Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle

30.4.2020 klo 13.09, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Näin opiskelijoiden ja työväen juhlapäivän aattona on varmaan sopivaa pohdiskella näiden kahden toimialan merkitystä, suurella kunnioituksella. Opiskelun arvon me kaikki varmaan tunnemme ja tunnustamme. Opiskelu on se keino jolla nuoriso hankkii tietonsa ja taitonsa, ja oman paikkansa yhteiskuntamme koneiston palveluksessa. Paitsi tietoja ja taitoja, opiskeluvuosien aikana nuoren mieleen rakentuu myös kuva niistä arvoista, tarpeista, keinoista, motiiveista ja tavoitteista joiden varassa tämä yhteiskunta toimii. Ehkä tuo kuva kuitenkin jää monesti aika yksipuoliseksi: maailman nykytila, ja sen olot ja tavat oletetaan itsestäänselvyyksiksi, ja tavoitteeksi nähdään tämän elämäntavan ylläpitäminen.

Maailman tila on kuitenkin hyvin monimutkainen, sen erilaisten toimintojen vaikutukset ovat moniulotteiset, ja kokonaistilanteen hahmottaminen on vaikeaa. Enimmäkseen maailmamme toimii talouselämän ehdoilla: sen tulosta mitataan kvarttaalitalouden tuotannolla, kulutuksella ja kasvulla. Kulutusta ylläpidetään halvan fossiilisen energian, kansainvälisen halpatuotannon ja kaupan keinoin. Näihin investoidaan paljon paikallista työtä ja rahtauksen kustannuksia, toiminta pyörittää maailmantalouden pyöriä ja tuottaa voittoa asianomaisille, mutta luonnonvarojen ja ympäristön tilan kannalta sen kokonaisvaikutus jää paljon pakkasen puolelle.

Tällä tavalla toimiva maailmamme on vakavan kestävyyskriisin keskellä, ja vajoamassa koko ajan syvemmälle ekologiseen katastrofiin. Kulunut talvi on ollut mittaushistorian lämpimin, lukuunottamatt vuotta 2016, joka oli vielä lämpimämpi (https://www.ncdc.noaa.gov/sotc/global/202003). Planeetan kriisitilan korjaaminen (tai vakiinnuttaminen edes tähän nykyiseen olosuhteiden tilaan) on kuitenkin kovin haasteellista, koska se liittyy suoraan koko yhteiskuntamme elämäntapaan ja vallitseviin käytäntöhin.

Maaliskuun lopulla YLE 1:n lähettämässä Tiedeykkönen-ohjelmassa nimeltä ”Maapallon kestävyyskriisi vaatii ratkaisuja  – mitä ne ovat” (https://areena.yle.fi/audio/1-50436370) tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius, kestävyystieteen professori Helena Kahiluoto ja väitöstutkija Roope Kaaronen pohtivat planeetan monimutkaisia ongelmia, niiden syitä, ja keinoja joilla niitä kenties saataisiin hallintaan. Yleisesti keskustelun sävy oli sellainen että kyllä tästä voidaan selvitä, kunhan tiedetään ja ymmärretään mitä on tapahtumassa. Asioihin vaoidaan vaikuttaa, jos halutaan kääntää tilannetta kestävämmän kehityksen suuntaan.  

Markku Wilenius esitti että tilanteen korjaamiseksi tarvitaan ”tietoisuusloikkaa”: tarvitaan paljon uutta tietoa, taitoa, ymmärrystä ja asenteita ainakin neljältä eri alalta. Ensinnäkin tarvitaan planeetaarisen elämisen tietoa ja taitoa, eli tietoa siitä miten planeetan kaikki elementit – ilmakehä, ilmasto, merivirrat, maa, kallioperä, ekosysteemit – reagoivat keskenään globaalilla tasolla ja paikallisesti, ja miten me ihmiset vaikutamme niihin. Toiseksi, tarvitaan kompleksisuuden hallintataitoa, esimerkiksi, tarvitaan taitoa ymmärtää mikä tieto on totta ja mikä on oleellista, tai mikä on taas vääristynyttä tai harhaanjohtavaa. Kolmanneksi, tarvitaan luovuutta: emme voi ratkaista nykyisen elämäntavan tuottamia ongelmia vanhoja keinoja toistamalla, vaan tarvitaan uusia keinoja, ja uusia visioita ja tavoitteita. Neljänneksi, tarvitaan empatiataitoja: meidän tarvitsee ymmärtää ja hyväksyä se, että emme voi ajaa vain omaa etuamme, muiden kustannuksella, vaan olemme ”samassa veneessä”, ihmiskuntana. Planeetan olosuhteiden pilaantuminen koskettaa kaikkia, mutta ankarimme se tuhoaa elämisen mahdollisuuksia maailman köyhimmiltä alueilta. Tämä entisestään lisää  ihmisten ja alueiden eriarvoisuutta, joka on merkittävä tekijä koko maailman kestävyysvajeessa.   

Näiden monimutkaisten kuvioiden ymmärtäminen ja opettaminen on koulutussysteemimme tämän hetkinen haaste – haaste, johon opettajakunnallakaan ei taida olla olemassa riittävästi tietoa ja taitoa.

Kaikkien ihmisten toimeentulon kannalta kaikista tärkein ja merkittävin tuotannonala on ruuan ja elintarvikeiden tuottaminen. Tämä taas edellyttää sitä että viljelymaat pysyvät tuottavina ja viljavina. Nykyisen tehomaatalouden alla ne tiivistyvät ja kovettuvat. Ravinteet valuvat vesistöihin, ja lämpimillä suuren haihtumisen seuduilla ne voivat suolaantua ja tulla viljelykelvottomiksi. Myös kasvintuotannolle välttämättömät pölyttäjät ja hyötymikrobit ovat katoamassa ympäristön kemikalisoitumisen myötä. Sitten taas toisena vaihtoehtona voisi olla jonkinasteinen monipuolinen orgaaninen viljely, joka sitoisi maaperään paljon biomassaa ja vettä, pitäisi yllä mikrobitoimintaa, ja pitäisi yllä luonnollista typen sidontaa.

Ruuan tuotanto on myös oleellinen asia omavaraisuutemme kannalta. Me Suomessa kuulemme tiedotusvälineistä että elintarvikehuoltomme on aika paljolti omavaraista. Kuitenkin tämä omavaraisuus perustuu siihen, että maahan saadaan vuosittain tuhansia halpapalkkaisia vierastyöläisiä, ketkä käytännössä toteuttavat istuttamisen, hoitamisen ja sadonkorjuun…. nyt koronavirusepidemian kourissa vaikuttaa siltä että työt eivät löydä tekijäänsä, ja tuotanto jää tapahtumatta.

Mainitussa kestävyyskriisi-ohjelmassa Helana Kahiluoto ehdottaa että talouselämän pitäisi siirtyä sellaiseen arvopohjaan joka mahdollistaisi, ja myös kannustaisi kestävän kehityksen mukaisia tuotantotapoja. Nykyinen rahatalous on täysin katteetonta todellisen selviytymisen kannalta, ja perustuu pelkkiin virtuaaliarvoihin . Rahatalouden sijaan meidän pitäisi ottaa käyttöön ”planeettavaluutta”, joka perustuisi planeetan uusiutuvien luonnonvarojen tuottopotentiaaliin. Työn ja tuotteiden arvoa mitattaisiin jotenkin niiden eettisen tuottamisen ja käyttöarvon perusteella. Puhdas vesi ja ilma olisivat arvohyödykkeitä, samoin kuin orgaaninen, hyvä kasvukuntoinen maaperä, luonnon monimuotoisuus, ihmisten yhteys luontoon, ja myös kestävät hyödykkeet, kuten talot ja muu välttämättömän ylläpitohyödykkeet.

Mielestäni myös ihmisten tekemä työ kuuluisi ”planeettavaluutan” arvopohjaan. Kenenkään työtä ei pitäisi haaskata arvottomaan halpatuotantoon, vaan kaikella työllä pitäisi olla keskenään vertailukelpoinen hintansa. Kaiken työn arvo syntyy niistä tuotteista jotka ovat meille välttämättömiä – kuten ruoka, kestävät vaatteet, rakennukset, koneet ja päivittäistarvikkeet, ovatpa ne sitten vaikka hengitysmaskeja epidemian aikana. Myöskään vierastyöläisten työn ei pitäisi olla niin halpaa, etteikö myös meidän itsemme kannattaisi tehdä sitä, onpa se sitten rakennustyötä, viljelytytötä tai hoitotyötä. Emme saisi olla niin rikkaita, tai niin laiskoja, että jonkun muun pitää tehdä tämä toimeentulemisen työ meidän puolestamme.

Tähän arvokkaaseen toimeentulotyöhön kuuluu myös opiskelu. Kaikkeen työhön liittyy myös vastuu: meidän pitäisi ymmärtää mitä olemme tekemässä, ja mitkä ovat meidän työmme ja osaamisemme vaikutukset. Pitäisi osata myös muuttaa työn tavotteita, jos se näyttää tarpeelliselle.

Ja mikäs sen hauskempaa kuin tehdä jotakin luovaa, tuottavaa ja tuloksellista työtä.

Iloista vappua kaikille!

2 kommenttia “Ylistyskirjoitus työlle ja opiskelulle”

  1. Sisko Kuhmonen sanoo:

    Hyvin sanottu!

  2. Erkki Tietäväinen sanoo:

    Blogin ensimmäisessä kappaleessa korostetaan opiskelun (koulutuksen) merkitystä nuorison tietojen, taitojen, asenteiden ja arvojen kehittämisessä. Se, mihin koulutus johtaa, näkyy, kun nuoret siirtyvät työelämään ja siellä päätöksiä tekemään.

    Kuten tiedetään maailma ei ole sellainen paikka, jossa vallitsee yhdenmukainen opetus. EU-maidenkin välillä koulutuksen sisältö ja tavoitteet vieläkin vaihtelevat historian painolastin seurauksena. Monissa suljetuissa yhteiskunnissa, kuten Kiinassa ja Pohjois-Koreassa, ja ihan naapurissamme Venäjällä, opiskelijat oppivat kovasti erilaisia totuuksia kuin niin sanotuissa länsimaisissa demokratioissa. Ottamatta kantaa siihen, missä päin maailmaa opetus edesauttaa eniten Kirsin esittämien yhteiskunnallisten ja taloudellisten tavoitteiden saavuttamista, olen kuitenkin sitä mieltä, että ennen kuin oppikirjat ovat joka maassa saman sisältöisiä, Kirsin toiveet jäävät utopioiksi.

    Ja yhdenmukaiseen koulutukseen on todella pitkä matka. Otan yksinkertaistetun esimerkin: Suomessa opiskellut nuori oppii pitämään Eurooppaa maailman keskuksena. Aasia on jossain kaukana idässä ja USA lännessä. Singaporessa lapsien mielessä on maailman kartta, jossa Kaakkois-Aasia on keskellä, Eurooppa lännessä ja USA idässä. Nykyisessä USA:ssa (ja myös entisessä!) kartaksi riittää Pohjois-Amerikka. Kaikki muut maat ovat jossain muualla. Minkälaista yhdenmukaista päätöksentekoa voidaankaan odottaa ihmisiltä, joille ei ole jo koulussa syntynyt totuudenmukaista, objektiivista käsitystä maailman muista maista ja ihmisistä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *