Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Hyvä elämä??
Hyvä elämä? Mitä se on? Mikä on tärkeää eläville olennoille?
Se riippuu siitä kuka kysyy. Eliökunnalle ja lähes kaikille lajeille se on jotakuinkin sama kuin elämä itse. Elämän jatkuvuus, ja kaikki se mitä siihen tarvitaan. Riittävästi ravintoa, riittävästi suojaa, mukavat olosuhteet , aurinko paistaa, on riittävästi tilaa, oma reviiri, ja elämä voi jatkua suunnilleen samanlaisena eteenpäin.
Mutta mitä se on meille ihmisille? Meille vastaus on on ollut eri aikoina ja eri kulttuureissa hyvinkin erilainen. Lähes aina, kaikkina menneinä aikoina se on ollut suunnilleen noita edellä lueteltuja asioita, jotka sopivat kaikille lajeille. Jos asiat ovat olleet hyvin, elämän hyvyyteen on kuulunut se että se jatkuu samanlaisena eteenpäin. Jos olosuhteet ovat kamalat, niin siihen kuuluu toivo paremmasta. Toivo siitä että ahdinko, sota, sorto tai mikä tahansa uhka väistyy, tai piina helpottaa.
Nykyinen ihmisten yhteiskunta ei kuitenkaan tyydy tuollaiseen pelkän olemassaolon, toimeentulon ja kauniiden kesäpäivien nautiskeluun. Hyvän elämän mittarit ovat nyt hyvin erilaisia ja materialistisia, ja yleensä mittarina ovat ne ylellisyydet mihin meillä on varaa. Elämän hyvyyttä mitataan talouden tuottavuudella ja kasvukertoimilla, yritysten voitoilla tai poliittisilla kannatusluvuilla ja ihmisten ja yhteisöjen menestymisellä kaikenlaisissa kilpailuissa. Emme varmaan ajattele asiaa näin, mutta käytännössä me kilpailemme koko ajan siitä, minkä osuuden voimme saada kaikesta olemassa olevasta hyvästä itsellemme. Kilpailemme henkilökohtaisesti omassa lähiympäristössämme, mutta myös kansainvälisesti ja globaalisti. Kilpailu on se voima joka ajaa meitä eteenpäin. Menestyminen kilpailussa on meille hyvyyden mittari.
Kilpailuvietti – jota voisimme myös ahneudeksi kutsua – johtaa siihen että mikään ei riitä. Periaatteessa haluamme aina enemmän. Tämä on ehkä juuri se sisäänrakennettu luonteenpiirre joka on ajanut ihmisen nousua planeetan valtalajiksi. Se on ajanut sekä yksilöiden, ryhmien että koko lajinkin menestymistä: sen avulla on valloitettu maailma, otettu haltuun luonnonvarat ja tehty kaikki muut lajit ihmiselle alamaisiksi. Samat taipumukset kulkevat meidän perimässämme mukana koko ajan, ja niiden avulla me haluamme yhä tehokkaammin hallita ja vallita kaikkea mitä tämä planeetta tarjoaa. Meille elämän hyvyys toteutuu siinä että saamme yhä suuremman osan maailman resursseista itsellemme, ja että kulutamme enemmän. Tämän seurauksena koko yhteiskunta on rakennettu jatkuvan kasvun ajatuksen varaan. Tämä näyttää olevan ihmisen, tai ainakin teknisen sivilisaation ja markkinatalouden korkein tavoite.
Tämä on astrobiologisesti relevantti seikka siksi, että tämä pakkomielle on johtamassa meidän elämäntapamme umpikujaan.
Ääri-tehokkaaksi viritettty yhteiskunta on monimutkaisten vuorovaikutusten ja keskinäisten riippuvuuksien verkosto, joka pitää itse käynnissä itseään. Niinpä mikään sen osa ei voi pysähtyä eikä muuttaa toimintaansa, koska verkostolla ei ole varaa moiseen tehottomuuteen. Vajaatehoiset yksiköt tai yksilöt putoavat pois verkostostosta.
Nyt kuitenkin ulkopuolinen tekijä, Covid-19, on iskenyt koneistoon ja saanut sen hetkessä pysähtymään, ja polvilleen. Talouselämä haukkoo nyt henkeään. Mutta nyt kun se on pysähdyksissä, uusi käynnistyminen voisi tapahtua uusilla ehdoilla ja tavoitteilla. Tätä ajatusta ehdotellaan nyt monesta suunnasta.
Uuden suunnan hakeminen on keskeinen kysymys planeetan luonnonvarojen ja ympäristön kestävyyden kannalta, mutta myös ihmisten oman elämän laadun ja hyvinvoinnin kannalta. Mielenkiintoista keskustelua tästä aiheesta kuultiin tämänpäiväisessä Horisontti-ohjelmassa (https://areena.yle.fi/audio/1-50491438). Keskustelua kävivät kauppatieteiden tutkija Maria Joutsenvirta ja professori Arto O. Salonen, jotka ovat äskettäin julkaisseet aiheeseen liittyvän kirjan ”Sivistys vaurautena” (Basam books).
Näiden taloustieteilijöiden mukaan kasvava materialistinen kulutustaso eivät enää riitä pitämään yllä ihmisten tyytyväisyyttä ja elämäniloa pohjoismaisissa hyvinvointiyhteiskunnissa. Oman ajan käyttäminen turhan tuntuisten työtehtävien suorittamiseen ja vaurauden kartuttamiseen eivät enää tarjoa elämän tarkoituksen ja merkittävyyden tunnetta. Kasvottomien suuryhtiöiden palveluksessa ihmiset eivät voi sitoutua ja motivoitua työnstä tavoitteisiin; työn mielekkyyttä horjuttaa myös se että sen vaikutukset ovat viemässä maailmaa kohti totaalista kestävyyskriisiä.
Materialistisesti olemme maailman hyväosaisimpia ihmisiä, mutta elämäntapamme kuluttaa maailman resursseja verrattomasti enemmän kuin köyhempien yhteiskuntien elämäntavat. Tämä on merkittävä ristiriita esimerkiksi vanhemmille jotka haluavat tarjota lapsilleen kaikkea materialistista hyvää, ja samalla tiedostavat että tämä elämäntapa syö tulevien sukupolvien elämän edellytyksiä. Henkiseen kestämättömyyteen vaikuttaa myös tietoisuus maailman epätasa-arvosta: oma hyvinvointi on räikeässä ristiriidassa sen kanssa että suurin osa maailman ihmisistä elää toimeentulon rajoilla, suuressa köyhyydessä.
Jos elämäntapaan liittyvät isot kysymykset jäävät kysymättä ja miettimättä, elämän arvo ja ylevyys katoaa näkyvistä. Ihminen jää omassa elämässään statistin ja suorittajan rooliin, joka omilla toimillaan pitää yllä yhteiskuntaa ja sen kyseenalaisia arvoja ja tavoitteita. Ei voi sanoa että ihmisen elämä olisi merkityksetön, mutta hänen toimensa eivät ehkä tuota tyydytystä hänelle itselleen.
Joutsenvirran ja Salosen mukaan ihmisen elämän tyydytys kasvaisi jos voisimme avartaa hyvinvointikäsitettä, tai paradigmaa. Hyvinvointi ei perustukaan – ainakaan pelkästään – materialistisiin arvoihin ja kuluttamiseen, vaan kantaa ottavaan osallistumiseen. Sellaiseen sivistykseen, jossa ihminen mieltää itsensä merkittäväksi ja vastuulliseksi toimijaksi maailmassa.
Tätä tavoitetta varten ihmisen pitäisi laajemmin tiedostaa oma paikkansa sekä paikallisessa että globaalissa vuorovaikutusten verkostossa: meidän pitäisi ymmärtää omien toimiemme ja valintojemme merkitys maailmassa. Demokraattisessa päätöksenteossa meillä kaikilla on yksi ääni: sen avulla me osaltamme vaikutamme siihen, mihin suuntaan maailma kehittyy. Me vaikutamme myös jokaisen ostopäätöksemme kautta, oman asumisemme ja elämäntapamme kautta, sen kautta mitä ajattelemme ja miten otamme kantaa eri asioihin. Kaikki mitä teemme vaikuttaa kokonaisuuteen: Teoillamme ja mielipiteillämme me joko hiljaisesti hyväksymme vallitsevan tilanteen, tai sitten olemme omalta osaltamme (vaikka pienesti, mutta kuitenkin) muuttamassa maailmaa toisenlaiseksi. Tarvitaan visioita siitä millaisen maailman haluaisimme jättää jälkeemme.
Vastuun ottaminen omien toimien ja mielipiteiden vaikutuksista parantaa maailmaa, ja se myös palauttaa merkityksen yksilön omaan elämään. Ihmiselle tekee hyvää tehdä tekoja jotka pyrkivät säilyttämään elämän edellytyksiä ja parantavat tulevaisuuden näkymiä tällä planeetalla. Tuntuu hyvälle tehdä asioita joista jää positiivisia, eikä negatiivisia jälkiä. Nykyisten toimien pitää kestää kriittinen tarkastelu myös tulevaisuudessa.
Ottamalla täyden vastuun omien toimiensa ja mielipiteidensä seurauksista ihminen voi kasvaa täyteen ja tyydyttävään ihmisyyteen. Joutsenvirran ja Salosen mukaan tällainen sivistys on pääomaa jolla rakennetaan parempaa elämänlaatua, ja parempaa maailmaa, kaikille.
Astrobiologinen merkitys olisi se, että ihminen kehittyisi eliökuntaa tuhoavasta lajista eliökuntaa ylläpitäväksi lajiksi. Se olisi iso ero.
5 kommenttia “Hyvä elämä??”
Vastaa
Suuri Filtteri
Onko elämää olemassa muualla kuin täällä Maa-planeetalla? Onko mikrobitasoista elämää olemassa muilla taivaankappaleilla Aurinkokunnassa? Olisivatko edes jotkut kaukaiset eksoplaneetat asutettuja, niin että niillä rehottaisi jonkinlainen rehevä eliökunta? Olisivatko nuo eliökunnat jossakin tuottaneet myös älykkäitä, tietoisia ja teknisesti taitavia lajeja? Jos niin, olisiko galaksissa olemassa nyt muitakin sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen havainnointiin, ja viestittämiseen? Onko missään olemassa teknisiä sivilisaatioita jotka kykenevät kosmiseen matkailuun?
Nämä ovat astrobiologian peruskysymysiä; näistä koko astrobiologia on aikoinaan käynnistynyt. Giordano Bruno (1548-1600) oli ensimmäinen tähtitieteilijä ja erilaisten tieteiden yleismies (myös kylähulluna huijarina pidetty kavari), joka esitti että muita asuttuja planeettoja on olemassa. Kopernikuksen esittämän aurinkokeskeisen mallin perusteella hän uskoi että tähdet ovat kaukaisia aurinkoja, joiden ympärillä on planeettoja, joilla todennäköisesti on olemassa elämää, ja jopa ihmisen kaltaisia olentoja. Tämän itsepäisen väitteensä takia Bruno joutui kohtaamaan kuolemansa inkvisiition roviolla. Hänen aikalaisensa Galileo Galilei (1564 – 1642) myös kannatti Kopernikuksen aurinkokeskeistä mallia. Inkvisiitiota varoen hän ei kuitenkaan uskaltanut väittää että Aurinko olisi tavallinen tähti. Hänen maailmankuvansa pyöri auringon ympärillä, mutta tuokin harhaoppi johti kotiarestiin ja kirkon kiroukseen.
Geologi Norman Sleep on eräs maailman johtavista astrobiologeista, ja kertoo näitä vanhoja historioita mainiossa verkkokirjassaan Planetary Habitability, The First New Science of the Renaissance (https://gp25.stanford.edu/web-book). Tuo kirja on on hyvä katsaus koko maailmankuvan muuttumiseen viimeisen 400 vuoden aikana; astrobiologinen näkökulma on kulkenut mukana koko tämän nykytieteiden kehityksen ajan. Se on nyt viemässä meidän omaa maailmankuvaamme uusien oivallusten ja ymmärryksen aikakauteen.
Galileon aikaan maailmankuva avautui kohti avaruuden syvyyksiä: ensimmäisten kaukoputkien myötä tähtitieteilijät pystyivät havaitsemaan muita taivaankappaleita tarkemmin, niiden liikkeet ja etäisyydet, ja aurinkokunnan ja koko linnunradan rakenne alkoivat hahmottua myös teoreettisen ymmärtämisen kautta. Visionäärisimmät tieteen harrastajat päättelivät myös että Maa tai aurinkokunta eivät ole mitään erityisiä maailman keskuksia, vaan että todellisuus jatkuu samankaltaisena avaruuden muissa tähtijärjestelmissä. Tämä oli nimenomaan Brunon aikaansa edellä oleva visio. Sleep nimeää Brunon ensimmäiseksi astrobiologiksi.
Muut taivaankappaleet ovat kuitenkin niin kaukana, että tämän kysymyksen selvittäminen on näihin asti jäänyt vain pelkän teoreettisen pohdinnan aiheeksi. On vasta 55 vuotta siitä, kun ensimmäinen avaruusluotain (Mariner 4, vuonna 1965) lensi naapuriplaneettamme Marsin ohitse ja otti ensimmäiset ”lähikuvat” tuon planeetan pinnasta. Nämä, samoin kuin seuraavien Mars-luotainten lähettämät lukuisat kuvat osoittivat että Marsin pinnalla ei asu mitään suurimittaista eikä ainakaan älykästä eliökuntaa, kuten niihin asti ole oletettu. Pinta näytti täysin kuivalle ja elottomalle. Elämän etsimisen Marsista jatkuu kuitenkin edelleen. Tänä vuonna Marsiin tai sen kiertoradalle piti lähteä peräti viisi eri avaruusalusta, kaikkien niiden tavoitteena etsiä sieltä mikrobitasoista elämää eri menetelmillä (korona-epidemian takia lähdöt viivästyvät..).
1990-luvulta lähtien on myös pystytty havaitsemaan planeettoja muiden tähtien ympäriltä, ja nyt havainnot viittaavat siihen että jotakuinkin jokaisen tähden ympärillä on olemassa jonkinlainen planeettakunta. Brunon näkemys 400 vuotta sitten oli niiltä osin aivan oikea. Elämän merkkejä ei kuitenkaan vielä ole pystytty havaitsemaan miltään muulta planeetalta. Tähtien väliset välimatkat ovat niin suuret että planeettojen kaasukehien tai pinnan värien havaitsemiseen tarvitaan taas entistä herkempää ja tarkempaa kaukoputki-teknologiaa. Ehkä tällaisia havaintotarkkuuksia tullaan saavuttamaan Chileen rakennettavalla ELT-teleskoopilla, ehkä myös Maan keirtoradalla kiertävällä TESS-avaruusteleskoopilla. Jotakin ihan uusia havaintotarkkuuksia saavutettaisiin joskus tulevaisuudessa Kuun taakse rakennettavalla kaukoputkella …
Elämää jokatapauksessa haetaan kiihkeästi, ja uusia mahdollisuuksia sen löytämiseksi on avautumassa lähivuosina. Havaintotulokset – ovatpa ne sitten positiivisia tai negatiivisia – tulevat muokkaamaan maailmankuvaamme merkittävästi.
Jo aikaisemmin, viime vuosisadan alkupuoliskolla tutkijapiireissä on kiihkeästi pohdiskeltu mahdollisuutta sille että elämää esiintyisi yleisesti linnunradassa. Jos ajatellaan että tämä ainoa hyvin tuntemamme maailma, eli aurinkokunta ja planeetta Maa, eivät ole mitään erityinen poikkeustapauksia maailmassa, niin voidaan olettaa että olosuhteet muuallakin olisivat jotakuinkin samantapaiset. Tällä perusteella erityisesti monet fyysikot ja tähtitieteilijät ovat olettaneet että elämä voisi olla yleistä maailmankaikkeudessa.
Samanlaisella yleistämisen periaatteella on myös usein oletettu että elämä helposti kehittyy monimutkaiseksi, ja että se olisi tuottanut teknisiä sivilisaatioita jo monellakin planeetalla (näiden todennäköisyyttä on kvantitoitu esim. Draken yhtälön avulla, vuonna 1961). Ottaen huomioon maailmankaikkeuden pitkän iän (n. 14 miljardia vuotta) ja Maan syntyajan (n. 4,5 miljardia vuotta sitten), eliökuntamme pitkän iän (noin 4 miljardia vuotta) ja oman sivilisaatiomme nuoruuden (n. 50 vuotta) – olisi myös todennäköistä että linnunradan muut sivilisaatiot olisivat yleensä jo paljon meitä vanhempia, ja pidemmällä kehityksessään.
Samantapaisen ajattelun perusteella voisi myös olettaa että nuo muukalaiset pystyisivät jo hyvinkin tähtien väliseen matkailuun. Niiden voisi olettaa levittäytyvän tähdeltä toiselle, valloittavan alueita, tai ainakin näkyvän ja kuuluvan kosmisessa viestinnässä…
Mitään tällaisia ilmiöitä ei ole kuitenkaan havaittu. Omat havaintomenetelmämme ovat viime vuosikymmeninä koko ajan parantuneet, mahdollisia elämän vyöhykkeellä olevia Maan kaltaisia planeettoja on havaittu jo useita kymmeniä, ja avaruutta koko ajan seurataan ja havainnoidaan, mutta mitään teknologista aktiviteettia ei ole toistaiseksi havaittu millään suunnalla. Tekniset sivilisatiot – kuten kaikki muutkin elämän merkit – loistavat poissaolollaan.
Muukalaisten puuttuminen ihmetytti fyysikkoja jo viime vuosisadan puolivälin aikoihin, ja vuonna 1950 tämä turhaannus tuli ilmaistua Enrico Fermin kuuluisassa kysymyksessä: ”Missä ne kaikki ovat?” Ilmiötä on alettu kutsua nimellä Fermin paradoksi, ja myös nimellä Suuri Hiljaisuus. Tälle Suurelle Hiljaisuudelle on olemassa useita erilaisia selityksiä. Eräs selitys on Peter Wardin esittämä ajatus että kaikkia pitkälle kehittyviä lajeja, tai ainakin teknisiä sivilisaatioita kohtaa jokin ylipääsemätön este jonka takia ne eivät voi kehittyä eteenpäin. Hän nimesi tämä esteen Suureksi Filteriksi. Se todennäköisesti johtuisi siitä että liian itsenäisiksi ja teknisiksi kehittyvät lajit tuhoavat itse itsensä.
Suuren filterin tuottama umpiperä – ”Dead End” – olisi ankarin selitys Suurelle Hiljaisuudelle: hiljaisuus johtuu siitä että teknisiä sivilisaatioita ei ole olemassa missään oman aurinkokuntamme lähimaillakaan, eikä ehkä edes koko linnunradassa. Todennäköisyys siihen, että koskaan havaitsisimme toisen sivilisaation voi olla siis olematon, tai ainakin hyvin pieni.
Jacob Haqq-Misra, Ravi Kumar Kopparapu ja Edward Schwieterman pohtivat tämän mahdollisuuden tulkintoja ja merkitystä artikkelissaan ”Observational Constraints on the Great Filter” (Astrobiology 20: 572-579). Teorian mukaan voisimme päätellä oman teknisen sivilisaatiomme tulevaisuutta siitä, miten yleisiä muut tekniset sivilisaatiot ovat linnunradassa, ja miten pitkälle ne ovat onnistuneet kehittymään (tämä tietenkin edellyttäen että ylipäätään voisimme havaita mitään eliökuntia tai teknisiä sivilisaatioita).
Jos tulevaisuuden havainnot osoittavat että elämää esiintyy yleisesti erilaisilla elinkelpoisilla planeetoilla, mutta teknisiä sivilisaatiota ei edelleenkään voida havaita, tämä tarkoittaisi sitä että elämän synnyn ja teknisen sivilisaation synnyn välillä on jokin vaikeasti ylitettävä pullonkaula. Tuollaisia pullonkauloja voisi olla olemassa eliökunnan eri vaiheissa. Ensimmäinen niistä on tietenkin jo elämän synty, seuraava on elämän kehittyminen monisoluiseksi, seuraava voisi olla kehittyminen älykkääksi ja kommunikoivaksi (tietoiseksi) lajiksi, sitten teknologisesti taitavaksi yhteiskunnaksi. Seuraava suuri haaste voi olla se, miten kauan teknologinen sivilisaatio pystyy säilymään ja kehittymään eteenpäin. Jos se säilyy, se voisi kehittyä suuriin teknologisiin saavutuksiin esimerkiksi omassa planeettakunnassaan – ja tällaiset tekniset signaalit (planeettakunnan asuttaminen) voisimme ehkä hyvin havaita täältä etäältäkin käsin.
Seuraavia suuria ja haastavia harppauksia tekniselle sivilisaatiolle voisivat olla tähtien välinen matkustaminen, ja levittäytyminen muihin tähtijärjestelmiin. Tuon virstanpylvään jälkeen jo yksittäinenkin sivilisaatio voisi asuttaa merkittävän osan linnunrataa. Tätä ei ilmeisesti ole ainakaan tähän mennessä tapahtunut, joten tällaisia teknisesti taitavia lajeja ei liene olemassa. On myös mahdollista että avaruuden valloittamisessa on muita (fysiologisia, biologisia, teknisiä, taloudellisia, sosiaalisia, eettisiä – mitä tahansa) ehdottomia esteitä.
Jos joskus tulee mahdolliseksi havaita erilaisia elämän tai teknologian merkkejä kaukaisilta planeetoilta, nämä voisivat antaa jonkinlaisen ennusteen myös meidän oman sivilisaatiomme tulevaisuuden näkymistä: Jos eläviä planeettoja nähdään paljon, ja jos niillä havaitaan pitkälle kehittyneitä monimutkaisia (reheviä, monimuotoista biokemiaa ja monenlaisia eloperäisiä kaasuja ilmakehässä) eliökuntia, se tarkoittaa että elämä kehittyy helposti monimutkaiseksi. Jos tekniset sivilisaatiot puuttuvat, se tarkoittaisi että sellaisen kehittymismahdollisuudet ovat huonot. Olemme silloin yksi harvoista.
Jos taas havaitsisimme jonkinlaisia teknisiä signaaleja, jotka edustavat suunnilleen omalla tasollamme olevaa teknologiaa (esimerkiksi yöaikaan valaistuja planeettoja, runsaita radiosignaaleja) se tarkoittaisi että teknologiat voivat kehittyä suunnilleen tähän asti, mutta eivät pidemmälle. Silloin asiaan ehkä vaikuttaa jonkinlainen lainalaisuus (Suuri Filttreri), jonka takia liian pitkälle kehittyneet lajit tai niiden yhteiskunnat katoavat.
Jos taas havaitaan vain sellaisia eläviä planeettoja jolla on olemassa jotakin alkeellista biokemiaa, se tarkoittaisi että meidän planeettamme on poikkeuksellisen pitkälle kehittynyt, ja edellä muita. Samoin, jos elämää ei ollenkaan havaita, se tarkoittaa että Maa on se ainoa, tai yksi hyvin hyvin harvoista planeetoista, joilla elämä on lähtenyt käyntiin. Olemme yksin, ja olemme edelläkävijöitä. Tämä antaisi meille suuren velvollisuuden säilyä hengissä täällä omalla planeetallamme, ja pitää planeettamme hyvinvoivana, niin että se säilyy loputtoman kauan turvallisena kotina missä tekninen sivilisaatio, kaikkien muiden elämänmuotojen rinnalla, voi säilyä ja kehittyä eteenpäin.
Ehkä joskus tulevaisuudessa oman lajimme, tai meitä seuraavien lajien etuoikeutena on kuljettaa elämän alkuja muille planeetoille, ensin aurinkokuntaan, ja sitten muihin planeettakuntiin. Tämä kuitenkin edellyttäisi jotakin suurta varmuutta ja näkemystä siitä, että elämä on sellainen positiivinen voima jonka olemassaololla on jokin tarkoitus, ja jokin tehtävä maailmankaikkeudessa.
15 kommenttia “Suuri Filtteri”
-
Petri Tiusanen sanoo:
Nämä ovat mielenkiintoisia pohdintoja. Ajattelen, että kaikkivaltiaalla Jumalallakin on osansa maailmankaikkeuden syntyyn sekä elämään maapallolla ja mahdollisesti muilla planeetoilla. Kuvittelin aiemmin asian olevan niin, että Hän on laittanut joskus ”valot” päälle ja antanut maailmankaikkeuden pyöriä lakiensa mukaan. Nyt ymmärrän, että Hän on aktiivinen Jumala, joka on läsnä kaikkialla koko universumissa. Se on tietenkin Jumalan asia, onko elämää muualla. Raamatun mukaan sitä on tietenkin muissa ulottuvuuksissa, kuten taivaassa. Kun menneinä aikoina ajateltiin maailmankaikkeuden olevan pieni, niin jäikö myös Jumalan kuvamme pieneksi sen myötä, kun tietomme lisääntyi maailmankaikkeuden suuruudesta?
-
Kirsi Lehto sanoo:
Mielenkiintoista pohdintaa. Tuo Jumalan olemassaolo on tietenkin sellainen aihepiiri mistä tiede ei saa ollenkaan kiinni — tuo mainitsemasi seikka, eli vanhoista kulttuureista periytyvä jumala-kuva voi olla yksi syy siihen. Nykyään kuitenkin on olemassa hypoteeseja siihen suuntaan että jonkinlainen tietoisuus sisältyisi kaikkeen mitä on on olemassa… tällaiset mielikuvat voisivat paremmin vastata ihmisen kokomusta siitä miten maailmankaikkeuteen ja olemassaoloon näyttää sisältyvän jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus, eikä pelkkä kvanttiteoriaan perustuva satunnaisuus.
-
Kiitos hyvästä vastauksesta. Jonkinlaisesta filtteristä puhutaan myös Raamatussa, kuten Apostolien teoissa (17:26): ”Ja hän on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat.”
Nimittäin jos tämä ”ajat” ja ”rajat” koskee koko universumia.
-
-
-
Heikki Väisänen sanoo:
Galileo Galilein saama tuomio Katolisen kirkon oikeuslaitoksessa taisi johtua hänen omasta jekustaan.
Giardano Bruno poltettiin roviolla vuonna 1600, mutta 1623 uudeksi paaviksi nousi kardinaali Maffeo Barberini eli Urbanus VIII. Hän oli Galileon ihailija.Galileo julkaisi Paavin luvalla kirjansa ”Dialogi kahdesta maailmanjärjestyksestä.”
Paavin lupaan sisältyi vaatimus, että kirjassa esitetään argumentteja aurinkokeskisen järjestelmän puolesta ja sitä vastaan. Se toteutui.
Lisäksi siinä piti tulla esiin hänen oma näkemyksensä. Sen Galileo jätti pois.Paavi suuttui ja Galileo joutui ilmoittautumaan inkvisitiolle, joka tuomitsi Galileon elinkautiseen vankeuteen. Vaikutusvaltaisten ystäviensä avulla hänet armahdettiin sillä ehdolla, että on loppuelämänsä kotiarestissa. Ei saanut opettaa yliopistossa eikä julkaista mitään. Sai kuitenkin tavata vierailijoita ja julkaisikin tutkimustuloksiaan.
(Tähdet ja avaruuslehdessä 7/2006).Suuri Filtteri. Hmmm. Se on vain yksi selitys hiljaisuudelle. Ei parempi kuin muutkaan. Kuinka jokin kosminen luonnonlaki vaikuttaisi biologisten olentojen sivilisaatioiden mitä erilaisimpiin kulttuureihin? En usko tuollaiseen kosmiseen luonnonlakiin.
Mikäli lukuisilla planeetoilla olisi sivilisaatioita, ne kaikki olisivat kehittyneet täysin eri maailmoissa ja muodostaneet aivan erilaisia kulttuureja. Tuskinpa yksilöt olisivat biologialtaan edes ihmisen oloisia.
Yhdysvaltalainen antropologi Ruth Benedict julkaisi vuonna 1934 maailmankuulun kirjansa Patterns of Culture suomennettuna ”Kulttuurin muodot”. Benedict uskoi opettajansa Franz Boasin tavoin kulttuurin olevan ihmisten valinnan tulos. Kirjan mm. kuvaa Zuni-, Dobu- ja Kwakiutl-intiaanien yhteisöjä selvittäen eri yhteisöjen erilaisia tapoja ja kulttuureja.Jos fysiikan lakeja voisi muuttaa, ehkä tähtimatkustelukin onnistuisi. Reaaliaikainen kommunikointikin eri tähtijärjestelmien välillä vaatisi fysiikan lakien rikkomista.
Yhteys on esillä Ursula Le Guinin scifissä ”Pimeyden vasen käsi”. Toki siinä myös matkustetaan tähtien välillä. Parasta antia on kuitenkin kirjailijan kehittämä Talviplaneetan yhteiskuntakuvaus.-
Kiintoisia yksityiskohtia Galileon historiasta. Oma ajattelu on ollut todella vaarallista noina aikoina; onneksi ei ole enää!
Suuresta filtteristä: tuo idea ei suinkaan tarkoita mitään luonnonlakia joka johtaisi siihen että tekniset sivilisaatiot eivät voi kehittyä kovin pitkälle, vaan se on ajatus että sivilisaatiot eivät itse pysty elämään teknologisten keksintöjensä kanssa niin että ne säilyisivät pitkään, ja kehittyisivät yhä pidemmälle. Ne kompastuvat omaan teknologiaansa — onpa se sitten suoraan aseisiin, tai populaation kasvuun, tai planeetan kantokyvyn romahtamiseen. Olemme myös ihmiskuntana tämän haasteen edessä: miten kehittyä eteenpäin kestävällä tavalla.
-
-
Leo Sell sanoo:
Otaksun yksinkertaisimman vaihtoehdon, että 13,82 miljardia vuotta ei vielä ole ollut riittävä aikaväli pitkälle kehittyneen elämän synnylle. Kun yhden maapallonkin ”kukkaan puhkeamista” edelsi Aurinkokunnan kertymäkiekon ja siihen kasautuneiden alkuaineiden pitkähkö vaellus, niin saattaapi olla, että olemme ensimmäisten tähtien tähyilijöiden joukossa vain varhais-heränneisyytemme johdosta. Aurinkokuntia ja tarvittavia määriä räjähtäviä tähtijättiläisiä olisi onnellisimmassakin tapauksessakin voinut edeltää omaamme vain pari tähtisukupolvea. Lisäksi Galakseja on niin monia ja niin kaukaisia, ettemme ehkä koskaan tule saamaan noista etäisyyksistä ”yhtään rakkauskirjettä”!
-
Tämä on hauska ja positiivinen näkemys: vaikka yleisesti ajatellaan, jopa Draken kaavalla asiaa perustellen, että muiden sivilisaatioiden pitäisi olla pitkäikäisiä, ja sen seurauksena keskimäärin meitä paljon vanhempia — niin, kyllä vain: saman ajallisen historian perusteella voimme ajatella että elinkelpoisten planeettojen syntyminen on tullut mahdolliseksi vasta viime aikoina, ja planeettojen synnyn jälkeen ottaa taas aika paljon aikaa ja onnellisia sattumia että niiden pinnalle syntyy myös teknologiaan kykenevää elämää. Voisimme siis olla edellä kävijöitä… Ja vain aika (sadat – tuhannet – miljoonat vuodet) näyttää
miten tälle sivilisaatiolle käy. Tällä on varmaan olemassa kaikki mahdollisuudet menestyä, siitä huolimatta että maailma tulee muuttumaan merkittävästi.
-
-
Jorma Kilpi sanoo:
Oletan että lähimmän 20-30 vuoden aikana saamme tietää kohtuullisen varmasti onko omassa aurinkokunnassamme mikrobitason elämää muualla kuin maassa. Molemmat vaihtoehdot ovat äärimmäisen kiehtovia.
Tuolla aiemmassa kommentissa tuli esiin uskonto. Siihen liittyen ajattelin seuraavaa: koska uusi elävä olio voi syntyä vain edellisistä niin elämä muodostaa puurakenteen toteutuneessa historiassa. Suvullisen lisääntymisen takia esi-äidit ja esi-isät muodostavat erillisen puu-rakenteen ja on väistämätön tosiasia että näisä puurakenteissa on meille kaikille yhteisiä solmuja. Aatameja ja Eevoja on useita, mutta todennäköisesti he eivät ole eläneet samaan aikaan. Erityisesti Aatamit ja Eevat eivät ole olleet ainoita aikanaan eläneitä yksilöitä vaan heidän kanssaan on aina elänyt populaatio jossa on ollut niitä geenejä jotka ovat meille asti siirtyneet mutta joita ei ole ollut sinä aikana eläneessä Aatamissa tai Eevassa. Tästä tuli mieleeni, että suvullinen lisääntyminen voisi sisältää sisäänrakennetun suuren filtterin: lajin tulevaisuus on katkolla aina kun geneettinen perimä kapenee tai sopeutuu liikaa vallitseviin olosuhteisiin. Ne jotka tänään pärjäävät eivät automaattisesti tuota jälkeläisiä jotka pärjäävät huomenna muuttuneessa maailmassa.
-
Tuo geneettisen pohjan kaventumisen haitallisuus on erittäin tärkeä pointti. JO lajin sisäisen vaihtelun kaventuminen voi olla kohtalokasta siinä vaiheessa kun olosuhteet muuttuvat — mutta jos ne muuttuvat radikaalisti, niin koko lajin elinmahdollisuudet voivat kadota. Tämä on tosi tiukka filtteri.
Lukuisat lajit ovatkin kadonneet aikojen kuluessa, lähes kaikki niistä mitä koskaan on ollut olemassa. Pitkään säilyneitä monisoluisia elämiä ovat esimerkiksi siilit ja krokotiilit.
Tekniseen lajiin kohdistuvat valintatekijät ovat kiintoisa kysymys: onko tällainen laji kaikista herkkänahkaisin, niin että se ei pysty sopeutumaan mihinkään ankariin ja äkillisiin muutoksiin — vai onko se hyvinkin kestävä siksi että se pystyy suojautumaan. Mitäs arvelet?
-
Teknologian avulla lisätään oman lajin selviämismahdollisuuksia verrattuna muihin lajeihin, stabiloidaan oman lajin elinolosuhteita muiden lajien kustannuksella ja teknologiaa käytetään usein oman lajin geenipohjan kaventamiseen (sodat). Ajattelen, että tenkologian takia evolutiivinen paine muuttuu lajien välisestä kilpailusta enemmän lajin sisäiseksi kilpailuksi. Säilymisen ehtoja ovat lajin sisäinen resurssien jakaminen ja geneettisen perimän moninaisuuden vaaliminen. Nämä ovat vastakkaisia ehtoja kuin lajien välisessä kilpailussa on.
-
Teknologian kehittyminen sinänsä liittyy vakaisiin aikoihin. Olemme eläneet viimeisen 10 000 vuoden ajan jotakuuinkin vakaan ilmaston aikaa; ihmisen yhteiskunta on saanut rauhassa sopeutua juuri tähän. Resurssit on voitu käyttää teknologian ja hyvinvoinnin kehittelyyn. Viime aikoina on sanottu että ihminen ei ole enää luonnonvalinnan kohtaana – mutta tätä tilannetta olemme eläneet vasta hyvin vähän aikaa, eli vasta sen jälkeen kun tudit on voitettu antibiooteilla, ja ruokaa on ollut runsaasti. Siis noin viimeiset 80 vuotta. Jonkinlaiset valintatekijät edelleenkin vaikuttavat, mutta ne eivät enää liity fyysiseen kestävyyteen- joka siis lienee näinä aikoina alenemassa. Biologisessa säilymiskilpailussa emme varmaan ole enää ollenkaan vahvoilla, emme muuten kuin teknologian avulla. Mutta kysymys on: miten teknologia edistää kestävää kehitystä, pitkällä aikaälillä??
-
Ajattelen että teknologia voi edistää kestävää kehitystä pitkällä aikavälillä jos niin päätämme. Siihen tarvitaan enemmän ymmärrystä luonnosta ja kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus lisätä omaa ymmärrystään luonnosta. Ymmärrystä, ei pelkkää tietoa, pitäisi siis tuoda kaikkien saataville. Tieto esimerkiksi geenien olemassaolosta ja suvullisesta lisääntymisestä ei auta jos ei ymmärrä mitä seurauksia näillä tosiasioilla on.
-
… näin varmaan on. Ja tieto ja ymmärryskin ovat kyllä lisääntymässä, näinäkin aikoina, siksikin että tästä kestävyyskysymyksestä on nyt aika paljon puhetta. Kuitenkin tarvittaisiin jotakin ohjausta (poliittista päätöksentekoa, säätelyä, toimivia vaihtoehtoja, sitä että kestävä kehitys olisi jotenkin taloudellisesti edullista), jotta ymmärrys siirtyisi toiminnaksi.
-
-
-
-
-
Erkki Tietäväinen sanoo:
On totta, että ihminen lisää teknologian avulla oman lajinsa ylivertaisuutta muihin lajeihin verrattuna, mutta tekee sen vain vakaissa ja ennustettavissa olosuhteissa. Tekniikan apuun turvautumalla ihminen on nimittäin rakentanut itselleen ansan, liiallisen, jopa täydellisen riippuvuuden teknologiasta. Jos olosuhteet maapallolla muuttuvat niin radikaalisti, että ihminen menettää teknologian tuoman avun, erityisesti hyvinvointivaltioiden kansalaisille koittavat ankeat ajat. He eivät yksinkertaisesti osaa sopeutua maailmaan, missä ei ole sähkö-, lämpö-, ruoka- eikä terveydenhuoltoa.
Parhaat selviytymismahdollisuudet omaavat itse asiassa luonnonkansat ja niiden kaltaiset yhteisöt, joilla on tälläkin hetkellä kyky elää omavaraisesti ja teknologiasta vapaina. Mutta pieneksi kutistuu ihmiskunta, jos kohdalle sattuvat pitkän ydintalven kaltaiset olosuhteet. Ihmisestä, nykyisestä ravintoketjun huipusta, tulee vääjäämättä saalis (jos selviää nälkään ja kylmään kuolematta), koska nykyihmisen fyysiset ominaisuudet ja taidot eivät ole riittäviä puolustautumaan aseettomana oikeita petoja vastaan.
-
Erkki hyvä, siinäpä sen selvästi sanot. Me hyvinvointiyhteiskuntien ihmiset olemme hyvin haavoittuvaisia. Tai niin on ainakin tämä hyvinvointielämäntapa. Mutta minkäs teet?? Tämän yhteiskunnan jäsenillä ei ole mahdollista irrottautua tästä teknologia-riippuvuudesta. Iroonisesti, tämän yhteiskunnan olemassaolo ja eteenpäin kehittyminen jopa edellyttävät sitä että talous kasvaa, ja sen myötä meidän kaikkien riippuvuutemme tästä samasta ja yhteisestä ylläpitoverkostosta. Sekin on osa riskiä että koko (länsimaisen kansainvälisen hyvinvointi-) yhteiskunnan olemassaolo on kiinni samassa verkossa, ja sen häiriöt leviävät herkästi paikasta toiseen. Nyt olemme jo hiukan tällaisen kriisin kynnyksellä, kun korona heiluttaa kansantalouksia. Tämä ei kuitenkaan ole vielä mikään elintarvike- tai huoltovarmuuskriisi — tämä on vain kulutuskriisi – mutta voipa tässäkin jo näkyä miten yhteiskunnan stabiilisuus alkaa rapisemaan… Kuten sanot, parhaiten katastrofeista selviytyvät varmaan ne jotka ovat vähiten riippuvaisia —
-
Hyvä elämä niitä kertomiasi asioita. Määritelmässä hyvä vastakohtansa huono, joita vastakohtia elämässä kaikkialla löytyy. Ihmiset eivät aina itse oivalla mikä olisi itselle tai kokonaisuudellemme hyväksi ja tekevät virhearviointejakin.
Eläimetkin ihmisten tavoin hyvää hakevat ja sopeutuvat tilanteisiin jotka kertomiasi hyvää tuottaa kokemansa mukaan.
Akateemikko Hannu Mäkelä toimitti Samuli Parosen aforismikirjan Otavalla 1970-luvulla (kirjailijan ollessa jo kuolemansairaana);
Maailma on sana – joka tiivistelmä hyvin maailmaamme kuvaa.
Kaikki muodollisesti sanojen kautta määriteltävää ja ne sisällään totuuden ilmaisee vaikka uskomuksemme niihin vaihteleekin.
Hyvä, perusteltu kannanotto, Kirsi! Saman suuntaisia ajatuksia on tietääkseni taottu isoin kirjaimin toimitalon seinään: ”Tiedemiehenä minulla oli tapana ajatella, että suurimmat ympäristöongelmamme eli lajien kato ja ilmastonmuutos voidaan tieteen huippukeinoin ratkaista 30 vuoden kuluessa. Olin väärässä: suurimmat ympäristöongelmamme ovat itsekkyys, ahneus ja apatia. Niiden ratkaisemiseksi tarvitsemme niin hengellistä kuin henkistä pääomaa, sivistystä ja kulttuurien ymmärrystä, jotka muutamme viisaiksi teoiksi. Ja me tiedemiehet emme tiedä, kuinka sen tekisimme.” Tekstin on kirjoittanut amerikkalainen ympäristötieteilijä Gus Speth.
Olipa hyvin sanottu!
Näinä aikoina maailma kyllä liikehtii kovin levottomana, ja nimenomaan maailman ja asenteiden parantamisen suuntaan. Taantumuksen/(=itsekkyys, ahneus, apatia) voimat kyllä haraavat vastaan, mutta eipä tiedä, voihan se olla että elämme muutoksen aikoja. Ja muutos VOI kääntyä parempaan suuntaan. Ehkä ainoa tekijä mikä voisi vaikuttaa kääntymisen eduksi on se että maailmassa, ja kaikilla foorumeilla puhutaan enemmän siitä mikä on tärkeää. Puhutaan arvoista, eettisyydestä, planeettasysteemin rajoista ja kestävyydestä, tasa-arvosta, elämäntapakysymyksistä — ja hyvän elämän kriteereistä. Puhutaan siitä mikä on todella tarpeellista ihmisten ja ympäristön hyvinvoinnille, mikä on turhaa, ja mikä on haitallista… Tosin on niinkin että kellään ei taida olla vastauksia näihin ”mikä on” kysymyksiin — mutta puhumisen kautta asioita tulisi ainakin harkittua, eivätkä ihmiset ihan niin sokeasti harhautuisi jokaisen houkutuksen perään.
Yhdysvaltalaisen psykologi Abraham Maslow julkaisi vuonna 1943 tutkimuksessaan Theory of Human Motivation -teorian, jonka mukaan ihmisellä on perustarpeet, jotka tulee tyydyttää riittävässä määrin – ei välttämättä täydellisesti – ennen kuin ihminen alkaa etsiä tyydytystä ”korkeammille” tarpeille.
Fysiologiset tarpeen kuten ruoka – Turvallisuus – Yhteenkuuluvuus kuten ystävyys, rakkaus ja ryhmään kuuluminen – Arvonannon saaminen – Itsensä toteuttamisen tarpeet.
Viimeinen kuuluu harvoille. Suomalainen bussikusi tai keski-afrikkalainen maanviljelijä tuskin saavat itseänsä toteuttaa. Toimeentulevat taiteilijat, arkkitehdit ja tieteentekijät ovat heihin verrattuina luksusasemassa. Prix de Rome, CICA, Nobel –palkinnot kruunaavat ihmisiä, jotka ovat päässeet huipulle itsensä toteuttamisessa.
Minä en tunnusta ihmisyksilön halua sotia. Ihmisyksilön ahneutta en myöskään tunnusta. Toki ihmisyksilö on aina tarvinnut Maslowin tarvehierarkian fysiologisten tarpeiden tyydyttämistä. 1800 –luvulta alkaen alkanut, diplomaattisesti markkinataloudeksi kutsuttu kapitalismi taasen otti oman voitontavoittelunsa tyydyttämiseksi Maslowin neljännen portaan. Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla. Asuinalueen pysäköintialueella pitää olla naapuria kalliimpi auto, lapsilla ”äly” –puhelimet ja kaikkein köyhimmässäkin kodissa pieniä posliiniesineitä hyllyillä.
Oikeastaan ihmiskunnalla on ulkopuolinen taho määrittänyt hyvän elämän. Raamattu alkaa maailman luomisesta ihmisineen. Lopuksi Jumala totesi. että näin on hyvä. Jotta ihmiset eivät olisi robottileluja, he saivat vapaan tahdon. Pari sataa vuotta sitten alkaneen yhteiskunnallisen kehityksen järjestelmällisen epäoikeudenmukaisen analyysin taasen takia teki jumalaton Karl Marx. Ei se pystynyt pysäyttämään elämän huonoa kehitystä. Hyvään elämään ei taida olla paluuta, jos sitä kaikille olikaan orjayhteiskunnissa antiikin Kreikasta ja Roomasta alkaen.
(Kaipa tämä menee läpi uskonnosta ja politiikasta huolimatta.)
Tässä on mielenkiintoisia, ja hyvin oivallettuja näkökulmia. Mielenkiintoista tuo ”Ihmisyksilön luonnonmukaisen arvonannon tarvetta on kiihtyvästi pyritty korvamaan tavaroilla”. Näin lienee: korkeampi kulutustaso on aina ollut osoiteuksena ihmisen varallisuudesta ja pystyvyydestä, ja sen kautta tuntunut myös tarpeelliselle ja ansaitulle. Ja sekin on mielenkiintoista, että tämä ihmisten henkilökohtaisen arvostuksen tarve toimii hyvin markkinatalouden voitontavoittelun välineenä; samoin tietysti tuo voitontavoittelu sekin onnistuessaan tuo varmasti arvostusta.
Yhteiskuntamallina markkinatalous/kapitalismi on varmasti tehokkaasti ajanut yhteiskunnan ja teknologian kehittymistä, vaurastumista, jopa demokratian kehittymistä ja sitä kautta myös vastuullista lainsäädäntöä. Meidän on kiittäminen kapitalismia siitä että kaikki täällä on nyt niin hyvin kuin on. Kuitenkin, haluaisin lainata tähän Pertti Salolaista, kokoomuslaista luonnonsuojelija-poliitikkoa, joka ”Itse asiassa kuultuna” ohjelmassa sanoi jotenkin niin että kapitalismi on mennyt pilalle. Tämä sanonta liittyi nykyiseen maailman tilaan, missä erilaiset talouselämän toimijat maksimoivat voittojansa niin, että tuotanto tapahtuu aina siellä missä se voidaan tehdä halvimmalla, haittavaikutuksista välittämättä. Tämä toiminta on tietenkin kapitalismin periaatteiden mukaisesti aivan oikein – mutta samalla se vie koko järjestelmän siihen, että sekä tuotanto että sen haittavaikutukset paisuvat hallitsemattomasti. Käsittääkseni Salolainen tarkoitti, että kapitalismi voisi toimia hyvin koko planeetan eduksi, jos vain se olisi riittävän poliittisen lainsäädännön valvonnassa. Siis, hyvä renki, mutta huono isäntä.