Arkisto
- toukokuu 2023
- huhtikuu 2023
- maaliskuu 2023
- helmikuu 2023
- tammikuu 2023
- joulukuu 2022
- marraskuu 2022
- lokakuu 2022
- syyskuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- huhtikuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- joulukuu 2021
- marraskuu 2021
- lokakuu 2021
- syyskuu 2021
- elokuu 2021
- kesäkuu 2021
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- tammikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- heinäkuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Sattuman kauppaa
Olen kirjoittanut tutkimusrahoituksen hakemisen ongelmista lähinnä hakijan näkökulmasta. Ajattelin nyt katsoa asiaa enemmän arvioijan vinkkelistä. Olin viime syksynä, ja sitä ennen vuonna 2015, Helsingin yliopiston kolmivuotisten tutkimusmäärärahojen arviointipaneelissa, joten käytän sitä esimerkkinä. Olen arvioinut hakemuksia ja tutkijoita myös Etelä-Afrikan kansalliselle tutkimussäätiölle, Iso-Britannian Royal Societylle ja Puolan kansalliselle tiedekeskukselle.
Helsingin yliopiston kolmivuotinen tutkimusmääräraha on 50 000 € vuodessa, mikä kattaa yhden jatko-opiskelijan palkan (plus matkakuluja ja muita pieniä kuluja kuten julkaisumaksuja) tai melkein yhden väitelleen tutkijan palkan. Vuonna 2019 rahaa oli jaossa yhteensä 2.55 miljoonaa euroa.
Hakemukset jaetaan tiedekunnan mukaan paneeleihin, joissa on 4-6 jäsentä. Ensimmäisellä kierroksella paneeli valitsee jatkoon lupaavimmat hakijat, joilta pyydetään tarkempi hakemus. Toiselle kierrokselle selvinneet paneeli laittaa paremmuusjärjestykseen. Yliopiston tutkimusneuvosto antaa paneelien lausuntoihin nojaten ehdotuksen rehtorille, joka tekee päätöksen rahan saajista.
Arviointi tehdään Helsingin yliopiston henkilökunnan voimin. Tässä on se hyvä puoli, että rahaa ei mene ulkoisten arvioijien matkakuluihin ja palkkioihin, vaan kaiken budjetoidun rahan voi antaa määrärahoina. Tietysti hakemusten arviointiin kuluva työaika on poissa muista tehtävistä (erityisesti tutkimuksesta, josta joustavimpana leikataan ensimmäiseksi), mutta en tiedä paljonko tätä huomioidaan rahoitusinstrumenttien tehokkuutta arvioidessa.
Huono puoli on se, että koska tutkimusyhteisö on tiivis, monet paikallisista tutkijoista jotka ovat päteviä arvioimaan tietyn hakemuksen tieteellisiä ansioita ovat siihen myös jäävejä. Kun hakemuksia tulee monelta alalta ja tutkimuskohteet ovat erikoistuneita, paneelin jäsenet joutuvat arvioimaan hakemuksia aiheista, joista he eivät tiedä mitään. (Mainittakoon, että Suomen Akatemia käyttää ulkomaisia arvioijia, joista ainakin osa on alan asiantuntijoita.)
Niinpä kaikkein tärkeimpiä asioita, kuten miten ehdotus sijoittuu tutkimuksen kentälle, miten merkittävä tutkimuskysymys on ja millaista edistystä siinä voi odottaa, voi usein ottaa huomioon vain hyvin rajallisesti. Omalta osaltani voin sanoa, että oli poikkeus, kun pystyin arvioimaan hakemuksen tieteellisiä ansioita. Usein voi vain luottaa hakijan esittämiin väitteisiin työn tärkeydestä, mikä palkitsee suuret puheet, ei realistisia arvioita.
Hakemuksia sitten arvioidaan niiden asioiden perusteella mitä ymmärretään, kuten hakijan numeerisesti mitattavat ansiot (julkaisujen määrä, aiemmat apurahat, kokemus tutkimusryhmien johtamisesta) ja se miten selvästi hakemus on kirjoitettu. Tässä voivat nousta tärkeiksi sellaiset seikat, jotka ovat tutkimuksen tekemisen kannalta aivan yhdentekeviä, kuten onko aikataulu yksityiskohtainen ja onko siitä Gantt-kaavio.
Toissijaisiin seikkoihin nojautumista pahentaa se, että laadukkaita hakemuksia on paljon enemmän kuin niitä, joita voidaan rahoittaa, ja jotenkin hakemukset pitää erottaa toisistaan.
On nurinkurista, että rahahakemuksia arvioidaan paljon epämääräisemmin ja sattumanvaraisemmin kuin tieteellisiä artikkeleita, vaikka tutkimusrahoituksen saaminen on tutkijalle paljon merkittävämpi meriitti kuin artikkelin julkaiseminen tietyssä lehdessä.
Artikkelien vertaisarviointiin kuuluu kirjoittajan ja arvioijan välinen dialogi. Minulle on artikkelin vertaisarvioijana käynyt niin, että olen virheellisesti luullut artikkelissa olevan ongelman, ja kirjoittaja on voinut osoittaa, että olen väärässä. Tämä siitä huolimatta, että kyse on artikkeleista, joiden alan tunnetun hyvin ja joiden arviointiin käytän enemmän aikaa kuin rahahakemusten (en usko olevani tässä yksin). Tutkimusrahoituksen kohdalla on sen sijaan yleinen käytäntö, että hakija ei voi kommentoida arvioita, eikä välttämättä edes saa niitä tietoonsa.
Niinpä hakuprosessissa on paljon satunnaisuutta, ja on kyseenalaista, tuottaisiko samojen hakemusten arvioiminen eri paneelilla samaa tulosta. Toistettavuuden parantaminen, esimerkiksi antamalla mahdollisuus kommentoida arvioita, kuitenkin lisäisi ennestään hakemusprosessiin meneviä resursseja, ja niitä kuluu jo nyt kohtuuttomasti.
Edellisen merkinnän kohdalla kysyttiin, mikä sitten olisi ratkaisu. Erilaisia rahoitusmalleja on pohdittu, ja kilpaillun rahoituksen osuus on iso kysymys, jota olisi syytä miettiä. Mainitsen tässä vain neljä pientä ehdotusta.
Ensinnäkin, aiempaa tutkimusrahoitusta ei pitäisi käyttää mittarina tutkimusrahoitusta ja työpaikkoja jaettaessa. Tutkijoiden vertaaminen ei ole helppoa, joten on houkuttelevaa ulkoistaa vastuu aiemmille arvioijille. Rahoitusprosessien tulokset ovat kuitenkin epäluotettava mittari, koska ne eivät ole toistettavissa. Tutkijoilla on paljon erilaisia meriittejä: artikkelien sisältö, lukumäärä ja julkaisukanavat, puheiden sisältö, lukumäärä ja pitopaikat, artikkelien saamien viitteiden määrä, edelliset työpaikat, opetuskokemus, palkinnot ja niin edelleen. Näistä tutkimusrahoituksessa lienee eniten satunnaisuutta.
Toisekseen, jatko-opiskelijoiden rahoitus pitäisi saada vakaalle pohjalle ja hoitaa keskitetysti, ei jättää sitä ohjaajien hakemusten ja apurahojen varaan. Sattumanvaraisuutta ja epävarmuutta rahoituksessa tulisi muutenkin vähentää. Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta on viime vuosina antanut rahaa hakijoille, jotka menestyvät Suomen Akatemian tai Euroopan tutkimusneuvosto ERC:n hauissa, mutta eivät saa rahoitusta. Tämä on esimerkki siitä, miten voidaan välttää raskas hakuprosessi käyttäen olemassa olevia (sinänsä ongelmallisia) arvioita. Käytäntö myös lieventää sitä ongelmaa, että jos rahaa ei saa, hakemukseen käytetty aika on mennyt hukkaan.
Kolmannekseen, arvioijia tulisi kouluttaa ja ohjeistaa paremmin. Nykyään käytetään yhä enemmän aikaa siihen, että tutkijoita koulutetaan kirjoittamaan hakemuksia, mutta niiden arvioijilla ei välttämättä ole mitään koulutusta tehtävään. Opastuskin on usein puutteellista.
Vuonna 2015 huomautin siitä, että yliopisto ei antanut ohjeita sukupuolen huomioimiseen hakemuksia arvioidessa: pitäisikö yhtä hyvien hakemusten kohdalla suosia hakijaa, jonka sukupuoli on alalla aliedustettuna vaiko ei? Nyt neljä vuotta myöhemmin ohjeita ei vieläkään ollut. Myöskään omien ennakkoluulojen tunnistamisesta ei ollut mitään ohjeita. Kysyttäessä kerrottiin, että tutkimusneuvosto hoitaa sukupuolikysymyksen. Mutta sinne mennessä hakemukset ovat käyneet jo läpi yhden leikkurin, eikä pois jätettyjä hakemuksia voi ottaa huomioon. Diversiteettin ja tasapuolisuuden parantamiseen tähtäävät käytännöt –mitä ne ovatkaan– pitää toteuttaa kaikilla tasoilla, ensimmäisistä arvioista alkaen.
Neljännekseen, olisi syytä tunnustaa tutkimusrahoitukseen liittyvä satunnaisuus. Koska arvioissa on joka tapauksessa paljon satunnaisuutta, voisi säästää aikaa ja vaivaa tekemällä prosessista avoimesti satunnaisen. Paneeli voisi karsia pois huonot hakemukset ja rahansaajat voitaisiin arpoa jäljelle jääneiden joukosta – mahdolliset painotukset tieteenalojen, sukupuolen ja muiden tiedepoliittisten seikkojen huomioimiseksi on helppo ottaa arvonnassa huomioon.
Fysiikan instituutti FQXi jakoi vuodesta 2006 alkaen pieniä apurahoja tällaisella menetelmällä, mutta nyt järjestelmä on ilmeisesti muuttunut. Nature raportoi, että muutkin rahoittajat ovat käyttäneet arvontaa, esimerkiksi Uuden-Seelannin terveystutkimusneuvosto ja Sveitsin kansallinen tiedesäätiö SNSF.
Arvonta säästää hakemusten tekemiseen ja arvioimiseen menevää aikaa ja vähentää ennakkoluulojen merkitystä. Samalla on mahdollista vetää raja siitä, ketkä pääsevät toiselle kierrokselle (eli arvontaan) vain hakemusten laadun perusteella. Nykyään toiselle kierrokselle otettavien hakemusten määrä on rajattu, joten oleellisesti yhtä hyvältä vaikuttavat hakemukset voivat päätyä tai olla päätymättä jatkoon, koska jokseenkin yhtä hyviä hakemuksia on paljon.
Naturen artikkelissa mainitaan myös vähemmän ilmeinen hyöty: kun kaikki tietävät, että rahan saaja on päätetty avoimen sattumanvaraisesti (toisin kuin nykyään, missä kyse on peitellystä sattumanvaraisuudesta), rahan saamista ei pidetä yhtä isona meriittinä. Täten saajat eivät pidä itseään niin paljon muita parempina – ja oletettavasti rahatta jääminen ei ole yhtä paha isku. Rahoituspäätökset kun ovat omanarvontuntokysymyksiä, vaikka tietäisi, että päätökset eivät luotettavasti mittaa pätevyyttä.
Rahoituksen arpominen vaikuttaa mielekkäältä vaihtoehdolta silloin, kun päteviä hakijoita on selvästi enemmän kuin myönnettäviä määrärahoja, ja luotettava erottelu niiden välillä vaatisi merkittävästi enemmän resursseja kuin mitä siihen ollaan valmiita laittamaan tai on mielekästä laittaa. Tämä on Helsingin yliopiston kolmivuotisten määrärahojen tilanne.
Ei ole selvää, tuottaisiko arvonta parempia tuloksia kuin nykyinen järjestelmä. Vastaavasti ei ole selvää, onko nykyinen järjestelmä parempi kuin arvonta. Tutkimusrahoituksen järjestelmät eivät ole evidence-based, eli ne eivät perustu tutkittuun tietoon ja kattaviin arvioihin eri vaihtoehdoista, joissa kaikki tekijät (kuten hakemuksiin käytetty aika ja niissä vaaditun liioittelun vääristävät vaikutukset) olisi huomioitu.
Kun hakijoille laaditaan entistä enemmän mittareita, olisi syytä kiinnittää huomiota siihen, mitä ne mittaavat ja kuinka luotettavia niiden tulokset ovat.
8 kommenttia “Sattuman kauppaa”
Vastaa
Lyijyä ja painoja
Francis Baconin teoksen Novum Organum ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi 400 vuotta. Olen mielelläni siteerannut Baconin siinä esittämää huomiota, että totuus kehkeytyy ennemmin virheistä kuin sekaannuksesta. Kun tein niin taas viime syksyn kurssilla Fysiikkaa runoilijoille, ajattelin, että pitäisi varmaan lukeakin kirja. (Puhuin kirjasta hieman marraskuussa Kauniaisten musiikkijuhlilla.)
Novum Organum on tieteenhistorian keskeinen teksti. Nimi tarkoittaa uutta työkalua, ja kirjassa Bacon hahmottelee uudenlaista tapaa ymmärtää maailmaa, nimittäin (nykykielellä ilmaistuna) tieteellisiä menetelmiä ja luonnontieteellistä maailmankuvaa. Bacon oli protofyysikko: hänen ideansa ja käytäntönsä eivät olleet vielä fysiikkaa, ja niissä oli keskeisiä puutteita. Mutta hänen tekstinsä oli tärkeä harppaus matkalla filosofiasta luonnontieteeseen.
Kirjan alkupuolen kantava teema on antiikin filosofien ja heidän ihailijoidensa haukkuminen. Onkin hauska huomata, että fyysikoiden ylenkatsova asenne filosofeihin on vanhempi kuin fysiikka. Bacon jakaa filosofit ”kahteen perheeseen” joista yksi löytää uutta tiedettä ja toinen (kenties siksi, Bacon anteeksiantavasti kertoo, että sen jäsenet ovat kiireisiä tai tyhmiä) vain selittää sitä. Tämä tuo mieleen C.P. Snow’n noin 300 vuotta myöhemmin kirjoittaman valituksen siitä, miten älyköt ovat jakautuneet ”kahteen kulttuuriin”, luonnontieteelliseen ja humanistiseen.
Bacon vertaa sitä, miten filosofisiin pohdintoihin nojaava luonnon ymmärtäminen oli polkenut antiikin ajoista paikallaan siihen, miten käsityöt, metallityöt, kellojen tekeminen ja muu teknologia oli edistynyt. Myös tutkimusmatkat osoittivat, että maailma on antiikin ideoita laajempi ja siinä oli uutta löydettävää.
Teksti kertoo muutoskaudesta, jolloin horisontit avautuivat. Fysiikan sanastoa ei vielä ollut, ja Bacon lainaa sanoja oikeustieteestä (vieläkin puhutaan fysiikan laeista), kieliopista, tähtitieteestä, valtiotieteestä (fysiikan hyödyntäminen näyttäytyy samanlaisena valloittamisena ja alistamisena kuin valtioiden tutkimusmatkat ja vallankäyttö) ja lääketieteestä.
Bacon peräänkuuluttaa auktoriteettien hylkäämistä ja pidättyneisyyttä kannan ottamisessa ennen kuin asioista on kunnollista tietoa. Bacon kirjoittaa toivovansa, että hänen ideoidensa seuraajia ei muisteta siitä, että he olisivat tehneet mitään suurta, vaan siitä, että he antoivat vähemmän arvoa asioille, joita pidetään suurina. Bacon on armoton kuvatessaan aikansa tieteen tilaa: ”Nykyinen ihmisten ajattelu on romukasa, joka on rakentunut monista uskomuksista ja sattumuksista, sekä lapsellisista käsityksistä, joita imimme varhaisina vuosinamme.”
Vastalääkkeeksi Bacon korostaa asioiden yksityiskohtaista tarkkailua, havaintojen laajaa kirjaamista muistiin, sekä havaintojen tekemistä ideoiden pohjalta ja ideoiden tarkistamista havainnoilla. Havaintojen käyttäminen maailman ymmärtämisessä ei ollut uusi idea. Bacon kuitenkin oivalsi, että kannattaa erikseen järjestää tilanteita joita havaita (esimerkiksi lämmittää ilmaa leilissä) – eli tehdä kokeita.
Idea kokeista oli niin uusi, että Bacon käyttää sekaisin sanoja koe ja kokemus, erottelematta kielessä välittömiä kokemuksia ja niiden heikkouksia välttämään pyrkiviä järjestelyitä.
Bacon jakaa kokeet kahteen joukkoon: niihin, joiden tuloksista on välitöntä hyötyä ja niihin, jotka kantavat hedelmää vasta myöhemmin. Hänen varoituksensa ajatella pitkää aikajännettä ja olla panostamatta vain edellisiin pikavoittojen toivossa tuntuu kaukonäköiseltä. Bacon oli aikaansa edellä myös korostaessaan instituutioiden ja ihmisryhmien merkitystä kokeiden tekemisessä, ottaen mallia laivanrakennuksesta ja muusta teknologisesta toiminnasta, mikä oli perinteiselle filosofiselle lähestymistavalla vierasta. Bacon myös teroittaa laitteiden (kuten mikroskoopin ja teleskoopin) tärkeyttä havaintojen laajentamisessa välittömien aistikokemusten tuolle puolen. Tässä ollaan sittemmin edetty alueille, joista Bacon ei osannut edes uneksia: nykyään tiedämme, että suurin osa maailmankaikkeudesta on meille näkymätöntä, ja on selvää, että kokeita voi tehdä vain laitteilla.
Bacon pitkät luettelot havainnoista ja niihin liittyvistä kysymyksistä osoittavat miten vähän tuolloin tiedettiin asioista jotka ovat nykyään itsestään selviä. Bacon ei esimerkiksi tee eroa lämmön ja lämmön kokemuksen välillä – niinpä käteen lämpimältä tuntuva turkki on hänelle samanlainen lämmön lähde kuin nuotio. Henget ovat vielä keskeinen tapa ymmärtää aineen ominaisuuksia, vaikka ne tuntuvat jo riisutuilta yliluonnollisesta painolastista. Teksti ei avaa vain sitä, miten paljon nykyään tiedämme, vaan myös sitä, miten pieni määrä käsitteitä selittää paljon. Esimerkiksi se, että ilma koostuu hiukkasista selittää äänen, lämmön, paineen ja sen miksi jotkut asiat nousevat ylös tai painuvat alas, mutta Baconin aikaan nämä olivat kaikki erillisiä kysymyksiä.
Bacon ajatteli, että totuuden saa selville tekemällä kattavasti kaikenlaisia havaintoja ja nousemalla niiden avulla tikas kerrallaan, vailla tarvetta filosofisille oletuksille ja teorioille. Yksittäisistä havainnoista ei kuitenkaan ole mahdollista selvittää yleisiä lakeja ilman oletuksia, sen enempää filosofiselta kannalta kuin käytännössä.
Teoreettisessa fysiikassa puhutaan nykyään kahdesta lähestymistavasta, bottom-up ja top-down, eli pohjalta ylös ja huipulta alas. Edellinen on lähellä Baconin ideaa siitä, miten ymmärrys rakennetaan etenemällä siitä, mitä voimme nyt havaita. Jälkimmäisessä lähdetään teoreettisista ideoista, jotka ovat kaukana siitä mitä tiedämme todeksi.
Fysiikassa on edetty molempia reittejä; yleinen suhteellisuusteoria ja kosminen inflaatio ovat esimerkkejä ideoista, jotka kehitettiin kaukana tunnetusta fysiikasta ja havainnoista, mutta jotka ovat olleet erittäin ennustusvoimaisia. Baconilta puuttunut pala, joka on tehnyt tämän mahdolliseksi, on matematiikan käyttäminen teorioiden täsmälliseen ilmaisemiseen ja kehittämiseen. Tämä vallankumous alkoi pian Baconin jälkeen, ja vuonna 1687 Isaac Newton julkisti ensimmäisen fysiikan teorian, klassisen mekaniikan.
Matemaattisilla malleilla on omat rakenteensa, jotka eivät vain tiivistä havaintoja ja ennusta uusia, vaan myös kanavoivat ajattelua tiettyihin suuntiin ja sulkevat toisia pois. Bacon tunsi hyvin sen ongelman, että arkiajatteluun perustuvat filosofiset pohdinnat voivat harhautua minne sattuu, koska ei ole rakennetta niitä ohjaamaan:
”Meidän ei tarvitse antaa ihmisten ymmärrykselle siipiä, vaan ennemmin lyijyä ja painoja, jokaisen hypähdyksen ja pyrähdyksen hillitsemiseksi. Eikä tätä ole ennen tehty; mutta kun se on tehty, voimme toivoa tieteeltä enemmän.”
Matemaattisia rakenteita on toki lukuisia, ja huipulta alas kulkeva reitti voi juuttua paikalleen, jos on valinnut rakenteen, joka ei kuvaa todellisuutta tai jossa on vaikea edetä, kuten säieteorian multiversumipohdinnat osoittavat.
Baconin esittämä kokeellinen ja rationaalinen tarkastelutapa tuntuu nykynäkökulmasta ilmeisen yksinkertaiselta. Se, miten myöhään nuo ideat keksittiin kertoo kuitenkin, miten vaikea ne oli löytää. On hankala vieroittua siitä, mitä on oppinut ja vaikea kehittää uutta mittatikkua, jolla arvioida ajattelun perusteita. Tässä ympäristön vaikutus on keskeistä: ihmisen ajattelu kasvaa suhteessa muihin ihmisiin ja tieteen edistys kietoutuu yhteiskunnan kehitykseen.
Baconin lukeminen muistuttaa myös siitä, että tieteellinen maailmankuva on lähestymistapa totuuden selvittämiseen, ei kokoelma lausuntoja siitä, mikä on totta.
15 kommenttia “Lyijyä ja painoja”
-
Erkki Kolehmainen sanoo:
Mielenkiintoinen kirjoitus Francis Baconin ajattelusta. Wikipedia kertoo seuraavaa hänen uskonnollisista käsityksistään.
He believed that philosophy and the natural world must be studied inductively, but argued that we can only study arguments for the existence of God.
In his Essays, he affirms that a little philosophy inclineth man’s mind to atheism, but depth in philosophy bringeth men’s minds about to religion.
Francis Bacon kuoli v. 1626 Highgate’ssa.Lontoon ulkopuolella, Nyt Highgate on Lontoon kaupunginosa, jonne pääsee metrolla. Lienee kohtalon ivaa, että siellä on hautausmaa, missä on Karl Marxin hauta. Marx nimittäin sanoi, että uskonto on oopiumia kansalle.
-
Lentotaidoton sanoo:
Räsänen: ”Baconin lukeminen muistuttaa myös siitä, että tieteellinen maailmankuva on lähestymistapa totuuden selvittämiseen, ei kokoelma lausuntoja siitä, mikä on totta”.
Räsänen aiemmin: ”Kuten Bohr aikoinaan lausui: ”On väärin ajatella, että fysiikan tehtävänä olisi selvittää, millainen maailma on. Fysiikka käsittelee sitä, mitä voimme sanoa maailmasta.””Tuntuu joskus siltä, että tämä selvittelijöiden määrä siitä ”millainen maailma on” on solipsismmin ja ”ajatusdemokratian” hengessä vain lisääntynyt. Ongelmahan syntyy osaltaan siitä, että teoreettinen nykyfysiikka kera vaikean matematiikan koetaan liian monimutkaiseksi ja monasti ontuva popularisointikin ennemminkin sotkee kuin selvittää. Uskonnot etsivät tässä suhteessa (mielestäni heppoista) ”oikotietä totuuteen”. Toki tuo Bohrin ajatelma oli kohdistettu Einsteiniin, mutta nykyään lähes jokainen tavismielipide fysiikastakin katsotaan oikeutetuksi (helpon saatavuuden ja vapaan kirjoittelun netti vain lisää tätä sekahedelmäsoppaa).
-
Syksy Räsänen sanoo:
Bohrin idea oli radikaali: hän tarkoitti sitä, että kvanttimekaniikka kuvaa tekemiämme havaintoja, mutta ei ole mielekästä kysyä todellisuudesta havaintojen takana. (Idea ei ole yleisesti hyväksytty.)
Tässä oli kyse vaatimattomammasta asiasta.
-
-
Cargo sanoo:
”Bacon peräänkuuluttaa auktoriteettien hylkäämistä ja pidättyneisyyttä kannan ottamisessa ennen kuin asioista on kunnollista tietoa.”
Tuon perusteella Bacon tulisi filosofeista toimeen ainakin Ludwig Wittgensteinin kanssa, sillä mistä ei voi (käsitteellisesti) puhua täytyy vaieta.
Mutta mikä mahtoi olla Baconin selitys omenan putoamiselle? Sortuiko hän itse selittämään luontoa syvällisen filosofisen pohdinnan avulla 🙂
-
Bacon kirjoittaa painovoimasta ja magnetismista (joita pidettiin toisiinsa liittyvinä ilmiöinä) siltä kannalta, että miten asiaa kannattaa lähteä selvittämään.
Bacon oli toki monissa asioissa kiinni aikansa käsityksissä, hän esimerkiksi ajatteli, että hyönteiset syntyvät liasta.
-
-
Juha sanoo:
Miten näet koneoppimisen kautta tehdyt selitykset/ennusteet (kuten esim. vastikään uutisoitu 3 kappaleen ongelman ratkaisu). En ole tuon mallin sisään katsonut, mutta uskoisin että kysessä on ”musta laatikko”, joka osaa ennustaa havainnot hyvin. Emme kuitenkaan pysty useinkaan tulkitsemaan mm. neuroverkkojen mallia ja malliparametreja samaan tapaan kuin tyypillisiä fysikaalisia tai tilastollisia kaavoja (koska alla voi pyöriä hierarkkinen epälineaarinen malli, jolle ei edes haluta tulkintaa). Lähtökohtaisesti tämä on toki havaintojen tasolta ylöspäin menemistä, mutta vastauksena emme saa kaavaa tai tulkittavia parametrejä. Voiko fysiikka jatkossa mennä tähän suuntaan ja lisääkö se oikeasti ymmärrystämme fysiikasta?
-
Numeeriset laskut ovat jo vuosikymmeniä tärkeä osa fysiikkaa. Ne eivät syrjäytä ymmärrystä vaan tukevat sitä.
-
Jätän julkaisematta lisäkommentit tämän asian tiimoilta, kun se on merkinnästä melko etäinen.
-
-
-
TimoK sanoo:
Tässä yhteydessä voi ehkä kysyä, miksi suomenkielessä käytetään termiä ”inflaatio” tarkoittamaan maailmankaikkeuden alussa tapahtunutta eksponentiaalisen laajenemisen vaihetta?
Nimittäin inflaatio tuo ensimmäisenä mieleen rahan arvon pienenemisen, intuitiivisesti siis täysin päinvastaisen asia kuin suureneminen.
Liekö kysymys käännösvirheestä kun englanninkielinen termi ”inflation” tarkoittaa mm laajentumista tai täyttymistä – mikä onkin huomattavasti kuvaavampi termi. Ja varmaan kuvaavaa suomenkielistä termiä voi olla vaikea keksiä, ”kosminen täyttyminen” ainakin kuulostaa omaan korvaan vähän oudolta vastineelta termille ”cosmic inflation”.
-
Englannin ”inflation” tarkoittaa paisumista. Taloudessa se viittaa hintojen kasvuun, kosmologiassa avaruuden.
-
Aa… niinpä tietysti, kiitoksia!
-
-
-
Matias Slavov sanoo:
Fysiikan ja filosofian välistä eroa ei ollut vielä 1600 alkupuolella selkeästi artikuloitu. Teoksessaan The Advancement of Learning 1605 Bacon erottelee eri tietämisen eli filosofian lajit; kyse ei ole filosofian ja luonnontieteen välisestä erottelusta kuten anakronistisesti väität. Vielä Newtonin Principian kolmas painos 1726 on ymmärrettävissä luonnonfilosofiseksi työksi (jos kiinnostaa, olen argumentoinut asiasta hieman pidemmin täällä https://www.areiopagi.fi/2015/10/isaac-newtonin-principia-tiedetta-vai-filosofiaa/).
Ennen toista maailmansotaa tärkeät fyysikot kuten Einstein, Heisenberg ja Schrödinger olivat hyvin kiinnostuneita filosofiasta ja arvostivat sitä. Esim. Einstein tunsi filosofian klassikkoja hyvin, ja monet hänen julkaisuistaan käsittelivät aikansa johtavaa tieto-oppia ja tieteenfilosofiaa. Filosofia ja metafysiikka eivät ole yksiselitteisesti erotettavissa monissakaan tapauksissa, kun puhutaan esim. ajan luonteesta, luonnonlakien olemassaolosta ja syyseuraus-suhteen merkityksestä.
Monien fyysikkojen filosofian vastaisuudelle nykyään on varmasti useita syitä. Yksi merkittävä on puutteelliset tiedot/opinnot tieteenfilosofiassa ja tieteenhistoriassa. Toista maata ovat filosofisesti sivistyneet fyysikot kuten Rovelli, Caroll, Smolin, Greene, Romero ja Dieks, jotka eivät esitä lapsellisia väitteitä filosofian nykytilasta, ja jotka ymmärtävät filosofian ja tieteen yhteen kietoutuneen historian.
-
En suinkaan väitä niin. Kirjoitan, että ”Bacon jakaa filosofit ”kahteen perheeseen””.
-
-
Vertaat hänen erotteluaan Snow’n kahtiajakoon. Minusta tuo rinnastus on harhaanjohtava, ja antaa väärän kuvan sekä filosofian/fysiikan historioiden suhteista että niiden nykyisestä suhteesta.
-
Antiikin aikana omenan tippuminen puusta selitettiin siten, että omenoilla on taipumus tippua. Tuollaisen filosofian ainoa opetus on se, ettei syvällisen filosofisen pohdinnan avulla pääse oikeassa elämässä puusta pitkälle. Fysiikka – todellinen tiede – mallintaa perusasioiden välisiä suhteita, jolloin etenevä aika on vain tarkasteltavan systeemin entrooppista muutosta kuvaava parametri. Suhteellisuusteria rakentuu muutaman kokeellisen periaatteen varaan, ja kvanttimekaniikassa epätarkkuusperiaatteen voi pelkistää systeemin informaatiosisällön rajallisuuteen ja lomittumisen taas systeemin avaruudelliseen kokoon. Modernina aikakautena ei fenomenologisille pohdiskelijoille tarvitse juuri korviaan lotkauttaa, elleivät nämä ole valmiita newtonilaisittain rakentelemaan malleja sekä niitä vastaavia koejärjestelyitä. That is, cut the bullshit.
-
Voisiko aloittelevia tutkijoita auttaa sellainen järjestely, jossa määrätty rahasumma myönnetään lunastettavaksi, jos hakemuksen mukainen tutkimus päätyy tietyssä ajassa tietyn vaikuttavuuskertoimen julkaisuun? Rahoituksen voisi myös luvata yliopiston laitokselle, joka tekisi palkattavan tutkijan suhteen riski-investoinnin. Samalla myös vältyttäisiin myönnetyn rahoituksen aiheuttamalta veltostumiselta 🙂
Tutkimuksen kulkua voi harvoin ennustaa. Yleensä tutkimussuunnitelmat eivät kerro siitä, mitä oikeasti tehdään, ks. https://www.ursa.fi/blogi/kosmokseen-kirjoitettua/fantasiakirjallisuuden-arvioimista/
Monissa Kiinan yliopistoissa tutkijoille todella maksetaan artikkelien julkaisemisesta, ja rahaa saa sitä enemmän mitä arvostetumpi lehti on kyseessä. Tämä kannustaa artikkelien nopeaan julkaisemiseen, eikä nähdäkseni ole omiaan parantamaan tutkimuksen laatua.
Oli syy sitten mikä tahansa, niin Kiinan tiede nousee voimakkaasti. 1oo:n parhaan yliopiston ranking-listalla v. 2019 on kuusi Kiinan kansantasavallan yliopistoa ja pari hongkongilaista. Paras kiinalainen oli Tsinghua University sijalla n:o 17. Tutkimus on myös laadukasta, koska Wikipedian mukaan
”The Royal Society in a 2011 report on academic publishing stated that in share of English scientific research papers the United States was first followed by China, the UK, Germany, Japan, France, and Canada. The report predicted that China would overtake the United States some time before 2020, possibly as early as 2013. China’s scientific impact, as measured by other scientists citing the published papers the next year, is smaller although also increasing. An analysis of ISI Web of Knowledge data found that China had increased its share of the most highly cited science articles from 1.85% in 2001 to 11.3% in 2011. By 2014 China could surpass Germany and the UK and be ranked second after the United States. The share of the United States declined from 64.3% to 50.7% during the same ten-year period.”
Sitaattien määrä ei ole laadun mittari.
Ei pelkästään. Sitaattien määrä on kuitenkin siinä mielessä laadun mittari, että korkean impact factor’in omaavissa lehdissä julkaistuihin artikkeleihin viitataan useammin kuin alemman tason lehdissä oleviin. Toisaalta nämä ”huippulehdet” ovat yleensä vallitsevan paradigman eli puhdasoppisuuden vankimpia kannattajia, jotka eivät julkaise editorin päätöksellä mitään ”kerettiläiseksi” luokittelemaansa materiaalia.
Päättelyssä on aukkoja.
Ensinnäkin: se, että korkean impact factorin (IF) lehdessä julkaistuihin artikkeleihin (IF määritelmän mukaisesti) viitataan enemmän ei tarkoita sitä, että enemmän viitatut artikkelit keskimäärin julkaistaisiin korkean IF lehdissä.
Toisekseen: se, että korkean IF lehdissä julkaistuihin artikkeleihin keskimäärin viitataan enemmän ei tarkoita sitä, että tyypilliseen sellaisessa lehdessä julkaistuun artikkeliin viitattaisiin enemmän. Korkeimman IF lehdissä suurin osa viittauksista tulee pienestä joukosta artikkeleita.
Puuttumatta nyt siihen, että viittausten määrä, vaikka sen laskisi oikein, ei ole sinällään laadun mittari.
Julkaisujen lisäksi kiinalaisten patentit puhuvat korkean teknologisen tason puolesta, jonka USA näkee uhkana esim. Huawein tapauksessa.
https://www.rt.com/business/480767-china-us-patent-war/
Yritysten patenttien määrä ei ole yliopistoissa tehtävän perustutkimuksen laadun mittari (vaikka niillä onkin yhteys), ja etäisyys artikkelien julkaisemisesta maksamiseen on vielä isompi.