Oi aikoja …

30.6.2020 klo 01.04, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tulevina viikkoina me aikavaellus-aktivistit tarjoilemme täällä Turussa maailman historiaa hyvin konkreettisilla ja kouriin – tai jalkoihin – tuntuvalla tavalla: 1,4 km:n pituiset opastetut vaellukset lähtevät VisitTurku toimiston edestä Aurakadulta, kulkevat pitkin Aurajokivarsia, ja nousevat lopulta ylös Vartiovuorelle ja  Tähtitorninmäelle. Näitä opastettuja vaelluksia tarjotaan kesän ajan aina lauantaisin, ja sellaiselle voi ilmoittautua VisitTurku sivuston kautta, osoitteessa https://www.visitturku.fi/aikavaellus

Tällä pienellä aikavaelluksella jokainen metri vastaa kymmnentä miljoonaa vuotta, ja tällä karkealla mittakaavalla esittelemme lähinnä maailmankaikkeuden, Maan ja eliökunnan kehityksen suuria käännekohtia. Ihmisen lajin koko  300 000 vuotta pitkä historia tiivistyy tuon vaelluksen viimeiseen kolmeen senttiin. Suurimman osan tuosta ajasta ihmiset ovat eläneet vaeltavina metsästäjinä ja keräilijöinä; metsästäjinäkin olemme jo olleet niin taitavia että olemme merkittävästi hävittäneet muiden lajien elinmahdollisuuksia.

Vielä huikeasti mitättömämpi on ihmisen teknisen sivilisaation ajallinen kesto, 10 000 vuotta, jonka kuvaaja reitillä on vain yhden millin pituinen. Suurimman osan tuosta ajasta olemme eläneet jotakuinkin samoilla sijoillamme maanviljelijöinä ja kyläläisinä, mutta siitä huolimatta ympäristön olosuhteet ovat muuttuneet hyvin merkittävästi. Muutokset ovat seurausta ihmisten jatkuvasti lisääntyvästä määrästä, rakentamisesta, viljelystä, asumisesta ja liikkumisesta, ja metsästyksestä ja kalastuksesta. Ihmiset ovat oppineet tyydyttämään omia tarpeitaan yhä tehokkaammin, mutta samalla muun eliökunnan elinmahdollisuudet ovat kaventuneet kovin pieneksi.

Kaikista nopeinta kaikki muutos on ollut viimeisen 200 vuoden aikana, myös ihmisen omissa elämäntavoissa. Tästä voi saada hyvän käsityksen jos tuon aikavaellus-kävelyn jälkeen tekee vielä toisenkin historia-visiitin Vartiovuorella, nimittäin tähtitornin läheisyydessä sjaitsevaan Käsityöläismuseoon. Samalla voisi vaikka poiketa kylmälle juomalle käsityöläismuseon portilla olevaan hienoon historialliseen kahvila-ravintolaan.  

Käsityöläismuseo edustaa turkulaista kaupunkiasutusta sellaisena kuin se oli Turun palon aikaan, vuonna 1827. Museon kapeilla kujilla ja pienissä käsityöläispajoissa ja puodeissa käy heti selväksi, että 200 vuotta sitten ihmiset elivät hyvin pienesti ja yksinkertaisesti, nykyisiin oloihin verrattuna. Palon sattuessa Turku oli kuitenkin Suomen suurin, ja jopa yksi Pohjoismaiden suurimpia ”kivikaupunkeja”. Se on perustettu kauppapaikaksi jokisuistoon jo vuonna 1230. Turun ohella Suomessa oli 1800-luvun alkuun mennessä olemassa yhteensä 25 kaupunkia, suurin osa näistä rannikon satamapaikoilla. Nykyisen mittapuumme mukaan kaupungit olivat kaikki vain pieniä markkinapaikkoina toimivia kyliä.

Vielä 1800-luvun alussa suurin osa suomalaisista eli syrjäisillä seuduilla pienimuotoisen maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja muiden luontaiselinkeinojen varassa. Suomen väkiluku oli hitaasti lisääntymässä: 1500-luvun lopulla se oli noin 300 000–350 000 ihmistä, 1770-luvulla noin 580 000 ja vuonna 1810 noin 860 000 henkeä.

Hiukan pidmmän perspektiivin ihmisen elämäntavan muutokseen saamme, jos lähdemme liikkeelle niistä ajoista kun ihmiset ylipäätään alkoivat asettua paikoilleen asumaan ja maata viljelemään. Tämä tapahtui siis noin 10 000 vuotta sitten, maailman viljavimmilla seuduilla, Lähi-Idän jokisuistoissa. Samoihin aikoihin joitakin pohjoisissa metsissä eläviä metsästäjä-keräilijä-ihmisiä vaelsi yhä kauemmas pohjoiseen päin, alueille jotka olivat juuri vapautumassa jääkauden viimeisten jäätiköiden alta. Kivikautiset metsästäjät vaelsivat näille autioille tundrille ja meren ja saarten rannoille seuraamalla tänne levittäytyviä runsaita hirvi- ja hyljekantoja. Mestästäjien asuinsijat olivat tilapäisiä tai ehkä puolipysyviä kota- tai kammityyppisiä asumuksia, ja heidän elantonsa tuli metsästämälla, kalastamalla ja marjoja ja sieniä keräämällä.

Aikojen kuluessa suomalaiset rannikot ja sisämaakin olivat jonkinlaisissa yhteyksissä eteläisempiin maihin, sekä itään että länteen. Näiden myötä alueelle levisi vähitellen ohran ja rukiin viljelyä, mutta useiden tuhansien vuosien ajan viljely oli alkeellista ja pienimuotoista. Ihmisten käyttöön tuli myös uusia työtapoja, ruukkujen ja korujen malleja, joitakin arvokkaita tuontiesineitä ja hiukan ulkomaista metallirahaa, sen verran että historiallinen aikakausi muuttui kivikaudesta pronssikauteen noin 1500 eaa.

Rautaa täällä opittiin pelkistämään ja työstämään noin tuhat vuotta myöhemmin, jolloin käyttöön saattoi tulla raudasta taottuja aseita ja työkaluja. Noiden myötä siirryttiin rautakauteen vuoden 500 eaa tienoilla. Oltiin mukana maailman kehityksessä, vaikka pienellä viiveellä, sillä raudan käyttö alkoi Euroopassa jo noin 700 vuotta aikaisemmin.  

Rautakautta sitten elettiin eteenpäin seuraavat 1500 vuotta, aika samoilla elämäntavoilla kuin ennenkin. Maatalous-elinkeino sai vahvempaa jalansijaa, ja viljelykseen ohran ja rukiin rinnalle tuli  vähitellen myös spelttivehnä, kaura ja nauris. Viljely oli kaskiviljelyä alkeellisillä työkaluilla. Kotieläiminä oli jo lehmiä, lampaita ja sikoja, joita laidunnettiin luonnonlaitumilla.  Viljelytyöt tulivat hiukan tehokkaammiksi rautakaudella, sitä mukaan kun vetovoimana alettiin käyttää hevosta. Kuitenkin koko elanto perustui lähinnä ihmisten fyysiseen työhön, perinnetietoihin, -taitoihin ja -työkaluihin, ja oman ympäristön tuntemiseen. Noiden varassa elämä niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan sujuvaa, ja kohtalaisen varmaa ja turvallista. Se oli kuitenkin sillä tavalla epävarmaa että maassa ei ollut kummoistakaan lakia eikä esivaltaa, ja naapurivallat kävivät ryöstäretkillä. Sairauksiin ollut muuta hoitoa kuin luonnonlääkkeitä.

Rautakautta ja metsästäjä-kalastaja-elämäntapaa kesti täällä pohjan perukoilla noin 1000 vuoden tienoille, mihin aikaan maatalous oli vähitellen saamassa enemmän jalansijaa. Myös ruotsalainen hallintokoneisto alkoi levittäytyä maahan 1150 -luvulla alkaneiden lännen kirkon ristiretkien myötä. Asumisen tavat muuttuivat vähitellen, kota-tyyppiset asumukset vaihtuivat sisään lämpiäviksi savupirteiksi. Tämä asumusmuoto oli yleinen aina 1700-luvun alkuun asti, jonka jälkeen uloslämpiävät ja ikkunalliset raasutuvat alkoivat yleistyä hyvinvoivilla rintamailla. Syrjäisimmilla seuduilla saatettiin asua savupirtissä vielä 1950-luvulle asti.

Meidän mielestämme tämä kaikki näyttää kovin KOVIN alkeelliselle – siitä huolimatta että tuo kaikki on ajallisesti vielä ihan lähellä. Monet nykyihmisiä edeltävästä sukupolvesta, siis meidän ikäihmisten vanhemmista, tai ainakin mummoista ja papoista, on vielä itse elänyt tuota omavaraista maalouselämän aikaa. Meistä nykyisistä ihmisistä näyttää siltä että eihän sillä tavalla voi elää, emme pystyisi, emme osaisi – eikä meillä tietenkään ole ympärillämme sellaista ekosysteemiäkään joka voisi pitää yllä suurta ihmismäärää.

1800-luvun alusta lähtien kaikki elämän alueet alkoivat muuttua nopeammin. Uuden ajan airuina toimivat uudet voimanlähteet, eli vesivoima, höyrykone, ja lopulta 1900 luvun alkusta alkaen sähkö. Näiden myötä alkanut teollisuus mahdollisti suurempimittaisen sarjatuotannon käynnistymisen monilla eri aloilla. Teollisuudessa energian lähteenä alettiin käyttää kivihiiltä, jonka avulla rauta pystyttiin jalostamaan teräkseksi. Tästä taas voitiin työstää moniin tarkoituksiin, työkaluiksi, silloiksi, laivoiksi, junniksi ja autoiksi. Nykyinen teollinen ja kaupallinen elämäntapa tuli mahdolliseksi terästeollisuuden kehittymisen myötä. 

Suomessa 1800- ja 1900-luvut olivat suurta edistyksen aikaa: ensimmäiset junat alkoivat kulkea 1870-1880 –luvuilla, ja ensimmäiset autot tulivat Suomen teille 1900-luvun vaihteessa rikkaiden venäläisten omistamina kulkupeleinä. Autot alkoivat yleistyä, mutta aluksi liikenteessä oli enimmäkseen linja- ja kuorma-autoja.  Myös traktorit alkoivat tulla vetokoneiksi maatalouteen, ja vähitellen syrjäyttivät hevoset 1900-luvun puolivälin tienoilla. Nämä muutokset ovat siis noin 100, tai 150 vuoden takaisia, parin ihmisen iän verran vanhoja.

Muita merkittäviä elämää mullistaneita asioita olivat päivälehtien ilmestyminen 1800-luvun puolivälistä alkaen, radion käyttööntulo 1900-luvun alussa, ja televisio, joka alkoi levitä suomalaisiin koteihin 1950-luvulla. Monet meistä vielä muistavat tämän. Kaukaiset maailmat alkoivat avautua ihmisille.

Nyt me elämme globaalin massatuotannon ja massakulutuksen aikaa. Kaikki mitä me tarvitsemme tuotetaan jossakin muualla, siellä missä tuotanto tapahtuu ”halvimmalla”. Me saamme kaiken valmiina kaupasta. Omavaraisuus ei ole enää mahdollista – siksi että emme enää itse osaa, emmekä pysty. Edes koneellinen, teollinen omavaraisuus lähialueen tuotannon varassa ei ilmeisesti ole mahdollista, siksi että meillä ei ole siihen enää varaa. Näin sanoi talousguru Juhana Vartiainen eräässä haastattelussa, koskien niinkin ykiskertaisen asian kuin hengityssuojanten tuotantoa.  

Geologisessa mittakaavassa tämä mitä me pidämme nyt itsestäänselvänä ja ainoana mahdollisena elämäntapana, on kuitenkin aivan eilisen keksintöä. Kaikki se mitä on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana on vielä uutta: Koko tämän ajan olemme eläneet jääkauden lopun aikaa, jäätiköiden sulamisen aikaa. Ilmastollisesti tämä lyhyt ajanjakso on ollut hyvin stabiili; meidän tekninen sivilisaatiomme ei ole vielä nähnyt tai kokenut mitään muuta ilmastotyyppiä. Mutta ajat muuttuvat; näyttää siltä että nyt meille on luvassa toisenlaisia kokemuksia.  

Pidemmän geologisen historian perusteella tiedämme että ilmastotyypit eivät ole pysyviä, vaan dyynamaisia, ja riippuvat lukuisista eri tekijöistä. Myös nykyinen leuto ilmasto on tilapäinen. Viimeisimmän suuren ilmastosyklin mukaan sen olisi pitänyt alkaa kääntyä seuraavaa jääkautta kohti, mutta nykyiset  ihmisen aktiviteetit ovat varmistaneet sen että tämän hetkisen muutoksen suunta on kohti pysyvää lämpenemistä. Tämäkään ei toki ole mitään uutta tällä planeetalla. Vielä eoseenikaudella (56-34 miljoonaa vuotta sitten) planeetan lämpötila oli useita asteita, ja jopa 10 astetta lämpimämpi kuin nyt. Missään ei ollut jäätiköitä, merenpinnat olivat ehkä 50 metriä korkeammalla kuin nyt, ja sub-trooppinen kasvillisuus ulottui eteläiseen Skandinaviaan.

Elämme muutoksen aikoja. Kehitys jatkuu aina sellaisiin suuntiin ja ratkaisuihin mitkä muuttuvissa oloissa ovat toimivia ja kestäviä. Ihmisenkin olisi hyvä nyt alkaa tosissaan pohtia, millainen elämäntapa pysyisi paikallisen ympäristön kantokyvyn rajoissa nykyisissä oloissa, ja olojen muuttuessa.

2 kommenttia “Oi aikoja …”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Niin, ylimalkaan me ihmiset pystymme havaitsemaan vain mennyttä aikaa. Erityisen konkreettisena se ilmenee tähtitaivaan suhteen. Niinpä kuvitelmat ja arvailut jopa olevasta eikä vain tulevasta rakentuvat koetun eli menneen varaan. No olisihan toki suhteellisuusteorian ”tulevaisuuskoneen” eli aikakoneen avulla mahdollisuus havaita tulevaisuuttakin, mutta sieltä paluu nykyisyyteen olisi paluuta menneisyyteen.

    Me täällä Utsjoelle koetamme nyt juuri rakentaa tuota ”Arktista aikakonetta” niin, että se voitaisiin vetää käyntiin jo 25.7. tätä vuotta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Menneiden maailmoiden miettiminen on kiiintoisaa sillä tavalla että sieltä kautta näkee että mikään mitä meillä on tällä hetkellä ei ole itsestään selvää, eikä triviaalia. Olemme tässä ajan virrassa missä kaikki mitä meillä nyt on, on seurausta siitä mitä oli vähän aikaa sitten, ja sitä ennen.

      Siitä Arktisesta aikakoneesta tulee hieno. Toivottavasti monet löytävät sen…
      Myös avajaisjuhlat 25.7……

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Onkohan tuolla muualla ketään??

19.6.2020 klo 11.51, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tämä on se vanha kysymys mitä monet ovat pohtineet, aina siitä asti kun on ymmärretty että on olemassa muitakin planeettoja kuin Maa. Olisko siellä muualla elämää, ja olisiko jopa jonkinlaisia älykkäitä, tiedostavia ja teknisetsi taitavia, ehkä jopa meidän kaltaisiamme olentoja?? Vai onko sitten kuitenkin niin että me ihmiset täällä Maassa olemme ainoita sellaisia. Tätä on ihmetelty ja pohdittu monelta kantilta.

Monien fyysikoiden ja tähtitieteilijöiden lähtöoletus on usein se, että Aurinkokunta ja Maa-planeetta ovat tuikitavallisia paikkoja jotakuinkin homogeenisessa avaruudessa. Kun lisäksi otetaan huomioon että elämä rakentuu maailmankaikkeuden tavallisimmista ja yleisimmistä aineista, niin voidaan helposti päätellä että vastaavankaltaisia elämää olisi todennäköisesti syntynyt muuallakin, missä vain olosuhteet ovat sille suotuisat.

On myös helppo ajatella että samankaltaiset luonnonvalinnan voimat olisivat ajaneet kehitystä eteenpäin sielläkin. Samankaltaisissa olosuhteissa olisi valintaetua samanlaisilla ominaisuuksilla, ja evoluutio voisi johtaa samankaltaisten monimutkaisten eliökuntien kehittymiseen – ja tätä kautta ehkä myös älykkään lajin syntyy. Heti kun laji pystyy johonkin toimintaan, se todennäköisesti keksii tulen ja työkalujen käytön koska nämä helpottavat elämistä ja olemista, ja niin edelleen. Tämän ajatteluketjun tuloksena maailmassa todellakin voisi olla olemassa älykkäitä ja ehkä teknisiäkin sivilisaatioita, paljonkin.

Vieraiden sivilisatioiden elonmerkkejä on haeskeltu taivaalta jo 1950-luvulta alkaen, siitä asti kuin radiotelekooppeja on ollut olemassa, mutta mitään älykkään sivilisaation signaalia ei ole saatu poimittua avaruuden kohteiden kohinasta. Älykkäiden olentojen tai ylipäätään elämän olemassaolo maan ulkopuolella on edelleen täysin spekulatiivinen kysymys. Nyt jo varmuudella tiedetään että maailmassa on olemassa loputon valikoima sellaisia planeettoja joissa olosuhteet saattaisivat olla elämälle suotuisat – paljon jopa Maan kaltaisia, ja joitakin sellaisia myös elämän vyöhykkeellä emotähtensä läheisyydessä (https://phys.org/news/2020-01-nasa-planet-hunter-earth-size-habitable-zone.html?fbclid=IwAR2rNV7R6w2dnRBzpxtUut9vSPABK-IeMAVOq7AdOQDW3vVxkk3-g_TG-M8), mutta silti, silti emme vielä tiedä onko siellä ketään.

Havaintojen puuttuessa monet tutkijat ovat päätyneet pohtimaan tätä kysymystä teoreettisesti, ja miettineet tekijoitä jotka vaikuttavat sivilisaatioiden todennäköisyyyteen. Kattava yhteenveto vieraiden sivilisatioiden etsinnöistä ja pohdinnoista löytyy linkistä https://arxiv.org/pdf/2004.03968.pdf. Tunnetuin teoreettinen yhteenveto asiaan vaikuttavista tekijöistä on ollut Frank Draken vuonna 1961 kirjoittama kaava, joka kuvaa galaksissamme oleva, radioyhteyteen kykenevien sivilisaatioiden määrä tällä hetkellä. Tähän vaikuttaa syntyvien tähtien määrä galaksissamme keskimäärin vuodessa (R*), niiden tähtien osuus joilla on planeettoja (fp), niiden planeettojen osuus joilla voisi olla elämää, eli joilla on olemassa elinkelpoiset olosuhteet (fe), elämän asuttamien planeettojen osuus kaikista elinkelpoisista planeetoista (fl), kaikista asutetuista planeetoista niiden osuus joille elämä on kehittänyt teknistä sivilisaatiota (fi), niiden teknisten sivilisaatioiden osuus jotka ilmaisevat olemassaoloaan lähettämällä signaaleja avaruuteen (fc), ja sen aikajakson pituus, jona sivilisaatio lähettää signaaleja avaruuteen (L).

Nyt tiedetään että mahdollisten elämälle sopivien planeettojen määrää galaksissamme on suuri; kertaluokkatasolla jokaisen tähden ympärillä on olemassa jonkinlainen planeettakunta, ja useimpien sopivan kokoisten tähtien ympärillä lienee jonkinlainen palneetta myös jotakuinkin elämän vyöhykkeen etäisyydellä. Jotkut näistä ovat myös sopivan kokoisia kiviplaneettoja, joista ainakin joillakin voisi olla olemassa niin sanotut Kultakutri-olosuhteet (nestemäistä vettä), jotka sopisivat juuri meidän elämämme kaltaiselle elämälle.

Tähtitieteellisten parametrien perusteella maailmankaikkeus voisi siis olla elämää  tuottava ja ylläpitävä, ja mahdollisia elämän koteja olisi olemassa muuallakin. Mutta syntyykö elämä kaikkialla missä on olemassa sellaiset lämpötilat ja ilmanpaineet että vesi voi pysyä nestemäisenä?? Lähivuosina tehtävät lennot naapuriplaneetalle Marsiin – samoin kuin jäisille Europa ja Enceladus kuille antavat jo jonkinlaisia havaintoja tästä, joko puolesta tai vastaan.

Josko vaikka elämää löytyisikin näiltä läheisiltä taivaankappaleilta, teknisten sivilisaatioiden olemassaolo jollakin planeetalla on kuitenkin vielä ihan eri kysymys. Se polku joka on tuottanut teknisen sivilisaation täällä Maassa on ollut vaikea, pitkä ja monimutkainen, ja kulkenut monien suurten ja hyvin sattumanvaraisten hyppäysten kautta.

Ensinnäkin, kun elämä syntyy elottomista lähtöaineista, tuon prosessin pitää tapahtua hapettomissa olosuhteissa. Ainakaan Maan elämän lähtömateriaalina toiminut RNA ei säilyisi ehjänä pitkiä aikoja vesiliuoksissa hapellisissa olosuhteissa. Hapettomien olosuhteiden etuna oli myös se että metallit – kuten rauta ja nikkeli – pysyivät pelkistyneessä muodossa. Tässä muodossa ne liukenivat helposti veteen, ja varhaisimmat elämämänmuodot saivat energiansa hapettamalla tällaisia pelkistyneitä metalliyhdisteitä.  Tyypillisesti ne hapettivat rautaa, ja samalla ne pelkistivät rikkiyhdisteitä – tämä tarkoittaa että ne ottivat elektroneja raudalta, tuottivat niiden avulla bioyhdisteitä, ja lopulta siirsivät ne eteenpäin, tyypillisesti rikille. Elämä lähti käyntiin näiden helppojen energiansiirtoreittien varassa, mutta tällaisia aineita on planeetalla olemassa vain rajallisia määriä. Niiden varaan ei voi rakentua kovinkaan kummallista eliökuntaa.

Merkittävä vallankumous elämän energiataloudessa tapahtui Maassa noin miljardi vuotta elämän synnyn jälkeen, kun ensimmäiset syanobakteerit keksivät miten elektronit otetaan vedeltä: ne ottavat vesimolekyyleiltä vetyatomeja, ja happi jää ilmakehään jätteenä. Ne sitovat vedyn protonit ja elektronit hiilidioksiin ja tuottavat sokereita, käyttävät niitä omissa prosesseissaan, ja lopulta palamisen kautta palauttavat sekä hiilen että  vedyn takaisin hapelle – eli tuottavat vettä ja hiilidioksidia. Tämä syklinen prosessi tapahtuu auringon valon avulla, ja kysymys on tietenkin happea tuottavasta fotosynteesistä ja hapellisesta hengityksestä.

Happea tuottavan fotosynteesin lähtöaineita, eli vettä, hiilidioksidia ja auringonvaloa on planeetalla saatavana lähes rajattomasti, joten näiden resurssien varassa eliökunta saattoi monimuotoistua, ja biomassa saattoivat lisääntyä massiivisesti (rajoittavaksi tekijäksi ilmeisesti jäi niukkojen liukoisten ravinteiden eli fosforin ja raudan määrä). Tämä oli oleellinen keksintö elämän etenemisen kannalta – mutta siihen tarvittiin niin monimutkainen molekyylikoneisto, että se on keksitty vain kerran eliökunnan historiassa. Sen sanotaan olevan yksi maailman kahdeksasta ihmeestä. On hyvin kyseenalaista syntyisikö tällaista useiden kymmenien erilaisten molekyylien muodostamaa nanokoneistoa muualla.

Hapellisen ilmakehän synty ja hapettavan hengityksen kehittyminen olivat myös edellytyksiä sille että solujen energiatalous saattoi tulla tehokkaamaksi, mikä taas edelleen mahdollisti suurempien ja monimutkaisten tumallisten solujen synnyn. Kuten lukija varmaan tietää, monimutkaiset ja monisoluiset eliöt ovat voineet kehittyä vasta tumallista soluista. Kumpikaan näistä eivät kuitenkaan syntyneet helposti, vaan nämä molemmat evoluution suuret harppaukset tapahtuivat satoja miljoonia vuosia kestäneiden jääkausien aikana, ilmeisesti äärimmäisen selviytymiskeinona hyvin stressaavissa olosuhteissa. Molemmat tapahtumat, eli tumallisen solun synty, ja monisoluisen eläimen synty ovat tapahtuneet vain kerran.

Monisoluisten eläinten synnyttyä, jään sulaessa ja olosuhteiden taas helpottuessa elämä lähti kehittymään eteenpäin monimutkaisempaan suuntaan. Nyt sitä ajoi jo eteenpäin myös se että ilmakehän happipitoisuus oli noussut ja 15 prosenttiin, ja oli yhä nousemassa, mikä mahdollisti eläinten paremman energiatalouden, ja niiden kehittymisen suuremmiksi ja toimivimmiksi. Liikkuvat eläimet kehittyivät, ja ekosysteemien keskinäiset hierarkiat ja peto-saalis-suhteet ajoivat niiden kehittymistä monimuotoisemmiksi. Kaikki elämä oli kuitenkin edelleen sidottu elämään meressä, missä se oli turvassa ilmakehän läpi paahtava UV-säteilyltä. Kuivalle maalle nouseminen tuli mahdolliseksi vasta siinä vaiheessa, noin 400 miljoonaa vuotta sitten, kun ilmakehässä oli niin paljon happea että se tuotti UV-säteilyä blokkaavan otsoni-kerroksen.

Maalle nousu oli tietenkin välttämätön edellytys sille että eliökunta saattoi joskus myöhempinä aikoina kehittyä teknisesti taitavaksi. Veden alla elävät lajit eivät voi kehittää metallisia työkaluja, vaikka olisivat kuinka älykkäitä. Tähänkin vaiheeseen vaadittiin kuitenkin omat uudet kyvyt ja ominaisuudet: maalla elävien eliöiden lisääntymiseen tarvittiin sisäinen hedelmöitys ja kalvopäällysteinen, kuivuutta kestävä muna. Eliöiden piti myös oppia hengittämään keuhkoilla, ja niiden ihon piti muuttua kuivuutta kestäväksi. Tarvittiin siis monia uusia geenitoimintoja.

Se että eläimet oppivat selviytymään kuivalla maalla ei vielä sinällään tehnyt niistä erityisen älykkäitä eikä taitavia. Nämä ominaisuudet kehittyivät vasta pikkuhiljaa, ja erityisesti ne pääsivät kehittymään vasta nisäkkäissä ja kädellisissä kehityslinjoissa. Kädellisyys tuotti eliöille sellaiset tarkasti toimivat tarttumaraajat, joilla pystyy tarttumaan esineisiin ja käyttämään työkaluja. Tosin tuo työkalujen käyttäminen pääsi kehittymään tarkemmalle asteelle vasta siinä kehityslinjassa, joka alkoi kävellä kahdella jalalla, niin että kädet vapautuivat esineiden kantamiseen ja käyttämiseen. Kädellisiä on olemassa paljon, ja monenlaisia, mutta meitä kahdella jalalla käveleviä apinalajeja on tällä hetkellä olemassa vain yksi. Hyvin läheiset sukulaislajimme, eli simpanssit ja bonobot, eivät pysty kehittämään mitään älykästä tai teknisesti taitavaa teknologiaa.

Ensimmäiset kahdella jalalla kävelevät, hominidaea-heimoon kuuluvat apinaihmiset olivat Ardipithecus ja sen jälkeläinen Australopithecus -suvut, jotka elivät Afrikassa noin 6 – 4, ja 4 – 2 miljoonaa vuotta sitten. Näiden jälkeläisinä lajistoon on ilmestynyt moniakin erilaisia Homo-sukuisia lajeja, mutta näistä kaikista on nyt jäljella vain H. sapiens, eli me. Tämä tarkoittaa sitä että hominoidien kehityslinjoissa vähitellen lisääntyvä älykkyys ja tekninen taitavuus ei edistänyt noiden muiden linjojen säilymistä – ellei sitten käynyt niin että taitavammat uudet tulokkaat hävittivät pois kaikki aikalaisensa, vaikka luulisi että asutustiheys oli tuolloin vielä niin alhainen että rinnakkain eläminen olisi ollut mahdollista.

Kaikenkaikkiaan, teknisen älykkyyden nouseminen maan eliökunnan keskuudesta on ollut loputtoman monien sattumien summaa. Sattumien suurta merkitystä korostaa edelleen se että kaikki tärkeät kehityshyppäykset ovat tapahtuneet suurten sukupuutto-aikojen seurauksena, ja nämä taas puolestaan ovat olleet seurausta suurista ja dramaattisista olosuhteiden muutoksista, kuten suurista jääkausista tai  massiivisita ja nopeista lämpenemisistä, jotka taas ovat liittyneet vaikkapa suuriin asteroiditörmäyksiin tai massiivisen suuriin basalttipurkauksiin, ja niitä seuranneisiin nopeisiin ilmakehän ja ilmastonmuutoksiin. Suuri merkitys on myös ollut hitaasti muuttavalla ilmakähän koostumuksella, ja erityisesti sen happipitoisuudella, sillä esimerkiksi aivojen toiminta tulee mahdolliseksi vasta kun happea on ilmassa vähintään 15 %.

Näyttää olleen onnen kauppaa että Maan lajisto on kehittynyt niin että se on nyt tuottanut teknisen sivilisaation. Aikaa siihen kului tällä planeetalla noin neljä miljardia vuotta. Onnen kauppaa voi edelleen olla se, miten kauan tämä sivilisaatio tällä planeetalla pysyy olemassa. Tähänkin taas vaikuttavat monet tekijät, sekä sellaiset jotka eivät ole teknisesti hallittavissa, samoin kuin sellaiset tekijät jotka teknologia itse tuottaa. Tämä teknologian ikä ja kesto taas puolestaan vaikuttavat suoraan tällaisten sivilisaatoiden määrään maailmassa. Tällä hetkellä tiedämme että tuo määrä on ainakin yksi – mutta jos katoamme, kukaan ei tiedä onko sitten enää ketään jälellä. Kannattaisi sinnitellä hengissä, edes ihan kuriositeetin vuoksi; sitten joskus ajan mittaan joku jossakin voisi etsiä, ja löytää.

Mutta seuraava kysymys onkin tuo, haluaako tekninen sivilisaatio tulla löydetyksi. Tai, toimiiko se niin, jotakin säteilyä ulospäin lähettämällä, että se tulee havaituksi jos joku etsii. Tällaisen näkymättöän teknologian löytymisen todennäköisyys on hyvin pieni… tällaista spekuloidaan esimerkiksi uusimmassa teoreettisessa Linnunradan älykästä elämää koskevasta julkaisussa, jota referoitiin Hesarissa https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006542730.html. Kuitenkin tämä spekulaation voi mennä samaan sarjaan mitä edellä mainitussa artikkelissa sanotaan älykkyyden esiintymisen spekulaatioista:  ”phantom knowledge from complete ignorance…”

Voi hyvinkin olla niin että jos älykkäitä olentoja on jossakin olemassa, ne haluavat keskittyä elämään rauhassa omaa maailmaansa. Ne voivat olla myös niin erilaisia että me emme ollenkaan pystyisi havaitsemaan tai tajuamaan niiden toimintoja. Nehän voisivat kommunikoida vaikkapa telepatian, kaunosieluisen runouden tai musiikin avulla.

Ehkä ne juuri tällaisena hienona kesäkautena loikoilevat jossakin oman vehreän luontonsa keskellä ja nauttivat oman elinkelpoisen planeettansa ylenpalttisen hyvistä olosuhteista,

Tehdään me samoin. Harjoitellaan varalta tuollaisia vaihtoehtoisia kommunikaatiomuotoja.

Oikein hyvää juhannuksen aikaa sinulle!

2 kommenttia “Onkohan tuolla muualla ketään??”

  1. Ihmisen kieliopillinen kieli on oiva evoluution keksintö, mutta sillä on nurjakin puolensa. Kun ihminen ajattelee rakentamalla mielessään lauseita, ajatukset tietysti silloin tavoittavat vain niitä asioita, joille on olemassa sana. Eli asioita, joita riittävän moni muukin on ajatellut, että on otettu käyttöön termi. Tässä mielessä kieli ei ole yksilön oma, vaan se on kuin netti, jolla käyttäjä on yhteydessä ihmiskunnan historiaan. Kun ihminen käyttää kieltä, vaikka vain oman päänsä sisällä, hän somettaa kollektiivisessa historiassa. Vaarana on silloin että ajatukset kiertävät kollektiivista kehää, jossa uusia keksintöjä ei tapahdu. Siksi vaihtoehtoiset kommunikaatiomuodot.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kyllä, lienee noin, että pelkän seurustelukielen ja keskenäisen kommunikaation varassa ei vielä rakenneta mitään kovinkaan teknistä sivilisaatiota. Hyvä kun otit tämän esille. Tuo blogin lopussa ehdotettu skenaario missä paikalliset eliöt harrastaisivat vain jotakin keskinäistä rupattelua sehän vastaa Fermin paradoksin niitä selityksiä missä sivilisaatio ei ole joko vielä noussut tähtien välisen kommunikaation (radioastronomian) tasolle – tai sitten se ei jostakin syystä halua harrastaa sellaista. Tämä tietenkin kuvaisi esimerkiksi meidän planeettamme merissä eläviä älykkäitä lajeja. Niilläkin voi olla aika pitkälle kehittynyt kommunikaatio keskenään, mutta ne eivät varmasti harrasta mitään tähtien välistä kommunikaatiota. Siis, tuollaiset älykkäät lajit jäävät varmasti aina löytämättä planeettojen välisessä kaukokartoituksessa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Hyvä elämä??

31.5.2020 klo 23.41, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Hyvä elämä? Mitä se on? Mikä on tärkeää eläville olennoille?

Se riippuu siitä kuka kysyy. Eliökunnalle ja lähes kaikille lajeille se on jotakuinkin sama kuin elämä itse. Elämän jatkuvuus, ja kaikki se mitä siihen tarvitaan. Riittävästi ravintoa, riittävästi suojaa, mukavat olosuhteet , aurinko paistaa, on riittävästi tilaa, oma reviiri, ja elämä voi jatkua suunnilleen samanlaisena eteenpäin.

Mutta mitä se on meille ihmisille? Meille vastaus on on ollut eri aikoina ja eri kulttuureissa hyvinkin erilainen. Lähes aina, kaikkina menneinä aikoina se on ollut suunnilleen noita edellä lueteltuja asioita, jotka sopivat kaikille lajeille.  Jos asiat ovat olleet hyvin, elämän hyvyyteen on kuulunut se että se jatkuu samanlaisena eteenpäin. Jos olosuhteet ovat kamalat, niin siihen kuuluu toivo paremmasta. Toivo siitä että ahdinko, sota, sorto tai mikä tahansa uhka väistyy, tai piina helpottaa.

Nykyinen ihmisten yhteiskunta ei kuitenkaan tyydy tuollaiseen pelkän olemassaolon, toimeentulon ja kauniiden kesäpäivien nautiskeluun. Hyvän elämän mittarit ovat nyt hyvin erilaisia ja materialistisia, ja yleensä mittarina ovat ne ylellisyydet mihin meillä on varaa. Elämän hyvyyttä mitataan talouden tuottavuudella ja kasvukertoimilla, yritysten voitoilla tai poliittisilla kannatusluvuilla ja ihmisten ja yhteisöjen menestymisellä kaikenlaisissa kilpailuissa. Emme varmaan ajattele asiaa näin, mutta käytännössä me kilpailemme koko ajan siitä, minkä osuuden voimme saada kaikesta olemassa olevasta hyvästä itsellemme. Kilpailemme henkilökohtaisesti omassa lähiympäristössämme, mutta myös kansainvälisesti ja globaalisti.  Kilpailu on se voima joka ajaa meitä eteenpäin. Menestyminen kilpailussa on meille hyvyyden mittari.

Kilpailuvietti – jota voisimme myös ahneudeksi kutsua – johtaa siihen että mikään ei riitä. Periaatteessa haluamme aina enemmän. Tämä on ehkä juuri se sisäänrakennettu luonteenpiirre joka on ajanut ihmisen nousua planeetan valtalajiksi. Se on ajanut sekä yksilöiden, ryhmien että koko lajinkin menestymistä: sen avulla on valloitettu maailma, otettu haltuun luonnonvarat ja tehty kaikki muut lajit ihmiselle alamaisiksi. Samat taipumukset kulkevat meidän perimässämme mukana koko ajan, ja niiden avulla me haluamme yhä tehokkaammin hallita ja vallita kaikkea mitä tämä planeetta tarjoaa. Meille elämän hyvyys toteutuu siinä että saamme yhä suuremman osan maailman resursseista itsellemme, ja että kulutamme enemmän. Tämän seurauksena koko yhteiskunta on rakennettu jatkuvan kasvun ajatuksen varaan. Tämä näyttää olevan ihmisen, tai ainakin teknisen sivilisaation ja markkinatalouden korkein tavoite.

Tämä on astrobiologisesti relevantti seikka siksi, että tämä pakkomielle on johtamassa meidän elämäntapamme umpikujaan.

Ääri-tehokkaaksi viritettty yhteiskunta on monimutkaisten vuorovaikutusten ja keskinäisten riippuvuuksien verkosto, joka pitää itse käynnissä itseään. Niinpä mikään sen osa ei voi pysähtyä  eikä muuttaa toimintaansa, koska verkostolla ei ole varaa moiseen tehottomuuteen. Vajaatehoiset yksiköt tai yksilöt putoavat pois verkostostosta.

Nyt kuitenkin ulkopuolinen tekijä, Covid-19, on iskenyt koneistoon ja saanut sen hetkessä pysähtymään, ja polvilleen. Talouselämä haukkoo nyt henkeään. Mutta nyt kun se on pysähdyksissä, uusi käynnistyminen voisi tapahtua uusilla ehdoilla ja tavoitteilla. Tätä ajatusta ehdotellaan nyt monesta suunnasta.

Uuden suunnan hakeminen on keskeinen kysymys planeetan luonnonvarojen ja ympäristön kestävyyden kannalta, mutta myös ihmisten oman elämän laadun ja hyvinvoinnin kannalta. Mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta kuultiin tämänpäiväisessä Horisontti-ohjelmassa (https://areena.yle.fi/audio/1-50491438). Keskustelua kävivät kauppatieteiden tutkija Maria Joutsenvirta ja professori Arto O. Salonen, jotka ovat äskettäin julkaisseet aiheeseen liittyvän kirjan ”Sivistys vaurautena” (Basam books).

Näiden taloustieteilijöiden mukaan kasvava materialistinen kulutustaso eivät enää riitä pitämään yllä ihmisten tyytyväisyyttä  ja elämäniloa pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Oman ajan käyttäminen turhan tuntuisten työtehtävien suorittamiseen ja vaurauden kartuttamiseen eivät enää tarjoa elämän tarkoituksen ja merkittävyyden tunnetta. Kasvottomien suuryhtiöiden palveluksessa ihmiset eivät voi sitoutua ja motivoitua työnstä tavoitteisiin;  työn mielekkyyttä horjuttaa myös se että sen vaikutukset ovat viemässä maailmaa kohti totaalista kestävyyskriisiä.

Materialistisesti olemme maailman hyväosaisimpia ihmisiä, mutta elämäntapamme kuluttaa maailman resursseja verrattomasti enemmän kuin köyhempien yhteiskuntien elämäntavat. Tämä on merkittävä ristiriita esimerkiksi vanhemmille jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkea materialistista hyvää, ja samalla tiedostavat että tämä elämäntapa syö tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä. Henkiseen kestämättömyyteen vaikuttaa myös tietoisuus maailman epätasa-arvosta: oma hyvinvointi on räikeässä ristiriidassa sen kanssa että suurin osa maailman ihmisistä elää toimeentulon rajoilla, suuressa  köyhyydessä.

Jos elämäntapaan liittyvät isot kysymykset jäävät kysymättä ja miettimättä, elämän arvo ja ylevyys katoaa näkyvistä. Ihminen jää omassa elämässään statistin ja suorittajan rooliin, joka omilla toimillaan pitää yllä yhteiskuntaa ja sen kyseenalaisia arvoja ja tavoitteita. Ei voi sanoa että ihmisen elämä olisi merkityksetön, mutta hänen toimensa eivät ehkä tuota tyydytystä hänelle itselleen.

Joutsenvirran ja Salosen mukaan ihmisen elämän tyydytys kasvaisi jos voisimme avartaa hyvinvointikäsitettä, tai paradigmaa. Hyvinvointi ei perustukaan – ainakaan pelkästään – materialistisiin arvoihin ja kuluttamiseen, vaan kantaa ottavaan osallistumiseen. Sellaiseen sivistykseen, jossa ihminen mieltää itsensä merkittäväksi  ja vastuulliseksi toimijaksi maailmassa.

Tätä tavoitetta varten ihmisen pitäisi laajemmin tiedostaa oma paikkansa sekä paikallisessa että globaalissa  vuorovaikutusten verkostossa: meidän pitäisi ymmärtää omien toimiemme ja valintojemme merkitys maailmassa. Demokraattisessa päätöksenteossa meillä kaikilla on yksi ääni: sen avulla me osaltamme vaikutamme siihen, mihin suuntaan maailma kehittyy. Me vaikutamme myös jokaisen ostopäätöksemme kautta, oman asumisemme ja elämäntapamme kautta, sen kautta mitä ajattelemme ja miten otamme kantaa eri asioihin. Kaikki mitä teemme vaikuttaa kokonaisuuteen: Teoillamme ja mielipiteillämme me joko hiljaisesti hyväksymme vallitsevan tilanteen, tai sitten olemme omalta osaltamme (vaikka pienesti, mutta kuitenkin) muuttamassa maailmaa toisenlaiseksi. Tarvitaan visioita siitä millaisen maailman haluaisimme jättää jälkeemme.

Vastuun ottaminen omien toimien ja mielipiteiden vaikutuksista parantaa maailmaa, ja se myös palauttaa merkityksen yksilön omaan elämään. Ihmiselle tekee hyvää tehdä tekoja jotka pyrkivät säilyttämään elämän edellytyksiä ja parantavat tulevaisuuden näkymiä tällä planeetalla. Tuntuu hyvälle tehdä asioita joista jää positiivisia, eikä negatiivisia jälkiä. Nykyisten toimien pitää kestää kriittinen tarkastelu myös tulevaisuudessa.

Ottamalla täyden vastuun omien toimiensa ja mielipiteidensä seurauksista ihminen voi kasvaa täyteen ja tyydyttävään ihmisyyteen.  Joutsenvirran ja Salosen mukaan tällainen sivistys on pääomaa jolla rakennetaan parempaa elämänlaatua, ja parempaa maailmaa, kaikille.

Astrobiologinen merkitys olisi se, että ihminen kehittyisi eliökuntaa tuhoavasta lajista eliökuntaa ylläpitäväksi lajiksi. Se olisi iso ero.

5 kommenttia “Hyvä elämä??”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Hyvä elämä niitä kertomiasi asioita. Määritelmässä hyvä vastakohtansa huono, joita vastakohtia elämässä kaikkialla löytyy. Ihmiset eivät aina itse oivalla mikä olisi itselle tai kokonaisuudellemme hyväksi ja tekevät virhearviointejakin.
    Eläimetkin ihmisten tavoin hyvää hakevat ja sopeutuvat tilanteisiin jotka kertomiasi hyvää tuottaa kokemansa mukaan.
    Akateemikko Hannu Mäkelä toimitti Samuli Parosen aforismikirjan Otavalla 1970-luvulla (kirjailijan ollessa jo kuolemansairaana);
    Maailma on sana – joka tiivistelmä hyvin maailmaamme kuvaa.
    Kaikki muodollisesti sanojen kautta määriteltävää ja ne sisällään totuuden ilmaisee vaikka uskomuksemme niihin vaihteleekin.

  2. Jari Kuula sanoo:

    Hyvä, perusteltu kannanotto, Kirsi! Saman suuntaisia ajatuksia on tietääkseni taottu isoin kirjaimin toimitalon seinään: ”Tiedemiehenä minulla oli tapana ajatella, että suurimmat ympäristöongelmamme eli lajien kato ja ilmastonmuutos voidaan tieteen huippukeinoin ratkaista 30 vuoden kuluessa. Olin väärässä: suurimmat ympäristöongelmamme ovat itsekkyys, ahneus ja apatia. Niiden ratkaisemiseksi tarvitsemme niin hengellistä kuin henkistä pääomaa, sivistystä ja kulttuurien ymmärrystä, jotka muutamme viisaiksi teoiksi. Ja me tiedemiehet emme tiedä, kuinka sen tekisimme.” Tekstin on kirjoittanut amerikkalainen ympäristötieteilijä Gus Speth.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olipa hyvin sanottu!
      Näinä aikoina maailma kyllä liikehtii kovin levottomana, ja nimenomaan maailman ja asenteiden parantamisen suuntaan. Taantumuksen/(=itsekkyys, ahneus, apatia) voimat kyllä haraavat vastaan, mutta eipä tiedä, voihan se olla että elämme muutoksen aikoja. Ja muutos VOI kääntyä parempaan suuntaan. Ehkä ainoa tekijä mikä voisi vaikuttaa kääntymisen eduksi on se että maailmassa, ja kaikilla foorumeilla puhutaan enemmän siitä mikä on tärkeää. Puhutaan arvoista, eettisyydestä, planeettasysteemin rajoista ja kestävyydestä, tasa-arvosta, elämäntapakysymyksistä — ja hyvän elämän kriteereistä. Puhutaan siitä mikä on todella tarpeellista ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille, mikä on turhaa, ja mikä on haitallista… Tosin on niinkin että kellään ei taida olla vastauksia näihin ”mikä on” kysymyksiin — mutta puhumisen kautta asioita tulisi ainakin harkittua, eivätkä ihmiset ihan niin sokeasti harhautuisi jokaisen houkutuksen perään.

  3. Heikki Väisänen sanoo:

    Yhdysvaltalaisen psykologi Abraham Maslow julkaisi vuonna 1943 tutkimuksessaan Theory of Human Motivation -teorian, jonka mukaan ihmisellä on perustarpeet, jotka tulee tyydyttää riittävässä määrin – ei välttämättä täydellisesti – ennen kuin ihminen alkaa etsiä tyydytystä ”korkeammille” tarpeille.
    Fysiologiset tarpeen kuten ruoka – Turvallisuus – Yhteenkuuluvuus kuten ystävyys, rakkaus ja ryhmään kuuluminen – Arvonannon saaminen – Itsensä toteuttamisen tarpeet.

    Viimeinen kuuluu harvoille. Suomalainen bussikusi tai keski-afrikkalainen maanviljelijä tuskin saavat itseänsä toteuttaa. Toimeentulevat taiteilijat, arkkitehdit ja tieteentekijät ovat heihin verrattuina luksusasemassa. Prix de Rome, CICA, Nobel –palkinnot kruunaavat ihmisiä, jotka ovat päässeet huipulle itsensä toteuttamisessa.

    Minä en tunnusta ihmisyksilön halua sotia. Ihmisyksilön ahneutta en myöskään tunnusta. Toki ihmisyksilö on aina tarvinnut Maslowin tarvehierarkian fysiologisten tarpeiden tyydyttämistä. 1800 –luvulta alkaen alkanut, diplomaattisesti markkinataloudeksi kutsuttu kapitalismi taasen otti oman voitontavoittelunsa tyydyttämiseksi Maslowin neljännen portaan. Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla. Asuinalueen pysäköintialueella pitää olla naapuria kalliimpi auto, lapsilla ”äly” –puhelimet ja kaikkein köyhimmässäkin kodissa pieniä posliiniesineitä hyllyillä.

    Oikeastaan ihmiskunnalla on ulkopuolinen taho määrittänyt hyvän elämän. Raamattu alkaa maailman luomisesta ihmisineen. Lopuksi Jumala totesi. että näin on hyvä. Jotta ihmiset eivät olisi robottileluja, he saivat vapaan tahdon. Pari sataa vuotta sitten alkaneen yhteiskunnallisen kehityksen järjestelmällisen epäoikeudenmukaisen analyysin taasen takia teki jumalaton Karl Marx. Ei se pystynyt pysäyttämään elämän huonoa kehitystä. Hyvään elämään ei taida olla paluuta, jos sitä kaikille olikaan orjayhteiskunnissa antiikin Kreikasta ja Roomasta alkaen.

    (Kaipa tämä menee läpi uskonnosta ja politiikasta huolimatta.)

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tässä on mielenkiintoisia, ja hyvin oivallettuja näkökulmia. Mielenkiintoista tuo ”Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla”. Näin lienee: korkeampi kulutustaso on aina ollut osoiteuksena ihmisen varallisuudesta ja pystyvyydestä, ja sen kautta tuntunut myös tarpeelliselle ja ansaitulle. Ja sekin on mielenkiintoista, että tämä ihmisten henkilökohtaisen arvostuksen tarve toimii hyvin markkinatalouden voitontavoittelun välineenä; samoin tietysti tuo voitontavoittelu sekin onnistuessaan tuo varmasti arvostusta.

      Yhteiskuntamallina markkinatalous/kapitalismi on varmasti tehokkaasti ajanut yhteiskunnan ja teknologian kehittymistä, vaurastumista, jopa demokratian kehittymistä ja sitä kautta myös vastuullista lainsäädäntöä. Meidän on kiittäminen kapitalismia siitä että kaikki täällä on nyt niin hyvin kuin on. Kuitenkin, haluaisin lainata tähän Pertti Salolaista, kokoomuslaista luonnonsuojelija-poliitikkoa, joka ”Itse asiassa kuultuna” ohjelmassa sanoi jotenkin niin että kapitalismi on mennyt pilalle. Tämä sanonta liittyi nykyiseen maailman tilaan, missä erilaiset talouselämän toimijat maksimoivat voittojansa niin, että tuotanto tapahtuu aina siellä missä se voidaan tehdä halvimmalla, haittavaikutuksista välittämättä. Tämä toiminta on tietenkin kapitalismin periaatteiden mukaisesti aivan oikein – mutta samalla se vie koko järjestelmän siihen, että sekä tuotanto että sen haittavaikutukset paisuvat hallitsemattomasti. Käsittääkseni Salolainen tarkoitti, että kapitalismi voisi toimia hyvin koko planeetan eduksi, jos vain se olisi riittävän poliittisen lainsäädännön valvonnassa. Siis, hyvä renki, mutta huono isäntä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Suuri Filtteri

18.5.2020 klo 20.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Onko elämää olemassa muualla kuin täällä Maa-planeetalla? Onko mikrobitasoista elämää olemassa muilla taivaankappaleilla Aurinkokunnassa? Olisivatko edes jotkut kaukaiset eksoplaneetat asutettuja, niin että niillä rehottaisi jonkinlainen rehevä eliökunta? Olisivatko nuo eliökunnat jossakin tuottaneet myös älykkäitä, tietoisia ja teknisesti taitavia lajeja? Jos niin, olisiko galaksissa olemassa nyt muitakin sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen havainnointiin, ja viestittämiseen? Onko missään olemassa teknisiä sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen matkailuun?

Nämä ovat astrobiologian peruskysymysiä; näistä koko astrobiologia on aikoinaan käynnistynyt. Giordano Bruno (1548-1600) oli ensimmäinen tähtitieteilijä ja erilaisten tieteiden yleismies (myös kylähulluna huijarina pidetty kavari), joka esitti että muita asuttuja planeettoja on olemassa. Kopernikuksen esittämän aurinkokeskeisen mallin perusteella hän uskoi että tähdet ovat kaukaisia aurinkoja, joiden ympärillä on planeettoja, joilla todennäköisesti on olemassa elämää, ja jopa ihmisen kaltaisia olentoja. Tämän itsepäisen väitteensä takia Bruno joutui kohtaamaan kuolemansa inkvisiition roviolla. Hänen aikalaisensa Galileo Galilei (1564 – 1642) myös kannatti Kopernikuksen aurinkokeskeistä mallia. Inkvisiitiota varoen hän ei kuitenkaan uskaltanut väittää että Aurinko olisi tavallinen tähti. Hänen maailmankuvansa pyöri auringon ympärillä, mutta tuokin harhaoppi johti kotiarestiin ja kirkon kiroukseen.

Geologi Norman Sleep on eräs maailman johtavista astrobiologeista, ja kertoo näitä vanhoja historioita mainiossa verkkokirjassaan Planetary Habitability, The First New Science of the Renaissance (https://gp25.stanford.edu/web-book). Tuo kirja on on hyvä katsaus koko maailmankuvan muuttumiseen viimeisen 400 vuoden aikana; astrobiologinen näkökulma on kulkenut mukana koko tämän nykytieteiden kehityksen ajan. Se on nyt viemässä meidän omaa maailmankuvaamme uusien oivallusten ja ymmärryksen aikakauteen.

Galileon aikaan maailmankuva avautui kohti avaruuden syvyyksiä: ensimmäisten kaukoputkien myötä tähtitieteilijät pystyivät havaitsemaan muita taivaankappaleita tarkemmin, niiden liikkeet ja etäisyydet, ja aurinkokunnan ja koko linnunradan rakenne alkoivat hahmottua myös teoreettisen ymmärtämisen kautta. Visionäärisimmät tieteen harrastajat päättelivät myös että Maa tai aurinkokunta eivät ole mitään erityisiä maailman keskuksia, vaan että todellisuus jatkuu samankaltaisena avaruuden muissa tähtijärjestelmissä. Tämä oli nimenomaan Brunon aikaansa edellä oleva visio. Sleep nimeää Brunon ensimmäiseksi astrobiologiksi.

Muut taivaankappaleet ovat kuitenkin niin kaukana, että tämän kysymyksen selvittäminen on näihin asti jäänyt vain pelkän teoreettisen pohdinnan aiheeksi. On vasta 55 vuotta siitä, kun ensimmäinen avaruusluotain (Mariner 4, vuonna 1965) lensi naapuriplaneettamme Marsin ohitse ja otti ensimmäiset ”lähikuvat” tuon planeetan pinnasta. Nämä, samoin kuin seuraavien Mars-luotainten lähettämät lukuisat kuvat osoittivat että Marsin pinnalla ei asu mitään suurimittaista eikä ainakaan älykästä eliökuntaa, kuten niihin asti ole oletettu. Pinta näytti täysin kuivalle ja elottomalle. Elämän etsimisen Marsista jatkuu kuitenkin edelleen. Tänä vuonna Marsiin tai sen kiertoradalle piti lähteä peräti viisi eri avaruusalusta, kaikkien niiden tavoitteena etsiä sieltä mikrobitasoista elämää eri menetelmillä (korona-epidemian takia lähdöt viivästyvät..).

1990-luvulta lähtien on myös pystytty havaitsemaan planeettoja muiden tähtien ympäriltä, ja nyt havainnot viittaavat siihen että jotakuinkin jokaisen tähden ympärillä on olemassa jonkinlainen planeettakunta. Brunon näkemys 400 vuotta sitten oli niiltä osin aivan oikea. Elämän merkkejä ei kuitenkaan vielä ole pystytty havaitsemaan miltään muulta planeetalta. Tähtien väliset välimatkat ovat niin suuret että planeettojen kaasukehien tai pinnan värien havaitsemiseen tarvitaan taas entistä herkempää ja tarkempaa kaukoputki-teknologiaa. Ehkä tällaisia havaintotarkkuuksia tullaan saavuttamaan Chileen rakennettavalla ELT-teleskoopilla, ehkä myös Maan keirtoradalla kiertävällä TESS-avaruusteleskoopilla. Jotakin ihan uusia havaintotarkkuuksia saavutettaisiin joskus tulevaisuudessa Kuun taakse rakennettavalla kaukoputkella …

Elämää jokatapauksessa haetaan kiihkeästi, ja uusia mahdollisuuksia sen löytämiseksi on avautumassa lähivuosina. Havaintotulokset – ovatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia – tulevat muokkaamaan maailmankuvaamme merkittävästi.

Jo aikaisemmin, viime vuosisadan alkupuoliskolla tutkijapiireissä on kiihkeästi pohdiskeltu mahdollisuutta sille että elämää esiintyisi yleisesti linnunradassa. Jos ajatellaan että tämä ainoa hyvin tuntemamme maailma, eli aurinkokunta ja planeetta Maa, eivät ole mitään erityinen poikkeustapauksia maailmassa, niin voidaan olettaa että olosuhteet muuallakin olisivat jotakuinkin samantapaiset. Tällä perusteella erityisesti monet fyysikot ja tähtitieteilijät ovat olettaneet että elämä voisi olla yleistä maailmankaikkeudessa.

Samanlaisella yleistämisen periaatteella on myös usein oletettu että elämä helposti kehittyy monimutkaiseksi, ja että se olisi tuottanut teknisiä sivilisaatioita jo monellakin planeetalla (näiden todennäköisyyttä on kvantitoitu esim. Draken yhtälön avulla, vuonna 1961). Ottaen huomioon maailmankaikkeuden pitkän iän (n. 14 miljardia vuotta) ja Maan syntyajan (n. 4,5 miljardia vuotta sitten), eliökuntamme pitkän iän (noin 4 miljardia vuotta) ja oman sivilisaatiomme nuoruuden (n. 50 vuotta) – olisi myös todennäköistä että linnunradan muut sivilisaatiot olisivat yleensä jo paljon meitä vanhempia, ja pidemmällä kehityksessään.

Samantapaisen ajattelun perusteella voisi myös olettaa että nuo muukalaiset pystyisivät jo hyvinkin tähtien väliseen matkailuun. Niiden voisi olettaa levittäytyvän tähdeltä toiselle, valloittavan alueita, tai ainakin näkyvän ja kuuluvan kosmisessa viestinnässä…

Mitään tällaisia ilmiöitä ei ole kuitenkaan havaittu. Omat havaintomenetelmämme ovat viime vuosikymmeninä koko ajan parantuneet, mahdollisia elämän vyöhykkeellä olevia Maan kaltaisia planeettoja on havaittu jo useita kymmeniä, ja avaruutta koko ajan seurataan ja havainnoidaan, mutta mitään teknologista aktiviteettia ei ole toistaiseksi havaittu millään suunnalla. Tekniset sivilisatiot – kuten kaikki muutkin elämän merkit – loistavat poissaolollaan.

Muukalaisten puuttuminen ihmetytti fyysikkoja jo viime vuosisadan puolivälin aikoihin, ja vuonna 1950 tämä turhaannus tuli ilmaistua Enrico Fermin kuuluisassa kysymyksessä: ”Missä ne kaikki ovat?” Ilmiötä on alettu kutsua nimellä Fermin paradoksi, ja myös nimellä Suuri Hiljaisuus. Tälle Suurelle Hiljaisuudelle on olemassa useita erilaisia selityksiä. Eräs selitys on Peter Wardin esittämä ajatus että kaikkia pitkälle kehittyviä lajeja, tai ainakin teknisiä sivilisaatioita kohtaa jokin ylipääsemätön este jonka takia ne eivät voi kehittyä eteenpäin. Hän nimesi tämä esteen Suureksi Filteriksi. Se todennäköisesti johtuisi siitä että liian itsenäisiksi ja teknisiksi kehittyvät lajit tuhoavat itse itsensä.

Suuren filterin tuottama umpiperä  – ”Dead End” – olisi ankarin selitys Suurelle Hiljaisuudelle: hiljaisuus johtuu siitä että teknisiä sivilisaatioita ei ole olemassa missään oman aurinkokuntamme lähimaillakaan, eikä ehkä edes koko linnunradassa. Todennäköisyys siihen, että koskaan havaitsisimme toisen sivilisaation voi olla siis olematon, tai ainakin hyvin pieni.

Jacob Haqq-Misra, Ravi Kumar Kopparapu ja Edward Schwieterman pohtivat tämän mahdollisuuden tulkintoja ja merkitystä artikkelissaan ”Observational Constraints on the Great Filter” (Astrobiology 20: 572-579). Teorian mukaan voisimme päätellä oman teknisen sivilisaatiomme tulevaisuutta siitä, miten yleisiä muut tekniset sivilisaatiot ovat linnunradassa, ja miten pitkälle ne ovat onnistuneet kehittymään (tämä tietenkin edellyttäen että ylipäätään voisimme havaita mitään eliökuntia tai teknisiä sivilisaatioita).

Jos tulevaisuuden havainnot osoittavat että elämää esiintyy yleisesti erilaisilla elinkelpoisilla planeetoilla, mutta teknisiä sivilisaatiota ei edelleenkään voida havaita, tämä tarkoittaisi sitä että elämän synnyn ja teknisen sivilisaation synnyn välillä on jokin vaikeasti ylitettävä pullonkaula. Tuollaisia pullonkauloja voisi olla olemassa eliökunnan eri vaiheissa. Ensimmäinen niistä on tietenkin jo elämän synty, seuraava on elämän kehittyminen monisoluiseksi, seuraava voisi olla kehittyminen älykkääksi ja kommunikoivaksi (tietoiseksi) lajiksi, sitten teknologisesti taitavaksi yhteiskunnaksi. Seuraava suuri haaste voi olla se, miten kauan teknologinen sivilisaatio pystyy säilymään ja kehittymään eteenpäin. Jos se säilyy, se voisi kehittyä suuriin teknologisiin  saavutuksiin esimerkiksi omassa planeettakunnassaan – ja tällaiset tekniset signaalit (planeettakunnan asuttaminen) voisimme ehkä hyvin havaita täältä etäältäkin käsin.

Seuraavia suuria ja haastavia harppauksia tekniselle sivilisaatiolle voisivat olla tähtien välinen matkustaminen, ja levittäytyminen muihin tähtijärjestelmiin. Tuon virstanpylvään jälkeen jo yksittäinenkin sivilisaatio voisi asuttaa merkittävän osan linnunrataa. Tätä ei ilmeisesti ole ainakaan tähän mennessä tapahtunut, joten tällaisia teknisesti taitavia lajeja ei liene olemassa. On myös mahdollista että avaruuden valloittamisessa on muita (fysiologisia, biologisia, teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, eettisiä – mitä tahansa) ehdottomia esteitä.

Jos joskus tulee mahdolliseksi havaita erilaisia elämän tai teknologian merkkejä kaukaisilta planeetoilta, nämä voisivat antaa jonkinlaisen ennusteen myös meidän oman  sivilisaatiomme tulevaisuuden näkymistä: Jos eläviä planeettoja nähdään paljon, ja jos niillä havaitaan pitkälle kehittyneitä monimutkaisia (reheviä, monimuotoista biokemiaa ja monenlaisia eloperäisiä kaasuja ilmakehässä) eliökuntia, se tarkoittaa että elämä kehittyy helposti monimutkaiseksi. Jos tekniset sivilisaatiot puuttuvat, se tarkoittaisi että sellaisen kehittymismahdollisuudet ovat huonot. Olemme silloin yksi harvoista.

Jos taas havaitsisimme jonkinlaisia teknisiä signaaleja, jotka edustavat suunnilleen omalla tasollamme olevaa teknologiaa (esimerkiksi yöaikaan valaistuja planeettoja, runsaita radiosignaaleja) se tarkoittaisi että teknologiat voivat kehittyä suunnilleen tähän asti, mutta eivät pidemmälle. Silloin asiaan ehkä vaikuttaa jonkinlainen lainalaisuus (Suuri Filttreri), jonka takia liian pitkälle kehittyneet lajit tai niiden yhteiskunnat katoavat.  

Jos taas havaitaan vain sellaisia eläviä planeettoja jolla on olemassa jotakin alkeellista biokemiaa, se tarkoittaisi että meidän planeettamme on poikkeuksellisen pitkälle kehittynyt, ja edellä muita. Samoin, jos elämää ei ollenkaan havaita, se tarkoittaa että Maa on se ainoa, tai yksi hyvin hyvin harvoista planeetoista, joilla elämä on lähtenyt käyntiin. Olemme yksin, ja olemme edelläkävijöitä. Tämä antaisi meille suuren velvollisuuden säilyä hengissä täällä omalla planeetallamme, ja pitää planeettamme hyvinvoivana, niin että se säilyy loputtoman kauan turvallisena kotina missä tekninen sivilisaatio, kaikkien muiden elämänmuotojen rinnalla, voi säilyä ja kehittyä eteenpäin.

Ehkä joskus tulevaisuudessa oman lajimme, tai meitä seuraavien lajien etuoikeutena on kuljettaa elämän alkuja muille planeetoille, ensin aurinkokuntaan, ja sitten muihin planeettakuntiin. Tämä kuitenkin edellyttäisi jotakin suurta varmuutta ja näkemystä siitä, että elämä on sellainen positiivinen voima jonka olemassaololla on jokin tarkoitus, ja jokin tehtävä maailmankaikkeudessa.  

15 kommenttia “Suuri Filtteri”

  1. Petri Tiusanen sanoo:

    Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja. Ajattelen, että kaikkivaltiaalla Jumalallakin on osansa maailmankaikkeuden syntyyn sekä elämään maapallolla ja mahdollisesti muilla planeetoilla. Kuvittelin aiemmin asian olevan niin, että Hän on laittanut joskus ”valot” päälle ja antanut maailmankaikkeuden pyöriä lakiensa mukaan. Nyt ymmärrän, että Hän on aktiivinen Jumala, joka on läsnä kaikkialla koko universumissa. Se on tietenkin Jumalan asia, onko elämää muualla. Raamatun mukaan sitä on tietenkin muissa ulottuvuuksissa, kuten taivaassa. Kun menneinä aikoina ajateltiin maailmankaikkeuden olevan pieni, niin jäikö myös Jumalan kuvamme pieneksi sen myötä, kun tietomme lisääntyi maailmankaikkeuden suuruudesta?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Mielenkiintoista pohdintaa. Tuo Jumalan olemassaolo on tietenkin sellainen aihepiiri mistä tiede ei saa ollenkaan kiinni — tuo mainitsemasi seikka, eli vanhoista kulttuureista periytyvä jumala-kuva voi olla yksi syy siihen. Nykyään kuitenkin on olemassa hypoteeseja siihen suuntaan että jonkinlainen tietoisuus sisältyisi kaikkeen mitä on on olemassa… tällaiset mielikuvat voisivat paremmin vastata ihmisen kokomusta siitä miten maailmankaikkeuteen ja olemassaoloon näyttää sisältyvän jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus, eikä pelkkä kvanttiteoriaan perustuva satunnaisuus.

      1. Petri Tiusanen sanoo:

        Kiitos hyvästä vastauksesta. Jonkinlaisesta filtteristä puhutaan myös Raamatussa, kuten Apostolien teoissa (17:26): ”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat.”
        Nimittäin jos tämä ”ajat” ja ”rajat” koskee koko universumia.

  2. Heikki Väisänen sanoo:

    Galileo Galilein saama tuomio Katolisen kirkon oikeuslaitoksessa taisi johtua hänen omasta jekustaan.
    Giardano Bruno poltettiin roviolla vuonna 1600, mutta 1623 uudeksi paaviksi nousi kardinaali Maffeo Barberini eli Urbanus VIII. Hän oli Galileon ihailija.

    Galileo julkaisi Paavin luvalla kirjansa ”Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä.”
    Paavin lupaan sisältyi vaatimus, että kirjassa esitetään argumentteja aurinkokeskisen järjestelmän puolesta ja sitä vastaan. Se toteutui.
    Lisäksi siinä piti tulla esiin hänen oma näkemyksensä. Sen Galileo jätti pois.

    Paavi suuttui ja Galileo joutui ilmoittautumaan inkvisitiolle, joka tuomitsi Galileon elinkautiseen vankeuteen. Vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hänet armahdettiin sillä ehdolla, että on loppuelämänsä kotiarestissa. Ei saanut opettaa yliopistossa eikä julkaista mitään. Sai kuitenkin tavata vierailijoita ja julkaisikin tutkimustuloksiaan.
    (Tähdet ja avaruuslehdessä 7/2006).

    Suuri Filtteri. Hmmm. Se on vain yksi selitys hiljaisuudelle. Ei parempi kuin muutkaan. Kuinka jokin kosminen luonnonlaki vaikuttaisi biologisten olentojen sivilisaatioiden mitä erilaisimpiin kulttuureihin? En usko tuollaiseen kosmiseen luonnonlakiin.

    Mikäli lukuisilla planeetoilla olisi sivilisaatioita, ne kaikki olisivat kehittyneet täysin eri maailmoissa ja muodostaneet aivan erilaisia kulttuureja. Tuskinpa yksilöt olisivat biologialtaan edes ihmisen oloisia.
    Yhdysvaltalainen antropologi Ruth Benedict julkaisi vuonna 1934 maailmankuulun kirjansa Patterns of Culture suomennettuna ”Kulttuurin muodot”. Benedict uskoi opettajansa Franz Boasin tavoin kulttuurin olevan ihmisten valinnan tulos. Kirjan mm. kuvaa Zuni-, Dobu- ja Kwakiutl-intiaanien yhteisöjä selvittäen eri yhteisöjen erilaisia tapoja ja kulttuureja.

    Jos fysiikan lakeja voisi muuttaa, ehkä tähtimatkustelukin onnistuisi. Reaaliaikainen kommunikointikin eri tähtijärjestelmien välillä vaatisi fysiikan lakien rikkomista.
    Yhteys on esillä Ursula Le Guinin scifissä ”Pimeyden vasen käsi”. Toki siinä myös matkustetaan tähtien välillä. Parasta antia on kuitenkin kirjailijan kehittämä Talviplaneetan yhteiskuntakuvaus.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiintoisia yksityiskohtia Galileon historiasta. Oma ajattelu on ollut todella vaarallista noina aikoina; onneksi ei ole enää!

      Suuresta filtteristä: tuo idea ei suinkaan tarkoita mitään luonnonlakia joka johtaisi siihen että tekniset sivilisaatiot eivät voi kehittyä kovin pitkälle, vaan se on ajatus että sivilisaatiot eivät itse pysty elämään teknologisten keksintöjensä kanssa niin että ne säilyisivät pitkään, ja kehittyisivät yhä pidemmälle. Ne kompastuvat omaan teknologiaansa — onpa se sitten suoraan aseisiin, tai populaation kasvuun, tai planeetan kantokyvyn romahtamiseen. Olemme myös ihmiskuntana tämän haasteen edessä: miten kehittyä eteenpäin kestävällä tavalla.

  3. Leo Sell sanoo:

    Otaksun yksinkertaisimman vaihtoehdon, että 13,82 miljardia vuotta ei vielä ole ollut riittävä aikaväli pitkälle kehittyneen elämän synnylle. Kun yhden maapallonkin ”kukkaan puhkeamista” edelsi Aurinkokunnan kertymäkiekon ja siihen kasautuneiden alkuaineiden pitkähkö vaellus, niin saattaapi olla, että olemme ensimmäisten tähtien tähyilijöiden joukossa vain varhais-heränneisyytemme johdosta. Aurinkokuntia ja tarvittavia määriä räjähtäviä tähtijättiläisiä olisi onnellisimmassakin tapauksessakin voinut edeltää omaamme vain pari tähtisukupolvea. Lisäksi Galakseja on niin monia ja niin kaukaisia, ettemme ehkä koskaan tule saamaan noista etäisyyksistä ”yhtään rakkauskirjettä”!

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tämä on hauska ja positiivinen näkemys: vaikka yleisesti ajatellaan, jopa Draken kaavalla asiaa perustellen, että muiden sivilisaatioiden pitäisi olla pitkäikäisiä, ja sen seurauksena keskimäärin meitä paljon vanhempia — niin, kyllä vain: saman ajallisen historian perusteella voimme ajatella että elinkelpoisten planeettojen syntyminen on tullut mahdolliseksi vasta viime aikoina, ja planeettojen synnyn jälkeen ottaa taas aika paljon aikaa ja onnellisia sattumia että niiden pinnalle syntyy myös teknologiaan kykenevää elämää. Voisimme siis olla edellä kävijöitä… Ja vain aika (sadat – tuhannet – miljoonat vuodet) näyttää
      miten tälle sivilisaatiolle käy. Tällä on varmaan olemassa kaikki mahdollisuudet menestyä, siitä huolimatta että maailma tulee muuttumaan merkittävästi.

  4. Jorma Kilpi sanoo:

    Oletan että lähimmän 20-30 vuoden aikana saamme tietää kohtuullisen varmasti onko omassa aurinkokunnassamme mikrobitason elämää muualla kuin maassa. Molemmat vaihtoehdot ovat äärimmäisen kiehtovia.

    Tuolla aiemmassa kommentissa tuli esiin uskonto. Siihen liittyen ajattelin seuraavaa: koska uusi elävä olio voi syntyä vain edellisistä niin elämä muodostaa puurakenteen toteutuneessa historiassa. Suvullisen lisääntymisen takia esi-äidit ja esi-isät muodostavat erillisen puu-rakenteen ja on väistämätön tosiasia että näisä puurakenteissa on meille kaikille yhteisiä solmuja. Aatameja ja Eevoja on useita, mutta todennäköisesti he eivät ole eläneet samaan aikaan. Erityisesti Aatamit ja Eevat eivät ole olleet ainoita aikanaan eläneitä yksilöitä vaan heidän kanssaan on aina elänyt populaatio jossa on ollut niitä geenejä jotka ovat meille asti siirtyneet mutta joita ei ole ollut sinä aikana eläneessä Aatamissa tai Eevassa. Tästä tuli mieleeni, että suvullinen lisääntyminen voisi sisältää sisäänrakennetun suuren filtterin: lajin tulevaisuus on katkolla aina kun geneettinen perimä kapenee tai sopeutuu liikaa vallitseviin olosuhteisiin. Ne jotka tänään pärjäävät eivät automaattisesti tuota jälkeläisiä jotka pärjäävät huomenna muuttuneessa maailmassa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tuo geneettisen pohjan kaventumisen haitallisuus on erittäin tärkeä pointti. JO lajin sisäisen vaihtelun kaventuminen voi olla kohtalokasta siinä vaiheessa kun olosuhteet muuttuvat — mutta jos ne muuttuvat radikaalisti, niin koko lajin elinmahdollisuudet voivat kadota. Tämä on tosi tiukka filtteri.

      Lukuisat lajit ovatkin kadonneet aikojen kuluessa, lähes kaikki niistä mitä koskaan on ollut olemassa. Pitkään säilyneitä monisoluisia elämiä ovat esimerkiksi siilit ja krokotiilit.

      Tekniseen lajiin kohdistuvat valintatekijät ovat kiintoisa kysymys: onko tällainen laji kaikista herkkänahkaisin, niin että se ei pysty sopeutumaan mihinkään ankariin ja äkillisiin muutoksiin — vai onko se hyvinkin kestävä siksi että se pystyy suojautumaan. Mitäs arvelet?

      1. Jorma Kilpi sanoo:

        Teknologian avulla lisätään oman lajin selviämismahdollisuuksia verrattuna muihin lajeihin, stabiloidaan oman lajin elinolosuhteita muiden lajien kustannuksella ja teknologiaa käytetään usein oman lajin geenipohjan kaventamiseen (sodat). Ajattelen, että tenkologian takia evolutiivinen paine muuttuu lajien välisestä kilpailusta enemmän lajin sisäiseksi kilpailuksi. Säilymisen ehtoja ovat lajin sisäinen resurssien jakaminen ja geneettisen perimän moninaisuuden vaaliminen. Nämä ovat vastakkaisia ehtoja kuin lajien välisessä kilpailussa on.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Teknologian kehittyminen sinänsä liittyy vakaisiin aikoihin. Olemme eläneet viimeisen 10 000 vuoden ajan jotakuuinkin vakaan ilmaston aikaa; ihmisen yhteiskunta on saanut rauhassa sopeutua juuri tähän. Resurssit on voitu käyttää teknologian ja hyvinvoinnin kehittelyyn. Viime aikoina on sanottu että ihminen ei ole enää luonnonvalinnan kohtaana – mutta tätä tilannetta olemme eläneet vasta hyvin vähän aikaa, eli vasta sen jälkeen kun tudit on voitettu antibiooteilla, ja ruokaa on ollut runsaasti. Siis noin viimeiset 80 vuotta. Jonkinlaiset valintatekijät edelleenkin vaikuttavat, mutta ne eivät enää liity fyysiseen kestävyyteen- joka siis lienee näinä aikoina alenemassa. Biologisessa säilymiskilpailussa emme varmaan ole enää ollenkaan vahvoilla, emme muuten kuin teknologian avulla. Mutta kysymys on: miten teknologia edistää kestävää kehitystä, pitkällä aikaälillä??

          1. Jorma Kilpi sanoo:

            Ajattelen että teknologia voi edistää kestävää kehitystä pitkällä aikavälillä jos niin päätämme. Siihen tarvitaan enemmän ymmärrystä luonnosta ja kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus lisätä omaa ymmärrystään luonnosta. Ymmärrystä, ei pelkkää tietoa, pitäisi siis tuoda kaikkien saataville. Tieto esimerkiksi geenien olemassaolosta ja suvullisesta lisääntymisestä ei auta jos ei ymmärrä mitä seurauksia näillä tosiasioilla on.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            … näin varmaan on. Ja tieto ja ymmärryskin ovat kyllä lisääntymässä, näinäkin aikoina, siksikin että tästä kestävyyskysymyksestä on nyt aika paljon puhetta. Kuitenkin tarvittaisiin jotakin ohjausta (poliittista päätöksentekoa, säätelyä, toimivia vaihtoehtoja, sitä että kestävä kehitys olisi jotenkin taloudellisesti edullista), jotta ymmärrys siirtyisi toiminnaksi.

  5. Erkki Tietäväinen sanoo:

    On totta, että ihminen lisää teknologian avulla oman lajinsa ylivertaisuutta muihin lajeihin verrattuna, mutta tekee sen vain vakaissa ja ennustettavissa olosuhteissa. Tekniikan apuun turvautumalla ihminen on nimittäin rakentanut itselleen ansan, liiallisen, jopa täydellisen riippuvuuden teknologiasta. Jos olosuhteet maapallolla muuttuvat niin radikaalisti, että ihminen menettää teknologian tuoman avun, erityisesti hyvinvointivaltioiden kansalaisille koittavat ankeat ajat. He eivät yksinkertaisesti osaa sopeutua maailmaan, missä ei ole sähkö-, lämpö-, ruoka- eikä terveydenhuoltoa.

    Parhaat selviytymismahdollisuudet omaavat itse asiassa luonnonkansat ja niiden kaltaiset yhteisöt, joilla on tälläkin hetkellä kyky elää omavaraisesti ja teknologiasta vapaina. Mutta pieneksi kutistuu ihmiskunta, jos kohdalle sattuvat pitkän ydintalven kaltaiset olosuhteet. Ihmisestä, nykyisestä ravintoketjun huipusta, tulee vääjäämättä saalis (jos selviää nälkään ja kylmään kuolematta), koska nykyihmisen fyysiset ominaisuudet ja taidot eivät ole riittäviä puolustautumaan aseettomana oikeita petoja vastaan.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Erkki hyvä, siinäpä sen selvästi sanot. Me hyvinvointiyhteiskuntien ihmiset olemme hyvin haavoittuvaisia. Tai niin on ainakin tämä hyvinvointielämäntapa. Mutta minkäs teet?? Tämän yhteiskunnan jäsenillä ei ole mahdollista irrottautua tästä teknologia-riippuvuudesta. Iroonisesti, tämän yhteiskunnan olemassaolo ja eteenpäin kehittyminen jopa edellyttävät sitä että talous kasvaa, ja sen myötä meidän kaikkien riippuvuutemme tästä samasta ja yhteisestä ylläpitoverkostosta. Sekin on osa riskiä että koko (länsimaisen kansainvälisen hyvinvointi-) yhteiskunnan olemassaolo on kiinni samassa verkossa, ja sen häiriöt leviävät herkästi paikasta toiseen. Nyt olemme jo hiukan tällaisen kriisin kynnyksellä, kun korona heiluttaa kansantalouksia. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään elintarvike- tai huoltovarmuuskriisi — tämä on vain kulutuskriisi – mutta voipa tässäkin jo näkyä miten yhteiskunnan stabiilisuus alkaa rapisemaan… Kuten sanot, parhaiten katastrofeista selviytyvät varmaan ne jotka ovat vähiten riippuvaisia —

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle

30.4.2020 klo 13.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin opiskelijoiden ja työväen juhlapäivän aattona on varmaan sopivaa pohdiskella näiden kahden toimialan merkitystä, suurella kunnioituksella. Opiskelun arvon me kaikki varmaan tunnemme ja tunnustamme. Opiskelu on se keino jolla nuoriso hankkii tietonsa ja taitonsa, ja oman paikkansa yhteiskuntamme koneiston palveluksessa. Paitsi tietoja ja taitoja, opiskeluvuosien aikana nuoren mieleen rakentuu myös kuva niistä arvoista, tarpeista, keinoista, motiiveista ja tavoitteista joiden varassa tämä yhteiskunta toimii. Ehkä tuo kuva kuitenkin jää monesti aika yksipuoliseksi: maailman nykytila, ja sen olot ja tavat oletetaan itsestäänselvyyksiksi, ja tavoitteeksi nähdään tämän elämäntavan ylläpitäminen.

Maailman tila on kuitenkin hyvin monimutkainen, sen erilaisten toimintojen vaikutukset ovat moniulotteiset, ja kokonaistilanteen hahmottaminen on vaikeaa. Enimmäkseen maailmamme toimii talouselämän ehdoilla: sen tulosta mitataan kvarttaalitalouden tuotannolla, kulutuksella ja kasvulla. Kulutusta ylläpidetään halvan fossiilisen energian, kansainvälisen halpatuotannon ja kaupan keinoin. Näihin investoidaan paljon paikallista työtä ja rahtauksen kustannuksia, toiminta pyörittää maailmantalouden pyöriä ja tuottaa voittoa asianomaisille, mutta luonnonvarojen ja ympäristön tilan kannalta sen kokonaisvaikutus jää paljon pakkasen puolelle.

Tällä tavalla toimiva maailmamme on vakavan kestävyyskriisin keskellä, ja vajoamassa koko ajan syvemmälle ekologiseen katastrofiin. Kulunut talvi on ollut mittaushistorian lämpimin, lukuunottamatt vuotta 2016, joka oli vielä lämpimämpi (https://www.ncdc.noaa.gov/sotc/global/202003). Planeetan kriisitilan korjaaminen (tai vakiinnuttaminen edes tähän nykyiseen olosuhteiden tilaan) on kuitenkin kovin haasteellista, koska se liittyy suoraan koko yhteiskuntamme elämäntapaan ja vallitseviin käytäntöhin.

Maaliskuun lopulla YLE 1:n lähettämässä Tiedeykkönen-ohjelmassa nimeltä ”Maapallon kestävyyskriisi vaatii ratkaisuja  – mitä ne ovat” (https://areena.yle.fi/audio/1-50436370) tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius, kestävyystieteen professori Helena Kahiluoto ja väitöstutkija Roope Kaaronen pohtivat planeetan monimutkaisia ongelmia, niiden syitä, ja keinoja joilla niitä kenties saataisiin hallintaan. Yleisesti keskustelun sävy oli sellainen että kyllä tästä voidaan selvitä, kunhan tiedetään ja ymmärretään mitä on tapahtumassa. Asioihin vaoidaan vaikuttaa, jos halutaan kääntää tilannetta kestävämmän kehityksen suuntaan.  

Markku Wilenius esitti että tilanteen korjaamiseksi tarvitaan ”tietoisuusloikkaa”: tarvitaan paljon uutta tietoa, taitoa, ymmärrystä ja asenteita ainakin neljältä eri alalta. Ensinnäkin tarvitaan planeetaarisen elämisen tietoa ja taitoa, eli tietoa siitä miten planeetan kaikki elementit – ilmakehä, ilmasto, merivirrat, maa, kallioperä, ekosysteemit – reagoivat keskenään globaalilla tasolla ja paikallisesti, ja miten me ihmiset vaikutamme niihin. Toiseksi, tarvitaan kompleksisuuden hallintataitoa, esimerkiksi, tarvitaan taitoa ymmärtää mikä tieto on totta ja mikä on oleellista, tai mikä on taas vääristynyttä tai harhaanjohtavaa. Kolmanneksi, tarvitaan luovuutta: emme voi ratkaista nykyisen elämäntavan tuottamia ongelmia vanhoja keinoja toistamalla, vaan tarvitaan uusia keinoja, ja uusia visioita ja tavoitteita. Neljänneksi, tarvitaan empatiataitoja: meidän tarvitsee ymmärtää ja hyväksyä se, että emme voi ajaa vain omaa etuamme, muiden kustannuksella, vaan olemme ”samassa veneessä”, ihmiskuntana. Planeetan olosuhteiden pilaantuminen koskettaa kaikkia, mutta ankarimme se tuhoaa elämisen mahdollisuuksia maailman köyhimmiltä alueilta. Tämä entisestään lisää  ihmisten ja alueiden eriarvoisuutta, joka on merkittävä tekijä koko maailman kestävyysvajeessa.   

Näiden monimutkaisten kuvioiden ymmärtäminen ja opettaminen on koulutussysteemimme tämän hetkinen haaste – haaste, johon opettajakunnallakaan ei taida olla olemassa riittävästi tietoa ja taitoa.

Kaikkien ihmisten toimeentulon kannalta kaikista tärkein ja merkittävin tuotannonala on ruuan ja elintarvikeiden tuottaminen. Tämä taas edellyttää sitä että viljelymaat pysyvät tuottavina ja viljavina. Nykyisen tehomaatalouden alla ne tiivistyvät ja kovettuvat. Ravinteet valuvat vesistöihin, ja lämpimillä suuren haihtumisen seuduilla ne voivat suolaantua ja tulla viljelykelvottomiksi. Myös kasvintuotannolle välttämättömät pölyttäjät ja hyötymikrobit ovat katoamassa ympäristön kemikalisoitumisen myötä. Sitten taas toisena vaihtoehtona voisi olla jonkinasteinen monipuolinen orgaaninen viljely, joka sitoisi maaperään paljon biomassaa ja vettä, pitäisi yllä mikrobitoimintaa, ja pitäisi yllä luonnollista typen sidontaa.

Ruuan tuotanto on myös oleellinen asia omavaraisuutemme kannalta. Me Suomessa kuulemme tiedotusvälineistä että elintarvikehuoltomme on aika paljolti omavaraista. Kuitenkin tämä omavaraisuus perustuu siihen, että maahan saadaan vuosittain tuhansia halpapalkkaisia vierastyöläisiä, ketkä käytännössä toteuttavat istuttamisen, hoitamisen ja sadonkorjuun…. nyt koronavirusepidemian kourissa vaikuttaa siltä että työt eivät löydä tekijäänsä, ja tuotanto jää tapahtumatta.

Mainitussa kestävyyskriisi-ohjelmassa Helana Kahiluoto ehdottaa että talouselämän pitäisi siirtyä sellaiseen arvopohjaan joka mahdollistaisi, ja myös kannustaisi kestävän kehityksen mukaisia tuotantotapoja. Nykyinen rahatalous on täysin katteetonta todellisen selviytymisen kannalta, ja perustuu pelkkiin virtuaaliarvoihin . Rahatalouden sijaan meidän pitäisi ottaa käyttöön ”planeettavaluutta”, joka perustuisi planeetan uusiutuvien luonnonvarojen tuottopotentiaaliin. Työn ja tuotteiden arvoa mitattaisiin jotenkin niiden eettisen tuottamisen ja käyttöarvon perusteella. Puhdas vesi ja ilma olisivat arvohyödykkeitä, samoin kuin orgaaninen, hyvä kasvukuntoinen maaperä, luonnon monimuotoisuus, ihmisten yhteys luontoon, ja myös kestävät hyödykkeet, kuten talot ja muu välttämättömän ylläpitohyödykkeet.

Mielestäni myös ihmisten tekemä työ kuuluisi ”planeettavaluutan” arvopohjaan. Kenenkään työtä ei pitäisi haaskata arvottomaan halpatuotantoon, vaan kaikella työllä pitäisi olla keskenään vertailukelpoinen hintansa. Kaiken työn arvo syntyy niistä tuotteista jotka ovat meille välttämättömiä – kuten ruoka, kestävät vaatteet, rakennukset, koneet ja päivittäistarvikkeet, ovatpa ne sitten vaikka hengitysmaskeja epidemian aikana. Myöskään vierastyöläisten työn ei pitäisi olla niin halpaa, etteikö myös meidän itsemme kannattaisi tehdä sitä, onpa se sitten rakennustyötä, viljelytytötä tai hoitotyötä. Emme saisi olla niin rikkaita, tai niin laiskoja, että jonkun muun pitää tehdä tämä toimeentulemisen työ meidän puolestamme.

Tähän arvokkaaseen toimeentulotyöhön kuuluu myös opiskelu. Kaikkeen työhön liittyy myös vastuu: meidän pitäisi ymmärtää mitä olemme tekemässä, ja mitkä ovat meidän työmme ja osaamisemme vaikutukset. Pitäisi osata myös muuttaa työn tavotteita, jos se näyttää tarpeelliselle.

Ja mikäs sen hauskempaa kuin tehdä jotakin luovaa, tuottavaa ja tuloksellista työtä.

Iloista vappua kaikille!

2 kommenttia “Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle”

  1. Sisko Kuhmonen sanoo:

    Hyvin sanottu!

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Blogin ensimmäisessä kappaleessa korostetaan opiskelun (koulutuksen) merkitystä nuorison tietojen, taitojen, asenteiden ja arvojen kehittämisessä. Se, mihin koulutus johtaa, näkyy, kun nuoret siirtyvät työelämään ja siellä päätöksiä tekemään.

    Kuten tiedetään maailma ei ole sellainen paikka, jossa vallitsee yhdenmukainen opetus. EU-maidenkin välillä koulutuksen sisältö ja tavoitteet vieläkin vaihtelevat historian painolastin seurauksena. Monissa suljetuissa yhteiskunnissa, kuten Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja ihan naapurissamme Venäjällä, opiskelijat oppivat kovasti erilaisia totuuksia kuin niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa. Ottamatta kantaa siihen, missä päin maailmaa opetus edesauttaa eniten Kirsin esittämien yhteiskunnallisten ja taloudellisten tavoitteiden saavuttamista, olen kuitenkin sitä mieltä, että ennen kuin oppikirjat ovat joka maassa saman sisältöisiä, Kirsin toiveet jäävät utopioiksi.

    Ja yhdenmukaiseen koulutukseen on todella pitkä matka. Otan yksinkertaistetun esimerkin: Suomessa opiskellut nuori oppii pitämään Eurooppaa maailman keskuksena. Aasia on jossain kaukana idässä ja USA lännessä. Singaporessa lapsien mielessä on maailman kartta, jossa Kaakkois-Aasia on keskellä, Eurooppa lännessä ja USA idässä. Nykyisessä USA:ssa (ja myös entisessä!) kartaksi riittää Pohjois-Amerikka. Kaikki muut maat ovat jossain muualla. Minkälaista yhdenmukaista päätöksentekoa voidaankaan odottaa ihmisiltä, joille ei ole jo koulussa syntynyt totuudenmukaista, objektiivista käsitystä maailman muista maista ja ihmisistä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Sampo yskii

10.4.2020 klo 16.00, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ihmiskunta on nyt pysäytetty varomaan ja potemaan salakavalalsti leviävää tapavaa virustautia.  Olemme nyt nopeasti joutuneet arvioimaan ja päättämään toimiemme ja tavoitteidemme tärkeysjärjestystä.

Viimeisen sadan vuoden ajan, lähes keskeytksettä (maailmansotaa lukuunottamatta) ihmiskunta on elänyt yhtä kasvun, kehityksen ja kiihtyvän kulutuksen juhlaa. Olot ovat parantuneet kaikenlaisilla mittareilla mitattuna: maailman väkiluku, odotettu elinikä, koulutus, terveys ja kulutustaso ovat parantuneet lähes kaikkialla maailmassa. Mutta nyt – yllättäen – alkaa näyttää siltä, että kasvu ja hyvinvointi eivät ehkä olekaan ihan varmalla pohjalla.

Lisääntyvä yltäkylläisyys perustuu pitkälti siihen, että kaikenlaista kulutustavaraa tuotetaan siellä missä tuottaminen on ”halpaa”, eli kaukaisten itäisten maiden hikipajoissa. Nämä ovat riittävän kaukana meistä, niin että meidän ei tarvitse tiedostaa tuottamisen kyseenalaisia menetelmiä ja ihmisoikeusongelmia. Nyt TV2:ssa ja YLE Areenassa pyörivä sarja ”Verta, hikeä ja t-paitoja” kertoo tarinaa muotibisneksen tuotannon todellisuudesta: lapsityövoimaa, pitkiä työpäivä (siis jopa työpisteen vieressä elämistä) minimaalisella korvauksella, työturvallisuus on tuntematon käsite,  ja ympäristön pilaantumisesta ei välitetä.

Kyseinen tuotannonala, eli muotivaatetuotanto, on erittäin ympäristöä kuormittavaa. Se tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin laiva-ja lentoliikenne yhteensä, mutta tietenkin tuon alan kustannuksiin kuuluu myös tuotteiden kuljettaminen moneen kertaan paikasta toiseen, ennen kuin ne ovat meidän kaupoissamme. Sieltä ne sitten ostetaan parilla eurolla, pidetään kerran tai kaksi, ja heitetään pois.

Tämä kaukomaiden halpatuotanto ei tietenkään koske vain muotialaa, vaan lähes kaikkea meidän päivittäistä kulutustavaraa, teknologiaa, elektroniikkaa, varaosia ja komponentteja, lääkkeitä, ja joiltakin osin, jopa elintarvikkeita. Meidän länsimainen ”vaurautemme”, eli korkea kulutustasomme, perustuu pitkälti siihen että kaikkea tätä ”halpaa” on saatavilla runsaasti, jopa enemmän kuin tarvitaan. Tämän elintason myötä meillä on sitten varaa paljon muuhunkin kuten lyhyisiin työaikoihin, kaukomaiden matkailuun ja korkean teknologian tuotteisiin.

Tämän globaalin vaihdantatalouden ja kaupan myötä me ihmiset elämme samassa yhteisössä, yhteisessä maailmankylässä. Kaikki maailmassa on tullut yhteiseksi. Jaamme yhteisen talousalueen, yhteisen kulutuskulttuurin, yhteiset taudit, yhteiset lääkkeet ja hoidot. Eri toiminnot ovat vain keskittyneet tämän yhteisön eri osiin. Jossakin paikoissa suunnitellaan, tilataan ja kulutetaan, toisilla paikoilla taas tuotetaan. Jossakin t-paitoja, jossakin hengityssuojamia, jossakin taas hanskoja tai suojavaatteita, jossakin testaustikkuja, jossakin niitä varaosia ja laakereita millä koneistot pidetään käynnissä.

Nyt tekisi mieli käyttää tässä vähän kaukaa haettua mielikuvaa: Myyttisessä Kalavalan maailmassa seppä Ilmarinen takoi ihmeellisen maailmankoneen, eli Sampo Kirjokannen, joka tuotti kaikkea sitä hyvää mitä ihmiset tarvitsivat. Mylly jauhoi, ja sen eri tuuteista saatiin rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Näitä hyvinvointia tuottavia ”sampoja” on sittemmin oikeasti rakennettu lukuisia, kukin hyvin toimeentuleva paikallinen kulttuuri on rakentanut omansa. Näiden  tuotteista on syntynyt heidän elinkeinonsa ja toimeentulonsa.

Meidän nykyinen sampomme on maailmanlaajuinen, tosi monimutkainen, monitasoinen ja moniosainen koneisto, joka on hienoviritetty maksimaaliseen tehokkaaseen hyötysuhteeseen. Myllyyn kaadetaan sisään tieto-taitoa ja suunnittelua, fossiilista polttoainetta eri muodoissaan, ja raaka-aineita. Rattaita voidellaan erilaisilla kemikaaleilla ja rahalla. Jossakin koneen pimeissä uumenissa pyöriä pyörittävät lukuisat pienet kädet, hyvin halvalla. Suuret raaka-aine- ja tuotevirrat liikkuvat liukuhihnoja (siis laivareittejä) pitkin ympäri konetta, ja  kullekin nurkalle valuu tuotteita tarpeen ja maksukyvyn mukaan. Ja jätteitä – kaikissa muodoissaan – niitä myös tupruaa kaikille nurkille.

Varsinaisia koneenkäyttäjiä, niitä jotka hallinnoivat säätelynuppeja, on vain hyvin harvoja, ja useimmat ihmiset eivät ollenkaan ymmärrä miten koneisto toimii. Useimmat ihmiset, kukin omalla paikallaan, keskittyvät niin tiukkaan hoitamaan omaa tehtäväänsä, että he eivät kanna huolta siitä mitä tämän koneiston toisilla nurkilla tapahtuu. Useimmille riittää että läheisestä tuutista valuu jotakin toimeentulon perustarpeita.  

Kyllä kai tuo maailman hyvinvointimylly voisi toimia hyvässä tasapainossa vaikka loputtomasti, jos joku osaisi pitää huolta sen kestävyydestä, huollosta ja toimintaympäristöstä. Nyt on kuitenkin tultu siihen että kone alkaa yskiä ja piiputtaa. Sen päästöt ja hukkaläpmö ovat lämmittämässä koko konehuoneen tukalan kuumaksi. Koneenkäyttäjät alkavat hukkua jätteisiin. Koneen jalostusmyllyihin on jo uhrattu lähes kaikki resurssit mitä tämä planeetta tuottaa, luonnonvaraiset ja muut hyödyttämät lajit ja ympäristöt ovat saaneet väistyä.

Nyt on nähty jo sekin että yllättävissä tilanteissa tästä äärimmilleen optimoidusta tuotankokoneistossa ei löydy paljoa joustoja. Uusi virus-pandemia on levinnyt pitkin koneistoa, ja sampo yskii nyt pahemman kerran, enemmän kuin mihin ollenkaan on varauduttu. Nyt kaikkialla tarvitaan lisää hengityssuojaimia, mutta ei voi mitään, niitä ei tuoteta kuin yhdestä luukusta. Tuotantolinjan kapasiteetti ei riitä – tuutista tulee siis jotakin korvaavaa tuotetta.  

Todennäköisesti – toivottavasti – tämä pandemia on vian lyhyt häiriö maailman-taloussampon toiminnassa. Hetki yskähdellään, ja sitten toiminta jatkuu täydellä teholla, kuten ennenkin. Koneenkäyttäjät varmaankin kääntävät kaikki säätimet kaakkoon, tai siis tappiin, missä ilmansuunnassa se sitten lieneekään.

Kuitenkin – juuri nyt kun kierrokset ovat hetkeksi matalammat – voisimme ottaa aikaa ja miettiä sitä, miten tämä maailman sampo toimii. Mitä se tuottaa, mitä se kuluttaa, kenen ehdoilla, kenen hyödyksi, ja mikä on se kokonaisvaikutus. Miten se saataisiin toimimaan sillä tavalla luotettavasti, että ei tarvitse uumoilla että koskahan sen kone alkaa keittää? Koska koneen alla työskentelevät köyhät kuolevat kuumuuteen? Miten vähennetään koneen päästöjä niin että planeetan tila voidaan pitää asuinkelpoisena? Tarvitaanko tällä planeetalla tällaista koko planeetan yli ulottuvaa talousjärjestelmää? Voitaisiinko lisätä paikallista omavarisuutta niin että tavaroiden kuljettaminen ympäri planeettaa tulisi tarpeettomaksi? …  

VAIHTOEHTOJA VARMASTI OLISI OLEMASSA, MUTTA ONKO MEILLÄ HALUA, KYKYÄ JA USKALLUSTA ETSIÄ NIITÄ??

7 kommenttia “Sampo yskii”

  1. Aaro Kiuru sanoo:

    Sama kommentti tänne, kun FB.ssa se näkyy laajasti.

    Tuot hyvin esiin ihmiskunnan ongelmat johtuen pääosin meidän kulutuksestamme ja mukavuuden halusta, pohjana ihmisluonnon ahneus ja vallanhalu, sekä vähät-välittämisen globaalista vastuusta. Hyvin stimuloiva kirjoitus ja sampo-mielleyhtymät.

    Lisään siihen – lähes toistona omalta fb-sivultani – äskeistä tekstiä; sattuikin samoihin aikoihin.
    ” Markkinatalous tarvitsee vähintään selviä kansainvälisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Mitään ei muutu globaalisti, elleivät laajat kansanjoukot – kansat ryhdy vaatimaan muutosta, mikä toteutunee pääosin ylikansallisten sopimusten ja niitä toteuttavien järjestöjen avulla

    Oikea osoite on maiden hallitukset, jotka pääsääntöisesti (lyhyet vaalikaudet sekä yllä olevia syitä) eivät ole tehneet juuri mitään vallitsevan talouspolitiikan muuttamiseksi 1980-luvulta lähtien. Pienten veroparatiisien asukkailta tätä ei kannattane odottaa.
    Taitaa viedä aikaa.”

    Nämä globaalit ”korona”-tapahtumat ja Greta Thunberg-esimerkit ovat merkkejä muutoksista.
    Tärkeää, että Kirsi teksti saa laajaa huomiota.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Meitä taitaa olla aika monia ketä tämä globalisaation ja teho-talouden ehdoilla eläminen hirvittää. On vain vaikea tietää mistä tämä globaali koneisto lähtisi muuttumaan, kun nykyisellään kaikki ovat siitä niin totaalisen riippuvaisia. Mutta puhua siitä ainakin pitää — niin että meillä edes pysyisi tavoitteena koettaa korjata systeemiä kestävämpään suuntaan.

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Blogissa esitetty huoli globalisaation vaikutuksista ilmastoon sekä kehitysmaiden lapsiin ja muuhun väestöön on perusteltua ja kiistatta totta. Mutta, minun mielestäni muutoksen tulisi toimiakseen lähteä halpatyövoimavaltioista itsestään. Niitä hyväksi käyttävät kehittyneet maat ja yritystoiminta tulevat jatkamaan nykyiseen mallin niin kauan kuin kehitysmaiden päättäjät ja niiden työvoimatarjonta sen sallivat.

    Mutta voiko kehitysmailta odottaa aloitteellisuutta tässä asiassa. Tuskinpa, sillä niillä ja niiden väestöllä on ehtymätön halu parantaa omaa hyvinvointiaan. Ne tarvitsevat siihen työntekomahdollisuutta. Sitä tarjoavat kehittyneiden maiden yritykset. Vasta sitten, kun niiden oma elintaso on noussut riittävästi, lapsi- ja halpatyövoimaan perustuva talous kääntyy ja saastumista hillitsevät omat investoinnit pääsevät alkuun.

    Meidän maailmamme ja sen talouselämä on kuin fysiikasta tuttu yhtyvät astiat. Lepotila syntyy vasta, kun nesteen pinta on kaikissa astioissa samalla tasolla.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Olojen ja käytäntöjen tasaantuminen voisi lähteä käyntiin hetkessä, jos täällä niistä tuotteista pitäisi maksaa vastaava hinta kuin mitä täkäläisistä… Tämä tietysti aiheuttaisi raktioita joka portaassa … mutta sopivalla kansainvälisellä lainsäädännöllä reaktiot voisivat vähitellen tasaantua niin että ihmisille maksetaan samasta työstä sama palkka joka puolella — ja että tuotannot muut eettiset vaatimukset täytää olla samat joka puolella.

  3. Esa Lehtismäki sanoo:

    Optimisti voi toivoa, että tästä poikkeusajasta poikii jotain pitkäaikaisempiakin parannuksia. Jo ennen pandemiaa oli havaittavissa, että globalisaation hulluin vaihe alkoi hiipua. On tuotteita joissa lukee ”Made in Europe”. Ihmisiä kasvasassa määrin kiinnostaa, missä ja miten heidän tavaransa tehdään, vaikkakin tietysti ihmisten näkökyky asiassa on lyhyt ja kapea. Poikkeusajat ovat tuoneet ongelmat selvemmin esiin ja voisin hyvin kuvitella, että tuotantoa siirretään taas lähemmäs laajemminkin. Toisaalta pandemia on kasvattanut ja voimistanut kahta rumaa peikkoa, protektionismia ja pelkoa. Nämä ovat fasismin käyttövoima. Saattaa olla, että mennäänkin ojasta allikkoon. Uusliberalismi on kuitenkin mennyt piiloon. Kukaan ei ole sanonut, ainakaan kovin näkyvästi, että aluillaan oleva lama vain tervehdyttää taloutta ja heikkojen pitääkin kaatua. Nyt elvytetään isommin kuin koskaan. Ehkäpä Friedmanin opit vihdoin kammetaan jalustaltaan ja juppiaika päättyy.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tarvitaan varmaan kriisiaikoja – joka tietenkin oli jollakin asteella olemassa jo ennen korona-epidemiaa – ennenkuin aletaan nähdä kriittisesti yleisiin käytäntöihin liittyviä ongelmia. Ongelmiin pitää sitten osata reagoida niin että lähdetään parempaan suuntaan …
      Tästä kohta seuraavaanblogiin…

  4. Jussi Klippi sanoo:

    Hyvä kirjoitus vertauksineen kaikkineen.
    Nyt ihmiskunnalla, siis meillä ihmisillä, on tuhannen taalan paikka miettiä miten jatketaan koronapölyn laskeuduttua. Nyt olemme joutuneet muuttamaan tekemisiämme ja siinä sivussa huomanneet, että vähemmälläkin hosumisella ja touhottamisella pärjää.
    Toivottavasti tämä johtaa siihen, että massojen käyttäytyminen muuttuu edes vähän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Vuoden tiedekirja

18.3.2020 klo 14.43, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Kaiken tämän korona-kauheuden keskellä minulle sattui aivan erityinen henkilökohtainen onnen-kantamoinen, jonka tässä haluan jakaa kanssanne: Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Suomen tiedekustantajien liitto päättivät antaa ”Vuoden tiedekirja 2019” palkinnon kirjalle ”Astrobiologia, Elämän edellytyksiä etsimässä”. Tämä oli minulle valtava ilo ja yllätys — erityisesti kun astrobiologian aihepiiri ei näihin asti ole saanut juurikaan mitään positiivista huomiota osakseen tässä valtakunnassa. Valintakomitea ilmeisestikin koostui hyvin laajasti ja poikkitieteeliesti ajattelevista ihmisistä. Kiitos heille!

Tästä palkinnosta haluan kyllä kiitellä useita muitakin tahoja. Ensimmäinen kiitettävä olisi varmaankin jo aikaa sitten edesmennyt isäni, joka jätti minulle henkiseksi perinnöksi suuren kiinnostuksen elämän suuriin kysymyksiin. Hän oli kouluja käymätön maanviljelijä, mutta aikanaa, noin 60-40 vuotta sitten, hänen suurimpia ilon ja innostuksen aiheitaan olivat Tiede-lehden lukeminen ja elämän olemuksen, alkuperän ja tulevaisuuden mahdollisuuksien ihmetteleminen. Hänen mielestään ihmisen suuri tavoite elämässä olisi ymmärtää mistä tässä oikeastaan on kysymys. Hän aikanaan ei saanut kysymyksiinsä muuta kuin arvailtuja ja kuviteltuja vastauksia, me taas elämme nyt sellaista etuoikeutettua aikaa että tiede tarjoaa jo paljonkin tutkimusperäisiä vastauksia.

Toinen henkilö joka on oleellisesti myötävaikuttanut minun astrobiologian harrastuksiini on puolisoni Harry. Noin 30 vuotta sitten hän sanoi että yksi sellainen aihe missä tähtitieteilijä ja molekyylibiologi voisivat tehdä yhteistyötä olisi astrobiologia. Niinpä, viimeisen 20 vuoden ajan, olemme yhdessä tutkineet ja opettaneet astrobiologiaa. Harry on myö se henkilö joka on opettanut minulle lähes kaiken sen tähtitieteen mitä tiedän. Kiitos!

Seuraava kiitos kirjan toteutumisesta kuuluu Ursan toimitussihteerille Suvi Syrjälle. Ilman Suvin apua ja kärsivällisyyttä kirja ei  varmaan koskaan olisi löytänyt tolkullista muotoaan, eikä sellaista tekstiasua missä ajatus on lukijalle ymmärrettävissä. Suvin kanssa tästä kirjoitusprosessista muodostui niin mukava, että tätä haluaisi tehdä lisää.  Kiitos Suvi!

Pitää vielä kiitellä palkinnonjakotilaisuus. Viehättävä pieni juhla, paikalla raati, palkinnon antajat ja pari valokuvaajaa, Suvi, Harry ja minä. Pidimme asianmukaiset puheet toisillemme. Ja juteltiin.

Ihmeteltiin siinä sitä, mitä astrobiologia oikeastaan on. Sehän perustuu kaikille muille olemassa oleville luonnontieteille; NASAn määritelmän mukaan se on kaikkea sitä tiedettä mikä tutkii elämän syntyä, olemassa oloa, esiintymistä ja tulevaisuutta maailmankaikkeudessa, mukaan lukien mm. nuo kirjan otsikossa mainitut elämän edellystykset. Se siis sisältää lähes kaikki, ja lähes mitkä tahansa luonnontieteisiin, ja myös sosiologiaan tai filosofiaan liittyvät aiheet.

Astrobiologian tarjoama lisäarvo noille erillisille tieteille on kuitenkin se että se tarjoaa perspektiiviä: mittasuhteita, kokoluokkia, ja eri asioiden riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia. Se kertoo siitä miten saumattomasti ja merkittävästi erilaiset ja erikokoiset ja –kestoiset prosessit vaikuttavat toisiinsa, miten kaikki asiat liittyvät jollakin tavalla yhteen, ja miten suuri kokonaisuus muodostuu lukemattomista pienistä tekijöistä. Astrobiologia rakentaa kokonaiskuvaa. Se myös osoittaa että mikään mitä on olemassa ei ole triviaalia. Ei elämä, ei elinkelpoiset planeetat, eikä elämän kehityskulku millä tahansa planeetalla. Edustamme uniikkeja ekosysteemejä, lajeja ja yksilöitä, uniikeissa aika-avaruuden tilanteissa.

Totesimme myös että jokin määrä astrobiologiaa olisi hyödyksi kaikille luonnontietä opiskeleville ja omaa maailmankuvaansa rakentaville ihmisille.

Eräs raadin edustaja totesi hiukan hämillään että sittenhän lähes kaikki luonnontiede on atrobiologiaa. Ja niin onkin. Tosin se pääsee pidemmälle jos siinä rakennetaan jotakin yhteistä kuvaa hiukan laajemmasta näkökulmasta. Siis, jos koskaan juttelet tieteestä jonkun muun projektin tai tietaanalan edustajan kanssa, olet ehkä astrobiologian ytimessa.

10 kommenttia “Vuoden tiedekirja”

  1. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Onnittelut saavutuksestasi myös täältä blogisi lukija- ja kommentoijapuiolelta. Kirjasi olin laittanut ostoslistalleni jo aiemmin, mutta nyt sen hankinta ja lukeminen tuntuu vieläkin houkuttelevammalta.

    Olen pannut merkille, että suhtaudumme meneillään olevaan ilmaston lämpenemisongelmaan hyvin samalla tavalla. Se taitaa olla astrobiologisista aiheista nykyihmiskuntaa koskettavin tarjoten mittaamattoman suuren pelastussavotan sinulle, kollegoillesi ja muulle tiedeyhteisölle. Toivon hartaasti, että tutkimus ja tieteellinen innovatiivisuus vakuuttaa poliittiset tahot, yritysmaailman ja yksittäiset ihmisetr löytämään oikeat ratkaisut ilmasto-ongelmaan.

    Kunpa ilmastokriisin hoitamisessa toimittaisiin kuten meneillään olevan koronaviruspandemian kanssa. Se kun näyttää saaneen monen maan päättäjät toimimaan nopeasti ja tarmolla. Päätösten seurauksena, ikään kuin vahingossa, hiilidioksipäästöt pienenevät globaalisti hilliten samalla ilmaston lämpenemistä. Jospa tästä opittaisiin jotain, ettei liikkumisrajoituksista ja tehtaiden sulkemisista tulisi vain tipattomaan tammikuuhun verrattava, ohimenevä juttu.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Tämä Korona laittaa nyt koko maailman ja elämäntavan nyt ihan uuteen järjestykseen, ainakin vähäksi aikaa. Tämän ajan se auttaa ilmastoa aika merkittävästi. Saa nähdä miten kaikki jatkuu tämän pysähdyksen jälkeen…

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    Onnittelut palkinnosta.

    UrSalon kuukausikokoukseen oli merkittynä Aikavaellus-projekti
    aiheinen esitelmä, jonka olet nimettynä to 2.4.2020 esittämään Salon pääkirjaston
    Laurinsalissa (eteistilasta portaat alas).

    Nyt kutenkin korona-asian vuoksi kirjastot suljettuna ma 13.4. asti (2. pääsiäispäivä).
    Lähetin urSalon sähköpostiin ti 17.3. asiasta tiedon, mutta vielä äsken esitelmä
    näkyi UrSalon sivustolla.
    Esitelmä pitänee peruuttaa tai siirtää toisaalle (10 henkilön rajoitukset).
    UrSalon tiedot löytyy Ursan sivun yläosasta – Harrastukset ja siitä
    Paikallisyhdistyksistä UrSalo linkkiin / Ajankohtaiset tai Kuukausikokoukset otsikoissa.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos lasse. Pitää hoitaa tuo peruutus…

  3. Jorma Kilpi sanoo:

    Onneksi olkoon!

    Ostin kirjasi samana päivänä kun se oli saatavilla kirjakaupasta. Se odottaa nyt toista lukukertaa, eka lukukerta meni vähän ahmimalla.

    Jos harkitset joskus vielä kirjoittavasi lisää yleistajuista materiaalia, niin tuntemamme elämän biokemiaan ja erityisesti elämän synnyn mahdolliseen biokemiaan keskittyvä suomenkielinen kirja olisi toiveissa. Jonkinlainen laajennettu ja yksityiskohtaisempi kuvaus kirjasi kappaleista 5 ja 6. Paljoahan ei noista asioista tiedetä.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos vinkistä!! Otan harkintaan…

  4. Timo Rinkelo sanoo:

    Kiitos kirjasta

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos kiitoksista Timo!

  5. Esa Lehtismäki sanoo:

    Hienoa, onnittelut! Minullekin tuli kirjastasi ajatus, että siinä on oikeastaan yksissä kansissa tiivistettynä kaikki, mitä olen viime aikoina lukenut. Varmaan aiheuttaa hämmennystäkin tällainen sateenvarjotiede, johon sisältyy melkein kaikki. Mutta niinhän fysiikkakin kattaa kaiken, hyvin läheltä katsoen tosin. Kirjaasi voi suositella kaikille terveen uteliaille .

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos!!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Olemassaolon suuria kysymyksiä

11.3.2020 klo 12.16, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Huomasin eräässä tiedelehdessä tapahtumailmoituksen: 17. March 2020 Evening lecture: Stephen Hawking’s brief answers to the Big Questions. Convey Hall, London.

Voi kun olisi mukava päästä paikalle tilaisuuteen. Toki Maestro itse ei enää ole vastaamassa kysymyksiin, vaan hänen henkisestä perinnöstään ja mielenlaadustaan on kertomassa pari kollegaa ja pari koomikkoa, yhdessä Hawkingin tyttären Lycyn kanssa. Mahtaa olla kiintoisa aihe ja esitystapa.

Täältä asti ei ole mahdollista mennä paikanpäälle kuuntelemaan lähipiirin tulkintoja, mutta voimme ainakin itse tykönämme ottaa puheeksi tuon saman aihelistan mitä luennollakin tulevat käsittelemään. He lupaavat antaa Hawkingin vastaukset kysymyksiin

Is there a God?

How did it all begin?

Is there other intelligent life in the universe?

Can we predict the future?

What is inside a black hole?

Is time travel possible?

Will we survive on Earth?

Should we colonise space?

Will artificial intelligence outsmart us?

How do we shape the future?

Hawking itse näyttää julkaisseen kirjan myös näistä aiheista (Brief Answers to the Big Questions), joten meillä toisenmaalaisilla maallikoillakin on vielä mahdollisuus tutustua alkuperäisiin ajatuksiin. Hänelläkään ei tietenkään ole tiedossa vastauksia mainittuihin kysymyksiin, mutta hänellä on perspektiiviä ja rohkeutta pohtia niiden taustoja, vaikutuksia ja merkityksiä.

Vaikka nuo kysymykset eivät ole tieteen vastattavissa, ne ovat kaiken olemassaolon peruskysymyksiä, ja kiehtovat meitä kaikkia. Ne ihmettelevät syitä siihen miksi olemme täällä, miksi elämää ylipäätään on olemassa, mikä on älykkään elään todennäköisyys maailmassa, ja mikä näyttäisi olevan oman teknisen sivilisaation kohtalo tulevaisuudessa. Siis, myös astrobiologian peruskysymyksiä. Ja aiheellisia, vaikka ovatkin liian vaikeita vastattavaksi.

Erityisesti nuo neljä viimeistä tulevaisuuteen liittyvää kysymystä ovat tärkeitä pohdittavaksi myös meille maallikoille, siksi että ihmiskunnan mielipiteet tulevat vaikuttamaan niiden vastauksiin. Me itse luomme tulevaisuutemme. Olisi syytä tarkkaankin mietiskellä sitä mihin suuntaan sen pitäisi kulkea.   

Haparoidaanpa tässä hiukan noiden kysymysten mahdollisia merkityksiä:

1. Säilymmekö me Maan päällä: tämä kysymys varmaan tarkoittaa lähinnä ”meitä ihmisiä”. Monet ajattelevat että ihmisen viisaus ja teknologia on joj niin pitkälle kehittynyttä, että voimme suojautua kaikilta uhkatekijöiltä – kuten pahoilta kulkutaudeilta, konflikteilta, sodilta, kansainvaelluksilta ja ilmastonmuutokselta. Ja varmaankin niin, ainakin johonkin rajaan asti, vaikkakin tällä hetkellä kriisiytyvät flunssa-epidemia ja pakolaisongelma osoittavat miten haavoittuva ja hauras oma yhteiskuntamme on.

Kuitenkin lajin säilymistä voi katsoa myös yleisen evoluution kannalta. Yleisesti ottaen, juuri mitkään lajit eivät ole säilyneet lajistossa kuin hetken aikaa. Ainoita pitkäänsäilyneitaä lajeja ovat jotkut suvereenit ja brutaalit petolajit kuten hait, rauskut ja krokotiilit. Ehkä me olemme verrattavissa tuon kaltaisiin petoihin. Vai olisimmeko verrattavissa fiksuihin ja taitaviin pääjalkaisiin, jotka myös ovat säilyneet hyvin lajistossa.

Lähes kaikkien lajien kohtalona on ollut kadota pois joko jonkinlaisissa luonnonkatastrofeissa ja niiden aiheuttamissa joukkosukupuutoissa. Kun elinympäristö on muuttunut liikaa, ja liian nopeasti, lajit eivät ole pystyneet sopeutumaan eivätkä siirtymään paremmille seuduille.

Toisaalta, useat vähän hitaammin etenevät ympäristönmuutokset ovat taas johtaneet lajien nopeaan evoluutioon ja uuden monimuotoisuuden syntyyn. Näin tapahtui esimerkiksi Eoseenikauden lämpiminä kausina, noin 50 miljoonaa vuotta sitten, kun planeetan lämpötilat olivat  n. 10 – 14 astetta korkeammat kuin nyt, ja trooppiset tai subtrooppiset ilmastot ylettyivät Pohjoisen valtameren (ei voi sanoa ”jäämeren”) rannoille. Noina aikoina syntyi, lisääntyi ja kukoisti valtava nisäkkäiden lajisto. Myös kasvillisuus oli rehevää, ainakin korkeammilla levsysasteilla missä ei ollut liian kuumaa. Noina aikoina vanhempia lajeja myös katosi lajistosta – silläkin tavalla että ne kehittyivät toisenlaisiksi, toisen näköiseksi, toisen kokoiseksi. Ehkä mekin tulemme sopeutumaan … ja muuttumaan.

2 ja 3) Edellinen sopeutumiskysymys liittyy seuraavaan kahteen kysymykseen: tulemmeko siirtymään asumaan toisille taivaankappaleille, ja tuleeko keinoäly syrjäyttämään meidät. Nuo molemmat skenaariot varmasti tulisivat aiheuttamaan välttämättömiä muutoksia myös niihin yksilöihin jotka niihin osallistuvat. Muutokset näille ihmisille olisivat niin merkittäviä, että johtaisivat ihmisen lajiutumiseen – ehkä jonkinlaiseksi uudeksi avaruusihmiseksi, tai super-älyihmiseksi. Ehkä tämä on jopa ihan välttämätön kehityksen kulkusuunta. Ihmisen lähisukuiset lajit katosivat myös oman lajimme levittäytyessä planeetalle, n. 70 000 vuotta sitten.

4) miten me vaikutamme tulevaisuuteen? Vaikutamme tulevaisuuteen kaikella mitä teemme, ja mitä valitsemme. Toistaiseksi, lyhyellä aikavälillä, kaikki tietoiset tavoitteemme – sekä poliittiset että koulutukselliset– ilmeisesti pyrkivät nykyisenkaltaisen elämäntavan säilyttämiseen.  Toisaalta teknologiset ja kaupalliset alat pyrkivät kasvun ylläpitämiseen: kaiken pitäisi koko ajan kasvaa – sekä tuotannon, kulutuksen, innovaatioiden, aluevaltausten, resurssien –  jotta edes nykyisen kaltainen elämäntapa voidaan säilyttää maailman väestön koko ajan kasvaessa. Samalla kuitenkin kasvavat myös omaa yhteiskuntaamme koskevat riskit, kaikki nämä joiden edessä tällä hetkellä olemme nyt aika ymmällämme.

Riskien hallinta ei kasva automaattisesti teknologian kehittyessä, vaan yhä monimutkaisempi yhteiskunta tulee myös entistä haavoittuvammaksi. Yhteiskunnan ja olosuhteiden säilyttäminen nykyisen kaltaisena tarvitsisi paremminkin resilienssiä, kestävyyttä ja stabilisuutta lisääviä ratkaisuja. Tällaisia olisivat esimerkiksi kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon lisääminen. Samoin elintarvikkeiden tuottaminen mahdollisimman lähellä. Samoin kaiken turhan kulutuksen ja kulkemisen lopettaminen. Samoin kaiken mahdollisen villin ja monimuotisen lajiston ylläpitäminen ja arvostaminen – jo ihan sen oman olemassaolon arvon takia, ja myös siksi että tämä villi lajisto pitää yllä myös meille elinkelpoisia olosuhteita.

Brittiläinen kemian insinööri Trevor Kletz kehitti  1980-luvulla kemiallisia prosesseja varten konseptin ”Inherent safty”, tai sisäanrakennettu turvallisuus. Tämän mukaisesti systeemi tulee sitä kestävämmäksi ja turvallisemmaksi, mitä yksinkertisempi se on. Systeemejä tehdään turvallisemmaksi pienentämällä, yksinkertaistamalla, tekemällä ne helppokäyttöisiksi,  korvaamalla vaaralliset konponentit vaarattomilla, käyttämällä mahdollisimman mietoja olosuhteita, tekemällä robusteja laitteita jotka sietävät vikoja ja virheitä, ja suunnittelemalla toiminnot niin että ongelmat eivät lähde akkumuloitumaan tai kertautumaan.

Jos on tarkoitus että lajimme tulisi säilymään täällä, ilman yllättäviä, suuria ja totaalisia yllätyksiä,  jotakin tällaisia tavoitteita voisi sisältyä myös ihmiskunnan teknologian ja innovaatioiden suunnitelmiin ja tavoitteisiin?

10 kommenttia “Olemassaolon suuria kysymyksiä”

  1. Esa Lehtismäki sanoo:

    Itse näkisin, että nykymuodossamme olemme pelkkä bootloader digitaalis-mekaaniselle seuraajallemme. Biologinen ihminen voi säilyä vielä kauankin, mutta merkityksemme vähenee nopeasti kun meitä älykkäämmät koneet hoitavat asiat paremmin ja nopeammin. Näin tullee käymään joka tapauksessa, riippumatta siitä, opimmeko siirtämään ihmisen tietoisuuden tietoverkkoon, vai kehittyykö seuraajamme tietoisuus ihmisistä erillään. Koneihminen on sitten vapaa biologisista rajoituksista, sille ei ole mikään ongelma esim. levitä Linnunradan muille tähdille. ”Minä” on silloin digitaalista informaatiota, joka voi samanaikaisesti olla Maan tietoverkoissa, tähtialuksissa ja muissa koneissa, luultavasti kollektiivisena tietoisuutena yksilöiden sijaan. Älyltään ja kyvyiltään se on niin eri tasolla, että meillä ei ole sille tarjota muuta kuin historia. Minusta se on lohdullinen ajatus.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jotakuinkin noin kait ennustellaan sitä, mitä keinoälyräjähdys tulisi merkitsemään – vaikka en tiedä onko ajatus ihan realistinen. Itse epäilen ainakin sitä, olisiko tuolla superälykkäällä systeemillä sitten kuitenkaan riittävästi etua luonnonvalinnan ankarassa valinkauhassa. Nimittäin, keinoäly kuitenkin jäänee riippuvaiseksi meistä ahkerista työläismuurahaisista, eli ihmisistä, siksi että se ei pysty itse valmistamaan omaa ”rautaansa” — eli ei mitään fyysisiä rakenteita, piirilevyjä, johtimia, sähköverkkoja, virtapiirejä — ei mitään. Elävän systeemin ainutlaatuinen etu on se että sillä on kaikkien solujensa sisällä olemassa omat valmistuslinjansa kaikelle mitä se tarvitsee, ja raaka-aineiksi se tarvisee vain hiilidioksidia, vettä ja aurinkoa, ja hiukan mineraaliravinteita (näin siis ainakin fotosynteettiset perustuottajat – me sitten saamme kaiken mitä tarvitsemme syömällä noita perustuottajia). Mutta tietokoneet eivät voi valmistaa itse sitä mitä ne tarvitsevat – eivätkä ne kait pysty edes alistamaan ja pakottamaan ketään muutakaan valmistamaan.

      Jos kuitenkin jostakin kehittyisi kone joka pitää yllä itseään, ja lisääntyy – tämä olisi siis van Neumanin kone, tai ”Uusi elämän alku”, ja jos tu okone voisi lisääntyä myös avaruusolouhteissa (mikä on vielä paljon enemmän oletettu juttu) – niin kyllä se varmaan sitten voisi pian valloittaa koko linnunradan.

      Olisiko tuollaisen keinoälyn leviämisellä loppujen lopuksi mitään itseisasvoa? Jos se olisi vain statisti, eikä toimija, se ei välttämättä vaikuttaisi mihinkään mitään. Jos se olisi tuhoisa – sen pahat vaikutukset riippuisivat siitä, kohtaisiko se siellä matkojensa varrella mitään tuhottavaa. Ehkä se päätyisi vaan taistelemaan oman sukuisiaan kolonioita vastaan, ja tuhon ja hävityksen määrä maailmassa lisääntyisi. Tuo varmastikin toteuttaisi hyvin termodynamiikan toista pääsääntöä, eli entropian lisääntymistä.

      Sitten taas, jos tuo maailmankaikkeuteen levittäytyvä älykäs ja teknisesti taitava elämänmuoto olisi maailmaa suojeleva ja ylösrakentava, avulias, empaattinen ja luova, se saattaisi merkittävästi vaikuttaa siihen että maailmankaikkeus rakentuisi entistä kompleksisemmaksi, kauniimmaksi, viisaammaksi, paremmaksi… taitavammaksi. Maailmasta voisi syntyä melkein mitä vaan, suurta moniulotteista kaiken yhteyttä ja ykseyttä, rauhaa ja harmoniaa…

      Jos meidän sukumme on sen enimmäisen ”läpimurto-eliön” rakentaja, olisikohan maillä mahdollisuus vaikuttaa siihen mihin laatuluokkaan tuo älykkyys tulee kuulumaan??

      1. Erkki Tietäväinen sanoo:

        Erinomainen vastaus, Kirsi.

        Keinoäly on innoittanut tieteiskirjailijoita ja elokuvantekijöitä luomaan sellaisia hahmoja kuten ison Arskan esittämä Terninaattori, mutta järkevästi ajatteleva ihminen ei niitä ota todesta. Ne ovat skifiä ja utopiaa. Roboteilla on on/off-nappula, jota painamalla ihminen tulee aina päättämään, mitä ne saavat tehdä ja mitä eivät. Omaa tietoisuutta tai itsensä monistamistaitoa ei keinoälyllä varustetuilla roboteilla tule olemaan, mutta niiden avulla ihminen pystyy suorituksiin, jotka muuten jäisivät haaveiksi.

        1. Kirsi Lehto sanoo:

          Kuulostaa realistiselta!!

      2. Esa Lehtismäki sanoo:

        Jo nykyään tehtaat ovat pitkälle automatisoituja, komponenttien tuotannossa ei ole mitään, mikä ei voi onnistua ilman ihmisen apua. Tekoälysingulariteetin jälkeen en usko ihmisellä olevan juurikaan roolia koneiden valmistamisessa. Minä näen alkuun saattamamme koneälyn ihmisen seuraavana kehitysasteena. Se, kuinka fiksusti se toimii, jää nähtäväksi, mutta tuskin se ainakaan nykyistä ihmiskuntaa typerämpi on. Pikemminkin sillä on paljon paremmat edellytykset katsoa tilannetta kokonaisuutena ja toimia järkevästi. Ihmiskunnan suurin ongelma on, että annamme valtaa niille, jotka ovat huonoimpia sitä käyttämään. Koneälyssä ei ole sillä tavalla yksilöitä ja valtataistelua, se on globaali kokonaisuus. Silloinkin, vaikka siihen sisältyisi ihmisyksilöiden tietoisuuksia. Tietoisuus ei ole mitään mystistä, se syntyy monimutkaisuudesta, ja koneiden monimutkaisuus kasvaa kovaa vauhtia. Ei tietoinen kone ole kauan utopiaa.

        1. Kari.virtanen sanoo:

          Eipä nuo linjat kauaa pyöri ilman ihmisen apua.Osat kuluu,häiriöitä syntyy.Itse itsensä korjaavaan tuotantolinjaan on vielä todella pitkä matka.

          1. Esa Lehtismäki sanoo:

            Tuotantolinjoja tekevän ja korjaavan koneen mekaaninen puoli onnistuu jo nykyään. Vielä koneäly ei ole niin kehittynyttä, että ihminen olisi tässä tarpeeton, mutta pian on. Tuskin menee montakaan vuosikymmentä kun tehtaiden kunnossapidossa ei työskentele yhtään biologista ihmistä. Tämä tapahtuu jo ennen kuin koneet ovat biologista ihmistä äkykkäämpiä. Singulariteetin jälkeen ne sitten tietenkin tekevät jo asioita, joita biologinen ihminen ei osaa tai edes ymmärrä.

          2. Kirsi Lehto sanoo:

            Jees, koneiden ja tuotantolinjojen toiminta on varmasti monessa kohtaa jo hyvin automaattista. Mutta käsittääkseni koneiden, ainakaan isompien tai monimutkaisten koneiden rakentaminen tai niiden osien tuottaminen ei ole.

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    1) Massiiviset luonnonkatastrofit ihmisetkin voi kokonaan tuhota.
    Sairaudet ja sodat kuitenkin jättänee aina jotain ryhmiä jäljelle – uudelleen kasvuun.
    Koronan rajoitukset nyt sodanomaista estoa kehittyneissä valtioissa – kokeiluluontaisena.
    Osui sattumalta uuden pakolaispaineen kohdallekin.
    Raadollisesti ajatellen ei kyseinen tauti tuhoisa vapaasti olleenkaan olisi –
    kun enimmäkseen vanhimmat ja heikoimmat kuolee siihen ja kesän tullen luontaisesti levinneisyys laimentunee.

  3. Lasse Reunanen sanoo:

    Suomen hallitus teki tänään päätökset korona-asian vuoksi ja runsaasti rajoitteita huomisesta 13.4.2020 asti tulee – Ursakin jo omat rajoitukset nettisivulle julkaissut.
    Lisään em. asiakohtiin:

    2 ja 3) Avaruuteen siirtyminen ja keinoäly vähitellen edenneet ja kehitys etsinee
    niissäkin elonkelpoiset muodot. Monimuotoisuus arkipäiväistyy.
    Vuosia sitten Heikki Oja julkaisi novellin (Tähtiaika lehdessä muistaakseni),
    jossa ihmisillä oli syntyessään seurantasiru ja vanha naishenkilö kysyi ainoan
    lapsenlapsensa tietoja – samalla automaattisesti lentäjänä toimineen em.
    lapsenlapsen nimi himmeni pois näytöltä (merkitsi elintoimintojen päättymistä)
    ja tieto siitä lento-onnettomuudesta piti jotenkin sopivasti vanhalle naisellekin
    kertoa (novellin päättyessä)…

    4) Tulevaisuuttamme työkseen ajattelee moni taho ja yksilöinä olemme siinä
    vaikuttamassa ryhminä.
    Tulevaisuus näkyy menneisyydestä oikein kohdentuneena nykyisyydeksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Menneisyyden peilistä näkyy tulevaisuus

28.2.2020 klo 11.14, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Ilmaston muutoksesta puhutaan näinä päivinä paljon, joka puolella. Puheissa viittaillaan siihen että ilmaston myötä myös monet muutkin asiat tulevat muuttumaan, siis koko maailman olosuhteet muuttuisivat. Noita muutoksia on vain kovin vaikea kuvitella, tai edes pitää totena. Emme oikein osaa kuvitella muuta kuin tämän yhden tutun maailman jossa elämme.

Tiedämme toki että jotakin muutoksia tapahtuu koko ajan, lajeja ja ekosysteemiä katoaa, mutta toistaiseksi nuo eivät tule vielä varsinaisesti ”lähelle”. Tuntuu siltä että oma elämämme on turvassa, eikä täällä ainakaan ihan pian mitään kovin kummallista tapahdu…

Ilmaston muutos ei ole mikään uusi asia planeetalla. Se on vaihtelut aikojen mittaan oikein äärestä laitaan. Kylmimmillään planeetta on ollut kokonaan jään peitossa joidenkin satojen miljoonien vuosien ajan, mutta tyypillisempi ja vallitsevampi tila on ollut lämmin kasvihuoneilmasto, missä planeetalla ei ole ollut ollenkaan jäätiköitä. Parhaillaan elämme vielä viimeisimmän jääkauden aikaa, ja nyt olemassa olevat napajäätiköt ovat vielä sen viimeisiä jäljellä olevia rippeitä.

Tyypillisesti ilmastotyypit vaihtuvat aika hitaasti, tuhansien tai ehkä miljoonienkin vuosien aikana. Niihin vaikuttavat lukuisat tekijät, kunkin ilmastotyypin syyt ja erityispiirteet ovat aina erityiset ja omalaisensa, mutta lämpimät ajanjaksot kuitenkin korreloivat hiilidioksidin suhteellisen korkeaan määrään ilmakehässä. Tämän hetkisen ihmisen aiheuttaman ilmaston lämpenenisen erityispiirre on se, että se etenee nopeammin kuin luonnolliset vaihtelut ovat aikoinaan tapahtuneet. Siis sen seurauksetkin voivat tulla vastaan yllättävän nopeasti.

IPCC:n tutkijoiden mukaan erilaisten menneiden ilmastotyyppien olosuhteet toimivat myös ennusteena sille, mitä vastaavat ilmastot vaikuttavat olosuhteisiin tulevaisuudessa. Artikkelissaan ”Climate’s future written in rocks” (New Scientist 3237, July 2019) Graham Lawton raportoi keskusteluistaan ilmastotutkijoiden Alan Haywoodin ja Trazy Axe seuraavaa: Yksi vertailukohta nykyiselle nopealle ilmastonmuutokselle on noin 120 000 vuotta sitten vallinnut tilapäinen jääkauden aikainen lämpeneminen, jonka aikana lämpötila nousi nopeasti nykyisen keskilämpötilan tuntumaan noin 10 000 vuoden ajaksi. Lämpenemisvaiheessa jäätiköt sulivat niin nopeasti että meren pinta nousi 2,5 m sadassa vuodessa, ja tuon jäätiköitymisten välisenä aikana se nousi yheensä 9 metriä nykyistä merenpintaa korkeammelle.

Seuraava vertailukohta lämpimälle ilmastolle olisi plioseenikaudella, noin 3 miljoonaa vuotta sitten vallinnut lämmin ilmasto. Silloin planeetan keskilämpötila oli 1-2 astetta lämpimämpi kuin nyt. Erityisen lämmintä oli korkeilla leveysasteilla, samoin kuin nytkin, koska lämpeneminen tapahtuu voimakkaammin juuri näillä leveysasteilla. Napa-alueilla ei ollut paljoa merijäätä, Gröönlannin ja Antarktiksen jäätiköt olivat ihan pienet, ja Pohjoisnavan seutu oli ehkä kokonaan sula. Meren pinta oli 15-25 metriä korkeammalla kuin se on nykyään. Planeettamme on nyt lähestymässä vastaavanlaista tilaa, ja saavuttanee sen 20-30 vuoden kuluessa, ehkä jo 2030-luvulla.

Taaksepäin historiaan mennessä seuraava lämpötilahuippu tulee vastaan eoseenikaudella, noin 50 miljoonaa vuotta sitten, jolloin planeetan keskilämpötila oli noin 13 astetta lämpimämpi kuin se on nyt. Merien pinnat olivat 70 metriä korkeammalla kuin ne ovat nykyään. Jos nykyinen lämpötilan nousu ylittää tietyn rajan (4-6 astetta), itseään ruokkivat takaisinsäätelytekijät lähtevät lisäämään kasvihuonekaasujen tuotantoa ja ilmaston lämpenemistä niin, että eoseenikauden tyyppinen kuuma ilmasto olisi vallalla jo vuoden 2150 tienoilla. Se olisi noin neljän tai viiden sukupolven kuluttua.

Lohduttava tieto on se että nuo mainitut lämpimät kaudet eivät kuitenkaan aiheuttaneet mitään suuria joukkosukupuuttoja planeetalla – tarkoittaen sitä että monet lajit pystyivät sopeutumaan ja suojautumaan, tai hakeutumaan sopivampiin ympäristöihin, tuollaisten luonnollisten ja hitaiden lämpötilanmuutosten aikana. Tällä kertaa kuitenkin tilanne on vaikeampi, sillä ihminen on jo muutenkin ajanut suuren osan lajeja sukupuuton partaalle, ja hävittänyt pois paljon niille sopivia ympäristöjä. Ilmaston muutos tulee siis pahentamaan sitä lajien joukkosukupuuttoa joka nyt on käynnissä.

  Myös ihmisen oman hyvinvoinnin ja järjestyneen yhteiskunnan kannalta nuo muutokset tulevat varmasti olemaan joko tuhoisia, rankkoja, tai ainakin hyvin haasteellisia. Nyt on paljon ilmassa jo sellaista ajatusta että asialle pitää jotakin tehdä, ja että ehkä jonkinlaisella elintapojen muutoksella tämä muutosprosessi voidaan pysäyttää. Mutta niinköhän lienee?? Luulenpa että toimenpiteen tulevat olemaan ”too late, too little”. Käynnissä olevan syöksykierteen ja historian esimerkkien valossa näyttää siltä, että tämä muutos ei ole enää pysäytettävissä. Ilmastohistoria tulee toistamaan itseään.

Tässä kohtaa olisi jo aika ajatella kysymystä ”mitä sitten”. Miten näihin muutoksiin tullaan reagoimaan, miten pystytään sopeutumaan. Selviytyminen on mahdollista, jos ongemiin on varauduttu.

Millaisiin ongelmiin sitten pitäisi varautua? Esimerkiksi siihen, että rannikkoalueet jäävät veden alle, mukaan lukien kaikki rannikoilla olevat suuret kaupungit. Ruuan tuotanto tulee riskialttiiksi kummallisten sääilmiöiden ja lisääntyvien kasvintuhooja-ongelmien takia; samoin puita kuolee paljon sekä kaarnakuoriaisten että myrskytuhojen takia. Vakuutusyhtiöt ehkä herkeävät maksamasta luonnontuhojen aiheuttamia vahinkoja. Pakolaisongelma räjähtää… Yhteensä näiden vaikutukset maailman talouteen lienevät masssssiivisesti suurempia kuin mitä koronavirus aiheuttaa tällä hetkellä.

Monet kylläkin arvelevat niinkin, että tälle planeetalla ja eliökunnalle olisi kuitenkin paras vaihtoehto se, että ihminen katoaisi pois tältä planeetalta. Tämäkin toki olisi mielenkiintoinen tilanne. Olisiko tietoinen laji ja tekninen sivilisaatio lopullisesti kadonnut, vai pystyisikö jotakin vastaavan kaltaista kehittymään uudelleen. Voisiko tänne kehittyä vaikka ”apinoiden planeetta”? Vaikka tietenkään, jos me ihmiset katoamme pois, me emme ole täällä sitä näkemässä.

8 kommenttia “Menneisyyden peilistä näkyy tulevaisuus”

  1. Elvis sanoo:

    Mistä se 70 metriä paksumpi esimäärä maapallon valtamerien päällä oli muka peräisin? Ei ainakaan napajäätiköiltä sulamisvettä niin paljon löydy.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      laskelmat jään sisältämästä veden määrästä ja sen sulamisen vaikutuksesta meren pinnan korkeuteen löytyvät täältä:
      http://www.antarcticglaciers.org/glaciers-and-climate/estimating-glacier-contribution-to-sea-level-rise/
      sen vaikutus on 66 metriä.

      Tämän lisäksi tulee jonkin verran pinnan nousua johtuen siitä että koko merialtaiden vesimassa lämpenee useilla asteilla (esim, mainitulla eoseenikaudella meren lämpötila päiväntasaajalla oli peräti 40 astetta!) Tämäkin vaikuttaa jonkun sentin verran. Menee lähelle 70 metriä.

  2. Antti sanoo:

    Aivan loistava kzirjoitus, meidän pitäisi ymmärtää palloamme paremmin. Toki emme voi sanoa, että vaikuttaisimme ilmastoon.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Me ihmiset puskemme ilmakehään noin 26 gigatonnia (10 potenssiin 9) hiilidioksidia vuodessa; lisäksi erilaiset maankäyttömuodot tuottavat lisää n. 6 Gtn. Nämä hiilivirrat voivat näyttää pienelle verrattuna niihin suuriin hiilen määriin mitä kiertää luonnon omissa kiertokuluissa, mutta merkittävyys johtuu siitä että nuo luonnon hiilikierrot pysyvt tasapainossa sitomisen ja vapautumisen kesken – vain ihmisen tuottama osuus jää rikastamaan ilmakehän CO2 pitoisuutta. https://www.newscientist.com/article/dn11638-climate-myths-human-co2-emissions-are-too-tiny-to-matter/

  3. Heikki Väisänen sanoo:

    Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on ihmiskunnan toimien takia noussut 280 miljoonasosasta 414 miljoonasosaan toukokuuhun 2019, ennen metsien keväisen CO2:n sitomisen alkua.
    Jos hiilidioksidin tupruttelu ilmakehään loppuisikin jostain syystä nyt, niin kauanko kestäisi, että sen pitoisuus laskisi luonnonmekanismien myötä takaisin 280 miljoonasosaan?

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Jos tuo ihmisen tuottama hiilidioiksidikuorma pysähtyisi, tai ainakin pienenisi hyvin pieneksi, niin CO2 pitoisuuden nousu pysähtyisi nykyiselleen … ja ehkä aikaa myöden palaisin teollisuutta edeltäneelle tasolle. Tosin siihen vaikuttaa sitten myös vulkaaninen aktiivisuus, ja poimuvuorten rapautuminen — joku iso tulivuorenpurkaus voi muuttaa sen nopeasti. Sellaisiahan ei ole nähty vähään aikaan, mutta kuka tietää … tietääkö kukaan miten nopeasti CO2 taso voisi laskea??

  4. Lasse Reunanen sanoo:

    ”Apinoiden planeetta” oli kiinnostava tv-sarja, kuvitteellinen kirjan pohjalta.
    Oikeasti emme tiedä mitä tulevaisuudessa yli 100 vuoden jälkeen tapahtunut.
    Fortumin tj. Pekka Lundmark siirtyy kesällä Nokian tj. paikalle. Arvioinut aikaisemmin, että 100 vuoden jälkeen vain uusiutuvaa energiaa käytettäisiin. Väljästi tulkiten kaikki energia jotenkin uusiutuvaa, mutta mitä ja miten tulevaisuudessa emme voi nyt tietää.

    Menneen tapahtumista voidaan suuntia ja todennäköisyyksiä arvioida, mutta vasta lähivuosien tuloksin tapahtuneet muutokset oikein ymmärretty.
    Kehityksen uusiutumisen hyöty aina motivoinut ihmisiä.
    Eläinten ja kasvien arvo elämän kokonaisuuteen ymmärretty ja niiden hyvä sopeutumisen merkitys ihmisten mukana tulee korostumaan.
    Lämpötila merkittävänä tekijänä huomioitava myös sopeutumisessamme.

    Hätääntyminen ei kuitenkaan hyväksi – aika rauhallisiin päätelmiin hyvä pitää mielessämme.
    Ihmiset kohtaa onnettomuuksia, sairauksia, nälkää, janoa ja vaarallisia luonnonilmiöitä – joista usein kuitenkin myös mahdollisuus selvitä.
    Ihmisillä, eläimillä ja kasveilla on elämään sisältyvää ominaisuutta, luontaisesti sopeutua mahdollisimman hyvin muuttuviin olosuhteisiin.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Kiitos Lasse! Mukava lukea joskus tällainen rauhallinen ja positiivinen näkemys. Voihan se olla näinkin…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Lasten ja nuorten kirjoista

21.2.2020 klo 16.02, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Minä – ja ehkä monet muutkin –  aika usein ihmettelen sitä, mihin tämä maailma on menossa. Sitä tietenkään ei voi tietää, tulevaisuutta ei voi ennustaa. Viimeisen sadan vuoden aikana maailma on ollut aika hurjan kehityksen pyörteissä: kaikki asiat, kuten ihmisten elintapa, kulutustaso, oppinaisuus, elinikä, terveys, ja koko maailman luonnonolot ja teknologiat ovat tänä aikana totaalisesti muuttuneet. Jos käy niin, kuten oletettavasti käy, että tämä nopea kehitys jatkuu samaan suuntaan, ja kiihtyvää vauhtia, niin kylläpä sadan vuoden kuluttua maailma tulee näyttämään hyvinkin erilaiselle kuin nykyään.

Emme tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan, mutta onko meillä edes ajatusta tai mielipidettä siitä mitä toivoisimme tapahtuvan? Mihin suuntaan haluaisimme maailman muuttuvan? Jos tiedämmekin mitä toivoa, onko meillä mitään keinoa ohjata asioita siihen suuntaan.

 Eilen satuin vastakkain erään perhetutun nuoren miehen kanssa, ja kyselin mitä kuuluu hänen opinnoilleen. Tämä nuori on juuri valmistumassa äidinkielen ja kirjallisuuden maisteriksi, ja alkaa nyt tekemään jatko-opintoja lasten- ja nuortenkirjojen sisällöstä ja maailmankuvasta.

WAU!!  Siinäpä voisikin olla tutkittavana juuri se työkalu, millä huomisen yhteiskuntaa ja maailmaa muokataan ja rakennetaan. Tuon työkalun avulla sitä jopa tehdään niin hienovaraisesti, että kukaan ei ehkä edes huomaa olla varuillaan, eikä huomaa että lukijaa tässä nyt jonnekin johdatellaan.

Jäin siinä miettimään että mitähän niissä nuorten kirjoissa sitten pitäisi esitellä. Kenen intressejä, ja millaista maailmankuvaa pitäisi esitellä tästä kovin moniarvoisesta maailmasta, missä mitään yksiselitteistä totuutta ei näytä olevan olemassakaan.

Kaikki tarinat edustavat jonkinlaista arvomaailmaa, kaikilla  ihmisten toimilla, pyrkimyksillä ja valinnoilla on aina olemassa jonkinlainen arvo- tai tärkeysjärjestys, ja suunta. Tai, jos ihmiset puuttuvat tarinasta, sekin on arvovalinta. Mutta mitä olisivat nyt ne oikeat ja sopivat arvot nuorisolle esiteltäväksi, kun ne ovat eri tahoilla kovin niin erilaisia ja jopa keskenään vastakkaisia. Toisaalta, monet varmasti ajattelevat että lastenkirjojen ei edes pidä tehdä mitään arvokasvatusta, sillä vanhemmat ja kasvattajat haluavat itse valita arvomaailmansa. Mutta myös kasvattajat voivat olla ymmällään siitä millaisia arvoja mitäisi koettaa nuorisolle tarjota.

Myös me tutkijat, ammattiopettajat ja -kasvattajat edustamme kovin erilaisia maailmankuvia ja tulevaisuuden visioita.

Puhdas biologinen ja ekologinen näkemys voisi olla se että kaikkien lajien, ja myös ihmisen perustarve ja pyrkimys on lisääntyä yhä suurempiin määriin, valloittaa yhä suurempi ekologinen lokero ja resurssimäärä itselleen – tiedostaen myös sen, että tällaiset yhden lajin massiviset ylilyönnit omassa ekosysteemissään johtavat jossakin vaiheessa totaaliseen romahdukseen: sopulit juoksevat mereen, kanipopulaatiot kuolevat ruuan puutteeseen.  

Teknokraatit taas visioivat tekniikan rajatonta kehittymistä. Teknologia tulee viemään ihmiset ylös avaruuteen ja rakentamaan uusia asuinalueita muille taivaankappaleille. Teknologia ja bioteknologia tulevat muuttamaan ihmisen fyysistä olemusta, tuottamaan sellaista kybernetiikkaa jonka avulla ihminen pystyy pian johonkin ennennäkemättömiin asioihin. Ehkä kommunikaatio ja tiedonsiirto suoraan aivojen ja tietokoneiden välillä tulee jokapäiväiseksi asiaksi. Maailma yhtenäistyy yhdeksi reaaliaikaiseksi läsnäoloksi, kaikkialla.

Terveys paranee, ihmisten ikä pitenee. Kuoleman välttämättömyys alkaa kadota jonnekin ihmisen elämän reuna-alueille. Synteettisen ruuan tuotanto vapauttaa meidät biologisen perustuotannon riippuvuudesta.

Talousihmiset taas näkevät että kaikki tämä on mahdollista, ja kaikki se tulee tapahtumaan ja tuottamaan kauniit ylijäämät ja arvonlisäykset pääomanomistajille. Kaikki kaupallinen toiminta tulee kasvamaan ja lisääntymään loputtomasti, kulutusjuhlat jatkuvat ja komistuvat vuosi vuodelta.

Monet ajattelevat että nämä maailman suuret prosessit ovat kuin valtamerilaivoja jotka eivät helposti käänny. Ne ovat kuin luonnonvoimien ajamia pyörremyrskyjä jotka ruokkivat itse itseään.

Mutta onko tämä jatkuva kasvu juuri se hyvä, toivottava ja oikea suunta mihin haluamme maailman menevän? 

Millaisia tarinoita tästä tulevaisuudesta syntyy? Miten ihmisen identiteetti kehittyy tämän kaikkivoipaisuuden keskellä? Miten ihminen kestää kosmista rajattomuutta ja kaiken mahdollisuutta? Olisiko nuorisolle esiteltävä jotakin toisenkinlaisia vaihtoehtoja? Kuka sellaisia osaisi kirjoittaa?  Millaista vaihtoehtoista maailmankuvaa ne voisivat esitellä?

Vaikeita haasteita: mitä voimme luvata, mitä voimme suositella, mitä voimme pitää hyvänä?

Mutta sitten mieleen hiipi epäilys näiden kysymysten aiheellisuudesta: lukeekos nuoriso enää edes kirjojakaan?? Taitavat olla jo ihan tavoittamattomissa omissa maailmoissaan. Itseasiassa, todennäköisin tulevaisuus lienee se että reaalimaailmoista siirrytään yhä enemmän vaihtoehtoisiin digitaalisiin virtuaalimaailmoihin. Ja ehkä hyvä niin: siellähän kaikki on mahdollista ja valinnan varaista…

4 kommenttia “Lasten ja nuorten kirjoista”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Kirjoista ja lukemisesta: Sain poistokirjan; Lukeminen saa loistamaan –
    Tarvasjoen kirjasto 150 vuotta / Kalervo Mäkinen, Kustannus HD 2007,
    josta alkua: ”Sinulle joka avasit kirjan – Opettaja Vilho Mattila aloitti Tarvasjoen
    kirjaston 100-vuotisjuhlassa sen historiaa kuvaavan puheensa sitaatilla:”
    ”Kirjoissa on kaikkien menneitten aikojen sielu. Kirjat ovat opettajia, jotka opettavat
    meitä ilman vitsaa ja kuritusta. Ilman kiukkuisia sanoja ja maksua pyytämättä.”—
    Sisältö jatkuu: ”I Kirjat ennen kirjastoa 1. Ensimmäiset kirjat Suomessa” jne.
    Lopussa tilasto Tarvasjoen kirjaston lainoista 1997-2006,
    jossa ollut alle 1000 lainaajaa sekä keskimäärin noin 39 lainaa lainaaja kohden
    vuodessa – mutta käyntikertoihin verrattaessa lainat laskeneet 2,7 lainauksesta
    1,4 lainaukseen – siis muuta käyttöä lainausten lisäksi tullut.
    En em. kirjastossa ole itse ollut. Kirjasta: ”Suomessa ilmoitetaan olevan
    927 kirjastoa, joista pääkirjastoja on 449 ja laitoskirjastoja 69.”
    Nyttemmin lienee vähentynyt Suomen kirjastoja vaikka aineistomäärät kasvaneet.

    Salossa ollut lasten vähentymisen vuoksi esillä koulujen ja päiväkotien
    vähentämistä kun kaupungista viime vuosikymmenen aikana väestöä
    poistunut tuhansia, lapsiperheitäkin ja syntyvyys Suomessa muutenkin
    vähentynyt. Salossa syntyi viime vuonna noin 300 lasta, puolet vähemmän
    kuin runsas 10 vuotta sitten.
    Arvioitu Salon oppilasmäärän olevan muutaman vuoden jälkeen
    yli 1000 vähemmän kuin vuosikymmen sitten.

    Maanantaina 24.2. Salon kaupunginvaltuusto päätti em. vähennyksistä,
    jotka ennakoitua vähemmän alkuun ollut – josta ti 24.2. ja ke 26.2.
    Salon Seudun Sanomat tarkemmin kertonut.
    Salon kouluista lakkautetaan Perniön Saurun koulu 1.8.2023 alkaen ja
    Perttelin Hiiden koulu 1.8.2021 alkaen, myös muutamia päiväkoteja lakkautetaan.
    Lakkautusten jälkeen tyhjiksi jääneet kiinteistöt asetetaan myyntiin.

    Em. Hiiden koulu, josta kuvia tänään SSS:n kirjoituksessa sikäli kiinnostava
    kun Suomi sai nimetä viime vuonna yhden eksoplaneetan ja sen tähden –
    joiksi valikoitui Kolmion tähdistön tähtikuvion alta ”Pätsi” tähden ”Hiisi”
    nimelle eksoplaneetta. Em. Perttelin Hiiden koulu sijaitsee Hiisi nimisessä
    kylässä Salossa, entisen Perttelin kunnan alueella –
    jota sijaintia likimain kartalla osoittaa kolmiomainen Kemiön saari.
    Kirjoja ja lehtiä lapsetkin edelleen runsaasti lukevat, mutta eriytymistä ja
    osittaista vähentymistä siinä havaittavissa ollut.
    Internetin laajenevan tarjonnan ohella vanhempi kirjallisuuden tarjonta
    hyvä säilyttää uusiutuville lapsiryhmillekin yhä opetuksessa mukana…

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Hienoa Lasse kun tuot esiin tuota kirjastojen pitkää historiaa. Kirjastot ovat olleet varmaan koko maan tärkein kulttuurikasvattaja, niin kauan kuin täällä on oltu lukutaitoisia… ainakin näihin vuosikymmennin asti. Nyt taitaa olla niin että televisio ja internet ovat tärkeämpiä…

      1. Lasse Reunanen sanoo:

        Niin, internetin sisältö kasvaa ja sen nopeus, sovellukset jne. kehittää tiedonkäsittelyä.
        Kirjoissa kuitenkin yhä enin osa vanhasta tiedostamme ja usein kirjat kohdennetussa tiedonkäsittelyssä nettiä käytännöllisempiä.
        Täsmennän em. kirjan kirjastotilastoa:

        – Vuonna 1997 oli 8 530 käyntiä, 22 704 lainaa ja 606 lainaajaa, 2,7 käyntiä 1 lainaa kohden ja 0,4 lainaa 1 käynnillä,
        keskimäärin 37,5 lainaa vuodessa lainaajilla.
        – Vuonna 2006 oli 18 920 käyntiä, 26 025 lainaa ja 703 lainaajaa, 1,4 käyntiä 1 lainaa kohden ja 0,7 lainaa 1 käynnillä,
        keskimäärin 37,0 lainaa vuodessa lainaajilla.

        Viimeksi kerroin vahingossa jakolaskuni käänteisesti, virhetulkinnallani.

        Kertomani Salon Seudun Sanomat kirjoitukset lyhyesti myös uutisissa:
        – Ti 25.2. Turun Sanomat
        – To 27.2. Perniönseudun Lehti / kuvilla Salon kaupunginvaltuuston kokouksesta.
        Salon kaupungin nettisivulta löytyy esityslistat ja pöytäkirjat.

    2. Lasse Reunanen sanoo:

      Tähdet ja avaruus 2/2020, sivuilla 36-39 esitteli valtioiden 112 nimettyjä
      eksoplaneettoja tähtineen.
      Suomen nimetyt Hiisi ja Horna, Kolmion tähdistöstä,
      keksi nuori lukiossa lukeva Aapo Saranpää – lehtikuvassa kolmioteemalla paita.
      Olin edellä Hornan muistanut väärin kuumana Pätsinä –
      joka voinee sopia toiselle eksoplaneetallekin, jos sellainen löytyy läheltä emotähteä.
      Hiisi ja Horna muistuu nyt H-alkukirjaimistaankin.
      Tarkat luvut saatu kohteille,
      jotka silmin näkymättömänäkin helposti tähtitaivaalta kohdistaa karttamerkinnöistä.
      Suomalaisittain sanonta: Hornan tuuttiin – etäiselle kohteelle, kohdistus tähdellekin.
      Tuuttijäätelö myös kolmiomainen kartio ja kaukoputkilla kohdistamalla Horna-tähti ympäristöineen valokuvattavissa näkyviin Kolmion tähtikuvion yhteyteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *