Keitä me olemme?

17.10.2019 klo 13.39, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Luonnontieteiden ja filosofiankin piirissä on pitkään pohdittu olemassa olomme peruskysymyksiä, eli kysymyksiä siitä ”mistä me tulemme, mitä olemme ja minne olemme menossa”. Tieteelisemmin muotoillen: miten fysiikka ja kemia, luonnonlakien ohjaaman, ovat tuottaneet niinkin monimutkaisen ilmiön kuin elämän, miten ensimmäinen elämän-rääpäle on kehittynyt niinkin monimutkaisiksi eliöksi ja eliökunnaksi mitä me nyt täällä tunnemme, ja ehkä, mikä tätä eliökuntaa odottaa tulevaisuudessa. Nykyään vastauksia näihin kysymyksiin aletaan pikkuhiljaa ymmärtää sekä kemian, että solu- ja evoluutiobiologian kautta.

Tällaisten suurten ulottuvuuksien ihmetelyyn tarvitaan kuitenkin sellaista mielen ominaisuutta kuin ”tietoisuutta”. Meidän pitää olla tietoisia olemassa olostamme, ja siitä että olemassa olollamme on menneisyys, ja oletettavasti myös tulevaisuus. Meillä on kokemus siitä että olemme tietoisia, ihan varmasti niin. Tietoisuuden kautta syntyy jonkinlainen kokemus siitä ”keitä me olemme”, siis jonkinlainen omakuva.

Tietoisuus on outo, ihmisen mielenmaisemaan sijoittuva ominaisuus, jonka avulla hahmotamme itsemme, identiteettimme ja ympäristömme. Tietoisuus antaa mielikuvan siitä keitä me olemme, ja se myös auttaa meitä ymmärtämään ja jäsentämään ympäröivää maailmaa. Tämä ominaisuus tuntuu olevan meille hyvin tärkeä: ajatellaan, että nimenomana tietoisuuden asnsioista me ihmisen lajiset olemme älykkäitä, taitavia, tuntevia, viisaita ja empaattisia olentoja, siis ihmisiä.

Mutta luonnontieteille, ja psykologialle, itse tietoisuus on on asia josta on vaikea ottaa kiinni. Tietoisuuden olemus on ollut tieteelle suuri tuntematon alue: miten meidän tietoisuutemme on syntynyt, missä se sijaitsee, ja mitä se on. Näitä kysymyksiä on ollut todella vaikea lähestyä ja tutkia, sillä tuo ominaisuus  on niin epämääräinen ja aineeton, pelkkä mielikuvista ja tuntamuksista muodotava ilmiö, että siitä on hyvin vaikea saada kiinni. Tietoisuuden on vaikea tutkia itseään.

Princetonin yliopistosta toimiva neurotutkija Michael Grazianon kertoo artikkelissaan ”What is consiousness?” New Scientist lehdessä (3248: 34-37) tietoisuuden tutkimiksen taustoista. Artikkelin mukaan tietoisuuden olemuksesta on esitetty aika erikoisiakin teorioita. Sen on ehdotettu olevan jotakin korkeamman tason informaatiota, tai jopa jotakin monesta suunnasta koostuvaa ja integroituvaa (emergenttiä) informaatiota, jota olisi olemassa kaikessa mitä maailmassa on, mm. kasveissa, planeetoissa, planeettakunnissa tai maailmankaikkeudessa. Tämän kaikkialla oleavan informaation kvantitaavinen yksikkö olisi Phi, ja ihmisen aivoissa sitä olisi enemmän kuin juuri missään muissa tuntemissamme kokonaisuuksissa. Tietoisuus voisi olla myös jonkinlainen illuusio, harha, tai aivojen luoma virtuaalinen työpöytä, jolla aivot käsittelevät kaikkia sisäisiä ja ulkoisia havaintojaan. Näille teorioille ei kuitenkaan ole olemassa mitään käytännön todistusta – paitsi, ehkä tuo viimeisin olisi juuri sellainen käsite mistä tietoisuuden olemus voisi lähteä avautumaan.

Michael Grazianon, tutkimusryhmänsä kanssa, lähestyy tietoisuuden kysymystä omasta erikoisalueestaan, eli vartalon motoriikan hallinnasta käsin. Motoriikan toimintamalli ymmärretään jo varsin hyvin. Vartalon kaikkien erilisten ja samanaikaisten liikkeiden hallinta on hyvin haastava tehtävä aivoille, sillä aivot joutuvat koko ajan hallinnoimaan. Suoritukset tapahtuvat nopeasti ja tarkasti, niihin liittyy suuri määrä soluja ja solukoita, ja niiden reaktioita ja aistiärsykkeitä. Aivot eivät voisi käsitellä käikkea tätä informaatiovirtaa erikseen, yksitellen. Ne hallinnoivat tätä suurta kokonaisuutta rakentamalla siitä mallin, tai karkean kuvan, jonka avulla ne voivat nopeasti hahmottaa sen mitä on tekeillä, ja missä kohtaa ja minkälaista liikettä tai reagointia tilanne vaatii. Mielikuva, tai ruumiin kartta, toimii jonkinlaisena hallintakeskuksena tai työpöytänä jonka kautta aivot pystyvät operoimaan monimutkaista toimintakenttää.

Grazianon ryhmä ehdottaa, että mieli rakentaa samalla tavalla kokonaiskuvaa myös kaikesta muustakin, sekä ympäröivästä maailmasta, ihmisen havainnoimista asoita, ihmisestä itsestään ja hänen mielenliikkeistään, ja hänen paikastaan maailmassa. Kokonaiskuva rakentuu kaikesta mitä ihminen havaitsee, tietää ja oppii. Kuvan rakentamisen pitää olla valikoivaa, niin että kuva tarkentuu vain tärkeisiin ja oleellisiin asioihin. Tällainen mielenmaiseman valikoiva rakentaminen toimisi siis samoin kuin valikoiva muisti.

Aivoihin tallentunut maailmankuva ei siis ole mielikuvituksen luoma illuusio, vaan se aivojen hahmottama piirros, tai kartta, tai jopa moniulotteinen tarina tai tarinan  (cartoon) juoni, jonka avulla  ihminen jäsentää ja mieltää kaikki vastaan tulevat asiat. Se on työkalu jonka avulla mieli pystyy fokusoimaan havaintojaan ympäristön tärkeisiin kohteisiin, ja ymmärtämään niitä jollakin mielekkäällä tavalla. Tuota työkalua Graziano kuvaa myös sanalla elämän pohjariirrokseksi. Sitä voisi myös ajatella maailman ”kuvajaisena”, jonka kentässä ihmisen mieli operoi, kuin kuvastimessa.

Tältä pohjalta voisi ajatella että monilla eläinlajeilla, kaikilla niillä jotka muistavat entisiä tekemisiään, jotka oppivat tunnistamaan oman elinympäristönsä ja sen lajiston, jotka oppivat kaikenlaisia asioita – olisi olemassa jonkinlainen tietoisuus. Ja, miksipä ei olisi. Se kun ei vain muutu sanoiksi, se ei ole tarkkaan jaettavissa kenenkään kanssa.

Mielen karttateorian pohjalta Grazianon ehdottaa että saman kaltainen, ihmisen mieltä muistuttavat tietoisuus voitaisiin ohjelmoida myös robottiin. Siihen tarvittaisiin neljä elementtiä: Tarvitaan havainointikyky joka syöttää sen tiedostoon halutun ympäristön perustiedot, pohjapiirros (tai perustarina) johon kaikkia havaintoja verrataan, sopivasti/riittävästi taustatietoa kaikista havaituista kohteista, ja sitten laaja datapankki jolla kaikkia muuttuvia parametreja voi nimetä ja käsitellä.

Kuulostaa siltä että tuo digitaalisesti rakennettu mielenmaisema ja maailmankuva jäisi kuitenkin aika karkeaksi. Meillä ihmisillähän tietoisuus rakentuu valtavan suuren aistimaailman tuotteena, ihmisten välisen sanattoman viestinnän, puhutun kielen, alitajuisen oppimisen ja tietoisen opettelun, samoin kuin kaikkien omien kokemusten ja tunnetilojen kautta.

Itse  luulen että sen pohja – se kaikista kestävin ja pysyvin – rakentuisi ihmisen mieleen jo aivan varhaisissa elämän vaiheissa, siinä vaiheessa kun kaikki asiat omaksuttaan itsestään selvyyksinä ja maailman vallitsevina tosiasioina. Sinne tallentuvat pienen ihmisen havainnot siitä miten muut ihmiset reagoivat häneen itseensä ja toisiinsa, sinne tallentuu lapsen lähellä olevien ihmisten ilmeinen arvomaailmansa. Tosin kasvatus näitä arvoasetelmia sittemmin vielä vahvistaa, mielikuvien voimakkuus varmaan korreloi sen kanssa, miten tehokkasti niitä opetetaan pienelle ihmiselle siinä vaiheessa kun hän rakentaa oman mielensä pohjapiirrosta. Maailmankuvat, ja samalla mielen peruskartat, siirtyvät ihmistyhteisöissä ja sukupolvelta toiselle.

Tietoisuus rakentuu myös kaikkien aistimaailman havaintojen, kohtaamisten ja kokemusten kautta: näkemällä, kuulemalla , maistamalla, haistamalla ja kokemalla me rakennamme maailmankuvaamme. Mielen prosessoinnin ja puhutun kielen avulla nämä kaikki muuttuvat käsitteiksi, joita voi sitten pohdiskella tai jakaa muille sanojen avulla. Mahtava kommunikaatio- ja asioiden jäsentelyprosessi tapahtuu sekä ihmisen mielessä, että ihmisten välillä.

Vaikka tuon toiminnan ja tietojen hahmottamisen tasot voisikin rakentaa koneelle digitaalisesti, ja tietopankkien avulla, niistä jäänee kuitenkin puuttumaan aistimaailman kautta tapahtuva havaitseminen ja tietojen kerääminen – samoin  henkilökohtaisten kokemusten, mieltymysten, tykkäämisten, ihastelun tai kauhistelun tunteet, ja käsitteet siitä mikä on hyvää, mikä pahaa. Moraali ja oikeuden tunto ovat aika syvälle koodattuja ja monitahoisia elementtejä ihmisen tajunnan pohjakiirroksessa, mutta ne ovat niin abstrakteja ja hienovaraisia asoita että niitä lienee vaikea koodata koneen muistilevylle. Vai onko?

21 kommenttia “Keitä me olemme?”

  1. Mikko Väyrynen sanoo:

    tuosta tekoälyn esimerkistä jäi uupumaan oleellinen tieto itsen sijainnista tässä ympäristössä, eli kun ensin jokainen osa kehossa tietää sijaintinsa suhteessa kehoon ja sitten keho tietää sijaintinsa suhteessa ympäristöön niin voidaan olla tietoisia siitä missä ja miten ollaan. kehon soluthan erikoistuvat sen mukaan mikä niiden sijainti ja minkälainen niiden naapuri on joten tämä on jo solutasolla ihan fyysinen tosiasia ihmisessäkin. tästä oleellinen tieto itselle tuli tutustuessa ”in its image” projektiin

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hei! Kyllä vain – tuo tilan hahmottaminen on varmasti oleellinen osa vartalon motoriikan hallintaa. Ja luulisin että tämä hahmotuskyky on osa tietoisuutta — ja myös, luulisin, että ainakin tämän kaltainen tietoisuus (ja ehkä muutkin hahmottamisen, muistamisen, päättely ja ymmärtämisen tasot) ovat yhteisiä kaikille monisoluisille ja liikkuville eläimille.

      Tuo toinen taso mihin viittaat – eli solujen erilaistuminen sen mukaan miten ne tunnistavat oman sijaintinsa alkiossa tai kehittyvässä sikiössä, ja sen eri solukoissa – niin se on taas jotakin toisenlaista ”tietämistä”. Se perustuu solujen väliseen kemialliseen signalointiin ja geenitoimintojen säätelyyn. Mahdottoman monimutkaista ja hienoa toimintaa, vaikka ei olekaan mitään tekemistä varsinaisen tietoisuuden kanssa…

  2. Mihin ongelmaan ihmisen mieli on ratkaisu? Tähän kysymykseen vastaaminen olisi varmaankin edellytys sille että konetta saisi houkuteltua ratkaisemaan samaa ongelmaa.

    Ihmisen tietoisuutta saattaa olla montaa sorttia. Spiritualistit puhuvat vertauskuvallisesti 3d-, 4d- ja 5d-ajattelusta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuota noin. Ei ne koneet itse innostu mitään oppimaan, niihin pitä äkoodata asioita. Mutta ainakin nuo artikkelin kirjoittajat arvelevat että tietoisuus voitaisiin hyvinkinkoodata, jos se rakentuu vain tuollaisesta ”kartasta” tai kuvapohjasta, jolla itse maailmaa hahmottaa. Peilikuvasta, siis.

      Ainakin näin hetkellisen toiminnan tasolla ihmisen mieli vastaa kaikenlaisiin, sekä käytännöllisiin, viihteellisiin ja eksistentialistisiin kysymyksiin. Tuo ensimmäinen lienee tärkein etu evoluution kannalta, ja myös kone-oppimisen kannalta.

      Sitten nuo moniulotteiset toimintatavat: Kyllä varmaan noinkin voisi ajatusten kuvitella kulkevan – asioita ainakin hahmotetaan monella tasolla, ja monelta taholta. Pinnallisesti ja syvällisesti. Tietoisesti ja tiedostamatta. Eri resoluutioilla, isossa ja pienessä mittakaavassa. Visuaalisesti, käsitteellisesti, tunteellisesti, asiallisesti, sovinnollisesti, ja vastakkain asetellen. Ihmisen mieli on aikamoinen temmellyskenttä. Silti, se lienee vain todellisen maailman peilaamista??

      Ja jos se on peilaamista, niin sellaisena kuitenkin paljon rajallisempaa kuin mitä todellisuus on. Sen tekemät kuvat ovat myös vääristyneitä, joko tarkoituksellisesti väärin nähtyjä, tai vain siksi että ihminen ei millään voi tietää ja ottaa huomioon kaikkea mitä tapahtuu. Ihmiset ovat kautta historian tehneet sellaisia asioita joista heillä ei ole ollut aavistustakaan siitä mitä ovat oikeastaan tekemässä, tai mitä tästä seuraa. Esimerkiksi, ihmiset ovat aina kaikin voimin ja keinoin koettaneet raivata itselleen enemmän elintilaa ja resursseja – ollenkaan tajuamatta että ne molemmat ovat rajalliset, ja että tänne pitäisi mahtua muitakin.

      Niinhän siinä sitten kävi, jo ihmisen levittäytyessä pitkin planeettaa, että muut ihmisen sukuiset, samoin kuin isot eläimet katosivat alta pois. Maija Karala kirjoitti tästä mainion blogin: https://planeetanihmeet.wordpress.com/

      Ja mitähän vastaavaa onkaan tapahtumassa juuri parhaillaan, siitä huolimatta että tieteiden kautta nyt jo paremmin hahmotetaan kokonaistilannetta… me ihmiset aina ensin touhutaan ja tehdään, ja sitten vasta harkitaan että mitähän tulikaan tehdyksi.

      1. Karalan kirjoitukseen on helppo yhtyä. En ollut tiennyt – varmaankin koska olen laiska penkomaan historiaa – että hypoteesi on peräisin jo 1970-luvulta.

  3. Mikko Huhdanmäki sanoo:

    Mielenkiintoisia ajatuksia tietoisuuden luonteesta. Olen monesti pohtinut ”itsen” ongelmaa. Jokainen meistä on omalla tietoisuudella varustettu yksilö, mutta mikä määrittää juuri sinut kokijaksi sinuun ja minut kokijaksi minuun.

    Entäpä vapaa tahto? Deterministit katsovat vapaan tahdon olevan pelkkä illuusio. Onkin mielenkiintoista, että evoluution sivutuotteena voin kuitenkin kirjoittaa vaikkapa: ”Kukkakaali on pahaa.” (Tosiasiassa tykkään kukkakaalista.) Oliko tuo vapaata tahtoa vai ei? Tuskin monenkaan mielestä. Olen silti kovin tyytyväinen omaan illuusiooni ”vapaasta tahdosta”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo ”itsen” kokemus mielestäni (ja myös tuon blogissa esitetyn teorian peruseella) näyttäisi liittyvän siihen että kukin meistä luo oman mielensä ”pohjapiirroksen”, johon hän myös asettaa itsensä. Tuosta kuvasta näkyy ihmisen oma paikka maailmassa.

      Kysymys vapaasta tahdosta on kiintoisa. Mielestäni tahdon vapaus on aika suhteellinen juttu, ja riippuu ihan olosuhteista. Kuninkaiden tahto on paljon vapaampi kuin maaorjien, terveiden ja rikkaiden ihmisten tahto on vapaampi kuin sairaiden ja köyhien. Tahdon vapaus riippuu ihmisen voimista ja resursseista, tiedoista ja taidoista… ja jotenkin tietysti myös tietoisuudesta. Mutta ajatus determinismistä – siitä että ihmisten (ja kaiken muunkin) pitäisi noudattaa jotakin ennalta määrättyä kohtaloa – kuulostaa aika absurdille. Olosuhteet muuttuvat aika satunnaisesti, joka hetkessä. Siinä kaaottisessa ajan virrassa me kaikki poukkoilemma, aika vapaasti valiten mihin suuntaan.

      1. Pentti S. Varis sanoo:

        Tahdon vapaudesta väitellään paljon, mutta usein kiista kiertyy jonkun muun kuin tahdon, esimerkiksi tekojen vapauteen ja asian ydin kadotetaan. Kysymys nimenomaan tahdon vapaudesta on myös sikäli kiinnostava, että vastaus siihen kattaa melkein kaikki muutkin ihmisen tietoisuudessa ilmenevät ominaisuudet.

        Näkemykseni mukaan tahto ei ole koskaan vapaa, vaan syysidonnainen, reunaehtosidonnainen. Niinpä Spinoza toteaakin, että ihmiset luulevat omaavansa vapaan tahdon, koska he eivät huomaa tahdollansa olevan syitä.

        Tahtotilan muodostumisen mekaaninen malli on Benardin konvektio

        https://www.google.com/search?sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&q=benard+convection+pictures&tbm=isch&source=univ&sxsrf=ACYBGNRgwiZ-LO-3rzddwUqJ72mq_Mpd7g:1571501805499&sa=X&ved=2ahUKEwi4s4W33KjlAhWx16YKHaLUAasQsAR6BAgGEAE&biw=1445&bih=769

        Tahtotilan mekaanisen ekvivalentin syitä eli reunaehtoja ovat mm. konvektioastian muoto, koko ja sileys, lämpövirran kuumuus ja teho, nesteen tiheys ja jäykkyys, astiassa ehkä olevat lisäesineet, astian liikuttelutavat jne. Tuloksena oleva ’tahtotila’ on jokin nesteen pinnalle muodostuva konfiguraatio. Samaan tapaan myös aivoissa tahtotila kehittyy moninaisten psykologisten ja muiden reunaehtojen eli syiden funktiona. Reunaehtoja ovat geenit, aversiot ja mieltymykset, omaksutut opit, kehotukset, peloittelut jne., ihmissuhteet, elämänkatsomukset jne. Myös ’ulkoiset’ seikat kuten rahattomuus tai säätila voivat toimia tahtotilan reunaehtoina. Tahtotilaa voidaan pitää yksittäisten reunaehtojen tuottamien tahtojen resultanttina. Ei tosin ole selvää, voivatko reunaehdot tai vastaavat tahtoelementit vuorovaikuttaa keskenään.

        Tahtotila ei välttämättä ’kypsy’ välittömästi. Jonkun unohtuneen reunaehdon tullessa äkkiä mieleen tahtotila voi muuttua jopa päinvastaiseksi. Eri reunaehdoilla on yleensä eri painokertoimet tahtotilan muodostumisen suhteen. Reunaehdot, niiden painokertoimet ja itse tahtotilat muuttuvat jatkuvasti.

        Jokaisella tahtotilalla on ainakin yksi syy, se, mitä tahdotaan. Näin ollen tahto ei ole koskaan vapaa, ilman syytä syntyvä.

        Oletettavasti myös muut psykologiset ym. tilat syntyvät saman periaatteen mukaan niille tyypillisten sisäisten ja ulkoisten syiden funktiona.

        Tahto ei aiheuta toimintaa, vaan ainoastaan kertoo toiminnasta, joka on haarautunut hermostossa ennen tietoiseksi tuloaan, vrt. Morsella

        https://www.psychologytoday.com/intl/blog/consciousness-and-the-brain/201604/passive-frame-theory-new-synthesis

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Monimutkaista. Mutta siis: tahdollakin on syynsä ja tekijänsä… Mutta tietoisuus lienee kuitenkin tahdosta riippumaton mielenliike. Olemme tietoisia, ilman tahtomistakin. Vai mitä?

  4. Jorma Kilpi sanoo:

    Kaikki biologinen olemassaolo on algoritmista, siis karkeasti ottaen laskentaa. Näin digiaikana ajattelemme usein, että kaikki laskenta on digitaalista mutta on olemassa myös analogista laskentaa. Analogisen laskennan etuna on usein nopeus. Tietoisuus on kuitenkin aika korkealla abstraktiotasolla, joten ei ole helppoa arvioida sen laskennan olemusta.

    Oppiminen on, mielestäni, eräänlainen tietoisuuden kyky muuttaa itseään. (Koneoppiminen on vain tapa ohjelmoida tietokonetta.) Ihmislapsella on jo biologinen valmius toimia laumaeläimen tavoin ja siksi alttius oppia moraalia ja oikeudentuntoa jo hyvin varhain. Yksi tietoisuuden (ja luovuuden) piirre on vahva kytkeytyneisyys: aivoissa yllättävätkin asiat ovat hyvin läheisesti kytkeytyneitä ja mahdollistavat ymmärryksen. Aivojen kytkennät ovat myös plastisia.

    Onko mahdollista ohjelmoida tietoisuus? Periaatteessa en näe sille estettä, käytännössä arvelen että olemme siitä noin valovuoden päässä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hmm. Sanot että kaikki biologinen olemassaolo on laskentaa. Tuota noin, lieneekö? Se on paljolti informaation tallentamista, siirtoa ja tulkintaa…. mutta onko informaatio välttämättä laskennallista. Kelpaisiko kuvallinen? Itse jotenkin kuvittelen että aivot käsittelevät kuvallista informaatiota siitä huolimatta että se kulkee siellä hermosynapseissa bitteinä…

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Tiedän kaksi asiaa jotka eivät ole algoritmisia. Ensimmäisen osoitti Kurt Gödel 1930-luvulla: matemaattisten totuuksien joukko ei ole algoritminen, eli kaikkia matemaattisia totuuksia ei voi löytää algoritmisesti.

        Toinen ei-algoriminen asia on sattuma: mikään algoritmi ei voi tuottaa täysin satunnaista ilmiötä. Kaoottiset systeemit pystyvät kylläkin tuottamaan ilmiöitä joita ei käytännössä voi erottaa satunnaisesta. Kvanttitasolla sattuma on jonkinlainen fundamentaali luonnon ominaisuus.

        Analoginen informaation prosessointi on myös laskentaa.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          No ok, ehkä esim. aivojen tekemä monitasoinen paralleeli prosessointi on laskentaa – vai onko? Entä kaikki arkipäivän asiat, työt ja toimet, suunnittelu? Entä taide — kuvataide, musiikki? Ihmisten puhe ja filosofointi? Luonnonilmiöt? Sää? Jos tämä kaikki on matematiikkaa, se menee kyllä kovin paljon tavallisen ihmisen laskentakyvyn yli…

  5. Leo Sell sanoo:

    Informaation käsittely aivoissamme poikkeaa olennaisesti tietokoneiden toiminnasta,vaikka aksonit toimivatkin ON-OFF-periaatteella. Aivosynapsien ärsykevasteet vaihtelevat sangen väljissä rajoissa. Mainitsemasi plastisuus tarkoittaa molekyylitasolla tätä synaptista hienorakennetta, kuten myös dendriitien oka-haarakkeiden nopeaa sisällöllistä muovautumiskykyä. Siinä edellinen aktivaatio-vaste määrittää aina seuraavaa. Yhdenkin neuronin keskimääräinen reagoimisvaihtoehtojen määrä 40:nessä millisekunnissa on n. 80000-bittiä ja jokaisella neuronilla on n.1000 -2000 dendriitti-synapsi yhteyttä. Uskoisin, että tietoisuudella on jotain tekemistä tämän loputtoman määrällis-laadullisen resurssin kanssa – ainakin se edellytää jonkinlaista neuronien kriittistä tiheyttä esim. etuaivolohkossa,ohimolohkoissa sekä hippocampus alueella, kuin myös neuronien pitkälle erikoistuneita kommunikaatio-ominaisuuksia. Näin ajattelen ”alhaalta ylöspäin”.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Suuret kiitokset tästä aivotoiminnan taustatiedosta. Käytössä on siis valtavan nopea ja moniulottieinen koneisto. Voisitko vielä kertoa miten tuo vertautuu (super)tietokoneiden prosessorien kapasitteettiin? Kysyisin myös sinulta, onko tuo Michael Grazianon esittämä ”maailman peilikuva” -malli mielestäsi oikean suuntainen kuvaus tietoisuudesta.

      Tuo tiedonsiirto aivoissa on siis tavattoman tehokasta. Onkohan mitään tietoa siitä miten tuo kapasiteetti jakaantuu erilaisiin funktioihin? Ilmeisesti tietoisuus sinänsä, vaikka onkin alitajuista maailman hahmottamista, käyttää koko ajan paljon prosessointikapasiteettia.

      1. Leo Sell sanoo:

        En ole kunnolla tutustunut tähän Grazianon karttateoriaan, en myöskään supertietokoneiden nykykapasiteetteihin – mutta karkeakin arvio n.86mrd;n aivosolun + edellä mainittujen synapsi-dendriitti-vasteiden verkostoista antaisi olettaa, että kyseessä jälkimmisen osalta on, ”ei mikään luku”! Varmaankin TUNTOISUUS on kehollinen lähtökohta tietoisuuden evoluutiolle ja karttatyyppinen (paikka- verkko-solu-rakenne) ympäristön hahmoitus, kullekin eläinlajille tärkeiden maamerkkien sekä lajikumppanien osalta lähtökohtana uskottava. Myös se että nämä kartastot muodostaisivat hierarkisia suhteita toisistaan emergoituvina hahmokokonaisuuksina, voisivat olla se tietoisuuden monikerroksisuuteen johtava kehityspolku, josta aivojen nykyrakenne antaa viitteitä. Aivosolut käyttävät n.10-kertaa tavallisen solun energiamäärän. Informaation vastaanottokeskuksista tärkein on hippocampus, jonka hammaspoimuosastossa tuotetaan uusia hermosoluja, ne jäävät eloon mikäli toiminnallinen aktiviteetti ja oppimistapahtuman signaali on kyllin potentioitu (LTP-tila). Hippocampus ei tallenna tietoa, vaan toimii kuten logistiikkakeskus ja toimittaa ”ääriviivahahmoitelmat” useisiin eri aivolohko-osoitteisiin samanaikaisesti. Nämä aivojen energiavirtaukset, joista esim. oppimisen kannalta tärkein on dopamiini-reitti (mielihyväpalaute), määrittyvät välittäjä -(transmittereiden) aines ominaisuuksien mukaisesti. Toisin kuin yleisesti ajatellaan aivot käyttävät lähes kaikkea kapasiteettiaan. Tämä olisi ehkä aivojen ”innostuvuus funktio”.

  6. Leo Sell sanoo:

    Vielä lisäyksenä ja tarkennuksena edelliseen, kohdassa (paikka-verkkosolu-rakenne) -käänsin grid-cell termin verkkosoluksi, mutta näyttää siltä, että suomenkielessä käytetään nimitystä hila-solu. Lisätään sitten vielä,että juuri kolmio-paikannusverkon avulla eläimet määrittelevät oman sijaintinsa tilassa. paikkasolut taas tunnistavat suunnistuksen aikana tuttuja paikkoja (pyramidi-paikkasolut), ja laukeavat niiden kohdilla
    esim. sokkelokokeissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo paikkojen koordinaattien tunnistaminen, samoin kaikkien ruumiin motoriikan liikeratojen laskeminen (lasketaanko niitä?) – samoin kuin kaikkien hahmojen ja näkymien tunnistaminen — samoin kuin kaiken sen ymmärtäminen muistissa olevien tietojen pohjalta, vaativat varmasti tavattoman paljon prosessointikapasiteettia. Ja tämä kaikki siis toimii kaikilla isoilla eläimillä jotka osaavat hahmottaa paikkoja ja ympäristöjä, ja jotka muistavat asioita. Niilläkin siis jonkilaista tietoisuutta. Ihmisellä tämän kaiken lisäksi tulee käsitteellinen ja analyyttinen ajattelu, nimet kaikille asioille ja havainnoille, ja kommunikaatio. Onhan se niin mahtava koneisto että lienee mahdotonta rakentaa robotille mitään tämän kaltaista digitaalista prosessointikapasiteettia.

  7. Kosmos sanoo:

    Yleensä ihminen tietää missä asennossa keho on, mutta ei aina. Olen ollut leikkauksessa jossa käsi puudutetaan kainalosta asti kokonaan. Täydellisen puutumisen jälkeen mieleen jää tuntemus, että käsi on rinnan päällä. Kun operaation aikana havahtuu katsomaan sivulle, huomaakin käden olevan ojennettuna sivulle. On voimakas tunne, tuo ei ole minun käsi.
    Onko ihmisellä ylimääräinen aisti, josta ei puhuta. Nimittäin johonkin kohtaan voi jäädä pintatuntoa, eikä silti tiedä käden asentoa.
    Kehon asennon tietämys ei ainakaan kokonaan johdu tuntoaistista. Miten lie painottomassa tilassa kun ei kosketa mihinkään ja on silmät kiinni, tietääkö ihminen miten päin milloinkin on.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Minä en itse tiedä tästä neurofysiologiasta mitään — paitsi sen että hermotus tuottaa mieleen ja muistiin kartan ruumiinosista, joka pysyy tallessa jossakin määrin vaikka kyseinen raaja amputoitisiin, niin että raaja voi edelleen oireilla, ja aiheuttaa ns. ”haamukipua” Kysytäänpäs tuolta Leo Selliltä vastausta kysymyksiisi…

  8. Leo Sell sanoo:

    Tuskin painottomassa tilassa on väliä, miten päin on, vähän sama kuin ihmettelisi kuinka ihmiset pysyvät maapallon toisella puolella kun ovat ylösalaisin. Tuo kätesi rinnan päällä olo,- en tiedä minäkään, saattaa olla ettei ”syväpuuduttunut” raaja lähetä esim. muutamaan tuntiin uutta tietoa asennostaan affarentteja hermoratoja pitkin somatosensoriselle aivokuorelle, jossa sen tuntopäätehermot sijaitsevat eivätkä hippocampuksen välittäjäneuronitkaan saa tätä tietoa. Sen sijaan, mikäli raaja olisi kokonaan amputoitu säilyisi sen ”sijainti”, ei välttämättä tietty asento, somatosensorisen alueen pitkäaikaismuistisssa ”haamutilana” niin kauan kunnes näille neuroneille löytyisi muita tehtäviä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *