Arkisto

• syyskuu 2020
• elokuu 2020
• toukokuu 2020
• huhtikuu 2020
• maaliskuu 2020
• helmikuu 2020
• tammikuu 2020
• joulukuu 2019
• marraskuu 2019
• lokakuu 2019
• syyskuu 2019
• elokuu 2019
• kesäkuu 2019
• toukokuu 2019
• huhtikuu 2019
• maaliskuu 2019
• helmikuu 2019
• tammikuu 2019
• joulukuu 2018
• marraskuu 2018
• lokakuu 2018
• syyskuu 2018
• elokuu 2018
• heinäkuu 2018
• kesäkuu 2018
• toukokuu 2018
• huhtikuu 2018
• helmikuu 2018
• tammikuu 2018
• joulukuu 2017
• marraskuu 2017
• lokakuu 2017
• syyskuu 2017
• elokuu 2017
• heinäkuu 2017
• kesäkuu 2017
• toukokuu 2017
• huhtikuu 2017
• maaliskuu 2017
• helmikuu 2017
• tammikuu 2017
• joulukuu 2016
• marraskuu 2016
• lokakuu 2016
• syyskuu 2016
• elokuu 2016
• heinäkuu 2016
• kesäkuu 2016
• toukokuu 2016
• huhtikuu 2016
• maaliskuu 2016
• helmikuu 2016
• tammikuu 2016
• joulukuu 2015
• marraskuu 2015
• lokakuu 2015
• syyskuu 2015
• elokuu 2015
• kesäkuu 2015
• toukokuu 2015
• huhtikuu 2015
• maaliskuu 2015
• helmikuu 2015
• tammikuu 2015
• joulukuu 2014
• marraskuu 2014
• lokakuu 2014
• syyskuu 2014
• elokuu 2014
• kesäkuu 2014
• toukokuu 2014
• huhtikuu 2014
• maaliskuu 2014
• helmikuu 2014
• tammikuu 2014
• joulukuu 2013
• marraskuu 2013
• lokakuu 2013
• syyskuu 2013

---

Oi aikoja …

30.6.2020 klo 01.04, kirjoittaja Kirsi Lehto
Kategoriat: Astrobiologia

Tulevina viikkoina me aikavaellus-aktivistit tarjoilemme täällä Turussa maailman historiaa hyvin konkreettisilla ja kouriin – tai jalkoihin – tuntuvalla tavalla: 1,4 km:n pituiset opastetut vaellukset lähtevät VisitTurku toimiston edestä Aurakadulta, kulkevat pitkin Aurajokivarsia, ja nousevat lopulta ylös Vartiovuorelle ja  Tähtitorninmäelle. Näitä opastettuja vaelluksia tarjotaan kesän ajan aina lauantaisin, ja sellaiselle voi ilmoittautua VisitTurku sivuston kautta, osoitteessa https://www.visitturku.fi/aikavaellus

Tällä pienellä aikavaelluksella jokainen metri vastaa kymmnentä miljoonaa vuotta, ja tällä karkealla mittakaavalla esittelemme lähinnä maailmankaikkeuden, Maan ja eliökunnan kehityksen suuria käännekohtia. Ihmisen lajin koko  300 000 vuotta pitkä historia tiivistyy tuon vaelluksen viimeiseen kolmeen senttiin. Suurimman osan tuosta ajasta ihmiset ovat eläneet vaeltavina metsästäjinä ja keräilijöinä; metsästäjinäkin olemme jo olleet niin taitavia että olemme merkittävästi hävittäneet muiden lajien elinmahdollisuuksia.

Vielä huikeasti mitättömämpi on ihmisen teknisen sivilisaation ajallinen kesto, 10 000 vuotta, jonka kuvaaja reitillä on vain yhden millin pituinen. Suurimman osan tuosta ajasta olemme eläneet jotakuinkin samoilla sijoillamme maanviljelijöinä ja kyläläisinä, mutta siitä huolimatta ympäristön olosuhteet ovat muuttuneet hyvin merkittävästi. Muutokset ovat seurausta ihmisten jatkuvasti lisääntyvästä määrästä, rakentamisesta, viljelystä, asumisesta ja liikkumisesta, ja metsästyksestä ja kalastuksesta. Ihmiset ovat oppineet tyydyttämään omia tarpeitaan yhä tehokkaammin, mutta samalla muun eliökunnan elinmahdollisuudet ovat kaventuneet kovin pieneksi.

Kaikista nopeinta kaikki muutos on ollut viimeisen 200 vuoden aikana, myös ihmisen omissa elämäntavoissa. Tästä voi saada hyvän käsityksen jos tuon aikavaellus-kävelyn jälkeen tekee vielä toisenkin historia-visiitin Vartiovuorella, nimittäin tähtitornin läheisyydessä sjaitsevaan Käsityöläismuseoon. Samalla voisi vaikka poiketa kylmälle juomalle käsityöläismuseon portilla olevaan hienoon historialliseen kahvila-ravintolaan.  

Käsityöläismuseo edustaa turkulaista kaupunkiasutusta sellaisena kuin se oli Turun palon aikaan, vuonna 1827. Museon kapeilla kujilla ja pienissä käsityöläispajoissa ja puodeissa käy heti selväksi, että 200 vuotta sitten ihmiset elivät hyvin pienesti ja yksinkertaisesti, nykyisiin oloihin verrattuna. Palon sattuessa Turku oli kuitenkin Suomen suurin, ja jopa yksi Pohjoismaiden suurimpia ”kivikaupunkeja”. Se on perustettu kauppapaikaksi jokisuistoon jo vuonna 1230. Turun ohella Suomessa oli 1800-luvun alkuun mennessä olemassa yhteensä 25 kaupunkia, suurin osa näistä rannikon satamapaikoilla. Nykyisen mittapuumme mukaan kaupungit olivat kaikki vain pieniä markkinapaikkoina toimivia kyliä.

Vielä 1800-luvun alussa suurin osa suomalaisista eli syrjäisillä seuduilla pienimuotoisen maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja muiden luontaiselinkeinojen varassa. Suomen väkiluku oli hitaasti lisääntymässä: 1500-luvun lopulla se oli noin 300 000–350 000 ihmistä, 1770-luvulla noin 580 000 ja vuonna 1810 noin 860 000 henkeä.

Hiukan pidmmän perspektiivin ihmisen elämäntavan muutokseen saamme, jos lähdemme liikkeelle niistä ajoista kun ihmiset ylipäätään alkoivat asettua paikoilleen asumaan ja maata viljelemään. Tämä tapahtui siis noin 10 000 vuotta sitten, maailman viljavimmilla seuduilla, Lähi-Idän jokisuistoissa. Samoihin aikoihin joitakin pohjoisissa metsissä eläviä metsästäjä-keräilijä-ihmisiä vaelsi yhä kauemmas pohjoiseen päin, alueille jotka olivat juuri vapautumassa jääkauden viimeisten jäätiköiden alta. Kivikautiset metsästäjät vaelsivat näille autioille tundrille ja meren ja saarten rannoille seuraamalla tänne levittäytyviä runsaita hirvi- ja hyljekantoja. Mestästäjien asuinsijat olivat tilapäisiä tai ehkä puolipysyviä kota- tai kammityyppisiä asumuksia, ja heidän elantonsa tuli metsästämälla, kalastamalla ja marjoja ja sieniä keräämällä.

Aikojen kuluessa suomalaiset rannikot ja sisämaakin olivat jonkinlaisissa yhteyksissä eteläisempiin maihin, sekä itään että länteen. Näiden myötä alueelle levisi vähitellen ohran ja rukiin viljelyä, mutta useiden tuhansien vuosien ajan viljely oli alkeellista ja pienimuotoista. Ihmisten käyttöön tuli myös uusia työtapoja, ruukkujen ja korujen malleja, joitakin arvokkaita tuontiesineitä ja hiukan ulkomaista metallirahaa, sen verran että historiallinen aikakausi muuttui kivikaudesta pronssikauteen noin 1500 eaa.

Rautaa täällä opittiin pelkistämään ja työstämään noin tuhat vuotta myöhemmin, jolloin käyttöön saattoi tulla raudasta taottuja aseita ja työkaluja. Noiden myötä siirryttiin rautakauteen vuoden 500 eaa tienoilla. Oltiin mukana maailman kehityksessä, vaikka pienellä viiveellä, sillä raudan käyttö alkoi Euroopassa jo noin 700 vuotta aikaisemmin.  

Rautakautta sitten elettiin eteenpäin seuraavat 1500 vuotta, aika samoilla elämäntavoilla kuin ennenkin. Maatalous-elinkeino sai vahvempaa jalansijaa, ja viljelykseen ohran ja rukiin rinnalle tuli  vähitellen myös spelttivehnä, kaura ja nauris. Viljely oli kaskiviljelyä alkeellisillä työkaluilla. Kotieläiminä oli jo lehmiä, lampaita ja sikoja, joita laidunnettiin luonnonlaitumilla.  Viljelytyöt tulivat hiukan tehokkaammiksi rautakaudella, sitä mukaan kun vetovoimana alettiin käyttää hevosta. Kuitenkin koko elanto perustui lähinnä ihmisten fyysiseen työhön, perinnetietoihin, -taitoihin ja -työkaluihin, ja oman ympäristön tuntemiseen. Noiden varassa elämä niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan sujuvaa, ja kohtalaisen varmaa ja turvallista. Se oli kuitenkin sillä tavalla epävarmaa että maassa ei ollut kummoistakaan lakia eikä esivaltaa, ja naapurivallat kävivät ryöstäretkillä. Sairauksiin ollut muuta hoitoa kuin luonnonlääkkeitä.

Rautakautta ja metsästäjä-kalastaja-elämäntapaa kesti täällä pohjan perukoilla noin 1000 vuoden tienoille, mihin aikaan maatalous oli vähitellen saamassa enemmän jalansijaa. Myös ruotsalainen hallintokoneisto alkoi levittäytyä maahan 1150 -luvulla alkaneiden lännen kirkon ristiretkien myötä. Asumisen tavat muuttuivat vähitellen, kota-tyyppiset asumukset vaihtuivat sisään lämpiäviksi savupirteiksi. Tämä asumusmuoto oli yleinen aina 1700-luvun alkuun asti, jonka jälkeen uloslämpiävät ja ikkunalliset raasutuvat alkoivat yleistyä hyvinvoivilla rintamailla. Syrjäisimmilla seuduilla saatettiin asua savupirtissä vielä 1950-luvulle asti.

Meidän mielestämme tämä kaikki näyttää kovin KOVIN alkeelliselle – siitä huolimatta että tuo kaikki on ajallisesti vielä ihan lähellä. Monet nykyihmisiä edeltävästä sukupolvesta, siis meidän ikäihmisten vanhemmista, tai ainakin mummoista ja papoista, on vielä itse elänyt tuota omavaraista maalouselämän aikaa. Meistä nykyisistä ihmisistä näyttää siltä että eihän sillä tavalla voi elää, emme pystyisi, emme osaisi – eikä meillä tietenkään ole ympärillämme sellaista ekosysteemiäkään joka voisi pitää yllä suurta ihmismäärää.

1800-luvun alusta lähtien kaikki elämän alueet alkoivat muuttua nopeammin. Uuden ajan airuina toimivat uudet voimanlähteet, eli vesivoima, höyrykone, ja lopulta 1900 luvun alkusta alkaen sähkö. Näiden myötä alkanut teollisuus mahdollisti suurempimittaisen sarjatuotannon käynnistymisen monilla eri aloilla. Teollisuudessa energian lähteenä alettiin käyttää kivihiiltä, jonka avulla rauta pystyttiin jalostamaan teräkseksi. Tästä taas voitiin työstää moniin tarkoituksiin, työkaluiksi, silloiksi, laivoiksi, junniksi ja autoiksi. Nykyinen teollinen ja kaupallinen elämäntapa tuli mahdolliseksi terästeollisuuden kehittymisen myötä. 

Suomessa 1800- ja 1900-luvut olivat suurta edistyksen aikaa: ensimmäiset junat alkoivat kulkea 1870-1880 –luvuilla, ja ensimmäiset autot tulivat Suomen teille 1900-luvun vaihteessa rikkaiden venäläisten omistamina kulkupeleinä. Autot alkoivat yleistyä, mutta aluksi liikenteessä oli enimmäkseen linja- ja kuorma-autoja.  Myös traktorit alkoivat tulla vetokoneiksi maatalouteen, ja vähitellen syrjäyttivät hevoset 1900-luvun puolivälin tienoilla. Nämä muutokset ovat siis noin 100, tai 150 vuoden takaisia, parin ihmisen iän verran vanhoja.

Muita merkittäviä elämää mullistaneita asioita olivat päivälehtien ilmestyminen 1800-luvun puolivälistä alkaen, radion käyttööntulo 1900-luvun alussa, ja televisio, joka alkoi levitä suomalaisiin koteihin 1950-luvulla. Monet meistä vielä muistavat tämän. Kaukaiset maailmat alkoivat avautua ihmisille.

Nyt me elämme globaalin massatuotannon ja massakulutuksen aikaa. Kaikki mitä me tarvitsemme tuotetaan jossakin muualla, siellä missä tuotanto tapahtuu ”halvimmalla”. Me saamme kaiken valmiina kaupasta. Omavaraisuus ei ole enää mahdollista – siksi että emme enää itse osaa, emmekä pysty. Edes koneellinen, teollinen omavaraisuus lähialueen tuotannon varassa ei ilmeisesti ole mahdollista, siksi että meillä ei ole siihen enää varaa. Näin sanoi talousguru Juhana Vartiainen eräässä haastattelussa, koskien niinkin ykiskertaisen asian kuin hengityssuojanten tuotantoa.  

Geologisessa mittakaavassa tämä mitä me pidämme nyt itsestäänselvänä ja ainoana mahdollisena elämäntapana, on kuitenkin aivan eilisen keksintöä. Kaikki se mitä on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana on vielä uutta: Koko tämän ajan olemme eläneet jääkauden lopun aikaa, jäätiköiden sulamisen aikaa. Ilmastollisesti tämä lyhyt ajanjakso on ollut hyvin stabiili; meidän tekninen sivilisaatiomme ei ole vielä nähnyt tai kokenut mitään muuta ilmastotyyppiä. Mutta ajat muuttuvat; näyttää siltä että nyt meille on luvassa toisenlaisia kokemuksia.  

Pidemmän geologisen historian perusteella tiedämme että ilmastotyypit eivät ole pysyviä, vaan dyynamaisia, ja riippuvat lukuisista eri tekijöistä. Myös nykyinen leuto ilmasto on tilapäinen. Viimeisimmän suuren ilmastosyklin mukaan sen olisi pitänyt alkaa kääntyä seuraavaa jääkautta kohti, mutta nykyiset  ihmisen aktiviteetit ovat varmistaneet sen että tämän hetkisen muutoksen suunta on kohti pysyvää lämpenemistä. Tämäkään ei toki ole mitään uutta tällä planeetalla. Vielä eoseenikaudella (56-34 miljoonaa vuotta sitten) planeetan lämpötila oli useita asteita, ja jopa 10 astetta lämpimämpi kuin nyt. Missään ei ollut jäätiköitä, merenpinnat olivat ehkä 50 metriä korkeammalla kuin nyt, ja sub-trooppinen kasvillisuus ulottui eteläiseen Skandinaviaan.

Elämme muutoksen aikoja. Kehitys jatkuu aina sellaisiin suuntiin ja ratkaisuihin mitkä muuttuvissa oloissa ovat toimivia ja kestäviä. Ihmisenkin olisi hyvä nyt alkaa tosissaan pohtia, millainen elämäntapa pysyisi paikallisen ympäristön kantokyvyn rajoissa nykyisissä oloissa, ja olojen muuttuessa.

---

Onkohan tuolla muualla ketään??

19.6.2020 klo 11.51, kirjoittaja Kirsi Lehto
Kategoriat: Astrobiologia

Tämä on se vanha kysymys mitä monet ovat pohtineet, aina siitä asti kun on ymmärretty että on olemassa muitakin planeettoja kuin Maa. Olisko siellä muualla elämää, ja olisiko jopa jonkinlaisia älykkäitä, tiedostavia ja teknisetsi taitavia, ehkä jopa meidän kaltaisiamme olentoja?? Vai onko sitten kuitenkin niin että me ihmiset täällä Maassa olemme ainoita sellaisia. Tätä on ihmetelty ja pohdittu monelta kantilta.

Monien fyysikoiden ja tähtitieteilijöiden lähtöoletus on usein se, että Aurinkokunta ja Maa-planeetta ovat tuikitavallisia paikkoja jotakuinkin homogeenisessa avaruudessa. Kun lisäksi otetaan huomioon että elämä rakentuu maailmankaikkeuden tavallisimmista ja yleisimmistä aineista, niin voidaan helposti päätellä että vastaavankaltaisia elämää olisi todennäköisesti syntynyt muuallakin, missä vain olosuhteet ovat sille suotuisat.

On myös helppo ajatella että samankaltaiset luonnonvalinnan voimat olisivat ajaneet kehitystä eteenpäin sielläkin. Samankaltaisissa olosuhteissa olisi valintaetua samanlaisilla ominaisuuksilla, ja evoluutio voisi johtaa samankaltaisten monimutkaisten eliökuntien kehittymiseen – ja tätä kautta ehkä myös älykkään lajin syntyy. Heti kun laji pystyy johonkin toimintaan, se todennäköisesti keksii tulen ja työkalujen käytön koska nämä helpottavat elämistä ja olemista, ja niin edelleen. Tämän ajatteluketjun tuloksena maailmassa todellakin voisi olla olemassa älykkäitä ja ehkä teknisiäkin sivilisaatioita, paljonkin.

Vieraiden sivilisatioiden elonmerkkejä on haeskeltu taivaalta jo 1950-luvulta alkaen, siitä asti kuin radiotelekooppeja on ollut olemassa, mutta mitään älykkään sivilisaation signaalia ei ole saatu poimittua avaruuden kohteiden kohinasta. Älykkäiden olentojen tai ylipäätään elämän olemassaolo maan ulkopuolella on edelleen täysin spekulatiivinen kysymys. Nyt jo varmuudella tiedetään että maailmassa on olemassa loputon valikoima sellaisia planeettoja joissa olosuhteet saattaisivat olla elämälle suotuisat – paljon jopa Maan kaltaisia, ja joitakin sellaisia myös elämän vyöhykkeellä emotähtensä läheisyydessä (https://phys.org/news/2020-01-nasa-planet-hunter-earth-size-habitable-zone.html?fbclid=IwAR2rNV7R6w2dnRBzpxtUut9vSPABK-IeMAVOq7AdOQDW3vVxkk3-g_TG-M8), mutta silti, silti emme vielä tiedä onko siellä ketään.

Havaintojen puuttuessa monet tutkijat ovat päätyneet pohtimaan tätä kysymystä teoreettisesti, ja miettineet tekijoitä jotka vaikuttavat sivilisaatioiden todennäköisyyyteen. Kattava yhteenveto vieraiden sivilisatioiden etsinnöistä ja pohdinnoista löytyy linkistä https://arxiv.org/pdf/2004.03968.pdf. Tunnetuin teoreettinen yhteenveto asiaan vaikuttavista tekijöistä on ollut Frank Draken vuonna 1961 kirjoittama kaava, joka kuvaa galaksissamme oleva, radioyhteyteen kykenevien sivilisaatioiden määrä tällä hetkellä. Tähän vaikuttaa syntyvien tähtien määrä galaksissamme keskimäärin vuodessa (R*), niiden tähtien osuus joilla on planeettoja (fp), niiden planeettojen osuus joilla voisi olla elämää, eli joilla on olemassa elinkelpoiset olosuhteet (fe), elämän asuttamien planeettojen osuus kaikista elinkelpoisista planeetoista (fl), kaikista asutetuista planeetoista niiden osuus joille elämä on kehittänyt teknistä sivilisaatiota (fi), niiden teknisten sivilisaatioiden osuus jotka ilmaisevat olemassaoloaan lähettämällä signaaleja avaruuteen (fc), ja sen aikajakson pituus, jona sivilisaatio lähettää signaaleja avaruuteen (L).

Nyt tiedetään että mahdollisten elämälle sopivien planeettojen määrää galaksissamme on suuri; kertaluokkatasolla jokaisen tähden ympärillä on olemassa jonkinlainen planeettakunta, ja useimpien sopivan kokoisten tähtien ympärillä lienee jonkinlainen palneetta myös jotakuinkin elämän vyöhykkeen etäisyydellä. Jotkut näistä ovat myös sopivan kokoisia kiviplaneettoja, joista ainakin joillakin voisi olla olemassa niin sanotut Kultakutri-olosuhteet (nestemäistä vettä), jotka sopisivat juuri meidän elämämme kaltaiselle elämälle.

Tähtitieteellisten parametrien perusteella maailmankaikkeus voisi siis olla elämää  tuottava ja ylläpitävä, ja mahdollisia elämän koteja olisi olemassa muuallakin. Mutta syntyykö elämä kaikkialla missä on olemassa sellaiset lämpötilat ja ilmanpaineet että vesi voi pysyä nestemäisenä?? Lähivuosina tehtävät lennot naapuriplaneetalle Marsiin – samoin kuin jäisille Europa ja Enceladus kuille antavat jo jonkinlaisia havaintoja tästä, joko puolesta tai vastaan.

Josko vaikka elämää löytyisikin näiltä läheisiltä taivaankappaleilta, teknisten sivilisaatioiden olemassaolo jollakin planeetalla on kuitenkin vielä ihan eri kysymys. Se polku joka on tuottanut teknisen sivilisaation täällä Maassa on ollut vaikea, pitkä ja monimutkainen, ja kulkenut monien suurten ja hyvin sattumanvaraisten hyppäysten kautta.

Ensinnäkin, kun elämä syntyy elottomista lähtöaineista, tuon prosessin pitää tapahtua hapettomissa olosuhteissa. Ainakaan Maan elämän lähtömateriaalina toiminut RNA ei säilyisi ehjänä pitkiä aikoja vesiliuoksissa hapellisissa olosuhteissa. Hapettomien olosuhteiden etuna oli myös se että metallit – kuten rauta ja nikkeli – pysyivät pelkistyneessä muodossa. Tässä muodossa ne liukenivat helposti veteen, ja varhaisimmat elämämänmuodot saivat energiansa hapettamalla tällaisia pelkistyneitä metalliyhdisteitä.  Tyypillisesti ne hapettivat rautaa, ja samalla ne pelkistivät rikkiyhdisteitä – tämä tarkoittaa että ne ottivat elektroneja raudalta, tuottivat niiden avulla bioyhdisteitä, ja lopulta siirsivät ne eteenpäin, tyypillisesti rikille. Elämä lähti käyntiin näiden helppojen energiansiirtoreittien varassa, mutta tällaisia aineita on planeetalla olemassa vain rajallisia määriä. Niiden varaan ei voi rakentua kovinkaan kummallista eliökuntaa.

Merkittävä vallankumous elämän energiataloudessa tapahtui Maassa noin miljardi vuotta elämän synnyn jälkeen, kun ensimmäiset syanobakteerit keksivät miten elektronit otetaan vedeltä: ne ottavat vesimolekyyleiltä vetyatomeja, ja happi jää ilmakehään jätteenä. Ne sitovat vedyn protonit ja elektronit hiilidioksiin ja tuottavat sokereita, käyttävät niitä omissa prosesseissaan, ja lopulta palamisen kautta palauttavat sekä hiilen että  vedyn takaisin hapelle – eli tuottavat vettä ja hiilidioksidia. Tämä syklinen prosessi tapahtuu auringon valon avulla, ja kysymys on tietenkin happea tuottavasta fotosynteesistä ja hapellisesta hengityksestä.

Happea tuottavan fotosynteesin lähtöaineita, eli vettä, hiilidioksidia ja auringonvaloa on planeetalla saatavana lähes rajattomasti, joten näiden resurssien varassa eliökunta saattoi monimuotoistua, ja biomassa saattoivat lisääntyä massiivisesti (rajoittavaksi tekijäksi ilmeisesti jäi niukkojen liukoisten ravinteiden eli fosforin ja raudan määrä). Tämä oli oleellinen keksintö elämän etenemisen kannalta – mutta siihen tarvittiin niin monimutkainen molekyylikoneisto, että se on keksitty vain kerran eliökunnan historiassa. Sen sanotaan olevan yksi maailman kahdeksasta ihmeestä. On hyvin kyseenalaista syntyisikö tällaista useiden kymmenien erilaisten molekyylien muodostamaa nanokoneistoa muualla.

Hapellisen ilmakehän synty ja hapettavan hengityksen kehittyminen olivat myös edellytyksiä sille että solujen energiatalous saattoi tulla tehokkaamaksi, mikä taas edelleen mahdollisti suurempien ja monimutkaisten tumallisten solujen synnyn. Kuten lukija varmaan tietää, monimutkaiset ja monisoluiset eliöt ovat voineet kehittyä vasta tumallista soluista. Kumpikaan näistä eivät kuitenkaan syntyneet helposti, vaan nämä molemmat evoluution suuret harppaukset tapahtuivat satoja miljoonia vuosia kestäneiden jääkausien aikana, ilmeisesti äärimmäisen selviytymiskeinona hyvin stressaavissa olosuhteissa. Molemmat tapahtumat, eli tumallisen solun synty, ja monisoluisen eläimen synty ovat tapahtuneet vain kerran.

Monisoluisten eläinten synnyttyä, jään sulaessa ja olosuhteiden taas helpottuessa elämä lähti kehittymään eteenpäin monimutkaisempaan suuntaan. Nyt sitä ajoi jo eteenpäin myös se että ilmakehän happipitoisuus oli noussut ja 15 prosenttiin, ja oli yhä nousemassa, mikä mahdollisti eläinten paremman energiatalouden, ja niiden kehittymisen suuremmiksi ja toimivimmiksi. Liikkuvat eläimet kehittyivät, ja ekosysteemien keskinäiset hierarkiat ja peto-saalis-suhteet ajoivat niiden kehittymistä monimuotoisemmiksi. Kaikki elämä oli kuitenkin edelleen sidottu elämään meressä, missä se oli turvassa ilmakehän läpi paahtava UV-säteilyltä. Kuivalle maalle nouseminen tuli mahdolliseksi vasta siinä vaiheessa, noin 400 miljoonaa vuotta sitten, kun ilmakehässä oli niin paljon happea että se tuotti UV-säteilyä blokkaavan otsoni-kerroksen.

Maalle nousu oli tietenkin välttämätön edellytys sille että eliökunta saattoi joskus myöhempinä aikoina kehittyä teknisesti taitavaksi. Veden alla elävät lajit eivät voi kehittää metallisia työkaluja, vaikka olisivat kuinka älykkäitä. Tähänkin vaiheeseen vaadittiin kuitenkin omat uudet kyvyt ja ominaisuudet: maalla elävien eliöiden lisääntymiseen tarvittiin sisäinen hedelmöitys ja kalvopäällysteinen, kuivuutta kestävä muna. Eliöiden piti myös oppia hengittämään keuhkoilla, ja niiden ihon piti muuttua kuivuutta kestäväksi. Tarvittiin siis monia uusia geenitoimintoja.

Se että eläimet oppivat selviytymään kuivalla maalla ei vielä sinällään tehnyt niistä erityisen älykkäitä eikä taitavia. Nämä ominaisuudet kehittyivät vasta pikkuhiljaa, ja erityisesti ne pääsivät kehittymään vasta nisäkkäissä ja kädellisissä kehityslinjoissa. Kädellisyys tuotti eliöille sellaiset tarkasti toimivat tarttumaraajat, joilla pystyy tarttumaan esineisiin ja käyttämään työkaluja. Tosin tuo työkalujen käyttäminen pääsi kehittymään tarkemmalle asteelle vasta siinä kehityslinjassa, joka alkoi kävellä kahdella jalalla, niin että kädet vapautuivat esineiden kantamiseen ja käyttämiseen. Kädellisiä on olemassa paljon, ja monenlaisia, mutta meitä kahdella jalalla käveleviä apinalajeja on tällä hetkellä olemassa vain yksi. Hyvin läheiset sukulaislajimme, eli simpanssit ja bonobot, eivät pysty kehittämään mitään älykästä tai teknisesti taitavaa teknologiaa.

Ensimmäiset kahdella jalalla kävelevät, hominidaea-heimoon kuuluvat apinaihmiset olivat Ardipithecus ja sen jälkeläinen Australopithecus -suvut, jotka elivät Afrikassa noin 6 – 4, ja 4 – 2 miljoonaa vuotta sitten. Näiden jälkeläisinä lajistoon on ilmestynyt moniakin erilaisia Homo-sukuisia lajeja, mutta näistä kaikista on nyt jäljella vain H. sapiens, eli me. Tämä tarkoittaa sitä että hominoidien kehityslinjoissa vähitellen lisääntyvä älykkyys ja tekninen taitavuus ei edistänyt noiden muiden linjojen säilymistä – ellei sitten käynyt niin että taitavammat uudet tulokkaat hävittivät pois kaikki aikalaisensa, vaikka luulisi että asutustiheys oli tuolloin vielä niin alhainen että rinnakkain eläminen olisi ollut mahdollista.

Kaikenkaikkiaan, teknisen älykkyyden nouseminen maan eliökunnan keskuudesta on ollut loputtoman monien sattumien summaa. Sattumien suurta merkitystä korostaa edelleen se että kaikki tärkeät kehityshyppäykset ovat tapahtuneet suurten sukupuutto-aikojen seurauksena, ja nämä taas puolestaan ovat olleet seurausta suurista ja dramaattisista olosuhteiden muutoksista, kuten suurista jääkausista tai  massiivisita ja nopeista lämpenemisistä, jotka taas ovat liittyneet vaikkapa suuriin asteroiditörmäyksiin tai massiivisen suuriin basalttipurkauksiin, ja niitä seuranneisiin nopeisiin ilmakehän ja ilmastonmuutoksiin. Suuri merkitys on myös ollut hitaasti muuttavalla ilmakähän koostumuksella, ja erityisesti sen happipitoisuudella, sillä esimerkiksi aivojen toiminta tulee mahdolliseksi vasta kun happea on ilmassa vähintään 15 %.

Näyttää olleen onnen kauppaa että Maan lajisto on kehittynyt niin että se on nyt tuottanut teknisen sivilisaation. Aikaa siihen kului tällä planeetalla noin neljä miljardia vuotta. Onnen kauppaa voi edelleen olla se, miten kauan tämä sivilisaatio tällä planeetalla pysyy olemassa. Tähänkin taas vaikuttavat monet tekijät, sekä sellaiset jotka eivät ole teknisesti hallittavissa, samoin kuin sellaiset tekijät jotka teknologia itse tuottaa. Tämä teknologian ikä ja kesto taas puolestaan vaikuttavat suoraan tällaisten sivilisaatoiden määrään maailmassa. Tällä hetkellä tiedämme että tuo määrä on ainakin yksi – mutta jos katoamme, kukaan ei tiedä onko sitten enää ketään jälellä. Kannattaisi sinnitellä hengissä, edes ihan kuriositeetin vuoksi; sitten joskus ajan mittaan joku jossakin voisi etsiä, ja löytää.

Mutta seuraava kysymys onkin tuo, haluaako tekninen sivilisaatio tulla löydetyksi. Tai, toimiiko se niin, jotakin säteilyä ulospäin lähettämällä, että se tulee havaituksi jos joku etsii. Tällaisen näkymättöän teknologian löytymisen todennäköisyys on hyvin pieni… tällaista spekuloidaan esimerkiksi uusimmassa teoreettisessa Linnunradan älykästä elämää koskevasta julkaisussa, jota referoitiin Hesarissa https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006542730.html. Kuitenkin tämä spekulaation voi mennä samaan sarjaan mitä edellä mainitussa artikkelissa sanotaan älykkyyden esiintymisen spekulaatioista:  ”phantom knowledge from complete ignorance…”

Voi hyvinkin olla niin että jos älykkäitä olentoja on jossakin olemassa, ne haluavat keskittyä elämään rauhassa omaa maailmaansa. Ne voivat olla myös niin erilaisia että me emme ollenkaan pystyisi havaitsemaan tai tajuamaan niiden toimintoja. Nehän voisivat kommunikoida vaikkapa telepatian, kaunosieluisen runouden tai musiikin avulla.

Ehkä ne juuri tällaisena hienona kesäkautena loikoilevat jossakin oman vehreän luontonsa keskellä ja nauttivat oman elinkelpoisen planeettansa ylenpalttisen hyvistä olosuhteista,

Tehdään me samoin. Harjoitellaan varalta tuollaisia vaihtoehtoisia kommunikaatiomuotoja.

Oikein hyvää juhannuksen aikaa sinulle!