Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Mistä kaikki alkoi
Elämä tällaisena ihmisen näköisenä ei ole vielä kovinkaan vanhaa. Oma lajimme on ollut olemassa noin 200 000 vuotta – kahdella jalalla kävelevät jonkun verran ihmisen näköiset eliöt taas ehkä noin 6 miljoonaa vuotta. Sitä ennen, jonkinlaisia kädellisiiin kuuluvia, pikkuisia apinoita ja monenlaisia ja monimuotoisia muita nisäkkäitä eläimiä alkoi olla olemassa jo noin 200 miljoonaa vuotta sitten. Nämä yleistyivät sen jälkeen kun dinosaurukset paleltuivat kuoliaksi Chicxulubin törmäyksen aiheuttaman, noin 10 vuotta kestäneen vulkaanisen pimeän talven aikana, noin 66 miljoonaa vuotta sitten (https://www.pik-potsdam.de/news/press-releases/how-the-darkness-and-the-cold-killed-the-dinosaurs) – katsokaapas, tuolta sivulta löytyy myös linkki videoon missä näkyy tuon talven kesto ja lämpötilat.
Nuo varhaiset nisäkkäät taas olivat kehittyneet esinisäkkäistä, eli synapsideista. Näihin kuului esimerkiksi jo lähes 300 miljoonaa vuotta sitten elänyt, suurella selkäpurjeella varustettu Dimetrodonia, jota on joskus luultu virheellisesti dinosauruksiksi, mutta joka on paljon läheisempää sukua nisäkkäille kuin millekään matelijalle.
Tätä edelsivät taas monimuotoiset matelijat ja edelleen varsieväkalat. Nämä kaverit olivat ne jotka joutuivat kömpimään merestä kuivalle maalle, matalien rannikkovesien kuivuessa noin 370 miljoonaa vuotta sitten. Näitä edelsivät rustokalat, leualliset kalat, nahkiaisten tapaiset ympyräsuiset kalat, ja edelleen, alkeelliset selkäjänteiset jotka kehittyivät suuren monimuotoistumisen eli kambrikauden räjähdyksen aikoina, noin 540 miljoonaa vuotta sitten. Tuo vaihe tuotti monenlaisia liikkuvia eliölajeja, joilla oli jo olemassa jonkinlaisia tukirakenteita, kuten ulkoisia kitiinikuoria, tai tuo mainittu selkäjänne. Näitä monimuotoisia liikuntakykyisiä eliöitä edelsivät monimuotoiset, pehmeärakenteiset, esimerkiksi meduusojen, korallien ja pesusienten sukuiset ediakaran eläimet. Nämä asuttivat runsaslukuisina maailman merenpohjia noin 700 – 500 miljoonaa vuotta sitten.
Rihmamaiset punalevät olivat varhaisia monisoluisia eukaryootteja jotka kasvoivat maailman merissa noin 1200 miljoonaa vuotta sitten. Mutta vielä paljon vanhemmista sedimenteistä löydetään toisenlaisia fossiloituneita monisoluisia – eli sienirihmoja. Näitä kasvoi merien pohjalla jo noin 2.4 miljardia vuotta sitten. Voitaneen olettaa että mitkään eukaryootit, eli tumalliset eliöt, eivät voi olla juurikaan tuota vanhempia, sillä ilmakehän happipitisuus oli nousemassa vasta noihin aikoihin. Tiettävästi kaikki eukaryootit tuottavat energiansa hapettavan hengityksen avulla, ja tämän perusteella ne voivat elää vain hapellisessa maailmassa.
Kuitenkin, elämää on ollut olemassa paljon tätä ennekin. Monimuotoisia, ja jopa syanobakteerikasvustojen näköisiä fossiloituneita mikrobimattoja on säilynyt Barbertonin ja Pilbaran liuskeissa, ajalta 3,5 miljardia vuotta sitten.
Tätä vanhemmalta ajalta on säilynyt vain hyvin vähän mitään kiinteää maaperää, ja niinpä, niistä löytyy vain hyvin vähän jäänteitä mistään eloperäisestä materiaalista. Kuitenkin Länsi-Grönlannista, noin 3,8 miljardin vuoden ikäisistä Isuan sedimenttikallioista löytyy hiilihippusia, joiden uskotaan olevan eloperäisiä; näistä erottuu jopa mikroskooppisia rakenteita jotka näyttävät kerrostuneille hiilikalvoille (http://www.nature.com/ngeo/journal/v7/n1/abs/ngeo2025.html). Samalta seudulta, Kanadan Quebeckistä, löytyy 3,7 (tai ehkä jopa 4,3) miljardia vuotta vanhaa rautapitoista, basalttista merenpohjaa, joka sisältää hematiittifilamentteja ja –rakeita. Selvätikin, ne ovat jälkiä rautaa hapettavista ikivanhoista mikrobeista (http://www.nature.com/nature/journal/v543/n7643/full/nature21377.html). Ja yhdestä zirkonkiteestä, 4,1 miljardin vuoden takaa, löytyy myös hiiltä joka näyttää eloperäiselle (http://www.pnas.org/content/112/47/14518.abstract).
Elämää planeetalla on ollut jo ainakin noin kauan. Ehkä kauemminkin. Ei tiedetä tarkkaan miten se syntyi – mutta nyt näyttää jo mahdolliselle, että planeetan aivan varhaisessa vaiheessa syntyi tilanne, missä Maan vaipassa hajonnut vesi tuotti ilmakehään runsaasti vetyä, ja sen seurauksena pelkistävät olosuhteet jotka olisivat voineet tuottaa elämän tyyppistä, rikasta oraagista kemiaa (Bali E, Audetat A., Keppler H. 2013. Water and hydrogen are immiscible in Earth’s mantle. Nature 495, 220–222). Kaikkina aikoina, siitä lähtien, eliökunta on sopeutunut ja ollut tiukasti sidoksissa kallioperän ja ilmaston määräämiin olosuhteisiin.
Näistä koko planeetan aikuisista vuorovaikutuksista pidämme ensi elokuussa Erasmus-kesäkurssin Tuorlassa. Tarkemmat tiedot löytyvät linkistä Timetrek2017.utu.fi.
16 kommenttia “Mistä kaikki alkoi”
Vastaa
Vanhoja juttuja
Niin ne jo alkavat tulla tutuiksi, vähitellen. Esi-isämme, nimittäin. Eukaryoottien, eli tumallisten solujen alkuperä on ollut tieteelle suuri ja haasteellinen kysymys. Tutkijat ovat kuitenkin viime aikoina löytäneet ja tunnistaneet jo aika paljon jäämistöä mitä nuo varhaiset esi-isämme ovat jättäneet jälkeensä. Tuo jäämistö aukenee vain asiaan vihkiytyneille fylogeneetikoille, ja se muodostuu sellaisista geeneistä ja proteiineista jotka selvästi ovat tyypillisiä vain meille tumallisille eliöille. Näitä geenituotteita on kutsuttu ”eukaryootti-spesifisiksi proteiineiksi” (ESP), siitä ilmeisestä syystä, että niitä ei ole tavattu missään esitumallisissa eliöissä; tämä tarkoittaa, niitä ei ole tähän mennessä tavattu bakteereissa tai arkeoneissa. Ne kuitenkin esiintyvät kaikissa eukaryooteissa, ja ovat siis yhtä vanhoja kuin eukaryootit itsekin ovat. Nyt nämä tärkeät muinaissmuistogeenit alkavat kertoa tarinaa siitä mistä olemme polveutuneet.
Geenien ja genonien perusteella on ollut jo hyvän aikaa selvää että eukaryoottien keskeisen lisääntymis- ja proteiinisynteesitoiminnat ovat samaa alkuperää kuin arkeoneilla. Toisaalta, eukaryoottisolujen sisällä olevat mitokondriot ovat alunperin olleet, selvästistikin, itsenäisiä bakteereita. Tästä voidaan päätellä että tumallisten eliöiden linja on syntynyt siten että happea hengittävä proteobakteeri on tullut sisälle ja asettunut elämään arkeonisukuisen ”esi-eliön” sisällä, ja nämä molemmat komponentit ovat tuoneet omia ominaisuuksiaan uuden yhdistelmä-lajin geneettiseen repertuaariin. Mutta ongelmana on ollut se, että mistä ovat tulleet ne lukuisat eukaryoottien ”omat” ESP-geenit. Monet näistä geeneistä ovat olleet oleellisen tärkeitä eukaryoottien kehitykselle, sillä ne koodaavat mm. solujen jakaantumiseen ja tukirankaan liittyviä proteiineja (mm. tubuliinia ja aktiinia), vesikkelien muodostumiseen ja proteiinien kuljetusjärjestelmiin liittyviä proteiineita (mm. erilaisia ESCRT-proteiineita), proteinien hajotuksen liittyviä proteiineita (ubiquitin), kalvojen kaareutumiseen ja proteiinien kuljetusjärjestelmiin liittyviä proteiineita (RLC, TRAPP ja Sec23/24 proteiineja), ja lukuisia muita.
Pari vuotta sitten Thijs Etteman tutkimusryhmä Uppsalan yliopistosta julkaisi löydöksen: he olivat tunnistaneet joitakin ESP-geenien tyyppisiä geenisekvenssejä arkeoni-materiaalista, jonka he olivat sekvensoineet suoraan Atlantin pohjan sedimenteistä, Loki-linnaksi kutsutun merenpohjan savuttaja-alueelta. Löytöpaikkansa mukaan sieltä löydetty arkeoni-pääjakso sai nimekseen Lokiarkeota (Spang et al. 2015. Nature 521: 173-179).
Nyt tämä sama tutkimusryhmä on tutkinut lisää näytteitä Loki-linnan pohjasedimenteistä, ja löytänyt sieltä lisää Lokiarkeota variantteja. He ovat sekvenoineet näytteitä myös useista hyvin erilaisista ympäristöistä ympäri maailmaa – mm. useista kuumista lähteistä, vesialtaista Colorado joessa, White River suistoalueelta ja Århusin lahden pohjalta. Näistä on löytynyt lisää arkeonisekvenssejä, jotka nekin kantavat useita edellä mainittuja ESP geenejä (Zaremba-Niedwiedzka ym. 2017, Nature 541:353-358). Nämä arkeoni-kaverit ovat siis selvästikin – jos ei nyt ihan pikkuserkkujamme, niin kaukaista sukua kuitenkin!
Nämä löydetyt arkeonit ovat kaukaista sukua keskenään ja jakaantuvat erillisiin pääjaksoihin, eli phylumeihin. Löytäjät ovat nimenneet uudet löydökset nimillä Odinarkeota, Thorarkeota ja Heimdallarkeota; näistä viimeisimmän geenit ovat läheisintä sukua eukaryooteille. Lokiarkeotan kanssa ne yhdessä muodostavat Asgard –nimisen arkkeonien haaran. Ja nythän nämä alkavatkin jo kuulostaa hiukan tutuille: ne kaikki ovat pohjoismaisen mytologian jumaluuksia joita yhdistää Asgård ”kotipaikka”.
Eukaryoottilinja – tai päähaara – on lähtenyt kehittymään noin 2 miljardia vuotta sitten sellaisesta arkeoni-tyyppisestä lajista, jolla oli olemassa jo kaikki nuo erityiset ESP geenit. Myös kaikki Asgard-arkeonit ovat tämän saman yhteisen esi-isän jälkeläisiä, mutta ne ovat kehittyneet eri suuntiin, yksinkertaistumalla. Yhteisten geenien kokoelma kertoo siitä että yhteinen esi-isä oli jo varsin monimutkainen. Se linja joka sai sisäänsä energiaa tuottavan mitokondrion, se pystyi kehittymään yhä suuremmaksi ja vahvemmaksi, ja ylivoimaisen monipuoliseksi.
4 kommenttia “Vanhoja juttuja”
-
Jorma Kilpi sanoo:
Ovatko eukaryoottisolujen sisälle tulleet mitokondriot siis nimenomaan ollet alunperin itsenäisiä bakteereja, eivätkä siis esimerkiksi viruksia? Aiemmassa blogissasi oli kuinka virus menee bakteerin sisälle ja muuttaa sen lisääntymisalustakseen. Onkohan proteobakteeri mennyt esiarkeonin sisään samasta syystä? (Vai onko esiarkeoni vain syönyt sen?)
-
Kirsi Lehto sanoo:
… jees, tuo eukaryoottien mitokondrio-soluelin on ollut alunprin vapaana elävä bakteeri. Sitten esi-eukaryootti on ottanut sen sisäänsä mekanismilla jota kutsutaan ”fagosytoosiksi” – tavallaan, se on syönyt sen. Mutta sitten kävi niin ettei se pystynytkään sulattelemaan sitä, vaan tuo sitkeä bakteeri jäi elämään eukaryoottisolun sisään. Ei voida sanoa että bakteeri olisi mennyt sinne lisääntyäkseen – koska se ei lissäntynyt, ainakaan merkittävästi – tai no jaa, solujen sisällä on kyllä aika monia mitokondrioita, mutta eivät ne mitenkään hallitsemattomasti lisäänny. Paremminkin nämä kaksi solua ovat asettuneet hyvään sopuun ja yhteistyöhön keskenään.
-
-
Pentti S. Varis sanoo:
”Tumallisten eliöiden linja on syntynyt siten että happea hengittävä proteobakteeri on tullut sisälle ja asettunut elämään arkeonisukuisen ”esi-eliön” sisällä, ja nämä molemmat komponentit ovat tuoneet omia ominaisuuksiaan uuden yhdistelmä-lajin geneettiseen repertuaariin”
Tätä voisi leikillisesti sanoa horisontaalin geeninsiirron maksimiksi. Kiinnostava ongelma on myös se, mihin Kirsikin viittaa, eri mikrobien tai niiden osien kyky horisontaalin geeninsiirron tai muun yhtymisen tuloksena alkaa sopusointuisasti toimia yhdessä. Uusi, mielestäni mullistava tutkimustulos saattaa luoda valoa tähän kysymykseen. Geeneillä tai geenikollektiiveilla on nimittäin merkillinen kyky muunnella säätelytekijöitään seuraavassa kerrotulla tavalla:
http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/bakteeri_evoluutiomekanismi-27051
”Tuoreessa tutkimuksessa osoitettiin, että bakteerien geenit voivat siirtyä nopeasti yhdestä säätelytavasta toiseen korvaamalla oman säätelytekijänsä jollakin täysin eri perimäkantaa edustavan geenin tekijällä.”
”Osoitettiin lisäksi, että bakteereilla on kyky poimia ympäristöstään vaihtoehtoisia säätelytekijöitä genominlaajuisesti. Tällä kyvyllä on merkittävää vaikutusta geenien ilmenemiseen, ja sitä kautta bakteerien mahdollisuuksiin sopeutua elinolosuhteiden muutoksiin.”
Tärkeä puoli ongelmassa ei kuitenkaan ole tällä ratkaistu. Voidaan nimittäin edelleen kysyä, mikä tekijä tai ominaisuus elollisessa systeemissä saa aikaan niinkin oleellisiin muutoksiin johtavan sopeutumistarpeen
-
Kyllä tämä mikrobien geneettisen muuntelun ja sopeutumisen potentiaali on valtavan suuri. Onhan niillä paljonkin erilaisia DNA-korjailu ja rekombinointimahdollisuuksia olemassa, mm. se nyt paljon puhuttu CRISP-CAS systeemi tulee bakteerreilta. Mutta että ne osaisivat valita toisten lajien DNAasta itselleen sopivia säätelyalueita — se on tosi hämmästyttävää. Miten ne voivat tunnistaa niitä, tai miten ne voivat tietää että ne niitä tarvitsisivat (vanha vertaus: yhtä vähän kuin kala tietää tarvitsevansa polkupyörää). Nimittäin, käsittääkseni: mitkään lajit, koskaan, eivät pysty itse suunnittelmaan omaa evoluutiotaan. Ne vain sitten sattumalta säilyvät, jos ne sattamalta tekevät oikean suuntaisen sopeutumsireaktion. Tämä on vaikea kysymys.
-
”Tätä edelsivät taas monimuotoiset matelijat ja edelleen varsieväkalat. Nämä kaverit olivat ne jotka joutuivat kömpimään merestä kuivalle maalle, matalien rannikkovesien kuivuessa noin 370 miljoonaa vuotta sitten. Näitä edelsivät rustokalat, leualliset kalat, nahkiaisten tapaiset ympyräsuiset kalat..”
Italo Calvinon hienon astrobiologia-aiheisen kirjan ”Kosmokomiikkaa” novelli ”Vesisetä” kuvaa sykähdyttävästi juuri tätä vaihetta eliökunnan kehittymisessä
http://www.kiiltomato.net/italo-calvino-kosmokomiikkaa-le-cosmicomiche-1965-suom-1969/
On ilahduttavaa, että elämän syntyminen maapallolla näyttäisi alkaneen aikaisemmin, kuin viime vuosikymmeninä on yleisesti uskottu. Tällä on suuri merkitys jos lähtökohtaisesti ajattelemme Fermin paradoksaalin sekä Draken kaavan kautta kuinka yleistä/mahdollista elämä voi olla maailmankaikkeudessa. Tämä korostuu varsinkin ajatuksessa, että siitä syntyisi älyllistä elämää joka voisi/ pystyisi pohdiskelemaan ”onko siellä ketään”! Eli jos tämä jatkumo on toteutunut maapallolla: eloton materiaali/, aminohapot/, rna/dna jne. tuottaa älykkäitä olentoja huomattavasti nopeammin kuin aikaisemmin on uskottu lisää se myös muualla maailmankaikkeudessa mahdollisuuksia sekä ajallisesti sekä määrällisesti.
Nykyinen maapallolla esiintyvä hiileen perustuva elämä vaatii tietyntyyppistä ilmakehän koostumusta esim. typen/hiilen/hapen suhteen. Kuten ingressissä on käynyt ilmi saattaa myös maalle siirtynyt elämä olla huomattavasti aikaisempaa, kuin aikaisemmin on otaksuttu!
Lainaus:”Elämää planeetalla on ollut jo ainakin noin kauan. Ehkä kauemminkin. Ei tiedetä tarkkaan miten se syntyi – mutta nyt näyttää jo mahdolliselle, että planeetan aivan varhaisessa vaiheessa syntyi tilanne, missä Maan vaipassa hajonnut vesi tuotti ilmakehään runsaasti vetyä, ja sen seurauksena pelkistävät olosuhteet jotka olisivat voineet tuottaa elämän tyyppistä, rikasta orgaanista kemiaa”
Eli elämän mahdollisuus esim. Europpa-kuussa, marssissa sekä Proxima Centauri b-planeetalla kasvaa, koska elämän synnyn mahdollisuus syntyä suurenee, koska kynnys sen syntymiseen nykytietämyksemme mukaan pienenee. Itse olen toki sitä mieltä, että elämän syntyminen on todennäköistä siellä missä on edes jonkinnäköinen mahdollisuus sen syntymiseen (kunhan on riittävästi aikaa, mahdollisuuksia, epäonnistumisia jne.) eikä sen tarvitse välttämättä edes perustua hiileen…
Toisaalla maailmankaikkeudessa elämää syntyy sinne (meistä riippumatta) missä sitä on syntyäkseen, olemme siitä mitä mieltä tahansa!
Jees. Elämän syntyminen ei todellakaan riipu meistä. Eikä edes sen häviäminenkään; jossakin muodossaan elämä aina selviytyy, niin kauan kuin tämä planeetta pysyy olemassa…
Näin on Kirsi! Eli kun elämä kerran on syntynyt jonnekin sen säilyminen on hämmästyttävän sitkeää, vaikka olosuhteet muuttuisivat ratkaisevasti elämälle epäsuotuisiksi. Esim. maapallon lukuisista jääkausista huolimatta (viimeisin jääkausi on ”lasten leikkiä” niihin nähden mitä maapallo on historiansa aikana kokenut)on elämä säilynyt.
Esim. mikrobit, sienet sekä siemenet osittain (siemenien säilymistä rajoittaa kylläkin liika kuumuus/ kosteus)kestävät hämmästyttävällä tavalla.
Yhden teorian mukaan elämä ei olisikaan syntynyt maapallolla vaan olisi tullut meteoriitin mukana. Tällöin elämän olisi pitänyt kestää erityyppistä auringon/ tähtien säteilyä, ilmakehään saapuessaan valtavaa kuumuutta ym. joka sinällään on hyvin vaikuttavaa jos näin on tapahtunut.
Jees. Kestävyys, ja elossa säilyminen on juuri ne ominaisuudet jotka ovat valikoituneet aikojen saatossa. Tosin, avaruusolosuhteissa tämä Maan elämä ei säily, ei ainakaan pitkien aikojen yli, joten se ei ole voinut tulla, ei ainakaan kaukaa. Marsin etäisyydeltä kylläkin — mutta se vain laittaisi elämän syntypaikan hiukan sivummalle täältä.
Tähtien lähiohituksissa planeetta voisi ehkä siirtyä aurinkokunnasta toiseen ja viedä elämän mukanaan.Ainakin teoriassa.Eli elämä on voinut tulla tänne hyvinkin kaukaa ja voi tulevaisuudessa siirtyä täältä toiseen aurinkokuntaan.
https://fi.wikipedia.org/wiki/T%C3%A4htien_l%C3%A4hiohitukset
Voihan se olla että tämä tällainen elämä voisi avaruudessa adaptoitua toisillekin planeetoille. Kuitenkin, väittäisin nyt pessimistisesti näin: jos olisi sattunut niin harvinaislaatuinen tapaus että oma aurinkokuntamme olisi jo hyvin varhaisessa kehitysvaiheessaan (koska juuri silloinhan sen olisi pitäny tapahtua) viistänyt ihan lähekkäin toisen aurinkokunnan kanssa – niin olisi kyllä aika erikoinen yhteensattuma jos tuolla toisella aurinkokunnalla olisi juuri sopivalla etäisyydellä olemassa planeetta jolla olisi niin samanlaiset olosuhteet että samanlainen elämänmuoto voi asuttaa niitä molempia. Se olisi kerrassaan (uskomattoman) ainutlaatuinen sattummien summa — (mutta niinhän tietysti koko elämäkin voi olla).
Juu, juuri Kosmoksen mainitsemaan lähiohitukseen viittaan kommentissani. Kuten edellä on kommentoitu niin mahdollisuus on todella pieni, että lähiohituksessa voisi elämää siirtyä aurinkokunnasta toiseen vaan sittenkin (?). Yhden teorian mukaan lähiohitus olisi tapahtunut vasta äskettäin aurinkokunnan ikään suhteutettuna.
”Heitänpä ilmaan” vielä yhden mahdollisen tavan elämän siirtymisen aurinkokunnasta toiseen (vaikkakin vieläkin epäuskottavamman) eli aurinkokunnista karanneet planeetat. Jos lähtökohdaksi otamme, että periaatteessa mikrobit voivat elää lähes ikuisesti horroksenomaisessa tilassa karanneessa planeetassa, niin miksei tälläkin tavalla elämä voisi siirtyä. Ajanjakso kylläkin olisi käsittämättömän pitkä ja myös karanneessa planeetassa pitäisi olla jo elämää karatessaan.
Mahdollisuus, että Voyager 1 tai 2 tai esim. Pioneer 10:n kuuluisan kullatun infolaatan kanssa sattumalta osuu esim. miljoonan valovuoden jälkeen johonkin aurinkokuntaan on äärimmäisen pieni/lähes tulkoon olematon. Sittenkin se periaatteessa on mahdollista (jos niistä on enään silloin mitään jäljellä), että joku meille vieras sivilisaatio yrittää tulkita niitä todennäköisyyksistä huolimatta!
Kirsi. Tuo potsdamilainen ilmastosimulaatio on ristiriidassa sukupuuttodatan kanssa. Yleiskuvan asiasta saa vaikka Wikipedian pitkästä artikkelista (https://en.wikipedia.org/wiki/Cretaceous%E2%80%93Paleogene_extinction_event ). Sukupuuttoon kuolivat kasvissyöjät sekä maalla että meressä, eivät muut. Järvien ja jokien eliöitä ei sukupuutto juuri kohdannut, esimerkiksi Afrikan krokotiilit säilyivät hengissä. Tämä ei olisi mahdollista jos Afrikassa olisi ollut pakkasta.
Sukupuuttodata viittaa siihen että tappomekanismi oli pimeys, ei kylmyys. Kasvit kuolevat pimeyteen melko nopeasti, kasvukauden aikana joissakin viikoissa. Jos kesällä maasto peittyy esimerkiksi risukasan, puupinon tms. takia, alle oleva vihreys kuolee melko nopeasti. Kun kasvit kuolevat globaalisti, se tappaa kasvissyöjät. Kaikkiruokaiset säilyvät hengissä, samoin esimerkiksi etanat jotka syövät sienirihmoja, jotka lisääntyivät kuolleiden puiden rungoilla. Eventin jälkeen siitepölydatassa näkyy myös itiökasvien nousu (fern spike), kun saniaiset ja muut pioneerikasvit valloittivat entiset metsänpohjat. Kunnes taas siemenkasvit pääsivät voitolle.
Mikä tuossa ilmastosimulaatiossa sitten voisi olla vialla. Esimerkiksi se että rikkiaerosolien lisäksi stratosfääriin joutui paljon isompirakeistakin pölyä. Ehkä tuo karkeampi pöly keräsi itseensä pienemmät aerosolit ja tuli sitten alas melko nopeasti painovoiman avulla. Varmasti yläilmakehään joutui erilaisten heitteleiden mukana myös runsaasti H2O:ta, joka satoi alemmas lumena ja toi myös mukanaan pienempiä epäpuhtauksia.
Mielenkiintoinen pohdinta. Mutta epäilenpä nyt tulkintaasi: luulisin että tuo Chicxulubin törmäyksen nostattama pöly ei kuitenkaan pimentänyt maailmaa niin paljoa, että kasvillisuus olisi kuollut siihe – nimittäin ei ilmassa edes pysy niin paljoa pölyä, ainakaan pitkään, että maailma siitä kokonaan pimenisi. Koska pimeän pitäisi olla todella pimeää, ennenkuin kasvillisuus siihen kuolee; aika vähäkin valo riittää pitämään käynnissä fotosynteesiä. Sensijaan, lämpimien ilmanalojen kasvillisuus kylläkin kuolee heti jos lämpötila putoaa pakkasen puolelle. Ja sehän tiedetään jo meidänkin maamme histriasta, että siitä seuraa nälänhätä kasvissyöjille.
Ajattelisin näin: kasvit eivät kuolleet pimeään, eivätkä eläimet kuolleet (ei ainakaan kaikki) kylmään, koska molemmilla on olemassa toleranssia näiden suhteen. Mutta: kasvit kuolivat kylmään, ja sitten eläimet nälkään…
Krokotiilien kylmänsietokyvystä https://en.wikipedia.org/wiki/American_alligator toteaa ”American alligators are less vulnerable to cold than American crocodiles. Unlike a crocodile, which would immediately succumb to the cold and drown in water at 45 °F (7 °C), an alligator can survive in such temperatures for some time without displaying any signs of discomfort. This adaptiveness is thought to be the reason why American alligators are widespread further north than the American crocodile. In fact, the American alligator is found farther from the equator and is more equipped to handle cooler conditions than any other crocodilian. When the water begins to freeze, alligators stick their snouts through the surface which allows them to breathe above the ice.”
Tuon mukaan siis normaalit krokotiilit kuolevat jo 7 asteen lämpöisessä vedessä, paitsi Pohjois-Amerikan alligaattorit jotka elävät muita krokotiileja korkeammalla leveysasteella.
Niinpä, nuo vaihtolämpöiset eläimet ovat kovin lämpötilaherkkiä– siinä ilmastomallissa näytettiin että lämpötilat menivät pakkasen puolelle, ja käsittääkseni ihan merkittävän pitkäksi aikaa…
Eli turha pelätä krokotiileja koska niitä ei ole olemassa:-)
https://www.amazon.com/Universe-Droplet-International-Monographs-Physics/dp/0199564841
”Keskeisillä fysiikan aloilla kuten hiukkasfysiikalla, kosmologialla ja tiiviin aineen fysiikalla on merkittävä yhteys.
Moderni käsitys alkeishiukkasista (elektroneista, neutriinoista, kvarkeista jne.) on, että ne ovat perustavamman väliaineen, kvanttivakuumin eksitaatioita. Kvanttivakuumi on 21. vuosisadan uusi ”eetteri”. Sähkömagnetismi, painovoima ja heikon ja vahvan vuorovaikutuksen kentät edustavat kaikki kvantti-vakuumin erityyppisiä kollektiivisia liikemuotoja. Tiiviin aineen systeemeistä läheisimmin kvanttivakuumia edustaa supraneste 3He-A. Sen kvasihiukkaset ovat hyvin samankaltaisia kuin alkeishiukkaset, kun taas kvantti-vakuumin kollektiiviset moodit ovat analogisia fotonien ja gravitonien kanssa. Fysiikan keskeiset lait kuten esimerkiksi suhteellisuusteoria (Lorentz-invarianssi) ja mittainvarianssi ilmenevät kvanttinesteen lämpötilan laskiessa.”
Kvantti-informaatioteorian professori Vlatko Vedral esittää, että informaatiota ajatellessa on tehtävä mielikuvitushyppy. Tehdään siis mielikuvitushyppy ja ajatellaan, että maailman informaatio ”sijaitsee” kvanttivakuumissa ollen sen taustatekijä. Maailma kehittyy nyt informaation struktuuri struktuurilta ”realisoituessa” erilaisina objekteina suurin piirtein seuraavan esityksen mukaisesti
http://www.informationphilosopher.com/introduction/creation/
Ensimmäiset informaatiostruktuurit ilmenevät alkeishiukkasina kuten kvarkkeina ja elektroneina. Seuraavana ilmenevät atomit ja molekyylit, sitten galaksit, tähdet ja planeetat. Kaikissa näissä rakenteissa on nyt suunnaton määrä kvanttivakuumin informaatiota tiivistyneenä objektien kestäviksi muodoiksi ja niiden välisiksi fysikaalisiksi relaatioiksi. Nämä kosmiset informaatiostruktuurit ovat siinä mielessä ”passivisia”, että ne eivät normaalisti ota kvanttivakuumista (siis sen taustatekijänä olevasta kvantti-informaatiosta) itselleen oleellisesti uudenlaisia informaatiostruktuureja eivätkä siten oleellisesti muutu.
Seuraavien kvanttivakuumin informaatiostruktuurien olemus on jo biologinen. Niissä emergoituu aktiivisuus uusien informaatiostruktuurien vastaanottamisena ja prosessointina, tarkoituksenmukaisuus, elämä. Aktiivinen elämän informaatio ottaa kvanttivakuumista yhä komplisoidumpaa informaatiota ja prosessoi sitä tuloksen ollessa immateriaalinen tietoisuus, tietoisuus myös siitä, että kaikki meille ilmenevä on saman, kvanttivakuumin informaatiota kohdentavan luomisprosessin tulosta.
Although we call it cosmic creation, the very same steps create all life on Earth. But these biological structures are far from passive. They have the extraordinary active and emergent capability of replicating and processing information. They exhibit purposeful behavior.
Finally, those same steps are involved in our minds when we create a new idea! Information philosophy tells a story of cosmic and biological evolution that is one creation process all the way from the original matter to the immaterial minds that have now discovered the creation process itself!
Monista merkeistä on voitu päätellä, että lähes kaikilla elollisen kehitystasoilla on jo ainakin hiukkanen immateriaalia mieltä, tietoisuutta, jota ne ehkä jo hivenen prosessoivat. Esimerkiksi sileällä pöydällä selälleen käännetty kovakuoriainen tekee yhä uusia liikkeitä jaloillaan ja siivillään kunnes viimeinkin löytää tavoitteeseen johtavan liikeyhdistelmän..
https://www.amazon.com/Universe-Droplet-International-Monographs-Physics/dp/0199564841
”Keskeisillä fysiikan aloilla kuten hiukkasfysiikalla, kosmologialla ja tiiviin aineen fysiikalla on merkittävä yhteys.
Moderni käsitys alkeishiukkasista (elektroneista, neutriinoista, kvarkeista jne.) on, että ne ovat perustavamman väliaineen, kvanttivakuumin eksitaatioita. Kvanttivakuumi on 21. vuosisadan uusi ”eetteri”. Sähkömagnetismi, painovoima ja heikon ja vahvan vuorovaikutuksen kentät edustavat kaikki kvantti-vakuumin erityyppisiä kollektiivisia liikemuotoja. Tiiviin aineen systeemeistä läheisimmin kvanttivakuumia edustaa supraneste 3He-A. Sen kvasihiukkaset ovat hyvin samankaltaisia kuin alkeishiukkaset, kun taas kvantti-vakuumin kollektiiviset moodit ovat analogisia fotonien ja gravitonien kanssa. Fysiikan keskeiset lait kuten esimerkiksi suhteellisuusteoria (Lorentz-invarianssi) ja mittainvarianssi ilmenevät kvanttinesteen lämpötilan laskiessa.”
Kvantti-informaatioteorian professori Vlatko Vedral esittää, että informaatiota ajatellessa on tehtävä mielikuvitushyppy. Tehdään siis mielikuvitushyppy ja ajatellaan, että maailman informaatio ”sijaitsee” kvanttivakuumissa ollen sen taustatekijä. Maailma kehittyy nyt informaation struktuuri struktuurilta ”realisoituessa” erilaisina objekteina suurin piirtein seuraavan esityksen mukaisesti
http://www.informationphilosopher.com/introduction/creation/
Ensimmäiset informaatiostruktuurit ilmenevät alkeishiukkasina kuten kvarkkeina ja elektroneina. Seuraavana ilmenevät atomit ja molekyylit, sitten galaksit, tähdet ja planeetat. Kaikissa näissä rakenteissa on nyt suunnaton määrä kvanttivakuumin informaatiota tiivistyneenä objektien kestäviksi muodoiksi ja niiden välisiksi fysikaalisiksi relaatioiksi. Nämä kosmiset informaatiostruktuurit ovat siinä mielessä ”passivisia”, että ne eivät normaalisti ota kvanttivakuumista (siis sen taustatekijänä olevasta kvantti-informaatiosta) itselleen oleellisesti uudenlaisia informaatiostruktuureja eivätkä siten oleellisesti muutu.
Seuraavien kvanttivakuumin informaatiostruktuurien olemus on jo biologinen. Niissä emergoituu aktiivisuus uusien informaatiostruktuurien vastaanottamisena ja prosessointina, tarkoituksenmukaisuus, elämä. Aktiivinen elämän informaatio ottaa kvanttivakuumista yhä komplisoidumpaa informaatiota ja prosessoi sitä tuloksen ollessa immateriaalinen tietoisuus, tietoisuus myös siitä, että kaikki meille ilmenevä on saman, kvanttivakuumin informaatiota kohdentavan luomisprosessin tulosta.
Although we call it cosmic creation, the very same steps create all life on Earth. But these biological structures are far from passive. They have the extraordinary active and emergent capability of replicating and processing information. They exhibit purposeful behavior.
Finally, those same steps are involved in our minds when we create a new idea! Information philosophy tells a story of cosmic and biological evolution that is one creation process all the way from the original matter to the immaterial minds that have now discovered the creation process itself!
Monista merkeistä on voitu päätellä, että lähes kaikilla elollisen kehitystasoilla on jo ainakin hiukkanen immateriaalia mieltä, tietoisuutta, jota ne ehkä jo hivenen prosessoivat. Esimerkiksi sileällä pöydällä selälleen käännetty kovakuoriainen tekee yhä uusia liikkeitä jaloillaan ja siivillään kunnes viimeinkin löytää tavoitteeseen johtavan liikeyhdistelmän..
Wau!! Kaikki – kaikki – siis alkoi kvanttivakuumista… nöyräksi tekee…