Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Tähdellisiä kohtaamisia
Planeettamme Maa kiertää omaa rauhallista rataansa, loputtomasti, oman kiintopisteensä eli Auringon ympäri. Planeetan varhaisina aikoina sen meno oli kovin rauhatonta, koska kaiken kokoisia kappaleita tömähteli pintaan tämän tästä. Joku varhaimmista (hypoteettiselta nimeltään kappale nimeltä Theia, Kuun äiti) tai ehkä useampi suuri törmäys peräjäkeen, olivat niin rajuja että molemmat molemmat törmäävät kappaleet osittain sulivat. Paljon kiviroisketta ja -höyryä kohosi ylös Maan kiertoradalle. Kiviroiskeista muodostui Maan ympärille rengas, joka aika nopeasti tiivistyi Kuuksi.
Myöhemminkin tuli vielä useita niin voimakkaita törmäyksiä että ne haihduttivat koko planeettaa peittävän valtameren ilmakehään, samalla haihtui paljon kivihöyryä. Näitä iskuja seuranneet ajat olivat planeetan pinnalla erikoiset: lähes koko pinta oli kuiva, kaikki vesi oli ilmakehässä, ja ilmanpaine oli ainakin 300 baaria. Lämpötila oli hyvin kuuma, ainakin jonkin aikaa. Olettettavasti tämä olisi vaikuttanut merkittävästi pinnalla tapahtuvaan kemiaan, ja tuottanut tehokkaasti pelkistynyttä hiiltä, typpeä ja fosforia – eli juuri niitä lähtöaineita joita elämän kemiaan tarvitaan. Tämä voisi osaltaan selittää näiden aineiden alkuperää.
Isot planeetat (Jupiter) sittemmin ohjailivat aurinkokunnassa kiertäviä pieniä kappaleita niin että monet niistä ovat sinkoutuneet joko Aurinkoon, planeettoihin tai aurinkokunnan ulko-osiin. Loput ovat asettuneet nätisti radoilleen asteroidivyöhykkeelle, ja olosuhteet planeetoilla ovat rauhoittuneet. Yksittäisiä kappeleita harhailee kuitenkin yhä edelleen aurinkokunnan sisäosiin, ja isompia tömsähdyksiä Maa-planeetalle on tullut toistuvasti. Joskus ne ovat aiheuttaneet merkittäviä mullistuksia koko planeetan olosuhteissa.
Eräs vallan suuri törmäys tapahtui noin 2,25 miljardia vuotta sitten. Se ilmeisesti sattui keskelle syvää totaalijääkauden hiljaisuutta – ja oli niin suuri että siitä jäljelle jäänyt Yarrabubba-kraatteri on noin 60 kilometrin kokoinen. Se on Maan vanhin tunnettu impaktikraatteri, ja törmäys oli aikoinaan koko maata ja jäätä mullistava tömähdys. Se nosti niin paljon vesihöyryä ilmakehään, että se ilmeisesti sai aikaan koko totaalijääkauden päättymisen.
Kaksi suurta asteroidia törmäsivät toisiinsa noin 466 miljoonaa vuotta sitten asteroidivyöhykkeellä. Törmäys tapahtui noin 4 au:n etäisyydellä Auringosta, mutta pölyä syntyi niin paljon että se levisi myös aurinkokunnan sisäosiin, niin että se hiukan vähensi Auringon säteilyä Maassakin. Ilmasto alkoi jäähtyä. Tämä johti syvään jääkauteen, joka puolestaan aiheutti suuren lajien joukkosukupuuton. Monet merieläinten kehityslinjat katkesivat.
Sukupuutto devonikauden lopulla, 375 miljoonaa vuotta sitten: 75 % lajeista katosi. Tämä sukupuuton käynnistyminen ilmeisesti liittyi eliökunnan rakenteen muuttumiseen planeetalla: maakasvillisuuden lisääntyminen vapautti maaperästä runsaasti ravinteita, jotka huuhtoutuivat meriin. Näiden aiheuttamat runsaat leväkasvustot kuluttivat paljon happea vedestä, ja pienet pohjaeliöt kuolivat hapen puutteeseen. Samoihin aikoihin tapahtunut Siljan kraatterin synnyttänyt asteroiditörmäys ja sen aiheuttama impaktitalvi saattoi osaltaan vaikuttaa sukupuuttoon.
Noin 250 miljoonaa vuotta sitten, permi-triaskausien vaihteessa planeetalla tapahtui nopea ja suuri ilmastonmuutos, joka aiheutti suurimman tunnetun lajien sukupuuton, ainakin sitten tuon muinaisen varhaisen totaalijääkauden aiheuttaman sukupuuton, joka myös aiheutti biomassan totaalisen romahtamisen noin 2,4 miljardia vuotta sitten. Suureksi Kuolemaksi kutsutun sukupuuton syitä ei varmuudella tiedetä, mutta oletetaan, että siihen liittyi tapahtumasarja, joka käynnistyi suurella asteroiditörmäyksellä. Törmäystä seurasi suuri laakiobasalttipurkaus: laajasta vulkaanisesta repeämästä purkautui noin 4 miljoonaa km3 laavaa, josta syntyi Siperian Trapiksi kutsuttu laavakenttä. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus nousi noin 2000 ppm:llä, ja lämpötila nousi noin 8 asteella. Lajit katosivat noin 50 000 vuoden aikana, mutta ilmastovaikutukset kokonaisuudessaan jatkuivat yli miljoonan vuoden ajan.
Myös suuri sukupuutto liitukauden lopussa, 66 miljoonaa vuotta sitten, oli asteroidi-iskun aiheuttama. Noin 10-15 km kokoinen asteroidi iskeytyi Chicxulubiin, Yukatanin niemimaalle, ja aiheutti noin 10 vuotta kestäneen impaktitalven. Tämän seurauksena 76 % lajeista kuoli sukupuuttoon. Kaikki dinosaurukset ja lentoliskot, lintuja lukuun ottamatta, kuolivat sukupuuttoon. Myös monia muita lajeja katosi.
Jo Chicxulubin törmäyksen välittömät vaikutukset olivat tuhoisat. Valtavat tsunamit pyyhkivät yli läntisistä mantereista, paljon kuumaa kiveä lensi ylös ilmakehään, ja takaisin pudotessaan ne sytyttivät koko mantereiden yli leviäviä tulipaloja. Välittömästi impaktin jälkeen taivas pimeni tuhkasta ja pölystä, lämpötila laski ja monet kasvit kuolivat. Suorista vaikutuksia tuhoisin näyttää olleen kylmyys, joka yhdessä pimeän kanssa aiheutti tuhoa sekä kasveille että dinosauruksille.
Pölyn ja tuhkan aiheuttama kylmyys oli kuitenkin lyhytaikainen, eikä olisi aiheuttanut laajaa sukupuuttoaaltoa (kuten monet muutkaan suurehkot impaktit eivät ole aiheuttaneet). Tämä isku kuitenkin osui suureen kalkki-kiviesiintymään, ja vapautti siitä ilmakehään yli 300 gigatonnia rikkiä. Tästä syntyneet sulfaattiaerosolit kylmensivät ilmakehää vuosikymmenien ajan. Tämä vaikutti lajien katoamiseen voimakkaammin ja pidempään kuin pelkkä pimeä.
Planeetta on ottanut vastaan suuria impakteja toistuvasti. Astrogeologit arvioivat että viimeisen 600 miljoonan vuoden aikana Maahan on iskeytynyt noin 60 asteroidia jotka ovat olleet läpimitaltaan vähintään 5 km, ja kukin aiheuttanut halkaisijaltaan vähintään 100 kilometrin kokoisen kraatterin. Useat näistä näyttävät ajoittuvan joidenkin pienenpien massa-sukupuuttojen aikaan (https://en.wikipedia.org/wiki/Impact_event).
Asteroideja lentelee yhä runsaasti myös aurinkokunnan sisäosissa. Katsokaapa vaikka tästä: https://www.youtube.com/watch?v=vfvo-Ujb_qk.
Lukuisat kaukoputket havainnoivat ja kartoittavat jatkuvasti Maan lähialueella liikkuvia kappaleita; niitä, jotka ovat lähempänä Maata kuin 1,3 au:ta, kutsutaan nimellä ”Near Earth Objects”, lyhyesti NEO . Tällaisilla radoilla lentäviä asteroideja tunnetaan yli 20 000, ja komeettoja yli 100. Niitä jotka lentävät Maan kanssa risteävällä radalla ja ovat suurempia kuin 140 metriä, kutsutaan potentiaalisesti vaarallisiksi kappaleiksi, ”potentially hazardous objects”, PHO. Näistä pidetään yllä myös automaattista seuranta- ja varoitussysteemiä. Jos joku iso kappale näyttää olevan mahdollisella törmäysradalla Maan kanssa, sille ehkä voitaisiin järjestää jonkinlainen radan kääntö-operaatio jos se havaitaan riittävän aikaisin.
Siis, olisimmeko jo niin kehittyneitä teknisesti, ettemme ole enää kosmisen impaktiuhkan kohteina? Tämä kysymys vaikuttaa oleellisesti myös siihen, miten pitkäikäisiä tekniset sivilisaatiot voivat olla. Suuria törmäyksiä tulee kaikille planeetoille, joskus, ja jos niitä ei osata torjua – se voi merkitä sivilisaation loppua. Mitenkähän selviytyimme impaktin aiheuttamasta jättiläistsunamista, mantereiden kokoisesta tulimerestä ja vaikkapa kymmenen vuoden impaktitalvesta?
Kosmisiin yllätysriskeihin kuuluvat myös supernovaräjähdykset ja nopeat gammasädepurkaukset. Jos maailmankaikkeudessa on olemassa muita teknisiä sivilisaatioita, nekin ovat samanlaisten uhkien alaisia. Tekniset yhteiskunnat ovat aika hauraita — ehkä ne eivät voi säilyä kovin vanhoiksi tällaisessa räjähtelevässä maailmankaikkeudessa?
12 kommenttia “Tähdellisiä kohtaamisia”
Vastaa
Tulevaisuuden ihminen
Tulevaisuutta ei voi ennustaa. Se voi tuoda mukanaan kaikenlaisia yllätyksiä, sekä positiivisia että ikäviä. Asiat voivat mennä hyvin, tai sitten ne voivat mennä jollakin tavalla vikaan.
Jonkinlaisia tulevaisuuden ennakko-oletuksia voi kuitenkin peilata aiemmista kehitysuunnista. Esimerkiksi, koko historiansa ajan ihmisen laji on kehittynyt tiedoissaan ja ja taidoissaan, ja näiden kautta elämisen varmuus on lisääntynyt, pikkuhiljaa, vuosisadasta toiseen. Noin 10 000 vuotta sitten ihminen oppi viljlemään maata ja asumaan paikallaan, ja tässä kohtaa ruuan tuotanto ja ylläpito-varmuus alkoivat lisääntyä nopeammin. Varsinaisia jättiläis-harppausia on tapahtunut viimeisen parin sadan vuoden aikana, sen jälkeen kun opittu ottamaan hallintaan uudet voimanlähteet, eli poltto- ja sähkömoottorit. Tiede eri aloilla on kehittynyt. Ruuan tuotanto on lisääntynyt moninkertaiseksi, ravitsemus ja terveydenhoito parantuneet, lapsikuolleisuus pudonnut murto-osaan entisestään. Oikeusvaltiot ovat tuoneet yksilöiden koskemattomuuden ja oikeusturvan.
Näistä tekijöistä on syntynyt mahtava menestystarina. Siitä kertoo vaikkapa ihmisten keskimääräinen eliniän pituus. Vuonna 1800 se oli koko maailmassa keskimäärin 29 vuotta, vuonna 1950 46 vuotta, ja 2015 se oli jo 71 vuotta. Kahdensadan vuoden aikana luku- ja kirjoitustaitoisten ihmisten osuus maailmassa on lisääntynyt noin kymmenestä prosentista lähes 90 prosenttiin. Tietoisuutemme maailmasta, kansoista ja tapahtumista on lisääntynyt räjähdysmäisesti viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana, internetin myötä. Tiedotus on globaalia ja reaaliaikaista, ja googlettamalla löydämme minkä tahansa tiedon vain parilla sormen näpäyksellä.
Maailma on tullut pieneksi ja tutuksi. Kaukaisten ihmisten olosuhteet, sodat ja katastrofit, hätä ja kärsimys nähdään satelliittien kautta suoraan iltauutisissa. Myös matkustaminen mihin tahansa kolkkaan tällä planeetalla on jo mahdollista, lähes kenelle tahansa, kun vain on hiukan ylimääräistä rahaa ja riittävästi seikkailumieltä.
Koneellistumisen myötä ruumiillinen työ on merkittävästi vähentynyt maailmasta. Suuri osa kaikesta työstä sekä tehtaissa, laivoissa ja muissa liikenneväölineissä, maataloudessa että kodeissa tehdään nyt koneilla.
Kaikki elämän hyvyys ja yltäkylläisyys kyllä vaihtelevat kovin voimakkaasti maailman eri puolilla. Eliniän pituuskin läntisissä hyvinvointivaltioissa on tällä hetkellä jo reilusti yli 80 vuotta, kun taas päiväntasaajan seudulla Afrikassa se on vieläkin alle 60 vuotta. Noilla seuduilla ihmiset sinnittelevät toimeentulon rajoilla, mikä johtaa monenlaisiin surkeisiin kerrannaisvaikutuksiin, sekä poliittisesti, että ekologisesti.
Kuitenkin, eteenpäin on elävän mieli. Jos maailman olosuhteet pysyvät suotuisina, ihmiskunnan kehitys tulee varmaan jatkumaan edelleen samaan suuntaan. Terveyden vaaliminen ja sairauksien hoito paranevat entisestään, ihmisten elinikä pidentyy. Pisin toistaiseksi saavutettu ihmisen elinikä on 122 vuotta, ja ennusteiden mukaan myös keskimääräinen elinikä voisi pidentyä ainakin 115 vuoteen, tai pidemmäksikin. Ehkä fyysisen vanhenemisen mekanismit opitaan tuntemaan niin hyvin, että tämä ikävä elämän haurastumisvaihe voidaan osittain eliminoida.
Myös ihmisten genomeita opitaan viilaamaan haluttuun suuntaan. Toistaiseksi tämä ei ole vielä sallittua, eikä eettistä, mutta lähitulevaisuudessa saattaa hyvinkin tulla eettiseksi valinnaksi se, että syntyvien lasten geneettinen terveys tarkistetaan ja tarvittaessa korjataan jo sikiövaiheessa. Perinnölliset taudit katoavat – ja muitakin ominaisuuksia opitaan parantelemaan.
Ihmisten eliniän pidentyessä ja syntyvyyden jatkuessa korkeana monissa Afrikan maissa maailman väestö tulee kasvamaan niin, että se tämän vuosisadan lopulla ylittää 11 miljardin ihmisen rajan. Ihmisten keskittyminen suuriin kaupunkeihin tulee jatkumaan, kaupungit kasvavat entisestään. Väestön ruokkimiseen tarvitaan entistä tehokkaampaa ruuan tuotantoa. Samoin tarvitaan valtavasti lisää kaikkea asumisen infrastruktuuria, liikennettä ja kulutustavaraa, ainakin jos maailman kaikki ihmiset pyrkivät samanlaiseen mukavaan ja tasa-arvoiseen elintasoon. Niinkuin varmastikin pyrkivät, parhaansa mukaan.
Avaruusteknologian suurten kehitysharppausten ansiosta yhä useampia ihmisiä asuu pitkiä aikoja joko avaruusasemilla, tai miehitetyillä asemilla Kuussa tai Marsissa. Joidenkin kymmenien vuosien kuluttua lienee rakenteilla myös keinotekoisia avaruussaarekkeita, joiden on tarkoitus ajan mittaan muuttua ihmisille asuinkelpoisiksi taivaankappaleiksi.
Erilaiset tuotteet, kuten koneet, laitteet, rakennukset, vaatteet, ja varsinkin internet tulevat entistä älykkäämmiksi, ja alkavat toimia yhä itsenäisemmin. Ihmisten tunnistaminen sekä kasvoista, paikkatiedoista ja some-profiileista tulee rutiiniksi – ja riippuu demokratian ja lainsäädännön sisällöistä miten tätä metadataa hyödynnetään palveluihin, tai kaupallisiin tai poliittisiin tarkoitusperiin. Täältä menneisyydestä käsin katsoen tuo kehitys näyttää hämmentävälle: mikä on yksittäisen ihmisen rooli tuossa maailmassa?
Tiedon lisääntyminen voi lisätä maailman yhtenäisyyttä, empatiaa ja yhteisvastuullisuutta. Toisaalta, maailma tulee niin monimutkaiseksi että kaikki ihmiset, välttämättä, elävät jonkinlaisessa ”omiensa” kuplassa.
Jos olosuhteet muuttuvat vaikeammiksi esimerkiksi erilaisten paikallisten ilmastokatatrofien kuten kuumuuden, kuivumisen ja meren pinnan nousemisen myötä, kaikki voi mennä myös ihan toisin. Katastrofien kynsiin jäävät yhteisöt ja yhteiskunnat romahtavat. Ihmisten eriarvoisuus, vastakkain asettelu, katkeruus, välinpitämättömyys ja vihamielisyys lisääntyvät. Saavutetuista omista eduista pidetään kiinni, hinnalla millä hyvänsä. Tarvitaan suurta viisautta siihen, miten nämä konfliktit selvitetään ilman että ne eskaloituvat maailman laajuisiksi.
Kuitenkin, vaikka maailman väkiluku romahtaisi, ihmisen laji ei näihin katastrofeihin kokonaan katoa. Todennäköisesti se säilyy. Ennenkin ihminen on selvinnyt pahoista tilanteista, ja oletettavasti selviytymisen mahdollisuudet nyt ovat paremmat kuin koskaan. Ihmiskunnan ja koko planeetan ja eliökunnan olosuhteet ja ihmisten elintapa tulevat kuitenkin muuttumaan merkittävästi. On kiintoisa kysymys, miten ihmiset itse tulevat näitä muutoksen aikoja kokemaan.
Adam Vaughan kirjoittaa pienessä uutisartikkelissa ”Forgetting past wildlife” (New scientist Dec. 2019, 3260:12) että kukin sukupolvi kokee maailman täysin normaalina juuri sellaisena kuin he näkevät sen ympärillään. Asioita, vaikkapa lajeja tai ympäristöjä, jotka ovat kadonneet pois ennen heidän aikaansa, ei osata ajatella, eikä kaivata. Samoin manuaalisia töitä, kuten manuaalista koneen tai auton ohjaamista eivät enää ollenkaan kaipaa ne, jotka tottuvat siihen että kaikki tapahtuu automaattisesti. Todellista luonnollista ympäristöä eivät kaipaa ne, jotka kasvavat virtuaalimaailman keskellä. Tutkijapiirissä tätä kutsutaan siirtyvän standardin ilmiöksi (sifting baseline syndrome), joka käytännössä on samaa kuin kollektiivinen muistin menetys. Kollektiivinen muisti voi jatkua korkeintaan sen verran taaksepäin, kuin mitä omat vanhemmat tai isovanhemmat kertovat asioista. Maailma on kuitenkin muuttumassa niin nopeasti että myös muistoja ja maailmankuvaa on vaikea siirtää edes seuraavalle sukupolvelle.
Ehkä lähitulevaisuuden ihmisten maailma rakentuu niin virtuaalisena, ja niin valinnanvaraisena, että ihmiset voivat valita itse todellisuutensa ja kuplansa, missä elävät. Onpa se sitten Maassa, tai Marsissa, tai jossakin avaruussaarekkeessa.
Pidemmällä aikavälillä ihmisen ja internetin (tai keinoälyn) jälkeläisitä kehittyy ehkä tähtijärjestelmien välillä matkaava avaruuden valtias-laji. Sitten me olemmekin itse jo ”muukalaisia”, alieneita. Sitten ihmisten ei enää tarvitse ihmetellä onko muualla maailmankaikkeudess elämää – sitä on, koska me viemme sen sinne. Ja tuo elämä ei ole edes pelkkää mikrobimassaa, vaan teknistä sivilisaatiota.
Tämä kehitys tietenkin alkaa jo lähivuosina Marsissa: siellä on elämää, koska me viemme sen sinne.
20 kommenttia “Tulevaisuuden ihminen”
-
Jorma Kilpi sanoo:
Tuo siirtyvän standardin ilmiö on todella merkityksellinen ja siitä pitäisi puhua jo koulussa. Ilmiönä sillä on mielestäni sekä hyviä että huonoja serauksia ja jos sitä ilmiötä ei tunnista on mielestäni todennäköisempää että huonot seuraukset jyräävät. Hyviä puolia ovat sopeutuminen uuteen ympäristöön ja huonoja puolia ovat ”historia toistaa itseään” -ilmiöt. Samat virheet tehdään uudestaan ja uudestaan. Kollektiivisen muistin menetys saattaisi olla seurausta yksilötason WYSIAT (”What you see is all there is”) -ilmiöstä, jota Daniel Kahneman kuvaa kirjassaan Thinking fast and slow. Olemme laiskoja ajattelemaan ja siksi käytämme aivan liian vähän vaivaa miettiäksemme asioiden todellisia syitä. Toisaalta, syiden ymmärtäminen tai edes tietäminen ei aina ole välttämätöntä arkielämän sujumisen kannalta joten helpot mutta väärät selitykset valtaavat alaa. Ensin yksilötasolla ja sitten yhteisötasolla. Ehkä tulevaisuudessa tekoälyä voisi hyödyntää paremman muistin ja ymmärryksen ylläpitämisessä. Toiveajattelua?
-
Kirsi Lehto sanoo:
Sellasta se on. Varmaan me kaikki, kaikkialla, ja aina, aika pitkälle pidämme vallitsevia asioita itsestään selvinä — ainakin niin kauan kuin arki jotenkin kohtuullisesti sujuu. Tuosta seuraa jonkinlainen ajan virrassa ajalehtiminen. Samoin se että paljon tietoa ja osaamista katoaa.
-
Ajan virrassa ajelehtiminen on mielestäni reunaehtojen määräämää. Tulevaisuutta ei voi ennustaa koska tulevaisuus ei mielestäni ole olemassa ennen kuin se tapahtuu. Siksi evoluutio (kelloseppä) on sokea ja sopeutuminen kulloisinkiin olosuhteisiin on elintärkeää. Jos ajattelee tulevaisuuden ihmistä, niin hän on olemassa vain jos hän on nykyihmisten jälkeläinen. Niinpä, ainoa mahdollisuus jolla me nykyihmiset voimme vaikuttaa tulevaisuuden ihmisen mahdolliseen olemassaoloon on, että geeniperimämme on mahdollisimman suuri. Vain silloin jälkeläisillämme on mahdollisuuksia sopeutua tulevaisuuden olosuhteisiin. Kaikenlainen geeniperimän homogenointi (Auschwitz uutisissa tänään) toimii juuri päinvastoin, se heikentää ihmiskunnan mahdollisuuksia sopeutua.
Kaikki tuotantoeläimet ovat pitkälle jalostettuja johonkin tarkoitukseen. Niiden lajikohtainen geeniperimä on kapea ja ne säilyvät vain koska niiden elinolosuhteet pidetään vakaina.
Ihmisen genomin muokkaus voi toimia geeniperimää monipuolistavasti tai yksipuolistavasti. Pitkällä aikavälillä se voi olla molempia: aluksi voi näyttää siltä että geeniperimä monipuolistuu, mutta ajan myötä se voikin osoittautua geeniperimää kaventavaksi teoksi, Sama pätee tietenkin kaikkeen elävään.
En usko että Marsiin (tai edes Kuuhun) voitaisiin viedä sellaista ihmiselämää, joka voisi itsenäisesti siellä pärjätä. Arvelen, että Marsin hyvin erilaisessa ympäristössä lisääntyvä ihmispopulaatio muuttuisi äkkiä sellaiseksi, etteivät he kykenisi enään lisääntymään Maasta tulevan perimän kanssa. Siirtokunnan geenipooli homogenoituisi ja jokin etukäteen arvioituna mitätön katastrofi tappaisi heidät kaikki. Tarvitaan planeetan kokoinen resurssi pitämään ihmiskunta elossa ja siirtokunta Marsissa on liian pieni.
Juuri nyt olen aika vaikuttunut Siddhartha Mukherjeen kirjasta Geeni – Intiimi historia (Vastapaino). Olisi kiva kuulla arvioita kyseisestä kirjasta.
-
Koskettelet tuossa tärkeitä asioita. Tulevaisuutta ei voi ennustaa – emme tiedä mihin päin evoluutio vie ihmispopulaation kehitystä – mutta hyvän sairaanhoidon takia luonnonvalinta ei ainakaan enää ole yhtä rajua ja vaativaa kuin se on ollut ennen. Mutta varmaan selviytymisen edellytykset tulevaisuudessakin tulevat olemaan ihan toisenlaiset.
Jos ihmisyhteisö asuisa Marsissa (tai Kuussa) pidempiä aikoja, ominaisuudet muuttuisivat aikankin matalan painovoiman takia. Lihaksiet ja luusto heikentyisivät tosi nopeasti, ja ihmiset kasvaisivat pidemmikisi ja niin heikoiksi, etteivät ne enää voisi palata Maahan. Marsilaisista syntyisi nopeasti oma populaationsa, joka sukupolvien mittaan varmasti kehittyisi geneettisesti erilaiseksi – ehkä nopeastikin, koska mutaatiopaine olisi suurempi, ja kaikki lapset varmasti koetettaisin pitää hengissä. Muutokset yleistyisivät nopeasti pienessä populaatiosa. Kuten sanot, pieni homogeeninen yhteisö on altis häviämään.
Ihmispopulaation kuitenkin voi säilyä hyvinkin pienen ryhmän kautta eteenpäin (vaikka geenipooli menisikin siinä todella pieneksi). Mutta se mikä voi helposti aiheuttaa totaalisen tuhon on viljelykasvien kapea geenipohja. Jos siellä tuotetaan kaikki siirtokunnan ravinto samoissa tiloissa, yhdellä tai parilla kasvilajilla ja lajikkeella — koko ruuan tuotanto voi romahtaa yhden ainoan kasvitaudin tai tuholaisen iskiessä, tai vaikkapa sen keinotekoisen viljelysysteemin (valo, kastelu, ilmanvaihto) sähkögeneraattorin kaatuessa. Kovin haavoittuva systeemi!
-
-
-
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
Minun tulevaisuudenkuvaani ei millään saa mahtumaan maapallon ulkopuolista kolonisaatiota eikä siten myöskään elämän viemistä muille taivaankappaleille. Tutkimusmatkoja varmaan tullaan tekemään Kuuhun ja ehkä myös Marsiin, mutta pidempiaikaista, tieteelliseen työhön suuntautunutta asumista uskon tapahtuvan vain Maata kiertävillä avaruusasemilla, joskus pitkän ajan kuluttua myös Kuussa.
Blogissa mainittuun ihmiskunnan hyvinvoinnin paranemiseen ja eliniän odotuksen pidentymiseen on suurelta osalta ollut syynä terveydenhoidon tehostuminen ja lääketieteen kehitys. Hyvinvointivaltioiden kansalaiset ovat nykyään kyllä pitempään elossa, mutta he ovat sairaita. Aiemmin olisi suuri osa nykyisistä yli seitsemänkymppisistä jo menehtynyt tauteihinsa. Lääketieteen ja terveydenhoidon kehityksen seurauksena perinnölliset sairaudet tulevat entisestään vain lisääntymään ja ihmisen perimä samalla heikkenemään, sillä laajassa mitassa harjoitettavaan geeniteknologiaan taistelussa tauteja vastaan en usko. Jos maapalloa kohtaa tuhoisa katastrofi (esimerkiksi merkittävä ilmaston lämpiäminen, suuren asteroidin törmäys tai ennätyssuuren supertulivuoren räjähdys), joka rampauttaa yhteiskunnan toiminnat pidemmäksi aikaa, monisairaita nykyihmisiä odottaa väistämätön joukkokuolema.
-
Joo. Tämä on se vähän pessimistisempi näkemys. Tuo mitä otat esille pidentyneen eli-iän mukanaan tuomasta sairaus-kuormasta on totta – ja siinä mielessä koko pitkän iän ihanne ei edes ole kovin mielekäs. Samoin hyvin pitkälle tekniikan varassa toimivan yhteiskunnan haavoittuvuus on todella suuri. Silti, vaikka suuret määrät ihmisiä kuolisi tuollaisissa katastrofeissa, todennäköisesti joitakin sitkeitä ja taitavia ihmisiä jää henkiin — ellei sitten ole kysymys jostakin totaali (kuten ydin- tai asteroidi-) katastrofista.
-
Täytyy toivoa, että suuresta katastrofista eloon jääneet ihmiset ovat terveitä eivätkä käytä silmälaseja 🙂
-
Joo. Ja osaavat olla omavaraisia, jollakin tavalla. Joko hyvillä varastoilla, tai viljelytaidolla.
-
-
-
-
Markku Haikonen sanoo:
En epäile, etteikö ihmisiä jäisi henkiin suurenkin katastrofin jälkeen.Sen sijaan voisi kysyä, häviääkö mahdollisen katastrofin seurauksena myös valtaosa siitä teknisestä kehittyneisyydestä, jolla olemme kyenneet luomaan ylisuuren ihmispopulaation tälle planeetalle. Toisin sanoen, onko jäljelle jäävillä ihmisillä enää käytettävissään samaa teknistä know-howta, jolla toistaiseksi kykenemme pitämään yllä nykyisiä yhteiskuntia?
-
Hyvä kysymys. Sitten voi taas pohdiskella pidemmälle: onko sitten parempikin, että jäljelle jäävät ihmiset lähtevät kehittämään kulttuuriaan joltakin toiselta perustalta kuin nykyisen ekokatastrofin tuottaneen teknologian varaan. Ensin miettivät omaa selviytymistään; ulkomaan kauppa, keinoäly ja avaruuslennot ovat toissijaisia. Olisi kuitenkin kiinnostavaa miettiä miten pian jonkinlainen ihmisyhteisö, jos perustiedot ovat olemassa, pystyy uudelleen rakentamaan teknisen kulttuurin ja erilaiset infrastruktuurit.
-
Keskiaika on esimerkki ajanjaksosta jolloin resurssit eivät riittäneet uuden kehittämiseen. Silloin ne oli parempi käyttää mietiskelyyn ja antiikin ajan perinnön säilyttämiseen tuleville sukupolville. Ihmiskunta muodosti kulttuurisen lepoitiön.
Nykyhetkelläkin paljon asioita katoaa. Esimerkiksi elektroniputkien valmistuksen taito on katoavaa kansanperinnettä. Fysiikka on enimmäkseen vain kulta-ajan perinnön siirtämistä uusille opiskelijoille, tai sen soveltamista tekniikkaan.
Toisaalta osaamisen kertyminen on ollut aidosti karttuvaa. Vaikeista periodeista huolimatta emme ole menettäneet mitään täysin korvaamatonta. Paljon kulttuuria, tapoja, taitoja, mytologiaa ja filosofiaa on kadonnut, mutta ei liene pitäviä todisteita siitä että menneet sukupolvet olisivat pystyneet johonkin meihin nähden tyystin ylivoimaiseen.
-
Ei liene aiheellista puhua jonkin tieyn asian katoamisesta – vaikka onkin kadonnut tavattoman paljon taitoja ja tietoja, ja työkulttuuria, joiden avulla ihmiset ennen selviytyivät ja elivät mukavasti, vaikka hyvin omavaraista elämää. Parempi nimi on varmaan elämäntavan muutos: kun uusia tietoja, taitoja ja käytäntöjä tulee käyttöön, vanhojen on pakko jäädä pois käytöstä koska ei kaikkea voi ylläpitää.
Kuitenkin tuon omavaraisen elämäntavan myötä on kadonnut myös arvokas tieto, ja luottamus siihen että pärjätään omavarisesti. Ilman sähköä, ilman tiedotusvälineitä, puhelinta, televisioo. Nyt ihmisiä on niin paljon tällä planeetalla että kaikki eivät millään edes mahtuisi elämään omavaraistaloudessa – mutta vaikka täällä Suomessa on tilaa, niin olisipa aika vaikea paikka, jos tulisi pakko vastaan.
-
A. Karhumaa sanoo:
Elektroniputkien valmistuksesta (joita eräät ”friikit” muuten puhaltavat ihan käsityönä!), jne.
Olen usein miettinyt sitä, että jos esimerkiksi 90 – 99% ihmisistä kuolisi yhtäkkiä johonkin panepidemiaan, ja nykyiset tehdas- ja voimalaitokset jäisivät rempalleen hiemankin pidemmäksi aikaa, niin olisiko jäljelle jääneillä ihmisillä mitään toivoakaan yrittää käynnistää niiden tuotantolinjoja uudestaan, kun ja jos sattumalta kaikki laitoksen avainhenkilöt, ”hiljaisen tiedon” haltijat olisivat sattuneet menehtymään?
Sivusta seuranneena olen huomannut, että minkä tahansa vähänkin vanhemman, huonosti dokumentoidun teknisen vehkeen tai järjestelmän (varsinkin elektroniikkaa sisältävän) uudelleen käynnistäminen vuosien päästä, hieman erilaisessa ”ympäristössä” voi olla haastavaa jopa kyseiset asiat periaatteessa hallitseville.
Sen sijaan en usko mihinkään pidempään pysyvään tai kovin kauas menneisyyteen taantuneeseen aikaan (tieteellis-teknologisessa mielessä, sellaiseen kuin vaikkapa Walter Miller Jr. kirjassaan ”A Canticle for Leibowitz” kuvaa).
Tämä teknologinen kulttuurimme nimittän jättää niin paljon rojua jälkeensä, että joku tulevaisuuden skarppi ihminen varmasti enemmän tai vähemmän hyvin säilyneitä poltto- ja sähkömoottoreita tutkittuaan alkaisi miettiä niiden tarkoitusta ja toimintaperiaatetta, vaikka kaikki fysiikan oppikirjat olisivatkin kadonneet tai jopa tarkoituksella hävitetty (kuten Leibowitzin romaanissa). Joten vähintäänkin jollekin 1900-luvun alun teknologiselle tasolle päästään aika nopeasti takaisin, mikäli vaan ihmisiä on jäljellä. Toisaalta sitten kvanttimekaanista ymmärrystä edellyttävä teknologia (puolijohteet ja puolijohde-elektroniikka, aurinkokennot) voisi jäädä pidemmäksikin aikaa hämäräksi, ”menneiden ihmisten magiaksi” (mikäli siis kaikki alan teoreettinen ja oppikirjallisuus olisi menetetty).
-
Tässä yhteisöllisen kulttuurin ja tietotaidon säilyttämisessä on monta puolta. Yksi on se, että ihminen itse pysyy varmaan yhtä kyvykkäänä ja taitavana. Mutta katastrofin jälkeiseen selviytymiseen tulee vaikuttamaan se mitä silloin on saatavilla: onko sähköä? Onko kulkuvälineitä? Onko puhdasta vettä? Onko ruokaa — ja miten sitä voidaan tuottaa? Nykyinen maataloustuotanto ei onnistu ilman koneita — ja vanhaan malliin ei voi tehdä, ainakaan tehokkaasti, jos ei osaa.
Mutta turha näitä skenaarioita on maalailla, kun ei kukaan tiedä millaisia tilanteita eteen tulee. Millainen katastrofi tulee vastaa, ja miten nopeasti se tapahtuu. Jos tapahtuu nopeasti, kukaan ei osaa varautua. Jos tapahtuu hitaasti, ihmiset ehtivät sopeutua ja ottaa käyttöön aina niitä keinoja mitä tarvitsevat.
-
-
-
-
Heikki Väisänen sanoo:
Onnittelut oikein positiivisesta blogista.
Kuitenkin minun mielestäni tulevaisuuden ihmiset elävät pieninä ryhminä Etelä-Amerikan kärjen Tulimaassa leirinuotioiden ympärillä. Maan muututtua pannuhuoneeksi, Tulimaa kärventyy viimeiseksi.Katovuodet olivat tuhonneet peltojen sadot. Ihmiskunnan kuollessa nälkään tekniset laitokset voimaloineen jäivät tyhjilleen. Ydinvoimaloiden sydämet sulivat hallitsemattomasti levittäen lisää kuolemaa pallollemme.
Viimeiset Tulimaan survivalistit kiroavat hornan tuuttiin edelliset sukupolvet. Ei ole öljyä, ei sähköä, ei läppäreitä eikä tekoälyä. Eikä tähtilaivoja.
-
Jos he tuossa tilanteessa ovat, niin siinä kohtaa tärkeintä on taas hengissä säilyminen. Perusasiat: ruuan tuotanto, ja jonkinlainen suoja. Mutta olisi hyvä jos tämä viimeisten vuosisatojen historiikki säilyy muistissa, ja mielellään myös mahdollisimman paljon tieteiden kautta avautuvaa ymmärrystä siitä miten maailma toimii. Niin ettei tarvitse siirtyä takaisin pimeälle keskiajalle.
-
Esimerkkinä ihmisen sopeutumiskyvystä, Tulimaassa asui alkuperäiskansoja jotka eivät käyttäneet vaatteita ja selviytyivät silti nolla-asteisessa vedessä ja tuulisessa ja sateisessa säässä. Mm. Charles Darwin teki heistä havaintoja matkallaan. Esim. https://beagleproject.wordpress.com/2013/01/07/introducing-the-people-of-tierra-del-fuego/ . Vuorovaikutusta eurooppalaisten kanssa nämäkään kansat eivät kuitenkaan kestäneet.
-
Monet muinaiset kansta asuivat aikanaan ihan hyvää elämää, kun olivat hyvin sopeutuneet, myös fyysisesti, omiin olosuhteisiinsa. Se asia mitä he eivät kestäneet — ja ehkä mikään kansa tai kulttuuri ei kestä — että ulkopuolelta tulee jokin uusi uhka johon ei millään ole pystytty varautumaan. Vihollinen voi olla toinen älykäs olento – tai sitten se on tauti, loinen tai ilmaston muutos.
-
-
-
-
Lasse Reunanen sanoo:
Maailman näkemisestä ympärillään ja tulevaisuudesta sain havainnon pe 24.1. ilmestyneestä Tähdet ja avaruus 1/2020 lehdestä, jossa pääkirjoituksessa viitattiin sivuilla 28-31 arkeoastronomi Marianna Ridderstadin kirjoitukseen. Sivulla 29 oli kuva Nebran taivaskiekosta, Saksasta löydetty vuonna 1999 (luvattomasti kaivettuna), ajoitettu noin vuoteen 1600 eaa. Kiekon merkitystä oli osittain tulkittuna (en tiedä onko kokonaisuutenakin tulkintaa tehtynä). Kiekko kuitenkin esimerkkinä miten aikanaan kaukaisesta menneisyydestä tietoa välittynyt nykyiseen tulevaisuuteen.
Tein kiekkoon lisäyksenä tulkintaani:– Venekuvio alhaalla kertonee avointa horisonttia ja veden heijastuvaa peilipintaa, joka auttaa yhdistämään kuusirpin ja Auringon yhteyttä toisiinsa Kuun vaiheissa…
– Aurinko kiekon keskiön vieressä, joka kertonee, että heille Aurinko kiertää zeniitin alapuolella…
– Seulaset, Plejadit ylhäällä, joka kertonee katselusuunnan pohjoisesta etelään kun tähtikuviot korkeimmillaan…
– Seulasten vasemmalla puolella viistosti kolme tähteä, jotka näyttänee Orionin vyötä kuten sijaitsee taivaallakin (mittakaava tiivistetty).
– Taittamalla sivun 29 kuvan sivun 69 viereen (Mikko Koiviston kuva Orionista) – huomaa Orionin vyön tähdet samassa mittakaavassa…
– Orionin vyön keskitähden voi myös kiekossa katsoa rastin keskiönä ja sen kulmiin Orionin kuviota laajemmin (tiimalasin kulmatähdet)…
– Kuun horisontin tähdet hieman epämääräisinä kuten länteen kadotessa ovatkin. Muut tähdet näyttäisi toistavan neliötähdistöä, joka kertoneekin tähtikuvioiden kiertoa Pohjantähden ympäri – yön aikana ja vuodenaikojen mukaisesti. Lieneekin neliökuviot Ursan nimikkotähdistön; Otavan laatikko-osaa, eri kohdissaan…
-
Wau…
-
Kiitos. Hieno kirjoitus. Ursan jäsen nauttii tällaisesta tietopläjäyksestä.
Nautittavaa luettavaa. Tämänlaiset kirjoitukset palauttaa aina mieleen, että missä ollaan.
Näistä törmäyksistä suurimmat tietysti koko Maan elämälle vaaraksi ja sukupuuttoja niiden seurauksena ollut.
Aurinkokunnan alkuaikoina näitä harhailevia törmääjiä runsaammin ollut ja niistä kookkaimmat jäljelle jääneistä jämähtäneet säännöllisille ratatasoilleen.
Runsaasti kuitenkin yhä näitä vaarallisiksi luokiteltuja havaittu Maan lähelle kulkeutuvan ja etäisemmistä vaaroista ei vielä tiedetä.
Enemmistöllä ratatasot kulkeutuu samoin kuin palaneetoillakin – Aurinkoa vaakatasossa kiertäen…
Maahan asti kulkeutuneista törmääjistäkin lienee enemmistö lähempänä Maan päivittäisen kiertotason keskiosaa kuin napa-alueita. Suomi sijaitsee melko lähellä pohjoista napa-aluetta kun Maan kokoa avaruudesta tarkastellaan.
Lieneekin nyttemmin, että Suomen alueelle vähemmin törmäyksiä odotettavissa kuin toisaalle Maan pinnalle – pinta-ala huomioiden. Ja mikäli törmääjä viistolla radallaan kulkeutuisikin Suomen alueelle niin se ilmakehässä pidempään kulkien supistuisi kuumentuessaan pienemmäksi – vähemmin vaarallisena (mikäli ei satoja metrejä kookkaana olisi).
Siperiassa noin 111 vuotta sitten räjähtänyt kappale – suurimpana kirjallisena aikanamme havaittuna avaruuskappaleena, kenties myös oli sellainen viistolla kulkuradallaan Maan kohdannut, joka pohjoisen ilmakehään kulkeutuessaan oli jo niin kuumentunut, jotta räjähti ilmassa ennen maanpintaan iskeytymistään.
Konsultoin tästä perheen tähtitieteilijää. Tuolla voisi olla jonkinlainen pieni vaikutus näihin törmääjiin – mutta hyvin pieni. Maa pyörii itse vinossa ratansa suhteen, ja se, sen enempää kuin nämä törmääjatkään, eivät myöskään ole ihan tarkkaan samassa ratatasossa, joten tulokulmat ovat vähän mitä sattuu. Maapallo voi myös vähän kääntää tulokulmaa. Isot (yli 10 metriä) kappaleet tulevat jokatapauksessa ilmakehän läpi niin että humahtaa. Leveysasteella ei siis ole käytännössä merkitystä tälle asialle.
Ihmistä ja maapallon elämää yleensä uhkaa kolme globaalia tuhoa aiheuttavaa tekijää: ydinasesota, ilmaston lämpeneminen ja suuren taivaankappaleen törmäys. Ydinsodanuhkaa pyritään torjumaan kauhun tasapainolla sekä sopimuksilla, asteroidien ja komeettojen törmäyksiä niitä kartoittamalla, havainnoimalla ja kehittämällä keinoja’ vaikuttaa niiiden kulkureittiin. Mutta ilmaston lämpenemisen torhunnassa ei ihmiskunta näytä pääsevän puheita pidemmälle. Käsittämätöntä hölmöyttä!
Mikähän näistä kolmesta uhasta realisoituu ensimmäiseksi? No, sillä ei liene väliä, koska yhdenkin uhan realisoituessa tuho voi olla täydellinen. Kysymys kuuluukin: mistä ja miten löytyisi se yhteinen tahto, tietämys ja konkretia, jolla ensimmäinenkin uhka saadaan torjutuksi?
Olen aivan samaa mieltä.
Näinhän se taitaa olla. Ensimmäiseen uhkaan olisi ehkä parhaat mahdollisuudet vaikuttaa, onhan se kokonaan ihmisten tahdosta kiinni. Toiseen uhkaan ihmisellä tuskin on paljonkaan mahdollisuutta vaikuttaa. Kolmanteen uhkaan ihmisellä voisi olla jonkinlainen mahdollisuus vaikuttaa, ainakin tulevaisuudessa.
Kun sanoin ”Kysymys kuuluukin: mistä ja miten löytyisi se yhteinen tahto, tietämys ja konkretia, jolla ensimmäinenkin uhka saadaan torjutuksi?” tarkoitin ensimmäisellä uhalla mitä tahansa ensimmäisenä realisoituvaa, totaalituhoa aiheuttavaa uhkaa niistä kolmesta.
Sekä ydisotaa, ilmaston lämpenemistä että suuren taivaankappaleen törmäystä tulee pyrkiä torjumaan kaikkien valtioiden ja tutkijoiden yhteisin ponnisteluin.
Hienoo
Niin. Mistään muualta ei ole mitään kuultu tai nähty; ”Kolkko hiljaisuus” vallitsee.
Olisihan jännä tietää, onko tuolla jossain teknis-tieteellistä sivilisaatiota tai edes aavoja meriä vailla siihen syntynyttä elämää.
Mites se menikään: jos saamme havainnon jollain eksoplaneetalla olevasta elämän muodosta, niin asia on sillä selvä. Jos miljoonaankaan vuoteen ei saada arvoitukseen vastausta, ei se silti todista, etteikö jossain voisi olla elämää.
Kunhan omakin pystyttäisiin säilyttämään.
Eikös T ja A –lehdessä kerran esitetty, että suurenkin asteroidin rata voidaan muuttaa pienellä työnnöllä kunhan saamme manööveriin valmistautumiseen ja suorittamiseen aikaa 20 vuotta. Aika paljon mikäli avaruuden vuori lentääkin kohti planeettakunnan ratatasosta poikkeavasti kuten Oumuamua vieraasta planeettajärjestelmästä.
En tiedä liittyykö varsinaisesti juuri tämän kirjoituksen aiheeseen, mutta löytyipä tällainen mielenkiintoinen pieni katsaus:
Netea, et al, ”Immune recognition of putative alien microbial structures: Host–pathogen interactions in the age of space travel”,
January 30, 2020:
https://journals.plos.org/plospathogens/article?id=10.1371/journal.ppat.1008153
Tuo juttu ei ihan suoraan liity näihin meteoriitti/asteridi-impakteihin, siksi että nuo avaruudessa kiertelevät pienet kappaleet ovat varmastikin itse ”steriilejä”, eivätkä siis tuo tänne mikrobeja – mutta silti se on kyllä hyvinkin kiintoisa juttu ja liittyy läheisesti viimeaikaisiin blogaus-aiheisiini, ja ainakin ihmisen avaruusmatkailuun. (Sitten) kun sinne kauas (esim. Marsiin) jotkut lähtevät, niin veikkaanpa että sillä reissulla he tulevat tuntemaan olevansa todella vihamielisessä maailmassa. Ympäristö on tappavan kylmä, tappavan kuiva ja tappavan kuuma (säteilyn puolesta) – eväät ovat surkeat ja yksipuoliset, seura käy tylsäksi, ja lisäksi ihmistä vainoaa hänen oma kehonsa: immuniteetti on rapistunut matkalla, omassa kehossa matkaavat entiset ystävälliset tai neutraalit mikrobit käyvät patogeenisiksi. On se sitten mukava sairastaa siellä kuumetautia, mahatautia tai flunssaa — pahemmista taudeista puhumattakaan… surkea reissu.
Eli, vähän vakavammin: Ihminen on todella riippuvainen tästä maa-planeetan makro-ekosysteemistä, ja varmaan yhtä paljon riippuvainen myös omasta sisäisestä mikro-ekosystemeistään.
Seuraavakin asia saattaa vaikuttaa ihmisen ja mikrobien keskinäiseen valtataisteluun noissa oudoissa oloissa: takavuosina oli liikkeellä juttuja että mikrobit kasvavat ihan ylettömän tehokkaasti ISS:n sisätiloissa — että ne jotenkin aktivoituvat mikrogravitaatiossa. Tulkinta oli silloin että nuo olosuhteet ovat sen verran erikoiset että ne saavat mikrobit aktivoimaan kaikki mahdolliset geeni-arsenaalinsa — siis myös patogeenisuusgeeninsä. Tästä en ole nähnyt uusia juttuja pitkään aikaan. Mikähän lie nykyinen käsitys…