Arkisto
- toukokuu 2023
- huhtikuu 2023
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- heinäkuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Jokin sanoo poks
Minulta kyseltiin kommenteissa inflaatiota koskevasta kosmologien kiistasta, josta Peter Woit on kirjoittanut mainiossa blogissaan kolmeen otteeseen.
Tapaus ei ole tieteellisesti kovin mielenkiintoinen. Se kuitenkin auttaa ymmärtämään, miten tieteilijöiden viestintä ei ole aina virheetöntä eikä vilpitöntä, ja miten vaikea alan ulkopuolisten on laittaa väitteitä oikeisiin mittasuhteisiin. Woitkin myöntää, että ei pysty kunnolla arvioimaan osapuolten väitteitä, vaikka hänen erikoisalansa hiukkasfysiikka ei ole inflaatiosta kovin kaukana.
Anna Ijjas, Paul J. Steinhardt ja Abraham Loeb kirjoittivat helmikuun Scientific Americaniin jutun, jolla oli räväkkä (ja arvatenkin toimituksen keksimä) otsikko ”POP goes the universe”, eli ”maailmankaikkeus sanoo POKS”. Kolmikko arvosteli siinä kovin sanoin kosmista inflaatiota, joka on paras tämänhetkinen selitys sille, miksi maailmankaikkeus näyttää samanlaiselta kaikissa suunnissa ja mistä kaikki rakenteet (kuten galaksit, planeetat ja solut) ovat peräisin.
Inflaation ideana on, että maailmankaikkeuden alkuhetkinä sen laajeneminen kiihtyy, mikä tasoittaa avaruuden: aineen tiheys laskee ja avaruuden kuprut suoristuvat sen osien etääntyessä toisistaan. Kiihtyvästä laajenemisesta on tyypillisesti vastuussa jonkin avaruuden täyttävä kenttä. Avaruuden kasvaessa valtavaa tahtia kentän ja aika-avaruuden yhteiset kvanttivärähtelyt venyvät kosmisiin mittoihin. Inflaation lopuksi kenttä hajoaa aineeksi, joka perii värähtelyiden synnyttämät epätasaisuudet, joista tulee galaksien ja kaiken muun rakenteen (kuten planeettojen ja ihmisten) siemeniä.
Ijjas, Steinhardt ja Loeb arvostelevat, että inflaatio ei ole teoria, vaan viitekehys erilaisille malleille. Ei ole yhtä inflaatioteoriaa, vaan satoja erilaisia malleja siitä, miten inflaatio olisi tarkalleen tapahtunut. Mallien pääasiallinen ero on se, millainen kenttä aiheuttaa kiihtyvän laajenemisen, onko kenttiä ehkä useampia tai saadaanko inflaatio kenties aikaan muuttamalla yleistä suhteellisuusteoriaa. Eri malleissa kvanttivärähtelyt ovat hieman erilaisia, joten maailmankaikkeuteen syntyy hieman erilaisia rakenteita. Esimerkiksi galaksit syntyvät aiemmin tai myöhemmin, ja galaksiryppäitä on enemmän tai vähemmän suhteessa galakseihin. Eri malleissa inflaatiosta vastuussa oleva kenttä hajoaa myös aineeksi vähän eri tavalla, joten esimerkiksi pimeää ainetta syntyy enemmän tai vähemmän suhteessa tavalliseen aineeseen.
Ijjas, Steinhardt ja Loeb väittävät lisäksi, että inflaatio on niin joustava idea, että valitsemalla sopivan mallin voi saada minkä tahansa tuloksen rakenteen siemenille. Lisäksi he väittävät inflaation aina (tai ainakin yleensä) jatkuvan ikuisesti ja johtavan multiversumiin, jossa avaruuden eri alueet ovat tyystin erilaisia eikä mitään voi ennustaa. Heillä on muitakin väitteitä joita en tässä käy läpi, ja heidän yhteenvetonsa on se, että ”inflaatiokosmologiaa, sellaisena kuin sen nykyään ymmärrämme, ei voi arvioida käyttämällä tieteellistä metodia”.
Kolmekymmentäkolme tunnettua hiukkasfyysikkoa ja kosmologia (joukossa jokunen nobelisti) laittoi nimensä alle vastaukseen, jossa puolustetaan inflaatiota ja kumotaan kolmikon väitteitä. Tieteessä yleinen mielipide ja auktoriteetit voivat olla väärässä, mutta tässä tapauksessa vastaus on paikkansapitävä: osa kolmikon huomioista pitää paikkansa, jotkut väitteet ovat liioiteltuja ja johtopäätökset ovat pötyä.
On totta, että inflaatiomalleja on monia erilaisia, mutta ei ole totta, että niistä saa ulos mitä tahansa. Ensimmäiset mallit on esitetty 1980-luvun alussa, ja niiden tyypilliset ennusteet ovat pitäneet kutinsa yhä tarkempien havaintojen myötä yli kolme vuosikymmentä. On totta, että jotkut inflaation parissa työskentelevät tutkijat (mukaan lukien osa niistä, joiden nimi on vastauskirjeessä) ovat voimakkaasti yhdistäneet inflaation multiversumiin ja mainostaneet ikuista inflaatiota. Inflaatio ei kuitenkaan välttämättä ole ikuista, eikä ikuinen inflaatio välttämättä synnytä multiversumia.
Inflaatio on itse asiassa tyypillinen esimerkki onnistuneen tieteellisen idean kehityksestä. Ensin idea keksitään, sitten sitä hiotaan. Kun se näyttää toimivan, niin moni yhteisön jäsen haluaa mukaan menestykseen, ja tutkijat kehittävät erilaisia versioita inflaatiomalleista, joilla on vähän erilaisia ennusteita. Samalla tulee tutkittua malleja, joiden ennusteet ovat hyvin epätyypillisiä, ellei muuten, niin sen osoittamiseksi, mihin kaikkeen idea venyy. Kunnes havainnot ja teoria yhdessä kiinnittävät sen, mikä malli on oikea, teoreetikot jatkavat uusien mallien rustaamista ja nykyisten tarkempaa syynäämistä.
Pimeän aineen tilanne on samanlainen. On satoja erilaisia ehdotuksia siitä, millainen pimeän aineen hiukkanen oikein on ja miten sen voisi havaita. Joissakin malleissa pimeän aineen hiukkasia on helppo havaita, toisissa niitä ei voi nähdä kuviteltavissa olevassa tulevaisuudessa.
Tämä ei tarkoita sitä, että pimeä aine tai inflaatio eivät ei olisi tieteellisiä ideoita. Tieteen mittarina pidetään usein sitä, että väitteet on mahdollista kokeellisesti osoittaa vääriksi. Todellisuus on monimutkaisempi. Tiede ei juuri koskaan etene siten, että esitetään teoria, joka tekee kiistattoman yksikäsitteisiä ennusteita, joiden todetaan olevan ristiriidassa havaintojen kanssa, mikä johtaa teorian hylkäämiseen.
Sen sijaan ideoista on yleensä erilaisia versioita. Havaintojen tarkentuessa osa malleista karsiutuu pois. Jos jäljelle jää yhä kummallisemman näköisiä malleja, joita pitää vielä jälkikäteen säätää sopimaan havaintoihin, niin luottamus siihen, että ollaan oikeilla jäljillä, laskee. Vastaavasti jos yksinkertaisimmat mallit ennustavat havaintoja oikein, luottamus ideaan kasvaa. Lisäksi myös ymmärrys malleista paranee, niin että voidaan puhua teoriasta mallin sijaan. Lopulta ylitetään raja, jossa onnistuneiden ennusteiden ja kehittyneen teoreettisen käsityksen yhteen kietoutunut kokonaisuus on niin vakaa, että teoria on järkevän epäilyn ulkopuolella.
Inflaatio ja pimeä aine eivät ole vielä ylittäneet tätä rajaa. Niitä voi järkevästi epäillä, ja niille on esitetty vaihtoehtoja. Sellaiset vaihtoehdot, jotka ennustavat hyvin erilaisia asioita kuin tyypillinen (tai mikään) pimeä aine ja inflaatio, ovat karsiutuneet pois. Nykyiset ehdotukset yrittävät toistaa pimeän aineen ja inflaation menestykset jollain eri menetelmällä, siinä yleensä kummemmin onnistumatta.
Ijjaksen, Steinhardtin ja Loebin kommentit onkin syytä ymmärtää heidän oman vaihtoehtoisen ideansa pönkittämisen viitekehyksessä. Osa vuosien 2000-01 väitöskirjatutkimustani liittyi Steinhardtin ja hänen silloisten yhteistyökumppaneidensa keksimän inflaation vaihtoehdon ongelmiin. Siitä on myöhemmin kehitetty idea maailmankaikkeudesta, joka ensin suppenee ja sitten laajenee, niin että rakenteen siemenet syntyvät suppenevan vaiheen aikana inflaation sijaan.
Siinä missä inflaatio voi toimia hiukkasfysiikan Standardimallin Higgsin kentällä, Steinhardtin ja kumppanien idea vaatii eksoottisempia rakennuspalikoita ja on inflaatiota monimutkaisempi. Niinpä sen esittelyyn niin tiedeyhteisössä kuin sen ulkopuolella on otettu mukaan iso annos inflaation puutteiden arvostelemista. Vaikka osa väitteistä on perättömiä, tiedeyhteisön sisällä on terveellistä, että jotkut pitävät esillä yleisesti hyväksyttyjen ideoiden heikkoja kohtia ja muistuttavat tutkijoita asioista, jotka menestyksen myötä sivuutetaan. Jos argumentit ovat kehnoja, sekin voi olla hyödyllistä osoittamalla miten vakaalla pohjalla arvosteltu idea on. Inflaation kohdalla kolmikko on oikeassa ainakin siinä, että ei vielä tiedetä, miten se alkaa.
Tiedeyhteisön sisällä ei niin haittaa, vaikka ihmiset puhuvat välillä pötyä. Voi jopa sanoa, että se on väistämätöntä. Ludwig Wittgensteinin sanoin, jos ihmiset eivät joskus tekisi hölmöjä asioita, mitään älykästä ei koskaan tulisi tehtyä. Asiantuntijoiden keskustellessa ja havaintojen tarkentuessa kyllä selviää, mitkä ideat ovat oikein ja millainen maailma on. Tiedeyhteisön –tai inflaatiokosmologien verrattain pienen joukon– ulkopuolella vahvat väitteet voivat kuitenkin haitata ymmärrystä tieteestä, koska yleisöllä ei ole tietoa niiden viitekehyksestä eikä valmiuksia arvioida niitä kriittisesti. Joskus tiedetoimittajia syytetään asioiden kärjistämisestä ja sensaatioiden perättömästä uutisoinnista, mutta suuressa osassa harhaanjohtavaa populaaria tiedekirjoittelua jäljet johtavat tutkijoiden näppäimistöihin.
21 kommenttia “Jokin sanoo poks”
Vastaa
Suru Auringon sammumisesta
Yleisen kirjallisuustieteen opiskelijoiden Katharsis ry:n lehden Teema uudessa numerossa on kolumnini Suru Auringon sammumisesta. Se alkaa näin:
Esseessään Kosmologia ja science fiction kirjailija Stanislaw Lem valitti vuonna 1977, kuinka scifi on ”kesyttänyt kosmoksen, kutistanut sen lakaisemalla pois ne ikuisesti äänettömät tyhjyydet, joita Pascal kammoksui”. Lem harmitteli sitä, kuinka maailmankaikkeuden paketoiminen inhimilliseen kokoon sopivien seikkailujen taustaksi riisti siltä sen ”oudon, kylmän suuruuden”. Todellisuuden näkemisellä moraalinäytelmänä on kuitenkin kunniakkaat perinteet.
Vastaa
Puolustuspuhe kaiken teorialle
Tieteessä tapahtuu –lehden numerossa 4/2017 on julkaistu puolustuspuheeni kaiken teorialle. Se on laajempi versio tammikuun blogimerkinnästäni. Artikkelin viimeinen kappale on seuraava:
Fysiikan sovellusten merkitystä on vaikea yliarvioida. Jos Maapallolla koskaan päästään tilanteeseen, missä ihmiset voivat kaikki elää ihmisarvoista elämää ja osallistua yhtäläisesti ihmisyhteisön asioihin, niin se on mahdollista ainoastaan fysiikan sovellusten, kuten automatisaation, digitalisaation ja modernin tiedonvälityksen, ansiosta. Yhtä tärkeää on kuitenkin se, miten fysiikka auttaa meitä ymmärtämään maailmaa: se selittää sateenkaaren värit, kertoo tähtien olevan etäisiä aurinkoja, paljastaa maailmankaikkeuden historian olevan meidän historiaamme. Lyhyesti sanottuna, fysiikka kehystää inhimillisen kokemuksen, ja kaiken teoria olisi viimeinen sana siitä ympäristöstä, mikä määrää olemassaolostamme.
Vastaa
Kolmas pari kaukaisuudessa
Koeryhmä LIGO julkaisi viime viikolla kolmannen havainnon kahden mustan aukon törmäyksestä syntyneestä gravitaatioaallosta. (Kahdesta edellisestä havainnosta täällä ja täällä.) LIGOn lehdistötiedote löytyy täältä, ja tässä näkyy tietokoneiden raksuttama yleisen suhteellisuusteorian mukainen simulaatio siitä, miten aukot lähestyivät toisiaan ja sulautuivat.
Aalto kulki Maapallon läpi 4. tammikuuta 2017, kolme miljardia vuotta syntymänsä jälkeen. Havainto tehtiin noin kuukausi sen jälkeen, kun LIGO aloitti toisen havaintokautensa, oltuaan kymmenen kuukautta poissa toiminnasta päivitystä varten. Havaintokausi jatkuu kesän loppuun. LIGOn siirtyessä telakalle eurooppalaisen Virgo-havaintolaitteen odotetaan astuvan kehään, ja LIGO palaa seuraan ensi vuoden loppupuolella paremmalla herkkyydellä.
Uusi törmäys ei paljastanut mitään yllättävää. Mustien aukkojen massat olivat noin 20 ja 30 Auringon massaa, edellisten havaittujen mustien aukkojen massojen välissä. Lehdistötiedotteen mukaan havaintojen perusteella toinen aukoista on saattanut pyöriä eri suuntaan kuin pari kokonaisuutena. Tehty havainto ei kuitenkaan rajoita pyörimistä niin paljon, että asiasta voisi sanoa paljoa. Mustien aukkojen pyörimissuunnista voidaan päätellä se, ovatko ne syntyneet eristyksissä vai osana tähtiryppään kehitystä, mutta täytyy odottaa lisää havaintoja, että asiaan saadaan selkoa.
LIGOn havainnot ovat ainutlaatuinen ikkuna mustien aukkojen tapahtumahorisontin äärimmäisille tienoille. Nyt kun kasassa on kolme havaintoa, LIGO saa entistä tarkempia rajoituksia sille kuinka paljon mustien aukkojen käytös voi erota yleisestä suhteellisuusteoriasta, mutta mitään poikkeamia ei ole näkynyt.
LIGO-ryhmä tutki myös, ensimmäistä kertaa historiassa, gravitaatioaaltojen nopeuden riippuvuutta aallonpituudesta. Yleisen suhteellisuusteorian mukaan gravitaatioaallot, kuten valo tyhjiössä, matkaavat valonnopeudella aallonpituudesta riippumatta. Tämäkin testi antoi odotetun tuloksen: poikkeamat valonnopeudesta ovat korkeintaan suuruusluokkaa 10^(-19), eli alle miljardisosan miljardisosan.
Uusien detektorien valmistuttua gravitaatioaaltohavainnoista tulee kenties viikoittaista rutiinia, mutta nyt jokainen on innostava tapaus. LIGO-ryhmän arvion mukaan mustien aukkojen törmäyksiä odottaisi nykyisellä herkkyydellä näkyvän kenties kymmenen vuodessa, joten loppuvuodesta saatetaan ilmoittaa lisää ilon aiheita. Mielenkiinnolla odotetaan myös ensimmäistä havaintoa neutronitähtien, tai mustan aukon ja neutronitähden, törmäyksestä.
3 kommenttia “Kolmas pari kaukaisuudessa”
-
miguel sanoo:
Olen ymmärtänyt, että kaikki hiukkaset ovat aaltokentän ”tiivistymiä”. Tarkoittaakko gravitaatioaaltojen löytyminen sitä, että gravitoni-hiukkanen on olemassa, vaikka sitä ei koskaan löydettäisi vai jääkö se vain teorian asteelle ja miten niitä voisi löytää? Kysymys on täysin teoreettinen.
-
Syksy Räsänen sanoo:
Gravitoneista kysytäänkin usein, pitäisi varmaan laittaa niistä oma merkintä.
Toisin kuin muita tunnettuja vuorovaikutuksia, gravitaatiota ei välitä aika-avaruudessa oleva kenttä (jonka tihentymiä hiukkaset ovat), vaan aika-avaruus itsessään. Gravitoni on tapa kuvata pieniä muutoksia tässä aika-avaruudessa kuten ne olisivat hiukkasia. Se ei siis ole yleisestä suhteellisuusteoriasta irrallinen ajatus tai hypoteesi, vaan keino käsitellä tiettyjä yleisen suhteellisuusteorian ilmiöitä.
-
Kiitokset vielä aiheen käsittelystä.
Minua hämmästyttää eniten tässä ”sopassa” Steinhardtin osuus. Sen takia ajattelin itse, että voisiko tässä olla jotain tieteellisesti kiinnostavaa taustalla.
Jos inflaatioteoria varmennettaisiin järkevän epäilyn ulkopuolelle (varhaisen maailmankaikkeuden tuottamat gravitaatioaallot?), niin se olisi Nobel-palkinnon arvoinen löytö. Löytö toisi varmuudella Nobelin Alan Guthille. Mutta koska inflaatioteoria kokonaisuudessaan on usean ihmisen tuotos, lienee todennäköistä, että palkinto jaetaan maksimimäärälle (3) sen tärkeimmistä kehittäjistä. Nämä kaksi muuta ovat Paul J. Steinhardt ja Andrei Linde.
Tästä syystä ajattelin, että Steinhardtin motiivi saada näkyvyyttä syklisen maailmankaikkeuden teorialle (jota ilmeisesti Neil Turok on myös kehitellyt tahollaan) pelkästään itsekkäistä syistä on hieman outo. Käytännössä hän siis kampanjoi omaa Nobeliaan vastaan.
En menisi itse sanomaan, keille myönnettäisiin Nobelin palkinto inflaatiosta. Niitä voisi antaa useampia: idean kehittämisestä, kvanttivärähtelyjen laskemisesta, tärkeistä havainnoista ja oikean inflaatiomallin esittämisestä (kun siitä saadaan selvyys); osa näistä ehkä yhdistettynä.
Guth on tärkeä, mutta ei ensimmäinen. Varhaisia nimiä voi katsella vaikka artikkelimme https://arxiv.org/pdf/1407.4691.pdf viitteistä 11 ja 12. Steinhardtin nimi on aikajärjestyksessä jaetulla kahdeksannella sijalla. Tärkeysjärjestys onkin sitten monimutkaisempi asia.
Steinhardt arvosteli inflaatiota voimakkaasti ainakin jo vuonna 2000, jolloin tein hänen ja kumppaneiden tutkimukseen liittyvää väitöskirjatutkimusta.
Woit tuntuu tosin olevan sitä mieltä, että Guth et. al. lähestyvät asiaa vahvasti multiversumin näkökulmasta http://www.math.columbia.edu/~woit/wordpress/?p=9349#comment-226098
Toinen aihe, johon näin kesällä olisi kiva saada asiantuntijan näkemys suomeksi, on myöskin aika raflaavalla otsikolla varustettu http://www.tekniikkatalous.fi/tiede/suomalaistutkijat-ratkaisivat-100-vuotta-askarruttaneen-valoparadoksin-laajenevan-maailmankaikkeuden-hypoteesi-ei-enaa-tarpeellinen-6661152
En nähnyt tästä vielä asiantuntevampia arvioita ja maallikon ymmärrys ei riitä alkuperäisen artikkelin analysoimaan.
Olen konferenssimatkalla, joten en nyt pääse lukemaan tuota Physical Review A:n artikkelia, mutta arXiv-versiossa ei puhuta mitään kosmologiasta. Tuskin julkaistussakaan.
Populaarien juttujen perusteella ei voi juuri päätellä, mitä tutkija on tarkalleen sanonut (varsinkin kun kyse on lehdistä, jotka eivät erikoistu tieteeseen). Mutta väite, että Partasen et al julkaisu kumoaisi maailmankaikkeuden laajenemisen osoittaa suurta tietämättömyyttä aiheesta. (Kyseessä ei myöskään ole minkäänlainen paradoksi.)
Ei ole ensimmäinen kerta kun Tekniikka & talous -lehdessä julkaistaan tieteestä hölynpölyä.
Lähtökohtaisesti suhtaudun kaikkiin Tekniikka & talous -lehden kirjoituksiin, myös muihin kuin tieteestä kertoviin, varauksella, mutta koska jutussa kuitenkin laitettiin suoraan professori Tulkin suuhun maininta laajenevan maailmankaikkeuden hypoteesin tarpeettomuudesta niin ajattelin, ettei tuo välttämättä olisi pelkästään toimittajan omaa keksintöä.
Näköjään T&T lehden juttu kopioitu lähes sellaisenaan Aallon tiedotteesta http://cmet.aalto.fi/fi/current/news/2017-06-30/
Aikamoista. No, suuressa osassa harhaanjohtavaa populaaria tiedekirjoittelua jäljet tosiaankin johtavat tutkijoiden näppäimistöihin.
Räsänen: ”Aikamoista. No, suuressa osassa harhaanjohtavaa populaaria tiedekirjoittelua jäljet tosiaankin johtavat tutkijoiden näppäimistöihin”.
Olen itse tieteen diletantti, tosin harrastanut/opiskellut yli 30 vuotta. Tänä nettiaikakautena tuntuu kaikenmoinen itsensä eteentuuppaaminen lisääntyneen räjähdysmäisesti. Nyt ei enää (ennen arvostettu) lähdekään takaa yhtään mitään.
Ennen haukuttiin tietämättömiä/väärinymmärtäneitä toimitttajia. Nyt tuntuu, ettei neutraalisssa luotettavuudessa voi nojata edes itse tieteentekijöihin (ja siis etenkään heidän tulkittsijoihinsa).
Ilman kyseisen alueen akateemista laajaa osaamista menee moni lankaan. Kun ennen etsittiin/imettiin uutisista uutta tietoa, nyt on päällimmäisenä epäilys. Ei hyvä. Kaikkien kukkien ei pitäisikään antaa enää kukkia sillä kaikki kukat eivät yksinkertaisesti ole (enää) kauniita. Siksi ovat ensiarvoisen tärkeitä esim tällaiset Syksy Räsäsen tyyppiset kanavat. Siitä Syksylle kiitos.
Jos joku tutkijaryhmä voisi kuitenkin osoittaa, että etäisten tähtien valon punasiirtymä voidaan selittää muulla tavalla kuin laajanemisesta johtuvaksi, niin aiheuttaisiko tämä ongelmia nykyisille kosmologisille malleille, vai ovatko niiden havainnot ja ennusteet niin monesta lähteestä ristiriidattomia, että tällainen selitys voitaisiin hylätä samantien ja maailmankaikkeuden laajenemista pitää siitä huolimatta toteen näytettynä?
Jos osoitettaisiin, että kosmologinen punasiirtymä ei johdu maailmankaikkeuden laajenemisesta, se romuttaisi käsityksemme maailmankaikkeuden historiasta, atomiydinten synnystä, atomien synnystä, galaksien synnystä ja kehityksestä, ja niin edelleen.
Tilanne on vähän samanlainen kuin jos osoitettaisiin, että laivojen katoaminen horisontin taakse ei johdu siitä, että Maa on pyöreä, vaan se onkin litteä. Tämä romuttaisi käsityksemme maailmanhistoriasta, lentokoneista jne.
Sekä maailmankaikkeuden laajeneminen että Maan pyöreys ovat järkevän epäilyn ulkopuolella.
Voisiko Partanen Et Al tutkimusta tulkita niin, että punasiirtymä ei olisi niin suurta kuin tällä hetkellä ajatellaan. Tällöin tarve pimeälle energialle kosmologiassa poistuisi tai ainakin pimeän energian määrä muuttuisi. Maailmankaikkeuden laajenemisen
epäileminen on kyllä karkeaa liioittelua.
Tutkimus ei käsittelee kosmologiaa lainkaan.
Tähdet ja avaruus -lehdessä on nyt uutinen Aalto-yliopiston harhaanjohtavasta lehdistötiedotteesta.
https://www.avaruus.fi/uutiset/kosmologia-ja-teoreettinen-fysiikka/kosmologi-tyrmaa-aalto-yliopiston-tiedotteen-haittaa-ihmisten-ymmarrysta-tieteesta.html
Kiitos tästä!
Kirjoitat näin: ”Lopulta ylitetään raja, jossa onnistuneiden ennusteiden ja kehittyneen teoreettisen käsityksen yhteen kietoutunut kokonaisuus on niin vakaa, että teoria on järkevän epäilyn ulkopuolella.”
Ovatko mustat aukot ”järkevän epäilyn ulkopuolella” ?
Ennen niiden törmäyksestä mahdollisesti syntyvien gravitaatioaaltojen havaitsemista olisin sanonut että ei vielä. Odottaisin itse yhä tarkempia gravitaatioaaltohavaintoja ja teoreettisia laskuja mustien aukkojen vaihtoehtojen törmäyksistä syntyvistä aalloista ennen kuin julistaisin niiden olevan järkevän epäilyn ulkopuolella, mutta rajaa lähestytään.
http://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/rajapintojen_kosketuksia
https://www.forbes.com/sites/startswithabang/2017/06/08/newest-ligo-signal-raises-a-huge-question-do-merging-black-holes-emit-light/#46d7bde847d9
https://arxiv.org/pdf/1706.06155.pdf
Niin, mustissa aukoissa / eksoottisissa kompakteissa kohteissa on epäilemättäkin paljon uutta löydettävää.
Eusan linkki: …where they compressed and stretched our planet by the width of no more than a few atoms.
LIGOn sivut: This latest wave caused the spacetime occupied by LIGO’s arms to stretch and shrink by 0.000,000,000,000,000,001 (or 1×10-18) meters (a.k.a. an “attometer”). That’s 1000 times smaller than a proton!
?
Lentotaidoton.
Garvitaatioaallon havainnointi perustuu eroon LIGO:n tunnelivarsissa. 4 km mahtuva aalto tarkoittaisi 10^5 Hz luokkaa. Havaitut allot ovat luokkaa 10^2 Hz.
Esittämäsi luvut eivät ole yhteismitallisia. Samoin kuin kosmologiassa säteilyn energiatiheys on verrannollinen tilan mittakaavamuutoksen potenssiin 4 (3 tilaulottuvuutta+aallonpituus), samoin gravitaatioaallon vaikutus maapalloon ja LIGOon ei liene lineaarisesti sovitettavissa; 100 Hz aallonpituus on luokkaa 3000 km, joka on liki tuhat kertaa tunnelin pituus. Vertailussa kertautunee tunneliin mahtuvaan aallonosuus ja tunnelin osuus maapallosta. Maapallon kutistumisessa on mukana kokonainen aalto, mutta LIGOssa vain murto-osa. Joudutaan huomioimaan kaksi vapausastetta (aallonosuusmitta ja havaintoaika) yhden (täyden aallon vaikutuksen määräinen mitta) sijaan…?
Näin pähkäilisin, jotta nuo luvut voisi saada täsmäämään, mutta Syksy voinee valaista kuinka on…
Hesarikin teki uutisen aiheesta, jossa Aallon tutkijat pääsevät vastaamaan saamaansa kritiikkiin: http://www.hs.fi/tiede/art-2000005283038.html
Voisi kai sanoa, että jos ei halunnut uutisoinnin keskittyvän kosmologisiin kysymyksiin, niin heitot laajenevan maailmankaikkeuden hypoteesin tarpeettomuudesta olisi kannattanut jättää tutkijoiden illanviettoon lehdistötiedotteen sijaan.
Surullista, että Helsingin Sanomat esittää hölynpölyn vakavasti otettavana tieteellisenä kannanottona.
Scientific American-lehdestä voisin sanoa pari sanaa. Tuolla lehdellä ainakin oli hyvä maine tieteen popularisoinnin saralla, oikein sen genren aatelia aikoinaan. En itse ole sitä pitkään aikaan lukenut muuta kuin ohimennen vilkaissut, mutta sen vähäisen perusteella käsitykseni on että lehti on entiseen verrattuna jossain määrin sortunut hypeen ja hömppään. Vähän samaan tapaan kuin nykyinen Hesari on osittain kuin 80-luvun Ilta-Sanomat.