Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Syvän avaruuden portti
Miehitetyt lennot tässä Maan lähiavaruudessa ovat jo arkipäivää, ja jatkuneet jo yli viiden vuosikymmenen ajan. Vuonna 1961 neuvostoliittolainen Vostok3 raketti vei Yuri Gagarin –kosmonautin ensimmäisenä ihmisenä ylös Maan kiertoradalla, ja koko 60-luvun ajan supervallat Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kävivät kovaa kisaa ”avaruuden” – eli Maan lähiympäristön valloituksessa. Suurimpia saavutuksia olivat NASAn Apollo ohjelmaan kuuluneet miehitetyt lennot ensin Kuun kiertoradalle vuonna 1968, ja sitten, yhteensä kuusi miehitettyä lentoa Kuun pinnalle vuosina 1996-1972.
Sittemmin suuria avaruusteknologian saavutuksia ovat olleet miehitetyt avaruusasemat, ensin Nevostoliiton avaruusasemat Salyut, ja Almaz, sekä amarikkalainen Skylab, vuosina 1973-1979, jolla kävi työskentelemässä kolme eri miehistöä. Merkittävää avaruushistoriaa tehtiin neuvostoliiton/Venäjän Mir-avaruusasemalla, joka kiersi Maan kiertoradalla vuosina 1986-2001, ja jolla venäläisten kosmonauttien ohella työskenteli lukuisia vierailijoita maailman eri maista. Kylmän sodan jälkeen avaruustutkimus oli muuttumassa globaaliksi yhteistyöksi. Tätä perinnettä on jatkanut Kansainvälisen avaruusasema (ISS) jonka kokoaminen kiertoradalla alkoi vuonna 1998, ja joka miehitettiin marraskuussa vuonna 2000. Tämän hankkeen vastuutahoja ovat avaruusjärjestöt NASA, Roscosmos, JAXA, ESA ja CSA, mutta miehistövierailut ja myös tutkimusprojektit ovat olleet avoimia koko kansainväliselle tutkimusyhteisölle. Valitettavasti Suomi on päättänyt jäädä ulos ISS:n ESAn osuudesta, ja samalla tämän yhteistyön suomista mahdollisuuksista.
Näiden avaruusohjelmien myötä on tehty valtavasti monialaista tutkimusta: on tutkittu Maata, Kuuta ja Aurinkoa, ilmakehää ja tähtitaivasta. On tutkittu myös avaruusolosuhteiden vaikutusta erilaisiin eläviin lajeihin, ja myös kasvien ja ravinnontuotantoon. Erityisesti on tutkittu ihmisen selviytymistä näissä mikrogravitaation olosuhteissa missä altistutaan myös korkeille säteilytasoille, pitkäaikaiselle eristykselle ja psyykkiselle stressille.
Kosmonauttien pisin yhtäjaksoinen oleskelu Mir-aluksella on kestänyt peräti 437 päivää ja 18 tuntia. Tämä tapahtui vuosina 1994-1995 Valeri Polyakovin jäädessä pitkiksi ajoiksi jumiin Mir-asemalle, kun Soyuz-kantorakentin huoltolennot pysähtyivät Neuvostoliiton romahtaessa – mikä osoittaa näiden kalliiden avaruusohjelmien riippuvuutta poliittisista päättäjistä ja heidän myötämielisyydestään.
Kaikenlaisia muitakin haasteellisia tilanteita, ja myös miehistön menehtymiseen johtaneita onnettomuuksia on tapahtunut avaruusohjelmien aikana. Ohjelmissa on kuitenkin koottu valtava määrä onnistumisia, tietotaitoa ja kokemusta avaruusteknologian alalta.
Kokemusta on kertynyt myös miehittämättömistä lennoista Marsin suuntaan. Ensimmäisenä Marsin ohi lensivät NASAn Mariner 4, 6 ja 7 alukset vuosina 1964 ja 1999, ja kiertoradalle asettui ensimmäisenä Mariner 9 alus, vuonna 1971. Marsin pinnalle taas laskeutuivat ensimmäisenä NASAn Viking 1 ja 2 laskeutujat (+ emoalukset kiertoradalle) vuonna 1976. Sittemmin seitsämän luotainta on lentänyt onnistuneesti Marsin kiertoradalle, ja sen pinnalle on laskeutunut viisi NASAn laskeutujaa. Lentojen haasteellisuutta kuvaa että kaikkiaan 29 Marsin suuntaan pyrkinyttä lentoa on epäonnistunut joko kokoaan tai osittain (https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_missions_to_Mars).
Mutta ihmisen tutkimusmatkailun tavoitteet ovat yhä suurempia: Kuuhun halutaan päästä takaisin, tutkimaan ja kenties jopa hyödyntämään Kuun maaperää. Ihminen halajaa päästä itse laskeutumaan myös Marsin maaperälle. Avaruusteknologian tietotaidon ja kokemuksen myötä nämä tavoitteet ovat tulleet teknisesti mahdolliseksi, mutta hankkeita on hidastanut poliittisten päättäjien haluttomuus sitoutua suunnattoman kalliiden ohjelmien toteuttamiseen. Nykyinen USA:n hallitus on kuitenkin nyt näyttänyt avaruuden tutkimusmatkailulle vihreää valoa, ja merkittävä apu hankkeiden toteuttamiseen on tullut myös yksityiseltä rahoittajalta, eli SpaceX-yhtiöltä, joka rakentaa ja varustaa omia rakettejaan avaruusohjelmien käyttöön.
Ja nyt nämä pitkän matkan hankkeet alkavat käytännössä toteutua. Avaruusjärjestöt ESA, NASA, Roscosmos, JAXA, ja CSA ovat julkistaneet aikeensa rakentaa 2020 luvun kuluessa Kuun kiertoradalle uuden aseman, nimeltä ”Deep Space Gateway”, Syvän Avaruuden Portti (vaikka tavoitteet ilmeisesti rajoittuvatkin Aurinkokuntaan). Tällä tutkimusasemalla miehistöt tulevat testaamaan ihmisen selviytymistä pitkillä avaruusmatkoilla, kaukana Maan lähipiiristä. Se tulee myös toimimaan rakennusalustana jossa kootaan isoja aluksia pidemmille syvän avaruuden lennoille, sekä laukaisu- ja laskeutumisalustana toistuville lennoille syvän avaruuden eri kohteiisin. Tältä avaruusportilta käsin tullaan operoimaan toistuvia lentoja Kuun kamaralle. Tältä lastauslaiturilta tulevat liikennöimään isot pitkän matkan alukset jotka kuljettavat rahtia ja miehistöjä Marsiin ja takasin
https://www.nasa.gov/feature/deep-space-gateway-to-open-opportunities-for-distant-destinations, http://exploration.esa.int/moon/59374-overview/
Hanke on avoin kaikille mahdollisille asiasta kiinnostuneille tahoille. ESA on jopa julkistanut avoimet ideakilpailut kerätäkseen ajatuksia aseman hyödyntämiseen koulutuksessa tai erilaisissa tutkimushankkeissa:
koulutusideoiden linkki: http://www.esa.int/Education/Your_chance_to_give_inputs_in_the_next_human_outpost_in_space
Tutkimusideoiden linkki: http://exploration.esa.int/moon/59376-call-for-ideas/
5 kommenttia “Syvän avaruuden portti”
Vastaa
Millainen loppu on ahneudella?
Tänä(kin) kesänä ihmiset eri puolilla planeettaa ovat kärvistelleet poikkeuksellisen ankarien luonnonilmiöiden armoilla. Suurinta näkyvyyttä uutisissa ovat saaneet Väli-Amerikassa riehuneet hurrikaanit: Harvey ja Irma aiheuttivat miljardien dollareiden vahinkoja Texasissa ja Miamissa, mutta ihmimillisesti paljon mittavammat tuhot köyhillä Karibian saarilla. Seuraava suuri pyörremyrsky Maria riehuu jo merellä ja lähestyy rannikkoa. Samalla tavalla taifuunit ovat pyyhkineet Japanin ja Etelä-Kiinan rantoja.
Enemmän kuolonuhreja on kuitenkin koitunut monsuunisateiden aiheuttamissa tulvissa Bangladeshissä ja Intiassa; nämä eivät vain ole yhtä innostavia uutisaiheita. Kuolonuhreja ovat aiheuttaneet myös samoilla leveysasteilla vallinneet poikkeuksellisen kuumat Lucifer helteet. Helteiden seurauksena riehuneiden metsäpalojen seurauksena myös ennätysmäärät metsää on haihtunut savuna ilmaan. Eniten kuivasta ja kuumasta ilmastosta kuitenkin kärsivät ihmiset köyhimmissä maissa lähellä päiväntasaajaa. Nigeriassa, Etiopissa, Etelä-Sudanissa, Somalliassa ja Jemenissä peräti 30 miljoonaa ihmistä kärsii nyt nälänhädästä. Vuosia jatkunut kuivuus ja siihen liityvät puhtaan veden ja ruuan puute, taudit ja sisällissodat ovat heidän todellisuuttaan (https://www.oxfam.org/en/emergencies/famine-and-hunger-crisis).
Eri puolilla maailmaa on huomattu että tilanteelle pitää ehkä tehdä jotakin. Kiinassakin ollaan kokonaan kieltämässä polttomoottoriautot, ja USAssakin alkaa nousta keskustelu siitä että ilmaston muutos taitaa sittenkin olla totta, ja se voi jopa tulla aika kalliiksi. Mutta tietenkään nuo maailman huippumaat eivät suinkaan ole yksin vastuussa asiasta. Esimerkiksi meidän suomalaisten tuottama hiilijalanjälki on eurooppalaisessa vertailussa ihan huippuluokkaa (http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005297618.html). Tähän valtavaan ympäristörasitukseen on eri seuduilla omat syynsä. Jonkinlainen selitys omaan suureen energiankulutukseemme on Suomen kylmä ilmasto, lämmitystä tarvitseva asuminen ja asutuksen pitkät välimatkat, mutta näillä perusteilla en vielä ymmärrä miten Norja ja Ruotsi selviytyvät merkittävästi pienemmillä päästötasoilla, ainakin tuossa HS:n uutisoimassa tilastossa.
Meidän kaikkien tuottamat ympäristöhaitat eivät tietenkään rajoitu vain lämmityksen, liikenteen ja teollisuuden päästöihin, vaan koko länsimaiseen elämäntapaan, ja muovin ja muiden halpahyödykkeiden päälle rakennettuun kertakäyttökulttuuriin. Tällä alalla olemme onnistuneet tulemaan todella globaaleiksi. Tuottavuuden nimissä rahtaamme nyt tavaraa maapallon puolelta toiselle, ja koko planeetan yli ja ympäri, osa osalta, paidat, housut, napit ja vetoketjut ja mutterit, kaikki koottavaksi sinne missä työ on kaikista halvinta, ja sitten taas myytäväksi sinne missä on rahaa. Ja tuo rahtaaminen on halpaa: mikä tahansa tuote saattaa matkata kokoamisensa eri vaiheissa konttirahtina ympäri maapalloa, mutta siitä tulee lopulliseen tuotteeseen hintaa lisää ehkä vain yksi tai kaksi euroa. Ja kun tuotteen raaka-aineista ja valmistamisesta ei tule juurikaan sen enempää hintaa, niin kyllähän kannattaa!! Kannattaa tuottaa, vaikka vain kerran käytettäväksi ja pois heitettäväksi. Siitä huolimatta että vaateteollisuus on energiateollisuuden jälkeen koko planeetan suurin saastuttaja, ja valtameriliikenne tuottaa neljänneksi koko planeetan hiilidioksidipäästöistä (https://areena.yle.fi/1-3383587). Ja koko toiminta tietenkin tapahtuu aidossa siirtomaa-politiikan hengessä: kehitysmaiden köyhät tekevät meille lähes ilmaista työtä, ja lähes ilmaisia tuotteita!
Tämä turhan tavaran hamstraaminen lienee välttämätön ominaisuus älykkäälle lajille. Nimittäin vahva ahneuden aatos, ja sisäänrakennettu ”kaikki minulle heti” ja ”ainakin enemmän kuin naapurille” -asenne on varmaankin se joka on ajanut lajimme nousua niin, että nyt olemme koko planeetan suvereeni hallitseva laji. Tämän saman vietin ajamina meidän nyt pitää haalia itsemme ”saalista”, tai kaikkea mahdollista kulutustavaraa, enemmän kuin pystymme syömään tai kuluttamaan. Ongelma on vain se että menestymme liian hyvin: olemme lisääntyneet liikaa, saalistamme liian tehokkaasti. Maailman resurssit ja raaka-aineet eivät riitä, nyt kun ne eivät enää kierrä luonnon suurissa kiertokuluissa vaan päätyvät hiilidioksidiksi ilmaan, tai roskalautoiksi valtamereen. Olemmme itse tukehtumassa roskaan, esimerkiksi ruokaketjuihin ja juomaveteen kertyviin muovihiukkasiin (https://www.theguardian.com/environment/2017/sep/06/plastic-fibres-found-tap-water-around-world-study-reveals)
Mikä siis avuksi? Kun ihminen kaikessa älykkyydessään (ja ahneudessaan) on pystynyt tämän ongelman tuottamaan, niin varmaan hänen pitäisi se pystyä myös ratkaisemaan. Tulisiko apu teknologian kehittämisestä ja automaation lisäämisestä, kuten äskettäisessä Docventures Lo and behold (https://areena.yle.fi/1-3905692) -dokkarissa ehdoteltiin. Olisihan se siistiä jos kaikki tuotteet tuotettaisiin automaattisesti, ja myös mahdollisimman lähellä; ei tarviis noita merirahteja maksaa. Lisäksi varmasti olisi edullista jos globalisaatio, ihmisten tasa-arvo ja hyvinvointi etenesivät myös sillä tavalla että maailmassa kaikkialla, kaikille ihmisille, maksettaisiin jotakuinkin vertailukelpoista palkkaa. Sitten rikkaampien yhteiskuntien ei enää kannattaisi riistää köyhempien maiden työn tuotoksia.
Mutta varjelkoon: toivottavasti tuo tasapalkkaisuus ei johtaisi siihen että kaikkien kulutustaso lisääntyy samalle tasolle. Tämä planeetta ei millään enää kestäisi sitä, kun ei meinaa kestää edes nykyistäkään kulutustasoa. Paremminkin pitäisi käydä niin että kaikkien kulutustaso, tai ainakin päästötaso, laskisi jonnekin kehittyvien maiden tasolle.
Mutta tuon kulutustason laskemisen ei välttämättä kuitenkaan tarvitse vähentää ihmisten osaamisen, tietämisen eikä ymmärtämisen tasoa, paremminkin päinvastoin. Sen ei pidä alentaa edes tekniikan tasoa; olisihan edullista jos tehokas ja puhdas teknologia pyörittäisi kaikkia ihmisten aineellisia tarpeita. Kun koneet tekevät suuren osan ihmisten töistä niin aikamme riittää laadukkaampaan elämäntapaan, eli sellaisiin asioihin kuin yhteisöllisyys, kotoilu, kulttuurin ja luovuuden harrastaminen ja omasta kunnosta huolehtiminen. Jos riittävä ravinto, koulutus ja terveydenhuolto on turvattu, niin ehkä turvallisuuden tunteemme nousee niin korkealle tasolle että meidän ei enää tarvitse hamstrata, vaan voimme jakaa ja kierrättää. Voimme innostua uusista ekologisista ruokalajeista kuten toukista, sirkoista, ja vaikkapa fusarium-homeesta tehdysta quorn-pihvistä ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Quorn). Eikä sen todellakaan tarvitsisi vähentää onnellisuuden tasoa.
4 kommenttia “Millainen loppu on ahneudella?”
-
Jorma Kilpi sanoo:
Tulevaisuus on ennustamaton koska tulevaisuutta ei ole vielä tapahtunut. Tulevaisuuteen voi siksi vaikuttaa vaikkakin vain rajallisesti. Yksityishenkilönä omat vaikutusmahdollisuudet rajoittuvat ihmisen kokoisiin asioihin. Yhteisönä voimme vaikuttaa yhteisöjen kokoisiin asioihin. Teknologian avulla me voimme vaikuttaa joihinkin jopa koko maapallon kokoisiin asioihin, niin hyvässä kuin pahassa. Biosfäärin muokkaaminen ei ole hyvä ajatus koska kukaan ei pysty ennustamaan sellaisen vaikuttamisen seurauksia: ne ovat todennäköisemmin ihmisille epäedullisia. Niinpä, ainoa ihmisen kannalta kestävä vaihtoehto on yrittää olla vaikuttamatta biosfäärin ilmiöihin liikaa ja mukautua kaikenlaisiin biosfäärin muutoksiin. Se tarkoittaa saastuttamisen vähentämistä ja kierrätyksen lisäämistä. Tehokasta ruuantuotantoa jotta luonnolle jää mahdollisimman paljon tilaa olla. Tehokasta ja mahdollisimman päästötöntä energiantuotantoa eli nykyosaamisella ydinvoimaa, tuuli- ja aurinkovoimaa, biopolttoaineita. Työtä on enemmän edessä kuin takana; siksi en usko että tulevaisuudessa on enemmän aikaa laadukkaammalle elämälle kuin nytkään, pikemminkin vähemmän ainakin mikäli päästötaso ei laske.
-
Kirsi Lehto sanoo:
Perusteltu pointti!Kyllä tuo realiteetteihin sopeutuminen varmasti ottaa työtä ja vaivaa, ja on suurin muutos varmaan tulee vastaan asennetasolla: vähemmän matkustamista – eikä ollenkaan lentäen eikä bensamootoriautoilla; mutta miksi tarviiskaan, kun ihmiset voivat hyvin kokoustaa ja kommunikoida internetin välityksellä. Kaikki käyttätavarat pidempi-ikäisiä ja materiaalit kierrätettyjä. Ei punaista lihaa, uusia vaatteita…. Uusiutuvat energiamuodot, jees. Mutta sitä minä itse ihmettelen – voiskohan joku sitä selventää – mitä tämä tekee taloudelle, joka kuitenkin on näihin asti perustunut sille että tuotanto (ja siis myös kulutus) koko ajan kasvaa. Markkinat tietenkin uudistuvat ja siirtyvät aineettomien hyödykkeiden (kuten ihmisistä kerättävä metatieto ja mielipiteen muokkaus/mainonta) puolelle, mutta tuleeko meillä sitten kuitenkaan olemaan enää koko ajan enemmän myytävää ja ostettavaa? Samoin tuo tuolevaisuuden kulutustaso ei voine jakaantua yhtä epätasaisesti planeetan eri puolille kuin se jakaantuu nykyään. Siis jonkun pitää luopua, jostakin.
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
Nostin vähän kulmakarvojani, kun luin Kirsin blogia. Ilmaston lämpeneminen ja sen ääri-ilmiöt ovat toki huikean tärkeä osa elämän olosuhteiden tulevaisuuden tarkastelua maapallolla, mutta tulisiko Ursan astrobiologian blogissa kuitenkin pitäytyä tieteelliseen analyysiin subjektiivisten, energiapoliittisten kannanottojen sijasta? En sano tätä moitteena. Kirjoitus oli toki erittäin mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä, josta taas kiitos Kirsille.
Kirsi kysyy kannanottoja kahteen asiaan: 1) Miten Norja ja Ruotsi selviytyvät Suomea pienemmillä päästötasoilla ja 2) Mitä uusiutuvat energiamuodot tekevät taloudelle. Yritän kertoa mielipiteeni.
1) Norja ja Ruotsi tuottavat energiansa ilmastoystävällisesti: Norjassa tuotetaan peräti 99% sähköstä vesivoimalla. Ruotsissa tuotettiin vuonna 2013 90% sähköstä lähes saasteettomasti vesivoimalla (40%), ydinvoimalla (43%) ja tuulivoimalla (9,8%). Ydinvoiman osuutta ollaan lisäämässä. Mutta Suomessa tuotetaan 69% energiasta ilmastoa saastuttavilla polttoaineilla (öljy 23%, maakaasu 7%, hiili 9%, puu 25% ja turve 5%). Ydinvoiman osuus on 18%.
2) Uusiutuvien (bio)energiamuotojen käyttö tulee vähentämään hiilidioksidipäästöjä. Käsitykseni mukaan bioenergiatuotanto tulee tulee olemaan taloudelle ns. kasvuala. Sitä tullaan tarvitsemaan ilmaston lämpenemisen hillinnässä ja, ehkä vieläkin merkittävämmin, fossiilisten polttoaineiden korvaamisessa siinä vaiheessa, kun maapallon öljy- ja kaasuvarat hupenevat ja niiden käyttö tulee liian kalliiksi. Haittapuolena uusiutuvien energialähteiden (puu, öljykasvit, sokeriruoko jne.) kohdalla näen niiden tuotannon kilpailun viljelykelpoisesta maasta ruoan tuotannon kanssa. Maata ei yksinkertaisesti ole riittävästi kaikkiin tarpeisiin edes tänä päivänä. Pahimmillaan tämä johtaa globaalin nälänhädän lisääntymiseen ja sen torjumiseksi viljan tuotannon kasvattamiseen lannoitteiden, kasvimyrkkyjen ja/tai geenimuuntelun avulla. Yhtä kaikki, uusiutuvien energiamuotojen käytön lisäys pikemminkin auttaa talouskasvua kuin hillitsee sitä.
-
Erkki – kiitos hyvistä vastauksista! Itse vastaan puolestani ihmettelyysi siitä miksi kirjoitan subjektiivisia energiakannanottoja URSAn blogisivulla. No joo – myönnänkin että tämä on subjektiivinen näkemykseni. Kaikkien meidän visiomme tulevasiuudesta ovat vain henkilökohtaisia näkemyksiä; mikään ei ole niin epävarmaan kuin ennustaminen, ja ”varsinkin, tulevaisuuden ennustaminen”. No, kuitenkin, asiasta kannattaa mielestäni keskustella ja pohdiskella, siksikin että vain sitä kautta ihmiset tiedostavat sen että siihen ehkä, kenties, voi jopa jotenkin vaikuttaa. Ihmiskunnan tulevaisuus lienee monelle myös varsin mielenkiintoinen kysymys siitä huolimatta että kukaan ei tiedä mitä se tuo tullessaan. Menestymisen mahdollisuudet ovat monet, samoin ovat myös uhkat ja riskit.
Kuitenkin tuo tulevaisuus, niin spekulatiivinen aihe kuin onkin, kuuluu myös astrobiologian tutkimuskohteisiin. NASAn tiekartta määrittelee astrobiologian näin: … the study of the origins, evolution, distribution, and future of life in the universe” (https://nai.nasa.gov/about/). Samoin astrobiologisiin aiheisiin kuuluu teknologisten sivisaatioiden nousu ja olemassaolo, (eli niiden säilyminen), ja elämän ja ympäristön keskinäiset vuorovaikutukset millä tahansa planeetalla (tosin voimme näitä keskustella vain Maan esimerkin valossa).
Mielestäni on mielenkiintoista pohtia myös niitä (älykkyyden) osatekijöitä jotka ovat johtaneet teknillisen sivilisaation nousuun tällä planeetalla, kuten myös sitä miten ne edelleen vaikuttavat maailmassa. Ahneus ja vallanhalu lienevät joitakin tällaisia tekijöitä, ja luonnonvalinnan suosimina ominaisuuksina niin sisäänrakennettuja ihmisen luonteeseen että emme itse niitä edes tiedosta. Mutta ylilyöntejä myös tapahtuu, kaikissa ekologisissa systeemeissä, ja ne monesti kääntyvät tuhoisiksi: monet liikaa lisääntyvät lajit tuhoavat itse oman ympäristönsä.
Haluaisin tässä vielä painottaa blogini otsikkoa: millainen loppu on ahneudella. Jos tässä hyvin käy, ja jos saamme tämän ”yli planeetan varojen elämisen ” hallintaan, niin voimme vielä säilyä täällä ihan kohtalaisen mukavalla elintasolla. Mielestäni ahneus loppuu (sen pitää loppua) siihen että meillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa siihen.
-
-
-
Avaruustutkimus nousi ylös avaruuteen, Maata kiertävälle radalle, kun perjantaina 4.10.1957 – 60 vuotta sitten laukaistiin avaruuteen ensimmäinen satelliitti Sputnik 1.
Moni nyt eläkkeellä oleva suomalainenkin muistaa tämän satelliitin alkuajan – 1. suomalainen, Suomessa tehty satelliitti viety kiertoradalle muutama kuukausi sitten, kesällä 2017.
En usko Syvän Taivaan Porttia rakennettavan ainakaan Mars- lentoja varten.
Miksi ihmeessä Mars- aluksen osat vietäisiin kokoamista varten Kuun kiertoradalle kiihdytyksineen ja jarrutuksineen?
Paljon yksinkertaisempaa ja polttoainetaloudellisempaa on kasata raketti Maan kiertoradalla. Portista itsestäänkin tulisi suunnattoman kallis.
Tuo kaukana Maan vetovoimasta oleva telakka ja lastausasema mahdollistaa sen että alukset voivat lentää toistuvasti, edestakaisin. Tämä ei ole mahdollista Maan pinnalta käsin, koska ne tuhoutuisivat jos ne palautettaisiin tänne (ovat kuitenkin kantoraketteja eivätkä mitään sukkuloita) – lisäksi toistuva Maan pinnalta laukaiseminen olisi tuhottoman kallista. Siis, tämä on nyt jatkuvaa ”liikennöintiä” varten…
https://www.ursa.fi/blogi/elaman-keitaita/wp-admin/edit-comments.php?p=6913#comments-form
Samaa mieltä Heikin kanssa että Kuun painovoimakuoppaan ei kannata tehdä välilaskua jos tavoite on Mars.
Samaa mieltä Kirsinkin kanssa, mutta lastausasemalle pitäisi saada ensin jostain halvalla sitä tavaraa.
Tuon ESA:n sivun mukaan ”Syvän Taivaan Portti” on testiympäristö pitempien lentojen haasteita kuten säteilyä varten ja sitä liikutellaan eri radoilla Kuun lähettyvillä. Lisäksi luetellaan muita mahdollisia rooleja kuten toimiminen Kuun pinnalle suuntautuvan miehitetyn lennon emäaluksena.
Onko tässä järkeä? Jotta ihminen voi oleskella asemalla turvallisesti pitkiä aikoja, sen seinien pitää olla paksut, paljon paksummat kuin Apollo-tyylisellä pikakäynnillä Kuussa. Jos tuo massa nostetaan maasta, se on kallista.
Toivon olevani väärässä, mutta pelkään että tämä on ylätasolla kehitetty hanke jonka hyöty tai ainakin kustannustehokkuus ovat kyseenalaisia. Järkevyyttä voisi lisätä jos säteilysuojana käytettäisiin vettä jonka voisi hakea asteroideilta, tai jos se on liian eksoottista, niin ensi vaiheessa nostaa maasta matalalle kiertoradalle ja sieltä ionimoottoreilla tuon aseman radalle. Lisäksi viimeinkin pitäisi kokeilla keinopainovoimaa, jotta saataisiin selville esimerkiksi se kuinka hyvin ihminen pärjää Marsin 1/3 painovoimassa. Keinopainovoimakoe kannattaisi kuitenkin tehdä huokeasti matalalla kiertoradalla, kahdella massalla jotka on kytketty toisiinsa liealla.
Hienoja visioita – saa nähdä miten etenee tuo ihmisen sopeuttaminen avaruuden kaikenlaisiin ympäristöongelmiin.