Arkisto
- syyskuu 2020
- elokuu 2020
- kesäkuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- helmikuu 2020
- tammikuu 2020
- joulukuu 2019
- marraskuu 2019
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- toukokuu 2019
- huhtikuu 2019
- maaliskuu 2019
- helmikuu 2019
- tammikuu 2019
- joulukuu 2018
- marraskuu 2018
- lokakuu 2018
- syyskuu 2018
- elokuu 2018
- heinäkuu 2018
- kesäkuu 2018
- toukokuu 2018
- huhtikuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- marraskuu 2017
- lokakuu 2017
- syyskuu 2017
- elokuu 2017
- heinäkuu 2017
- kesäkuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- joulukuu 2016
- marraskuu 2016
- lokakuu 2016
- syyskuu 2016
- elokuu 2016
- heinäkuu 2016
- kesäkuu 2016
- huhtikuu 2016
- maaliskuu 2016
- helmikuu 2016
- tammikuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- elokuu 2015
- kesäkuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- kesäkuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Hiilipohjaisen elämän ylivoimaisuus?
katselin tuossa Prismadokumenttia science-fiktion historiasta – miten monenlaisia koneellisia elämänmuotoja ihmiset ovatkaan osanneet kuvitella ja kauhistella; kaikkihan ne ovat olleet vihamielisiä ja brutaaleja planeetanvalloittajia. Mutta herääpä tästä kysymys: voisiko elämä oikeasti olla koneellista? Voisiko? Miksi ei??
Teknisesti suuntautuneet ihmiset ovat monesti koettaneet kuvitella kone-elämää – eli robottia joka pystyisi kopioimaan ja ylläpitämään itseään. Tällaisen konekonseptin julkaisi ensimmäisenä matemaatikko John von Neuman, joka 1940-luvilla visio robottia, joka pystyisi kasaamaan itsensä aina uudestaan ja uudestaan valmiina olevista varaosista. Konseptia kutsutaan von Neumannin koneeksi.
Voitaisiinko nyt ajatella että jonkinlaisista mekaanista osista tai vaikka mineraalikiteistä voisi jollakin konstilla kasaantua mekanismi jolla olisi kyky rakentaa kopioita itsestään. Tämä sitten kehittyisi evoluution kautta monimuotoiseksi, millaiseksi vain. No – mineraalikiteistä ei kyllä synny mitään muuta kuin lisää samanlaisia kiteitä, joiden rakenne määräytyy tarkkaan kyseisen mineraalin atomin tai molekyylin koosta ja rakenteesta. Monimutkaisempien rakenteiden synnyttämiseen tarvittaisiin ilmeisesti jonkinlaista fiksua suunnitteluapua: esimerkiksi tietokonerakentajat voisivat koettaa rakentaa koneen joka kopioi itseään, valmiiksi annetuista komponenteista. Energiansa se voisi kerätä valokennoilla, tai virittyvillä mineraaleilla, niinkuin muutkin omavaraiset elämänmuodot (kasvit ja levät) tekevät. Voisiko tälläinen kopioituva kone synnyttää loputtomasti pysyvän ja kehittyvän elämänmuodon?
Ehkä voisi, tai sitten ei. Olennaisena ongelmana tuollaisen koneen elossapysymisessä olisi että silläkin pitäisi toimivat komponentit (puolijohteet, magneettisirut .. mitä kaikkea, ruuveja ja muttereita) saatavana siinä ympäristössä missä se on olemassa. Tai sen pitäisi osata valmistaa näitä ympäriltä saatavista aineista (metalleista??? puolimetalleista?? orgaanisista komponenteistea??). Jos komponentteja oli alun perin runsaasti tarjolla, koneen ainakin pitäisi kehitellä paitsi kokoamislinja, myös purkulinja, ja purkurobotteja, jotta se voisi kierrättää osiaan uusiokäyttöön. Koneiden loputtoman pitkästä ”eliniästä” ei olisi hyötyä niiden kehitykselle (paremminkin haittaa) koska vanhoja koneita pitäisi purkaa pois tieltä. Uusien rakentaminen puolestaan olisi välttämätöntä koska vain se ajaisi evoluutiota. Mutta miten luonnonvalinta voisi toteutua? Koneet eivät varmaankaan taistelisi keskenään? Vai suorittaisivatko ne jonkinlaista rationaalista ja altruistista uusimista, esim. kierrättämällä ja päivittämällä konekannan aina tietyn ajan välein.
Entä mikä olisi yksittäisten koneiden kontribuutio lajinsa kehittämiseen? Rakentaisivatko ne jälkeläisiä itselleen siten että ne pyrkisivät korjaamaan kaikki havaitut puutteensa? Vai tapahtuisiko niiden päivitys liukuhihnalla, jonkin yhteisen ja testatun ohjeen perusteella? Kehitystä ei ohjaisi luonnonvalinta, vaan konevalinta. Yksittäiset koneet eivät taistelisi tai kilpailisi oman konekohtaisen linjansa puolesta, vaan käyttäytyisivät yhteisöllisesti kuten kollektiiviset yhdyskuntaeläimet.
Digitaalisten tiedostojen kopioinnissa ei varmaankaan tapahtuisi virhetiä jotka ajaisivat lajin kehitystä? Pitäsikö muutoksia siis hakea satunnaisvaihtelun avulla? Tai muutokset olisivat tarkoin harkittuja ja hallittuja – mutta ainakin luovuus puuttuisi tästä prosessista; suunnittelu ei ehkä pystyisi tuottamaan mitään kovinkaan uusia ratkaisuja yllättäviin tilanteisiin.
No, mitä toimintoja jäisi yksittäisten koneiden hoidettavaksi – mikä olisi niiden ”elämäntehtävä”? Olisiko se kenties raaka-aineiden hankkimista ja kokoamista, liukuhihnatyötä, tuotantoa? Ja joillekin fiksummille koneille se olisi suunnittelua ja ohjelmointia? Voisivatko ohjelmoijat keksiä uusia toimia uusille koneille? Olisivatko ne luovia? Vai toimisivatko kaikki koneet ohjelmien testauskappaleina? Tätä kautta luonnonvalintakin voisi toteutua…mutta kuka tekisi valinnan? Konemaailmassa tarvittaisiin siis myös robotteja päättäviin tehtäviin: politiikoiksi ja johtajiksi.
Koneille siis kehittyisi bio-elämästä poikkeavia evoluutiomakenismeja. Kone-evoluutio voisi edetä vaikka komponettien vaihtamisen kautta, ilman yksilöiden kuolemaa, siten että niiden tietoisuus siirtyisi ikuisesti kovalevyltä toiselle. Koneet voisivat ehkä valita mihin suuntaan ne haluaisivat ”konekohtaisesti” kehittyä – voisi käynnistyä koneiden ”kulttuurievoluutio”. Entä olisiko koneiden maailmassa mitään arvoperusteita: olisiko niillä kaikilla tasa-arvoiset mahdollisuudet tehdä valintoja – olisiko kaikilla saatavana samalla tavalla komponetteja ja päivityksiä?
Mutta yksi ilmeinen olgelma olisi ainakin se että raaka-aineiden saatavuus tulisi rajoittavaksi tekijäksi konekannan kasvulle. Hiilipohjaisen elämän komponentit saadaan tuotettua kierrätysmateriaalista – eli hiilestä, hapesta, vedystä ja pienenstä määrästä mineraaliravinteita. Nämä kiertävät todella helposti, toiset ilman, toiset veden kautta. Koneiden mineraalikomponentit eivät kiertäisi ainakaan näin helpoisti, mutta niilläkin voisi toimia tehokas mineraalien kierrätys sulatuksen ja prosessoinnin kautta. Ja piitä ja alumiinia olisi varmasti helposti saatavana. Jalometallit tai muuta harvinaiset alkuaineet olivat varmasti kasvua rajoittava komponetti, kuten hiilipohjaisella elämällä ovat fosfori ja rauta.
Ja elektromagneettiset pulssit ja auringon koronamassapurkaukset tietäisivät jonkinasteista massatuhoa, tai pahimmillaan sukupuuttoa.
Kaiken tämän perusteella voisi kait ajatella että konemaailma voisi kehittyä ja pärjätä ihan hyvin. Toistaiseksi ihminen ei ole pystynyt rakentamaan alkeellisintakaan von Neumannin konetta – mutta ehkä se tulee sitten sen keinoaläyn räjähdyksen myötä…
18 kommenttia “Hiilipohjaisen elämän ylivoimaisuus?”
Vastaa
Astrobiologian filosofisia ulottuvuuksia
Terveisiä Vilnasta. Olin siellä viikko sitten ensin European astrobiology campus – nimisen ERASMUS-hankkeen kokouksessa, sitten Life-Origins nimisen COST hankkeen kokouksessa. Ei tullut mitään ihan mullistavan uusia asioita vastaan. Edelleen keskustellaan kovasti näistä isoista avoimista kysymyksistä, kuten mikä olisi elämän synnylle sopiva ympäristö, mitkä ovat elinkelpoisen planeetan edellytykset – ja miten ja missä järjestyksessä eliökunta on haarautunut silloin varhaisessa alussaan. Kiehtovia juttuja.
Mutta erityisen mielenkiintoinen oli mielestäni välipäiviin sattunut työryhmä-työskentely. Työryhmän nimeltä ”astrobiologian filosofia ja historia”- oli koolla valmistelemassa laajaa ”valkoista paperia” aiheesta astrobiologian yhteiskunnallinen merkittävyys. Tällä paperilla on tarkoitus pohjustaa ja perustella astrobiologian uusia koulutushankkeita ja erityisesti tuoda päättäville tahoille tietoon, miten monella tasolla astrobiologinen tutkimus ja tieteelllinen koulutus ylipäätään vaikuttaa yhteiskunnassa.
Astrobiologinen tutkimus perustuu suoraan kaikkiin muihin kokeellisiin luonnontieteisiin, mutta se myös poikkeaa niistä siten että se rakentaa yhteyksiä niiden välille. Tässä ei riitä että pyritään tietämään siitä yhdestä omasta tutkimusaiheesta mahdollisimman paljon, ja yhä lisää ja lisää – vaan pyritään myös ymmärtää miten se liittyy muihin saman aihepiirin asioihin – ja miten näistä rakentuu kokonaiskuva ja jatkumo. Jos muut tieteet rakentavat yhä tarkempia yksityiskohtia, astrobiologia rakentaa suurempia kuvia – tai kokonaista tieteellistä maailmankuvaa.
Astrobiologiset tutkimusaiheet myös liikkuvat tunnetun maailmamme äärialueilla, olivatpa ne sitten kaikista varhaisimpia ja kummallisimpia elämänmuotoja, vanhimpia tai muuten vain kummallisia ekstreemejä elinolosuhteita tällä planeetalla, tai tutkimuskohteita tämän planeetan ulkopuolella. Eräs kiehtovimpia kysymyksiä on se, löytyykö tämän planeetan ulkopuolelta elämää. Jos löytyy, niin onko se oman planeettakunnan sisältä löytyvää mikrobielämää, vai löytyykö jstakin kaukaa jonkinlaisia havaittavia elonmerkkejä. Seuraava suuri, hyvin perustavaaa laatua oleva kysymys olisi tuon vieraan elämän laatu: onko se samanlaista kuin se elämä jonka tunnemme täällä Maan päällä, vai voiko olla olemassa myös jotakin ihan toisenlaista elämää. Nämä tällaiset kysymykset – ja niiden mahdoliset vastaukset – tulisivat merkittävästi vaikuttamaan maailmankuvaamme ja käsitykseemme elämän olemassa olosta, ja itsestämme.
Muita avaruustutkimukseen ja avaruusmatkailuun liittyviä eettisä, käytännöllisiä ja taloudellisia kysymyksiä ovat myös mm. se, onko ihmiskunnalla oikeus pyrkiä taloudellisesti hyödyntämään muita taivaankappaleita. Tai, onko ihmisellä oikeus millään tavalla muuttaa niiden olemassa olevia olosuhteita – onko oikeus esimerkiksi saastuttaa lähiplaneettoja Maa-peräisillä mikrobeilla. Kontaminaatiota on hyvin vaikea välttää jos noille taivaankappaleille matkustetaan yhtään suuremmilla porukoilla. Ja jos ihminen matkustaa, tai edes lähettää luotaimia muille planeetoille ja tuo ne sitten takaisin Maahan, niin myös Maa voi saastua sieltä tulevilla mikrobeilla. Nämä mahdolliset riskit ovat niin uusia että ihmisen on hyvin vaikea edes arvioida niiden merkittävyyttä tai suuruutta – tai niiden mahdollisia seurauksia.
Avaruustoiminta-kysymyksiin liittyy myö suuria (joskin vielä teoreettisia) taloudellisia intressejä, ja lainsäätäjien pitäisi ymmärtää säätää jotakin toimintaohjeita ennenkuin taloudelliset hyödyntäjät alkavat mellastaa ihan oman mielensä mukaan.
Työryhmä arvioi näiden astrobiologian äärialueiden merkittävyyttä sekä yhteiskunnalliselta, filosofiselta että eettiseltä kannalta. Se totesi että astrobiologian koulutuksen olevan ensisijaisen tärkeää ja merkittävää, sillä se rakentaa nuorison tieteellistä maailmankuvaa, ja auttaa ymmärtämään suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia ja jatkuvuuksia. Itse sanoisin että se auttaa ymmärtämään kokonaisuuksia. Ja tällä asialla on erittäin suuri merkitys yhteiskunnassa, myös siihen miten meidän lajimme osaa asustaa tätä kotiplaneettaa.
Mielestäni meidän pitäisi jotenkin ymmärtää suuria kokonaisuuksia, ja suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia jotta osaisimme elää täällä viisaammin ja kestävämmin. Jos ymmärtäisimme miten valtavan pitkän ja haparoivan evoluution kautta, ja miten monen ekokatastrofin ja massatuhon kautta eliökunta on kehittynyt nykytilaansa, niin ehkä suhtautuisimme vakamammin eliökunnan monimuotoisuuden säilyttämiseen. Jos ymmärtäisimme että meidän kahdella jalalla kävelevän lajimme on aivan viimeisimpiä tulokkaita evoluution keksintöjen joukossa, ja on täysin riippuvainen muista lajeista ympärillään, samoin kuin suurista geologisista ja ilmakehän kaasujen kierroista, niin ehkä emme koettaisi niin paniikinomaisesti ulosmitata kaikesta maksimaalista taloudellista hyötyä. Jos ymmärtäisimme miten herkkä ja monimutkainen vuorovaikutusten verkosto kallioperän, eliökunnan ja ilmakehän välillä säätelee ilmastoamme, niin – niin mitä? Lopettaisimmeko fossiilisten polttoaineiden käytön kokonaan? Jos ymmärtäisimme miten äärimmäisen herkkää ja haurasta elämä kaikissa muodoissaan on, niin ehkä arvostaisimme tätä elävää planettaamme niin paljon, että käyttäisimme tietelliisiä ja teknisiä resursseja ekologisesti kestävän yhteiskuntamallin ja elämäntavan rakentamiseen? Jos osaisimme suhtautua vastuullisesti tähän planeettaan, niin varmaan tekisimme niin myös muiden läheisten taivaankappaleiden suhteen.
Tuo mainittu työryhmä valmistelee valkoista paperiaan tavoitteenaan vaikuttaa Euroopan poliittisiin päättäjiin ja heidän päätöksentekoonsa, koskien mm. avaruuusteknologian lainsäädännön uudistamista ja koulutuspolitiikkaa. Minä taas ajattelen että ei kannata paljoakaan uhrata ruutia poliitikkojen tai muiden vanhojen ihmisten käännyttämiseen. Parhaiten kannattaisi opettaa lapsia, mahdollisimman varhaisesta iästä lähtien. Lapsena vielä ihminen voi omaksua uutta tietoa, jotakin uusia ajatuksia, ja jopa arvojakin. Ja lapsethan ovat huomisen päättäjiä.
13 kommenttia “Astrobiologian filosofisia ulottuvuuksia”
-
Pentti S. Varis sanoo:
Kirsi kirjoitti: ”Mielestäni meidän pitäisi jotenkin ymmärtää suuria kokonaisuuksia, ja suurten prosessien keskinäisiä riippuvuuksia jotta osaisimme elää täällä viisaammin ja kestävämmin. Jos ymmärtäisimme miten valtavan pitkän ja haparoivan evoluution kautta, ja miten monen ekokatastrofin ja massatuhon kautta eliökunta on kehittynyt nykytilaansa, niin ehkä suhtautuisimme vakavammin eliökunnan monimuotoisuuden säilyttämiseen.”
https://www.sciencedaily.com/releases/2013/02/130206131048.htm
Summary: ”Differences in the physical connections of the brain are at the root of what make people think and behave differently from one another.”
Neuron -lehdessä 2013 julkaistu tutkimus, joka kertoo aivojen rakenteen ja ”langoituksen” yksilöiden välisten suurten erojen tekevän mahdottomaksi yhtenäisen ymmärtämistavan tai toiminnan, valaisee varmaan keskeisintä syytä, miksi ihmiskunta on jakautunut lukuisissa asioissa lukuisia eri näkemyksiä ja mielipiteitä omaavaksi ja alati uusia eroavuuksia ilmentäväksi joukoksi. Vaikka demokraattinen systeemimme jossain määrin onnistuukin kanavoimaan mm. poliittisia ja uskonnollisia erimielisyyksiä lain suojaamiin lohkoihin, joissa jokaisella on vapaus mielipiteeseensä ja oikeus kannattaa sitä äänestämällä, ei demokratia aina estä ylilyöntejä ja usein myös aseellisen konfliktin uhkaa. Niinpä tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen, että sotia syttyy suurin piirtein samalla taajuudella kuin kookkaita metsäpaloja.
http://www.worldscientific.com/doi/abs/10.1142/S0218348X98000407
Herää ajatus, että sodat saattavat olla ihmiskuntaa hallitseva yleinen luonnonlaki, jonka selviämisessä Neuron -lehden artikkeli on vasta esimakua. Jokin tekijä on tähän asti estänyt totaalisen tuhon. Vastaavasti, jos ilmakehän happipitoisuus kasvaisi pari prosenttia, kaikki metsät olisivat kohta tuhkana.
Luonnontieteiden tulokset voivat tarjota vihjeitä hyvän ja kestävämpään elämään, mutta vaarana on tulosten mahdollisen muuttumisen ja tulosten yksinkertaisten tulkintaerojen lisäksi viimekätisten perusteiden puuttumisesta johtuvat täysin erilaiset suhtautumistavat tieteeseen yleisesti. Hyvää tarkoittava kasvatuskin voisi muuttua pitkällä tähtäimellä tuhoisaksi indoktrinaatioksi varsinkin opetettaessa yhden tulkintamallin oikeellisuutta muihin verrattuna, muistaen jälleen aivojen suuren erilaisuuden.
Astrobiologiaa tämä koskee erityisesti siten, että näin olemme saaneet jotain selville ainakin yhtä planeettaa maailmankaikkeudessa kansoittavien olioiden ominaislaadusta. Edellä on asiaa pohdiskeltu vain yhden, tosin varsin keskeisen olennon näkökulmasta. Mutta on helppo todeta, että tuhoavat, joskin ymmärrettävät tekijät hallitsevat koko planeettamme biosfääriä. Useimmiten, vaikkakaan ei aina, on kimppuun käynnin motiivina nälän sammuttaminen. Niinpä esimerkiksi elätti-kirjaskorpionini saadessaan minulta lihavan kirvan, imi niin että puhkesi.
Yksikään elävä olento ehkä joitakin kiven sisässä eläviä bakteereja ja luonnollisilla jäänteillä eläviä matoja lukuun ottamatta ei elä pelkällä elottomalla kivennäisravinnolla, vedellä ja lämmöllä. Kaikki ottavat ylläpitonsa toisten, usein pienempien, selkänahasta. Näin tekevät paitsi suuret pedot kuten tiikerit, myös pienet ja lumoavan kauniit linnut tai hyönteiset
Suoranaisia sotia kehittyneine taistelustrategioineen käyvät monet muurahaislajit.” Vihanpidon” kohteeksi riittää jo vastapuolen kuuluminen eri pesueeseen, eri kuningattaren hallinta-alueeseen.
Jos maailmassa esiintyvät tuhoaikeet ja tuhot kuvattaisiin jollain symbolisilla kuvilla, maapallomme peittyisi näillä tuhosymboleilla. Toisesta planeettakunnasta saapuva vierailija voisi eri tavoin kehittyneen näköaistinsa puitteissa välittömästi nähdä biosfäärimme olemassaolon tärkeän ehdon, toistensa tuhoamisen ketjun, ja sen joillakin lajeilla tapahtuneen” hybridisaation” sodaksi. Kaiken tämän tiedostaminen järkytti mm. Charles Darwinia. Cambridgen eläinten tietoisuuden julistuksen valossa tuhovoimien luulisi aiheuttavan hetkellistä kiputietoisuutta tai ainakin olemassaolonsa menettämisen haikeutta.
http://www.ts.fi/uutiset/kotimaa/385534/Mustekaloilla+ja+harakoilla+on+tietoisuus
Pohdittaessa elämän olemassaolon mahdollisuutta muuallakin voitaisiin ehkä keskittyä eri tavoin tapahtuneiden tuhoavuuksien tai niiden jälkien havaitsemiseen. Yhteydenotot saattaisivat sisältää riskin, että ”meidät” vangittaisiin tai tuhottaisiin, tai sitten meikäläiset julmasti alistaisivat heikäläiset aliolennot. Tietenkin jollakin planeetalla ruokaongelma olisi voitu ratkaista siten, että yksi laji tuottaisi kaikille, myös tuottajalle itselle soveltuvaa terveellistä ruokaa, jota kaikki saisivat syödä. Tuhovoimia ja sotia ei edes tunnettaisi.
-
Kirsi Lehto sanoo:
Pentti, kiitos tästä varsin kiintoisasta tuhovoimien merkityksen analyysistä. Ensin sanot että ihmisille ei voi opettaa mitään yhteisiä näkemyksiä koska kaikkien aivot ovat niin erilaisia että he väistämättä ovat eri mieltä ja kehittävät kaikesta vain keskinäisiä konflikteja. Näin lieneekin asioissa jotka ovat kiistanalaisia, kuten mielipiteissä, uskonnoissa, poliittisisssa sunntauksissa. Mutta sitten jos puhutaan asioista jotka nyt jotakuinkin varmasti tieteellisesti tiedetään -niin niistähän me kaikki älylliset olennot voisimme jopa tulla sellaiseen näkemykseen että ”tämä on meidän yhteinen totuutemme”. Juuri tieto ja tieteen opetus, eli rajallisen yhteisen maailman tunteminen voisi yhdistää ihmiskuntaa, ja johtaa sitä yhteisten tavoitteiden, vastuiden ja velvollisuuksien (yhteisen etiikan ja moraalin) suuntaan.
Sanot myös että konfliktit kuuluvat oleellisena osana kaikkien elävien keskinäiseen olemassaoloon ja kanssakäyntiin. Tuo ajatusmalli muistuttaa sitä evoluutiobiologian näkemystä jonka mukaan elämä on olemassaolon taistelua jossa vain vahvimmat ja ”julmimmat” selviytyvät (miten se olikaan: ”hampaat ja kynnet veressä”). Evoluutiossa nähdään kuitenkin että myös ne jotka sopeutuvat parhaiten – jotka löytävät oman lokeronsa ekosyseemeissä, vaikka kuinka vähäisen ja rauhanomaisen, myös ne selviytyvät. Useimmat lajit selviytyvät myös synergisten tai symbioottisten vuorovaikutusten ansioista. Jopa kaikki eukaryoottisolut: niitä ei olisi olemassa ilman sisälle kotiuutunutta ystävällistä ja ahkeraa mitokondrio-porukkaa. Eikä meitä lämminverisiä isoja eläimiä olisi jos ei meidän suolistomme olisi täynnä kaikenlaisia hyötybakteereita. Mun mielestäni elämä, noin yleisesti ottaen, on paljon enemmän yhteistyötä kuin taistelua (vaikkei sitä yhteiskunnassa aina helposti huomaa).
-
tapio salo sanoo:
En näe tuhoavuutta oleellisena – vaan uuden luomisen käynnistäjänä. PallasAthenekin oli sodan ja luomisen jumalatar. Kaikki tämä monimuotoisuus perustuu tuohon olemassaolon taistelun pakottamaan vuorovaikutukseen!
-
-
Juhani Harjunharja sanoo:
Kirsi Lehto on kirjoittanut mielenkiimntoista asiaa. Olen taipuvainen ajattelemaan pitkälle samoin aatoksi: ”Mun mielestäni elämä, noin yleisesti ottaen, on paljon enemmän yhteistyötä kuin taistelua (vaikkei sitä yhteiskunnassa aina helposti huomaa)” Vaikka elämässä onkin noita Pentti S. Variksen kuvaamia asioita runsain mitoin, on myös havaittavissa käytännön tuottamaa yhteistyötä ihan mikroelämän tasolta makroelämän tasolle saakka. Jopa ihmisten kesken. Vaikka siis onkin noita perin juurin julmia aggressioita ja sotia, siis joukkotuhonnan ilmiöitä harva se päivä kuultavina ja nähtävinäkin. Siitä huolimatta tuo aggressio ja eristyneisyys ovat vähemmistössä yhteityöhön ja empatiaankin nähden. Seei kuitenkaan tarkoita sitä, että sinsisilmäisesti jättäisimme ongelmat huomiotta. Ei suinkaan, vaan kasvamme sekä itse oppimaan yhteystyön ja empatian asioita että siirtämään tuota kasvamisen filosofiaa muillekin. Erityisesti koulukkaat ovat tässä keskiössä. Mutta kyllä aikuiset toimijat laidasta laitaan poliitikot mukaan lukien, on syytä saattaa yhteistyön ja empatian filosofian piiriin astrobiologiaakin apuna käyttäen. Mietimme täällä Utsjoella (Ohcejoga Utsjoen Ursa ry), miten tulevan kansainvälisen avaruusviikon (4.-10.10.) ohjelmaan saisi nivelletyksi tätä astrobiologian asiaa, filosofiaakin.
-
Juhani! Hienoa että mietitte sitä miten astrobiologia ja filosofiakin niveltyisivät kansainvälisen avaruusviikon ohjelmaan. Siihen on varmasti moniakin mahdollisuuksia ja näkökulmia. Tuohon tiedepohjaiseen ja filosofian-kasvatukseen liittyen avaruus on ainakin erittäin hyvä näkökulma. Sieltä käsin katsoan näkee kovin selvästi että tämä on yksi ja yhteinen maailma, kaikki me ollaan ”samassa veneessä”. Kaikkien pitäisi käyttäytyä täällä vastuullisesti eikä koettaa tehä mitään tyhmää ja tuohoisaa, sen veneen pinnalla pysymisen kannalta.
-
-
Lasse Reunanen sanoo:
Astrobiologia hyvä aihealue nuorille ja filosofiaa ajattelun työvälineenä.
Ajankäsitteistä hyvä aloittaa.
Itse oivalsin aakkosiamme olevan 28 + W, joista yhteys viikonpäivien 28 vuotiseen kiertoon ja sitä ymmärrystä helpottamaan annoin kalenterihakuuni viikonpäiville numerot 1-7 (W karkausvuosiin lisänä) ja aloitin hakutaulukkoni vuoden 2001 kautta (joka alkoi ja päättyi maanantaina).
Em. kun nuoret hahmottaisi, että osaisivat vuosien viikonpäivät löytää – niin siitä sitten laajentamaan astrobiologian vuosimiljoonien aikakäsitteisiin…-
No tuo seitsenpäiväisen viikon merkittävyys ei heti tunnu aukenevan maallikolle. Kuitenkin, hiukan yleisemmällä tasolla, on aika metkaa miten – tai minkä perusteella meidän ajanmittaus-järjestämämme on syntynyt. Vuosi, kuukausi ja päivä ovat selkeitä planetaarisista syistä johtuvia suureita – mutta entäpä ne muut: Missä vaiheessa yhteiskuntaelämää keksittiin että päivien pitkässä jatkumossa pitää olla olemassa joku systemaattinen rytmi niinkuin viikko. Tai että vuorokausi jakaantuu 24 tuntiin, ja ne edelleen minuutteihin ja sekuntteihin…. ja että tämä yhteinen järjestelmä on tullut käyttöön jopa universaalisti, ei kun globaalisti? Kuka sen keksi?
-
-
Haa. Vastaus tulikin heti tästä läheltä Harrylta: eli 7-päiväinen viikko tulee kuun vaiheista. No niinpä tietenkin. 24 tunnin päivä tulee vanhasta Egyptistä (12 järjestelmä, joka oli kiva luku silloin koska se on jaollinen niin monella luvulla) ja 60 minuuttia ja sekunttia tulee taas Babylonian 60-järjestelmästä. Nämä ovat meidän upeita kulttuurisia juuriamme.
Aika voidaan laskea myös Juliaanisina päivinä. Tämä systeemi laskee vain jatkuvasti päiviä eteenpäin alkaen 1.1. vuonna 4713 ennen ajanlaskun alkua, ja päivän hetket lasketaan siihen päälle päivän desimaaleina. Nyt on menossa päivä ja hetki 2457525,20701… Siis loputon jono päiviä, niin kauan kuin aikaa riittää…
-
Juliaaniset päivät aloitus (1.1.4713 eaa.) lienee täsmäytetty tähän nykykalenteriimme (1.1.2016 jne. gregoriaanisena).
Vuoden ja vuodenpäivien pituus vaihtelee tähtien eksoplaneetoilla samoin niiden etäisyydet tähdistään ja koot.
Aurinkokunnan planeetat ja muut Aurinkoa kiertävät kohteet tunnetaan eksoja tarkemmin. Astrobiologian tuntemus perustuu vielä tarkemman tietämyksemme kautta Maan elämästä – joka kehittynyt nykyiseen miljoonien vuosien sopivalla kiertoradalla Auringon ympärillä.Tarkennan Auringon kiertoaikamme täsmällisyyttä (tuntemamme elämän rytmin):
HS / Tiede, B 10-11 sivut – 29.2.2016 / toimittaja Timo Paukku kirjoitti karkauspäivistä (löytyy myös HS:n nettisivun uutishausta), jossa vuoden pituuden merkitsi;
”365 päivää, 5 tuntia, 48 minuuttia ja 45 sekuntia” ajaksi – jonka vaje juliaaniseen kalenteriin (ei juliaanisina päivinä, 365,25 päivää) on 11 minuuttia ja 15 sekuntia (myös lukua 11 minuuttia ja 14 sekuntia käytetty sekä karkaussekunteja lisätty).
Täsmälleen 24 tuntia / 1 päivä aina 128 vuoden välein
(tai em. 1 sekunti x 128 = 128 sekuntia vajaa päivä);
(11 x 128 = 1408) + (15 x 128 = 1920 : 60 = 32) =
1440 minuuttia : 60 = 24 tuntia / 1 päivä.Vuoden 1582 lisätyt 10 päivää siirsi kalenterin ajanlaskun vuoden 302 tasaus- ja seisauspäivien kohdalle;
vuodesta 1582 – (10 x 128 = 1280) = 302 vuoteen.
Juliaanisen kalenterin alkuun (46 eKr. / 45 eKr.) kalenterisiirtymää jäi vielä noin 3 päivää
(lähes 2 3/4 päivää / 2 x 128 = 256 ja (46 + 46) + 36 / 3 päivää). -
Juhani Harjunharja kirjoitti: ”..kasvamme sekä itse oppimaan yhteystyön ja empatian asioita että siirtämään tuota kasvamisen filosofiaa muillekin”
Yksi syy sotien suhteen pessimistiseen kirjoitukseeni oli varmaan kirja, jota viime aikoina olen lueskellut:
http://www.ts.fi/kulttuuri/kirjat/1073917551/Jonathan+Glover+Ihmisyys+1900luvun+moraalihistoria
Helsingin Sanomat kirjoitti, että kirja pitäisi ottaa lukion ohjelmaan. Olen samaa mieltä ja veikkaan, että se olisi tulevien johtajien ajatusmaailmaa kaikista eniten rauhanomaisia ja eettisiä ratkaisuja kohti viitoittava.
Kirjassa kerrotaan myös, että natsien juutalaisvainoja pontevimmin vastustaneet ja eniten empatiaa tunteneet ihmiset olivat saaneet lapsena rangaistuksista mahdollisimman vapaan kasvatuksen, toisin kuin esimerkiksi kymmenisen miljoonaa oman maan kansalaista tapattanut Stalin, jonka isä oli Stalinin lapsuudenystävän mukaan päivittäin hakannut poikaansa kepillä jopa ilman syytä. Tästä tulee mieleen lapsuudenaikaisen kaltoinkohtelun aiheuttamat terveen ja kokonaisvaltaisen ajattelun estävät ”autiomaat” yksilön psyykkisessä kentässä.
Stalinin, Hitlerin ja Himmlerin psykologiaa analysoi myös Erich Frommin hieno teos ”Tuhoava ihminen”. Frommin arvion mukaan viisi prosenttia ihmisistä olisi valmis muuttumaan joksikin heistä, jos olosuhteet olisivat suotuisat
https://www.goodreads.com/review/show/1012026431
Kiinnostava kysymys on, missä määrin evoluutio on perustunut kilpailuun ja missä määrin yhteistoimintaan. Joidenkin eläinten evoluution askelissa uskotaan todetun suorastaan kilpailun aktiivista välttämistä ja monimutkaisemmista geneettisistä syistä johtuvaa ekologisen lokeron siirtymistä
https://www.sciencedaily.com/releases/2016/05/160512100708.htm
Toisaalta taas lähes hengen menettämiseen johtavaa kilpailua esiintyy monien eläinlajien perheen perustamispyrkimyksissä. Vieläpä onnistuessaan löytämään pariutumiskumppanin esimerkiksi rukoilijasirkan mies tulee saman tien syödyksi. Ravintoketju on ehkä päällisin puolin tarkasteltuna julma. Voi olla kuitenkin harkittava kantaa, että ravintoketjuun kuuluvat saalistustoimet täytyy luokitella positiivisiksi tai neutraaleiksi, eliöiden itsensä ”hyväksymiksi” asioiksi. Mahdollisesti evoluutio onkin suurimmaksi osaksi konvergenttia eri eläinlajien samanlaisten ominaisuuksien perustuessa monesti eliöiden etsiytymiseen samankaltaisia optimaalisia konfiguraatioita kohden (näkemys, jota itse kannatan).
https://www.sciencedaily.com/terms/convergent_evolution.htm
Siis samaan tapaan kuin energian etsiytymisenä mahdollisesti informaation ja pienimmän vaikutuksen periaatteen jonkin universaalin esimuodon sanelemiin alkeishiukkasten ominaisuuksiin ja jaksolliseen järjestelmään, luonnonlakien ohjaamaan maailmaan rakenteineen ja toimintoineen sekä kaikkiin astrobiologian sfääreihin.
Syvää merkitystä vailla oleva, lähinnä ihmiselle mahdollinen julmuus on ehkä vaikeampi kokea neutraalina tai positiivisena ilmiönä. Mutta eivätpä eläimetkään aina ole moraalisesti valveutuneita. Ainakin asenteeni talitiaisia kohtaan hieman muuttui nähtyäni lehdessä olleen kuvan nokalla kuoliaaksi hakatuista urpiaisista.
Jotenkin tuntuu, että paljolti sattumanvaraisesta perus-darwinistisesta ja tavoitteellisesta konvergentista evoluutiosta jälkimmäisen toteutuessa olisi mahdollista uskoa ja jopa pyrkiä moraalisesti korkeampia tiloja kohti muun muassa juuri tieteen ja asiallisen moraalin opettamisen myötä. Tietenkin olettaen, että tällaiset tilat ovat odotettavissa. Juuri äskettäin radiossa kerrottiin kauan sitten olleesta aikakaudesta, jolloin eri uskontoja, mm. juutalaisuutta, islamia ja kristinuskoa kannattavat tiedemiehet tekivät tiedettä sulassa sovussa keskenään. Näinhän oikeastaan on nytkin, mutta yhteistyöstä ja sen tuloksista ei paljoakaan tihku suurelle yleisölle. Osasyy on varmaan tieteistä vieraantuneisuus, jota opetuskaan ei kovin paljon ole lievittänyt. Niinpä esim. TIMMS1999 raportissa todettiin, että seiskaluokkalaisista tytöistä neljällä sadasta oli myönteinen suhde fysiikkaan prosenttiluvun vielä pienetessä korkeammille luokka-asteille siirryttäessä. Ja juuri luonnontieteillä voisi olla voimakkaimmin yhdistävä, mielipiteitä synkronoiva vaikutus. Valon kajoa tunnelin päässä luo ehkä se, että kyselyissä tytöt ovat toivoneet kursseihin lisää tähtitiedettä. Mutta erityisesti kokeellista, kvantitatiivista aineistoa olisi lisättävä runsaasti. Miten tämä olisi mahdollista, olen selostanut mm. artikkelissa ”Matemaattinen luonnonlakinäkökulma yläkoulun fysiikassa”, DIMENSIO 2/2005 ja kokeillut kymmeniä vuosia. Ihme kyllä tytötkin kiinnostuvat nopeasti käytännön mittaamisesta ja laskemisesta, joiden avulla ilmiöön ominaisuuksineen voi tutustua luontevasti. Oheislukemistona voisi olla kiinnostavia tarinoita tutkijoiden urotöistä ja positiivisista suhteista. Yksi biologian kirja, jota en malttaisi olla mainitsematta, on itsekin yliopisto-mikrobiologi Paul De Kruifin ”Mikrobien metsästäjiä”, josta moni tuleva mikrobiologi on saanut innoitusta
http://www.helsinki.fi/akka-info/tiedenaiset/salkinoja.html
-
Moninaiset ovat nuo eliölajien ja eliökunnan tiet evoluutiossa eteenpäin. Mutta ymmärtävänä eliölajina ihmisen luulisi valitsevan yhteistyön ja empatian, mieluummin kuin sodan, tuhon ja väkivallan, jo siitäkin syystä että tuo edellinen on niin paljon miellyttävämpi.
-
Olisi siis oikeasti KULTTUURIEVOLUUTION vuoro. Ihmisellä alkaa olla välineitä jo väkivallattomaan kilpailuun.
-
-
-
Kirsi Lehto kertoi 16.5. Juliaanisen päivän laskemisesta; ”alkaen 1.1. vuonna 4713 ennen ajanlaskun alkua”, jota eilen 17.5. hieman tulkitsin…
Katsoin tarkemmin miten em. vuodesta jakautuu 400 vuoden välit (gregoriaaninen kalenteri toistuu siten uudelleen, juliaaninen kalenteri toistuu 700 vuoden välein) ja 128 vuoden välit (juliaaniseen kalenteriin kertyvien lisäpäivien välit, 1 päivä / 128 vuodessa).
Jätin vuoden 0 laskematta (muistaakseni sellainen on myös em. päivälaskurissa mukana?).
Lopuksi laskin em. väleillä likimäärät vuoteen 2013 (tarkka päiväys Tähdet 2013 / Ursan kirjasta, jossa Juliaaninen päivämäärä lyhyesti (laskelmani ei aivan täsmännyt – voi tarkentaa?).
Olisi hyvä tietää tarkemmin näille tasavuosien alkuun täsmälliset Juliaaniset päivämäärät.400 vuoden välein (eaa. ja jaa. merkitsen – ja + merkein):
– 4713 – 4313 – 3913 – 3513 – 3113 – 2713 – 2313 – 1913 – 1513 – 1113
– 713 – 313 + 87 + 487 + 887 + 1287 + 1687 + 2087 + 2487 + 2887128 vuoden välein (eaa. ja jaa. merkitsen – ja + merkein):
– 4713 – 4585 – 4457 – 4329 – 4201 – 4073 – 3945 – 3817 – 3689 – 3561
– 3433 – 3305 – 3177 – 3049 – 2921 – 2793 – 2665 – 2537 – 2409 – 2281
– 2153 – 2025 – 1897 – 1769 – 1641 – 1513 – 1385 – 1257 – 1129 – 1001
– 873 – 745 – 617 – 489 – 361 – 233 – 105 + 23 + 151 + 279
+ 407 + 535 + 663 + 791 + 919 + 1047 + 1175 + 1303 + 1431 + 1559
+ 1687 + 1815 + 1943 + 2071 + 2199400 x 365 (+ 97 karkauspäivää) = 146 097 päivää 400 vuodessa.
128 x 365 (+ 31 karkauspäivää) = 46 751 päivää 128 vuodessa.52 x 46 751 päivää = 2 431 052 päivää (vuoteen 1942),
johon 70 vuotta x 365 (+ 18 karkauspäivää)/25 568 = 2 456 620
(päiväykseen 31.12.2012, mutta 1.1.2013 oikea lukema on 2 456 294).
Ero em. laskuuni; 328 päivää + 38 päivää = 366
(syyskuulle olisi 38 + 52 = 90 päivää, noin 3 kk).16 x 146 097 päivää = 2 337 552 päivää (vuoteen 1686, vuosi 1687 molemmissa listoissa) –
(50 x 46 751 = 2 337 550 päivää, 2 päivää em. poikkeaa),
joihin lisäys (vuoteen 1942) 2 x 46 751 = 93 502 (2 431 052 ja 2 431 054)
ja 70 vuoden lisäys (25 568 päivää / päivään 31.12.2012); 2 456 622 (2 456 620).Oletan, että 1.1.2013 oikea lukema; 2 456 294 jne. perustuu alkuvuosien merkitsemiseen juliaanisella kalenterilla, 0 vuoden laskemiseen ja ensimmäisen vuoden 4713 eaa. aloituksen olleen vain noin 3 kuukautta? Tarkennuksia tulkintaani ja siihen kirjallisia viitteitä olisi hyvä saada.
Ei liene mitään syytä, miksei ihmisen (tai suuremman) älyn omaava mekaaninen laite pystyisi monilukuisena joukkona muodostamaan itseään ylläpitäävä kulttuuria?
”Digitaalisten tiedostojen kopioinnissa ei varmaankaan tapahtuisi virheitä jotka ajaisivat lajin kehitystä? Pitäsikö muutoksia siis hakea satunnaisvaihtelun avulla?” https://en.wikipedia.org/wiki/Evolutionary_algorithm
Suosittelen myös http://www.rifters.com/real/Blindsight.htm
Todennäköisin alku ”konerodulle” on tietysti biologisen yhteiskunnan kehittämänä.
Tietokoneelle robottivartaloineen ei voi kehittyä tietoisuutta, minuutta, koska siltä rakkineelta puuttuu aivot.
Vastasyntyneellä vauvallakaan ei ole vielä minuutta, mutta se kehittyy kaikkien aistien välittämällä kanssakäymisellä äitinsä ja ympäristönsä kanssa biologisia tarpeita tyydyttäen.
Kovin vieraalta tuntuu myös ajatus, että ihmisen ohjelmoima robotti osaisi jossain tuntemattomalla planeetalla oudoissa olosuhteissa monistaa itseään ja jatkaa sitten Linnunradan ”valloitusta”. Eipä niitä ole Maassa vielä nähtykään.
Siinäpä se: se on tuo tietoisuuden ongelma – mistä se on noussut ja tullut meille ihmisille: Tahdonalainen pyrkiminen tiettyyn suuntaan… Mutta mutta: onhan tämä hiilipohjainen elämä pärjännyt tällä planeetalla, suurimman osan olemassaolonsa ajasta, yksisoluisessa muodossa, ilmeisesti ilman pienintäkään ajatuksen poikasta tai tietoisuutta olemassa olostaan. Se on vain tuo kopioituminen – kopioituminen ja luonnonvalinta – mitä tarvitaan siihen että olemassaolo jatkuu…
Tietoisuus ei ole meille ihmisille ulkoapäin poksahtanut objekti. Se syntyy jokaiselle ihmiselle erikseen ihmisenä elämisen myötä.
Sillä yksisoluisella elämällä ei toki ole tietoisuutta itsestään, koska sillä, kuten tietokoneellakaan ei ole aivoja.
Mitä isommat aivot, sen paremmin eläimet yleensä tajuavat eroavansa ympäristöstään.
Aivojen virtapiirit myös kehittyvät ja muuntuvat ainakin 20 ensimmäisen ikävuoden ajan ulkopuolisesten ärsykkeiden ja oppimisen johdosta. Tietokoneen piilevylle prässätyt transistorit taasen ovat kiinteät ja muuttumattomat.
Aivojen kemiallissähköinen toiminta on muutoinkin monipuolisempaa. Sekä tasavirta, että vaihtovirta ovat käytössä. Yhdessä hermosolussa on lisäksi useita kytkentöjä ympäristönsä muihin soluihin, joissa edelleen kytkennät useihin muihin soluihin jne.
Ei ole biologisen elämän voittanutta.
No joo – biologisen elämän tietoisuuden tasot ovat ylivoimaiset. Mutta kuten totesin: ei niitä olemassaoloon tarvita. Olemassaoloon tarvitaan kopioituminen, ja myös entisten yksilöiden kuolema (siis eliökunnan kierto) ja sen myötä myös kaikkien rakennusaineiden kierto. Koneet olisivat itseään ylläpitäviä ja siten elämän kaltaisia jos ne oasisivat rakentaa itsestään uusia kopioita. Mutta kun niiden raaka-aineet eivät kierrä automaattisesti kemiallisten prosessien kautta, niin niiden pitäisi osata tietoisesti työstää niitä.
Tietoisuus lienee avainkysymys. Koska tietoisuuden tieteellistä olemusta ei kuitenkaan lainkaan tunneta, siitä puhuminen pyrkii olemaan vain peräkkäisiä reflektioita.
Mieleen tulee epäelollisten järjestelmien eli kone-elämän keskeinen ominaisuus, elämyksellisen
tietoisuuden todennäköinen (ja omasta mielestäni, MUTU-tuntumalla, melko varma) puuttuminen.
Mutta olisiko kone-elämä sittenkään vailla minkäänlaista, edes orastavaa tietoisuutta?
Ainahan voisi ajatella, että ns. materia sisältäisi jossain muodossa olevan alkeistietoisuuden, esimerkiksi
tietoisuuden ituja, joista äärimmäisen ”tiheissä” oloissa kertyisi kokonaisvaltainen elämyksellisyys.
On vielä suurempi syy uskoa epäelollisen maailmanosan tietoisuuteen ja varsinkin älykkyyteen. Tämä syy on
maailmaa koostavien luonnonlakien verkon vaikutukseltaan suunnattoman tarkka ja ilmeisen tavoitteelliselta
vaikuttava todentuma. Ottaen esimerkiksi huomioon, että pienimmän vaikutuksen periaate ja jotkut
vastaavat maksimi- ja minimiperiaatteet organisoivat niin elottoman kuin elollisenkin maailman joka hetki em. periaatteita täsmällisesti ja
älykkäänkaltaisesti noudattavaksi kokonaisuudeksi on vaikea tulla tulokseen, että maailman
olennainen ja tarkkaan ottaen ainoa piirre ei olisi siinä nähtävissä oleva äly. Tämän taas voi ajatella ilmenevän
”tiheissä” systeemeissä myös elämyksellisenä tietoisuutena.
Mutta voiko kone-elämä koskaan saavuttaa luonnollisen, hiilipohjaisen elämän kompleksisuutta, josta arvioni mukaan tunnetaan noin 10%? ja josta kone-elämä tällä hetkellä kattaa ehkä promillen. Jos elämyksellistä tietoisuutta ei jollakin systeemillä ole, sillä ei ole myöskään motivaatiota olla olemassa. Paljon riippuu nyt siitä, millaiseksi vakuumin etenevä tutkimus osoittaa universumin perustan
http://home.thep.lu.se/~anders/ATP_slides/111116-vacuum.pdf
Extremely complicated structure of the Physical Vacuum exhibit intrinsic giving rise to the Structure Formation in our Universe, self tuning of its parameters with enormous precision and ultimately to the appearance of biological and intelligent systems
Now an exiting ERA in understanding of the structure and the fundamental role of the physical vacuum comes…!!!
http://home.thep.lu.se/~anders/ATP_slides/111116-vacuum.pdf
ja millä toteutuman tasolla tietoisuutta voi ilmetä. Leidenfrostin pisaraan vetoava tietoisuushypoteesini voisikin todentaa tietoisuuden jo varsin pinnallisella biologisella tasolla. Siis tiivistäen:
http://www.tiede.fi/keskustelu/20186/ketju/nykydarwinismi_heikkoa_tiedetta
”Itse propagoin siellä Leidenfrostin pisaran kanssa analogisen informaatiokondensaatin puolesta, jonka moodit vastaisivat elämyksellisen tietoisuuden tiloja. Jos oletetaan, että tuollainen kondensaatti muodostuu ja kasvaa ”elävän defektikonstellaation” [siis elämän] monimutkaistumiseen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla liittyvästä informaatiosta, tietoisuus tulee luontevasti mukaan uuteen evoluutiokuvaan”
Defektikonstellaatio on sikäli harhaanjohtava termi, että veikkaukseni mukaan elämä on topologisten defektien konstellaatio, joihin kaikki Nambun-Goldstonen bosonien (Nambu, Nobel 2008) organisoimat systeemit, myös itseorganisaatio, kuuluvat. Topologisista defekteistä seuraavassa
http://www.tiede.fi/keskustelu/21601/ketju/defektit_materian_ydintaso
Myös epäelollinen aine on täynnä topologisia defektejä, mtta niiden relevantti, elollisiksi rakenteiksi koostaminen saattaa olla mahdotonta. Elollisuuteen saattaa kuulua vielä lisätekijöitä, joita ei edes tunneta vielä
Tämä tietoisuus – ja sen olemus, alkuperä ja myös sen tarpellisuus, noin elämän olemassaolon kannalta – ovat kiehtovia kysymyksiä. Ja myös sellaisia joihin emme ehkä pääse käsiksi muutoin kuin spekulaation tasolla, siksi että olemme tavallaan ”jäävejä”. Olemme itse ainoa laji nonka tiedämme tietoiseksi, ja tämä tietäminen on täysin kokomeusperäistä.Yhteisen kielen puuttuessa emme pääse kyselemään tai arvoimaan muiden lajien tietoisuuden tasoa. Voisi jopa kysyä sitäkin ovatko kieli ja kommunikaatio – siis käsitteellinen ajattelu – tietoisuuden edellytyksiä. Tähän voi taas saman tien sanoa että onhan toki kommunikaatiota, eli viestintää, olemassa myös ilman mitään käsitteitä: myös kasvit ja bakteerit kommunikoivat keskenään. Tuo kommunikaatiokyky liittyy ilmeisesti aistimiseen – sitä myös kaikki eliöt tekevät. On ilmeistä että ainakin aistiminen – ja reagointikyky – ovat aika välttämättömiä ominaisuuksia elämän kannalta (mutta enpä tiedä ovatko ihan välttämättömiä…). Ajattelen että koneille voi ainakin helpoisti kehittyä sekä aistimisen että reagoimisen kyky. Nämä kyvyt, lisääntymisen ohella, voivat hyvinkin riittää ”hengissä” selviytymiseen. Mutta tuo tietoisuus..? Joko tiedon käsittely ja arviointi/tulkinta olisi sellaista? Häilyviä rajoja?
vaikeaksi menee …
Tämä tietoisuuskysymys taitaa olla esimerkki asiasta jossa emme ole sen viisaampia kuin antiikin filosofit. Osaamme kyllä kuvantaa aivoja, mutta se ei ole ratkaiseva apu.
Elämä on itseään monistava molekulaarinen kone. Mutta kysymys ei-molekulaarisen (makroskooppisen) itseään monistavan koneen olemassaolon mahdollisuudesta on avoin. Vähäintäänkin sellaisen rakentaminen näyttää vaikealta, jos se on ylipäätään mahdollista.
Tuo on tiedemiehen tarkka vastaus. Tässä tapauksessa se on, rehellisesti: emme tiedä.
Eikös tämä Turing kehitellyt teorian ns. Turingin koneesta? En ole kuullut, että olisi osoitettu vääräksi?
… menee kehittäjät hiukan sekaisin. Allan Touring kehitti ”vain ” laskukoneen, eli kompuutterin. Johm von Neumann kehitteli itseään kopioivan koneen idean – jota kukaan ei kylläkään ole pystynyt rakentamaan…
Olisiko robottiyhteiskunta sodaton? Tietoinen mielikö aiheuttaa sen, että jos et ole minun mieleni mukainen ja minulle myötämielinen olet minua vastaan. Ilman tietoisuutta sinusta ja minusta ei olisi ehkä ristiriitoja olisi vain koneita ja virittelyä?
Mielenkiintoinen kysymys! Onko agressiivisuus vain eläinten ”elossa-säilymis-vietin” tuotetta. Jotkut sanovat että se on ollut välttämätön ominaisuus kaikkien lajien evoluutiossa. Vaikka onkin vaikea kuvitella miten esimerkiksi yksisoluiset olisivat agressiivisia? tai kanit – jotka kuitenkin voivat täyttää ympäristönsä tosi tehokkaasti — tai delfiinit jotka ovat valtavan ystävällisiä toisilleen, ja silti viisaita. Tai norsut. Olisiko se olisi sitten tarpeellinen koneiden evoluutiossa – niinkuin scifi-tuotteissa tyypillisesti esitetään? Vai pystyisivätkö ne tekemään tämän evoluution tarvitseman keskinäisen vertailun jotenkin ”hienovaraisemmin”?? Tämä varmasti riippuisi siitä millaisen toimintavan päälle nuo koneet alunperin rakennettaisiin: mikä olisi niiden selviytymisstrategia…
Minusta on jännittävää, että loogisesti ajatellen elämää tai edes kone-elämää ei voi olla olemassa, ellei tietoisuutta ole. Tämä käy mielestäni ilmi seuraavasta väitteestä:
”Tietoisuuden täydellinen olemattomuus tekee mahdottomaksi, että olisi olemassa jotain joskus.”
Jos nyt joku haluaa väittää vastaan, että jotain joskus on, hänen tarvitsee väistämättä olla tietoinen voidakseen viitata johonkin olevaan tai olleeseen. Eli hän ei täytä tietoisuuden täydellisen olemattomuuden ehtoa.
Tästä tuntuisi seuraavan, että tietoisuutta on ollut jo ennen kosmisen tai biologisen evoluution ensimmäistä askelta..
… vaikeita ja tavoittamattomia juttuja …