Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle
Näin opiskelijoiden ja työväen juhlapäivän aattona on varmaan sopivaa pohdiskella näiden kahden toimialan merkitystä, suurella kunnioituksella. Opiskelun arvon me kaikki varmaan tunnemme ja tunnustamme. Opiskelu on se keino jolla nuoriso hankkii tietonsa ja taitonsa, ja oman paikkansa yhteiskuntamme koneiston palveluksessa. Paitsi tietoja ja taitoja, opiskeluvuosien aikana nuoren mieleen rakentuu myös kuva niistä arvoista, tarpeista, keinoista, motiiveista ja tavoitteista joiden varassa tämä yhteiskunta toimii. Ehkä tuo kuva kuitenkin jää monesti aika yksipuoliseksi: maailman nykytila, ja sen olot ja tavat oletetaan itsestäänselvyyksiksi, ja tavoitteeksi nähdään tämän elämäntavan ylläpitäminen.
Maailman tila on kuitenkin hyvin monimutkainen, sen erilaisten toimintojen vaikutukset ovat moniulotteiset, ja kokonaistilanteen hahmottaminen on vaikeaa. Enimmäkseen maailmamme toimii talouselämän ehdoilla: sen tulosta mitataan kvarttaalitalouden tuotannolla, kulutuksella ja kasvulla. Kulutusta ylläpidetään halvan fossiilisen energian, kansainvälisen halpatuotannon ja kaupan keinoin. Näihin investoidaan paljon paikallista työtä ja rahtauksen kustannuksia, toiminta pyörittää maailmantalouden pyöriä ja tuottaa voittoa asianomaisille, mutta luonnonvarojen ja ympäristön tilan kannalta sen kokonaisvaikutus jää paljon pakkasen puolelle.
Tällä tavalla toimiva maailmamme on vakavan kestävyyskriisin keskellä, ja vajoamassa koko ajan syvemmälle ekologiseen katastrofiin. Kulunut talvi on ollut mittaushistorian lämpimin, lukuunottamatt vuotta 2016, joka oli vielä lämpimämpi (https://www.ncdc.noaa.gov/sotc/global/202003). Planeetan kriisitilan korjaaminen (tai vakiinnuttaminen edes tähän nykyiseen olosuhteiden tilaan) on kuitenkin kovin haasteellista, koska se liittyy suoraan koko yhteiskuntamme elämäntapaan ja vallitseviin käytäntöhin.
Maaliskuun lopulla YLE 1:n lähettämässä Tiedeykkönen-ohjelmassa nimeltä ”Maapallon kestävyyskriisi vaatii ratkaisuja – mitä ne ovat” (https://areena.yle.fi/audio/1-50436370) tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius, kestävyystieteen professori Helena Kahiluoto ja väitöstutkija Roope Kaaronen pohtivat planeetan monimutkaisia ongelmia, niiden syitä, ja keinoja joilla niitä kenties saataisiin hallintaan. Yleisesti keskustelun sävy oli sellainen että kyllä tästä voidaan selvitä, kunhan tiedetään ja ymmärretään mitä on tapahtumassa. Asioihin vaoidaan vaikuttaa, jos halutaan kääntää tilannetta kestävämmän kehityksen suuntaan.
Markku Wilenius esitti että tilanteen korjaamiseksi tarvitaan ”tietoisuusloikkaa”: tarvitaan paljon uutta tietoa, taitoa, ymmärrystä ja asenteita ainakin neljältä eri alalta. Ensinnäkin tarvitaan planeetaarisen elämisen tietoa ja taitoa, eli tietoa siitä miten planeetan kaikki elementit – ilmakehä, ilmasto, merivirrat, maa, kallioperä, ekosysteemit – reagoivat keskenään globaalilla tasolla ja paikallisesti, ja miten me ihmiset vaikutamme niihin. Toiseksi, tarvitaan kompleksisuuden hallintataitoa, esimerkiksi, tarvitaan taitoa ymmärtää mikä tieto on totta ja mikä on oleellista, tai mikä on taas vääristynyttä tai harhaanjohtavaa. Kolmanneksi, tarvitaan luovuutta: emme voi ratkaista nykyisen elämäntavan tuottamia ongelmia vanhoja keinoja toistamalla, vaan tarvitaan uusia keinoja, ja uusia visioita ja tavoitteita. Neljänneksi, tarvitaan empatiataitoja: meidän tarvitsee ymmärtää ja hyväksyä se, että emme voi ajaa vain omaa etuamme, muiden kustannuksella, vaan olemme ”samassa veneessä”, ihmiskuntana. Planeetan olosuhteiden pilaantuminen koskettaa kaikkia, mutta ankarimme se tuhoaa elämisen mahdollisuuksia maailman köyhimmiltä alueilta. Tämä entisestään lisää ihmisten ja alueiden eriarvoisuutta, joka on merkittävä tekijä koko maailman kestävyysvajeessa.
Näiden monimutkaisten kuvioiden ymmärtäminen ja opettaminen on koulutussysteemimme tämän hetkinen haaste – haaste, johon opettajakunnallakaan ei taida olla olemassa riittävästi tietoa ja taitoa.
Kaikkien ihmisten toimeentulon kannalta kaikista tärkein ja merkittävin tuotannonala on ruuan ja elintarvikeiden tuottaminen. Tämä taas edellyttää sitä että viljelymaat pysyvät tuottavina ja viljavina. Nykyisen tehomaatalouden alla ne tiivistyvät ja kovettuvat. Ravinteet valuvat vesistöihin, ja lämpimillä suuren haihtumisen seuduilla ne voivat suolaantua ja tulla viljelykelvottomiksi. Myös kasvintuotannolle välttämättömät pölyttäjät ja hyötymikrobit ovat katoamassa ympäristön kemikalisoitumisen myötä. Sitten taas toisena vaihtoehtona voisi olla jonkinasteinen monipuolinen orgaaninen viljely, joka sitoisi maaperään paljon biomassaa ja vettä, pitäisi yllä mikrobitoimintaa, ja pitäisi yllä luonnollista typen sidontaa.
Ruuan tuotanto on myös oleellinen asia omavaraisuutemme kannalta. Me Suomessa kuulemme tiedotusvälineistä että elintarvikehuoltomme on aika paljolti omavaraista. Kuitenkin tämä omavaraisuus perustuu siihen, että maahan saadaan vuosittain tuhansia halpapalkkaisia vierastyöläisiä, ketkä käytännössä toteuttavat istuttamisen, hoitamisen ja sadonkorjuun…. nyt koronavirusepidemian kourissa vaikuttaa siltä että työt eivät löydä tekijäänsä, ja tuotanto jää tapahtumatta.
Mainitussa kestävyyskriisi-ohjelmassa Helana Kahiluoto ehdottaa että talouselämän pitäisi siirtyä sellaiseen arvopohjaan joka mahdollistaisi, ja myös kannustaisi kestävän kehityksen mukaisia tuotantotapoja. Nykyinen rahatalous on täysin katteetonta todellisen selviytymisen kannalta, ja perustuu pelkkiin virtuaaliarvoihin . Rahatalouden sijaan meidän pitäisi ottaa käyttöön ”planeettavaluutta”, joka perustuisi planeetan uusiutuvien luonnonvarojen tuottopotentiaaliin. Työn ja tuotteiden arvoa mitattaisiin jotenkin niiden eettisen tuottamisen ja käyttöarvon perusteella. Puhdas vesi ja ilma olisivat arvohyödykkeitä, samoin kuin orgaaninen, hyvä kasvukuntoinen maaperä, luonnon monimuotoisuus, ihmisten yhteys luontoon, ja myös kestävät hyödykkeet, kuten talot ja muu välttämättömän ylläpitohyödykkeet.
Mielestäni myös ihmisten tekemä työ kuuluisi ”planeettavaluutan” arvopohjaan. Kenenkään työtä ei pitäisi haaskata arvottomaan halpatuotantoon, vaan kaikella työllä pitäisi olla keskenään vertailukelpoinen hintansa. Kaiken työn arvo syntyy niistä tuotteista jotka ovat meille välttämättömiä – kuten ruoka, kestävät vaatteet, rakennukset, koneet ja päivittäistarvikkeet, ovatpa ne sitten vaikka hengitysmaskeja epidemian aikana. Myöskään vierastyöläisten työn ei pitäisi olla niin halpaa, etteikö myös meidän itsemme kannattaisi tehdä sitä, onpa se sitten rakennustyötä, viljelytytötä tai hoitotyötä. Emme saisi olla niin rikkaita, tai niin laiskoja, että jonkun muun pitää tehdä tämä toimeentulemisen työ meidän puolestamme.
Tähän arvokkaaseen toimeentulotyöhön kuuluu myös opiskelu. Kaikkeen työhön liittyy myös vastuu: meidän pitäisi ymmärtää mitä olemme tekemässä, ja mitkä ovat meidän työmme ja osaamisemme vaikutukset. Pitäisi osata myös muuttaa työn tavotteita, jos se näyttää tarpeelliselle.
Ja mikäs sen hauskempaa kuin tehdä jotakin luovaa, tuottavaa ja tuloksellista työtä.
Iloista vappua kaikille!
2 kommenttia “Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle”
Vastaa
Sampo yskii
Elämme mielenkiintoisia aikoja. Ihmiskunta on nyt pysäytetty varomaan ja potemaan salakavalalsti leviävää tapavaa virustautia. Olemme nyt nopeasti joutuneet arvioimaan ja päättämään toimiemme ja tavoitteidemme tärkeysjärjestystä.
Viimeisen sadan vuoden ajan, lähes keskeytksettä (maailmansotaa lukuunottamatta) ihmiskunta on elänyt yhtä kasvun, kehityksen ja kiihtyvän kulutuksen juhlaa. Olot ovat parantuneet kaikenlaisilla mittareilla mitattuna: maailman väkiluku, odotettu elinikä, koulutus, terveys ja kulutustaso ovat parantuneet lähes kaikkialla maailmassa. Mutta nyt – yllättäen – alkaa näyttää siltä, että kasvu ja hyvinvointi eivät ehkä olekaan ihan varmalla pohjalla.
Lisääntyvä yltäkylläisyys perustuu pitkälti siihen, että kaikenlaista kulutustavaraa tuotetaan siellä missä tuottaminen on ”halpaa”, eli kaukaisten itäisten maiden hikipajoissa. Nämä ovat riittävän kaukana meistä, niin että meidän ei tarvitse tiedostaa tuottamisen kyseenalaisia menetelmiä ja ihmisoikeusongelmia. Nyt TV2:ssa ja YLE Areenassa pyörivä sarja ”Verta, hikeä ja t-paitoja” kertoo tarinaa muotibisneksen tuotannon todellisuudesta: lapsityövoimaa, pitkiä työpäivä (siis jopa työpisteen vieressä elämistä) minimaalisella korvauksella, työturvallisuus on tuntematon käsite, ja ympäristön pilaantumisesta ei välitetä.
Kyseinen tuotannonala, eli muotivaatetuotanto, on erittäin ympäristöä kuormittavaa. Se tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin laiva-ja lentoliikenne yhteensä, mutta tietenkin tuon alan kustannuksiin kuuluu myös tuotteiden kuljettaminen moneen kertaan paikasta toiseen, ennen kuin ne ovat meidän kaupoissamme. Sieltä ne sitten ostetaan parilla eurolla, pidetään kerran tai kaksi, ja heitetään pois.
Tämä kaukomaiden halpatuotanto ei tietenkään koske vain muotialaa, vaan lähes kaikkea meidän päivittäistä kulutustavaraa, teknologiaa, elektroniikkaa, varaosia ja komponentteja, lääkkeitä, ja joiltakin osin, jopa elintarvikkeita. Meidän länsimainen ”vaurautemme”, eli korkea kulutustasomme, perustuu pitkälti siihen että kaikkea tätä ”halpaa” on saatavilla runsaasti, jopa enemmän kuin tarvitaan. Tämän elintason myötä meillä on sitten varaa paljon muuhunkin kuten lyhyisiin työaikoihin, kaukomaiden matkailuun ja korkean teknologian tuotteisiin.
Tämän globaalin vaihdantatalouden ja kaupan myötä me ihmiset elämme samassa yhteisössä, yhteisessä maailmankylässä. Kaikki maailmassa on tullut yhteiseksi. Jaamme yhteisen talousalueen, yhteisen kulutuskulttuurin, yhteiset taudit, yhteiset lääkkeet ja hoidot. Eri toiminnot ovat vain keskittyneet tämän yhteisön eri osiin. Jossakin paikoissa suunnitellaan, tilataan ja kulutetaan, toisilla paikoilla taas tuotetaan. Jossakin t-paitoja, jossakin hengityssuojamia, jossakin taas hanskoja tai suojavaatteita, jossakin testaustikkuja, jossakin niitä varaosia ja laakereita millä koneistot pidetään käynnissä.
Nyt tekisi mieli käyttää tässä vähän kaukaa haettua mielikuvaa: Myyttisessä Kalavalan maailmassa seppä Ilmarinen takoi ihmeellisen maailmankoneen, eli Sampo Kirjokannen, joka tuotti kaikkea sitä hyvää mitä ihmiset tarvitsivat. Mylly jauhoi, ja sen eri tuuteista saatiin rahaa, viljaa ja suolaa, eli ”kotipitoja”, ”syötäviä” ja ”myötäviä”. Näitä hyvinvointia tuottavia ”sampoja” on sittemmin oikeasti rakennettu lukuisia, kukin hyvin toimeentuleva paikallinen kulttuuri on rakentanut omansa. Näiden tuotteista on syntynyt heidän elinkeinonsa ja toimeentulonsa.
Meidän nykyinen sampomme on maailmanlaajuinen, tosi monimutkainen, monitasoinen ja moniosainen koneisto, joka on hienoviritetty maksimaaliseen tehokkaaseen hyötysuhteeseen. Myllyyn kaadetaan sisään tieto-taitoa ja suunnittelua, fossiilista polttoainetta eri muodoissaan, ja raaka-aineita. Rattaita voidellaan erilaisilla kemikaaleilla ja rahalla. Jossakin koneen pimeissä uumenissa pyöriä pyörittävät lukuisat pienet kädet, hyvin halvalla. Suuret raaka-aine- ja tuotevirrat liikkuvat liukuhihnoja (siis laivareittejä) pitkin ympäri konetta, ja kullekin nurkalle valuu tuotteita tarpeen ja maksukyvyn mukaan. Ja jätteitä – kaikissa muodoissaan – niitä myös tupruaa kaikille nurkille.
Varsinaisia koneenkäyttäjiä, niitä jotka hallinnoivat säätelynuppeja, on vain hyvin harvoja, ja useimmat ihmiset eivät ollenkaan ymmärrä miten koneisto toimii. Useimmat ihmiset, kukin omalla paikallaan, keskittyvät niin tiukkaan hoitamaan omaa tehtäväänsä, että he eivät kanna huolta siitä mitä tämän koneiston toisilla nurkilla tapahtuu. Useimmille riittää että läheisestä tuutista valuu jotakin toimeentulon perustarpeita.
Kyllä kai tuo maailman hyvinvointimylly voisi toimia hyvässä tasapainossa vaikka loputtomasti, jos joku osaisi pitää huolta sen kestävyydestä, huollosta ja toimintaympäristöstä. Nyt on kuitenkin tultu siihen että kone alkaa yskiä ja piiputtaa. Sen päästöt ja hukkaläpmö ovat lämmittämässä koko konehuoneen tukalan kuumaksi. Koneenkäyttäjät alkavat hukkua jätteisiin. Koneen jalostusmyllyihin on jo uhrattu lähes kaikki resurssit mitä tämä planeetta tuottaa, luonnonvaraiset ja muut hyödyttämät lajit ja ympäristöt ovat saaneet väistyä.
Nyt on nähty jo sekin että yllättävissä tilanteissa tästä äärimmilleen optimoidusta tuotankokoneistossa ei löydy paljoa joustoja. Uusi virus-pandemia on levinnyt pitkin koneistoa, ja sampo yskii nyt pahemman kerran, enemmän kuin mihin ollenkaan on varauduttu. Nyt kaikkialla tarvitaan lisää hengityssuojaimia, mutta ei voi mitään, niitä ei tuoteta kuin yhdestä luukusta. Tuotantolinjan kapasiteetti ei riitä – tuutista tulee siis jotakin korvaavaa tuotetta.
Todennäköisesti – toivottavasti – tämä pandemia on vian lyhyt häiriö maailman-taloussampon toiminnassa. Hetki yskähdellään, ja sitten toiminta jatkuu täydellä teholla, kuten ennenkin. Koneenkäyttäjät varmaankin kääntävät kaikki säätimet kaakkoon, tai siis tappiin, missä ilmansuunnassa se sitten lieneekään.
Kuitenkin – juuri nyt kun kierrokset ovat hetkeksi matalammat – voisimme ottaa aikaa ja miettiä sitä, miten tämä maailman sampo toimii. Mitä se tuottaa, mitä se kuluttaa, kenen ehdoilla, kenen hyödyksi, ja mikä on se kokonaisvaikutus. Miten se saataisiin toimimaan sillä tavalla luotettavasti, että ei tarvitse uumoilla että koskahan sen kone alkaa keittää? Koska koneen alla työskentelevät köyhät kuolevat kuumuuteen? Miten vähennetään koneen päästöjä niin että planeetan tila voidaan pitää asuinkelpoisena? Tarvitaanko tällä planeetalla tällaista koko planeetan yli ulottuvaa talousjärjestelmää? Voitaisiinko lisätä paikallista omavarisuutta niin että tavaroiden kuljettaminen ympäri planeettaa tulisi tarpeettomaksi? …
VAIHTOEHTOJA VARMASTI OLISI OLEMASSA, MUTTA ONKO MEILLÄ HALUA, KYKYÄ JA USKALLUSTA ETSIÄ NIITÄ??
7 kommenttia “Sampo yskii”
-
Sama kommentti tänne, kun FB.ssa se näkyy laajasti.
Tuot hyvin esiin ihmiskunnan ongelmat johtuen pääosin meidän kulutuksestamme ja mukavuuden halusta, pohjana ihmisluonnon ahneus ja vallanhalu, sekä vähät-välittämisen globaalista vastuusta. Hyvin stimuloiva kirjoitus ja sampo-mielleyhtymät.
Lisään siihen – lähes toistona omalta fb-sivultani – äskeistä tekstiä; sattuikin samoihin aikoihin.
” Markkinatalous tarvitsee vähintään selviä kansainvälisesti hyväksyttyjä sääntöjä. Mitään ei muutu globaalisti, elleivät laajat kansanjoukot – kansat ryhdy vaatimaan muutosta, mikä toteutunee pääosin ylikansallisten sopimusten ja niitä toteuttavien järjestöjen avullaOikea osoite on maiden hallitukset, jotka pääsääntöisesti (lyhyet vaalikaudet sekä yllä olevia syitä) eivät ole tehneet juuri mitään vallitsevan talouspolitiikan muuttamiseksi 1980-luvulta lähtien. Pienten veroparatiisien asukkailta tätä ei kannattane odottaa.
Taitaa viedä aikaa.”Nämä globaalit ”korona”-tapahtumat ja Greta Thunberg-esimerkit ovat merkkejä muutoksista.
Tärkeää, että Kirsi teksti saa laajaa huomiota.-
Kirsi Lehto sanoo:
Meitä taitaa olla aika monia ketä tämä globalisaation ja teho-talouden ehdoilla eläminen hirvittää. On vain vaikea tietää mistä tämä globaali koneisto lähtisi muuttumaan, kun nykyisellään kaikki ovat siitä niin totaalisen riippuvaisia. Mutta puhua siitä ainakin pitää — niin että meillä edes pysyisi tavoitteena koettaa korjata systeemiä kestävämpään suuntaan.
-
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
Blogissa esitetty huoli globalisaation vaikutuksista ilmastoon sekä kehitysmaiden lapsiin ja muuhun väestöön on perusteltua ja kiistatta totta. Mutta, minun mielestäni muutoksen tulisi toimiakseen lähteä halpatyövoimavaltioista itsestään. Niitä hyväksi käyttävät kehittyneet maat ja yritystoiminta tulevat jatkamaan nykyiseen mallin niin kauan kuin kehitysmaiden päättäjät ja niiden työvoimatarjonta sen sallivat.
Mutta voiko kehitysmailta odottaa aloitteellisuutta tässä asiassa. Tuskinpa, sillä niillä ja niiden väestöllä on ehtymätön halu parantaa omaa hyvinvointiaan. Ne tarvitsevat siihen työntekomahdollisuutta. Sitä tarjoavat kehittyneiden maiden yritykset. Vasta sitten, kun niiden oma elintaso on noussut riittävästi, lapsi- ja halpatyövoimaan perustuva talous kääntyy ja saastumista hillitsevät omat investoinnit pääsevät alkuun.
Meidän maailmamme ja sen talouselämä on kuin fysiikasta tuttu yhtyvät astiat. Lepotila syntyy vasta, kun nesteen pinta on kaikissa astioissa samalla tasolla.
-
Olojen ja käytäntöjen tasaantuminen voisi lähteä käyntiin hetkessä, jos täällä niistä tuotteista pitäisi maksaa vastaava hinta kuin mitä täkäläisistä… Tämä tietysti aiheuttaisi raktioita joka portaassa … mutta sopivalla kansainvälisellä lainsäädännöllä reaktiot voisivat vähitellen tasaantua niin että ihmisille maksetaan samasta työstä sama palkka joka puolella — ja että tuotannot muut eettiset vaatimukset täytää olla samat joka puolella.
-
-
Esa Lehtismäki sanoo:
Optimisti voi toivoa, että tästä poikkeusajasta poikii jotain pitkäaikaisempiakin parannuksia. Jo ennen pandemiaa oli havaittavissa, että globalisaation hulluin vaihe alkoi hiipua. On tuotteita joissa lukee ”Made in Europe”. Ihmisiä kasvasassa määrin kiinnostaa, missä ja miten heidän tavaransa tehdään, vaikkakin tietysti ihmisten näkökyky asiassa on lyhyt ja kapea. Poikkeusajat ovat tuoneet ongelmat selvemmin esiin ja voisin hyvin kuvitella, että tuotantoa siirretään taas lähemmäs laajemminkin. Toisaalta pandemia on kasvattanut ja voimistanut kahta rumaa peikkoa, protektionismia ja pelkoa. Nämä ovat fasismin käyttövoima. Saattaa olla, että mennäänkin ojasta allikkoon. Uusliberalismi on kuitenkin mennyt piiloon. Kukaan ei ole sanonut, ainakaan kovin näkyvästi, että aluillaan oleva lama vain tervehdyttää taloutta ja heikkojen pitääkin kaatua. Nyt elvytetään isommin kuin koskaan. Ehkäpä Friedmanin opit vihdoin kammetaan jalustaltaan ja juppiaika päättyy.
-
Tarvitaan varmaan kriisiaikoja – joka tietenkin oli jollakin asteella olemassa jo ennen korona-epidemiaa – ennenkuin aletaan nähdä kriittisesti yleisiin käytäntöihin liittyviä ongelmia. Ongelmiin pitää sitten osata reagoida niin että lähdetään parempaan suuntaan …
Tästä kohta seuraavaanblogiin…
-
-
Jussi Klippi sanoo:
Hyvä kirjoitus vertauksineen kaikkineen.
Nyt ihmiskunnalla, siis meillä ihmisillä, on tuhannen taalan paikka miettiä miten jatketaan koronapölyn laskeuduttua. Nyt olemme joutuneet muuttamaan tekemisiämme ja siinä sivussa huomanneet, että vähemmälläkin hosumisella ja touhottamisella pärjää.
Toivottavasti tämä johtaa siihen, että massojen käyttäytyminen muuttuu edes vähän.
Hyvin sanottu!
Blogin ensimmäisessä kappaleessa korostetaan opiskelun (koulutuksen) merkitystä nuorison tietojen, taitojen, asenteiden ja arvojen kehittämisessä. Se, mihin koulutus johtaa, näkyy, kun nuoret siirtyvät työelämään ja siellä päätöksiä tekemään.
Kuten tiedetään maailma ei ole sellainen paikka, jossa vallitsee yhdenmukainen opetus. EU-maidenkin välillä koulutuksen sisältö ja tavoitteet vieläkin vaihtelevat historian painolastin seurauksena. Monissa suljetuissa yhteiskunnissa, kuten Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja ihan naapurissamme Venäjällä, opiskelijat oppivat kovasti erilaisia totuuksia kuin niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa. Ottamatta kantaa siihen, missä päin maailmaa opetus edesauttaa eniten Kirsin esittämien yhteiskunnallisten ja taloudellisten tavoitteiden saavuttamista, olen kuitenkin sitä mieltä, että ennen kuin oppikirjat ovat joka maassa saman sisältöisiä, Kirsin toiveet jäävät utopioiksi.
Ja yhdenmukaiseen koulutukseen on todella pitkä matka. Otan yksinkertaistetun esimerkin: Suomessa opiskellut nuori oppii pitämään Eurooppaa maailman keskuksena. Aasia on jossain kaukana idässä ja USA lännessä. Singaporessa lapsien mielessä on maailman kartta, jossa Kaakkois-Aasia on keskellä, Eurooppa lännessä ja USA idässä. Nykyisessä USA:ssa (ja myös entisessä!) kartaksi riittää Pohjois-Amerikka. Kaikki muut maat ovat jossain muualla. Minkälaista yhdenmukaista päätöksentekoa voidaankaan odottaa ihmisiltä, joille ei ole jo koulussa syntynyt totuudenmukaista, objektiivista käsitystä maailman muista maista ja ihmisistä?