Arkisto

Joukkoälystä

29.10.2014 klo 10.17, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämä , Yleinen

 

Edellisissä blokeissaan Harry on pohdiskellut joukkojen älykkyyttä – sitä miten yhteistoiminta tuottaa älykkyyttä monilla eri tasoilla. Harry antoi esimerkkejä lähinnä eläinten maailmasta – muurahaisista, kaloista, mehiläisistä, linnuista – nämä ehdottomasti harrastavat älykästä parvikäyttäytymistä. Ja mainitsihan Harry siellä myös ihmisen älykkäät toiminnot – eli eivät kait yksittäiset aivosolut ymmärrä mistään mitään, älykkyys syntyy vasta solujen yhteistoiminnasta. Haluaisin tässä jatkaa vielä samasta aiheesta – antaa asiaan kuuluvaa meriittiä ihmisten joukkoälylle. Nimittäin, emmehän me ihmisetkään varmaankaan kovin kummallista teknologiaa tai tieteitä keksisi jos ihan yksin täällä olisimme. Aivot ovat tietysti se elin joka mahdollistaa älyykkyyden, mutta sen – tai ainakin tiedon – koko sisältö syntyy kanssakäymisestä ja tiedon jakamisesta muiden ihmisten kanssa. Tätä taas mahdollistaa puhuttu käsitteellinen kieli, ja viestintä, kaikissa muodoissaan.

Nyt, näinä aikoina, tämä ihmisen joukkoälyn kehittyminen onkin ihan vallan huimaa – nyt kun tietoa voidaan jakaa tietoverkkojen kautta reaaliaikaisesti ja globaalisti. Nyt ihmiset voivat ryhmääntyä helposti ja löytää yhteistyökumppaneita mihin tahansa asiaan. Voidaan rakentaa kaikenlaisia älykkäitä tuotteita, kuten wikipediaa tai avoimia lähdekoodeja, pelata pelejä, käydä keskusteluja, jakaa tietoja, opettaa, tehdä projekteja – tai ihan vain viestitellä – yli paikan ja ajan rajojen. Tätä kaikkea kait kutsutaan englanniksi termillä collective intelligence – suomeksi vaikkapa kollektiiviseksi älyksi – jossakin tätäkin myös joukkoälyksi. Vaikka – ihmettelenpä että riittävätkö mitkään yksittäiset sanat kuvaamaan tätä tiedon ja viestinnän vyöryä, mikä on niin suuri ja monipuolinen että se ei ehkä ole nimettävissä eikä rajattavissa. Tämä meidän kollektiivinen (joukko)älykkyytemme on siis tullut pii-pohjaiseksi ja kasvanut eksponentiaalisesti. Ja kasvaa yhä. Tietääkö teistä kukaan miten pitkälle se voi kasvaa – tuleeko rajaa vastaan – vai räjähtääkö se äärettömään?

Tämä uusi ylimaailmallinen tiedonsiirto tuottaa valtavasti uusia mahdollisuuksia. Tämä mahdollistaa sen miten teemme nykyään töitä tieteen piirissä – verkosta löytyy kaikki olemassa oleva tieto, helposit ja nopeasti. Sovellukset ovat enimmäkseen hyviä ja positiivisia, siksi että ihmiset ovat yleisesti ottaen hyviä ja positiivisia. Mutta johtuen siitä että ihmiset eivät ole pelkästään hyviä, eivätkä heidän tekonsa ja aikeensa ole pelkästään rakentavia, kollektiivinen äly mahdollistaa myös kaikenlaisten tuhoisten aikeiden kasvamisen uusiin mittaluokkiin. Toisaalta – ehkä tämä kaiken verkottuminen j a läpinäkyvyys myös mahdollistaa sen että ihmiset tietävät mitä tapahtuu ja pahat asiat pysyvät paremmin kurissa.

Itse olen hiukan hämmentynyt siitä mitä kaikkea tämä digi-tieto tuo tullessaan – hyvät lukijat, voisitteko te antaa omia näkemyksiänne näihin kysymyksiin. Yksi kiintoisa kysymys on tuo että miten suureksi voi tiedon määrä kasvaa? Toinen – kiehtova tai pelottava – kysymys on tiedon mahdolliset sovellutukset. Alkaako tuo pii-pohjainen META-tieto pian hallita meitä – ja kenen eduksi, ja kenen kustannuksella. Esimerkiksi taloudellisen voiton tavoittelu on jo toteutumassa joukkoviestimien ja internetin välityksellä – siten että sitä kautta voidaan ohjailla yksittäisten ihmisten päätöksen tekoa, ajatuksia, tarpeita ja ostotottumuksia. Tätä asiaa valotettiin YLE I:n ulkolija ohjelmassa torstaina 23.10. klo 22. Dokumentti kertoi miten isot internet-yhtiöt, google, facebook ja tweet ja muut sellaiset – samoin kuin mobiililaitteiden paikanninohjelmat – keräävät käyttäjistään meta-tietoa: kaikki nettilataukset, ostokset ja viestit, fb-tykkäyksestä ja päivitykset kirjautuvat käyttäjän rekisteritiedostoihin – ja näiden perusteella ko. ohjelmat suodattavat jatkossa tietoja joita käyttäjille lähettävät. Näistä palvelin-ohjelmista tulee ikäänkuin filttereitä jotka – automaattisesti – seulovat ja ohjaavat ja suuntaavat meidän kommunikaatiovirtojamme. Kauppaliikkeet myös keräävät samalla tavalla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, ja tämän tiedon perusteella suuntaavat markkinointia ja ennustavat kuluttujan käyttäytymistä. Mobiililaitteiden seurannan avulla voidaan koko ajan myös seurata ihmisen liikkeitä – käykö hän esimerkiksi hampurilaisbaarissa vaiko terveyskaupassa – ja jopa sitä ketä (muita mobiililaitteita) on hänen ympäristössään. Onhan Japanissa käytössä jo mm. palvelu joka piippaa puhelimeen jos sinkun lähistöllä on liikkuu muita sinkkuja. JEE!

Ainakin isoille markkinatutkimusyrityksille ja verkko-operaattoreille tämä meta-tieto on arvokasta, mainitun ohjelman mukaan se on miljardien dollareiden arvoista. Se saattaa olla yhtä arvokasta kuin raha – sillä se on ihmisten omaa, kuluttajapotentiaalia kuvaavaa ja hallitsevaa tietoa. Tästähän sitten syntyykin aika mielenkiintoisia tietoturvaongelmia. Hauskasti, sen ohjelman lopussa eräs tiedonkeräysohjelmia kirjoittava insinööri sanoi että ei ihmisen tarvitse olla huolissaan – ei hän itsekään ole, koska hänellä ei ole mitään salattavaa. Ja että ihmisten ei tarvitse olla huolissaan koska tietoa keräävät juuri hänen kaltaisensa ihmiset, ja toki hän luottaa itseensä. Kuitenkin, hänen oma puhelimensa on täysin yksinkertainen, ilman mitään verkkosovellutuksia – se hiukan nauratti häntä.

Tästä kovin maallisesta aiheesta koetan vielä kiepsauttaa tämän jutun astrobiologiaan: Jos suurten ihmismassojen käyttäytymistä voidaan hallita joukkoviestimien tiedonkäsittelyn kautta, niin mitähän tämä tarkoittaa älykkään lajin käyttäytymiselle tulevaisuudessa?

Yksi kommentti “Joukkoälystä”

  1. Lasse Reunanen sanoo:
    31.10.2014 15:58

    Internetin alusta asti ollut tiedossa, että käyttäjiä vakoillaan. Nyttemmin se tehdään avoimesti nettiyhteyksien välittäjien toimesta.
    Joukkoäly tiedostoissa käytännössä samaa kuin suorassakin kanssakäynnissä, mutta määrällisesti nopeampaa. Eläimet ja ihmisetkin kuitenkin jakautuu aina pienryhmiin, jossa tietomäärä mahdollista käsitellä tehokkaasti (muurahaiset jne. esim.).
    Älykäs laji (ihmisetkin siis) kokonaisuutena löytänee käyttäytymiseensä ratkaisut; suojaavat ja rakentavat – hyväksi koetut…
    Tähän Ursan tähtitieteen pienryhmään toisin ”joukkoälyn” mietintään auringonpilkun, josta joitakin päiviä sitten oli 24 vuoteen suurin taltioitu ”130 000 km läpimitaltaan”. Asiasta tänään Yle Radio 1:n Tiedeykkönen klo 12.15- kertoi Metsähovin radiotutkimusasemalla Kirkkonummella. todettiin ettei vieläkään tiedetä auringonpilkkujen syntyä tarkoin… Itse näin em. auringonpilkusta kuvan Ursan uutisessa ja tulkitsin sen myös pyörivän itsensä ympäri roihuviivojen perusteella. Sittemmin suuri osa auringonpilkusta alkoi haihtua ennen poistumistaan Auringon taakse. Ajattelin nyt, että kenties auringonpilkun magneettikenttä pyörteessään muodostaa keskelleen eräänlaisen tyhjiön tai kuplan, jossa siten viileämpää muodostaen sen näennäisen tummuuden. Päinvastoin kuin Cernissä siis muodostettu magneettikentällä kuuma eristetty törmäyskeskiö atomitasolla.

    Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Joukossa tyhmyys tiivistyy!

22.10.2014 klo 20.26, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Joukon tyhmyyden tiivistymistä on vissiin tutkittu ja jollain tavalla osoitettukin. Toisaalta sanotaan että asioiden saamikseksi hyvälle tolalle kannattaa lyödä viisaat päät yhteen. No, ota siitä selvää mitä ison porukan kannattaa tehdä odotella tiivitymistä ja löydätää päitään. Mitenkäs tässä kannattaisi edetä? Oikeastaan meillä on jo yksi havainto tästä käytettävissämme. Edellisen blogin keskustelussa Metusalah kertoi miten joukko pikkukaloja oli ihastunut puuroiseen kattilaan. He olivat ainakin kuvannollisesti löyneet pienet päänsä yhteen. Yksittäisten pikkukalojen viisaus on vielä blogitutkimuksen alla, mutta ryhmänä ne kuitenkin näyttivät huomaavan että sieltä se päivän puuroannos tulee!

Kaloilla ryhmätoiminta tulee yksilölle edulliseksi myös silloin kun joku ahne syömärijoukko vaikkapa haiparvi hyökkää. Yhdessä kalat saavat aikaan tiiviimmän parven ja hait eivät uskalla hyökätä parven keskelle. Aivan samaa taktiikaa käyttävät kottaraiset ja kahlaajalinnut, ja vaikkapa sepelkyyhkyt kohdatessaan saalistajia. Yksittäinen parven jäsen ei välttämättä tiedä että joukossa on voimaa, mutta siitä on lajille selvä valintaetu.

Hyönteisissä on sosiaalisiksi kutsuttuja eläimiä kuten erilaiset pistiäiset, siis esimerkiksi hevosmuurahaiset tai vaikkapa mehiläiset. Ne viestivät toisilleen pesä- ja ravintopaikoista. Juhannuksen jälkeisen lämpöaallon aikaan järkytyin kun Karjalaan suuntautuneen pitkän yölinturetken jälkeen mökille palatessani huomasin hevosmuurahaisten vallaneen mökin. Niitä oli parhaan arvioni mukaan kymmeniätuhansia. Kiersin ulos katsomaan mistä ne tulivat ja kaksi leveää muurahaispolkua löytyi. Mylläsin polut parin metrin matkalta jotta niiden hajujälki katsosi. Muurahaisten pesänvaltaus oli ohi, ja sitten vaan murkut sisältä ulos ja mökin ympäri aspartamia, samaa ainetta, jota on kevytcolassa. Sen jälkeen ei näkynyt yhtään muurahaista mökissä koko kesänä. Aiemmin kesällä olin kyllä huomannut yksittäisiä hevosmuurahaisia, ja miettinyt että mikähän on niiden määrien kasvunopeus, mutta minut yllätti täydellisesti se totaalinen offensiivi, jonka ne tekivät tuona kesäisenä yönä. Jostain tai joltain muurahaiselta tuli kriittinen ”käsky” että nyt mennään! Vai tuliko?

Mehiläisten kohdalla tällaista valtauksen dynamiikkaa on tutkittu. Kun parvelle tulee tarve etsiä uusi pesä ovat tutkijat rakentaneet alueelle melkein sopivia pesiä. Maastossa on jatkuvasti erilaisia tiedustelijoita etsimässä kukkaketoa ja pesäkoloja. Yksittäinen mehiläinen löydettyään pesäkolon ilmoittaa siitä vanhassa pesässä tanssien ja siipiään värisyttäen. Tulee kilpailutilanne. Ajan kuluessa paremmalle pesälle tulee enemmän ”ääniä”. Mehiläiset siis tavallaan otavat kantaa. Pian pesän asukit ovat valinneet uuden pesän, ja kaikki siirtyvät sinne lähes kerralla. Ovatko mehiläiset varsinaisesti tietämättään ”äänestäneet” parhaan pesäpaikan?

Samanlaista toimintaa tavataan myös aivan toisenlaisissa eliöissä, limasienissä (jotka nimestään huolimatta ole sieniä). Ne vasta jänniä eliöitä ovatkin. Aktiivisessa vaiheessa ne voivat liittyä yhdeksi ”soluksi”, jossa voi olla vaikka tuhat tumaa. Limasieni tarvittaessa jakautuu kahdeksi tai useammaksi osaksi ja eri osaset voivat taas liittyä yhteen. Siitä kasvaa haaroja jotka vuorostaan jakautuvat pienemmiksi haaroiksi ja joskus muodostavat melko fraktaalin näköisen verkoston. Verkoston ravintoa löytämättömät osat vetäytyvät takaisin eliöön ja samaan aikaan uusia haaroja kasvaa toisaalla. Todella optimaalinen yhteistyöverkosto ravinnon hankkimiselle ja lopuksi lisääntymiselle.

Japanissa testattiin miten limasienet rakentaisivat rataverkoston. Tokio ja sen satelliittikaupungit kuvattiin ravintotäplin kasvualustalle. Muutamassa tunnissa limasienet olivat löytäneet optimaalisen verkoston, joka vastasi ihmisen rakentamaa rataverkostoa, minkä laskemiseen meni kuukausia. Ei hassumpi suoritus limasieneltä vaiko -sieniltä!

Ryhmää hyödyntävää sosiaalisuutta käyttävät myös arojen laumanisäkkäät, sudet ja hyeenat ja kädelliset mukaan lukien ihmiset. Oliskohan tälläisellä laumautumisella tärkeä osuus kaikenasteisen älykkyyden kehittymisessä?
Siinäkin ryhmä on tavallaan yksilöä tärkeämpi.

Jos tarkastellaan hieman itsekeskeisesti ihmistä, on eri osien käden, silmien ja aivojen koordinoinnilla ollut ilmeisen tärkeä osa älykkyyden kehittymisessä. Mutta ehkä kaiken tärkeintä on ollut eri aivosolujen välinen yhteistyö. Yksittäinen aivosolu tuskin tietää mitään. Mutta yhdessä ja niiden välisen tiedostamattoman kommunikaation avulla ajattelemme ja ymmärrämme että tiedostamme. Ehkä se aivosolujen ”päiden” yhteenlyöminen tuotaa positiivisia ajatuksia. On aivankuin pässämme olisi virtuaalinen muurahaispesä.

Harry

2 kommenttia “Joukossa tyhmyys tiivistyy!”

  1. Jorma Kilpi sanoo:
    24.10.2014 23:47

    Ihmisälyn kehityksessä voi ajatella yksilön aivoja ja aivosolujen välistä kommunikaatiota (muurahaispesä), mutta mikä rooli on eri yksilöiden aivojen välisen kommunikaation lisääntymisellä? Voisi ajatella yksinkertaistaen, että aivot jotka ovat ymmärtäneet toisia aivoja ovat saaneet valintaetua (laumautuminen). Näiden välille on helppoa ajatella jonkinlainen positiivinen takaisinkytkentä selviämistaistelussa joka selittäisi ihmisälyn suhteellisen nopeaa kehitystä. Mutta miksi sitä ei ole tapahtunut muiden lajien kohdalla? Onko kysymys vain ajasta, jotkin lajit joskus löytävät sen tien ja me olimme maapallolla ensimmäisiä?

    Vastaa
    1. Harry Lehto sanoo:
      27.10.2014 13:09

      Älykyyden kehittymisessä varmaan näyttelee osaa se että kytkentöjä tulisi tapahtua eri tasoilla. Solujen välillä esim aivoissa, eliön osasten välillä (kädet, pää, aistit, jalat) ja myös eri yksilöiden välillä, mikä tarvitsee kommunikaation kehittymisen ja siten mahdollistaa tiedon jakamisen. Älyn kehittyminen on ilmeisen monitasoinen tapahtuma, ja ihmisen älyn kehittymiseen on tarvittu juuri näitä osatekijöitä, mutta voi olla että toisenlaisessa maailmassa kytkennät tapahtisivat, mutta vähän eri tavoin. Älykkyyttä on ilmeisen eritasoista ja sen objektiivinen määritelmä voi olla tosiaan vaikeaa.

      Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Kalojen älykkyys?

1.10.2014 klo 10.28, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämä , Yleinen

Kävin äsken verkolla. Oli siellä pari pientä lahnaa ja yksi kilon painoinen säyne. Niin ne lahnat on vähän merkillisiä. Sellaisen voi löytää uudelleen seuraavana päivänä samasta verkosta. Jotenkin tuntuu ettei sitä ole siunattu älyn lahjoilla tai sitten ehkä se onkin vaan niin paikkauskollinen kala, että kiertää samaa lenkkiä kuusiston salmen pohjamudassa murkinaa etsien.

Niin mutta ne ahvenet! Kesällä kun onkii ahvenia, niin on melko jännää että suuresta parvesta se parven suurin hotkaisee ekaksi madon ja siihen piilotetun koukun. Sitten nousee toiseksi suurin ahven ja silleen. Ei se järjestys ole aina ihan tarkka mutta kuitenkin yleensä isoimmat katoaa pinnan päälle ekaksi. Luulisi kavereiden miettivän että mihin nuo isosisarukset tai tädit ja sedät katosivat kun niitä ei enää näy. Jotenkin vaikuttaa ahvenen kannalta melko älyvapaalle touhulle. Ovatko ne jotenkin yksinkertaisia? Mitenkähän älykkäitä ne oikeastaan ovat?  Toisaalta onko haukea pakenevan salakkaparven monikertainen hyppinen veden pintaa pitkin jokinlaisen älyn sanelemaa vai pitäisikö sen tulkita refleksin omaiseksi pakotoiminnaksi? Enpä osaa sanoa. Kalat on askarruttavia.

Nisäkkäitä ja lintuja pidetään älykkäinä. Toisia enemmän ja toisia vähemmän. Älykkyyden määritteleminen onkin melko tärkeä seikka silloin kun yritetään etsiä älykkäitä sivilisaatiota ja niitä pyörittäviä eliöitä. Verrattuna muihin nisäkkäisiin ihminen pystyy etusormiotteeseen, pitämään tavaroita etusormen ja peukalon välissä, puhumaan ja kommunikoimaan abstrakteilla käsitteillä, kirjoittamaan, hallitsemaan tulta, rakentamaan kaukoputkia ja lukemaan blogeja. Ovatko nämä välttämättömiä seikkoja muiden maailmojen älykkäille sivilisaatioille? Oikeastaan me olemme aika jäävejä tämän määritelmän suhteen. Koirat ja linnut eivät kovin hyvin pärjää peilikokeessa, mutta voiko älykkyyden määritelmänä olla että pitäisi tajuta että peilissä on oma kuva?  Peili on varsin keinotekoinen ja ihmisen tekemä laite. No luonnossa peilikuvan voi kylläkin tavallaan nähdä peilityynen lammen pinnasta, mutta ei siitäkään helposti. Toisalta koiraeläimistä susilla ja delfiineillä sekä joillakin linnuilla on selvää yhteispeliä saalistaessa. Jos osataan pelata koordinoidusti porukan kesken niin se masukin tulee täyteen helpommin. Luovutaan jostain yksilöllisestä tavoitteen maksimoinnista yhteisen hyvän takia – koska se on loppujen lopuksi parempi. On mielenkiintoista havaita miten ihmisenkin sosiaalinen älykkyys tuntuu ottaneen takapakkia runsaan puolen vuosisadan aikana, koska halutaan olla niin yksilöllisiä. Yleisestikin maailman menoa seuratessa ihmettelee välillä tosiaan onko ihminen oikeasti se luomakunnan älykruunun haltija, vai onko evoluutio käänytynyt kohti ahvenkaltaisuutta. Ehkä joku lähes totaalikatastrofi nollaisi taas tilannetta ja antaisi muille eliöille mahdollisuutta kehittyä älyllisesti.

Kesällä hain vesinäytteitä Littoistenjärvestä tässä kotini lähettyvillä. Katseskelin niitä ikäiselläni tutkimusmikroskoopilla. Pimeätaustaisella faasikontrastilla näkökenttä näyttää toisinaan vähän samalta kuin tähtitaivasta katselisi, paitsi että välillä tulee reunan takaa esiin mitä hienompia ja kummallisemman näköisiä eliöitä. Päädyin sitten seuraamaan rataseläintä (Rotifera) ja sitä miten se näytti jahtaavan tohvelieläintä (Euglena sp). Syntyi sellainen vaikutelma että tohvelieläin kävi kamppailua elämästä ja kuolemasta. Olikohan se tietoista pakenemista? Siis ”tajusiko” yksisoluinen tohvelieläin ihan oikeasti että joku koettaa syödä sitä. Rataseläin oli pitkään tohvelieläimen mitan saaliinsa perässä. Kymmenen minuutin jahtaamisen jälkeen rataseläin luovutti ja tohvelisankari pääsi pakoon. Laittoi kyllä miettimään mikä on eliöille tietoista toimintaa ja mistä kohtaa se yksilön älykkyyden raja pitäisi oikeastaan vetää?

17 kommenttia “Kalojen älykkyys?”

  1. Pekka Janhunen sanoo:
    1.10.2014 17:40

    Jos puhutaan muista sivilisaatioista, niin taitaisi olla melkein helpompaa luopua koko äly-sanan käytöstä koska se on niin vaikea määritellä ja testata, ja sen sijaan etsiä teknologisia sivilisaatioita eli lajeja jotka pystyvät vaikuttamaan ympäristöönsä teknologian keinoin. Esim. jos havaitaan atomipommin välähdys, se on aika takuuvarma merkki teknologiasta.

    Vastaa
    1. Metusalah sanoo:
      2.10.2014 11:25

      Tämä aihe – kalojen älykkyys – on mielenkiintoinen. Olen itse tykönäni pohtinut sitä monet kerrat kesäisillä kalareissuillani.
      P. Janhunen tuossa edellä totesi, että älyä on vaikea määritellä ja testata. Niinpä, varsinkin kaloilla. Ajatellaanpa esimerkiksi haukea, jolla olisi Einsteinin äo. Mitä mahdollisuuksia sillä olisi osoittaa neroutensa? Tuskinpa paljon muuta, kuin heilutella eviänsä edestakaisin ja tehdä vaikkapa voltti tarkkailijan ihmeteltäväksi. Katsojan tulkinnan mukaan tällainen kala olisi lähinnä oudosti käyttäytyvä, ei sen enempää.
      Delfiinit ovat tunnetusti älykkäitä; ne oppivat tottelemaan ihmisen komentoja. Niilläkin on sama ongelma kuin esimerkin hauella: Milläpä osoittaa neroutensa, kun raajat ja yhteinen kieli puuttuvat?

      Vastaa
    2. Harry Lehto sanoo:
      2.10.2014 11:27

      Atomipommin välähdys on mielenkiintoinen ajatus – täytyy pitää silmällä tähtiä tarkkaillessa. Silloin voisi osoittaa että kyseisellä paikalla on ainakin ollut teknologisesti edistynyt sivilisaatio.

      Kun puhutaan älystä tai muista ominaisuuksista niin siihen vaikuttaa kaksi meihin ihmisiin liittyvää ominaisuutta. Ensiksi haluamme liittää aineettomille, siis ei kosketeltaville abstrakteille käsitteille jonkinlaisen termin, vaikka äly. Toiseksi pyrimme astettamaan tälle sanalle jonkinlaiset rajat. Temme tämän sanan jonkinlaisen subjektiivisen lokeroinnin takia tulee vastaan näennäinen raja-aita älykäs – älytön, elävä – eloton/kemiallinen, solullinen – ei solullinen. Vaikka näiden kaikkien käsitteiden rajapinnoissa on epämääräisyyksiä, ovat ne keskustelun kannalta hyödyllisiä, ja niitä voi tarkentaa. Tämä halukkuus luokitteluun kristallisoituu hienosti esim eliökunann taksonomisessa luokittelussa. Siinäkin rajoja muutellaan kokoajan niin paljon ettei millään meinaa pysyä perässä vaikka itse kohteet eivät muutu.

      Vastaa
  2. Jorma Kilpi sanoo:
    2.10.2014 21:13

    Jos halutaan mahdollisimman objektiivisia älykkyyden mittareita, niin voisiko kyvystä taistella entropiaa vastaan saada sellaisia? Kyky luoda tai tuottaa sellaista pitkäikäistä järjestystä ympärilleen joka helpottaa elämässä selviämistä?

    Vastaa
  3. Harry Lehto sanoo:
    3.10.2014 01:41

    Metsualah ja Jorma,
    annanpa palautetta ja pari lisakommentia tähän kimuranttin kalamaiseen juttun. Niinkuin Pekka tuossa aiemmin mainitsi äly-sanan käyttämistä voi pitää hieman älyvapaana (oma tulkintani), mutta se on jännää että niin oikeastaan on myös jutun toisen tärkeän sanan, kalan, kanssa. Evoluution kannalta nimittäin on niin ovelaa että me ihmiset olemme läheisempää sukua hauelle, lahnalle tai ahvenelle kuin nahkiaisille! Oikeastaan jos nakhiaisia pidetään kaloina niin ehkä meidät ja muut kaikki neliraajaiset (sammakkoeläimet ja matelijat mukaanlukien) pitäisi luokitella kaloiksi! On se niin hauskaa. Aikojen saatossa näet ympyräsuiset (mm nahkiaiset) erkanivat ”ylempien kalojen” ja neliraajaisten yhteisestä linjasta. Sen jälkeen nykyisin elävistä ”kaloista” eriytyivät rustokalat (hait, rauskut ja sillikuninkaat). Lopuksi luukalat ja neliraajaiset erkanivat toisistaan. Jälkimmäisistä kehittyivät kaikki maalla elävät selkärankaiset. Delfiinit ja valaiden linja syntyi virtahepomaisesta veteen uudelleen tottuneesta nisäkkäästä.

    Joten tarkastellaan vähän vaikka delfiinien porukkaa, siis nisäkkäitä ja keuhkollisia ja siis poikasia synnyttaviä. Niitä on pidetty varsin älykkäinä eliöinä. Ne ovat olleet ihmisen huvituksen kohteina erilaisissa vesinäytöksissä je kykenevät monenlaisiin temppuihin. Peilikoetta niillä on vaikea tehdä koska vaikka ne tunnistaivat punaisen täplän olevan omalla otsallaan, miten ne voisivat koettaa saada sen pois? Ne tunnistavat kuitenkin lauman jäsenet nimillä. Kullekin jäsenelle on oma äänikoodinsa. Ne pystyvät soveltamaan aiemmin oppimiaan taitoja uusiin tilanteisiin ja esimerkiksi saalistaan ryhminä

    Entä sitten kalat – no selvyyden vuoksi tarkoitetaan tällä vain luukaloja. Niiden joukko on suuri, kolmisenkymmentä tuhatta lajia. Nisäkkäitä on runsas viisituhatta ja lintuja kymmenisen tuhatta. Kalojen tutkimista vaikeuttaa se mitä metusalah toi esille että mistä sitä tietää onko se hauki siellä fiksu. Vaikeaa se on. Miten kehitellä oikeita testejä ja miten tulkita ne ja miten valita oikeat kalat testattaviksi. Muutamia testejä on tehty, mutta ne ovat melko yksittäisiä.

    Lohikalat oppivat painamaan oikean väristä nappia jotta saavat palan murkinaa.
    Jotkin pikkukalat oppivat akvaariossa välttämään haavia jäätyään muutaman kerran kiinni – ja muutaman vuoden tauon muistavat että haavi on vaarallinen. Joten joillakin kaloilla on pitkä muisti, ainakin pidempi kuin kolme sekuntia. Olisi kiva testata oppivatko silakat, salakat tai ahvenet sen ettei litkaan ja koukussa roikkuvaan matoon kannata tarttua. Voisi olla kiva tutkimuksen aihe vaikka lukion biologian tunnilla jonkinlaisessa luonnon akvaariossa. Pieni värimerkein voisi merkitä kalat yksilöllisesti. Luonnontilassa tällaisia tilanteita tulee kalalla vastaan yleensä vain viimeisen kerran, paitsi sillä verkkoon toistuvasti uivalla lahnalla.

    Jorman paikallisen järjestyksen kasvun aikaan saamaa toimintaa löytyy kaloilla.
    Jotkut trooppiset lajit osaavat rakentaa parin metrin läpimittaisia pesäkekoja, toiset kantavat suussaan pieniä kiviä tai simpukan kuoria ja rakentavat taidokkaita pesäkumpareita. Suomen vesillä elää yksi kala joka on oikein kunnostautunut tässä suhteessa. Koiras kolmipiikki, sellainen viiden senttimetrin pikkukala rakentaa pesätunnelin käyttäen erilaisia leviä. Houkuttelee sitten naaraan laskemaan mätimunat pesätunneliin ja hoitaa loput sitten itse jääden lopuksi vartioimaan pesäänsä. Kun myöhemmin paikalle saapuu vieraiden naaraiden pesäryöstelyjoukkio, näyttelee koiras naarasta joka on juuri hävittänyt vieraan pesään ja houkuttelee vieraat naaraat toisaalle. Osaa siis rakentaa kauniin pesän ja sitten vetää höplästä vieraita rosvojoukkiota. Siinä säilyy ojennus ja järjestys monellakin tavalla.

    Työkaluja kalat osaavat käyttää. Dokumenttifilmeistä tutut ampujakalat
    tiputtelevat hyönteisiä oksilta ja lehdiltä veteen, mistä nappaavat ne sitten suuhunsa.

    Jotkut pikkukalat oppivat tunnistamaan hauet hajun perusteella ja saavat aikaan joukkopaon.

    On vielä melko epäselvää onko mikään näistä älykkyyttä tai jos on, niin miten paljon. Emme ymmärrä kovin hyvin vedenalaista elämää. Oikeastaan tutkimalla kalojen edes jossain määrin älyllisiä toimintoja voisimme pyrkiä selvittämään älyyn liittyvien ominaisuuksien kehittymistä. Jos sammakkoeläimissä ja matelijoissa ei ilmene älyn merkkejä mutta kaloissa, missä tahansa luukalassa tai vaikkapa niissä alkeellisimmissa rustokaloissa ja ympyräsuisissa, niin se osoittaisi että älykkyyteen liittyviä piirteitä olisi kehittynyt riippumattomasti ainakin pari kertaa. Se olisi kyllä mielenkiintoinen tieto.

    Vastaa
  4. Lasse Reunanen sanoo:
    4.10.2014 14:22

    Tämä peilitesti eläimille sisältää tulkintakokemusta. Elimethän saa vesiheijasteesta ymmärrystä esim. juodessaan että ”omakuva” hajoaa kosketuksesta. Lasipinnan hajoamattomuudesta tarkempi kokemustieto puuttuu ja ”hajoamattomuutta” eivät ns. ymmärrä ja oman itsensä laajempi tiedostaminen katoaa…
    Samoin kaloilla veden ulkopuolelle poistuminen on tiedostamisalueen ulkopuolisuutta.
    Atomipommin ”välähdys” myös opittua tulkinnallisuutta etäältä – kokemuspäätelmillä. Vuoden 1908 Siperian ”välähdyksen (asteroidi tms.) silminnäkijä noin 60 kilometrin etäisyydeltä paitansa kuumentuneena oli alkutilanteessaan kenties myös vailla oikeaa tulkintaa (Ursan kirjassa; Lähiasteroidit ja komeetat).
    Tieteen Kuvalehti kertonut myös että osalla ihmisistä vaikeus tunnistaa vasenta ja oikeaa (suuntia itsestään nähden) – vaan tulkitsevat enempi asiakohteista suuntiaan…

    Vastaa
    1. Harry Lehto sanoo:
      6.10.2014 23:49

      Lasse,
      kyllä näin varmaan onkin. Älykyyden ja yleensä tietoisuuden kehittymisessä on aiempien tapahtumien kokemisella varmasti merkitystä. Ja uudet kokemukset ovat varmaan kaikki uusia – kuulostaa itsestäänselvyydelle mutta ehkä älykkäimmät voivat yhdistämällä aiempia kokemuksia oivaltaa uudet tilanteet nopeammin.

      Tuo vasen/oikea juttu on monitahoinen. Ihmisen voi olla vaikea muistaa noita käsitteitä vaikka olisi hyvä suunnistamaankin.

      Vastaa
  5. Metusalah sanoo:
    4.10.2014 14:51

    Harry kirjoitti muun muassa: ”Lohikalat oppivat painamaan oikean väristä nappia jotta saavat palan murkinaa.”

    Mökkini sijaitsee pikkujärven rannalla Keski-Suomessa. Kesäisin minulla on tapana viedä tiskaamaton puurokattila likoamaan laiturin viereen järven pohjaan pariksi tunniksi. Kun saavun laiturille, parvi pikkukaloja (särkiä, joukossa myös ahvenia) ilmestyy kuin tyhjästä pyörimään laiturin ympärille; kävelyn äänet laiturilla ilmoittavat niille, että ruokaa on tulossa. Kun kalat ovat saaneet kattilan, ne puhdistavat sen varttitunnissa tyystin ja lähtevät sitten. Edes laiturin reunalla kyyhöttävä tarkkailija ei häiritse niitä.
    Kalat ilmestyvät laiturin ympärille aina kun sille vain kävelee. Jos puurokattilaa ei tule, ne häipyvät omille teilleen muutamassa minuutissa.

    Harry: ”On vielä melko epäselvää onko mikään näistä älykkyyttä tai jos on, niin miten paljon.” Niinpä. Ravinnon hankintaan ja pariutumiseen liittyvät toiminnot lienee koodattu syvälle kaikkien elollisten olentojen genetiikkaan, joten älykkyyden mittarina siitä on vaikea tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Kuitenkin, tuo esimerkissäni oleva kalaparven toistuva ilmestyminen laiturin ympärille ravinnon saamiseksi on satavarmasti opittu asia, joten kyllä siinä myös jonkin asteisesta älykkyydestä täytyy olla kysymys.

    Vastaa
    1. Harry Lehto sanoo:
      6.10.2014 23:56

      Metusalah,
      Ihan hieno huomio. Näyttää siltä että olet saanut aikaan kaloissa ehdollistuneen käytöksen. Kun askeleesi värähtelyt tuntuvat järvessä ne odottavat kieli pitkällä puuronjämiä. Kun yksi kala oppii tämän niin se esimerkillään pystyy ”opettamaan” muita saman lajin yksilöitä ja toisenkin lajin yksilöitä saapumaan herkkupaloille. Keväällä kun alat taas käydä mökillä, koetapa katsoa mitkä kalat käyvät ensimmäisenä ja miten nopeasti parven koko ja lajien kirjo kasvaa 🙂

      Vastaa
      1. Metusalah sanoo:
        8.10.2014 09:41

        Kiitos kommentista! Otanpa vinkistäsi vaarin ja teen case puurokattilasta tieteellisen hankkeen kesällä 2015. Eli laiturille mukaan aina kattilaa viedessä kynä ja lehtiö muistiinpanoja varten 🙂

        Vastaa
  6. Lasse Reunanen sanoo:
    7.10.2014 18:54

    Kalojen älykkyys vesiympäristössä – yleensä ryhmässä, parven jäsenenä toimintaa.
    Kuulin tänään Yle Puhe / Perttu Häkkinen ohjelmassa; Suomalaiset valloittamassa avaruutta klo 13:02 (ja 22:05) Harry Lehdon haastattelut, jossa kolme tutkimusaluetta…
    Mitenkä luokitellaan mahdollinen elämä, jos ja kun sitä jossain muodossa avaruudessa tunnistetaan. Vaikkapa vesiympäristössä – tulisiko niiden elämälle antaa jokin Maan elämästä poikkeava määritelmä (vaikka samankaltaisena todettaisiinkin) – samoin kuin vieraiden tähtien planeetoillekin…

    Vastaa
    1. Lassi Koskenvuori sanoo:
      9.10.2014 13:33

      Kiitos vinkistä Lasse, kävin Areenassa kuuntelemassa ohjelman. Mukava kuulla entisen naapurin ääntä pitkästä aikaa.

      Vastaa
    2. Harry Lehto sanoo:
      12.10.2014 01:11

      Lasse ja Lassi,
      ihan kiva että huomaisitte tuon radio-ohjelman. Tuo elämän määritelmä yleensä ja eksoplaneettojen yhteydessä on mielenkiintoinen aihe. Koetetaan palata siihen tulevien blogien aikana.

      Vastaa
  7. Markku Siljama sanoo:
    8.10.2014 20:58

    Snorkkelisukellusta harrastavana ja paljon aikaa veden alla viettävänä olen usein törmännyt kaloihin niiden omassa valtakunnassa ja olen joskus miettinyt samaa.Mitä kalat ajattelevat vieraan maailman otuksesta?
    Pikkukalat,sentin mittaiset poikaset parveilevat maskin ympärillä mitään välittämättä,niillä ei ole pelkotunnetta.Kun ojennan käteni parvea kohti ne vain siirtyvät hieman kauemmaksi ja jatkavat uimistaan.
    Hieman isommat kalat pysyvät visusti parin metrin päässä,kuin tietäen ettei tuon rumiluksen lähelle ole hyvä mennä..
    Muutaman kerran hiljaa edetessäni on edestäni parin metrin päästä pohjasta ponkaissut iso vonkale karkuun.Varmasti on veden värähtelyistä tiennyt/vaistonnut että nyt tulee iso otus..mutta onko se vaistomaista vai onko se älyä,onko se mielessään laskenut sekunteja/metrejä milloin pitää väistää?
    Joskus nokatusten kalan kanssa oltuani olen koittanut lukea kalan ilmeitä,mitä sillä on mielessä,mutta,mutta,ilmekään ei värähdä,kala katsoo suurilla silmillään naama peruslukemilla kunnes se kääntyy ja ui pois,EVVK..Varmasti sillä jotain vipinää korvien välissä on..Koita sitten muodostaa älyllistä yhteyttä kaloihin..:)
    Vedenalainen maailma,kalojen valtakunta,on täysin äänetön-ja mieltä askarruttava.

    Vastaa
    1. Harry Lehto sanoo:
      12.10.2014 01:43

      Markku,
      Tärkeitä pointteja tuot esille. Nämä kokemukset lähiympäristöstä ja kaloista ovat ajatusta herättäviä. Miten me voisimme välittää tietoa kaloille tai toisinpäin ja kiinnostaisiko heitä edes sellainen. Pystyisimmekö edes kommunikoimaan täysin erilaisen sivilisaation kanssa? Me olisimme noita kalanarvoisia.

      Sitten tuo vedenalaisen maailman hiljaisuus.. Olen äänittänyt vedenalaisia ääniä hydrofoneilla. Kesällä sirittää melkein aina joku vesihyönteinen ja toukokuussa joskus hyvinkin voimakkaasti. Ilmakuplat kuuluvat hyvin siellä, ja hiekka tai pyörivät kivet. Talvella jäät saavat aikaan melko räjähtävä-äänisen maailman. Tuulikin kuluu veden alla ja rantaloiskeiden rytmi.

      Mutta en voi kiistää kokemustasi. Poikani vahvistaa asian:-) Sanoo lisäksi, että moottoriveneet kuuluu kaukaa.

      Ovatko korvamme sopeutuneet vedenalaisiin ääniin. Taitaa siellä korvassa olla ilmaa kuitenkin ja ilman ja veden rajapinta on molempiin suuntiin melko läpitunkematon. Ehkä ensi kesänä pitäisi snorklata ja koettaa löytää vaikka tuollainen sirisijä.

      Vastaa
      1. Markku Siljama sanoo:
        12.10.2014 21:43

        Kirjoitin hieman harhaanjohtavasti,sori.Vedenalainen maailma on pääsääntöisesti täysin äänetön mutta ,kyllä siellä ääntäkin on.
        Ohiajava moottorivene kuuluu sirinänä jonka tulosuuntaa ei voi oikein määrittää,tuntuu kuin se sirinä takoisi päänsisässä.Miltähän merellä kuulostaa kun laiva menee ohi?Sukeltajat on raportoineet vielä hurjemmasta sirinästä..
        Pudottelin kerran 30 m:n syvänteen reunalla päänkokoisia kiviä syvyyteen (olin siis itse vedenalla myös)ja jäin odottamaan ääntä,jos pohja oli mutaa ei kuulunut mitään,jos pohja oli hiekkarinne kuului valuvan hiekan sirinää mutta jos kivi putosi ison kiven tai kallion päälle niin tuntui että tärykalvot räjähtää..en suosittele.:)
        Airojen kolina veneessä kuuluu kauas.Kaikuluotaimen ääntä en ole vielä päässyt kuuntelemaan,enkä jäiden ryskettä tai vonkunaa..Äänet kuuluu hyvin vedenalla mutta kokemukseni mukaan pääsääntöisesti siellä on hiljaista,äänetöntä.
        Kommunikointi kalojen kanssa,hmm,joskus kun on hiljaa paikallaan vedenalla ja katselee ohiuivaa särkiparvea joka äänettömästi tulee hämärästä ja jatkaa ohi näkymättömiin ja muistaa samalla että me ihmiset ollaan oltu tällä planeetalla ehkä miljoona vuotta ja kalat mitälie 400 miljoonaa vuotta niin kuilu tuntuu hurjalta,pelottavalta.Mitä kaikkea tuohon kuiluun mahtuukaan,mitä kaikkea kalat voisivatkaan kertoa?
        Sukeltaminen on hieno harrastus..:)

        Vastaa
      2. Pekka Janhunen sanoo:
        13.10.2014 13:25

        Kommunikointiongelma täysin erilaisen sivilisaation kanssa on hyvä nostaa esiin. Jos jokin vanha teknologinen laji tutkii maapalloa tai ihmistä, asetelma voi hyvinkin olla analoginen sen kanssa kun ihminen tutkii mangusteja, kaloja tai muurahaisia. Usein kysytään retorisesti miksi älykäs elämä, jos sellaista on, ei ole ottanut meihin avoimesti yhteyttä. Mutta emme itsekään ole ottaneet avoimesti yhteyttä mangusteihin: emme ole esim. yrittäneet selittää mangusteille mikä on ihmisen olemus tai ihmisen ja mangustin suhde.

        Ihminen yleensä olettaa että hänen älynsä ei ole omaan kokemuspiiriin rajoittunutta kuten mangustin äly, vaan jollakin tavalla universaalia. En ole varma onko tällainen olettamus perusteltu, ja arvelen että ihmisen olisi vaikea nähdä hänen oman ajatellunsa universaaliutta rajoittavia esteitä, jos sellaisia on. Logiikka ja matematiikka saattavat olla periaatteessa universaaleja oppirakennelmia, mutta niitäkin käyttäessään ihminen on aika vahvasti käsi-silmä-aivot -kolminaisuutensa varassa.

        Vastaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *