Oi aikoja …

30.6.2020 klo 01.04, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Tulevina viikkoina me aikavaellus-aktivistit tarjoilemme täällä Turussa maailman historiaa hyvin konkreettisilla ja kouriin – tai jalkoihin – tuntuvalla tavalla: 1,4 km:n pituiset opastetut vaellukset lähtevät VisitTurku toimiston edestä Aurakadulta, kulkevat pitkin Aurajokivarsia, ja nousevat lopulta ylös Vartiovuorelle ja  Tähtitorninmäelle. Näitä opastettuja vaelluksia tarjotaan kesän ajan aina lauantaisin, ja sellaiselle voi ilmoittautua VisitTurku sivuston kautta, osoitteessa https://www.visitturku.fi/aikavaellus

Tällä pienellä aikavaelluksella jokainen metri vastaa kymmnentä miljoonaa vuotta, ja tällä karkealla mittakaavalla esittelemme lähinnä maailmankaikkeuden, Maan ja eliökunnan kehityksen suuria käännekohtia. Ihmisen lajin koko  300 000 vuotta pitkä historia tiivistyy tuon vaelluksen viimeiseen kolmeen senttiin. Suurimman osan tuosta ajasta ihmiset ovat eläneet vaeltavina metsästäjinä ja keräilijöinä; metsästäjinäkin olemme jo olleet niin taitavia että olemme merkittävästi hävittäneet muiden lajien elinmahdollisuuksia.

Vielä huikeasti mitättömämpi on ihmisen teknisen sivilisaation ajallinen kesto, 10 000 vuotta, jonka kuvaaja reitillä on vain yhden millin pituinen. Suurimman osan tuosta ajasta olemme eläneet jotakuinkin samoilla sijoillamme maanviljelijöinä ja kyläläisinä, mutta siitä huolimatta ympäristön olosuhteet ovat muuttuneet hyvin merkittävästi. Muutokset ovat seurausta ihmisten jatkuvasti lisääntyvästä määrästä, rakentamisesta, viljelystä, asumisesta ja liikkumisesta, ja metsästyksestä ja kalastuksesta. Ihmiset ovat oppineet tyydyttämään omia tarpeitaan yhä tehokkaammin, mutta samalla muun eliökunnan elinmahdollisuudet ovat kaventuneet kovin pieneksi.

Kaikista nopeinta kaikki muutos on ollut viimeisen 200 vuoden aikana, myös ihmisen omissa elämäntavoissa. Tästä voi saada hyvän käsityksen jos tuon aikavaellus-kävelyn jälkeen tekee vielä toisenkin historia-visiitin Vartiovuorella, nimittäin tähtitornin läheisyydessä sjaitsevaan Käsityöläismuseoon. Samalla voisi vaikka poiketa kylmälle juomalle käsityöläismuseon portilla olevaan hienoon historialliseen kahvila-ravintolaan.  

Käsityöläismuseo edustaa turkulaista kaupunkiasutusta sellaisena kuin se oli Turun palon aikaan, vuonna 1827. Museon kapeilla kujilla ja pienissä käsityöläispajoissa ja puodeissa käy heti selväksi, että 200 vuotta sitten ihmiset elivät hyvin pienesti ja yksinkertaisesti, nykyisiin oloihin verrattuna. Palon sattuessa Turku oli kuitenkin Suomen suurin, ja jopa yksi Pohjoismaiden suurimpia ”kivikaupunkeja”. Se on perustettu kauppapaikaksi jokisuistoon jo vuonna 1230. Turun ohella Suomessa oli 1800-luvun alkuun mennessä olemassa yhteensä 25 kaupunkia, suurin osa näistä rannikon satamapaikoilla. Nykyisen mittapuumme mukaan kaupungit olivat kaikki vain pieniä markkinapaikkoina toimivia kyliä.

Vielä 1800-luvun alussa suurin osa suomalaisista eli syrjäisillä seuduilla pienimuotoisen maanviljelyksen, metsästyksen, kalastuksen ja muiden luontaiselinkeinojen varassa. Suomen väkiluku oli hitaasti lisääntymässä: 1500-luvun lopulla se oli noin 300 000–350 000 ihmistä, 1770-luvulla noin 580 000 ja vuonna 1810 noin 860 000 henkeä.

Hiukan pidmmän perspektiivin ihmisen elämäntavan muutokseen saamme, jos lähdemme liikkeelle niistä ajoista kun ihmiset ylipäätään alkoivat asettua paikoilleen asumaan ja maata viljelemään. Tämä tapahtui siis noin 10 000 vuotta sitten, maailman viljavimmilla seuduilla, Lähi-Idän jokisuistoissa. Samoihin aikoihin joitakin pohjoisissa metsissä eläviä metsästäjä-keräilijä-ihmisiä vaelsi yhä kauemmas pohjoiseen päin, alueille jotka olivat juuri vapautumassa jääkauden viimeisten jäätiköiden alta. Kivikautiset metsästäjät vaelsivat näille autioille tundrille ja meren ja saarten rannoille seuraamalla tänne levittäytyviä runsaita hirvi- ja hyljekantoja. Mestästäjien asuinsijat olivat tilapäisiä tai ehkä puolipysyviä kota- tai kammityyppisiä asumuksia, ja heidän elantonsa tuli metsästämälla, kalastamalla ja marjoja ja sieniä keräämällä.

Aikojen kuluessa suomalaiset rannikot ja sisämaakin olivat jonkinlaisissa yhteyksissä eteläisempiin maihin, sekä itään että länteen. Näiden myötä alueelle levisi vähitellen ohran ja rukiin viljelyä, mutta useiden tuhansien vuosien ajan viljely oli alkeellista ja pienimuotoista. Ihmisten käyttöön tuli myös uusia työtapoja, ruukkujen ja korujen malleja, joitakin arvokkaita tuontiesineitä ja hiukan ulkomaista metallirahaa, sen verran että historiallinen aikakausi muuttui kivikaudesta pronssikauteen noin 1500 eaa.

Rautaa täällä opittiin pelkistämään ja työstämään noin tuhat vuotta myöhemmin, jolloin käyttöön saattoi tulla raudasta taottuja aseita ja työkaluja. Noiden myötä siirryttiin rautakauteen vuoden 500 eaa tienoilla. Oltiin mukana maailman kehityksessä, vaikka pienellä viiveellä, sillä raudan käyttö alkoi Euroopassa jo noin 700 vuotta aikaisemmin.  

Rautakautta sitten elettiin eteenpäin seuraavat 1500 vuotta, aika samoilla elämäntavoilla kuin ennenkin. Maatalous-elinkeino sai vahvempaa jalansijaa, ja viljelykseen ohran ja rukiin rinnalle tuli  vähitellen myös spelttivehnä, kaura ja nauris. Viljely oli kaskiviljelyä alkeellisillä työkaluilla. Kotieläiminä oli jo lehmiä, lampaita ja sikoja, joita laidunnettiin luonnonlaitumilla.  Viljelytyöt tulivat hiukan tehokkaammiksi rautakaudella, sitä mukaan kun vetovoimana alettiin käyttää hevosta. Kuitenkin koko elanto perustui lähinnä ihmisten fyysiseen työhön, perinnetietoihin, -taitoihin ja -työkaluihin, ja oman ympäristön tuntemiseen. Noiden varassa elämä niihin aikoihin oli ilmeisesti ihan sujuvaa, ja kohtalaisen varmaa ja turvallista. Se oli kuitenkin sillä tavalla epävarmaa että maassa ei ollut kummoistakaan lakia eikä esivaltaa, ja naapurivallat kävivät ryöstäretkillä. Sairauksiin ollut muuta hoitoa kuin luonnonlääkkeitä.

Rautakautta ja metsästäjä-kalastaja-elämäntapaa kesti täällä pohjan perukoilla noin 1000 vuoden tienoille, mihin aikaan maatalous oli vähitellen saamassa enemmän jalansijaa. Myös ruotsalainen hallintokoneisto alkoi levittäytyä maahan 1150 -luvulla alkaneiden lännen kirkon ristiretkien myötä. Asumisen tavat muuttuivat vähitellen, kota-tyyppiset asumukset vaihtuivat sisään lämpiäviksi savupirteiksi. Tämä asumusmuoto oli yleinen aina 1700-luvun alkuun asti, jonka jälkeen uloslämpiävät ja ikkunalliset raasutuvat alkoivat yleistyä hyvinvoivilla rintamailla. Syrjäisimmilla seuduilla saatettiin asua savupirtissä vielä 1950-luvulle asti.

Meidän mielestämme tämä kaikki näyttää kovin KOVIN alkeelliselle – siitä huolimatta että tuo kaikki on ajallisesti vielä ihan lähellä. Monet nykyihmisiä edeltävästä sukupolvesta, siis meidän ikäihmisten vanhemmista, tai ainakin mummoista ja papoista, on vielä itse elänyt tuota omavaraista maalouselämän aikaa. Meistä nykyisistä ihmisistä näyttää siltä että eihän sillä tavalla voi elää, emme pystyisi, emme osaisi – eikä meillä tietenkään ole ympärillämme sellaista ekosysteemiäkään joka voisi pitää yllä suurta ihmismäärää.

1800-luvun alusta lähtien kaikki elämän alueet alkoivat muuttua nopeammin. Uuden ajan airuina toimivat uudet voimanlähteet, eli vesivoima, höyrykone, ja lopulta 1900 luvun alkusta alkaen sähkö. Näiden myötä alkanut teollisuus mahdollisti suurempimittaisen sarjatuotannon käynnistymisen monilla eri aloilla. Teollisuudessa energian lähteenä alettiin käyttää kivihiiltä, jonka avulla rauta pystyttiin jalostamaan teräkseksi. Tästä taas voitiin työstää moniin tarkoituksiin, työkaluiksi, silloiksi, laivoiksi, junniksi ja autoiksi. Nykyinen teollinen ja kaupallinen elämäntapa tuli mahdolliseksi terästeollisuuden kehittymisen myötä. 

Suomessa 1800- ja 1900-luvut olivat suurta edistyksen aikaa: ensimmäiset junat alkoivat kulkea 1870-1880 –luvuilla, ja ensimmäiset autot tulivat Suomen teille 1900-luvun vaihteessa rikkaiden venäläisten omistamina kulkupeleinä. Autot alkoivat yleistyä, mutta aluksi liikenteessä oli enimmäkseen linja- ja kuorma-autoja.  Myös traktorit alkoivat tulla vetokoneiksi maatalouteen, ja vähitellen syrjäyttivät hevoset 1900-luvun puolivälin tienoilla. Nämä muutokset ovat siis noin 100, tai 150 vuoden takaisia, parin ihmisen iän verran vanhoja.

Muita merkittäviä elämää mullistaneita asioita olivat päivälehtien ilmestyminen 1800-luvun puolivälistä alkaen, radion käyttööntulo 1900-luvun alussa, ja televisio, joka alkoi levitä suomalaisiin koteihin 1950-luvulla. Monet meistä vielä muistavat tämän. Kaukaiset maailmat alkoivat avautua ihmisille.

Nyt me elämme globaalin massatuotannon ja massakulutuksen aikaa. Kaikki mitä me tarvitsemme tuotetaan jossakin muualla, siellä missä tuotanto tapahtuu ”halvimmalla”. Me saamme kaiken valmiina kaupasta. Omavaraisuus ei ole enää mahdollista – siksi että emme enää itse osaa, emmekä pysty. Edes koneellinen, teollinen omavaraisuus lähialueen tuotannon varassa ei ilmeisesti ole mahdollista, siksi että meillä ei ole siihen enää varaa. Näin sanoi talousguru Juhana Vartiainen eräässä haastattelussa, koskien niinkin ykiskertaisen asian kuin hengityssuojanten tuotantoa.  

Geologisessa mittakaavassa tämä mitä me pidämme nyt itsestäänselvänä ja ainoana mahdollisena elämäntapana, on kuitenkin aivan eilisen keksintöä. Kaikki se mitä on tapahtunut viimeisen 10 000 vuoden aikana on vielä uutta: Koko tämän ajan olemme eläneet jääkauden lopun aikaa, jäätiköiden sulamisen aikaa. Ilmastollisesti tämä lyhyt ajanjakso on ollut hyvin stabiili; meidän tekninen sivilisaatiomme ei ole vielä nähnyt tai kokenut mitään muuta ilmastotyyppiä. Mutta ajat muuttuvat; näyttää siltä että nyt meille on luvassa toisenlaisia kokemuksia.  

Pidemmän geologisen historian perusteella tiedämme että ilmastotyypit eivät ole pysyviä, vaan dyynamaisia, ja riippuvat lukuisista eri tekijöistä. Myös nykyinen leuto ilmasto on tilapäinen. Viimeisimmän suuren ilmastosyklin mukaan sen olisi pitänyt alkaa kääntyä seuraavaa jääkautta kohti, mutta nykyiset  ihmisen aktiviteetit ovat varmistaneet sen että tämän hetkisen muutoksen suunta on kohti pysyvää lämpenemistä. Tämäkään ei toki ole mitään uutta tällä planeetalla. Vielä eoseenikaudella (56-34 miljoonaa vuotta sitten) planeetan lämpötila oli useita asteita, ja jopa 10 astetta lämpimämpi kuin nyt. Missään ei ollut jäätiköitä, merenpinnat olivat ehkä 50 metriä korkeammalla kuin nyt, ja sub-trooppinen kasvillisuus ulottui eteläiseen Skandinaviaan.

Elämme muutoksen aikoja. Kehitys jatkuu aina sellaisiin suuntiin ja ratkaisuihin mitkä muuttuvissa oloissa ovat toimivia ja kestäviä. Ihmisenkin olisi hyvä nyt alkaa tosissaan pohtia, millainen elämäntapa pysyisi paikallisen ympäristön kantokyvyn rajoissa nykyisissä oloissa, ja olojen muuttuessa.

2 kommenttia “Oi aikoja …”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Niin, ylimalkaan me ihmiset pystymme havaitsemaan vain mennyttä aikaa. Erityisen konkreettisena se ilmenee tähtitaivaan suhteen. Niinpä kuvitelmat ja arvailut jopa olevasta eikä vain tulevasta rakentuvat koetun eli menneen varaan. No olisihan toki suhteellisuusteorian ”tulevaisuuskoneen” eli aikakoneen avulla mahdollisuus havaita tulevaisuuttakin, mutta sieltä paluu nykyisyyteen olisi paluuta menneisyyteen.

    Me täällä Utsjoelle koetamme nyt juuri rakentaa tuota ”Arktista aikakonetta” niin, että se voitaisiin vetää käyntiin jo 25.7. tätä vuotta.

    1. Kirsi Lehto sanoo:

      Menneiden maailmoiden miettiminen on kiiintoisaa sillä tavalla että sieltä kautta näkee että mikään mitä meillä on tällä hetkellä ei ole itsestään selvää, eikä triviaalia. Olemme tässä ajan virrassa missä kaikki mitä meillä nyt on, on seurausta siitä mitä oli vähän aikaa sitten, ja sitä ennen.

      Siitä Arktisesta aikakoneesta tulee hieno. Toivottavasti monet löytävät sen…
      Myös avajaisjuhlat 25.7……

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *