Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Kaukaista elämää?
Galaksimme syvyyksistä on jo löytynyt lukuisia aurinkokunnan ulkopuolisia planeettoja ja planeettakuntia – heinäkuun 15, 2016, eksoplaneettoja on tunnistettu jo 3472 kappaleta, yhteensä 2,597 planeettakunnassa, joista 589 on moniplaneettakuntia (exoplanet.eu). Havaintojen perusteella voidaan arvioida että lähes jokaisella (kertaluokalleen jokaisella) töhdellä on olemassa ainakin yksi kiertolainen. Näiden löytöjen myötä keskeiseksi havaintohaasteeksi on tullut noiden kaukaisten maailmoiden olosuhteiden määrittäminen: mikä on kunkin planeetan etäisyys sen emotähdestä, mikä on emotähden lämpötila, ja mikä on planeetan massa, eli voiko se pitää yllään ilmakehää. Nämä tekijät yhdessä määräävät planeetan lämpötilan; meitä kiinnostavat tietenkin suuresti sellaiset tapaukset joissa lämpötila näyttäisi asettuvat alueelle missä vesi pysyy nestemäisenä – eli alueelle missä maaillisen elämän kaltainen elämä olisi mahdollista.
Elämälle mahdollisiiin olosuhteisiin vaikuttaa myös planeetan koostumus ja tiheys – oletamme että elämää voisi esiintyä vain kiviplaneetoilla joilla on olemassa kiinteä pinta, jolla pinnalla vesi voi olla olemassa nesemäisessä muodossa. Planeetan massasta ja koostumukseseta voidaan tehdä myös joitakin (joskin epävarmoja) päätelmiä siitä voisiko planeetalla olla käynnissä tektoniikka, joka pitäisi yllä hiilen kiertoa orgaanisen/mineraalisen ja kaasumaisen muodon välillä, ja samalla pitäisi yllä eliökunnan stabiileja olosuhteita.
Tietystenkään nuo olosuhteet – vaikka olisivatkin elämälle suotuisat – eivät vielä kerro siitä onko siellä elämää. Elämän itsensä havaitseminen ja tunnistaminen näin pitkän matkan takaa pn varsin haastavaa. Oletetaan että elämän tunnusmerkit voisivat erottua helpoiten planeetan ilmakehän koostumuksesta, jota on jo mahdollista havaita erottelukykyisillä teleskoopeilla, kuten Hubblen avaruusteleskoopilla. Näihin asti on ajateltu että ilmakehässä esiintyvä happi olisi varsin varma elämän indikaattori, onhan kaikki Maankin ilmakehän happi eliökunnan eli kasvien fotosynteesin tuottamaa. Mutta mutta…. tämä asia ei olekaan ihan niin itsestään selvää!
Curiosity –mönkijän keräämät tiedot Marsin Gale kraaterista osoittavat, että siellä esintyy varsin runsaasti mangaanioksidia. Nina Lanzan tutkimusryhmä raportoi, että tätä yhdistettä on voinut syntyä merkittäviä määriä vain hapellisissa olosuhteissa; lisäksi sen esiintyminen sedimenttikivien pinnoilla ja halkeamissa osoittaa että tuo yhdiste on kertynyt sinne virtaavan veden kuljettaman http://www.manyworlds.space/index.php/2016/07/01/the-confounding-world-of-remote-biosignatures/. Nämä havainnot osoittavat että Marsin pinnalla on jossakin vaiheessa ollut jonkin kokoinen happea sisältävä ilmakehä, samaan aikaan kun sen pinnalla on ollut nestemäistä vettä. Etähavaintona tämä yhdistelmä vaikuttaisi vahvalle bioindikaatorille. Ei voi olla totta!
Nina Lanza tarjoaakin toisenlaisen, abioottisen selityksen hapelliselle Marsissa esiintyneelle hapelle: Happea on vapautunut suuret määrät ilmakehään siinä vaiheessa kun planeetan (magneettikenttä katosi ja sen) vesi alkoi hajota UV-säteiyn vaikutuksesta. Kevyt vety karkasi nopeasti avaruuteen, mutta happi jäi kaasumaiseen muotoon niin kauaksi aikaa että se sitoutui erilaisiin mineraalien oksideidhin.
Näin ollen hapellisia ilmakehiä voi syntyä muutenkin kuin elävän biosfäärin ja sen harjoittaman vedenhajotustoiminnan tuoteena. Elämän varmaksi indikaattoriksi ilmakehästä pitäisi löytyä muitakin eloperäisiä kaasuja, kuten metaania, typpioksidia tai vetysulfidia. Mutta näiden pitoisuudet – ainakin Maan elämän tuottamina – ovat toivottaman matalia havaittaviksi.
Eräs – ihan pistämätön – elämän tunnusmerkki olisivat sellaiset planeetan pinnan absorbtio/emissiospektrit, jotka osoittasivat siellä olevan joitakin pigmenttejä jotka absorboivat vain tietyillä aallonpituuksilla. Niinkuin maan kasvien klorofyllipigmentit, jotka absorboivat sinistä ja punaista valoa, ja heijastavat pois vihreän, ja pitkäaaltoisen punaisen valon. Tätä voimakasta pitkäaaltoistapunaista emissioaluetta Maan spektrissä kutsutaan ”punaiseksi reunaksi (Red edge)”. Se edustaa kasvikunnan omaa lämmönsäätelyjärjestelmää.
Muille eläville planeetoille tuo absorbtio/emissiospektri olisi toki jotenkin toisenlainen, ja edustaisi sen planeetan valo-olosuhteita – eli olisi riippuvainen sinne sisääntulevan säteilyn laadusta ja määrästä. Kuitenkin se osoittaisi että planeetalla on käynnissä valoenergian keräysjärjestelmä, joka käyttää hyväkseen vain tiettyjä valon aallonpituuksia.
Biosignatuurien tunnistaminen kaikessa haasteellisuudessaan ja moniselitteisyydessään on näinä aikoina kehittymäsä ihan omaksi tieteenalakseen….
9 kommenttia “Kaukaista elämää?”
Vastaa
Kuka keksi seksin?
Seksi on ihan mukavaa, useimpien mielestä. Mutta miksi se on olemassa? Tietenkin siksi että se on lähes kaikkien monimutkaisempien eliöiden lisääntymistapa – noin 99% monisoluisista eliölajeista lisääntyy suvullisesti eli seksuaalisesti. Tässä mielessä seksi on siis varsin tarpeellista. Mutta biologit, jo Charles Darwinin ajoista lähtien, ovat ihmetelleet kysymystä miksi tällaiseen monimutkaiseen ja vaivalloiseen lisääntymistapaan on päädytty. Miksi se on tarpeellista, elovuution suosimaa ja luonnonvalinnan ylläpitämää, siitä huolimatta että se on geneettisesti ja toiminnallisesti hyvin kallista ja vaativaa touhua: sehän vaatii, ensinnäkin, että kaksi erilaista yksilöä jollakin tapaa yhdistävät kromosomistonsa, ja tuottavat sittten yhden yhteisen, yhdistellyn, ja kokonaan ainutlaatuisen ja erilaisen jälkeläisen. Jälkeläisiä voi tuottaa vain toinen osapuoli, eli naaras. Toinenkin tarvitaan, antamaan tähän tarkoitukseen toinen toimiva kopio samaa geneettistä materiaalia. Llaji joutuu siis pitämään yllä noin puolet sellaisia yksilöitä – koiraita – jotka eivät itse lisäänny, eikä naaraskaan pääse itsekkäästi lisäämään vain omaa genomiaan, vaan joutuu sekoittamaan sen jonkun ”vieraan” genomin kanssa. Lisäksi tuo koko toimenpide on fysiologisesti varsin vaativa: tarvitaan erillisiä sukusoluja, jotka syntyvät hyvin erikoisen solunjakaantumisen (meioosin) kautta, ja tarvitaan erityisiä sukuelimiä. Tarvitaan myös varsin vaativia parinhankinta-prosesseja, jotka monesti sisältävät ankaria kilpailuja ja taisteluita paritteluhaluisten yksilöiden kesken. Hyvin kuluttavaa, ja hyvin epätaloudellista, noin voimavarojen kannalta. Onhan se hauskaa, tai jopa pakottava vaistonvarainen tarve – ja täytyykin olla, muuten yksilöt eivät ollenkaan viitsisi vaivautua mokoman touhun takia. Mutta miksi meille monisoluisille eliöille on kehittynyt tällainen tarve ja keino lisääntyä?
Tätä kysymystä ja sen historiaa pohditaan Vivien Cummingin tiedeuutisessa BBC:n sivulla http://www.bbc.com/earth/story/20160704-the-real-reasons-why-we-have-sex. Gummingin kertoo että seksuaalinen lisääntyminen on eliöiden selviytymisstrategia tilanteissa missä olosuhteet käyvät haastaviksi. Ne tumalliset eliöt jotka pystyvät lisääntymään suvuttomasti, kuten hiivat, monet sienilajit, tai kirvat – tekevätkin hyvissä olosuhteissa juuri niin, mutta vaikeiden olosuhteiden alaisina ne turvautuvat seksuaaliseen lisääntymiseen. Tämä lisää eliölinjan hengissä säilymisen mahdollisuuksia, sillä se lisää syntyvien yksilöiden geneettistä vaihtelua. Näistä sitten luonto pääsee valitsemaan ne jotka ovat kyseisiin olosuhteisiin sopivimmat. Tätä kautta myös lisääntyvä naaraseliö, eli pentujen tai jälkeläisten äiti, parantaa omien geeniensä säilymisen mahdollisuuksia.
Kilpailukyvyn paraneminen – tai ainakin sen maksimoiminen – selittää myös seksuaalivalinnan. Kaikkien korkeampien, parittelun kautta lisääntyvien lajien naaraat valitsevat vaistonvaraisesti parittelukumppaneikseen koirarita joilla näyttää olevan parhaat geenit: lintukoiraita joilla on komeimmat höyhenpuvut tai laulut, tai uroshirviä joilla on suurimmat sarvet ja jotka taistelevat raivoikkaimmin toisia hirvikoiraita vastaan. Ja niin edelleen. Koiraat ja urokset toimivat siis geenivalikoimien testaajina. Valinta tapahtuu joko koiraan voiman perusteella, tai sen tekevät naaraat, suuressa viisaudessaan.
Milloin tämä kaikki sitten alkoi? Sitä on vaikea sanoa tarkkaan, koska eri sukupuolet eivät välttämättä ole helposti tunnistettavissa fossiiliaineistoissa, ei ainakaan sellaissa alkeellisissa ja pehmeissä eliöissä joista ei jää jäljelle paljoa minkäänlaisia fossiileja. Ja kuten sanottua, suvuttomastikin on lisäännytty – ja alkeelliset eliöt kuten bakteerit ja arkeonit edelleen tekevät niin; ja ne lisääntyvätkin hyvin hyvin tehokkaasti. Ne huolehtivat geneettisen vaihtelun ylläpitämisestä toisilla mekanismeilla, eli siirtämällä satunnaisesti pelkkää DNAta soluista toisiin, sekä samojen että lähisukuisten lajien kesken.
Eläinmaailman fossiiliaineistossa vanhimmat seksuaaliseen lisääntymiseen ja paritteluun liittyvät merkit tunnetaan Microbrachius dicki nimisistä alkeellisista kaloista. Nämä elivät planeetan merissä noin 385-miljoonaa vuotta sitten – niiden fossiileja löytyy tuon ikäisistä kivistä Skotlannista. Näillä kaloilla oli olemssa alkeelliset raajat – jonkinlaiset tarttumaelimet – joita ilmeisesti käytettiin nimeomaan parittelun apuvälineinä. Kuitenkin, suvullisen lisääntymisen täytyy olla paljon vanhempaa kuin tämä aktiivinen halailu.
Esimerkiksi kalat ja sienieläimet lisääntyvät edelleen alkeellisempaa suvullista lisääntymistä, eli ulkoista hedelmöitystä: sukusolut vain lasketaan veteen, satunnaisen yhtymisen armoille.
Myös kaikki kukkivat kasvit, ja myös itiökasvit lisääntyvät suvullisesti – siitä huolimatta että monet niistä voivat lisääntyä lähiympäristöönsä myös suvuttomasti, kaikenlaisten versojen tai pistokkaiden avulla. Nekin käyttävät passiivista hedelmöitysmekanismia, eli ulkopuolisia kantajia (tuulta, tai niitä kuuluisia mehiläisiä) joiden avulla siitepöly pääsee siirtymään joko saman tai eri kasvin kukan emilehdille. Ulkoisista eroista huolimatta tuo sukusolujen jakaantuminen (meioosi) ja hedelmöittyminen tapahtuvat periaatteessa samalla tavalla kuin eläimillä. Selvästikin, kaikki seksuaalinen lisääntuminen juontaa juurensa yhdestä ja samasta alkuperästä. Vanhin nyt tunnettu eliö, minkä fossiilien pinnalta on löydetty itiöitä, on Bangiomorpha pubescens niminen monisoluinen punalevä, joka on elänyt planeetan lämpimissä merissä noin 1.2 mrd vuotta sitten…
8 kommenttia “Kuka keksi seksin?”
-
Pentti S. Varis sanoo:
Kuten Vivien Cumming BBC-artikkelissaan toteaa, kaikki perustuu viime kädessä informaatioon. Chris Adamsin sanoin “Our DNA is an encyclopedia about the world we live in and how to survive in it.”
http://adami.natsci.msu.edu/
Informaatio on monesti käsitetty matemaattisena asiana, mutta orastava ajatus informaatiosta konkreettisena “stuffina” päilyy joidenkin maailman rakenteiden ja toiminnan monimutkaisuuteen perehtyneiden kvanttifyysikkojen mielessä. Näin varmaan on myös teoreettisen fysiikan ja mikrobiologian tuntijan, Chris Adamsin kohdalla. Suurin osa tiedeyhteisöstä ei kuitenkaan ole vielä valmis näkemään geneettistä systeemiä toimivan informaation säiliönä.
Pohdittaessa seksuaalisuuden alkua ja olemusta saattaa ”epätoivoissaan” etsiä ratkaisun avainta jostain vielä monimutkaisemmasta ”informaatiokentästä”, lähinnä matematiikan maailmasta tai tasokkaista hiukkasfysiikan teorioista. Löytyisikö sieltä ilmiötä tai ilmiöryhmää, jonka voisi arvella olevan analoginen konkreettisten elämänilmiöiden kuten seksuaalisuuden kanssa. Oma veikkaukseni on, että löytyy, jos etsintä on systemaattista. Sieltä löytyisivät myös analogiat viime aikoina paljon puhutuille poikkeamille standardi-seksuaalisuudesta. Keskeinen etsinnän periaate on varmaan kaikkea tapahtumista hallitseva pienimmän vaikutuksen periaate
http://www.tieteessatapahtuu.fi/0304/pekonen.pdf
http://www.helsinki.fi/~aannila/arto/luonnonlait.pdf
Vanhastaan on totuttu ajattelemaan, että tumattomat eliöt kuten bakteerit lisääntyvät jakautumalla. Viime vuosina on kuitenkin ilmennyt, että tutkitusti sadat bakteerilajit käyttävät systemaattisesti hyväkseen kuolleita tovereitaan ja ottavat osia näiden genomista itselleen. Toimintaa kutsutaan rekombinaatioksi. Näin menettelemällä ne voivat saada paljon uusia ominaisuuksia, joista yksi tärkeimmistä on varmaan kyvyn vastustaa antibioottien vaikutusta nopea lisääntyminen esimerkiksi pintakalvon muuntelulla. Suuri ongelma on tässäkin tulokas-DNA:n informaation sopeuttaminen tulevan lokeronsa ja koko genomin alkuperäiseen informaatioon.
http://cshperspectives.cshlp.org/content/early/2016/04/18/cshperspect.a018069.short?rss=1
http://mgen.microbiologyresearch.org/content/journal/mgen/10.1099/mgen.0.000044
Kuka tietää, vaikka bakteerien rekombinaatio-ilmiö olisi aikoinaan ollut varhainen askel kohti seksuaalista lisääntymistä.
Mieleen tulee myös, että mahdollisessa informaatiokentässä tai vastaavassa, johon ainakin monet platonistiset matematiikan professorit uskovat, sijaitsisivat myös muut merkitykselliset tajunnan tilat, joihin seksuaalisuus ainakin ihmisellä ja luultavasti myös eläimillä (ja kasveilla) kuuluu, ja joihin evoluution linjat ikään kuin ryteikön halki kulkevina polkuina johtaisivat.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Platoninen_realismi-
Kirsi Lehto sanoo:
… juuri näin.
-
-
https://www.youtube.com/watch?v=KzWIuhXMUko
Jos banaanikärpäsiä olisi koolla enemmän, tulisi varmaan kyseeseen seksuaalivalinta-tilanne. Samoin, jos paikalla olisi joukko näitä hämähäkkejä (aukeaa seur. kodilla:)
Raw: Newly Discovered Spiders Strut Their Stuff
Yksi perustava seksuaalivalintaan liittyvä ongelma on (tai minusta tuntuu olevan) valintaan liittyvät moninaiset tuntemukset. Missä tuntemukset syntyvät? Ovatko ne välttämättömiä seksuaalivalinnan toteutumiseksi? Varmaan kuvien hämähäkeillä ja banaanikärpäsillä tuntemuksia on.
Hämähäkin liikehdintä näyttää hyvin rytmikkäältä; välillä hän toimii kuin jazzsrumpali. Mikä auttaa hämähäkin tai minkä muun tahansa eliön toimintaa pysymään tahdistuneena? Veikkaukseni mukaan solujen elintoimintoja koordinoi ja hallitsee musiikki. Joitakin solun säveliä on jo nauhoitettukin, mutta solun musiikin ytimeen, ”mikrokymatiikkaan”, ei vielä ole päästy käsiksi. Veikkaukseni mukaan siinä toteutuu Nikolai Teslan oivallus: ”Jos haluat ymmärtää maailmaa, ymmärrä värähtely.”
https://www.google.fi/webhp?hl=fi&sa=X&ved=0ahUKEwiwu8CXpofOAhUCBSwKHemUB1QQPAgD#hl=fi&q=cymatics
-
joo, arvoituksellisia ovat nuo banaanikärpästen ja hämähäkkien seksielämän salaisuudet…. mutta kaipa heilläkin on jonkinlainen valinta käynnissä, joka pitää yllä tervettä geenipoolia…
-
-
Heikki sanoo:
Avaruuden gammasäteily ja Maan oma radioaktiivisuus lisäävät koko ajan, pikku hiljaa solujemme geneettistä vaihtelua. Ei siihen tarvita kahta eri sukupuolta.
Se, että täällä Maassa melkein kaikki eliöt lisääntyvät suvullisesti, voi olla vain sattumaa ilman mitään syytä.-
Ei mene ihan noin. Mutaatioita kylläkin tapahtuu, sekä säteilyn että kaikenlaisten mutageenien vakutuksesta. Mutta ne tuottavat ihan satunnaista informaatiota – tai paremminkin hävittävät informaatiota. Pariutumisessa kuitenkin sekoitellaan ja yhdistellään olemassa olevaa toimivaa informaatiota.
-
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
Mielenkiintoinen aihe. Jos (ja kun) suvullinen lisääntyminen on evoluution seurausta, siitä on siis hyötyä. Kirsti kyllä sen sanookin kirjoituksessaan, mutta jättää lukijoiden pohdittavaksi monia asiaan liittyviä näkökohtia.
Mielestäni paras osoitus suvullisen lisääntymisen eduista, siis siten syntyvien jälkeläisten paremmasta selviytymisestä, on se, että suvullinen lisääntyminen on nimenomaan (vaikkakaan ei yksinomaan) korkeammalle kehittyneiden lajien tapa lisääntyä. Voisiko siis olla niin, että korkeammalle kehittyneet lajit – huipulla ihmiset – ovat kehittyneempiä ja älykkäämpiä juuri siksi, että ne ovat jalostuneet suvullisen lisääntymisen kautta?
Yhtä asiaa Kirsti ei kirjoituksessaan käsittele, eikä se tule esiin myöskään kommenteissa. Se on: mikä panee koiras- ja naaraspuoliset yksilöt harrastamaan seksiä?
Käsitykseni on, että vain ihminen tietää, että seksin seurauksena syntyy jälkeläisiä. Esimerkiksi linnuilla ei liene hajuakaan seksin seurauksista. Silti ne tekevät sitä. Olisiko niin, että luonto on varmistanut lisääntymisen siten, että kaikkien suvulliseen lisääntymiseen turvautuvien lajien edustajat tuntevat MIELIHYVÄÄ seksiä harjoittaessaan? Lajien koiraat ja naaraat siis hakeutuvat seksiin mielihyvää kokeakseen, eivät tietoisesti lisääntyäkseen. Linnut varmaan tuntevat seksin lisäksi mielihyvää myös pesää rakentaessaan ja munia hautoessaan. Miksi ne muuten sitä tekisivät? Tuskin niillä on todellista tietoisuutta siitä, että näin niitä poikasia pitää tehdä. Sanotaan, että ne pesivät vaistojensa ohjaamina. Niin varmaan onkin, mutta sitä vaistomaailmaa johtamaan tarvitaan jotakin, olisiko se halu mielihyvään? Nisäkäsemojen, myös ihmisäitien, tiedetään tuntevan mielihyvää myös poikasiaan imettäessään. Siten luonto on varmistanut vastasyntyneiden hoivan.
Johtopäätökseni on siis se, että ei niinkään tietoisuus, vaan mielihyvän hakeminen johtaa suvullista lisääntymistä sen kaikissa vaiheissa. Evoluution mukana eliöille on syntynyt tarve mielihyvän tavoitteluun ja sitä kautta ovat varmistuneet erilaiset tavat suvulliseen lisääntymiseen. Kasveista en mene sanomaan mitään.
-
Ihan mukava pointti tuo mielihyvän tärkeys elämän edistämisessä – se voi monessa kohtaa toimia siihen suuntaan. Kuitenkaan se ei ole mikään oleellinen tai ainakaan välttämätön tekijä suvullisessa lisääntymisessä. Suuri osa eukaryooteista on vesieliöitä joissa koiraat ja naaraat eivät ollenkaan kohtaa lisääntyäkseen, ne vain laskevat sukusolunsa veden vietäviksi. Monille eläimille lisääntyminen lienee hyvinkin tuskallista – esimierkiksi joillekin hämähäkkikoiraille, jotka tulevat syödyksi heti parittelun jälkeen. Muutenkin, vaikea sanoa mitään yleensäkään eläinten mielihyvästä – parittelu lienee suurimmallle osalle täysin viettien ohjaama toiminta. Mutta se kohta missä mielihyvä näyttää olevan yleistä, ainakin nisäkkäillä ja linnuilla, on poikasten hoivaaminen… Liittyyköhän se korkeampaan älykkyyteen? Siinä kohtaa emo selvästi tiedostaa että nämä ovat minun poikasiani… Ja tuo poikasten hoivaaminenkin on tietenkin voimakkaasti luonnonvalinnan suosima ominaisuus.
-
Hieman läheisemmästä mahdollisesta, muinaisesta tai vieläkin sinnittelevästä elämästä Marsissa.
Mikään taho ei ole kiinnostunut maksamaan miehitettyä tieteellistä tutkimuslentoa Marsiin. Kuinkas on halvempi näytteenottolento? Sekin viipyy ja viipyy. Nasan seuraavaa mönkijä kerää näytteitä mutta ne jäävät Marsiin odottamaan noutajaansa joskus tulevaisuudessa.
Vaikka siellä ei olisi elämän häivähdystäkään, olisihan Mars-näyte joululahja geologeille. Onko niin, ettei näytteitä uskalleta palauttaa Maahan?
Kyllä naytteenpalautuslento Marsiin olisi valtava unelmien täyttymys kaikille sen aiheen tutkijoille. Esteenä ei ole se etteikö niitä uskallettaisi tuoda Maahan – niiden käsittelyyn täällä on sovittu jo hyvin tarkat turvatoimet, eli ne eristetään tiukimman turvatason laboratorioihin. Mutta esteenä – voi niin ylipääsemättömänä – on palautuslennon hinta. Se on niin toivottaman kallis operaatio siksi kun sinne pitäisi kuljettaa myös se paluupolttoaine; ja mieluiten vielä samassa aluksessa kuin se minkä on tarkoitus tulla myös takaisin. Jokainen kuljetettava gramma maksaa maltaita…
Kiitti vastauksesta koskien turvatoimia.
Eikös se näytteenhaku menisi samalla taktiikalla, kuin Kuulennoilla?
Emoalus jäisi kiertämään Marsia, laskeutujan suurin osa jää Marsiin ja sen mukanaan viemä pieni raketti nostaisi näytepurkin emoalukseen, joka palaa Maahan.
Ursan uutisissa 16.07. lukeekin:
”Nasa piti perjantaina lehdistötilaisuuden, jossa se kertoi vuonna 2020 punaiselle planeetalle lähetettävästä kulkijasta.
Uuden kulkijan tiedeohjelmassa painotetaan elämän merkkien löytämistä.
Kulkija pudotetaan alueelle, jossa muinainen ympäristö on saattanut olla suotuisa elämälle.
Näytteitä myös säilötään siltä varalta, että joku myöhemmistä Mars-lennoista palauttaa ne Maahan.”
Eli seuraava vuonna 2020 laukaistava mönkijä tulee tekemään suurimman työn.
Sitten käydään noutamassa näytteet.
Jos Curiosityn toimittaminen Marsiin maksoi yhden miljardin dollaria (ilman käyttökustannuksia), niin eihän suuruusluokka ole paljoa mitään verrattuna vaikka maailman asevarustelun ja sodankäynnin kustannuksiin.
Päätös on poliittinen.
Hmm, Kiinan talous porskuttaa mukavasti ja taikonautit lentelevät moderneissa aluksissaan…
Kaikki tietenkin toivovat että näytteenhakulento – tai vaikkapa se miehitettykin lento joku päivä vielä toteutuu. Ja varmaan toteutuukin. Mutta kaikilla menetelmillä, myös tuon kiertoradalle jäävän emoaluksen avulla, namä reissut tulevat olemaan ihan valtavan kalliita. Lieneekin mahdollista että pikemmin toteutuu se Mars-One ohjelman ajama yksisuuntainen miehitetty lento, eli pysyvän kolonian perustaminen Marsin pinnalle. Jos se toteutuu, niin se taas varmasti myös edistää paluulentoja…Kyllä vielä joskus. 2030-lukua on joissakin Mars-ohjelmissa lupailtu…
Ja siinä olet tietenkin aivan oikeassa että ihmiskunta käyttää suuren osan varaoistaa ihan pelkkään hölmöilyyn…
Jos Marsiin matkaa ihmisiä, sinne kulkeutuu myös Maan mikrobeja. Jos mikrobikontaminaatio on todellinen riski Marsin hypoteettiselle elämälle, silloin Marsiin voi kaiketi mennä vasta jos pidetään varmana että siellä ei ole elämää.
En tiedä onko kontaminaatioriski todellinen. Jos ei ole, silloin luotainten steriloinnin voisi turhana lopettaa. Jos on, silloin taas miehitettyjen Mars-lentojen suunnittelu kuulostaa kyseenalaiselta. Nykytilanne jossa steriloidaan luotaimia ja samanaikaisesti kaavaillaan ihmisiä planeetan pinnalle kuulostaa minusta loogiselta ristiriidalta itsensä kanssa. Se on perusteltavissa vain jos asioita ajavat eri yhteisöt joiden suhtautuminen kontaminaatioriskiin on erilainen. Mutta kummallista on että ryhmät eivät väittele keskenään kontaminaatiosta. Vähän surrealistinen tilanne.
Näin on. Luulen että kun kukaan ei tiedä mikä on todellinen tilanne, niin siihen reagoidaankin jotenkin puoliksi tosissaan; ei ihan uskoen, ei ihan kieltäen. Lopputulos on absurdi, kuten sanot.
Yksi näkökohta on että Marsin ilmakehä on sen verran ohut että jos siellä on happea, siitä muodostuva otsonikerros luullakseni koskettaa pintaa. Ehkä happi sitoutui siitä syystä pintaan melko tehokkaasti.
Olisikohan tuo sitten aiheuttanut sen että pintakerros on niin voimakkaasti hapettava – sisältää jotakin peroksideja??
Ja sitten tuon oletetun hapen – ja hapettavuuden vaikutukset elämälle: happihan on tosi myrkyllistä anaerobeille eliöille, oli ainakin oli aikoinaan hyvin tuhoisaa Maan alkuperäiselle mikrobistolle. Myös peropksidit ovat biosidejä. Siispä se (mahdollinen) hapellinen vaihe Marsin ilmakehässä ei todellakaan olisi ollut indikaatio elämästä, vaan paremminkin (mahdollisesti) olemassa olleen elävän planeetan steriloitumsvaihe. Totaalinen sukupuutto!