Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- toukokuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Kauneuden evoluutio
Olen eri tilanteissa tullut maininneeksi miten nautin luonnon kauneudesta. Siis siitä miten kauniina näen pienen pienten piilevien symmetrian, kukkien muodot ja värit, lintujen sulkien iridesenssit ja muut värit, kalojen hampaistot ja trooppisten lepakoiden naamarakenteet. Kauneus tai harmonisuus jatkuu äänimaailmaan lepakoiden ultraäänistä lintujen lauluun ja erilaisiin veden päällisiin ja alaisiin infraääniin. Elämä on mielestäni kaunista ja voin istua tuntikausia mikroskoopin ääressä, syksyisen metsän melkein täydessä hiljaisuudessa ja kesäisellä kukkakedolla ja nauttia siitä kauneudesta. Taivaskin on kaunis, mikä viittaisi että kauneus olisi puhtaasti katsojan silmissä ja mielessä.
Mites se asia nyt oikeastaan on? Onko evoluutiolla jotain vaikutusta kauneuden tuottamisessa? Mitä kilpailuetua se tuottaa? Pienissä yksisoluissa kuorellisissa tai kuorettomissa levissä ilmenee säteittäis- tai jonkinlaista pallosymmetrisyyttä. Suuri hierarkinen järjestyneisyys on helppo mieltää kauniiksi ja ja käytännölliseksi. Isojen eliöiden kauneus selitetään helposti sillä tavalla että se syntyy biologisen valinnan seurauksena jollain tavalla. Eiks niin? Komeampi yksilö saa parhaan mahdollisuuden jatkaa sukua. Joskus valitsija on koiras ja toisilla lajeilla naaras.
Mites sitten riikinkukko ja fasaanit? Niiden koirailla on komeat pyrstöt, jopa niin komeat että itse Darwin kauhistui. Mitä kilpailuetua tuollaisesta pyrstöstä voisi olla – onko se vain naaraiden turhamaisuus joka ajaa näitä lajeja komeiksi. Entä sitten paratiisilinnut. Ne ovat huikean hienoja. Onko niiden ylivärikäs höyhenistö ja upeat höyhenrakenteet evolutiivisesti tarpeellisia tai edullisia? Kauniita ne ovat, mutta onko niistä todellista kilpailuetua? Vai onko se taas se naaaras joka tykkää katsella toinen toistaan kauniimpia koiraita?
Jos pysytään edelleen Australian ja Papuan sademetsien linnuissa sieltä löytyy toinen mielenkiintoinen linturyhmä, lavastajalinnut. Satiinilinnut rakentavat pesän sinisestä. Siis sinisestä. Siihen kelpaa mikä tahansa sininen. Ennen muinoin ne saattoivat olla kukan terälehtiä, ja perhosen siipiä. Nykyisin tavallisemmin sinisiä pullonkorkkeja ja pillejä. Aivan upeasti rakennettuna ja asetettuna. Ne vaativat sinistä. Siis todella vaativat. Niin voimakkaasti että vankeudessa kuten eläintarhassa ovat valmiita tappamaan sinisen linnun jotta saisivat pesäänsä sinistä. Onko siis oikeasti niin että nimenomaan sinisellä olisi kilpailuetu? Suurin sinisen määrä ei kuitenkaan näytä takaavan suvunjatkamismahdollsuutta. Siihen näyttää vaikuttavan myös pesän rakenteellinen kauneus ja harmonia, mutta ennenkaikkea koiraan soidintanssi, jonka on parasta olla sopivan hyvä. Ylisuorituksesta naaras ei pidä.
Mitä tässä oikein on lintujen mielessä koettaako koiras oikeasti tehdä taiteellisen rakennelman, jonkinlaisen rakkauden temppelin ja naaras arvoi rakennelmaa mutta myös koiraan hyvää mutta rehellistä soidinta.
Niin ja sitten toiset lavastajalintulajit rakentavat hurjan taidokkaita pesiä omilla variaatioillaan. Jos ne olisivat ihmisten rakentamia ne olisivat ilman muuta taidetta. Omien taiteellisten rakennelmien puolustamiseksi linnut toimivat melko hölmösti altistaen itsensä saalistajille. Miten tässä toimii darwinistinen evoluutio?
Kauneuden ja harmonian etsintä ei rajoitu pelkastään näköön vaan myös ääniin. Ryhävalaskoiraat laulavat kuin satakielet, vain vähän hitaammin. Silloin kun ne laulavat ei naaraita ole lähelläkään, siis ei tuhansien kilometrien päässä. Miksi ne laulavat, sitä ei tiedetä, mutta voisikohan se olla samankaltainen asia joka jo tiedetään ja todetaan jo kansanlaulussa: ”Pikkulintu riemuissaan lauleleepi onneaan.”
Onko siis niin että evoluutioon kuuluu korkeammilla eläimillä sellaisia piirteitä kuin taiteellisuus: koetetaan tehdä asioita kauniisti, ei pelkästään suvunjatkamistarkoistuksessa vaan puhtaasta kauneuden kokemuksesta, ilosta ja riemusta, ehkä jonkinlaisista tunteista.
Tähän kirjoitukseen antoivat aiheen omat kokemukset, tieteelliset paperit
http://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC3091979/?report=reader
ja tämän päivän esitelmä Taalintehtaalla festival NorPas -tapahtumassa, jossa David Rothenberg puhui kauneuden evoluutiosta.
http://www.festivalnorpas.org/2015/tapahtumat/tapahtumat/david-rothenberg/
Vaikka taiteellisuus ei vastaa teknisesti puhe- tai kirjoitustaitoa, voisiko muiden olioiden taiteellisuuden ymmärtäminen luoda kanavia lajienväliseen kommunikaatioon?
”Onko evoluutiolla jotain vaikutusta kauneuden tuottamisessa? Mitä kilpailuetua se tuottaa?”
Rupikonnauroksen mielestä tuskin on olemassa kauniimpaa ilmestystä, kuin rupikonnanaaras talvihorroksen päätyttyä. Eri asia on sitten se, välittyykö tuo sama kauneuskokemus muille lajeille?
En oikein jaksa uskoa siihen, että kauneus-käsite olisi luomakunnassa universaali asia, eli että samat tyyliseikat herättäisivät ihastusta läpi eri eläinlajien. Ihminen on ehkä poikkeus siinä mielessä, että hän kykenee käsittelemään aivoillaan abstrakteja asioita, näkemään ”kauneutta” ympäröivässä luonnossa (kuten Petri blogissaan hyvin kuvasi), ja jopa luomaan sitä itsekin musiikin, kuvaamataiteen, ym. välityksellä.
Ainoa mielekäs kilpailuetu, jonka kauneuden evoluutio mille tahansa lajille voi antaa, liittyy suvun jatkamiseen ja hengissä pysymiseen. Sattuman oikusta monet näistä tuotoksista ovat myös ihmissilmälle kauniita (fasaani, riikinkukko ym.) Lisäksi on muistettava se tosiasia, että evoluutio on tuottanut lukuisalle joukolle eläinkuntaa sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat ”kauniita”, mutta jotka eivät anna kantajalleen mitään erityistä etua; ne vain ovat sattumalta olemassa.
PS: Kirjoitin Petrin blogista, piti tietenkin olla Marko! Sorry.
Lujuusopin opettaja painotti, että tarkoituksenmukainen rakenne on kaunis. Olen huomannut sen pitävän paikkansa. Yli tai alimitoitus pistää silmään. Jos vasaran varresta tekee liian paksun, siinnä silmä sairastaa.
Eli kauneudella on luonnonlaeista johtuva perusta. Ei se ole sattumaa.
Jos eläisimme planeetalla, jossa painovoima olisi kaksinkertainen maahan verrattuna, eläinten rakenteet, mittasuhteet ja kauneusarvot olisivat erilaiset. Luultavasti myös äänimaailma.