Kun kuplat kohtaavat

18.9.2019 klo 19.07, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Yksi kosmologian keskeisiä kysymyksiä on se, miksi ainetta on olemassa. Onnistunein selitys on, että kaikki nykyinen aine syntyi ensimmäisen sekunnin pienen murto-osan aikana, kun kosminen inflaatio (eli avaruuden kiihtyvä laajeneminen) loppui ja sitä ajanut kenttä hajosi hiukkasiksi. Tästä seuraa yksi jatkokysymys: miksi kaikki näkemämme planeetat, galaksit ja muut rakenteet koostuvat aineesta, eivät antiaineesta?

Jos hiukkasella on sähkövaraus (tai johonkin muuhun vuorovaikutukseen liittyvä varaus), on olemassa antihiukkanen, joka on muuten samanlainen, paitsi että sen varaus on vastakkainen. Esimerkiksi negatiivisesti varattua elektronia vastaa positiivisesti varattu positroni. Kun hiukkanen ja antihiukkanen kohtaavat, ne tuhoutuvat eli muuttuvat toisiksi hiukkasiksi, usein enimmäkseen fotoneiksi ja neutriinoiksi.

Suurin osa maailmankaikkeuden aineesta on näkymätöntä eli pimeää ainetta. Ei tiedetä, millaisista hiukkasista pimeä aine koostuu, mutta suosituimmissa malleissa pimeää ainetta ja antiainetta on yhtä paljon. Niinpä hiukkaset ja antihiukkaset varhaisina aikoina tuhoavat toisiaan kiivaasti, kunnes maailmankaikkeuden laajenemisen takia ne eivät enää törmää toisiinsa, ja jäljelle jäänyt pieni osa alkuperäisistä hiukkasista muodostaa nykyisen pimeän aineen. Paikoissa, mihin gravitaation takia kertyy paljon ainetta, kuten galaksien keskustoissa, tuhoutumista voi kuitenkin vielä tapahtua, ja tämän voisi periaatteessa nähdä niistä hohkaavana valona. Kiistattomia havaintoja tästä ei toistaiseksi ole.

Näkyvän aineen kohdalla on toisin. Näkyvä aine koostuu elektroneista, protoneista ja neutroneista. Jos olisi aluksi yhtä paljon elektroneja ja positroneja (sekä protoneita yhtä paljon kuin antiprotoneita, ja neutroneita yhtä paljon kuin antineutroneita), niin näkyvää ainetta olisi jäänyt jäljelle miljardi kertaa vähemmän kuin mitä sitä nyt on. Ero pimeään aineeseen johtuu siitä, että näkyvä aine vuorovaikuttaa voimakkaammin: protonit ja antiprotonit vetävät toisiaan enemmän puoleensa kuin pimeän aineen hiukkaset ja antihiukkaset, joten ne myös tuhoavat toisensa tehokkaammin.

Niinpä jonkin varhaisen maailmankaikkeuden tapahtuman pitää saada aikaan enemmän näkyvää ainetta kuin antiainetta. Kun antiprotonit on kulutettu loppuun, pitää jäädä protoneita yli. Tälle tapahtumalle on annettu nimi baryogeneesi, baryonisen aineen synty. Baryoninen aine tarkoittaa ainetta, joka koostuu kvarkeista, kuten protonit ja neutronit. (Elektronit ovat yleensä sivustakatsojia tässä touhussa.)

Maailmankaikkeuden historiassa tunnetaan yksi tapahtuma, jossa aineen ja antiaineen välinen tasapaino voi järkkyä, nimittäin sähköheikko symmetriarikko. Siinä on kyse Higgsin kentän olomuodon muutoksesta.

Higgsin kenttä täyttää avaruuden ja antaa tunnetuille hiukkasille (paitsi ehkä neutriinoille) massat. Kuten vedessä on raskaampaa kävellä kuin ilmassa, Higgsin kentän läpi on raskasta matkata. Kun maailmankaikkeuden lämpötila on tarpeeksi korkea (miljoona miljardia astetta), Higgsin kenttä kuitenkin sulaa, eikä enää haittaa hiukkasten liikettä. Tai jos tarkastellaan asioita oikein päin ajassa, niin varhaisina aikoina Higgsin kenttä on sula ja sitten jäätyy.

Jäätyminen alkaa eri paikoissa eri hetkinä, joten avaruuteen syntyy kuplia, joiden sisällä kenttä on jäässä ja ulkopuolella se on vielä sula. Kuplat kasvavat ja hiukkaset törmäilevät niiden seiniin. Koska hiukkaset vuorovaikuttavat eri tavalla jäätyneen ja sulan Higgsin kentän kanssa, kuplien seinien tienoilla antiainetta muuttuu aineeksi. Lopulta kuplat kattavat koko avaruuden, eli Higgsin kenttä on jäätynyt kaikkialla, ja jäljelle jää enemmän ainetta kuin antiainetta.

Ideassa on pieni ongelma: jos on olemassa vain tunnetut hiukkaset, Higgsin kentän olomuodon muutoksessa ei synny kuplia. Tapahtuma on silloin kuin kuuman veden tasainen muutos kaasuksi, ilman suurta eroa kahden olomuodon välillä. Asian voi ilmaista myös niin, että jos Higgs on vastuussa aineen ja antiaineen epäsuhdasta, on olemassa uusia hiukkasia, jotka tekevät muutoksesta jyrkemmän. Niiden massat eivät saa olla kovin paljon Higgsin massaa isompia, koska muuten ne eivät merkittävästi vaikuta sen olomuodon muutokseen.

Juuri tällaisten hiukkasten etsiminen on yksi CERNin hiukkaskiihdytin LHC:n pääasiallisia tehtäviä. Toistaiseksi mitään ei ole näkynyt tarkasta syynistä huolimatta. Tämän takia katseet ovat kääntyneet taivaalle.

Kuplien törmäykset eivät vain sekoita aineen ja antiaineen suhdetta, ne myös synnyttävät gravitaatioaaltoja. Kuplien seinissä on paljon energiaa. Niinpä niiden törmäykset ravistelevat avaruutta kovalla kädellä, kuten mustien aukkojen törmäykset nykyään.

Helsingin yliopistolla kollegani Mark Hindmarsh ja David Weir ovat kunnostautuneet näiden törmäysten tarkassa tutkimisessa. He ovat ensimmäisinä maailmassa laskeneet, millaisia gravitaatioaaltoja jyrkässä olomuodon muutoksessa kasvavien kuplien törmäyksissä syntyy. Muutkin kuin fyysikot voivat nauttia heidän elokuvistaan, jotka havainnollistavat laskujen tuloksia. Alla olevassa videossa näkyy kuplien synty, törmäykset ja yhtyminen.


Alla olevassa videossa näytetään, miten kuplien törmäykset synnyttävät gravitaatioaaltoja.

Elokuvasta näkee, että gravitaatioaaltoja syntyy vielä kuplien katoamisen jälkeen aineen velloessa väkivaltaisesti ympäriinsä.

Satelliittikolmikko LISA, joka nousee Aurinkoa kiertävälle radalle 2030-luvun puolivälissä, voi havaita Higgsin kuplista syntyneitä gravitaatioaaltoja. Joku voisi sanoa, että motivaatio niiden etsimiselle on heikko koska LHC ei ole nähnyt mitään.  Toisaalta voi ajatella, että juuri siksi gravitaatioaallot ovat tärkeitä: jos Higgsin kuplien synnyttämiä aaltoja nähdään, ne ovat varma ja ainutlaatuinen merkki uusista hiukkasista ja vuorovaikutuksista.

On myös jännite onnistuneen baryogeneesin ja gravitaatioaaltojen näkemisen välillä. Gravitaatioaallot ovat sitä vahvempia, mitä rajumpia kuplien törmäykset ovat, eli mitä nopeammin niiden seinät liikkuvat. Toisaalta antiaineen ja aineen epäsuhdan kehittyminen vie oman aikansa, joten sen kannalta on parempi, jos seinät liikkuvat hitaasti.

Mutta LISA-koe on rakennettu pääasiassa galaksien keskustoissa lymyävien mustien aukkojen muodostumista ja muita myöhäisen maailmankaikkeuden tapahtumia silmällä pitäen, Higgsin kentän mahdollisia kuplia tulee etsittyä samaan hintaan.

Jos Higgs on vastuussa siitä, että ainetta on enemmän kuin antiainetta, se olisi sille yksi tehtävä lisää, hiukkasten massojen ja ehkä kosmisen inflaation lisäksi. Jos Higgs ei pysty hommaa hoitamaan, niin hiukkaskosmologit ovat keksineet muitakin keinoja, kuten steriilien neutriinoiden muuttumisen toisikseen, josta ehkä toiste enemmän. Se, että gravitaatioaallot saattavat kertoa asian laidan osoittaa, miten hiukkasfysiikka ja kosmologia ovat toisiinsa kietoutuneita.

2 kommenttia “Kun kuplat kohtaavat”

  1. Jani sanoo:

    Ovatko nämä kuplat meidän maailmankaikkeudessamme vai edustavatko nämä rinnakkaismaailmankaikkeuksien kuplia?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ihan omassa maailmankaikkeudessa liikutaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Miksei kukaan ymmärrä

28.8.2019 klo 19.47, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Luin Tanya Bubin ja Jeffrey Bubin sarjakuvan Totally Random: Why Nobody Understands Quantum Mechanics (A Serious Comic on Entanglement). Sen tarkoitus on selittää, mitä on kvanttimekaniikan lomittuminen (entanglement).

Lomittumisessa on karkeasti sanottuna kyse siitä, että järjestelmän eri osat ovat kytköksissä toisiinsa, olipa niiden etäisyys miten iso tahansa. Heti alkuun kirjoittajat siteeraavat kvanttimekaniikan erään kehittäjän Erwin Schrödingerin sanoja: ”En kutsuisi sitä kvanttimekaniikan yhdeksi vaan keskeiseksi piirteeksi, mistä seuraa tämän koko poikkeama klassisesta ajattelutavasta.”

Schrödingerin kuuluisa ajatuskoe laatikkoon suljetusta kissasta perustuu lomittumiseen, ja sen tarkoitus oli osoittaa, miten kvanttimekaniikka on vaillinainen, koska se johtaa niin kummallisiin johtopäätöksiin. Myös Albert Einstein, kvanttimekaniikan kehittäjiä hänkin, havainnollisti lomittumisen avulla sitä, että kvanttimekaniikkaa pitäisi muuttaa, koska se johtaa niin isoon ristiriitaan arkiajattelun (ja, Einstein luuli, suhteellisuusteorian) kanssa. Nykyään monet pitävät lomittumista avaimena siihen, miksi maailma näyttää arkiselta.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan mitä lomittuminen on ja miten sen voi todentaa Bellin epäyhtälön avulla. Tämä on vaikea aihe, mutta se on käyty läpi selkeästi ja tinkimättä, olennaiseen keskittyen.

Toisessa osassa kvanttimekaniikan merkkimiehet (”ilmeisesti ajalta ennen naisten olemassaoloa”, kuten toinen kertojista toteaa) esittelevät näkemyksiään siitä, mitä lomittumisesta pitäisi päätellä kvanttimekaniikasta ja todellisuudesta. Schrödinger tekee selityskotikäyntejä apurikissansa kanssa, monimaailmatulkinnan kehittäjä Hugh Everett on showmies, joka lupaa paljon ja antaa lähinnä selityksiä sitä, miksi asiakas ei näytä saavan mitään. Epäilevä Einstein ja deterministisen kvanttimekaniikan laajennuksen kehittänyt David Bohm istuvat terapiassa, missä tohtori Niels Bohr yrittää saada heidät hyväksymään, että kvanttimekaniikan takana ei ole mitään todellisuutta. Kuten Bohr aikoinaan lausui: ”On väärin ajatella, että fysiikan tehtävänä olisi selvittää, millainen maailma on. Fysiikka käsittelee sitä, mitä voimme sanoa maailmasta.”

Osa dialogista koostuu henkilöiden kuuluisista lausumista tai kirjoittamista, mikä tekee siitä hieman kömpelöä. Kokonaisuus on isompi ja vaikeammin hahmotettava kuin ensimmäisessä osassa, mutta juttu kulkee, ja tyyli on epämuodollinen.

Kolmannessa osassa palataan ihmisten mielipiteistä epäinhimillisen kvanttimekaniikan saloihin. Kryptaan sijoitettu kvanttikryptografia on havainnollistettu mieleenpainuvasti. Kvanttiteleportaatio, joka herättää usein hämmennystä, on selitetty kirkkaasti. Lomittumisen käyttöä tiedonvälityksessä on havainnollistettu kvanttikasinolla, mutta tässä tapauksessa aiheen lähestyttäväksi tekevä vertaus vie tilaa ymmärrykseltä: epäselväksi jää, mikä on esitellyn ilmiön todellisen merkitys, koska uhkapeleistä tuskin on kyse.

Tanya ja Jeffrey ovat tytär ja isä, ja osa sarjakuvasta on lisäksi heidän alter egojensa kiistelyä kvanttimekaniikasta ja sen esittämisestä sarjakuvassa. Näiden osuuksien huumorin viehätys on varmaan lukijakohtaista. Kerrontaa on sävytetty ilmeisimmillä mahdollisilla populaarikulttuuriviitteillä Star Warsista Star Trekkiin.

Tanya on verkkosivuja tekevän yrityksen perustaja, Jeffrey on fysiikan filosofi, jonka erikoisala on kvanttimekaniikan ja informaatioteorian risteyksessä. Ei olisi ollut pahitteeksi, jos sarjakuvan tekemiseen olisi otettu mukaan sarjakuvantekijä. Sivujen yleinen ilme on ikävän mustanharmaa, ja kuvallinen kerrontaa on usein sekä korutonta että sekavaa.

Verrattuna vaikkapa Feynman-sarjakuvaan, jossa on haukattu iso pala elämänkertaa ja fysiikan selittämistä, Totally Random on tiukasti rajattu esitys. Kerronta ei rönsyile, ja sarjakuva on helppolukuinen ja ainakin ensimmäisessä ja kolmannessa osassa asiat käydään läpi tarkkuudesta tinkimättä. Tämän sarjakuvan lukeminen saattaa olla helpoin tapa ymmärtää, mistä lomittumisessa on kyse.

18 kommenttia “Miksei kukaan ymmärrä”

  1. Eusa sanoo:

    Kai se hämmentävin juttu kvanttilomittumiseen liittyen on se, ettei osata yleistajuisesti kuvata avaruudellisesti levittynyttä korrelaatiota.

    Esimerkiksi kuvailut näin: ”kun mittaat kvanttitilan tiettyyn arvoon yhtäällä, se vaikuttaa lomittuneen tilan arvoon toisaalla riippumatta yleisestä vuorovaikutusten nopeusrajoituksesta valonnopeus c” – ovat sekä väärin että nimenomaan harhautumiseen johdattelevia.

    Olisi helppoa sanoa, että lomittuneiden tilojen välillä avaruus säilyttää korrelaation ja kun mittalaite on osa avaruutta ja ainetta, toisen kvanttitilan selvittäminen asettaa avaruuden sellaiseksi, ettei toisenkaan tila voi olla kuin tietty.

    Oletetaanpa oliot, jotka eivät ymmärrä kätisyyttä (tai mitään antipodaalista) ollenkaan. Mitatessaan lomittumista he löytävät tilojen vastakkaisuuden säilymisen ja iloitsevat, että todellisuus toimii edelleen luotettavasti. 🙂

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Sulkuihin laittamasi virke pitää paikkansa. Sarjakuva selventää tämän mainiosti!

      Avaruudella ei ole mitään tekemistä asian kanssa. Tämä riittäköön tästä.

  2. Erkki Kolehmainen sanoo:

    ”…Niels Bohr yrittää saada heidät hyväksymään, että kvanttimekaniikan takana ei ole mitään todellisuutta.” Bohrin terapia ei uponnut kuitenkaan Einsteiniin, sillä hänelle kvanttimekaniikalla oli yhteys todellisuuteen. Einstein nimittäin selitti valosähköisen ilmiön (v. 1905) juuri Planckin kvanttiteorian avulla. Einstein sai selityksestään fysiikan Nobelin v. 1921. Eli kvanttimekaniikka kuvaa todellisuutta paremmin kuin klassinen fysiikka, jonka perusteella ilmiötä ei osattu selittää. Ja kun kukaan täysijärkinen ei kyseenalaistane klassisen mekaniikan yhteyttä todellisuuteen, niin Bohrin väitteeltä menee pohja pois. En tiedä, oliko Bohr opiskellut Hegelin dialektiikkaa, mutta minusta hänen väitteensä on hyvin hegeliläinen. Marx ja Engels eivät hyväksyneet Hegelin filosofiaa vaan kehittivät siitä todellisuuteen perustuvan dialektisen materialismin, jota kantaa edustavat tässä fyysikkojen kiistassa Einstein ja Bohm. He molemmat olivat myös tunnettuja ateisteja.

    https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_Jewish_atheists_and_agnostics#Physics

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Bohr tarkoitti sitä, että hänen mukaansa kvanttimekaniikka kuvaa tekemiämme havaintoja, mutta ei ole mielekästä kysyä todellisuudesta havaintojen takana.

      1. Eusa sanoo:

        Eivätkö havainnot ole vain ainoa todellisuus? Miksi olisi jokin eri todellisuus niiden takana?

        Nimenomaan fysiikka, joka perustuu muuhun kuin falsifioitaviin observaabeleihin, lienee irti todellisuudesta.

      2. Erkki Kolehmainen sanoo:

        Ja siis havaintommeko eivät ole mitenkään yhteydessä todellisuuteen? Skitsofreenikon tai hallusionogeenejä nauttineen ihmisen tapauksessa näin voi ollakin, mutta en voi hyväksyä tuota väitettä yleisesti.

        1. Lentotaidoton sanoo:

          Kyllä ”todellisuus” on löysä ja vaarallinen sana, joka itsessään ei tarkoita mitään. Tai jokainen voi solipsistisesti antaa sille omat ”selityksensä”. Ei tämä ole tieteen tie. Teorioita ei verrata ”todellisuuteen” vaan havaintoihin.

      3. Syksy Räsänen sanoo:

        Jos haluaa saada selvemmän kuvan Bohrin käsityksistä kvanttimekaniikasta, suosittelen tätä artikkelia, jossa käydään läpi kvanttimekaniikan monimaailmatulkinnan vastaanottoa.

        https://sci-hub.tw/https://www.sciencedirect.com/science/article/pii/S1355219808000786?via%3Dihub

        1. Eusa sanoo:

          Oleellista näyttäisi siis olevan juuri se, ettei arvoteta esim. klassista fysiikkaa sen todellisemmaksi kuin kvanttifysiikkaa tai päinvastoin. Todellisuutta kuvaavat tarkimmin mittaukset muistaen, että mittauslaite tuottaa todellisuuden osana oman vaikutuksensa mittaustulokseen.

          Olisiko analogia tiedonvälitykseen osuva? Mitä useampi lähde (mittaustapa) sen objektiivisempi kuva aiheesta muodostuu.

          1. Syksy Räsänen sanoo:

            Ei, kyse ei ole ollenkaan tuosta.

  3. Eusa sanoo:

    Kun fysiikkaan sisällytetään tulkintaa, ollaan ongelmissa.

    Kuvitellaanpa suoraan kvanttilogiikkaan nojaava tietoisuus, joka tutkimuksissaan törmää klassiseen logiikkaan. Voi ajatella, että hyvin vaikeaa sellaisen on vastaavasti soveltaa klassista logiikkaa sopeuttamatta sitä tulkinnoin tuttuun logiikkaansa sopivaksi…

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kun puhutaan kvanttimekaniikan ”tulkinnasta”, tarkoitetaan sitä, miten siitä saa ulos klassiselta näyttävän maailman. Tämän selittäminen on oleellinen osa kyseisen teorian ja havaintojen yhdistämistä.

      Lisää aiheesta täällä:

      https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/koopenhaminan-takana/

  4. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Jos joku ehdottaa yleisesti hyväksytyn teorian perusteella koetta, joka onnistuu ja tuottaa tuloksen, niin eikö siitä voi päätellä, että teoria vastaa ainakin osittain todellisuutta. Ao. linkissä on aiheeseen liittyvä tuore juttu non-Abelian Aharonov-Bohm-efektin löytymisesta.

    https://phys.org/news/2019-09-exotic-physics-phenomenon.html

  5. Jari Toivanen sanoo:

    Loppukevennys:
    Schrödinger’s cat plays Hamlet:
    ” To be and not to be”.

    1. Erkki Kolehmainen sanoo:

      Koska kissalla on tunnetusti yhdeksän henkeä, niin Schrödingerin kissan todellisen tilan selvittäminen vaatii kymmenen koetta!

  6. Eusa sanoo:

    https://mobile.twitter.com/seanmcarroll/status/1170355961673863168

    Sean Carrol on huomannut, etteivät fyysikot edes halua ymmärtää kvanttilogiikkaa…

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kaikkea lukemaansa ei tarvitse uskoa.

      1. Jernau Gurgeh sanoo:

        Tuossa on linkki haastatteluun (2013), josta käy ilmi Hyvin Sean Carrolin mielipide kvanttimekaniikan tilasta.

        https://www.youtube.com/watch?v=ZacggH9wB7Y

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kädestä käteen

14.8.2019 klo 15.10, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Luin hiukkasfyysikko Mikhail Shifmanin toimittaman kirjan Under the Spell of Landau: When Theoretical Physics was Shaping Destinies. Se on kokoelma fyysikoiden muisteloita Lev Landausta, hänen kollegoistaan ja tieteellisistä jälkeläisistään ja heidän tekemästään fysiikasta.

Vuonna 1908 syntynyt Landau on monella tapaa kuin Neuvostoliiton Richard Feynman, mutta länsimaissa paljon vähemmän tunnettu. Tänä vuonna tosin tuli julki ohjaaja Ilja Hržanovskin Landauta käsittelevä tai käyttävä suureellinen ja kiehtova taideprojekti DAU (lisää siitä täällä ja täällä).

Kuten Feynman, Landau oli harvinaislaatuisen taitava ja omapäinen fyysikko, joka monella tapaa määritti 1900-luvun keskivaiheen fysiikkaa. Landau oli Niels Bohrin oppilas ja harmitteli syntyneensä liian myöhään osallistuakseen kvanttimekaniikan kehittämiseen modernin fysiikan alkutaipaleella, mutta hän oli seuraavan sukupolven kärkinimiä. Landaulle annettiin vuonna 1962 Nobelin palkinto ”uraauurtavista kiinteän olomuodon teorioista, erityisesti nestemäisestä heliumista”, mutta –kuten Feynmanin tapauksessa– se kattaa vain murto-osan hänen ensiluokkaisista saavutuksistaan.

Feynmanin lailla Landau muistetaan tutkijan lisäksi opettajana. Landaun ja hänen oppilaansa Jevgenij Lifšitsin kymmenosainen kirjasarja Course of Theoretical Physics, joka kattoi aikansa teoreettisen fysiikan jokseenkin kaikki alueet, on legendaarinen siinä missä Feynman Lectures on Physics. Aloittelevana yliopisto-opiskelijana minua neuvottiin, että ”kannattaa lukea Landau & Lifshitziä; siitä joko ymmärtää jotain tai sitten ei”.

Landau, enemmän kuin Feynman, myös loi tutkimusryhmiä ja kehitti aikansa tieteellistä kulttuuria. Vuonna 1932 Landau aloitti Harkovan yliopiston teoreettisen fysiikan laitoksen johtajana Ukrainassa, mutta siirtyi vuonna 1937 Moskovan fysikaalisten ongelmien instituutin teoreettisen osastoon. Landaun johdolla siitä tuli yksi maailman parhaita teoreettisen fysiikan tutkimuskeskuksia.

Pelkästään pääsykoe Landaun oppilaaksi on legendaarinen. Se oli nimeltään ”teoreettinen minimi”, ja koostui yhdeksästä fysiikan ja kahdesta matematiikan kokeesta. Kunkin kokeen tekeminen kesti noin tunnin, mutta niihin valmistautumisessa saattoi mennä vuosia. Landau oli tekemisissä vain sellaisten opiskelijoiden kanssa, jotka läpäisivät kokeen. Landaun aikana vain 43 henkilöä suoritti ”teoreettisen minimin”, ja heistä tulikin tunnettuja tutkijoita.

Korkeita standardeja oli mahdollista ylläpitää, koska fyysikoksi haluavia teräviä nuoria riitti. Neuvostoliitossa (kuten Yhdysvalloissa) panostettiin toisen maailmansodan jälkeen fysiikan perustutkimukseen, joka oli osoittanut valtavan sotilaallisen ja taloudellisen merkityksensä. Niinpä teoreettista perustutkimusta rahoitettiin avokätisesti, ja fyysikkona oleminen oli arvostettua.

Muisteloiden perusteella Neuvostoliitossa vaikuttaa olleen enemmän naisia fyysikkoina kuin länsimaissa, oletettavasti kommunistiseen ideologiaan kuuluvan sukupuolten tasa-arvon ihanteen takia. He olivat silti selvä vähemmistö, ja sopii miettiä, miten Landaun asenne ylläpiti tätä: Shifmanin mukaan Landau arvosti naisia vain sen perusteella, miten seksuaalisesti viehättävinä hän heitä piti. Tämä seksismi sekin muistuttaa Feynmanista.

Pari kirjoittajaa mainitsee kuinka fysiikka tarjosi pakoreitin totalitaristisen järjestelmän sorrosta ja ideologisista vääristymistä. Neuvostoyhteiskunta oli valheiden läpitunkema, ja etenkin Josef Stalinin aikaan totuuden puhumisella oli vakavat seuraukset, mutta fysiikassa totuuden tavoittelu ei ollut vain sallittua, vaan vaadittua ja palkittua. (Shifman mainitsee musiikin samanlaisena väylänä omaan neuvostoideologialta osin suojattuun yhteisöön.)

Shifman esittää, että Landaun rohkaisema tapa arvostella ideoita rehellisesti ja ankarasti statukseen katsomatta saattoi osittain olla vastareaktio siihen, että yhteiskunnassa se ei ollut mahdollista. Tämä asenne näkyi Landaun isännöimissä seminaareissa, joiden tyyli tunnetaan nykyään ympäri maailmaa ”venäläisenä seminaarina”. Seminaarissa puhujalla oli vastuu selittää kaikki yksityiskohdat mitä yleisö halusi tietää ja vastata kaikkeen kritiikkiin. Seminaari jatkui kunnes asiasta oli päästy selvyyteen, vaikka se veisi kahdeksan tuntia. Oli tavallista, että yleisössä istuvat ryntäsivät taululle ja kiistelivät keskenään (joskus sattui niinkin, että puhuja itse poistui salista). Seminaarissa pistettiin Landau itsekin niin koville, että hän kerran otti yleisön jäsenen tieteellisen artikkelin kanssakirjoittajaksi, kun ei pystynyt vastaamaan tämän esittämään arvosteluun.

Avointen instituuttien vastakohtana oli kahdenlaisia suljettuja tutkimuslaitoksia, yksi korkealla yhteiskunnan hierarkiassa ja toinen lähellä pohjaa: valtion salaiset asetutkimusinstituutit ja vankileirien tutkimusosastot. Kumpaankaan ei haluttu. Landau vältti vankileirin, mutta joutui sekä vankilaan että ydinaseiden tutkimuslaitokseen.

Vuonna 1938 KGB pidätti Landaun syytettynä vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Syytteeseen kuului muun muassa osallistuminen vappuparaatissa jaettavaksi tarkoitetun lentolehtisen tekemiseen. Lehtisessä syytettiin Stalinia lokakuun vallankumouksen aatteen pettämisestä, sosialismin vihaamisesta, fasistisesta vallankaappauksesta ja maan heikentämisestä siinä määrin, että siitä tulee helppo saalis saksalaiselle fasismille. Joidenkin tuttujen mukaan koko tarina (kuten monet tuon ajan ”tunnustukset”) oli KGB:n sepitelmää, koska Landau olisi ymmärtänyt, että lehtisellä ei saavuta mitään. Toiset ovat sitä mieltä, että lehtisen tarkkanäköisyys ja selkeys todistaa Landaun osallisuudesta. Jos näin on, Landau eroaa tässä Feynmanista, joka ei koskaan käyttänyt verrattoman paljon suurempaa vapauttaan protestoidakseen maansa ihmisoikeusloukkauksia.

Landaun vapautumisesta on siitäkin tullut osa legendaa. Arvostettu fyysikko Pjotr Kapitsa kirjoitti pääministeri Vjatšeslav Molotoville, että vain Landau voi selittää modernin fysiikan ytimessä vasta tehdyt havainnot. Landau vapautettiin, ja muutamassa kuukaudessa hän tosiaankin kehitti suprajuoksevuuden teorian, mistä hänelle sittemmin annettiin Nobelin palkinto.

Kuten Feynman, Landau osallistui joukkotuhoaseohjelmaan salaisessa tutkimuslaitoksessa, ja hänellä oli fuusiopommin kehittämisessä tärkeä rooli. Stalinin kuoleman jälkeen Landau lopetti työn ydinaseiden parissa. Feynmankaan (toisin kuin esimerkiksi kollegansa Murray Gell-Mann) ei Manhattan-projektin jälkeen enää tehnyt yhteistyötä armeijan kanssa.

Shifmanin kirja yhdistää henkilökohtaisia muistoja tieteellisiin selityksiin. Niistä näkyy se, miten keskeistä ydinasetutkimus oli toisen maailmansodan jälkeisen teoreettisen fysiikan kehitykselle. Neuvostoliitossa asiaan liittyi omanlaisensa käänne. Stalinin hallinto käynnisti ”kosmopolitanismin vastaisen kamppailun”, suomeksi sanottuna juutalaisvainot. Monet johtavat teoreettiset fyysikot, Landau mukaan lukien, olivat juutalaistaustaisia, mutta pelastuivat ydinaseohjelman hyödyn takia. Tarinan mukaan ydinaseohjelman johtaja Igor Kurtšatov kysyi Stalinilta, haluaako tämä murskata ”porvarillisen idealismin ja kosmopolitanismin” vai saada ydinpommin valmiiksi aikataulussa. Fysiikan hyödyllisyys asetuotannossa myös suojasi sitä kommunistisen puolueen innolta pakottaa tiede ”marxilais-leninistisen materialismin” harhateille, minne ihmistieteitä ja biologiaa ajettiin.

Stalinin kuoleman jälkeenkin pelkkä juutalaiselta vaikuttava sukunimi riitti syyksi evätä työpaikka tai matkustuslupa. Kirjan muistelmista välittyy vahvasti se, miten teoreettiset fyysikot muodostivat epäoikeudenmukaisen yhteiskunnan keskellä perheen, jonka jäsenet tukivat toisiaan. Tosin kirja tarjoaa valikoidun kuvan, koska Shifman on poiminut kirjoittajat, ja he ovat kaikki sisäpiirissä menestyneitä. Niiden, jotka jäivät ulkopuolelle tai eivät pärjänneet, ääni ei ole mukana. Shifman vertaa tätä yhteishenkeä nykyisiin yliopistoihin, missä paikat ovat lyhytaikaisia ja ihmiset tulevat ja menevät.

Kirjoittajien moninaiset teoreettisen fysiikan alat muistuttavat, että Landau työskenteli ennen teoreettisen fysiikan erikoistumista kapeisiin aloihin: hän tutki ydinfysiikkaa, hiukkasfysiikkaa, astrofysiikkaa, kvanttimekaniikkaa, magnetismia, tilastollista fysiikkaa, atomifysiikkaa, nesteiden ja kaasujen fysiikkaa ja kiinteän olomuodon fysiikkaa. Siirtyminen aiheesta toiseen oli nykyistä helpompaa myös siksi, että ei tarvinnut tehdä apurahahakemuksia, missä pitää etukäteen perustella, miksi uudesta aiheesta voi tulla läpimurto ja mitä tuloksia saadaan.

Toinen ero nykypäivään on se, että Landaun koulukunnassa suhtauduttiin torjuvasti spekulaatioihin, jotka olivat liian kaukana tunnetusta fysiikasta ja korostettiin yhteyttä havaintoihin. Nykyään teoreettisessa hiukkasfysiikassa ja kosmologiassa on villejä ehdotuksia turhankin paljon, mutta vahvat linjanvedot asioiden sulkemiseksi pois eivät ole ongelmattomia nekään.

Kosmologiassa siteerataan usein Landaun lentävää lausetta (hän puhui astrofyysikoista, mutta astrofysiikka ja kosmologia eivät olleet tuolloin vielä eriytyneet): he ovat usein väärässä, mutta eivät koskaan epäröi. Tämä pätee yhtä lailla Landauhun. Kun hän oli päättänyt, että jokin idea ei toimi, sitä ei hänen laitoksessaan sopinut ottaa vakavasti. Tämä varmasti auttoi suuntaamaan tutkimusta hedelmällisille reiteille, mutta vahvojen johtajien ongelma on se, että hekin ovat joskus väärässä.

Landaun tunnetuin virhe koski kvanttielektrodynamiikkaa (QED). QED on vuonna 1948 kehitetty ensimmäinen kvanttikenttäteoria, ja se käsittelee elektronien ja fotonien vuorovaikutusta. Vuonna 1954 Aleksei Abrikosov, Isaak Khalatnikov ja Landau osoittivat, että elektronin mitattu varaus on sitä isompi mitä korkeammilla energioilla sitä luodataan. Tarpeeksi korkealla energialla varaus kasvaa äärettömäksi ja teoria on ristiriitainen. Ainoa ratkaisu on se, että varaus on alusta alkaen nolla, eli kentät eivät vuorovaikuta. Tästä Landau päätteli, että mitkään kvanttikenttäteoriat eivät kuvaa todellisuutta.

Lasku oli oikein, mutta johtopäätös väärin. Vuonna 1973 David Gross, Frank Wilczek ja David Politzer osoittivat, että kvarkkeja ja gluoneja kuvaavassa vahvan vuorovaikutuksen teoriassa (QCD) varaus pienenee energian kasvaessa, jolloin ongelmaa ei ole. Kauan ennen kuin saavutaan energioille, joilla QED:n ongelmat näkyvät, se pitää korvata hiukkasfysiikan Standardimallilla, johon myös QCD kuuluu, ja joka oletettavasti on osa jotain ristiriidatonta teoriaa. QED:n ongelmat ovat sen pätevyysalueen ulkopuolella.

Itse asiassa Landau oli ensin tehnyt merkkivirheen ja luuli, että QED:ssäkin varaus pienenee energian kasvaessa, joten hän tiesi tämän mahdollisuuden, mutta oli vakuuttunut, että se ei toteudu missään kvanttikenttäteoriassa. Yksi kirjassa muisteltavista fyysikoista, Aleksei Anselm, tosin esitti vuonna 1959 vastaesimerkin Landaun johtopäätökselle rakentamalla kvanttikenttäteorian, jossa varaus heikkenee energian kasvaessa, kuten QCD:ssä. Teoria kuvasi kaksiulotteista maailmaa, joten se sivuutettiin epäoleellisena todellisen maailman kannalta.

Neuvostoliitossa ei myöskään otettu hiukkasfysiikan Higgsin mekanismia vakavasti. Kvanttikenttäteoria ja Higgsin mekanismi osoittautuivat avaimiksi hiukkasfysiikan Standardimalliin, joka tarjosi kattavan selityksen vuosikymmeniä tutkituille ydinfysiikan, heikkojen ja vahvojen vuorovaikutusten ilmiöille. Niinpä siihen liittyvät ratkaisevat läpimurrot tehtiin lopulta länsimaissa. Tiedettä haittasi Neuvostoliitossa myös totalitaristinen järjestelmä, joka rajoitti tutkijoiden matkustamista ja tiedonsaantia.

Vuonna 1962 Landaun auto törmäsi rekkaan. Laundaun aivot vaurioituvat, eikä hän koskaan toipunut entiselleen. Landau kuoli vuonna 1968, mutta hänen koulukuntansa jatkoi teoreettisen fysiikan kärjessä. Sen pysäytti vasta Neuvostoliiton hajoaminen. Yhteiskunnan romahtaessa bruttokansantuote laski enemmän kuin toisen maailmansodan aikana ja köyhyys kasvoi ennätysvauhtia. Yksi kirjoittajista kuvailee romahduksen aikaa ”ennemmin henkiinjäämisenä kuin elämänä”. Monet fyysikot kuolivat tai lähtivät pois. Yksi kirjoittaja kertoo miten tutkimuslaitoksissa ”kaapelit tippuivat katosta ja maali seiniltä”.

Landaun koulukunnan perintö kuitenkin levisi laajalle entisen Neuvostoliiton alueelta muuttaneiden fyysikoiden mukana. Sen vaalima periksi antamaton ja romanttinen kuva fysiikasta nivoutuu hyvin yhteen Feynmanin ja muiden tunnettujen tieteilijöiden tunnetuksi tekemien käsitysten kanssa. Shifman kirjoittaa:

Teoreettinen fysiikka, kuten olympiasoihtu, kulkee kädestä käteen. Se ymmärrys, että teoreettisessa fysiikassa on kyse syvän intuition kehittämisestä tutkimusaiheestasi, päivä toisensa jälkeen, siinä määrin että näet sen unissasi yöllä ja sitten, aivan yllättäen, etsimäsi vastaus nousee mieleesi, aluksi hämärästi, summittaisessa muodossa, ennen kuin varsinaista laskua on tehty – tämä ymmärrys kulkee kädestä käteen.

11 kommenttia “Kädestä käteen”

  1. Eusa sanoo:

    Kiitos kauniista kirjoitelmasta!

    Alexei Anselmin idea asymptoottisen vapauden mekanismista 2-ulotteisina kiertoina pinnalla saattaa hyvinkin kokea renesanssin…

    https://arxiv.org/pdf/hep-ph/9605400

    https://arxiv.org/pdf/hep-th/0312015

    Renormalisoituvuus 2d-pinnalla ja symmetrioiden rikkomattomuus saattaa nousta vielä arvoonsa…

    Jaha, venäläinen z-kirjain bongattu.

  2. Sunnuntaikosmologi sanoo:

    Oliko Neuvostoliitossa ketään KV Laurikaisen tapaisia tyyppejä, eli suhteellisen arvostettuun asemaan nousseita teoreettikkoja jotka jossain vaiheessa laittavat tosissaan filosofiavaihteen päälle ?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En tiedä.

  3. Jernau Gurgeh sanoo:

    Tämä ei varsinaisesti liity täsmällisesti aiheeseen, mutta toivottavasti sallit pienen sivupolun.

    Chernobyl -tv-sarjasta on kohistu paljon ja itsekin sen katselin sekä luin Jaakko Leppäsen Fissioreaktori -blogista hänen asiantuntijakommentit jokaisesta jaksosta.

    Olin itse 11-vuotias onnettomuuden aikaan ja muistan kuinka koulun välitunneilla neuvottiin hengittämään käsipapereiden läpi (ne keltaiset käsienkuivauspaperit, joita edelleen on monissa paikoissa).

    Sarja tarjoaa jonkin verran mielenkiintoista ajankuvaa silloisesta Neuvostoliitosta.

    Itse pääsin (tai jouduin, miten päin sen nyt ottaa) käymään Neuvostoliitossa 1989 (Tallinna) ja 1990 (Leningrad).

    Oletko, Syksy, itse katsonut sarjaa, ja onko sinulla suunnilleen itseni kanssa samanikäisenä jotain muistoja kyseisestä tapahtumasta?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Onnettomuuden 20-vuotisvuonna katsoin muutaman dokumentin siitä (CERNissä näytettiin sarja elokuvia aiheesta), mutta tuota sarjaa en ole katsonut.

      Muistan kuinka kehotettiin pesemään kädet välitunnilta tultua. Muita luotettavia muistoja minulla ei asiasta ole, esimerkiksi mielikuva siitä, miten paljon poroja uutisten mukaan teurastettiin saattaa olla jälkikäteen syntynyt valemuisto.

  4. TimoK sanoo:

    Mielenkiintoinen kirjoitus! Siis siitä, kuinka yhteiskunta/idelogia voi ohjata tieteen kehitystä – ja Neuvostoliitossa ironisesti se ohjasi parhaimpaan mahdolliseen suuntaan.

    Toki täytyy pitää kirkkaana mielessä, että ympäröivä yhteiskunta ohjaa varmasti (enemmän tai vähemmän) tieteen kehitystä vielä nykyäänkin. Ainahan se on ohjannut; Aristotelesta pidettiin niin kovana guruna,että hänen esittämäänsä maailmankuvaa ei uskallettu kritisoida vuosisatoihin, ellei jopa vuosituhansiin. Galileo Galilein väitetään sanoneen ”se pyörii sittenkin” kun hän sai näpeilleen ..hm.. väärästä tavasta tehdä tiedettä. Darwinin evoluutioteoria sai (ja saa osin edelleenkin) jyrkkää vastustusta – Einsteinkin sai nobelin jostain muusta kuin suhteellisuuteoriasta koska se oli ikäänkuin silloin aivan liian rankkaa kamaa. Noin niinkuin muutamia mainitakseni.

    Ja varmaan te tieteen tekijät tämän tiedättekin, mutta meidän sivustaseuraajien olisi hyvä tiedostaa asia! Sillä mitens se menikään… kuka ei opi historiasta on pakotettu elämään sen uudelleen.

  5. Juhani Harjunharja sanoo:

    Syksyltä mielenkiintoinen katsaus suuren naapurimaan muutamaan keskeiseen fyysikkoon. Landaulta, Kitaigorodskilta ja Rumerilta on julkistettu ja suomennettu myös muutama fysiikkaa ja kemiaakin käsittelevä yhteistyökirjanen 1970 ja 1980 luvuilta. Kohtuullisen sopivia lukiotason opintoihin noin ajatusten virkistykseksi – jotta itänaapuristakin löytyy jotain positiivista.

  6. Urpo sanoo:

    Seksismi muistuttaa Feynmanista? Olihan Feynman tosiaan hetero ja tykkäsi naisista, mutta Feynman oli esimerkiksi etukenossa opettamassa siskollensa fysiikkaa, josta myös tuli sitten fyysikko, vaikka ajan ajatusmalli oli äideilläkin että naisten kuuluisi olla keittiössä.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ks. kommentit Feynmanin nimessä linkatussa blogimerkinnässä: https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/kuvitettu-legenda/

      Myös tässä kirjoituksessa on hyödyllisiä huomioita aiheesta:

      https://thebaffler.com/outbursts/surely-youre-a-creep-mr-feynman-mcneill

      1. Urpo sanoo:

        Oletkohan lukenut koko kirjan, etkä vain viitettä netistä?
        Kokeiltuaan tätä ”naistenkaatamis” metodia jonka hänelle oli kertonut mies baarissa hän totesi, että:”But no matter how effective the lesson was, I never really used it after that. I didn’t enjoy doing it that way. But it was interesting to know that things worked much differently from how I was brought up.”

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Olen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Taas fysiikkaa runoilijoille

5.8.2019 klo 17.13, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Luennoin tänä syksynä Helsingin yliopistolla toista kertaa kurssin Fysiikkaa runoilijoille. Tarjolla on on opastettu retki fysiikan maailmaan.

Luennot ovat maanantaisin ja tiistaisin kello 12.15-14.00. Ensimmäinen luento on 3.9. ja viimeinen 15.10.. Tarkempia tietoja kurssista löytyy sen kotisivulta. Kirjoitin vuoden 2016 vedoksesta hieman tässä blogimerkinnässä, sen sisältöä voi tiirailla täällä.

Kyseessä on humanistisen tiedekunnan kurssi, jonka tarkoituksena on avata fysiikan käsitteitä ja maailmankuvallista merkitystä. Käsittelytapa on kvalitatiivinen ja keskusteleva. Aiheisiin kuuluu Newtonin klassinen mekaniikka, suppea suhteellisuusteoria, yleinen suhteellisuusteoria, kvanttimekaniikka, kvanttikenttäteoria ja hiukkasfysiikka, kosmologia sekä yritykset kohti kaiken teoriaa. Tämä ei ole tieteen historian eikä filosofian kurssi, vaikka niitä vähän käsitelläänkin, vaan fyysikon kuvaus fysiikan teorioiden kehityksestä ja sisällöstä.

Kurssi on suunnattu heille, jotka eivät ole luonnontieteilijöitä eivätkä matemaatikkoja. (Vaikka hekin ovat tervetulleita, ja etenkin aloitteleville fysiikan opiskelijoille se saattaa olla kiinnostava.) Kurssi ei edellytä esitietoja fysiikasta eikä sisällä laskemista.

Luentoja voi tulla kuuntelemaan vaikka ei olisikaan yliopiston opiskelija tai suorittaisi kurssia. Sanaa sopii levittää asiasta mahdollisesti kiinnostuneille.

Päivitys 1 (19/08/19): Tiistain luentojen kellonaika korjattu.

Päivitys 2 (21/08/19): Tiistain luentojen kellonaika korjattu takaisin.

3 kommenttia “Taas fysiikkaa runoilijoille”

  1. Maria Suominen sanoo:

    Hei,
    Haluaisin osallistua tälle kurssille ihan vaan kuuntelijana, jos mahdollista. Olisikohan tarkka aikataulu saatavilla, niin voisin järjestää työni niin, että pääsisin kaikille luennoille?
    Kiitos etukäteen ja kaikkea hyvää,
    T. Maria

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tarkka aikataulu on annettu tekstin toisessa kappaleessa.

      1. Maria Suominen sanoo:

        Kiitos. Eli joka ma ja ti klo 12.15-14 aikavälillä 3.9-15.10. Odotan innolla!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kauneus, pikatreffit, unelmat, rohkeus ja rajallisuus

15.7.2019 klo 15.19, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Juttelen torstaina 25.7. kello 15-16 Espan lavalla kauneudesta. Tilaisuus on osa Ylen Radio 1:n Kulttuuriykkösen kesäfestaria.

Vastailen lauantaina 3.8. kello 11-13 keskustakirjasto Oodin Maijansalissa ”uteliaiden pikatreffeillä” kaikenlaisiin kysymyksiin. Paikalle voi tulla kysymään mitä tahansa fysiikkaan liittyviä asioita. Päivystämässä on ”maailmankaikkeustietäjän” lisäksi myös muiden alojen asiantuntijoita. Tapahtuma on osa Pointti-kaupunkifestivaalia.

Keskustelen tiistaina 13.8. kello 19.30 alkaen Cafe Mascotissa avaruudesta ja siihen liittyvistä unelmista astrobiologi Kirsi Lehdon, Ilmatieteen laitoksen tutkija Pekka Janhusen, Ursan tiedottaja Anne Liljeströmin ja myöhemmin nimitettävän avaruusantropologin kanssa. Paneeli on osa LongPlayn iltamaa, jossa esiintyvät Tuula Amberla ja Tero-Petri.

Puhun lauantaina 24.8. kello 13.00-13.45 Kuopion tieteen päivillä otsikolla ”Rohkeus ja rakenteet – miksi on turhaa etsiä seuraavaa Einsteinia”. Puhe on osa Kuopio juhlii -tapahtumaa. Luvassa yleisen suhteellisuusteorian ja kosmologian historiaa ja huomioita tieteen edistämisestä. Tiivistelmä täällä (Kuopion esitys tosin on laveampi, ja ehkä eri tavalla painotettu.). Minua haastateltiin aiheen tiimoilta Helsingin tieteen päivien yhteydessä.

Osallistun keskiviikkona 28.8. kello 14.00-14.45 Tieteiden talon salissa 104 paneeliin aiheesta ”Fysiikan lakien rajallisuus”. Muina panelisteina ovat kosmologi Kari Enqvist ja matemaatikko Pauliina Ilmonen. Puheenjohtajana on Katja Bargum. Paneeli on osa tapahtumaa TIETOKIRJA.FI. Koko ohjelma on täällä, paikalla on kiinnostavia keskustelijoita.

Päivitys (15/07/19): Lisätty Kuopion Tieteen päivien puhe.

13 kommenttia “Kauneus, pikatreffit, unelmat, rohkeus ja rajallisuus”

  1. Jyri T. sanoo:

    Tässä yksi verryttelykysymys:

    Onko kukaan pohtinut vakavasti sitä vaihtoehtoa, että olisi jokin (toinen) Higgsin tapainen kenttä, joka antaisi massan (mm.) neutriinoille? Esim. niin, että se vaikuttaisi kaikkiin alkeishiukkasiin, pelkästään fermioneihin tai pelkästään neutriinoihin tms?
    Itseäni kiehtoo ajatus, että puolikkaasta spinistä joutuisi maksamaan jonkinlaisen ”hinnan”, joka näkyisi massana, mutta eihän tämä tietenkään perustu mihinkään hyväksyttyyn teoriaan vaan omaan mielikuvitukseen.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tätä sopii tulla kysymään 3. elokuuta.

      1. Lentotaidoton sanoo:

        Kohtuutonta. Jyri T asuu Lapissa, lol, lol

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Tulen kyllä Lappiinkin tilaisuuksiin, kun joku niitä järjestää.

  2. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Kuopiossa ja muuallakin Savossa voi puhua ihan mitä tahansa, koska vastuu on tunnetusti kuulijalla. Eikö tuo säätä ennustanut sammakkotohtorikin ollut savolainen. Hän oli siihen asti guru, kunnes astui humalapäissään sammakkonsa päälle. Niin katoaa mainen kunnia – Einsteiniltakin.
    Jyri T:lle sanon, että oma mielikuvitus on kaikkein tärkein tieteen edistäjä.

  3. utelias sanoo:

    Tämä on luultavasti melko tyhmä kysymys, mutta mitä eroa on avaruuden kaareutumisella ja aika-avaruuden kaareutumisella? Eräs saamani selitys oli, että ne ovat sama asia, mutta käsite aika-avaruus otetaan käyttöön silloin kun liikutaan ”isossa mittakaavassa”. En ole löytänyt selvää vastausta tähän niin kokeilen nyt kysyä täältä.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ne ovat eri asioita. Kirjoitin aiheesta täällä:

      https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/suoraviivaista/

      Tarkempaa selitystä sopii tulla kysymään 3.8..

  4. Vesa K sanoo:

    Kuulin radiosta Syksyn näkemyksiä kauneudesta teoreettisessa fysiikassa. Tämä on hieno ajatus, syvästi filosofinen kysymys: Miksi meillä on luontainen käsitys kauneudesta, eli luonnollinen on kaunista, katsottiinpa luontoa millä tasolla tahansa. Mistä tämä mielemme sopusointu kaiken tosiolevaisen kanssa ? Ehkä voisi sanoa, että olemme yhtä kaiken kanssa, erillisyys on harha.

  5. TimoK sanoo:

    Kun en pääse noihin tilaisuuksiin, niin esitän kysymykseni täällä:

    Mustan aukon tapahtumahorisontti on kohta/pinta/käsite, jonka sisäpuolelta ei edes valo pääse pois. Mutta on miten on laita magneettikentän?

    Esimerkiksi jos vaikka jättisuuri magneetti tippuu mustaan aukkoon, niin ylettääkö sen magneettikenttä tapahtumahorisontin tälle puolelle, sanotaan vaikka juuri sillä hetkellä kun se itse on jo tapahtumahorisontin sisäpuolella>?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Tämä blogi ei ole palsta yleisille fysiikkaan liittyville kysymyksille.

      Niitä voi lähettää vaikkapa Tähdet ja avaruus -lehteen.

      1. TimoK sanoo:

        Kiitos, näin teen!

  6. Eusa sanoo:

    Kuuntelin nyt Ylen paneeliohjelman kauneudesta. En huomannut Syksy sinun tuoneen esille yleisesti tunnettua fysiikan *luonnollisuuden* kauneutta siinä, kuinka suhteet vaikuttavat olevan esitettävissä mittakaavoissa lähellä ykköstä.

    https://arxiv.org/pdf/1501.01035

    Oliko syynä muodin mukainen paine luonnollisuutta vastaan vai asian ymmärrettäväksi saattamisen vaikeus vai jokin muu syy?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ajatus ”luonnollisuudesta” on yksi esimerkki hiukkasfysiikan esteettisistä koulukunnista. Se ei ole kauneudessa sen keskeisempi idea kuin monet muut, joita en niitäkään käsitellyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Yhteiskunnallista vaikuttamista

25.6.2019 klo 15.25, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Tieteilijän työhön kuuluu tutkimuksen lisäksi kaikenlaista muuta, kuten luentojen valmistelu ja pitäminen, tenttien laatiminen ja korjaaminen, kandintöiden, gradujen ja väitöskirjojen ohjaaminen, tutkimusryhmän rakentaminen, rahan hakeminen opiskelijoille ja laajemmalle tutkimusryhmälle, projektien hallinta, konferenssien ja muiden tilaisuuksien järjestäminen, tieteellisten artikkeleiden ja rahahakemusten vertaisarviointi, haastattelujen antaminen ja niin edelleen.

Helsingin yliopiston virallisesti määrätyn työajan puitteissa on mahdotonta hoitaa kaikkia näitä tehtäviä kunnolla. Niinpä yliopisto ohjaa tutkijoita valehtelemaan ajankäytöstään, koska valvontajärjestelmään ei saa merkitä työskentelevänsä määrättyjä tunteja enemmän. Toisaalta joistain velvollisuuksista luistetaan, etenkin kun uusia tehtäviä lisätään vanhojen päälle, uusimpana tieteen popularisoiminen.

Tiedeyhteisöllä on velvollisuus kertoa tieteen tuloksista ja menetelmistä pääasialliselle rahoittajalleen – eli kansalaisille, joiden maksamista veroista tutkimus enimmäkseen kustannetaan. On sitten eri asia, onko mielekästä vaatia tätä jokaiselta tieteilijältä.

Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta on mennyt tässä outoon suuntaan. Helsingin yliopiston Flamma-viestintäsivustolla kannustetaan tutkijoita kirjoittamaan Otavamedian omistaman Tekniikan Maailman uuteen Tutkijalta-osioon artikkeleita ilmaiseksi. (Helsingin yliopiston avoimuuskäytännön mukaisesti juttu näkyy vain yliopistolaisille.)

Kirjoitin asiasta vastaaville tiedekunnan viestinnän asiantuntijoille, että mielestäni ei ole hyvä opastaa tutkijoita tekemään palkatonta työtä, etenkään kaupallisille toimijoille. He perustelivat kehotusta muun muassa sillä, että Tekniikan Maailma auttaa kirjoittajia työstämään teksteistä julkaisukelpoisia. Vastauksessa myös rinnastettiin kaupalliseen lehteen kirjoittamisen siihen, että myös lehdistötiedotteita ja blogeja kirjoitetaan ilmaiseksi. Tämä on omituinen argumentti, koska tiedotteita kirjoittavat yliopiston tiedottajat, joille maksetaan. On myös ongelmallista, että blogi esitetään sellaisena julkaisumuotona, johon kirjoittamisesta ei makseta. Se ei ole lähtökohtaisesti totta. Jotkut tietysti pitävät blogeja ilmaiseksi erilaisilla alustoilla, mutta ilmaisiin blogeihin saa kirjoittaa mistä tahansa aiheesta niin pitkästi tai lyhyesti kuin haluaa siten kuin haluaa. Lehtiartikkeleihin tämä ei tietenkään päde.

Lisäksi viestinnän asiantuntijat perustelivat palkatonta työtä sillä, että ”monet rahoittajat edellyttävät tulosten laajaa julkaisua ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta” ja sillä, että juttujen julkaiseminen parantaa yliopiston julkisuuskuvaa.

Ei siis riitä, että tutkijan pitää hakea ulkoisilta toimijoilta rahaa yliopiston perustoimintoihin (kuten jatko-opiskelijoiden palkkaan). Nyt kerrotaan vielä, että rahoittajien vaatimusten toteuttamiseksi tutkijoiden olisi hyvä tehdä ilmaiseksi töitä kaupallisille tahoille.

On ymmärrettävää, että kaupallinen lehti ei halua maksaa kirjoittajille palkkioita – mikäpä yritys ei mielellään leikkaisi kuluja. Mutta miksi Helsingin yliopisto haluaa tutkijoiden kirjoittavan ilmaiseksi yritykselle, jolla ei ole yliopiston kanssa mitään tekemistä?

Jos kirjoitustyö tehdään muun työn lisäksi, kyseessä on palkaton työ. Jos ajatuksena sen sijaan on, että tutkija karsii muusta työstä, niin silloin Helsingin yliopisto tukee rahallisesti Tekniikan Maailmaa (sikäli kun tutkija on yliopiston palkkalistoilla). Eikö yliopiston sitten pitäisi johdonmukaisuuden vuoksi kehottaa tutkijoita kirjoittamaan ilmaiseksi kaikkiin muihinkin kaupallisiin julkaisuihin? Ja eikö, samaa linjaa noudattaen, tutkijoiden olisi hyvä pitää ilmaiseksi yleisöluentoja maksullisissa tilaisuuksissa, joista yritykset käärivät voitot, koska siten tutkija vaikuttaa yhteiskuntaan ja yliopisto saa positiivista julkisuutta?

Kysymys ilmaisesta työstä ei rajoitu tieteilijöihin, siitä käydään taiteen ja kulttuurin alalla vilkasta keskustelua. Olen itse kirjoittanut ilman eri palkkiota ja puhunut ilmaiseksi tilaisuuksissa, kun kyse on pienistä ei-kaupallisista toimijoista, kuten tähtitieteellisistä yhdistyksistä ja pienlehdistä. (Tarkemmin sanottuna en ole pyytänyt korvausta, mutta en ole aina myöskään kieltäytynyt, jos sellaista on tarjottu.) Samoin olen konsultoinut ilmaiseksi (ja kerran esiintynyt näytelmässä) joillekin teattereille, kirjailijoille tai muille pienille toimijoille, jotka ovat halunneet käyttää fysiikkaa taiteessa. Tällainen yhteistyö ja avunanto on mielestäni popularisointia tekeville tutkijoille oikein sopivaa.

Kaupalliset toimijat ja isot julkiset tahot ovat sitten oma lukunsa. Oma rajani menee suunnilleen siinä, että vastailen ilmaiseksi Helsingin Sanomien Lasten tiedekysymykset -palstan kysymyksiin. Artikkelien kirjoittamiseen menevä aika ja vaiva on kuitenkin toista luokkaa kuin lyhyen vastauksen raapustaminen, vaikka en niidenkään kanssa ole aina ollut johdonmukainen.

Tieteentekijöiden liiton mukaan ”osaamistaan ei kannata myydä polkuhintaan tai korvauksetta: kunnon palkkion pyytäminen edistää myös muiden keikka- ja freelance-työntekijöiden asemaa”. Liitolla on palkkiosuositukset, joiden yhteydessä kehotetaan ottamaan huomioon työn tilaaja: ”pieniä kyläyhdistyksiä ei voi laskuttaa samalla tavoin kuin vaikkapa kansainvälistä suuryritystä”. Oman ammattiliittoni Pron sivuilla ei ole mainintaa korvauksettomasta työstä, kenties siksi, että suurin osa sen jäsenistä ei ole akateemisen maailman tutkijoita eikä kulttuuriväkeä, eikä heille tulisi mieleen tehdä töitä ilmaiseksi.

Suotavaa olisi, että Helsingin yliopistokin puolustaisi tutkijoiden oikeutta korvaukseen tekemästään työstä sen sijaan, että se myötävaikuttaa sellaisen yhteiskunnan rakentamiseen, missä ihmisten odotetaan tekevän kaupallisille tahoille työtä palkatta.

7 kommenttia “Yhteiskunnallista vaikuttamista”

  1. tatl sanoo:

    Heh, kaikkea sitä kuuleekin, että ihan ”Tekniikan Maailma auttaa kirjoittajia työstämään teksteistä julkaisukelpoisia.”
    Tekniikan Maailman kirjoitelmien taso (sekä tiede että muu tekniikka) on sen verran alhainen että siltä suunnalta tuskin kukaan saa mitään… TM:n tiedeuutisissa on esiintynyt mmm. kaksinkertaisella valon nopeudella liikkuvia meteoriitteja ja muuta vastaavaa mielenkiintoista.

  2. Jouni sanoo:

    Hyvä kirjoitus! Itsekin saan rahani siitä että tiedän asioita, enkä todellakaan aio luovuttaa tietämystäni ilmaiseksi. Ei kukaan kuvittelekaan että putkimies tai sähköasentaja tai autonasentaja tekisi työn ilmaiseksi.

  3. Juhani sanoo:

    Hyvä kun nostit kissan pöydälle. Maallikoilla taitaa olla liian ruusuinen käsitys yliopistotutkijan työstä.

    Oma jälkikasvuni jätti akateemisen uran osin mainitsemiesi seikkojen takia ja siirtyi tuotantoelämän palvelukseen.

  4. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta on mennyt muissakin asioissa outoon suuntaan esim. antamalla potkut monille aktiivisille työntekjöilleen. Kuten Syksy kirjoitti nuo valvontajärjestelmän rajaamat tuntimäärät eivät riitä mitenkään tehtävien kunnolliseen hoitamiseen. Eikö tämän byrokraattisen seurantajärjestelmän luoneille ole tullut mieleen millaisen eettisen ongelman he ovat aiheuttaneet?

    1. Tuomas__ sanoo:

      ” Eikö tämän byrokraattisen seurantajärjestelmän luoneille ole tullut mieleen millaisen eettisen ongelman he ovat aiheuttaneet?”

      Ei. Byrokratian aiheuttamat ongelmat eivät koskaan ole byrokraatin ongelmia, vaan alaiset ovat vain huonoja koska eivät tee niinkuin byrokraatti haluaa.

      Se, että se on mahdotonta, ei byrokraattia vähääkään kiinnosta: Byrokraatin maailmassa kaikki on aina mahdollista, pitää vain määrätä.

      Tämä pätee niin pitkälle että byrokraatti on täysin irti mistään todellisuudesta millä tahansa mittarilla.

      Näitä on missä tahansa hallintoportaassa valtaosa henkilöstöstä, erityisesti valtion ja kuntien hallinnossa, joissa samat ihmiset etääntyvät todellisuudesta kymmeniä vuosia aina vain ylemmillä hallinnon portailla.

      1. Syksy Räsänen sanoo:

        Sanottakoon, että kun olen puhunut asiasta hallintohenkilökunnan kanssa, he ovat ymmärtäneet tilanteen, mutta vaatimus valheellisten tietojen antamisesta tulee ylemmiltä tahoilta. Kuulemma rahoittajat haluavat tällaista dataa.

        Mitään järkeähän valheellisten tietojen antamisessa ei ole, ja mielestäni yliopiston pitäisi puolustaa yliopistoyhteisön jäseniä tällaisiltä typeryyksiltä, ei mennä niihin mukaan.

  5. Sami K. sanoo:

    Onpa taas yliopiston viestinnältä melkoinen ”idea”.. Eipä edes Ursan julkaisema T&A-lehti taida pyytää tutkijoilta juttuja ilmaistyöllä vaan aina asianmukainen korvaus kuuluu asiaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Huonoin idea ikinä

14.6.2019 klo 22.27, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Kesä on konferenssien aikaa: kun ei ole luentoja, voi matkustaa ja kiriä tutkimusta. Kirjoitin edellisessä merkinnässä Helsingin Higgs-konferenssista, nyt on vuorossa Jyväskylän viime viikon inflaatiokonferenssi. Helsingin kohdalla kirjoitin puheiden sisällöstä, nyt keskityn siihen, miten konferenssien puuhastelu ruokkii ajattelua.

Helsingissä puheet kestivät 15-25 minuuttia kukin, ja niitä oli aamuyhdeksästä jonnekin kello viiden tuonne puolen. Lyhyiden lounas- ja kahvitaukojen kanssa tämä tekee noin 15 puhetta päivässä, joita ei kaikkia oikein jaksa tarkkaan seurata, etenkin kun jotkut aiheet ovat vieraita.

Jyväskylän konferenssin –tai työpajan, kuten pienemmän puoleisia tapaamisia yleensä kutsutaan– rakenne oli erilainen. Puheet olivat 40-minuuttisia ja niitä oli vain viisi päivässä, joten kysymyksille ja keskustelulle jäi tilaa. Lounastauotkin olivat niin pitkiä, että ei tarvinnut kiirehtiä. Ohjelma loppui kolmen tienoilla, jonka jälkeen jaksoi vielä keskustella esille tulleista asioista ja miettiä yhteisiä tutkimuksen aiheita.

Epämuodolliset kohtaamiset ja jutustelut ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin ohjelmassa olevat puheet. Kaikki hiukkaskosmologian tutkimushan on heti sen valmistumisen jälkeen vapaasti saatavilla arXiv-sivustolta. Artikkeleiden sisällön saamiseksi tietoon ei siis tarvitse kerääntyä samaan saliin. Mutta puheista pystyy arvioimaan eri asioita kuin artikkeleista: kuinka vakavasti tutkija ottaa tuloksensa, mistä hän on epävarma, mikä työn motivaatio on ja millaisia ajatuksia taustalla liikkuu. Kyky tieteellisten ideoiden arvioimiseen kehittyy sitä myötä kun hahmottaa tiedeyhteisön tapoja, ja sitä on vaikea oppia muuten kuin yhteisöön sukeltamalla.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, konferensseilla on myös tärkeä sosiaalinen rooli. Ennen pysyvän työpaikan, tai sellaiseen johtavan pestin, saamista hiukkaskosmologit usein kiertävät melkein vuosikymmenen eri paikoissa kuin vanhan ajan kisällit. Niinpä tuttavapiiri hajaantuu, ja konferensseissa tapaa ystäviä, joita ei ole nähnyt vuosiin. Joskus tieteellistä yhteistyötä kannustaa se, että olisi mukava tehdä ystävän kanssa jotain yhdessä.

Jos puheissa esitetään ihmeelliseltä tuntuva väite, se voi olla joko yksinkertainen virhe, monimutkainen virhe, tunnettu asia joka tuntuu oudolta, koska se on ilmaistu uudella kielellä, tai todella uusi löytö. Keskusteluilla haetaan ensin summittaista käsitteellistä kuvaa siitä, miten idea toimii. Fyysikot kutsuvat tätä fysikaaliseksi ymmärrykseksi, erotuksena matemaattisesta ymmärryksestä, joka on täsmällistä ja yksityiskohtaista, mutta jossa ei välttämättä hahmota palasten ja kokonaisuuden suhdetta. (En tiedä mitä mieltä matemaatikot ovat tästä.) Fysiikkaa voi todella ymmärtää vain matematiikan kautta, mutta usein ennen tarkkojen laskujen tekemistä on jo kuva siitä, mistä on kysymys.

On tavallista, että fyysikot eivät aivan ymmärrä toistensa puheita, silloinkaan kun aihe on lähellä omaa. Niistä voi aluksi olla jopa perustavanlaatuisia väärinkäsityksiä, joita paikataan kysymyksillä ja keskustelulla. Yksi tie ymmärrykseen on vahvojen väitteiden esittäminen ja testaaminen. Eräs kollegani onkin todennut, että fysiikassa kommentti ”tuo on huonoin idea minkä olen ikinä kuullut” voi olla hyvän keskustelun alku. (Hän lisäsi sittemmin huomanneensa, että yliopiston hallinnossa tämä ei toimi.)

Keskustellessa oma käsitys siitä, että on varmasti ymmärtänyt voi vaihdella nöyryyden ja oman ajattelun puutteiden kummastelun kanssa. Sitä tajuaa että ei tiedäkään miten asia menee, tai huomaa luulleensa vaikeaksi jotain, joka onkin oikeasta kulmasta katsottuna yksinkertaista. Omia ideoita puolustaessa hahmottaa itsekin paremmin mistä niissä oikein on kyse. Ilman ulkoista tönimistä on helppo jäädä kiertämään kehää. Keskusteluissa usein hahmotellaan asioita paperille tai taululle. Niinpä taulujen asiaa tuntemattomille vaikuttavan näköiset yhtälöt ovat yleensä vähän pielessä; ne ovat etsimisen jälkiä.

Fyysikot rutiininomaisesti perääntyvät vahvoista väitteistä ja vaihtavat nopsaan kantaansa. Eräs taidemaailmassakin toiminut kollegani on kertonut kokeneensa, että kosmologiassa olemme brutaalin rehellisiä mitä kommentteihin tutkimuksesta tulee, mutta oikeasti pidämme toisistamme, kun taas taidemaailmassa sanotaan kauniisti ja puukotetaan selkään. (En tiedä mitä mieltä taiteilijat ovat tästä.)

11 kommenttia “Huonoin idea ikinä”

  1. Cargo sanoo:

    Mites sitten on tapana toimia, jos jossakin niche-workshopissa käy ilmi, että useat paikalla olevat tutkijat ovat saman aiheen kimpussa ja jo viimeistelevät julkaisuitaan? Ollaanko silloinkin ”brutaalin rehellisiä” vai jollakin muulla tavalla brutaaleita?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Ilmaisu ”brutaali rehellisyys” viittasi siihen, että sanotaan suoraan, mitä mieltä ollaan toisten ideoista.

      Ei ole harvinaista, että tutkijat työskentelevät saman asian parissa. (Itse asiassa juuri Jyväskylässä sovin uuden projektin aloittamisesta vanhan ystävän ja jatko-opiskelijoideni kanssa ja sain tietää, että eräs toinen yhteistyökumppanini tutkii hyvin samaa asiaa.) Ei ole mitään yhtä käyttäytymismallia sen suhteen, mitä silloin tehdään.

  2. Erkki Kolehmainen sanoo:

    Väite, että ”Fyysikot rutiininomaisesti perääntyvät vahvoista väitteistä ja vaihtavat nopsaan kantaansa” ei kerta kaikkiaan pidä paikkaansa. Tiedefilosofi Thomas Kuhn on lanseerannut termin ”paradigm shift”, jolla hän kuvaa omaksutun ajattelun (maailmnankuvan) muutoksen vaikeutta. Se on leimallista kaikkien ihmisten ajattelulle ja siten myös fyysikoille. Oman kokemukseni mukaan ”huonoin idea ikinä” ei saa aikaan keskustelua vaan vaietaan kuoliaaksi tai sitten sille naurahdetaan vaivautuneesti ja selitetään siten, että sen esittäjällä eivät ole kaikki meemit laaksossa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kuhn jakoi tieteen tekemisen tavalliseen ja vallankumoukselliseen tutkimukseen. Jälkimmäinen tarkoittaa tieteellisen ajattelun viitekehyksen (eli paradigman) kyseenalaistavaa tutkimusta, edellinen viitekehyksen sisällä tapahtuvaa.

      Kuhnin argumentit uusien ideoiden hyväksymisen vaikeudesta liittyivät paradigman vaihtamiseen, ei sen sisällä tapahtuvaan tutkimukseen.

      Kuhnista hieman täällä:

      https://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/syvissa_metsissa

      Viittasin keskusteluihin fyysikoiden välillä.

  3. Lentotaidoton sanoo:

    Sehän on kiva että on kivaa (eikä aina sitä omaa vuosia pureskeltua laimentunutta purkkaa). Konferenssi voi virkistää kuin kylmä kalja nyt koetuilla helteillä. Mutta jäikö jotain muillekin kerrottavaa ? Tuon ohjelman mukaan siellä oli toki kiinnostavia aiheita. Eli oliko mahdollisesti joitain suosikkiaiheita joista suurempaakin debattia syntyi? Jopa kinaa – brutaalia tai ei.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Oma suosikkiaiheeni oli Vincent Venninin puhe siitä, voimmeko kokeellisesti osoittaa kosmisen inflaation synnyttämien rakenteen siementen kvanttifysikaalisen alkuperän.

      Ainahan sitä debattia syntyy. En nyt kuitenkaan raportoi tarkemmin tässä, koska keskustelut koskivat (kuten yleensä) sellaisia erikoistuneita aiheita, joiden avaaminen vaatisi oman merkintänsä, eikä välttämättä ole sen arvoinen.

      1. Cargo sanoo:

        Juuri katsoin Brian Greenen esityksen, jossa hän puhui asiasta. Hän vertasi alkuräjähdyn jälkeistä aikaa saunan höyryyn, jossa tasainen höyry aiheuttaa negatiivisen paineen ja inflaation, mutta toisaalta höyryssä voi muodostua satunnaisia vesipisaroita, jotka sitten ilmenevät aineena.

  4. Jernau Gurgeh sanoo:

    ”Fysiikkaa voi todella ymmärtää vain matematiikan kautta, mutta usein ennen tarkkojen laskujen tekemistä on jo kuva siitä, mistä on kysymys.”

    Tämä on mielestäni vähän ongelmallinen virke.

    Jos otetaan esimerkiksi Schrödingerin yhtälö, niin sen matemaattinen muotoiluhan on tarkka, mutta kukaan ei tunne fysiikkaa sen taustalla. Matematiikka ei siis auta todella ymmärtämään fysiikkaa.

    Caltechin Sean Carroll pitää tätä hyvin surullisena. On Kööpenhaminan tulkintaa, monimaailma, pilot wave jne. Fyysikkojen vastaukset fysikaaliseen tulkintaan vaihtelevat niin, että mikään ei saavuta selvää enemmistöä. Koska kukaan ei tosiaan ymmärrä mistä on kysymys.

    Carroll jatkaa, että monet fyysikot eivät pidä sitä edes tärkeänä, kun matematiikka ja yhtälö toimii. Hänen mielestään sen tulisi olla kaikkien tutkijoiden tärkein asia, yrittää ymmärtää yhtälöiden ja matematiikan alla oleva perustavanlaatuinen fysiikka.

    Olen siis jokseenkin eri mieltä Syksyn kanssa: fysiikkaa voi todella ymmärtää vain ymmärtämällä fysiikkaa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Lukuisat tuhannet ihmiset ymmärtävät Schrödingerin yhtälön taustalla olevaa fysiikkaa ja käyttävät sitä päivittäin.

      Se, että ei täysin ymmärretä, miten määrätyltä vaikuttava arkitodellisuus saadaan ulos kvanttimekaniikasta, ei ole mitenkään ristiriidassa tämän kanssa.

      Voi ymmärtää, vaikka ei ymmärrä kaikkea.

  5. Jyri T. sanoo:

    Voisitko jossain välissä avata vähän uusia tuulia kosmisessa inflaatiossa. Erään videon mukaan kukaan kosmologi ei enää usko perinteiseen/yksinkertaiseen ”Big Bang kaiken alkuna”-ajatukseen — eivätkä jotkut kosmiseen inflaatioonkaan.

    Mitä kuuluu esim. ”eternal inflation”, multiversumi-maailmankaikkeus, CCC-, ”syklinen maailmankaikkeus” ja ”muuttuva valonnopeus”-tyyppisille teorioille?

    Onko joku saamassa kosmologipiireissä jonkinlaista konsensusta taakseen?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Monta roolia avoinna

31.5.2019 klo 22.16, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Tällä viikolla Helsingin yliopiston fysiikan osastolla oli Higgsin kenttään keskittyvä pieni konferenssi NonMinimalHiggs. Ohjelmassa oli teoreettisia pohdintoja, kokeita lähellä olevien mallien rakentamista ja havaintojen analysointia. Higgs nivookin yhteen useita hiukkasfysiikan ja kosmologian isoja kysymyksiä.

Higgsin kentän tunnetuin rooli lienee se, että se antaa massan kaikille tunnetuille hiukkasille (paitsi ehkä neutriinoille). Kun Higgsin hiukkanen (joka on kentän tihentymä) saatiin vuonna 2012 pitkän jahdin jälkeen kiinni, massojen mekanismista annettiin seuraavana vuonna Nobelin palkinto. Tämä oli kuitenkin vain välietappi, tutkimusmatka jatkuu.

Se, että hiukkasfysiikan Standardimallin hiukkaset vuorovaikuttavat Higgsin kentän kanssa, ja Higgsin kenttiä on vain yksi, on yksinkertaisin tapa antaa hiukkasille massa. Ennen Higgsin löytämistä oli pitkään tutkittu vaihtoehtoja, missä Higgsin kenttiä on useampia, niin että hiukkaset saavat massansa eri kentiltä. Näin käy esimerkiksi supersymmetrisissä malleissa. Toisaalta oli ehdotettu, että ehkä Higgs ei ole alkeishiukkanen, vaan koostuu muista hiukkasista, kuten protoni koostuu kvarkeista.

Tällaisia ideoita tutkitaan vieläkin tarkasti, ja konferenssissa käytiin läpi useita eri mahdollisuuksia. Niin teoriapuolen pohdinnat ja tarkasteluihin käytetyt ohjelmistopakkaukset kuin datatuotteet ja analyysin menetelmät ovat vuosien aikana hioutuneet tarkoiksi, mutta toistaiseksi vuosikymmenten työn tulos helppo tiivistää: mitään poikkeamia Standardimallista ei ole löytynyt.

Yksi ajankohtainen keskustelunaihe on se, millainen on seuraava hiukkaskiihdytin, joka porautuu Higgsin löytänyttä LHC:tä syvemmälle, minne se rakennetaan, millä aikataululla ja kenen rahoilla. Konferenssissa esiteltiin sitä, miten eri kiihdyttimet luotaisivat Higgsin ja muiden hiukkasten eri ominaisuuksia. Yhtenä perusteluna seuraavan sukupolven kiihdyttimille esitettiin, että ne pystyvät luotaamaan Standardimallia prosentin tarkkuudella, minkä suuruisia poikkeamia Standardimallista nykyiset mallit juuri ennustavat.

Perustelussa näkyy asialle omistautuneiden asiantuntijoiden näkökulmaharha: nykyiset mallit ennustavat prosentin suuruisia poikkeamia vain siksi, että isommat olisi jo nähty LHC:ssä. Vastaavasti edellisen sukupolven mallit ennustivat juuri sen suuruisia poikkeamia, mitä edelliset kiihdyttimet eivät olisi nähneet, mutta jotka olivat LHC:n ulottuvilla.

Oli erinomaisen perusteltua odottaa, että LHC löytää Higgsin hiukkasen (tai jotain eksoottisempaa), mutta sitä pidemmälle ei ole takeita. Nyt liikutaan avomerellä vailla tietoa siitä, koska maata löytyy, mutta on tietysti lohdullista ajatella, että huomenna horisontissa kajastaa uusi maailma. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö kiihdyttimiä kannattaisi rakentaa: tuntemattomilla vesillä voi tehdä odottamattomia löytöjä, mutta on syytä olla rehellinen ehdotusten perusteista.

Tässäkin konferenssissa näkyi se trendi, että kaiken teoriasta ja huipulta alas rakennetuista yhtenäisteorioista puhutaan entistä vähemmän. Enemmän keskitytään rakentamaan tunnetulta pohjalta ylöspäin, ja katsomaan mitä tunnettujen asioiden läheisyydestä voisi löytyä.

Toinen selvä trendi on kosmologian nousu. Higgs voi olla vastuussa kosmisesta inflaatiosta, joka synnytti galaksien ja kaiken muun rakenteen siemenet. Vaikka näin ei olisi, Higgsin käytökseen varhaisessa maailmankaikkeudessa liittyy kiinnostavia kysymyksiä, kuten se, onko tyhjä avaruus vakaa vai voiko maailmankaikkeus tuhoutua noin vain.

Higgsiin liittyvän kosmologian tutkiminen on hyvä esimerkki siitä, miten ideat kulkeutuvat fysiikan alueilta toisille ja pölyttävät tutkijoita. Monia Higgsin kosmologiaan liittyviä aiheita ruvettiin tutkimaan vasta 2000-luvulla Higgsin hiukkaskiihdytintutkimuksen kehityksen myötä. Kyse ei niinkään ole siitä, että kiihdyttimet olisivat kertoneet tärkeää uutta tietoa: sitäkin oli, mutta enimmäkseen kaikki tarpeellinen tiedettiin jo 1980-luvulla. Tärkeämpää oli se, että kun Higgsistä puhuttiin ja vaihdettiin ideoita, niin siihen liittyviä kysymyksiä tultiin miettineeksi tarkemmin.

Yksi kosmologinen aihe, jota on tutkittu jo pitkään, on se, meneekö aineen ja antiaineen välisen epäsymmetrian alkuperä sekin Higgsin piikkiin. Kirjoitan tästä kiehtovasta mahdollisuudesta ehkä myöhemmin tarkemmin, tässä vain pikainen katsaus. Muinaisina aikoina Higgsin kentällä ei ollut erityistä suuntaa: kuten nestemäinen vesi, se oli samanlainen kaikissa suunnissa. Kun maailmankaikkeus oli sekunnin miljardisosan ikäinen, lämpötila laski niin alhaiseksi (miljoona miljardia astetta), että Higgsin kenttä jäätyi tiettyyn asentoon. Jäätyminen alkaa eri paikoissa eri aikaan, joten jäätyneet alueet muodostavat kuplia, jotka hiljalleen täyttävät koko avaruuden. Jos tämä tapahtuu tarpeeksi äkillisesti ja väkivaltaisesti, niin tapahtumassa saattaa syntyä enemmän hiukkasia kuin antihiukkasia. Kuplien törmätessä voi myös syntyä gravitaatioaaltoja, jotka taivaalle 2030-luvulla nouseva LISA-satelliitti voisi havaita.

Standardimallisssa Higgs kuitenkin jäätyy leppoisasti, niin että ei synny merkittävissä määrin antimaterian ja materian epäsuhtaa eikä gravitaatioaaltoja. Monissa Standardimallin laajennuksissa on toisin, ja asiaa voi ajatella myös niin, että jos LISA näkee tällaisia gravitaatioaaltoja, tämä olisi selvä merkki uudesta fysiikasta. Onkin kiinnostavaa, miten erilaisin tavoin hiukkasfysiikkaa nykyään luodataan: taivaalla kulkevat aika-avaruuden häiriöt voivat kertoa samasta asiasta kuin maanalaisten kiihdytinten törmäyksissä syntyvät hiukkaset.

12 kommenttia “Monta roolia avoinna”

  1. Lentotaidoton sanoo:

    ”Oli erinomaisen perusteltua odottaa, että LHC löytää Higgsin hiukkasen (tai jotain eksoottisempaa), mutta sitä pidemmälle ei ole takeita. Nyt liikutaan avomerellä vailla tietoa siitä, koska maata löytyy, mutta on tietysti lohdullista ajatella, että huomenna horisontissa kajastaa uusi maailma.”

    Taas mielenkiintoinen kirjoitelma. LHC oli varta vasten rakennettu (etenkin kun Tevatron epäonnistui) etsimään ja löytämään Higgsin bosoni. Kun kirjoitit, että nyt ”piireissä” liikutaan mieluusti alhaalta ylös, niin kysymys kuuluu: ei siis ole mitään erityistä teoreettista ”jahdattavaa” – vai voisiko tällainen olla kuitenkin supersymmetria (ja sen kevein hajoamaton hiukkanen)?

    Sitten Higgs ja tyhjö. Kirjoitit aiemmin että tyhjön vakaus liittyy monimutkaisesti Top-kvarkin massan teoriaan. Ymmärrän että tässä yhteydessä ehkä liian ”monimutkainen” selvitettäväksi, mutta voisitko mahdollisesti tulevaisuudessa kirjoittaa aiheesta laajemmin?

    Higgsin kentän jäätyminen tiettyyn arvoon. Perustunee siihen, että kenttä on ilmeisesti inflaation kuluessa viuhtonut ON/OFF useitakin kertoja, mutta löytänyt jossain vaiheessa nykyisen miniminsä. Paitsi raju jäätyminen (246 GeV:ssä) ja mahdollinen aine/antiaine epäsuhta siinä rytäkässä, niin asia liittyy läheisesti yo. tyhjön vakauteen (eli siihen elämmekö väärässä tyhjössä).

    Kaiken kaikkiaan kiintoisa pakkaus tuo Higgs. Ehkä jo HL-LHC tuo asiaan lisävaloa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En tarkoita, että ei olisi jahdattavaa, vaan että ei ole mitään vankkaa syytä odottaa, että se on seuraaviem kiihdytinten ulottuvissa.

      LHC:n energioilla Standardimalli ilman Higgsiä ei enää ole matemaattisesti ristiriidaton teoria, eli jotain uutta oli pakko löytyä.

      Supersymmetrian rikkoutumisen energiaa (joka määrää supersymmetristen partnerien massan) voi sen sijaan työntää mielivaltaisen ylös. Odotettiin, että supersymmetria olisi löytynyt jo Tevatronissa, ja sitten LHC:ssä.

      En tiedä palaanko tuohon top-kvarkin massan vaikutukseen. Kaikki fermionit vetävät Higgsin itseisvuorovaikutusta heikommaksi sitä enemmän, mitä korkeammalla energialla ollaan. Top-kvarkki on raskain fermioni, eli vuorovaikuttaa Higgsin kanssa vahvimmin. Se voi vetää Higgsin itseisvuorovaikutusta niin alas, että se muuttuu negatiiviseksi ja potentiaalists tulee epästabiili.

      Higgsin kentän jäätyminen ei tässä liity inflaatioon, vaan tapahtuu paljon myöhemmin, sähköheikon siirtymän aikaan.

  2. Lentotaidoton sanoo:

    ”Higgsin kentän jäätyminen ei tässä liity inflaatioon, vaan tapahtuu paljon myöhemmin, sähköheikon siirtymän aikaan.”

    Juu tämä tietysti näin. Ajatukseni vain oli, että Higgsin kenttä inflaationkin aikana ilmeisesti sahasi on/off. Eli missä rajoissa lienee ollut kentän arvo tuolloin (en ole selvää vastausta löytänyt)? Vaikka sitten jäätyikin nykyiseen arvoonsa sähköheikossa symmetriarikossa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Higgsin kentän arvo inflaation aikana riippuu siitä, oliko Higgs vastuussa inflaatiosta (ja jos oli, niin miten tarkalleen) ja inflaation aikaisesta energiatiheydestä. Nollasta eroava kuitenkin.

      [Korjaus: Higgsin kentän arvo voi olla inflaation aikana myös nolla.]

      1. Eusa sanoo:

        Voiko käsityksesi mukaan olla mahdollista Higgsin kentän antipodaali luonne esim. siten, että vastakkaismerkkiset varaukset vuorovaikuttavat sen kanssa vastakkaisin potentiaalein ja siten Higgsin kentän arvo voitaisiin katsoa olevan keskimäärin nolla?

        1. Syksy Räsänen sanoo:

          Tuolla mitä kirjoitit, ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten Higgsin kentän arvo määräytyy. Tämä riittäköön tästä.

  3. Markus sanoo:

    Kvarkeista puheen ollen: R.I.P. Murray Gell-Mann (1929-2019) — yksi 1900-luvun suurimmista yleisneroista ja fyysikoista.

  4. Cargo sanoo:

    ”Enemmän keskitytään rakentamaan tunnetulta pohjalta ylöspäin, ja katsomaan mitä tunnettujen asioiden läheisyydestä voisi löytyä.”

    Havaintojen puutteessa teoreetikot ovat painelleet länget paukkuen syvälle metsään, tai ”deeply into the thicket of hypotheses”, kuten Einstein sanoisi. Eikö yksi lähestymistapa voisi olla kehittää täysin ongelmaton kvanttikenttäteoria, joka selittää nykyisen standardimallin, ja vasta sitten alettaisiin pohtimaan, miten uudet havainnot (mahdollisesti) laajentavat pitävällä matemaattisella perustalla olevaa teoriaa?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Standardimalli ei ole matemaattisesti ristiriidaton mielivaltaisen korkeilla energioilla. Ei siis ole mitään pitävää matemaattista rakennetta, joka kuvaisi sitä.

      Ks. https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/rajankayntia/

      Kvanttikenttäteorian tarkka matemaattinen muotoilu on kyllä kiinnostava matemaattinen ongelma (yksi Millennium-ongelmista), jonka ratkaisemisesta saattaa olla (tai saattaa olla olematta) hyötyä fysiikallekin.

      Tutkimus etenee aina moneen suuntaan samaan aikaa.

  5. Juha sanoo:

    Kuinka hyviä fyysikot noin yleisesti ovat todennäköisyysteoriassa? Eikö koko alkeishiukkaisfysiikka kannattaisi lähteä rakentamaan todennäköisyyskenttäteorian pohjalta? Tällöin hiukkasen mittaus/interaktio olisi realisaatio satunnaiskentän tn-tiheydestä. Voisiko tällä välttää ongelman, että ”todellisuus on outo”, joka seuraa siitä kun kaikki on rakennettu kaikki klassisen fysiikan pohjalle.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Kvanttikenttäteoriaa ei ole rakennettu klassisen fysiikan pohjalle. Tämä riittäköön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Maxwellin tiimalasi

15.5.2019 klo 22.51, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Luin Ari Tervashongan gradun Fysiikan referenssiraamin muutos: maxwellilaisen eetterihypoteesin teoriaperinne vuosina 1879–1916. Tämä kiinnostava opinnäytetyö käsittelee nimensä mukaisesti eetteriteorioiden kehitystä sähkömagnetismin kehittäjän James Clerk Maxwellin kuoleman ja yleisen suhteellisuusteorian löytämisen välisenä aikana. Eetteriteorialla ei ole merkitystä nykyfysiikalle mitä sisältöön tulee, mutta sen historia valaisee joitakin piirteitä tieteellisten ideoiden kehityksessä.

Niin fysiikan oppikirjoissa ja kursseilla kuin suurelle yleisölle suunnatuissa kirjoituksissa yleensä esitetään fysiikan kehityksestä yksinkertaistettu versio, missä on karsittu harhapolut ja keskitytään oikeisiin ratkaisuihin. Tämä auttaa ymmärtämään fysiikan teorioiden sisältöä, mutta voi hämärtää käsitystä siitä, miten teorioita kehitetään. Kuten Tervashonka kirjoittaa, tutkimuksen eteneminen ei koostu yksinkertaisista ongelma-ratkaisu-pareista, jotka seuraavat toinen toistaan. Enemmän kuin suoraa punosta, fysiikan kehitys muistuttaa verkkoa, joka kasvaa eri suuntiin, ja jonka osista suurin osa kuihtuu tarpeettomina pois vailla kosketusta todellisuuteen.

Maxwell tunnetaan siitä, että hän löysi sähkön ja magnetismin yhtenäisteorian, sähkömagnetismin. Sen merkitys sekä myöhemmälle fysiikalle että teknologisille sovelluksilla on mittaamaton. Sähkömagnetismi ennusti näkymättömän valon, eli radioaallot, infrapunasäteilyn ja niin edelleen, ja antoi alustan sähköisten ilmiöiden ymmärtämiselle – molemmilla on nykyteknologiassa keskeinen rooli. Se oli myös ponnistuslauta niin suppealle suhteellisuusteorialle, ja siten yleiselle suhteellisuusteorialle, kuin kvanttikenttäteoriallekin – eli molemmille tällä hetkellä perustavanlaatuisille teorioille.

Melko vähän muistetaan sitä, että Maxwell itse hahmotti sähkömagneettiset ilmiöt eetterin kautta. Kun valon ymmärrettiin olevan sähkömagneettista aaltoliikettä, heräsi kysymys minkä aaltoilusta oikein on kyse. (Tarkemmin asiasta täällä.) Jo aiemmin käytössä ollut käsite eetteri valjastettiin tähän rooliin. Eetterin ajateltiin olevan näkymätöntä ainetta, joka täyttää avaruuden kaikkialla ja vuorovaikuttaa tavallisen aineen kanssa, saaden aikaan kaikki sähkömagneettiset ilmiöt ja lämmön.

Maxwellin sähkömagnetismin menestyksen myötä eetterinkin suosio kasvoi. Tervashonka vertaa eetteriteorioiden kehitystä tiimalasiin, jonka uuma on Maxwellin teoria. Ennen Maxwellia oli kaikenlaisia malleja eetteristä, Maxwellin jälkeen suuri osa niistä karsiutui, ja eetteriteorioita rakennettiin lähinnä Maxwellin löytöjen ja ideoiden päälle.

Maxwell oli selittänyt sähkömagnetismia eetterin mekaanisten ominaisuuksien, kuten vieterien ja rattaiden avulla. Tervashongan mukaan Maxwell kuitenkin näki tällaiset ideat vertauskuvallisina tapoina hahmottaa uudenlaista fysiikkaa, eikä halunnut ottaa niitä turhan kirjaimellisesti. Maxwellin sähkömagnetismin teoriassa ei mitään eetteriä tarvitakaan.

Tämä on esimerkki siitä, miten perusteiltaan virheelliset ideat voivat joskus olla hyödyllisiä oikeiden selitysten löytämisessä, kun osaa pitää erillään rakennustelineet ja rakennuksen – ja kun käytössä on uusia havaintoja. Niels Bohrin vuonna 1913 esittämä atomimalli, missä elektronit kiertävät ydintä tiukoilla radoilla on toinen vastaava tapaus, missä yksityiskohdat ovat täysin väärin, mutta ydin ja havaintojen kuvailu oikea.

Maxwellin jälkeen tieteilijät kuitenkin yrittivät ymmärtää eetterin koostumusta sekä selittää havaintoja suoraan eetterimallien avulla, sen sijaan että olisivat vain käyttäneet mekaanisia vertauskuvia apuna niistä riippumattomien teorioiden rakentamiselle. Tämä oli umpikuja, ja ristiriitaisten ideoiden avulla päädyttiin usein selittämään sitä, miksei eetteriä oltu havaittu sen sijaan, että olisi onnistuneesti ennustettu havaintoja ja löydetty uusia ilmiöitä. Toisaalta tämä antoi lukuisia tilaisuuksia kehittää eetterille uudenlaisia ominaisuuksia selitykseksi sille, miksi sitä ei havaittu.

Nykynäkökulmasta eetteritutkimus näyttää hedelmättömältä. Tervashonka kuitenkin muistuttaa, että monet eetteriä tutkineet fyysikot olivat alansa huippua. Hän toteaa, että ideaa ei hylätty vaikeuksienkaan edessä, koska se olisi ollut vielä vaikeampaa kuin jatkaminen. Jos ei ole hyviä ideoita, on pakko käyttää huonoja. Vaihtoehtona olisi myöntää, että ei pääse enää eteenpäin jonkun asian tutkimisessa ja siirtyä tutkimaan jotain muuta. Vaikeutta tuskin vähensi se, että eetterin avulla haluttiin selittää lähes kaikki fysikaaliset ilmiöt. Se, että teorian ennusteet ovat pielessä (tai se ei ennusta mitään) ei riitä sen hylkäämiseen. Kuten yleensä, teoria hylättiin vasta kun keksittiin parempia selityksiä, osittain uusien havaintojen kautta.

Eetteriteorioiden loppuun vaikutti merkittävästi kaksi tapahtumaa. Ensinnäkin Albert Einsteinin esittämä suppea suhteellisuusteoria vuonna 1905 ratkaisi kaikki Maxwellin sähkömagnetismin ja Newtonin mekaniikan väliset ongelmat (muuttamalla jälkimmäistä), joilla oli motivoitu eetterin tutkimista. Toisekseen sähkövirtaa kuljettava elektroni löydettiin, minkä jälkeen sähkön selittämiseen ei tarvittu eetteriä. Kuten Tervashonka toteaa, teorioista luopuminen oli kuitenkin hidasta ja tapahtui eri tahtiin eri paikoissa. Elektronikin liitettiin ensin osaksi eetterimalleja, ja jotkut puolustivat eetteriteoriaa vielä 20 vuotta suppean suhteellisuusteorian löytämisen jälkeen.

Ratkaisevana tekijänä mainitaan usein Michelsonin ja Morleyn vuoden 1887 koe, joka ei löytänyt eetterituulta ja vahvisti epäilyksiä eetterin olemassaolosta. Tervashongan mukaan eetteriä kuitenkin puolustettiin kokeen jälkeen entistä vahvemmin. On vaikea olla vertaamatta tällaista suhtautumista viime vuosikymmenten tutkimukseen säieteoriasta kaikkien vuorovaikutusten yhtenäisteoriana, jota jatketaan teoreettisen edistyksen, ennusteiden ja kokeellisen näytön puutteesta huolimatta. Osa säieteoriayhteisöstä on reagoinut samalla tavalla siihen, että CERNin LHC-kiihdytin ei ole nähnyt merkkejä supersymmetriasta. Kummassakin tapauksessa teoriasta ei ole yhtä kiinnitettyä muotoilua, vaan erilaisia versioita. Jotkut niistä ennustavat, että kokeessa pitäisi näkyä tietynlainen signaali, toisten mukaan mitään ei pitäisi nähdä. Niinpä jos sopivia merkkejä olisi nähty, se olisi tukenut teoriaa, mutta niiden puute ei kumoa teoriaa.

Eetterin historiasta ei voi päätellä mitään siitä, onko säieteoria oikein, mutta se muistuttaa, miten kärkitutkijoiden hartaudella kehittämät kokonaiset viitekehykset voivat olla väärin, ja että ilman uusia havaintoja on vaikea löytää oikeita kysymyksiä, saati vastata niihin.

9 kommenttia “Maxwellin tiimalasi”

  1. Pilkunviilaaja sanoo:

    Eikö pitäisi käyttää hypoteesi-sanaa mielummin kuin teoria? Vai oliko eetteriteorioille olemassa tutkimusnäyttöä?

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Sanaa teoria ei käytetä pelkästään ideoista, jotka on kokeellisesti varmennettu, jos sitä tarkoitat.

      Käytän sanoja malli ja teoria tässä vähän sekaisin, niiden merkityksestä (siten kuin se fysiikassa yleensä ymmärretään) vähän täällä:

      http://www.tiede.fi/artikkeli/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/kaikki_jarjestyksessa

  2. Eusa sanoo:

    Oireellisinta nykyfysiikassakin on, että parametrien lisäyksille haetaan ”tukea” kuten pimeän aineen metsästys, eikä pitäydytä ennusteiden osoittamisessa vääriksi pätevyysalueen rajoja löytämällä ja siitä sitkeäsi teoriaa kehittämällä.

    Vähintäänkin hämmentävää on ajatusrakennelmien kutsuminen teorioiksi, vaikka ne voivat olla mahdottomia falsifioida eli löytää niitä pätevyysalueen rajoja.

    Kaikki teoriathan ennustavat väärin. Kvanttiteorian huikeat desimaalitarkkuudetkin perustuvat hyvin rajattuun pätevyysalueeseen; vuorovaikutukset kontrolliolosuhteissa.

    Säikeet eivät ole edes malli vaan lähinnä matematiikkaa, eikös vain?

    Ihmisen kaipuu yhteen totuuteen näkyy yhtenäisteorian haikailussa – jos sellainen olisikin, todellisuus perustuisi matematiikalle ja ehkä voisi jokin fraktaalimatematiikka ollakin, mutta tuskin sen keksimisestä juurikaan mitään hyötyä fysiikalle olisi. Nyt esim. kvanttimekaniikka ja yleinen suhteellisuus täydentävät hyvin toisiaan – moni on sitä mieltä, ettei gravitaation kvantittaminen ole edes oikea kysymys.

  3. Mikko Väyrynen sanoo:

    Sana eetteri on teorioissa korvattu sanalla kenttä niin kuin tuossa totesit.
    Vuoden 1887 koe modernisoitiin onnistuneesti kun Gravity Probe B saatiin valmiiksi ja ligo todisti että gravitaatio kulkee samaa nopeutta kuin valo, eli siis samassa kentässä. Ongelmana eetterissä on lähinnä se ettei sitä keksitty 1700 luvulla vaan on esihistoriallista alkuperää ja siihen liitetään myös muita ominaisuuksia, kuten henkiä sekä telepatiaa ja sen myös tiedettiin olevan elossa, tästä lähtökohdasta on vaikeaa lähteä rakentamaan mitään kansan hyväksymää kaupallista tuotteistusta, joten sanaa eetteri ei ole voinut edes mainita joutumatta naurunalaiseksi, propsit siitä

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      En sanonut, että sana eetteri on korvattu sanalla kenttä.

  4. Lentotaidoton sanoo:

    Räsänen: ”Eetterin historiasta ei voi päätellä mitään siitä, onko säieteoria oikein, mutta se muistuttaa, miten kärkitutkijoiden hartaudella kehittämät kokonaiset viitekehykset voivat olla väärin, ja että ilman uusia havaintoja on vaikea löytää oikeita kysymyksiä, saati vastata niihin.”

    Useat (ehkä enemmistö) fyysikoistakin silti kirjoittavat (ainakin populaariesityksissä) että tie Standarditeoriasta eteenpäin käy supersymmetrian ja ehkä GUTien kautta tai ilman niitä nimenomaan säieteoriaan/teorioihin. Toinen, mikä aina muistetaan mainita, on Loop Quantum Theory vaikka sen ulottuvuusaste ei edes teoriassa ylety yhtä pitkälle kuin esim M-teoria (eli se ei väitäkään olevansa TOE).

    Onko niin, että yleisölle on väkisinkin kuitenkin annettava JOKIN selitys? Vai johtuuko se siitä, että monilla on näyttöjen puutteesta huolimatta lähes jumalainen usko malleihinsa?

    Standardimallilla on valtava empiirinen todistusaineisto, mutta silti tiedämme sen monet puutteet. Eli tilausta sen ylittäville teorioille toki on. Elämme jännittäviä aikoja, mutta täytyy sanoa, että jännitettävyys on teoriapuolen osalta aikalailla latkuuntunut vuosikymmenien aikana olemattoman näytön puutteessa. Mutta tietenkin sen, että minä en ymmärrä, ei tarvitse olla edes suuntaa antavaa.

    1. Syksy Räsänen sanoo:

      Suurelle yleisölle tarkoitettujen kirjojen kirjoittajat eivät ole edustava otos fyysikoista.

      Säieteoria on epäilemättä alan tutkijoiden keskuudessa suosituin ehdokas kaiken teoriaksi. Yksi syy on se, että parempaakaan vaihtoehtoa ei ole löydetty.

      Mutta en tiedä kuinka moni yhteisön jäsen suhtautuu säieteoriaan tai supersymmetrisiin suuriin yhtenäisteorioihin millaisella varmuudella. Isolla osalla alan tutkimuksesta ei ole kummankaan kanssa mitään tekemistä.

      Jos ei pidä säieteoriaa relevanttina oman tutkimuksen kannalta, niin tuskin lähtee kirjoittamaan kirjaa missä kertoo asiasta.

      Säieteoriaan kriittisesti suhtautuvia kirjojahan on tullut, kuten Lee Smolinin The Trouble with Physics, Peter Woitin Not Even Wrong ja Lawrence Kraussin Hiding in the Mirror.

  5. Erkki Kolehmainen sanoo:

    ”Suurelle yleisölle tarkoitettujen kirjojen kirjoittajat eivät ole edustava otos fyysikoista.”
    Ei tietenkään. Siitä huolimatta, että he ”tuhlaavat” aikaansa suuren yleisön valistamiseeen, he voivat olla merkittäviä myös fysiikan kehityksen kannalta. Esim. Stephen Hawking.

  6. Kari sanoo:

    Tieteen popularisointi on tarpeellinen mutta haastava alue. Iso ongelma siinä on, että tieteen popularisoijat, huonot opettajat ja TV:n tiededokumentit joskus käyttävät alkeellisia mielikuvia ja vertauskuvia jonkin fysiikan ilmiön tai suuruusluokan havainnollistamiseen tavalla, joka voi olla täysin harhaanjohtava tai vielä vaikeammin tajuttava kuin se itse ilmiö. Jospa tässä on merkittävä syy siihen, että maailmalle syntyy sellaisia hassuja liikkeitä kuin ’flat earth society’. Jos tieteellis-kriittisin silmin katsoo niitä selityksiä mitä esim. Maan pallomaisuuden puolesta annetaan, niin usein ne eivät ole kovin hyviä, jos niitä tiedekriittisin silmin lukee. Lisäksi niihin liittyy tarpeetonta ”vastapuolen” halventamista. Kukapa meistäkään haluaisi kuunnella sellaista opettajaa, joka luennon alussa haukkuu kuulijansa mahdollisimman loukkaavin tavoin?

    Mitä tieteen teorioiden hylkäämiseen tulee, tieteen historia on mielestäni näyttänyt, että virheellinen teoria ei kuole sen takia, että joku todistaa sen vääräksi vaan sen takia, että sukupolvi joka siihen uskoi, kuolee pois.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Toismaailmallinen arki

29.4.2019 klo 13.20, kirjoittaja
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Gravitaatioaaltoja kuuntelevien laitteiden LIGO ja Virgo kolmas havaintokausi alkoi huhtikuun 1. päivä. Toinen kausi päättyi vuoden 2017 elokuussa, ja laitteita päivitettiin puolitoista vuotta herkkyyden kasvattamiseksi. Gravitaatioaallot ovat sitä heikompia mitä kauempana niiden lähde on. Toisin sanoen mitä tarkempi laite on, sitä kauempaa se naaraa maailmankaikkeutta.

Kahdeksan kuukautta kestäneellä toisella havaintokaudella LIGO/Virgo näkivät kahdeksan gravitaatioaaltoa, noin yhden kuukaudessa. Nyt kuukaudessa on saatu haaviin jo viisi mahdollista havaintoa, noin yksi viikossa. Kolmannen kauden on määrä kestää ainakin vuoden, joten luvassa on kymmeniä havaintoja mustien aukkojen törmäyksistä, varmaan myös neutronitähtien törmäyksistä, ja kenties nähdään uudenlaisiakin signaaleja.

Varaus ”mahdollinen” yllä liittyy siihen, että LIGO/Virgo on alkanut ilmoittaa havainnoista nopeasti, ennen kuin niiden tulkintaa on täysin varmistettu. Tarkoituksena on, että muut koeryhmät voivat suunnata teleskooppinsa oikeaan kohtaan taivasta mahdollisimman pian etsiessään gravitaatioaallot synnyttäneessä törmäyksessä ja sen jälkimainingeissa syntynyttä valoa ja muuta sähkömagneettista säteilyä. Toistaiseksi sellaista on nähty vain kerran, lokakuussa 2017, kun havaittiin (luultavasti) kahden neutronitähden törmäys räväkästi gravitaatioaaltojen lisäksi gammasäteillä, näkyvällä valolla, röntgensäteillä ja radioaalloilla. Mustien aukkojen törmäyksistä ei odoteta syntyvän havaittavissa määrin sähkömagneettista säteilyä.

LIGOn/Virgon ilmoitukset mahdollisista gravitaatioaalloista ovat julkisia. On jopa tehty ilmainen sovellus, jolla voi saada niistä puhelimeensa viestin yhtä aikaa tiedeyhteisön kanssa.

Olen kirjoittanut siitä, miten gravitaatioaaltojen kasvava määrä mahdollistaa uudenlaista tietoa antavan tilastollisen tarkastelun ja auttaa muun muassa selvittämään, ovatko mustat aukot syntyneet tähtien romahduksessa vai onko niiden taustalla sen sijaan kosminen inflaatio tai muu muinaisen maailmankaikkeuden ilmiö. Mutta mustien aukkojen gravitaatioaaltojen arkistuminen tuntuu merkitykselliseltä muutenkin kuin tulevia tieteellisiä tuloksia ajatellen.

Muutama vuosikymmen sitten ajatus siitä, että voi saada mukana kantamaansa pieneen levyyn missä tahansa päin Maata, tai vaikka kilometrien korkeudessa ilmassa, lähes reaaliaikaisia tiedotteita siitä, että Maapallon läpi pyyhkäisee miljardisosan miljardisosan tuhannesosan suuruisia värähtelyitä, jotka ovat peräisin kymmenien, satojen tai tuhansien miljoonien valovuosien päässä menneisyydessä tapahtuneista mustien aukkojen törmäyksistä olisi vaikuttanut epärealistisen scifistiseltä jopa vuoden 2020 tienoilla.

Sata vuotta sitten, kun yleisen suhteellisuusteorian ensimmäistä ennustetta valon taipumisesta testattiin, välineet mustien aukkojen tieteen ymmärtämiseen olivat uusia, mutta niiden havaitsemiseen ja siitä kertomiseen käytetty teknologia olisi tuntunut niin uskomattomalta, että siitä hädin tuskin uskaltaisi unelmoida.

Muutama vuosisata sitten koko asia mustista aukoista, gravitaatioaalloista sekä näkymättömään valoon ja sähköön pohjaavista kämmenen kokoisista viestimistä, jotka on koottu metallista, lasista ja muovista, ja jotka viiveettä välittävät tietoa ympäri maailmaa olisi ollut käsityspiirin ulkopuolella. Kukaan ei tuolloin pystynyt kuvittelemaan nykyelämämme arkisia teknologisia piirteitä sähköstä ja tietokoneista lähtien, saati tieteen paljastamaa epäinhimillistä totuutta maailmasta. Kun ei ollut viitekehystä tällaisten asioiden ymmärtämiseen, edes niiden reunoja ei olisi voinut hahmottaa muuten kuin epäjärjestelmällisen taikuuden tai irrallisten ihmeiden kautta.

Koska asioita hahmotetaan suhteessa toisiinsa ja tiede sekä teknologia kasvavat kanssamme samaa tahtia, taianomaisten tapahtumien tulo todeksi ei ole saanut elämäämme tuntumaan toismaailmalliselta, vaan se on muuttanut ihmeellisen arkiseksi. Ihmetyksen tunne vaatii pysähtymistä ja vertailukohdan hakemista jokapäiväisen ulkopuolelta, menneisyyden ottamista kiintopisteeksi kuin tähtitaivaan, jonka etäinen vieraus asettaa maanpäällisen elämän eri mittoihin.

Yksi kommentti “Toismaailmallinen arki”

  1. Historiasta puheen ollen, tässä on vuoden 1978 Arkhimedes-lehden Kaarle Kurki-Suonion kirjoittama kirja-arvostelun Raimo Keskisen ja Heikki Ojan kirjasta ”Mustaa aukkoa etsimässä”: https://www.mv.helsinki.fi/home/kurkisuo/6.3.C/78-Arkhimedes-MustatAukot.pdf . Kyseisen kirjan takakannessa oli runo jossa oli mm.:

    -Weberin käy vehkeet soimaan, kun tähden nauttii aamupalaksi ja lounaaksi on pieni galaksi…

    Weberin vehkeet eivät ihan toimineet, mutta nyt vähän hienommat vehkeet soivat ja ”aika-avaruuden seismologia” on alkanut, jolla kuullaan kuinka ne maailmankaikkeuden kovat luut kolisevat eikä nähdä vain lihoja kuten sähkömagneettisilla aalloilla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *