Arkisto
- toukokuu 2023
- huhtikuu 2023
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- heinäkuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Tuhoutuuko kaikki?
Alustin (jälleen) tänään 19.11. nuorten filosofiatapahtuma Nufitin Pop up –tapahtumassa aiheesta ”Tuhoutuuko kaikki?”. Haastajina olivat Eemil Lemmetti ja Venla Hannuksela. Alustukseni meni jotenkin seuraavasti.
Ennen kaikki oli paremmin. Tarkemmin sanottuna, ennen kuin maailmankaikkeus oli sekunnin miljardisosan sadasosan ikäinen. Silloin Higgsin kentän arvo oli kauniisti nollassa ja hiukkaset olivat massattomia. Maailmankaikkeuden laajetessa ja lämpötilan laskiessa alle kahden miljoonan miljardin asteen symmetria kuitenkin rikkoutui Higgsin kentän jäätyessä paikalleen nollasta eroavaan arvoon. Tämä tuhosi myös hiukkasten yhtäläisen massattomuuden: ne saivat erilaiset massat, sen mukaan miten voimakkaasti kukin vuorovaikuttaa Higgsin kentän kanssa.
Aine oli kvarkkien, gluonien ja muiden hiukkasten muodostamaa plasmaa, joka oli levittäytynyt tasaisesti kaikkialle. Maailmankaikkeuden ollessa mikrosekunnin ikäinen tämä yhtenäisyys kuitenkin tuhoutui, ja kvarkit ja gluonit jäivät erillisiin vankiloihin, eli protoneihin, neutroneihin ja muihin hadroneihin. Lämpötilan laskiessa muut hadronit kuin protonit ja neutronit sitten tuhoutuivat hiukkasten ja antihiukkasten kohdatessa.
Maailmankaikkeuden ollessa sekunnin ikäinen alkoi neutronien tuho: ne rupesivat hajoamaan protoneiksi (ja elektroneiksi ja elektronin antineutriinoiksi). Neutronit pelasti vain se, että kolmen minuutin iässä ne sitoutuivat suhteeseen protonien kanssa, muodostaen vedyn ja heliumin atomiytimiä, mutta vapaiden neutronien aika oli auttamatta ohi.
Pahempaa tuhoa oli luvassa. Kun saavuttiin kolmen tuhannen asteen kylmyyteen, atomiytimet yhtyivät elektroneihin, eli atomit muodostuivat. Tämä tuhosi valon ja aineen yhteyden. Sitä ennen valo ja elektronit olivat olleet tiukasti sidoksissa toisiinsa elektronien sähkövarauksen ansiosta, mutta sähköisesti neutraaleja atomeita ne eivät nähneet. Niinpä valo ja aine ovat siitä päivästä olleet erillään, ja valon vaikutus maailmankaikkeuden tapahtumiin on hiipunut lähes olemattomiin. Pian maailmankaikkeudesta tuli myös pimeä, kun valon aallonpituus venyi maailmankaikkeuden laajenemisen takia näkökynnyksen alle. (Ei niin, että paikalla olisi ollut ketään katsomassa.) Myöhemmin syttyneistä tähdistä tullut valo on tavattoman himmeää ja sekavaa varhaisen plasman kaiken täyttävään lämpimään kirkkauteen verrattuna.
Valon ja aineen ero tapahtui maailmankaikkeuden ollessa 380 000 –vuotias. Tällöin aineen ja valon jakauma oli vielä siisti: maailmankaikkeus oli samanlainen melkein kaikkialla, tiheysvaihtelut eri paikkojen välillä olivat vain sadastuhannesosan kokoisia (tuhannesosan, jos pimeä aine otetaan huomioon). Valon ja aineen irrottua toisistaan gravitaatio kuitenkin tuhosi tämän harmonian. Ylitiheiden alueiden tiheys kasvoi entisestään, kunnes ne lopulta romahtivat ja muodostivat takkuisia rakenteita kuten galakseja.
Galakseissa vedyn ja heliumin rauhallisten kaasupilvien hillitty viehätys tuhoutui, kun ne klimppiytyivät niin pahasti, että kaasua romahti kasoiksi, joissa ydinreaktiot syttyivät. Vetyä ja heliumia tuhoutui tähtien ydinreaktioissa, joissa ne paloivat raskaammiksi alkuaineiksi. Tähdetkään eivät kestäneet: ne tuhoutuivat muutaman miljoonan vuoden jälkeen, ja niiden räjähdyksissä aine levisi avaruuteen, saastuttaen neitseelliset kaasupilvet raskailla alkuaineilla. Niistä sitten muodostui uusia tähtiä, ja tähtien jätteistä kertyi kasoja avaruuteen.
Joitakin aineen kasoista kutsutaan planeetoiksi, mukaan lukien yhdeksän miljardin vuoden aikoihin muodostunutta Maapalloksi kutsuttua kasaa. Sen pinta pian sotkeutui yhä monimutkaisempien molekyylien takertuessa toisiinsa ja kopioidessa itseään. Alkuperäiset rakenteet hävisivät yhä monimutkaisempien yhdistelmien tieltä, tai jäivät niiden osaksi. Fotosynteesistä aiheutuva happi saastutti Maan ilmakehän, voisi jopa sanoa, että se tuhosi sen. Suurin osa kehittyneistä eliöistä on sittemmin hävinnyt, ihmiskunnankin esi-isät ovat tuhoutuneet kehittyessään ihmisiksi.
Jonkin ajan kuluttua ihmiskunta tuhoutuu, ja uudet lajit kulkevat kaupunkien raunioissa, kunnes kaikki tuhoutuvat ajan myötä, viimeistään miljardien vuosien kuluttua Maapallon jäädessä Auringon sisälle sen paisuessa ydinpolttoaineena toimivien kevyiden alkuaineiden loppuessa. Auringon jäänteistä voi syntyä uusia tähtiä ja planeettoja, mutta lopulta alkuaineita ei riitä poltettavaksi, ja tähtien viimeinen sukupolvi häviää.
Emme tiedä, mitä äärimmäisen pitkän ajan kuluessa tapahtuu, se riippuu siitä miten maailmankaikkeus laajenee ja millainen se on suurimmassa mittakaavassa. Emme ymmärrä, miksi maailmankaikkeuden laajeneminen on kiihtynyt viimeisen muutaman miljardin aikana, joten emme myöskään osaa ennustaa miten se käyttäytyy miljardien vuosien päästä tulevaisuudessa. Jos kiihtyminen jatkuu, niin lopulta galaksitkin tuhoutuvat, kun niiden rakennusosat ajautuvat pala palalta pois galaksienväliseen tyhjyyteen, samoin galaksiryppäät ja kaikki muut rakenteet häviävät. Aikaskaala tälle on ehkäpä tuhat miljardia miljardia vuotta tai enemmän. Maailmankaikkeudesta tulee tyhjä, pimeä ja tasainen. Toisaalta, jos laajeneminen alkaa taas hidastua, niin yhä suurempia rakenteita voi syntyä, ja tulevaisuus riippuu maailmankaikkeuden hyvin ison mittakaavan rakenteesta, josta emme tiedä mitään.
Tulevan tuhon pohtiminen saattaa tuntua lohduttomalta, mutta yhtä lailla maailmankaikkeuden menneisyys on sarja tuhoutumisia tai, eri tavalla sanottuna, muodonmuutoksia. Meitä ei huoleta se, että emme olleet olemassa kaksisataa vuotta sitten, mutta on kauhistuttavaa, että kahdensadan vuoden kuluttua meitä ei enää ole. Lohtua voi etsiä itsensä kokemisesta ryhmän jäsenenä, vaikka läheisten ihmisten tai koko ihmiskunnan. Silloin oma tuho ei tunnu niin kauhealta, jos ryhmän olemassaolo jatkuu. Pian edessä oleva henkilökohtainen maailmanloppu korvautuu ryhmän häviämisellä, isoimmillaan koko ihmislajin sukupuutolla, ja sen siirtäminen kauemmas tulevaisuuteen tuntuu tärkeältä.
Synkeys siitä, mitä maailmankaikkeudelle tapahtuu miljardien miljardien vuosien kuluttua tulevaisuudessa, jolloin kaikesta DNA:sta rakentuvasta elämästä on aika jättänyt kauan sitten, venyttää tämän ajattelun äärimmilleen. Pieni ja suuri samaistetaan merkityksen rakentamiseksi, ja epäinhimillistä maailmankaikkeutta yritetään sovittaa ihmisen mittoihin. Itsensä näkeminen osana kokonaisuutta on inhimillisen merkityksen rakentamisen kannalta välttämätöntä, mutta pitkälle vietynä se näyttäytyy myös järjettömänä.
18 kommenttia “Tuhoutuuko kaikki?”
Vastaa
Yleinen suhteellisuusteoria sata vuotta
Keskiviikkona 25.11. tulee kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Albert Einsteinin löytämä yleinen suhteellisuusteoria julkaistiin. Juhlapäivänä minä ja Hannu Kurki-Suonio puhumme Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen Physicum-rakennuksen salissa D101 kello 14.15. Kurki-Suonio on yleistä suhteellisuusteoriaakin testaavan Euclid-satelliitin Suomen ryhmän johtaja.
Käsittelen yleisen suhteellisuusteorian historiaa otsikolla ”Kauneudella Merkuriuksesta maailmankaikkeuteen”, Kurki-Suonio puhuu yleisen suhteellisuusteorian kokeellisista testeistä. Tilaisuus on avoin kaikille.
Olen päivittänyt esitysten listaa myös muilta osin: keskiviikkona 18.11. puhun Kuopiossa, torstaina 19.11. Helsingin yliopiston Tiedekulmassa, 15.12. Helsingin yliopistolla avoimesta julkaisemisesta (ilmoittautuminen 8.12. mennessä).
Yksi kommentti “Yleinen suhteellisuusteoria sata vuotta”
Vastaa
Avoin julkaiseminen: oppia hiukkasfysiikasta
Puhuin 21.10. Kirjastoverkkopäivillä tieteellisestä julkaisemisesta otsikolla ”Open publishing: lessons from particle physics”. Esitys on katsottavissa täällä (alkaen kohdasta 1.28), ja kalvot löytyvät täältä; ne ovat englanniksi. Kirjoitan tässä puheen tiimoilta, mutta en täysin samaa kuin puheessa. Olen aiemmin käsitellyt aihetta täällä ja täällä.
Hiukkasfyysikot ovat olleet tieteellisen tiedon välittämisen edelläkävijöitä. Hiukkasfysiikassa kokeiden ja teorian välinen vuorovaikutus on ollut nopeaa (viime vuosikymmeninä edistys on tosin hidastunut, kun kiihdyttimissä ei ole löytynyt uutta), ja tieteellisiä artikkeleita oli aikoinaan tapana lähettää paperilla kollegoille ennen niiden julkaisemista. 1990-luvun alussa siirryttiin sähköpostiin, ja 1991 otettiin käyttöön nettiarkisto arXiv. Samana vuonna CERNissä kehitettiin World Wide Web, ja arXivin tuli www-käyttöliittymä vuonna 1993. arXiv on laajentunut kattamaan fysiikan eri aloja sekä matematiikan, tilastotieteen, tietojenkäsittelytieteen, kvantitatiivisen biologian ja kvantitatiivisen taloustieteen. arXivissa on tänään yhteensä 1 088 379 artikkelia.
Joka arkipäivä arXivissä ilmestyvät edellisen päivän aikana jätetyt artikkelit (paitsi maanantaisin, jolloin ilmestyvät perjantain jälkeen jätetyt artikkelit), eli julkaisuviive on yksi päivä tai korkeintaan viikonloppu. Artikkelit ovat arXivissa pysyvästi – kirjoittajat eivät voi vetää niitä pois, vaikka haluaisivat. Artikkeleita voi päivittää koska tahansa, mutta kaikki versiot jäävät näkyviin. Artikkelien jättäminen arXiviin ja niiden lukeminen on ilmaista.
arXivin kustannukset ovat erittäin alhaiset. Vuonna 2014 arXiv julkaisi 97 517 artikkelia ja sen budjetti oli 643 274 dollaria, eli 6.6 dollaria artikkelia kohden. (Koska suurin osa työstä on automatisoitu, hinta per artikkeli laskee artikkelien määrän kasvaessa.) Summassa ei ole mukana epäsuoria kuluja, joita ei makseta arXivin budjetista, ja osa arXivin toimintaan osallistuvista ei saa erillistä korvausta.
Kyse ei ole palkattomasta työstä, vaan siitä, että akateemisissa instituutioissa työskenteleville tutkijoille ei makseta määritettyjen tehtävien suorittamisesta, toisin kuin useimmissa työpaikoissa. (Joitakin kiinnitettyjä velvollisuuksia on, merkittävimpänä opettaminen.) Sen sijaan he saavat käyttää aikaansa tieteen edistämiseen eri tavoin oman harkintansa mukaan. Yliopistotutkijoiden palkka on eräänlainen tieteilijöiden perustulo, joka mahdollistaa joustavan ja monipuolisen tieteellisen toiminnan, kuten arXivin kaltaisten projektien kehittämisen ja ylläpitämisen sekä tieteellisen vertaisarvioinnin. Usein tuntuu siltä, että tätä akateemisen vapauden luonnetta ja merkitystä tieteen kehitykselle ei ymmärretä, varsinkin kun puhutaan yliopistojen tehostamiseksi kutsutusta kurjistamisesta.
arXiv on mullistanut tieteellisen julkaisemisen fysiikassa ja läheisillä aloilla. arXivin ja tieteellisen lehtien roolien hahmottamiseksi on syytä katsoa sitä, mitä tarkoitusta tieteelliset lehdet ovat historiallisesti palvelleet tutkijoiden näkökulmasta. Lehtien kautta on hoidettu neljä asiaa tutkimuksesta:
- Rekisteröinti
Tutkijoille on tärkeää pitää kirjaa siitä, kuka on tehnyt mitäkin ja koska. Tieteellisissä lehdissä ei vain julkaista tuloksia, niissä myös kerrotaan milloin lehti on tulokset vastaanottanut. Näillä päivämäärillä on ollut iso merkitys kunnian, tutkijoiden pääasiallisen valuutan, jakamisessa.
- Tiedonvälitys
Se, että lehdet ovat välittäneet uusia tutkimustuloksia jatkuvasti tutkijayhteisölle on mahdollistanut tieteen nopean kehityksen.
- Arkistointi
Jotta tulokset ovat kaikkien löydettävissä, ne pitää luetteloida ja säilöä saataville. Lehtien järjestelmällinen numerointi on tehnyt tämän helpoksi kirjastoille.
- Laadun arviointi
Lehdillä on myös ollut tärkeä rooli tutkimuksen laadun tarkkailemisessa. Niiden kautta on järjestetty vertaisarviointi siten, että yksi tai useampi saman alan tutkija käy tutkimusta läpi ja antaa arvion siitä, voiko sen julkaista ja mitä muutoksia se mahdollisesti tarvitsee.
arXiv hoitaa nykyään tehtävät 1-3, lehtiä ei niihin tarvita. Rekisteröinnissä katsotaan arXiviin lähettämisen ajankohta ensisijaiseksi. Lehtiin verrattuna arXiv on parempi tapa välittää tutkimuksen sisältöä, koska artikkeleita on mahdollista päivittää, ja niihin liittyvän kokeellisen datan, koodien ja muun tiedon laittaminen saataville on suoraviivaista. Artikkelit järjestyvät automaattisesti arkistoon saman tien, ja niistä on paljon metadataa, mikä tarjoaa hyvän lähtökohdan mahdolliselle uudelleenjärjestelylle sekä arkiston tilastolliselle hyödyntämiselle.
Aiemmin lehdet ovat hoitaneet myös artikkelien kirjoittamisen puhtaaksi ja vastanneet taitosta. Nykyään tutkijat kirjoittavat artikkelinsa itse valmiiksi ladontaohjelma LaTeXilla, joka pitää huolta ulkoasusta automaattisesti. Lehdet tosin vieläkin tarkistavat artikkelin kieliasun ja ladonnan. Joskus tämä tekee niistä kieliopillisesti parempia, mutta se voi myös tuoda mukanaan virheitä niin tekstiin kuin yhtälöihin, ja tutkijoilla tuhlaantuu aikaa tarkistettujen artikkeleiden syynäämiseen lehden tekemiä virheitä etsien.
Lehtien ainoaksi tarpeelliseksi tehtäväksi on jäänyt vertaisarvioinnin järjestäminen. Tosin on kyse vertaisarvioinnista vain suppeasti ymmärrettynä. Artikkelien paikkansapitävyyden todellinen arviointi tapahtuu siten, että ne ovat vapaasti luettavissa arXivista, ja kokeiden tapauksessa data on kaikkien saatavilla, niin että yhteisö voi toistaa tutkimuksen. Niin kosmisen mikroaaltotaustan kylmän läikän selityksen kuin BICEP2-ryhmän väittämän gravitaatioaaltohavainnon tapauksessa virheet on korjannut yhteisö arXiviin laitettujen artikkeleiden perusteella. Etenkin BICEP2-ryhmän väitteiden tapauksessa lehtien vertaisarviointi tuli arXivissa julkaistun kritiikin jäljessä. Vertaisarvioinnin voisi järjestää paremminkin, esimerkiksi yhteistyökumppanillani Shaun Hotchkissillä oli mielenkiintoisia ehdotuksia, vaikka en olekaan täysin samaa mieltä.
Lehtien tekemän vertaisarvioinnin pääasiallinen merkitys on se, että se antaa työpaikkojen ja apurahojen hakua varten merkin siitä, että artikkelin laatu on jollain tapaa tarkistettu. Tämän suppean vertaisarvioinnin pääasiallinen kohde ei siis ole alan asiantuntijoiden yhteisö, joka arvioi tulosten oikeellisuuden itse, vaan sellaiset tahot, jotka tekevät päätöksiä tutkijoiden tulevaisuudesta tutustumatta heidän työnsä yksityiskohtiin (eli lähes kaikki, jotka päättävät työpaikoista ja apurahoista).
Julkaisukäytäntöjä ei ole päivitetty ottamaan huomioon lehtien merkityksen supistumista. Olen aiemmin kirjoittanut julkaisemisen vaiheista hiukkaskosmologiassa, lyhykäisesti ne ovat seuraavat:
0. Artikkeli julkaistaan arXivissa ilmaiseksi.
1. Kirjoittaja antaa artikkelin kustantajalle ilmaiseksi.
2. Referee vertaisarvioi artikkelin ilmaiseksi.
3. Editori päättää julkaisemisesta. (Editori saattaa saada palkkaa.)
4. Kirjoittaja saattaa joutua maksamaan kustantajalle artikkelin julkaisemisesta.
5. Lehti julkaisee artikkelin uudelleen ja myy sen tutkijoiden instituuteille.
On sikäli harhaanjohtavaa sanoa, että kirjoittaja tai refereet tekisivät työnsä ilmaiseksi, että he saavat omalta yliopistoltaan (tai muulta tieteelliseltä instituutiltaan) kiinteää palkkaa, kuten yllä mainitsin. Se tarkoittaa vain sitä, että kustantaja ei maksa heille mitään. Sen sijaan kustantaja pitää kaikki voitot.
Kyse ei ole pikkusummista. Kirjastot maksavat tieteellisistä lehdistä vuosittain yhteensä 7.6 miljardia euroa. Ongelmana ei ole niinkään lehtien suuri lukumäärä kuin kustantajien korkeat hinnat, sekä myyntikäytännöt, joiden takia ei usein ole mahdollista tilata haluamiaan lehtiä yksittäin. Kirjastot maksavat yhdestä artikkelista keskimäärin jotain 3800 ja 5000 euron väliltä – summa on saatu laskemalla yhteen kaikkien kirjastojen kustantajille maksamat rahat ja jakamalla artikkelien määrällä.
Voittomarginaalit ovat huikeita. Usein esimerkiksi nostetun pahamaineisen Elsevier-kustantamon tieteellisen, teknisen ja lääketieteellisen osaston voittomarginaali on kaikkina vuosina välillä 1991-2013 ollut yli 30%, vuonna 2013 se oli 39%. (Koko yrityksen voittomarginaali on ollut alhaisempi, vuonna 2013 se oli 22%.) Vertailun vuoksi mainittakoon, että samana vuonna Applen voittomarginaali oli 22%, Googlen 20% ja Microsoftin 28%.
Valtavat voitot on helppo ymmärtää: kustantajat saavat tuotteen ilmaiseksi ja myyvät sen isoon hintaan eteenpäin, ilman että niille tulee siitä suuria kuluja. (Joissakin tapauksissa kustantajalle jopa maksetaan siitä, että se ottaa tuotteen vastaan.) Nämä miljardit ovat poissa tieteen tekemisestä, mutta se ei tietenkään ole kustantajien ongelma. Suuri osa kustantajista on suuryrityksiä, joiden tavoitteena on tehdä mahdollisimman paljon voittoa, ja mahdollisesti käyttää tiedettä yrityksen brändin rakentamisessa.
Jotkut lehdet ovat akateemisten yhteisöjen julkaisemia, ja niiden tapauksessa tavoitteena saattaa olla myös tieteen tukeminen. Yhteisötkin tosin saattavat haavia kustantamisella voittoa yleishyödyllisen toimintansa rahoittamiseksi. Silloin kun tähän liittyy kohtuuttomia artikkelihintoja, niin kyse on mielenkiintoisesta ilmiöstä, jossa teknologian kehitys muuttaa tiedonvälityksen aiempia edistäjiä sen jarruttajiksi. Joka tapauksessa tiedejärjestöjen osuus kustantamisen ongelmissa ei ole hallitseva, vaikka niillä onkin fysiikassa isompi rooli kuin muilla aloilla.
Ratkaisuksi on tarjottu open accessia, eli sitä, että artikkelit olisivat kaikkien ilmaiseksi luettavissa. Yleensä erotellaan ’kultainen’ versio, jossa kustantajalle maksetaan siitä, että se laittaa julkaisemansa artikkelin vapaasti luettavaksi ja ’vihreä’ versio, jossa kustantaja julkaisee artikkelin vanhaan tapaan, mutta kirjoittaja laittaa sen myös avoimeen arkistoon, kuten arXiviin. On arvioitu, että tällaisessa kustantajakeskeisessä open access –mallissa artikkelien hinnan saisi pudotettua jonnekin 1100 ja 2000 euron välille, siis tekijällä 2-5 nykytilanteeseen verrattuna. Tämä tarkoittaisi miljardien säästöjä.
On kuitenkin syytä pitää mielessä, että artikkelien julkaiseminen lehdissä on täysin tarpeetonta. Lehtijulkaisun jälkeen arXiv-versio yleensä päivitetään vastaamaan lehdessä julkaistua artikkelia, ja jos näin ei tehdä, niin kyse on vain huolimattomuudesta (tai kustantajan kiristyksestä). Kustantajakeskeinen open access –malli pyrkii korvaamaan sen, että kustantajille maksetaan 7.6 miljardia euroa turhasta sillä, että niille maksettaisiin 1.7-4 miljardia euroa turhasta. CERNin johtama SCOAP3-hanke, josta olen kirjoittanut aikaisemmin, on tästä varoittava esimerkki.
Tieteilijöiden ei tarvitse ’muuttaa tieteellisen julkaisemisen bisnesmallia’, vaan lopettaa se. Jos julkaisut ovat joka tapauksessa luettavissa avoimesta arkistosta, niin miksi julkaista niitä lehdissä ollenkaan? Ongelmana ei ole open access –se on ratkaistu arXivin myötä vuosikymmeniä sitten– vaan vertaisarvioinnin järjestäminen kustannustehokkaasti.
Tämä on ideana ’timanttisessa’ open access –mallissa, jossa artikkelit julkaistaan ilmaisessa nettiarkistossa, ja tieteilijöiden pyörittämä lehti hoitaa vain vertaisarvioinnin. Lehdellä voi olla tavalliseen tapaan oma www-sivu, jonka kautta artikkeleita tarjotaan sinne ja vertaisarvioidaan ja jossa sen hyväksymät artikkelit listataan.
Tällaista vaihtoehtoa kartoitti kosmologian ja astrofysiikan alalla vuosina 2007-2008 RIOJA-projekti, jossa laadittiin tarvittava ohjelmisto ja tehtiin esimerkkinä lehden www-sivu. Projektissa myös selvitettiin tutkijoiden asenteita, ja oli huomattavaa, että monet tutkijat eivät ainakaan tuolloin olleet tietoisia siitä, kuinka paljon lehtien tilaukset tiedeyhteisön budjettia rasittavat. Tämä selittänee sen, miksi arXiv-pohjaiset lehdet eivät ole jo korvanneet perinteisiä julkaisuja. Muutos voi lähteä vain tieteilijöistä: tarvitaan arvostettuja tutkijoita, jotka antavat painoarvoa uudelle lehdelle toimimalla sen editoreina, ja lisäksi jotkut hoitamaan asian vaatimaton tekninen puoli.
Matemaatikot ovat menneet fyysikoiden edelle, ja ensi vuonna aloittaa tällainen arXiv-pohjainen lehti Discrete Analysis, jonka toimituskuntaan kuuluvat mm. Fields-mitalistit Tim Gowers ja Terence Tao. Ohjelmisto on peräisin Scholasticalta. Julkaisemisen kustannukset ovat 10 dollaria per artikkelia, siis noin 400-500 kertaa vähemmän kuin nykyinen julkaisumalli ja 100-200 kertaa vähemmän kuin kustantajakeskeisessä open access –mallissa.
Huhujen mukaan myös kosmologiaan on tulossa vastaava julkaisu. Joitakin kahvipöytälehtiä, kuten Naturea ja Scienceä, lukuun ottamatta kaikki vanhat tieteelliset julkaisut on nopeasti korvattavissa tällaisilla nykyaikaisilla lehdillä, jotka lähestyvät julkaisemista tutkijayhteisön tavoitteista, eivät kustantajien. Olen käsitellyt tilannetta hiukkaskosmologiassa ja matematiikassa, mutta ei ole mitään periaatteellista syytä, miksei julkaisemista voi päivittää nykyaikaan muillakin aloilla.
Kirjastoilla on tässä siirtymässä tärkeä rooli. Niiden pitäisi lopettaa tekohengityksen antaminen tarpeettomalle kaupallisen kustantamisen mallille open accessin nimissä. Sellaisten hankkeiden kuten SCOAP3 tukeminen on haitallista, koska se siirtää suuria rahasummia kustantajien taskuihin, ilman mitään tarpeellista vastinetta. Kirjastot voivat myös säästää lopettamalla sellaisten tarpeettomien lehtien tilaamisen, joissa julkaistut artikkelit on ilmaiseksi luettavissa. Sen sijaan kirjastojen tulisi tukea arXivia ja muita ilmaisia nettiarkistoja, sekä arkistopohjaisia lehtiä ja muita tapoja vertaisarvioinnin uudelleenjärjestämiseen.
Kirjastojen ja tutkijoiden kommunikaatio on oleellista. Kirjastojen pitää olla siirtymävaiheessa tarkkoja, että ne eivät lakkauta lehtien tilauksia tavalla, joka jättäisi tutkijat vaille sellaisia tärkeitä julkaisuja, joiden sisältö ei vielä ole avoimissa nettiarkistoissa. Toisaalta kirjastojen tulee kertoa tutkijoille, millaisesta taloudellisesta taakasta on kyse, jotta nämä osaavat suhtautua asiaan sen vaatimalla vakavuudella. Nyt lehtiä nimittäin halutaan pitää tilauksessa osittain vain vanhasta tottumuksesta, tai siksi, että kaikki eivät katso artikkelin lopullisen version laittamista arXiviin oleelliseksi.
Jos tutkijat joutuisivat maksamaan kirjoittamiensa artikkelien julkaisukulut omasta tutkimusbudjetistaan, niin asiaan suhtauduttaisiin toisin, enkä usko, että hiukkaskosmologiassa olisi vuosikymmenen loppuun mennessä enää ainuttakaan kaupallista lehteä. Nyt yhteisö liikkuu verkkaisemmin, mutta kaupalliset kustantajat menettävät joka tapauksessa otteensa tieteellisestä julkaisemisesta. Se tapahtuu sitä nopeammin, mitä tehokkaammin tutkijat ja kirjastot organisoituvat järjestämään julkaisemisen ja vertaisarvioinnin nykyaikaisella ja kustannustehokkaalla tavalla.
9 kommenttia “Avoin julkaiseminen: oppia hiukkasfysiikasta”
-
Kiitos loistavasta kirjoituksesta!
Lienet tietoinen tästä vertaisarviointiin avoimuutta tuovasta Jyväskylästä lähtöisin olevasta palvelusta, mutta laitanpa kuitenkin linkin. Peerage of Science https://www.peerageofscience.org/ toimii tällä hetkellä lähinnä evoluutiobiologian ja -ekologian aloilla, mutta toiveissa on toiminnan laajentuminen. //mari
-
Kirjoituksesi on naulan kantaan! Muutos julkaisemisessa on saamassa selvästi vauhtia. Juuri tänään tuli <a href="http://arstechnica.co.uk/science/2015/11/entire-editorial-staff-of-elsevier-journal-lingua-resigns-over-high-price-lack-of-open-access/" title="uutinen"), merkittävän Elsevierin julkaiseman kielitieteen lehden Linguan koko toimituskunta erosi.
Toisaalla Figshare tekee tutkimusdatan julkaisemisesta helppoa, avointa ja viittauskelpoista.
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Avoimet ovet
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Eron oireita
-
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Riippuvuuden oireita
Uskonnolliset tarinat ovat kulttuurimme leimallinen piirre, tämä kuului sarjaan.
Onko tarkoituksesi ottaa kantaa tiettyjen hypoteesien puolesta vai parodioida? Ei oikein selviä valitusta tyylilajista.
Eusa:
Uskonnon kanssa tällä ei ole mitään tekemistä, teksti pohjautuu tutkittuun tietoon (kyse ei ole hypoteeseistä).
Tässä Syksyn blogissa on aimo annos filosofista pohdiskelua, mikä vaihteluna on ihan virkistävää! Maan historiikki pähkinänkuoressa hamasta menneisyydestä tuntemattomaan tulevaisuuteen ei ole ihan jokapäiväistä journalismia.
”Jonkin ajan kuluttua ihmiskunta tuhoutuu, ja uudet lajit kulkevat kaupunkien raunioissa…”
Tämä kauhuskenaario tulee mitä todennäköisimmin tapahtumaan ihmislajin itsensä toimesta; muuhun loppupäätelmään ei voi tulla, kun seuraa maailman nykymenoa. Joka tapauksessa viisaan visionäärin mietteitä!
Tutkittu tieto on eriasteisesti uskonvaraista, etenkin kosmologiassa tieto perustuu useiden oletusten ketjuihin ja uusi tieto saattaa muuttaa kokonaiskuvassa isojakin asioita. Tiedät tämän varmasti sangen hyvin.
Higgsin kentän on-off-potentialisoituminen on silkka hypoteesi, mennään liian tarkkoihin mallinnustarkkuuksiin, kun perusmallissa on paljon vielä epävarmuuksia.
Jo parinkymmenen vuoden päästä luulen tämän tarinan asettuvan tukevasti parodiaosastoon.
Siis Higgsin kentällä voi olla nyt useitakin arvoja ja sen summapotentiaali voi olla nolla, kun kaikki kvanttidynamiikka globaalisti huomioidaan.
Syyskuussa 2013 kysyin;
”Se, mitä itse aikoinani ajoin takaa, oli juuri tuo äärimmäinen tapaus, jossa tyypillisen hiukkasen aallonpituus ylittää kulloisenkin horisontin. Eikö tuolloin voida puhua lämpökuolemasta?”
Vastasit:
”Se ei kulje kohti lämpötasapainotilaa, eikä sellaista edes ole olemassa.
Samanlaisena pysyvää tilaa ei ole, vaan rakenteet jatkavat kehittymistä
Lämpökuolema ei ole maailmankaikkeuden tulevaisuus, vaan sen menneisyys. Gravitaatio vahvistaa pieniä epätasaisuuksia ja muodostaa miljoonien ja miljardien vuosien kuluessa monimutkaisia rakenteita kuten galakseja ja aurinkokuntia
On olemassa erilaisia arveluita siitä, mikä on aineen tulevaisuus pitkällä aikavälillä ja millaiseksi maailmankaikkeus lopulta päätyy: mutta ne ovatkin jo toinen tarina.”
Vastasin silloin:
”Luin vielä kerran ajatuksella läpi kirjoituksesi. OK, jos lämpötasapainotilaa ei ole eikä tule, niin se kiinnostava kysymys tietysti on, että MIKÄ sitten tulee. Tietysti miljoonien/miljardien vuosien aikaskaalassa gravitaatio tekee vielä rakenteita, se on selvää.
Sanot ”lämpökuoleman” olleen tuolloin 380.000 vuotta BB:stä. Mutta eihän tuolloin oltu lähelläkään lämpötasapainotilaa (sadastuhannesosa-asteen heitot inflaation muistona). Espoossakin oltiin rutkasti pitemmällä.
Uskoisin, että useimmat pähkäilevät historiaa pitemmälle kuin miljoonien ja miljardien vuosien päähän. Esim. aikaan jälkeen 10^100 vuotta, jolloin suurimpienkin mustien aukkojen uskotaan höyrystyneen.
Eli luulen,että useimmat tarkoittivat juuri tätä: ” mutta ne ovatkin jo toinen tarina”.”
Nyt kirjoitat kuitenkin:
”Jos kiihtyminen jatkuu, niin lopulta galaksitkin tuhoutuvat, kun niiden rakennusosat ajautuvat pala palalta pois galaksienväliseen tyhjyyteen, samoin galaksiryppäät ja kaikki muut rakenteet häviävät. Aikaskaala tälle on ehkäpä tuhat miljardia miljardia vuotta tai enemmän.
Maailmankaikkeudesta tulee tyhjä, pimeä ja tasainen. ”
Eusa:
Sekunnista eteenpäin mainitsemani asiat ovat järkevän epäilyn tuolla puolen, Higgsin kentän tilan muutos ja kvarkkigluoniplasman olomuodon muutos ovat asioita, jotka voivat mennä eri tavalla (vaikka se ei olekaan luultavaa).
Uusi tieto tuskin muuttaa yllä hahmoteltua kokonaiskuvaa sekunnin jälkeisen maailmankaikkeuden historiasta sen enempää kuin kokonaiskuva Euroopan historiasta viimeiseltä tuhannelta vuodelta tulee muuttumaan – luultavasti paljon vähemmän, koska Euroopan historia on paljon monimutkaisempi.
Ks. http://www.tiede.fi/blogit/maailmankaikkeutta_etsimassa/kysymysten_juurella
Higgsin kentän suhteen sinulla tuntuu menneen sekaisin kentän arvo ja arvoa vastaava potentiaalienergiatiheys (josta en kirjoittanut mitään). Tämä riittäköön tästä.
Lentotaidoton:
”Nyt kirjoitat kuitenkin”
Tarkoitatko, että koet kirjoitukseni jotenkin ristiriitaisiksi?
”Jos kiihtyminen jatkuu, niin lopulta galaksitkin tuhoutuvat, kun niiden rakennusosat ajautuvat pala palalta pois galaksienväliseen tyhjyyteen, samoin galaksiryppäät ja kaikki muut rakenteet häviävät.”
Eli laajeneminen voittaa lopulta gravitaation myös pienessä mittakaavassa (esim. mustaa aukkoa kiertävä planeetta)?
Eräässä artikkelissa (arxiv.org/abs/0704.0221) sanotaan seuraavaa:
”Local Group remains gravitationally bound in the face of the accelerated Hubble expansion. All more distant structures will be driven outside of the de Sitter event horizon in a timescale on the order of 100 billion years.”
Tosin eipä tällä ”välitilalla” ole lopulta merkitystä, kun kaikki materia lopulta katoaa protonien ja mustien aukkojen hajoamisen myötä.
thermonuclear:
”Eli laajeneminen voittaa lopulta gravitaation myös pienessä mittakaavassa (esim. mustaa aukkoa kiertävä planeetta)?”
Kyse ei ole tuollaisesta vertailusta (ja avaruuden laajeneminen on gravitaation ilmentymä). Galaksit (tai radoilla kiertävät planeetat) eivät laajene, ei niiden kohdalla ole mitään kilpailua laajenemisen kanssa.
Kysymys on vain siitä, että ei ole stabiileja rakenteita. Galaksitkin hajoavat hyvin pitkällä aikavälillä, kun hiukkaset ajautuvat pois muiden vetovoiman piiristä. Jos maailmankaikkeudessa olisi vain yksi galaksi, eikä avaruus laajenisi, niin tulos olisi sama, hiljalleen hiukkaset lentäisivät muiden ulottumattomiin.
Kysyin aiemmin: ” Eikö tuolloin voida puhua lämpökuolemasta?” Vastasit, että ei voi. ”Samanlaisena pysyvää tilaa ei ole, vaan rakenteet jatkavat kehittymistä”.
Kirjoitat nyt: ” Maailmankaikkeudesta tulee tyhjä, pimeä ja tasainen.” Kysyn taas: Eikö tämä ole lämpökuolema? Siis esim 10^100 vuoden kuluttua (tai kun tyypillisen hiukkasen aallonpituus ylittää kulloisenkin horisontin). Mitkä rakenteet jatkavat tuolloin kehittymistä?
Jos koen tämän ristiriitaiseksi, niin selitä. Eli mikä on ”se toinen tarina”? Vai onko makukysymys, mitä tarkoitetaan ”rakenteiden kehittymisellä?
Lentotaidoton:
Kirjoitin blogimerkinnässä https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/ikuisuus-vailla-lampokuolemaa/ seuraavasti:
”Tilannetta, jossa lämpötila on sama joka paikassa kutsutaan lämpökuolemaksi.”
Lämpötila on mielekäs käsite vain, jos aine on lämpötasapainossa. Tämä edellyttää sitä, että aineen osaset törmäilevät toisiinsa tarpeeksi. Jos aineen osaset ajautuvat erilleen, ne eivät törmäile toisiinsa, eivätkä tällöin ole lämpötasapainossa.
Wikipediat puhuvat ”lämpökuolemasta”:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Maailmankaikkeuden_l%C3%A4mp%C3%B6kuolema
”Lopulta prosessin tuloksena voi olla lämpökuolema.”
https://en.wikipedia.org/wiki/Future_of_an_expanding_universe
“Ultimately, if the universe reaches a state in which the temperature approaches a uniform value, no further work will be possible, resulting in a final heat death of the universe.”
Näinkin voi käydä:
“What happens after this is speculative. It is possible that a Big Rip event may occur far off into the future. Also, the universe may enter a second inflationary epoch, or, assuming that the current vacuum state is a false vacuum, the vacuum may decay into a lower-energy state.”
Taikka vielä hurjempaa:
“The universe could possibly avoid eternal heat death through quantum fluctuations, which could produce a new Big Bang in roughly 10^10^56 years.”
Lentotaidoton:
En viitsi Wikipedia-artikkeleita ruveta kommentoimaan, niiden taso on fysiikassa hyvin vaihteleva.
OK, ymmärrän. Voitko sitten suositella jotain muuta luotettavampaa (Suomi/Englanti)? Uskoisin monia muitakin kiinnostavan.
Lentotaidoton:
Tuo yllä linkittämäni blogimerkintähän käsittelee lämpökuolemaa:
https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/ikuisuus-vailla-lampokuolemaa/
Anteeksi jankkaukseni.
Lopetit tuon aiemman blogikirjoituksesi lauseeseen: ” On olemassa erilaisia arveluita siitä, mikä on aineen tulevaisuus pitkällä aikavälillä ja millaiseksi maailmankaikkeus lopulta päätyy: mutta ne ovatkin jo toinen tarina.”
Juuri tästä ”toisesta tarinasta” olisin ollut kiinnostunut. Ja jatkat edelleen keskusteluissa:
”Erilaiset arviot maailmankaikkeuden lopputilasta olisivat erillisen merkinnän aihe, mutta yleisesti esitettyihin vaihtehtoihin ei kuulu sellainen lämpökuolema, jossa maailmankaikkeuden aineen lämpötilaerot tasaantuisivat. Yksi mahdollisuus on kyllä, että näkemämme maailmankaikkeuden osa tyhjenee kokonaan, niin että ainetta ei ole lainkaan (tai on vain horisontin Hawkingin säteily).
Lämpökuolema yleensä viittaa siihen, että aine on termisessä tasapainossa siten, että kaikkien sen osien lämpötila on sama ja entropia on maksimiarvossaan. Jos avaruus on tyhjä, niin en kutsuisi tätä lämpökuolemaksi.”
Vert. ” Maailmankaikkeudesta tulee TYHJÄ, pimeä ja tasainen”.
Vaan onpahan totta se, että ken elää, se näkee.
Nykymuotoinen ihminen tuskin näkee, tai pystyy edes arvailemaan sitä, mikä on todellisuus miljardien vuosien kuluttua.
Kuitenkin Syksyn kirjoitus avaa ajattelulle näköaloja, ja se on tärkeää, etenkin nuorisolle.
Minä, joka olen vanha ja kalkkeutunut, uskon että aina löydetään jotain uutta, jonka seurauksena selitykset ja teoriat muuttuvat tai täsmentyvät.
Toive: lisää kirjoituksia, kommentteja ja kyselyjä!