Arkisto

Oppimisesta ja vapaudesta

29.4.2015 klo 00.25, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

Puhuin viime perjantaina 24.4. Lauttasaaren yhteiskoulun 70-vuotisjuhlissa. Olin kyseisessä koulussa yläasteen ja lukion. Puheeni meni jokseenkin seuraavasti. (Olen tähän korjannut ja tarkentanut mainintani Bielefeldin yliopiston tutkimuksesta.)

Minua pyydettiin puhumaan tulevaisuuden koulusta. Vastasin, että en ole paras henkilö siihen, kun en tunne nykyisyydenkään koulua. Sanon kuitenkin muutaman sanan oppimisesta ja vapaudesta, aihetta sivuten.

Eräs nykyajan merkittävä ero niihin aikoihin, kun itse kävin koulua, on tiedon laaja ja nopea saatavuus internetistä. Voidaan sanoa, että sen takia on tärkeää keskittyä opetuksessa tiettyjen tietojen välittämisen sijaan kykyyn arvioida ja vertailla tietoja, eli lukea kriittisesti. Mutta perehtyminen on myös hyödyllistä.

Otan esimerkiksi matematiikan. Voi kysyä, mitä järkeä on opetella laskemaan yksinkertaisia integraaleja, kun tuloksen saa Wolfram alphasta muutamassa sekunnissa. Niiden kohdalla, jotka jatkavat koulun jälkeen opintoja aloilla, joilla pitää laskea, yksinkertaisten laskujen oppiminen on toki välttämätön askel monimutkaisiin laskuihin, joiden tuloksia ei saa automaattisesti mistään. Mutta he ovat vähemmistö. Matematiikan opiskelusta on kuitenkin muillekin hyötyä, koska se opettaa ajattelemaan tarkasti ja perehtymään yksityiskohtiin, mikä terävöittää analyyttistä ajattelua ja keskittymiskykyä.

Eräs kollegani Bielefeldin yliopistossa Saksassa kertoi, että siellä oli tehty katsaus koulussa suoritettujen opintojen arvosanojen, sisäänpääsykokeiden arvosanojen ja yliopistokurssien arvosanojen korrelaatioista kielitieteessä ja kirjallisuudentutkimuksessa. Paras ennustava tekijä hyvälle arvosanalle näiden aineiden yliopistokursseista oli hyvä kouluarvosana matematiikassa. (Korrelaatiosta ei tietenkään voi yksinään päätellä syy-seuraus -suhdetta.)

Liikuntaakaan ei opeteta sitä varten, että kaikista tulisi ammattiurheilijoita, vaan kehon harjoittamiseksi ja pitämiseksi kunnossa. Vastaavasti vaativien älyllisten asioiden tekeminen harjoittaa ja kehittää älyä.

Ainakin yliopistossa on kuitenkin paineita muokata opetusta sellaiseksi, että siitä on vain välitöntä, soveltavaa hyötyä, joka auttaa kilpailukyvyn nostamisessa, ja muutenkin lisätä kilpailua opetuksessa ja tutkimuksessa. Minä en pidä kilpailemisesta, enkä etenkään siitä, että siitä tehdään opetus- tai tutkimusjärjestelmän läpitunkeva periaate.

Yksi syy on se, että kilpailussa on voittajia ja häviäjiä, ja on ikävä hävitä.

Jossain mielessä epätasa-arvoisuus tosin kuuluu tieteeseen, ja oppimiseen yleisemmin. Tieteessä kaikkien panos ei ole yhtä arvokas eivätkä kaikki näkökulmat ole yhtä hyödyllisiä – itse asiassa jotkut näkemykset ovat tyystin hyödyttömiä tai niistä on jopa haittaa. Tutkimuksen edetessä toiset tutkijat osoittautuvat olevan oikeassa ja väärät näkökannat jätetään syrjään.

Yhtä lailla tietynlaisessa oppimisessa jotkut vastaukset ovat oikein ja toiset väärin, ja on tärkeää oppia kohtaamaan se, että on väärässä. (On toki paljon ainekohtaisia eroja: vaikkapa kuvataiteeseen arviointi oikeasta ja väärästä istuu huonosti.)

Vastakkainasettelu oikean ja väärän välillä on kuitenkin eri asia kuin kilpaileminen toisten kanssa siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Tieteessä ideoiden vastakkainasettelu takaa etenemisen kohti tarkempaa tietoa, mutta tutkijoiden yhteistyö on välttämätöntä tutkimuksen tekemiselle.

Jos kilpailun yksi ongelma on se, että häviäminen on ikävää, niin toinen ongelma on se, että voittaminen tuntuu hyvältä. Se houkuttelee mittaamaan oman arvonsa kilpailun tulosten mukaan ja johdattelee sellaiseen ajatukseen, että onnellinen elämä on kiinni kilpailun voittamisesta. Tällöin luovuttaa oman arvonsa määrittelemisen niille tahoille, joilla on valta päättää siitä, mistä kilpaillaan, millä säännöillä ja jakaa palkintoja. Kilpailu johdattelee tavoittelemaan elämää, joka ei ole vapaata, vaan jossa on riippuvainen ylempien arvioista ja kokee oman arvonsa määräytyvän saavutuksista, muiden laatimien mittareiden mukaan.

Tällainen kilpaileminen opettaa myös olemaan kyseenalaistamatta kilpailun määrittäjien asetelmaa siitä, mikä on tavoiteltavaa ja mikä on oikein. Jos ei toimi sääntöjen mukaan, ei voi voittaa. Tällaisen viitekehyksen sisäistäminen on vaarallista.

Luottamus yhteiseen viitekehykseen ja sitoutuminen sen sääntöihin on tietysti toimivan yhteiskunnan edellytys. Tämä onkin Suomen yksi vahvuus. Mutta yhteiskunnan normaalitila on nyt, ja on ollut aiemmin, rasistinen, seksistinen ja muilla tavoin syrjivä. Koulussa oppii paljon sellaista, mikä ei ole opetussuunnitelmassa, mukaan lukien yhteiskunnan normeja, niin tarpeellisia kuin sortaviakin.

Laajemmin ajateltuna yhteiskuntamme on hyvin moraaliton. Esimerkiksi puhelintemme ja tietokoneidemme raaka-aineet tulevat osittain maista, joissa käydään sanoinkuvaamattoman raakoja sotia niiden hallitsemisesta, ja laitteet on usein koottu epäinhimillisissä oloissa. On itse asiassa kuvaavaa, että on vaikea edes saada selville –se on jopa laitteiden valmistajille vaikeaa– mihin kaikkeen on osallinen vain ostamalla puhelimen.

Meillä on sotiin suorempikin osallisuus. Suomi käy asekauppaa esimerkiksi Israelin ja äsken Jemeniin hyökänneen Saudi-Arabian kanssa. Mittavien ihmisoikeusrikkomusten edesauttaminen on osa normaalia toimintaa, johon koulu meitä valmistaa. On normaalia, että suomalaiset yritykset valmistavat kehittynyttä teknologiaa, aseet ja niiden komponentit ovat normaali osa tällaisia tuotteita, on normaalia mennä yritykseen töihin, on normaalia olla kyseenalaistamatta yrityksen toimintaa, on normaalia tehdä parhaansa työssään. Vastuu ei rajoitu aseyritysten työntekijöihin: esimerkiksi me kaikki edistämme katastrofaalista ilmastonmuutosta vain elämällä tavalla, joka on normaalia.

Kyse ei ole siitä, että tavoittelisimme ihmisten kurjuutta tai ympäristön tuhoutumista, vaan siitä, että jokainen on oppinut tekemään oman osansa kyseenalaistamatta toiminnan kehystä, jopa pelkäämään sen ulkopuolelle asettumista.

Jos koulun tehtäviin kuuluu oppilaiden kasvattaminen yhteiskunnan jäseniksi, ja luottamuksen rakentaminen toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan, niin yhtä lailla on tarpeen auttaa oppilaita kehittämään sellaista ymmärrystä ja itseluottamusta, joka tekee mahdolliseksi yhteiskunnan normaalina pidetyn toiminnan kyseenalaistamisen. Se on edellytys yhteiskuntamme kääntämiseksi nykyisiltä urilta suuntaan, joka tekee maailmasta oikeudenmukaisemman ja elettävämmän.

6 kommenttia “Oppimisesta ja vapaudesta”

Esaako sanoo:

30.4.2015 00:28

Hei Syksy,

Näin kuvan teistä, jossa kirjoitit ”Save the Arctic”.

Mitä haittaa pohjoisnavan sulamisesta olisi?

Eikö suurempi haitta olisi gröönlannin ja etelänavan sulamisesta.

Vastaa
Heikki Poroila sanoo:

30.4.2015 00:52

Viisaasti ja myös moraalisesta näkökulmasta rohkeasti kirjoitettu! Eihän tässä maassa kukaan enää tohdi sanoa ääneen, että asekauppa on moraalitonta eikä kännykkäteollisuus paljoakaan sitä parempaa. En pyydä vaihtamaan kosmologiaa politiikkaan, mutta kiitäs, jos jaksat molempia.

Vastaa
Syksy Räsänen sanoo:

30.4.2015 14:07

Esaako:

Kyse ei ole pelkästään sulamisen ongelmista, vaan myös herkän ekosysteemin suojelemisesta. Ks. esim.

http://www.greenpeace.org/finland/fi/kampanjat/ilmastonmuutos/Arktis/suomalaisten-suosikit/Syksy-Rasanen-Arktiksen-puolesta/

https://www.savethearctic.org/

http://www.realclimate.org/index.php/archives/2012/01/an-arctic-methane-worst-case-scenario/

Vastaa
Lentotaidoton sanoo:

30.4.2015 16:33

Aikoinaan opiskellessani ja myöhemmin työelämässä (ei fyysisessä) opin harrastamaan painonnostoa ja voimanostoa. Koin sen erittäin rentouttavaksi vastapainoksi opiskelulle/työlle. Myös kilpailin/kilpailen. Jos koulussa annetaan arvosanoja edistyksen mukaan, niin myös urheilussa. Harva on kuitenkaan ykkönen/kultamitalisti.

Olen vuosien varrella tullut siihen näkökantaan, että tutkijapiireissä (sekä yksittäisinä tutkijoina että tutkimusryhminä) siellä vasta veristä, mustasukkaista kilpailua käydään kullasta ja kunniasta (rahoista , maineesta ja viittauksista). Vaikka useinmiten homma otetaan tosissaan, on harrastelijamainen urheilu lasten leikkiä tähän verrattuna.

Toivottavasti et tarkoittanut teilata tällaista minunlaistani kilpailemista. Minun kohdallani ainakin tämä on ollut suuresti elämää eteenpäin vievä voima, sekä onnistumisien/epäonnistumisien kokemisena että maailmaa avartavana matkusteluna (esim aikoinaan MM-kisat Pretoriassa, Amerikassa jne) paikoissa, joihin ”siviilissä” ei koskaan olisi lähtenyt. Ainakaan meidän urheilussamme eivät rasistiset ennakkoluulot näyttele mitään osaa. Terve, ei-dogmaatinen yhteisöllisyys urheilussa on positiivinen asia yleisesti yhteiskunnassa. Uskontokin on yhteisöllistä, mutta arvodogmaattisena elämää rajoittavana monasti vahingollista ja varsin epäpuraista (kuten olemme jokapäiväisissä uutisissa saaneet nähdä).

On myös verissä päin kilpaurheilua. Ehkä jokaisella inhimillisen toiminnan alueella on tervettä ja epätervettä kilpailua. Itselleni on (amatööritason) dopinginvastainen kilpaileminen ollut myönteinen, vapauttava kokemus. Mitalejakin on tullut, mutta niillä on lopuksi vain henkilökohtaista miellyttävien muistojen havinaa.

Vastaa
Syksy Räsänen sanoo:

4.5.2015 20:31

Lentotaidoton:

Urheilussa tapahtuvan kilpailun sovittaminen tähän vaatisi tarkempaa miettimistä; kaikki kilpailu ei ole epätervettä.

Vastaa
Peppi sanoo:

19.5.2015 00:01

Aina siinä vaiheessa, kun olen lopullisesti menettämässä uskoni ihmiseen, käyn lukemassa blogiasi. En ole vielä joutunut pettymään. Kiitos.

Vastaa

Vastaa Peruuta vastaus

Gravitaation elämä

22.4.2015 klo 01.10, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua , Kosmologia

2000-luvun alkupuolella olin tutkijana Oxfordissa, ja aloittelin maailmankaikkeuden rakenteiden laajenemisvaikutuksen selvittämistä. Tuntiessani itseni tyhmäksi ja hämmentyneeksi yleisen suhteellisuusteorian hienouksien suhteen käännyin Pedro Ferreiran puoleen. Keskustelujemme jälkeen oloni oli entistä hölmömpi, mutta vähemmän hämmentynyt. Törmäsin Pedroon viimeksi tammikuussa konferenssissa Oslossa. Hän mainitsi kirjoittaneensa populaarin kirjan yleisestä suhteellisuusteoriasta. Vastasin, että kustantaja Kimmo Pietiläinen oli jo kaupitellut sitä minulle, huonolla menestyksellä.

Seuraavalla viikolla postissa tuli Pedrolta hänen kirjansa käännös Täydellinen teoria. Ei kai siinä muuta voinut kuin lukea kirja ja kirjoittaa arvostelu.

Kirja esittelee yleistä suhteellisuusteoriaa historian ja keskeisten henkilöiden kautta: Pedro nimittää kirjaa yleisen suhteellisuusteorian elämänkerraksi. Tiesin tarinan palasia, mutta kirjassa oli paljon uutta tietoa, ja Pedro on kutonut faktoista ja anekdooteista sujuvan kokonaisuuden. Kirja on myös varustettu kattavilla lähteillä, joilla kuvaa voi syventää.

Kirja jaettu yhtä aihetta käsitteleviin lukuihin, jotka enimmäkseen etenevät aikajärjestyksessä. Tapahtumat alkavat Albert Einsteinin ensimmäisistä suhteellisuusteoriaa ja painovoimaa koskevista pohdinnoista vuonna 1907, kaksi vuotta suppean suhteellisuusteorian löytämisen jälkeen. Pedro käy läpi yleisen suhteellisuusteorian etsimistä ja muotoilua, mutta teorioiden matemaattinen ja fysikaalinen sisältö esitellään kuvaillen ja summittaisesti, pääpaino on henkilöissä ja teorian vaiheissa.

Tekstissä korostuu se, miten määrittelevä kokemus ensimmäinen maailmansota oli Einsteinin sukupolven fyysikoille. Arthur Eddingtonin pasifismi ja kansallismielisyyden vastustaminen vei hänet melkein vankilaan, kun taas Aleksander Friedmannille myönnettiin pommitustarkkuuden parantamisesta kunniamitali. Karl Schwarzschild löysi nimeään kantavan mustia aukkoja kuvaavan yleisen suhteellisuusteorian ratkaisun joulukuussa 1915, kuukauden kuluessa teorian löytämisestä, ollessaan itärintamalla sotimassa. Tämä suhteellisuusteorian tärkeimpiin ratkaisuihin kuuluva aika-avaruus jäi hänen testamentikseen: puoli vuotta myöhemmin Schwarzschild oli jo kuollut rintamalla saamaansa tartuntaan.

Samalla tapaa toinen maailmansota määritteli fyysikoiden sen sukupolven, jonka ikoniksi Richard Feynman on nostettu. Melkein kaikki tuon ajan johtavat yhdysvaltalaiset tutkijat olivat mukana ydinaseiden valmistamisessa, ja heidän kollegansa Neuvostoliitossa seurasivat perässä.

1910-luvn loistavan alun ja maailmankuvan 1920-luvulla mullistaneiden kosmologisten sovellusten jälkeen yleisen suhteellisuusteorian edistys hidastui. Einstein itse vaelsi umpikujiin etsiessään kaiken teoriaa irrallaan muusta tiedeyhteisöstä, ja yleisen suhteellisuusteorian osuus surkastui matemaattiseksi rakennelmaksi, jolla ei katsottu olevan paljon tekemistä muiden fysiikan ilmiöiden kanssa. (Jotkut ovat vieläkin tämän yli puoli vuosisataa vanhan käsityksen vallassa.) Kirjassa käydään hyvin läpi se, miten kuiva kausi loppui uusien tähtitieteellisten havaintojen kautta, joiden selittäminen toi yhteen astrofyysikkoja ja suhteellisuusteoreetikkoja, hiukkasfyysikoiden tuodessa kokemuksensa ja arvovaltansa mukaan peliin.

Yleisen suhteellisuusteorian tutkimus nousi 1950-luvun lopulla taas jaloilleen, ja on siitä pitäen jatkunut menestyksekkäästi. On kuitenkin aiheellista, että Pedro käy läpi myös varoittavia tapauksia, kuten Joseph Weberin. Weber väitti 1960-70-luvun vaihteessa löytäneensä gravitaatioaaltoja ja hänen tuloksiaan julkaistiin johtavissa lehdissä, kunnes epäilyt kasvoivat. Lopulta Weberin tulokset kumottiin ja hän vietti uransa loppupuolen tiedemaailman reunoilla, pystymättä myöntämään virheitään.

Tuoreempien kosmologisten yllätysten, kuten pimeän aineen ja pimeän energian jälkeen kirja käsittelee kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian yhdistämistä, muun muassa Stephen Hawkingin mustien aukkoja koskevien tulosten kautta. Tässä kvanttigravitaatio-osuudessa on hieman toistoa, ja loppuosuuden tutkimuksen sisältöä kenties muutenkin selitetty vähemmän selvästi kuin aiemmin, eikä kerronta tunnu yhtä vetävältä. Voi tosin olla, mielenkiinnon puute johtuu kohdallani siitä, että asiat ovat minulle tutumpia. Lopuksi Pedro kirjoittaa omasta erityisalueestaan, yleisen suhteellisuusteorian tuolla puolen olevista gravitaatioteorioista, sekä tulevaisuuden kokeista joilla niitä testataan, koskettavalla henkilökohtaisella otteella.

Pedro on kelpo tarinankertoja, ja minulle tuli lämmin olo kirjaa lukiessa: tämä on minun yhteisöni historiaa, kollegan kertomana. Alkupuolen henkilöt on kohdannut oppikirjoissa, loppupuolella Pedro tulee osaksi tarinaa, ja muutkin henkilöt alkavat ovat tuttuja konferensseista ja tutkimusvisiiteistä.

Käännös on enimmäkseen sujuvaa mutta huonoa suomea. Toisinaan saa arvailla mistä oikeastaan on kyse. Esimerkiksi jokusen kerran teoreettiseen oivaltamiseen liittyvää sanaa ”keksiä” käytetään silloin, kun kyse on kokeellisesta löytämisestä. Pedron jutusteleva tyyli kuitenkin välittyy, vaikka sen kuiva huumori menettääkin teräänsä. Käännöksen taso ei yllätä: Terra Cognitan Kimmo Pietiläinen kääntää ja julkaisee kovaa tahtia hyviä kirjoja, joita muut eivät suomenkielelle tuo. Kyse ei oikeastaan ole siitä, onko Täydellinen teoria käännetty hyvin vai huonosti, vaan siitä, onko se saatavilla suomeksi vai ei. Pedro oli iloinen siitä, että hänen kirjansa on suomennettu, ja niin olen minäkin.

5 kommenttia “Gravitaation elämä”

Jarno sanoo:

25.4.2015 19:18

Yhdyn Syksyn loppukaneettiin. Kiitokset Kimmo Pietiläiselle tärkeästä suomennostyöstä.

Minulle tämä kirja selvensi mm. asiaa, jota olen jo vuosia kummastellut; syyn minkä vuoksi Einstein ei saanut Nobelin palkintoa yleisestä suhteellisuusteoriastaan.

Vastaa
Harri sanoo:

28.8.2015 21:02

Syksy, kiitos hyvästä blogistasi ja tästäkin kirja-arvostelusta, erityisesti sisällön peilaamisesta fysiikan tieteenaloihin.

Sen sijaan suomen kielen tason arviointiin sopisi paremmin suomen kielen kuin fysiikan akateeminen pätevyys. Mitä itse ajattelisit, jos muun alan asiantuntija, jolla ei ole tutkintoa fysiikasta, arvioisi mutu-periaatteella sinun kuvauksiasi fysikaalisista teorioista huonoiksi? Ylivertaisuusvinouma (Dunning-Kruger-vaikutus) pätee niin fysiikassa kuin suomen kieliopissakin – tässäkin kommentissani saatan myös itse sortua siihen. 😉

Itse olen työskennellyt kielialan ammattilaisena parikymmentä vuotta, ja mielestäni Kimmo Pietiläisen suomennokset ovat erittäin hyvää suomea.

Kielitoimiston sanakirja:
keksiä
…
2. havaitsemisesta, vars. löytämisestä.
…
a. huomata, havaita, saada näkyviin, selville
…
b. todeta ensimmäisenä jnk olemassaolo, tehdä jk tunnetuksi, löytää. Keksiä uusi alkuaine. Keksiä uusi laulaja.

”sujuvaa mutta”
pitää olla ”sujuvaa, mutta”

”arvailla mistä”
p.o. ”arvailla, mistä”

”suomenkielelle”
p.o. ”suomen kielelle”

jne.

Joka tapauksessa omat tekstisi ovat varsin sujuvia, eivätkä pienet kielivirheet juurikaan haittaa sisällön ymmärtämistä.

Vastaa
Syksy Räsänen sanoo:

28.8.2015 21:07

Harri:

Ei tarvitse olla kielitieteilijä arvioidakseen sitä, onko teksti ymmärrettävää.

Vastaa
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Yleinen suhteellisuusteoria sata vuotta
Paluuviite: Kosmokseen kirjoitettua | Meri ei ole tyyni