunradan keskustan tienoilla näkyvä aine riittää selittämään tähtien ja kaasun liikkeet. Pimeän aineen pitää siis olla jakautunut eri tavoin kuin tavallisen aineen. Näkyvä aine rutistuu kasaan, koska se voi jäähtyä säteilemällä energiaa pois. Pimeä aine ei pysty samaan (ainakaan yhtä tehokkaasti), ja siksi sen klimpit jäävät isommiksi ja harvemmiksi – ei ole pimeitä aurinkokuntia eikä pimeitä planeettoja. Tietokonesimulaatiot galaksien muodostumisesta varmistavat pimeän aineen erilaisen käytöksen ja selittävät sen jakautumisen galakseissa.

Erään näyttävimmistä esimerkkeistä pimeän aineen oikeaan osuneista ennustuksista tarjoaa 2000-luvun alkupuolella havaittu galaksirypäs 1E 0657-558, tuttavallisemmin luotirypäs. Kyseinen vajaan neljän miljardin valovuoden päässä oleva kokoelma galakseja ja kaasua iskeytyi isomman galaksiryppään läpi hieman yli kolme miljardia vuotta sitten. Senkin tapauksessa on kyse siitä, että näkyvä aine vuorovaikuttaa itsensä kanssa voimakkaammin kuin pimeä aine.

Galaksiryppäissä on paljon enemmän galaksienvälistä kaasua kuin galakseja: galaksit uivat kymmeniä miljoonia asteita kuumassa kaasussa. Galakseja on sen verta harvassa, että kun ryppäät törmäävät, niiden galaksit menevät toistensa ohi ja jatkavat matkaansa suoraan eteenpäin. Ryppäiden kaasukehät sen sijaan iskeytyvät kovasti, hidastuvat ja kuumenevat entisestään.

Galaksit hohtavat näkyvää valoa ja infrapunavaloa, mutta kaasu on niin kuumaa, että se hehkuu röntgensäteitä. Niinpä galaksit ja kaasu on helppo erottaa toisistaan. Alla olevassa kuvassa galaksit ovat valokiekkoja (mukana on myös meidän ja ryppään välissä olevia tähtiä ja muuta roskaa) ja kaasu on väritetty punaisella.


(Kuvan lähde: NASA.)

Luotirypäs ja sen kumppani näyttävät siltä kuin odottaisi: kaasu on jäljessä galakseja, ja sen törmäysrintaman muoto näkyy vielä.

On myös mitattu, miten paljon ryppään kukin osa taittaa takana olevien kohteiden valoa, eli paljonko massaa niissä on. (Lisää gravitaatiolinsseistä täällä.) Massa on väritetty kuvaan sinisellä.

Pimeän aineen mallien mukaan ryppäissä on paljon enemmän pimeää ainetta kuin tavallista ainetta, ja sen hiukkaset menevät toistensa ohi. Niinpä pimeä aine, on liikkunut esteettä samaan paikkaan kuin galaksit, joten valtaosa massasta on samassa paikassa galaksien kanssa, kuten kuvassa näkyy.

Jos pimeää ainetta ei olekaan olemassa, pitää selittää, miksi ryppäissä valo taipuu eniten galaksien kohdalla, vaikka suurin osa tavallisen aineen massasta on kaasussa. Periaatteessa uudessa gravitaatioteoriassa valon taipumisen ei tarvitse olla voimakkainta siellä missä on eniten massaa. On kuitenkin vaikea ymmärtää, miksi taipuminen menisi massan edellä. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut muotoilemaan gravitaatiomallia, joka olisi sopusoinnussa sekä luotiryppään että muiden havaintojen kanssa.

On tietysti mahdollista, että huomenna joku esittää tällaisen gravitaatiomallin. Mutta tämä ei muuttaisi sitä, että luotiryppään muoto on pimeän aineen ennustus. Varta varten rustatun gravitaatiomallin kohdalla se olisi vain selitys. Sama pätee kosmisen mikroaaltotaustan epätasaisuuksiin ja useisiin muihin havaintoihin. Pimeän aineen kilpailijat juoksevat nappiin osuneiden ennustusten perässä, huonolla menestyksellä.

Luotiryppään piirteiden ja muiden gravitaatioon perustuvien havaintojen kannalta ei ole väliä, millainen pimeän aineen hiukkanen tismalleen on. Kunhan se vuorovaikuttaa heikosti, liikkuu hitaasti ja vetää ainetta puoleensa, se sopii yhteen havaintojen kanssa. Mutta havainnot antavat yhä parempia rajoja sille, miten heikosti tismalleen pimeä aine voi vuorovaikuttaa. Esimerkiksi luotiryppään avulla voi rajoittaa sitä, miten voimakkaasti pimeän aineen hiukkaset voivat vuorovaikuttaa itsensä kanssa, jotta eivät olisi jääneet galakseista jälkeen. Pimeän aineen hiukkasen ominaisuuksia tiirataankin nykyään kiihdytinten ja laboratoriohavaintojen lisäksi yhä enemmän taivaalta, ja saa nähdä missä niistä saadaan ensiksi kiinni.

Päivitys (21/08/18): Korjattu yksi virhe (tavallinen aine -> pimeä aine).

17 kommenttia “Luodin jäljet”

  1. Eusa sanoo:

    Mitä sanot siihen, että Sabine Hossenfelder esittää Bullet Clusterin osoittavan pimeän aineen mallin heikkoutta verrattuna toisiin selityksiin?

    http://backreaction.blogspot.com/2017/01/the-bullet-cluster-as-evidence-against.html?m=1

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Luotirypäs on harvinainen tapaus. mutta ei niin harvinainen, että se olisi ongelma. Niitä odottaisi näkyvän taivaalla noin yksi.

      (Jälkikäteen määriteltyjen todennäköisyyksien kanssa on syytä olla huolellinen: jos valitsee taivaalta yhden pilven ja kysyy, mikä on todennäköisyys, että juuri sellainen pilvi muodostuu on näköpiirissä juuri sillä hetkellä, se on aina mitättömän pieni. Pitää tarkastella ennemmin joukkoa tietynlaisia mahdollisia pilviä.)

      https://arxiv.org/abs/1412.7719

      Millään muotoa luotirypäs ei ole osoitus pimeän aineen selityksen heikkoudesta verrattuna muihin selityksiin, koska tietääkseni mikään muu malli ei selitä sen yksityiskohtia ja sovi yhteen muiden havaintojen kanssa.

      1. Lentotaidoton sanoo:

        Räsäsen mukaan tapaus on harvinainen, mutta näin tuleekin olla. Tämän Räsäsen antaman linkin mukaan Bullet Cluster on vain marginaalisesti sovitettavissa ΛCDM-kosmologiaan . Itseasiassa niin että jos (juuri) tällaisia systeemejä löytyisi lisää, niin se haastaisi standardin kosmologisen mallin.

        “We find that only about 0.1 systems like the Bullet Cluster 1E 0657-56 (where the collision has occurred already) can be expected up to z = 0.3. Increasing the relative velocity to 4500 km/s — the shock front velocity deduced from X-ray observations of 1E 0657-56 — no candidate systems are found in the simulation. Thus the existence of 1E 0657-56 is only marginally compatible with the ΛCDM cosmology, provided the relative velocity of the two colliding clusters is indeed as low as suggested by hydrodynamical simulations. Hence if more such systems are found this would challenge the standard cosmological model.”

        1. Eusa sanoo:

          Pyrkivätköhän ne, joilla on parhaimmat laitteistot, aktiivisesti löytämään lisää vastaavia kohteita? Liekö kandidaatteja näkynyt?…

          1. Eusa sanoo:

            https://www.youtube.com/watch?v=rn_CBHvq29k
            https://www.youtube.com/watch?v=xBDiS2WK38w
            https://www.youtube.com/watch?v=mRtGUCLjQ3w

            Eikös näitä joitain samankaltaisia olekin jo havaittu? Ainakin kaasun ja kappalemaisten kohteiden entrooppinen olemus on erilaista; kaasulla energiatiheyserot ovat tasaisempia kuin kappaledynamiikassa – löytyisikö siitä vihjettä ilman suurta määrää pimeitä hiukkasia?

          2. Syksy Räsänen sanoo:

            Se, että galaksiryppäissä kaasu jakautuu tasaisemmin kuin galaksit on hyvin tunnettua, eikä asialla sinällään ole mitään tekemistä pimeän aineen kanssa.

          3. Syksy Räsänen sanoo:

            En tiedä, etsitäänkö nimenomaisesti samanlaisia kohteita. Muita ryppäiden törmäyksiä on kyllä näkynyt, mutta ei mitään aivan samanlaista.

  2. Harri Pohja sanoo:

    Kiitos taas mielenkiintoisesta kirjoituksesta!

    ”…näkyvä aine vuorovaikuttaa itsensä kanssa voimakkaammin kuin tavallinen aine.” — tässä ”tavallinen” aine tarkoittanee pimeää ainetta?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kyllä, kiitos, korjasin.

  3. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Muistelisin niin että pimeän aineen hiukkasten kandidaattien joukossa on ollut sellaisia jotka nykyinen hiukkasfysiikka (= standardimalli ?) tuntee, mutta enemmän kai puhutaan (spekuloidaan) aivan uusista tuntemattomista hiukkasista.
    Pidetäänkö selvänä että jos/kun pimeän aineen hiukkanen löytyy niin se tulee merkitsemään hiukkasfysiikan radikaalia uusiutumista ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Standardimallin neutriinot olivat 1980-luvulla pimeän aineen ehdokas, mutta nykyään tiedetään, että ne eivät kelpaa. (Ne liikkuvat liian nopeasti ja niissä on liian vähän massaa.)

      On myös pohdittu, voisiko pimeän aineen hiukkanen koostua kuudesta kvarkista, mutta tätä ei pidetä luultavana.

      https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/kuusikon-uudet-seikkailut/

  4. Mika sanoo:

    Mikäli pimeän aineen hiukkasia ei yhä parantuvista koeasetelmista huolimatta tarttuisi haaviin, niin missä vaiheessa – jos koskaan – tulisi mielestäsi raja vastaan, jolloin pitäisi todeta että tarvitaan sittenkin joku toinen selitysmalli havainnoille?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      On malleja, joissa pimeän aineen vuorovaikutukset ovat niin heikkoja (ja/tai sen hiukkasten lukumäärätiheys on niin pieni), että niitä ei havaita millään kokeella, jonka toteuttaminen vaikuttaa tällä hetkellä mahdolliselta. Rajaa ei siis ole näkyvissä.

      Eri asia on sitten se, jos tehdään havaintoja, joita pimeä aine ei selitä.

  5. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    APS News heinäkuun numerossa on katsaus pimeän aineen etsintään, lähinnä amerikkalaisesta näkökulmasta. Artikkelissa annetaan aika paljon tilaa teorialle axioneista pimeän aineen hiukkasina. Nämä olisivat erityisen pienimassaisia hiukkasia, mutta näemmä silti voisivat täyttää vaadittavan kokonaismassan. Niiden detektoimiseen on meneillään oma kokeensa (ADMX). Blogi-isännällä on postaus aksioneista 21.12.2016.

  6. Jernau Gurgeh sanoo:

    Minkälainen näkemys sinulla on Neil Turokin ja kumppaneiden paperiin, jossa ainoaksi pimeän aineen kandidaatiksi jää oikeakätiset (steriilit) neutriinot?

    Paperi pureutuu samalla moniin muihinkin ongelmiin mielenkiintoisen universumi/anti-universumi mallin kautta. Ja väittävätpä siitä nousevan testattavia ennusteitakin.

    https://arxiv.org/pdf/1803.08930.pdf

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En ole lukenut paperia, mutta mikään ei kaiketi estäisi lisäämästä malliin uutta pimeän aineen kandidaattia oikeakätisten neutriinojen lisäksi.

      Oikeakätiset neutriinot ovat vanha hyvä pimeän aineen kandidaatti, ja yksi kiinnostavimpia. Itse tosin pidän enemmän niiden kevyemmästä versiota, ks. https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/kauneusvirheen-korjaaminen/

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Suunnistuksen lähtökynnys

30.6.2018 klo 11.35, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Pimeän aineen hiukkasta ei ole laajoista etsinnöistä huolimatta löytynyt. Koska pimeää ainetta (jos sitä on olemassa) kulkee koko ajan Maapallon läpi, suorin tapa sen havaitsemiseen on katsoa, törmääkö sen tavalliseen aineeseen. Tarvitsee vain ottaa koekappaleeksi kide, eristää se ja odottaa potkuja.

Mitä heikommin pimeän aineen hiukkanen vuorovaikuttaa, sitä harvemmin törmäyksiä tapahtuu. Koska pimeän aineen hiukkasten massatiheys (massa kertaa lukumäärä jaettuna tilavuudella) tiedetään niiden gravitaation havaitsemisesta, hiukkasia on sitä vähemmän mitä raskaampia ne ovat, mikä myös laskee törmäysten tahtia. Tätä ongelmaa voi ratkaista yksinkertaisesti rakentamalla isomman havaintolaitteen: mitä suurempi kohde, sitä enemmän törmäyksiä. Jahdissa onkin siirrytty kiloluokan detektoreista satojen kilojen kautta yli tonnin kohteisiin.

Toisaalta mitä kevyempi hiukkanen on, sitä pienemmän potkun se antaa atomeille. Herkemmän detektorin rakentaminen vaatii enemmän kekseliäisyyttä kuin kohteen kasvattaminen. Toissaviikolla Helsingin yliopiston materiaalifyysikko Kai Nordlund kertoi uudesta menetelmästä, jossa otetaan avuksi kohteen molekyylien tuntemus. Työssä on mukana Helsingin yliopistolta myös pimeän aineen hiukkasfysiikan tuntijat Kimmo Tuominen ja Matti Heikinheimo sekä pimeän aineen tähtitieteelliseen puoleen erikoistunut Peter Johansson, ja joukko materiaalifyysikkoja Teksasin A&M-yliopistolta.

Idea on seuraava. Kun pimeän aineen hiukkanen kulkee koekappaleen läpi, se voi tönäistä kiteen atomeita. Kvanttimekaniikan mukaan on pienin energia, millä atomeille tapahtuu jotain: jos pimeän aineen hiukkasen potku on tätä pienempi, se ei voi tehdä kohteelle yhtään mitään. Tämä lähtökynnys riippuu kiteen rakenteesta. Nordlundin ja kumppaneiden oivallus on käyttää hyväksi sitä, että kynnysenergia riippuu myös hiukkasen tulosuunnasta: on helpompi häiritä kidettä, kun potkii suuntaan, missä atomit tukevat toisiaan vähemmän.

Pimeän aineen hiukkaset liikkuvat sinne tänne siten, että ne ovat keskimäärin levossa Linnunradan suhteen. Koska Aurinkokunta kiertää Linnunrataa, Maapallolla istuvaa havaitsijaa vastaan tulee enemmän hiukkasia siitä suunnasta, mihin Maa kulkee ja vähemmän vastakkaisesta suunnasta. Samalla tapaa törmää useampaan sadepisaraan jos juoksee kohti kulmassa tulevaa sadetta ja harvempaan jos juoksee poispäin.

Kun Maa kiertää Aurinkoa vuoden aikana, kiteen suunta suhteessa tähän pimeän aineen tuuleen muuttuu. Kiistelty DAMA-koeryhmä käyttää tätä pimeän aineen signaalin etsimiseen kohinasta. Nordlundin ja kumpp. hyödyntävät lisäksi sitä, että suunta muuttuu vuorokauden aikana Maapallon pyöriessä akselinsa ympäri. Kun kide kääntyy suhteessa pimeän aineen tuuleen, kynnysenergia muuttuu, joten detektorissa havaittavien potkujen määrä nousee ja laskee yön ja päivän vaihtuessa.

Menetelmä toimii vain silloin, kun pimeän aineen hiukkasten potkujen energia on lähellä kynnysenergiaa. Jos potkut ovat paljon isompia, kide saa kyytiä oli se missä suunnassa tahansa. Jos ne ovat pienempiä, pimeä aine ei pysty häiritsemään kidettä edes heikoimpaan suuntaan töniessään.

Mutta kiteiden energiakynnys on sattumoisin saman kokoinen kuin potkut sellaisilta pimeän aineen hiukkasilta, joiden massa on nykyisten havaintolaitteiden herkkyyden alarajalla, eli protonin massan kymmenyksestä kymmeneen protonin massaan. Tähän alueeseen kurottaminen olisi merkittävä laajennus nykyisiin menetelmiin.

Tällä hetkellä ryhmä kehittää Teksasissa detektorin prototyyppiä. Tähtäimessä on lopulta tonnin painoinen kohde, samaa kokoluokkaa kuin isoimmat nykyiset havaintolaitteet. Projekti on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten pimeän aineen etsiminen tuo yhteen tähtitieteen, kosmologian ja hiukkasfysiikan lisäksi myös kiinteän olomuodon fysiikan.

31 kommenttia “Suunnistuksen lähtökynnys”

  1. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Tuo koeasetelma, johon kuuluu maapallon liike suhteessa oletettuun pimeän aineen tuuleen tuo mieleen reilun sadan vuoden takaisen Michelson-Morley-kokeen, ja ennenkaikkea sen mitä myöhemmin oli tuleman. Osoittautui että eetteriä ei tarvittukkaan, Vaikka Einstein vissiin sanoi ettei M-M-koe ollut se ratkaiseva sysäys erikoiselle suhteellisuusteorialle, niin koe on silti kuuluisa.
    Herää kysymys että onko pimeä aine aikamme eetteri ? Löytyykö ratkaisu jonkun uuden Einsteinin myötä ihan toisenlaisen idean parista ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Pimeä aine ja eetteri ovat hyvin erilaisia tieteellisiä hypoteeseja.

      Pimeä aine sopii hyvin yhteen muun tunnetun fysiikan kanssa, joka on selittänyt ja ennustanut oikein lukuisia havaintoja.

      Eetteri oli lähtökohtaisesti ongelmallinen, koska sen piti toisaalta kantaa sähkömagneettista säteilyä, joka vuorovaikuttaa aineen kanssa melkoisesti, mutta toisaalta olla sellainen, että sitä ei ole mitenkään muuten havaittu.

      Pimeän aineen ei tarvitse vuorovaikuttaa merkittävästi muuten kuin gravitaation kautta.

      Pimeän aineen hiukkasen voi havaita eri tavoin (riippuen siitä millainen se on), tämä suuntariippuvuuden hyväksikäyttäminen on vain yksi metodi. Samankaltaisuus Michelsonin ja Morleyn kokeen kanssa on pintapuolista.

      1. Sunnuntaikosmologi sanoo:

        Ymmärrän sen että hypoteesi pimeästä aineesta voi selittää joitakin syvän taivaan havaintoja, mutta mitä se on ennustanut ?

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Tähtien ja kaasun liikkeen galakseissa ja galaksiryppäissä, kosmisen mikroaaltotaustan epätasaisuuksien kuvion, galaksien jakauman taivaalla, tietyn osan maailmankaikkeuden laajenemisesta, gravitaatiolinssien kuviot ja galaksien muodostumisen yksityiskohdat.

          1. Sunnuntaikosmologi sanoo:

            Fysiikan teorialle paras mahdollinen vahvistus on kun se pystyy ennustamaan jotain havaintoa yksiselitteisesti niin ettei sellaista ole ennen nähty tai osattu arvata. Hyvä klassinen esimerkki on Neptunuksen löytäminen 1800-luvulla teorialaskujen opastamana.

            Alla on kopio siitä mitä Wikipedia sanoo gravitaatilinsseistä. En epäile että kyseessä on upeaa astrofysiikkaa ja painavaa todistetta pimeän aineen olemassaolosta. Silti en näe että siinä tarkkaan ottaen on kyse siitä että teoria pimeästä aineesta olisi ennustanut jonkin kokeellisen havainnon, se on ”vain” yksi esimerkki lisää että kosmoksessa on epäsuhta havaittavan massan ja gravitaatiovaikutuksen välillä.

            Sen sijaan, jos tuo HY & Texas AM-projekti onnistuisi täydellisesti niin silloinhan kyseessä olisi nimenomaan teorian ennustama kokeellinen havainto.

            Wikipedia: ”Pimeä aine näkyy myös galaksijoukkojen muodostamissa gravitaatiolinsseissä. Tutkimalla galaksijoukon painovoimakentän vääristämiä kuvia joukon takana sijaitsevista galakseista, saadaan määritettyä linssinä toimivan galaksijoukon massajakauma ja kokonaismassa. Vertaamalla tulosta galaksin tähtien ja kaasun emittoimasta valosta laskettavissa olevaan massaan ja erityisesti näkyvän aineen jakaumaan, osoittautuu, että galaksijoukkojen massasta suurin osa on pimeää ainetta. Gravitaatiolinssi-ilmiön erityinen vahvuus on, että sillä saadaan riippumaton käsitys pimeän aineen jakaumasta. Tällä menetelmällä onkin voitu osoittaa, ettei pimeän aineen jakauma seuraa suoraan näkyvän aineen jakaumaa.”

          2. Syksy Räsänen sanoo:

            Pimeä aine ei ennusta vain sitä, että on gravitaatiolinssihavaintoja, vaan myös sen, millaisia ne ovat.

            Gravitaatiolinssihavainnot antavat riippumatonta tukea pimeälle aineelle verrattuna vaikkapa tähtien ja kaasun liikkeisiin galakseissa, koska ne luotaavat aika-avaruuden kaarevuuden eri piirteitä. (Valo kulkee eri tavalla kuin hitaasti liikkuva aine.)

            Esimerkiksi teorioissa muokatusta gravitaatiolaista, jotka kilpailevat pimeän aineen kanssa, galaksien kiertoliikkeiden saaminen oikein ei takaa sitä, että valon taipuminen menee oikein.

  2. Cargo sanoo:

    Olisiko aiheellista tutkia aika-avaruuden rakennetta ja pohtia voisivatko havainnot nousta sieltä? Jos vaikka lähetetään luotaimia pitkin Aurinkokuntaa mittaamaan gravitaatiovakiota, niin pienetkin muutokset kielisivät siitä, että tyhjä avaruus voi sisältää kaarevuutta? Tällöin sileä aika-avaruus voisi olla pelkkä approksimaatio hilavirheitä sisältävästä diskreetistä rakenteesta.

    Nyt vain hakkaamaan sotarumpua ja julistamaan, miten Einstein oli väärässä ja miten typerää on uskoa jonkin pimeän ad hoc -hiukkasen olemassaoloon 😉

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Yleisen suhteellisuusteorian mukaan tyhjäkin aika-avaruus voi olla kaareutunut – siksi Maa kiertää Aurinkoa.

      Aika-avaruuden kaarevuutta Aurinkokunnassa on mitattu luotaimilla sadastuhannesosan tarkkuudella, ja havainnot ovat yhtäpitäviä yleisen suhteellisuusteorian kanssa.

      1. Cargo sanoo:

        Voisiko rakentaa ohuen metallikalvon, joka levitoi tyhjiössä siten, että liikuttava voima on selitettävissä vain pimeiden hiukkasten aiheuttamalla säteilypaineeella? Kun poikkipinta-ala on kohden Maan kulkusuuntaa, niin paine/voima on suurimmillaan.

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Ei, koska pimeän aineen vaikutus on niin pieni.

          1. Cargo sanoo:

            Onko ylipäätään syytä olettaa, että pimeä aine vuorovaikuttaa bosoneiden kautta näkyvän aineen kanssa? Voisi kai olla niinkin, että ainetta on montaa eri lajia ja ainoa yhdistävä tekiä on yhteinen aika-avaruus, johon kukin laji jättää jälkensä. Tai pimeä aine on tavallista ainetta, joka liikkuu eri dimensioissa ja vaikuttaa aika-avaruuden kokonaismetriikkaan. Onko nykyfyysikoilla pelkoa, että tiedot rajat tulevat vastaan?

          2. Syksy Räsänen sanoo:

            On tosiaan mahdollista, että pimeä aine vuorovaikuttaa vain gravitaation (tai yhtä heikon vuorovaikutuksen) kautta. Useita tällaisia vaihtoehtoja on tutkittu.

      2. Eusa sanoo:

        Onko tyhjää avaruusaikaa olemassa? Miten määrittelet tyhjyyden?

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          On. Käsite ei olekaan yksinkertainen (aiheesta täällä: https://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/naennainen_todellisuus ), mutta tässä yhteydessä asia on selvä.

          1. Syksy Räsänen sanoo:

            Tämä riittäköön tästä.

  3. Syksy Räsänen sanoo:

    Muistutus, että tämä kommenttiosio ei ole sopiva paikka omien fysiikan teorioiden esittelemiseen.

    Sellaisia kommentteja toistuvasti lähettävät käyttäjät saavat jatkossa pysyvän kiellon.

    (Tämä ei liity kommentteihin, joita on täällä julkaistu, vaan moderointiin jääneisiin kommentteihin.)

  4. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Osaatko sanoa jotain summittaista kuinka suuri osa hiukkasfysiikan rahoituksesta menee nykyään sellaisiin projekteihin joissa ensisijainen tai ainoa päämäärä on pimeän aineen hiukkasten detektointi ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Pimeää ainetta voi etsiä kiihdyttimillä, astrofysikaalisilla havainnoilla ja suoran havainnon laboratoriokokeilla. Näistä viimeksi mainitut ovat ainoita, joiden ensisijainen tai ainoa päämäärä on pimeän aineen löytäminen. Ne ovat myös halvempia kuin kiihdytinkokeet, teleskoopit tai satelliitit. Prosenttilukua en osaa antaa.

  5. Kari Leppälä sanoo:

    Siis jos ymmärsin oikein, tuo vuorovaikutus jolla pimeitä hiukkasia pyritään havaitsemaaan on liike-energiaa, eli hiukkanen muuttaa detektorin molekyylin värähtely / liiketilaa ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kyllä, pimeän aineen hiukkanen törmää kohteessa olevan atomin ytimeen ja antaa sille liike-energiaa. Tämän takia atomi liikkuu ja siitä voi irrota elektroni.

  6. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Wikipedian artikkelissa pimeästä aineesta, aivan alussa, on tämä lause:

    ”Sen [pimeä aine] vaikutus tavalliseen aineeseen on kuitenkin havaittavissa gravitaation ja heikon vuorovaikutuksen kautta.”

    Mihin perustuu tuo väitteen jälkimmäinen osa, että on havaittavissa heikon vuorovaikutuksen kautta ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En mielelläni rupea kommentoimaan Wikipedian artikkeleita. Jotkut pimeän aineen hiukkaset vuorovaikuttavat heikon vuorovaikutuksen kautta, toiset eivät.

  7. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Onko pimeän aineen avulla todellakin ennustettu tähtien ja kaasun liike galakseissa ja galaksiryppäissä, kosmisen mikroaaltotaustan epätasaisuuksien kuvio, galaksien jakauma taivaalla, tietty osa maailmankaikkeuden laajenemisesta, gravitaatiolinssien kuviot ja galaksien muodostumisen yksityiskohdat? Vai tarkoitatko ennustamisella selittämistä?

    Olen ymmärtänyt asian niin, että kun tietyt laskutoimitukset eivät ole ”menneet tasan”, avuksi on tarvittu lisää ainetta ja kun sitä ei ole löydetty, selitykseksi on ”ennustettu” pimeän aineen olemassaolo.

    Minä en käyttäisi pimeää ainetta ennustamiseen niin kauan kuin siitä ei tiedetä juuri mitään.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      On. Pimeä aine on otettu käyttöön galakseissa ja galaksiryppäissä tapahtuvien liikkeiden selittämiseksi, ja sen jälkeen se on onnistuneesti selittänyt lisää näitä liikkeitä, mukaan lukien erilaisissa olosuhteissa, sekä muut mainitsemani tekijät.

      Näiden havaintojen kannalta pimeän aineen hiukkasne yksityiskohdat eivät ole tärkeitä, ainoastaan se, että se on kylmään (eli ei liiku nopeasti ympäriinsä).

  8. Lentotaidoton sanoo:

    Onko Nordlung & kumpp ryhmällä mitään ennakko-oletusta siitä mitä jahtaavat? Eli mikä siellä mahdollisesti ”potkii”? Onko olettamuksena WIMPit? Luulisi kokeen priorisoituvan jonkin tyypin etsiskelylle.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tällaiset tönäisykokeet luotaavat kaikkia hiukkasia, joiden vuorovaikutus atomiydinten kanssa ja massa sattuvat tiettyyn haarukkaan.

      Alun perin WIMP viittasi hiukkasiin, joiden vuorovaikutus ja massa on heikon vuorovaikutuksen suuruusluokkaa, mutta sellaiset olisi jo nähty. Tässä mielessä tiedämme, että pimeä aine ei koostu WIMPeistä. Nyttemmin W niin Weak on tosin uudelleentulkittu siten, että se ei viittaa heikkoihin vuorovaikutuksiin erisnimenä (eli Standardimallin W- ja Z-bosonien välittämään vuorovaikutukseen), vaan on yleisnimi vuorovaikutuksille, jotka ovat hyvin heikkoja.

      https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/nynnyjen-hautajaiset/

      1. Lentotaidoton sanoo:

        OK kiitos. Siis nämä FIMPit (Feebly Interacting Massive Particle). Ja tämän myötä myös aksionit ja steriilit neutriinot entistä jahdatuimmiksi (LHChän jahtaa myös näitä aksioneja, https://www.wired.co.uk/article/large-hadron-collider-dark-matter).

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          FIMPit vuorovaikuttavat niin heikosti, että tuo koe ei pysty näkemään niitä.

          1. Lentotaidoton sanoo:

            Räsänen: ”Tällaiset tönäisykokeet luotaavat kaikkia hiukkasia, joiden vuorovaikutus atomiydinten kanssa ja massa sattuvat tiettyyn haarukkaan”.

            Vai niin. No JOS EI FIMPitkään, niin mikä sitten on tämä TIETTY ”haarukka”? Vai onko kyse vain TÄMÄN kokeen ”haarukasta”? Onko se kiinni näistä kiteistä/tulokulmista (protonin massan kymmenyksestä kymmeneen protonin massaan = tuo Texasin uusi detektori)? Sori että jankkaan.

          2. Syksy Räsänen sanoo:

            Haarukka määräytyy laitteen herkkyyden mukaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Silmukoiden koukkuamista

28.6.2018 klo 21.21, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Toissaviikolla Helsingissä pidettiin gravitaatioaaltodetektori LISAn kosmologiatyöryhmän kokous. LISAn on määrä nousta taivaalle vasta vuonna 2034, mutta miljardien eurojen projektia suunnitellaan hyvissä ajoin.

En ole LISA-projektissa mukana, joten työryhmien organisoimisen ja projektien hallinnoimisen sijaan seurasin lähinnä esityksiä mahdollisista gravitaatioaaltojen lähteistä, joita LISAn voisi havaita.

LISA näkee varmasti galaksien keskustoissa olevien miljoonia tai miljardeja kertaa Aurinkoa raskaampien mustien aukkojen törmäyksiä. Havainnot auttavat ymmärtämään niiden syntyä ja kasvua, joka liittyy isäntägalaksien kehitykseen tavalla, jota ei vielä täysin ymmärretä. LISA saattaa myös nähdä näihin valtaviin mustiin aukkoihin tiukoilla radoilla syöksyviä kevyempiä kappaleita. Jättiläisten lisäksi LISA pystyy myös seuraamaan sitä, miten muutaman Auringon massan kokoiset mustat aukot kiertävät toisiaan ennen yhteen suistumista. LIGO näkee parien noin viimeisen sekunnin, LISA havaitsee loppua edeltäneet rauhallisemmat hetket vuosia aiemmin. Pidempi havaintoaika auttaa testaamaan yleistä suhteellisuusteoriaa tarkemmin.

Varmojen tähtitieteellisten kohteiden lisäksi kiinnostavia ovat spekulatiiviset hiukkasfysiikkaan liittyvät havainnot, yhtenä niistä kosmiset säikeet.

Kosmiset säikeet ovat kappaleita, joiden leveys on hiukkasfysiikan luokkaa, mutta pituus on kosminen. Säikeiden halkaisija on tyypillisesti paljon protonin sädettä pienempi ja pituus miljardeja valovuosia, eli ne ovat oleellisesti yksiulotteisia kappaleita. (Säieteorian säikeiden kanssa kosmisilla säikeillä ei välttämättä ole mitään tekemistä, vaikka säieteoriassakin sellaisia voi olla.)

Kosmiset säikeet –jos niitä on olemassa– ovat muodostuneet sekunnin ensimmäisen murto-osan aikana hiukkasfysiikan kenttien olomuodon muutoksissa. Tapahtumaa voi hahmotella vertaamalla veden muutoksiin. Nestemäisessä vedessä ei ole mitään erityisiä suuntia, molekyylit poukkoilevat samalla tavalla joka puolelle. Veden jäätyessä molekyylit asettuvat aloilleen säännölliseksi kristalliksi. Kun jäätyminen alkaa eri kohdista, kasvavat kristallit osoittavat eri suuntiin. Kahden kristallin kohdatessa syntyy virhe, kohtaamispinta, joka on erilainen kuin kumpikaan niistä.

Hiukkasfysiikassa on veden sijaan kyse hiukkaskentistä, jotka muuttamat olomuotoaan kun aineen lämpötilan laskee maailmankaikkeuden laajetessa. Kaksiulotteisten pintojen lisäksi voi syntyä yksiulotteisia kosmisia säikeitä ja pistemäisiä monopoleja. Nämä ovat kaikki ovat yhtymäpisteissä syntyneitä virheitä.

Hiukkasfysiikan Standardimallin kenttien muutoksissa ei synny tällaisia jäänteitä, mutta monissa sen laajennuksissa syntyy. Kosmiset säikeet olivat suosiossa 1980-luvulla, jolloin ne kilpailivat kosmisen inflaation kanssa rakenteen synnyn selittämisestä.

Inflaation mukaan maailmankaikkeuden kaiken rakenteen siemenet ovat syntyneet kvanttivärähtelyistä. Vaihtoehtoinen selitys oli se, että aineen epätasaisuudet ovat syntyneet raskaiden säikeiden pyyhkiessä aineen halki ja sekoittaessa sitä. Vastuussa olevien säikeiden paino on huimaa mittaluokkaa: sadan metrin pala painaisi yhtä paljon kuin Kuu.

Kvanttivärähtelyt ja kosmiset säikeet saavat aikaan erilaisia siemeniä. Kosmisesta inflaatiosta vastuussa olevan kentän arvo on kvanttivärähtelyjen takia joissain paikoissa isompi ja toisissa pienempi. Kaikki ain syntyy tästä kentästä. Tämän takia sinne, missä kentän arvo on isompi, syntyy enemmän sekä tavallista ainetta että pimeää ainetta. Kosmiset säikeet sen sijaan vispaavat aineen osasia siten, että aineen tiheys säilyy samana: kun säikeet tekevät jonnekin aallonharjan tavallista ainetta, ne myös synnyttävät aallonpohjan pimeää ainetta.

Kosmisesta mikroaaltotaustasta näkyy yksityiskohtaisesti, millaisista epätasaisuuksista rakenteet ovat syntyneet. 1990-luvulla tehdyt tarkat mittaukset osoittivat, että tavallisen aineen ja pimeän aineen huiput ovat samoissa kohdissa: inflaation ennuste on oikea ja kosmisten säikeiden väärä.

Tappion myötä kosmisten säikeiden hohto hiipui, mutta viime vuosina niistä ollaan taas kiinnostuttu. Yksi syy on herkemmät havaintolaitteet. Vaikka kosmiset säikeillä ei ole pääosaa maailmankaikkeuden tarinassa, ne voivat silti näytellä pientä roolia, jonka havaitsee kun oikein tihrustaa. Mitä kevyempiä säikeet ovat, sitä vähäisempi vaikutus niillä on. Kosmisesta mikroaaltotaustasta on etsitty jälkiä säikeistä, jotka hieman häiritsisivät inflaation synnyttämiä epätasaisuuksia, mutta mitään ei ole näkynyt. LISAsta tulee paljon tarkkasilmäisempi kosmisten säikeiden syynääjä.

Maailmankaikkeuden laajetessa säikeet venyvät avaruuden mukana katkeamatta. Ne myös liikkuvat avaruudessa ja voivat kiertyä itsensä ja muiden ympäri. Jos säie kiertyy lenkille ja koukkaa itsensä kanssa, lenkki voi leikkautua irti. Orpo silmukka sitten säteilee energiansa pois hiukkasina ja gravitaatioaaltoina ja kutistuu olemattomiin. Säikeet myös värähtelevät, mikä sekin synnyttää gravitaatioaaltoja, erityisesti risteämiskohdissa, mistä lenkit ovat leikkautuneet irti ja jättäneet jälkeensä terävän kulman sileän säikeen keskelle.

Gravitaatioaaltojen kautta LISA voi havaita säikeitä, jotka ovat miljoona kertaa kevyempiä kuin ne, mitkä olisivat selittäneet rakenteiden synnyn. Nämä ovat aivan liian kevyitä kosmisen mikroaaltotaustan havaittavaksi, mutta arkisessa mittakaavassa silti valtavan raskaita – millimetri painaisi saman verran kuin Mount Everest.

Uusien hiukkasfysiikan kenttien etsiminen gravitaatioaaltojen kautta on esimerkki siitä, miten fyysikot kehittävät uudenlaisia mittalaitteita ja keksivät odottamattomia tapoja naarata tuonpuoleista, kun mitään uutta ei ole nähty.

5 kommenttia “Silmukoiden koukkuamista”

  1. Heikki Poroila sanoo:

    Maallikon ehkä tyhmä kysymys: mikä oletettujen kosmisten säikeiden varmasti ilmoitetun painon (sata metriä protonin ”paksuista” säiettä Kuun verran) aiheuttaa?

    Samalla ihan pieni terminologinen kommentti: veden jäätymistä kuvaavassa kohdassa esiintyy sana ”kristalli”. Kun sanalla on suomessa eri merkityksiä (monet ehkä näkeee kimpaleen vuorikristallia eli kvartsia kiteisessä muodossa tai kiderakenteeltaan amorfisen kristallihiotun lasivaasin), olisiko parempi puhua ”kiteistä” (jäähän on kiderakenteeltaan kuusikulmaista)? Kiteen englanninkielinen vastine on ”crystal”.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kiitos kysymyksestä, on hauska päästä kommenteissa selventämään asioita, joita sujuvuuden ja pituuden vuoksi en laita merkintään.

      Säikeiden jännitys, eli energia per pituusyksikkö, on vakio, eli ne venyvät siten, että se säilyy vakiona. (Toisin kuin vaikkapa kuminauhat, joiden jännitys kasvaa venytettäessä.) Tämä jännitys määräytyy siitä energiasta, millä kentän olomuodon muutos tapahtuu.

      Selvennettäköön, että säikeiden halkaisija on siis palkon protonia pienempi – tuossa rakenteen siementen selittäjäksi tarkoitetussa tapauksessa 10^(16) kertaa pienempi.

      Pyyhkiessään aineen halki kosmiset säikeet aiheuttavat suhteellisia tiheysvaihteluita, jotka ovat suuruusluokkaa jännitys * Newtonin vakio, eli (muutoksen energiaskaala/Planckin massa)^2. 1980-luvulla suosituksi tulleissa yhtenäisteorioissa kaikki vuorovaikutukset yhtyvät energialla, joka on noin 100 kertaa pienempi kuin kvanttigravitaation Planckin skaala, joten tämä ennusti varhaisten aikojen epätasaisuuksien suuruuden, noin 10^(-5), oikein.

      Inflaatiomallit eivät yleensä ennusta epätasaisuuksien suuruutta, ne voisivat periaatteessa olla palkon isompia tai pienempiä. Tässä mielessä kosmiset säikeet olivat vakuuttavampi ehdokas, kun tuo yhtenäisteorian energiaskaala tiedettiin erikseen.

      Niinpä tilanne näytti hyvältä: yhtenäisteorioiden skaala tunnetaan ja ne ennustavat olomuodon muutoksia joissa syntyy kosmisia säikeitä. Hiukkasfysiikka ja kosmologia sopivat hienosti yhteen.

      Valitettavasti tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Kosmiset säikeet ovatkin varoittava esimerkki siitä, miten kauniita ja harhaanjohtavia sattumia fysiikassa on.

      Saatat olla kide-sanasta oikeassa.

  2. Cargo sanoo:

    Erittäin mielenkiintoista, mutta voisiko LISA havaita myös eetteripyörteitä yms. tonttuhiukkasia? Jotenkin tulee mieleen, että tutkijat hypettävät ja markkinoivat projektiaan suurelle yleisölle sekä erityisesti poliitikoille, joille pelkistä mustista aukoista puhuminen tuo mieleen vain budjettivajeen.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tarkennatko kysymystäsi? En ymmärrä kommenttiasi mustista aukoista ja budjettivajeesta.

  3. Lentotaidoton sanoo:

    Lisäluettavaa esim.: https://cosmosmagazine.com/physics/cracks-in-the-universe

    Jahtaammeko turhaan? Another possibility is that ancient cosmic strings radiated away their energy and faded to nothingness too quickly after the Big Bang to have left a lasting impression.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *