Arkisto


… sattuman ja säädetyn rajamaalla

28.12.2014 klo 12.14, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

… tässä pitää hiukan vielä jatkaa tuon edellisen blogini aiheesta – sitä minkä otsikko on ”Kaikkiko suurta sattumaa”. Aktiivine kommentaattori Metusaleh esitti siihen huomatuksen että sattumaahan kaikki on – esimerkkinä se miten suuri komeettatörmäys – aivan sattumalta – pyyhki pois dinosaurausten ja liskojen valtalajiston, ja antoi uuden tilaisuuden nisäkkäiden nousulle valtaan. No niin – tätähän yleisesti kutsutaan sattumaksi. Mutta tämä tapaus on kyllä hieno esimerkki fysikaalisesta määräytymisestä – tämä törmäys tapahtui ihan välttämättä, siksi että kyseinen komeetta oli törmäysradalla maan kanssa.

Ainoa alue missä sattuma selvästi ja selkeasti ottaa vallan on se kun elämä käynnistyy. Sattumanvaraiset muutokset eliöiden genomeissa tuottavat sen muuntelun, josta taas (aika määräytynyt) luonnonvalinta ottaa käyttöön ne versiot jotka ovat toimivia.

25 kommenttia “… sattuman ja säädetyn rajamaalla”

  1. Kirsi Lehto kirjoitti:

    Voisikos sattuman määritellä vaikka kyseisen tapahtuman todennäköisyyden perusteella. Jos tapahtuman ennalta odotettu (tai oletettu) todennäköisyys lähestyy yhtä, se on määräytynyt – jos se taas on merkittävästi alle 0,5 niin se on puhdasta sattumaa.

    Mutta tämä taas sisältää sen ongelman – varsinkin kun puhutaan noista hyvin vanhoista tapahtumista, kuten elämän synnystä – että emme millään voi tietää mitkä olivat sitä edeltäneet paikalliset olosuhteet. Emmekä siis myöskään sitä, miten varmasti juuri ne olosuhteet johtivat kyseiseen tapahtumaan. Emmekä myöskään sitä, miten varmasti tai ”sattumalta” juuri ne olosuhteet olivat syntyneet.

  2. Metusalah kirjoitti:

    Sattumalla on huomattava merkitys matematiikan ja luonnontieteiden alueilla. Klassinen esimerkki sattumasta on arpakuutio, jonka sivut on numeroitu 1-6. Jos kuutiota heitetään ”riittävän” monta kertaa, kaikki numerot esiintyvät lopulta yhtä monta kertaa. Arpakuutiolla heitettäessä toimii siis tilastollinen laki, joka ”säätää” numeroiden esiintymismäärän. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että numeroiden (vaihtoehtojen) määrä on rajallinen. Voidaan siis puhua sattumasta, jolla on tilastotieteelliset ennustettavuuden puitteet.

    Kirsin mukaan dinot tuhonnut meteoriitti osui Maahan ”välttämättä”, koska se oli törmäysradalla maapallon kanssa. Mutta miksi se oli törmäyskurssilla? Oliko joku ID asettanut sen radan niin, että törmäys olisi väistämätön? Ei ollut. Meteoriitin lentorata oli mielivaltaisen sattuman sanelemaa. Sattuma voi olla siis joko tilastollisten lakien puitteissa tapahtuva asia (arpakuutio), tai mielivaltaisen ei-ennustettavan tapahtumaketjun lopputulos.

  3. Pekka Janhunen kirjoitti:

    Sattuman käsitteen pohtiminen johtaa pian filosofiaan ja metafysiikkaan. Esimerkiksi kvanttimekaniikan monimaailmatulkinnassa ajatellaan että on luultavasti olemassa (vieläpä hyvin suuri määrä) myös sellaisia rinnakkaistodellisuuksia joissa asteroidi menikin maapallosta ohi ja dinosaurukset voivat edelleen paksusti.

    Herää kysymys mikä määrää, mitä rinnakkaistodellisuuden haaraa juuri ”me” (tai ”minä”) seuraamme/seuraan. Yksi mahdollisuus on olettaa että sen määrää ”sattuma”. Ei liene kuitenkaan täysin poissuljettua etteikö älyllinen olento jolla on jokin ”paksuus” tai ”syvyys” monimaailman säikeistössä voisi jossain määrin itse vaikuttaa päähaaransa valintaan. Ylipäätään rinnakkaistodellisuuden ”haaran” käsite ei ole kovin hyvin määritelty.

    Jos ei pidä monimaailmatulkinnasta, kvanttimekaniikan kööpenhaminalainen tulkinta on vaihtoehto. Mutta Kööpenhaminan tulkinta saattaa johtaa filosofisesti siihen että ”realisoituakseen” maailmankaikkeus vaatii havaitsijan, koska ilman havaitsijaa aaltofunktio ei romahda mihinkään spesifiseen tilaan.

    Kaikissa tulkinnoissa kvanttimekaniikka näyttäisi ennustavan että maailmankaikkeus ei ole sellainen täysdeterministinen ”kellokoneisto”, jollaiseksi jotkut 1800-luvun fyysikot sen kuvittelivat.

  4. Kirsi Lehto kirjoitti:

    Hyvät Metusaleh ja Pekka! Kiitokset loistavista kommenteista! Nämä osoittavat miten pian joudutaan puhtaan spekulaation – tai filosofian – tai hetteisen suon puolelle kun puhutaan kosmisista todennäköisyyksistä. Todennäköisyyslaskenta todellakin pätee nopan heittoon, niinkuin Metusaleh toteaa – mutta kun puhutaan kosmisista prosesseista se on jo paljon vaikeampaa – jo siksi(kin) että tilanteeseen vaikuttavia tekijöitä (kappaleita)on avaruudessa paljon – kosminen maailma on kehittynyt lukemattoman (äärettömämän?) monien kappaleiden ja hiukkasten vuorovaikutusten kautta. Ja JO kolmen kappaleen ongelma taitaa olla matemaattisesti vaikeasti ratkaistavissa!!

    Kommentissaan Pekka lähestyy kysymystä kvanttimekaniikan monimaailma-tulkinnan ja rinnakkaistodellisuuksien kautta, ja kysyy että millä perusteella seuraamme juuri tätä rinnakkaistodellisuuden haaraa. Niinpä, siinäpä se. Tämän saman kysymyksen perusteella kait voidaan sanoa, että tämä todellisuuden haara on täysin sattumanvaraissti valittu. Mutta: käsittääkseni seuraamme tätä todellisuuden haaraa siksi, että juuri se on (havaittavasti) tapahtunut. Komeetta törmäsi Jukatanin niemimaalle 66 miljoonaa vuotta sitten ja sitä seurannut ydintalvi aiheutti vaihtolämpöisten dinosaurusten tuhon. Törmäys tapahtui siksi että kyseinen komeetta oli törmäysradalla Maan kanssa – tämä vuorovaikutus pelkistyi kahden kappaleen- Maan ja komeentan – hyvin ennustettavaksi yhdistelmäksi. Jos joku kolmas tekijä olisi tullut väliin (vaikkapa ihmisen kaltainen tekijä joka olisi voinut vaikuttaa komeetan rataan) lopputolos olisi voinut olla ihan toisenlainen. Kuitenkin: olosuhteet juuri ennen törmäystä määräsivät mitä sitten seuraavaksi tapahtuu – ja se tapahtui. Tuon törmäyksen aiheuttama ydintalvi +joukkotuho taas puolestaan määräsivät mitä sitten seuraavaksi tapahtui (eli nisäkkäät pääsivät valtaan).

    Myös kaikki se mikä johti ko. komeetan ja Maan törmäykseen oli määräytynyt lukemattomien monien pienten tapahtumien kautta (komeetan muodostuminen ko. radalle) jo aikaisemmin. Joka kohdassa kehitys olisi voinut mennä myös toisin – se olisi voinut johtaa toisenlaiseen rinnakkaistodellisuuteen. Mutta joka kohdassa se määräytyi siihen välittömästi johtaneiden ja vaikuttaneiden tekijöiden kautta, je kehitys meni sitten juuri niin kuin se meni. Kehitysketju on todennettavissa jälestäkäsin, ja jälestäkäsin tämän kehityskulun todennäköisyys = 1 . Edeltäkäsin emme olisi voineet sitä määrittää.

    Jos lähdetään kaikkien mahdollisten todennäköisyyksien huomioonottamisesta niin elämän synnyn todennäköisyys lienee suunnileen 10 potenssiin -60. Mutta, jos tuntisimme kaikki kosmiseen kehitykseen, ja perbioottiseen kemiaan vaikuttaneet tekijät (hiukkaset, molekyylit, olosuhteet, kemialliset affiniteetit, kaikki fysiikka, ja kaikki vuorovaikutukset) — olisiko voitu ennustaa että juuri näin kaiken kehityksen kuului tapahtua???

    Itse en kovinkaan hyvin tunne kvanttimekaniikan filosofiaa tai siihen liittyvää sattumanvaraisuutta – joka kuitenkin perimmältään vaikutta(nee) kaikkeen mitä maailmassa tapahtuu. Minulle itselleni on kuitenkin hyvin helppoa ajatella kaikkea kosmista kehitystä Markovin ketjun kautta: kuhunkin tilanteeseen (tietyssa ajassa ja paikassa)vaikuttavat tekijät määräävät sen mitä siinä seuraavaksi tapahtuu. Mutta Markovin ketju ei liene ollenkaan täysin ennustettavissa: se voi monessa kohtaa toteuttaa vaihtoehtoisia todellisuuksia.

    Elämän syntyessä tuo ennustettavuus pienenee todella pieneksi, koska siinä ei puhuta enää parin kappaleen vuorovaikutuksista, vaan vähintään 500 000 – 50 miljardin nukleotidin (=genomien kokoluokkien vaihteluväli) satunnaisista muutoksista …ja sitten luonnonvalinnasta, joka monesti näyttää toimivan puhtaan sattuman kautta.

  5. Pekka Janhunen kirjoitti:

    Kvanttimekaniikka tulee kuvaan mukaan sitä kautta että jos dinosaurustörmääjän rataa seurataan riittävän pitkälle ajassa taaksepäin (arvelisin että tuo aika on alle miljoona vuotta), päädytään tilanteeseen jossa kvanttifluktuaatio (esimerkiksi yhden fotonin osuminen tai osumattomuus asteoridiin) riittää poikkeuttamaan rataa riittävästi jotta se ei tietyllä tulevaisuuden hetkellä törmääkään planeettaan.

  6. Kirsi Lehto kirjoitti:

    Pekka
    Joo – onhan se niin että kosmiset kehitysprosessit ja komeettojen radat ovat pienestä kiinni. KOmeetan radan määräytyminen tapahtuu matkan varrella jokaikisen hiukkasen ja valokvantin kohtaamisen kautta – jokaisen niiden kohdalla tapahtuu siis Markovin ketjun määräytyminen. Ja loppuun asti, jokainen törmäävä hiukkanen tai valokvantti/fotoni vaikuttaa yhä uudelleen sen määräytymiseen. Kaiken kokemansa jälkeen (tai siis koko historiansa tuloksena) – kyseinen komeetta oli määräytynyt törmäysradalle Maan kanssa..

    Nuo kvanttifysiikan tason tapahtumat – siis alkeishiukkasten törmäykset – ovat toki sattumanvaraisia. Ja vaikuttavat kaikkeen. Mutta sitten kun puhutaan molekyylien ja isompien kappaleiden vuorovaikutuksista – niin siinä varmaankin astuu voimaan jo aika tarkka ennustettavuus, olettaen että kaikki tilanteeseen vaikuttavat tekijät tunnettaisiin. Mutta ennustaminen (tai edes todennäköisyyksien arvioiminen jälkikäteen) ei onnistu siksi että emme voi tuntea kaikkia tilanteisiin vaikuttaneita tekijöitä.

    Erityisesti, elämän alku ja kehittyminen näyttävät kovin sattumanvaraisilta – varmaan siksi että siinä on niin kovin paljon tekijöitä joita ei tunneta.

  7. Kirsi Lehto kirjoitti:

    Hei vielä
    Pekka, tässä vielä uudelleen palaan tuohon kuvaukseesi kvanttifysiikan monimaailmatulkinnasta, ja sen kööpenhaminalaiseen vaihtoehtoon. Huomaan tässä että tämä oma ajatusketjuni nimenomaan nojautuu tuohon ”havaitsijan määräävään asemaan” – eli että ”realisoitunut” ja havaittu historia tekee maailmankaikkeuden kehityksen määrätyksi tai deterministiseksi. Sanot että tämä ”vaatii havaitsijan, koska ilman havaitsijaa aaltofunktio ei romahda mihinkään spesifiseen tilaan”.

    Johtaako tämä siihen, että ilman havaitsijaa maiilmankaikkeudessa tapahtuisi kaikki mahdolliset aaltofunktiot, kaikki mahdolliset maailmankaikkeudet. Siis myös se joka tuottaa älylliset havaitsijat. Jotka sitten välttämättä romahduttavat todellisuuden juuri tähän yhteen vaihtoehtoon.

    Tämä on kehäpäätelmä, jonka perusteella ihmisen kehittyminen on välttämätön ja reduntanttii tulos kosmisesta kehityksestä!! Häh???!!!

    Aika absurdia tulkintaa – mutta hauskaa. Hah!! Ehkä ihmisen rooli onkin aika merkittävä tämän maailmankaikkeuden kehityksessä!!! Ja on koomisen absurdia että tähän voisi päätyä juuri kvanttifysiikan kautta, joka muutoin sanoo että mitään määräymistä ei ole olemassa.

    Mutta:
    Tämä näkökulma – tämä että havaittu todellisuus romahduttaa kaikki vaihtoehtoisten maailmoiden aaltoyhtälöt siihen yhteen toteutuneeseen –
    tämähän on ihan sama kuin antrooppinen periaate: Se tosiseikka että olemme (itsekukin) täällä pohtimassa alkuperäämme (ja muita hauskoja kysymyksiä) todistaa juuri sen, ja vain sen, että maailma kehittyi juuri niin että se tuotti tänne kaiken tämän mitä täällä nyt on (siis myös elämän, älyn, kosmologian ja biologian, ja meidät …

    1. Pekka Janhunen kirjoitti:

      Kyllä tuokin on minusta yksi mahdollisuus sille miten asiat saattavat maailmankaikkeudessa olla.

      Monimaailmatulkinnassa luonnonlaki (=Schrödingerin yhtälö) on deterministinen ja matemaattisesti ”siisti”, mutta sen ennustama ”todellisuus” ei ole meidän ennustenälkäisten ihmisten kannalta kovin kiinnostava koska siihen sisältyvät kaikki mahdolliset tapahtumasarjat. Kun taas se mielenkiintoinen kysymys eli mikä määrää juuri meidän haaramme jää selkeää vastausta vaille. Toisaalta se jättää runsaasti tilaa erilaisille metafysiikan olettamuksille.

      Valitettavasti nämä kvanttifysiikan tulkintatarkastelut osataan jostain syystä tehdä vain Schrödingerin yhtälön tila-avaruuden mallissa, mikä ei ole läheskään täydellinen kuvaus maailmasta mm. koska se ei ole relativistinen. Sen takia parhaimmillaankin nämä tarkastelut voivat antaa vain vihjeitä siitä miten asiat oikeasti ovat.

      Elämä on siinä(kin) suhteessa mielenkiintoinen ilmiö että se generoi systemaattisuutta muistuttavalla tarmolla kvanttifluktuaatioista mielekkäitä, makroskooppisia asioita. Mutaatioista, tappaja-asteroideista ja muista satunnaistapahtumista seuloutuu lajeja, ja ihmisyksilöiden aivoituksista alkaa kaikki se miten lajina muutamme maailmankaikkeutta. Jokainen elävä olento on osa samaa suurta elämä-nimistä eventtipuuta, joka ammentaa vaikutteensa neljän miljardin vuoden aikana planeetalle virranneista ja siellä tapahtuneista kvanttifluktuaatioista ja niiden seurauksista kuin suunnaton aika-avaruuden antenni. Elävien olioiden historian tapahtumapuut ovat todennäköisesti suuria absoluuttisestikin ottaen, ja ainakin verrattuna olioiden fyysiseen kokoon. Ehkä jotakin tämäntapaista suuruusmittaria voisi yrittää käyttää elämän fysiikkalähtöiseen määrittelyyn.

      1. Kirsi Lehto kirjoitti:

        Pekka!

        mielenkiintoisella tavalla tuolla 31.12. kirjoittamassasi kommentissa rinnastat kaiken Maan biosfäärissä tapahtuneen, kaiken historian, koko elämän eventtipuun – johonkin kvanttifluktuaatioihin! Luuletko että kaikki mikä täällä tapahtuu juontaa juurensa kvanttifysiikkaan?? Olisiko se energian (sisään virtaamisen)kautta???

        tuo toinen pointtisi: ”…(näistä kvanttifluktuaatioista alkaa myös kaikki) .. aivoitukset, kaikki se miten lajina muutamme maailmankaikkeutta.”

        Minusta olisi hyvä – tai aiheellista – jos nyt, älyllisenä lajina, myös miettisimme sitä mihin me tätä planeetan ja eliökunnan kehityst haluammme ohjata, sillai pikkuhiljaa. Niin että se ei mene ihan mihin sattuu, pelkästään joidenkin markkinavoimien ajamana.

  8. revi kirjoitti:

    Hyvin lyhesti
    Tärkeintä on että ”se”.
    Osui Jukatanin niemimaalle

  9. Olli huikuri kirjoitti:

    onkos kukaan pohtinut pistettä ennen suurta pamausta?

    Siis ennenkin mitään tapahtui. Mikä se oli, mitä se oli, missä se oli? Oliko siinä kaikki?

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Tuo kysymys on kosmologien hommia – niin kauas ei tavallisen pienen biologin mielikuvitus ylety. Pitää kysyä Syksy Räsäseltä.

    2. Metusalah kirjoitti:

      Luen parhaillaan joululahjaksi saamaani Kari Enqvistin kirjaa Ensimmäinen sekunti. Siinä esitetään meille maallikoillekin ymmärrettävästi, miten Universumimme syntyi, ja mitä elämällekin välttämättömiä asioita tapahtui kaikkeutemme historian ensimmäisten sekunnin murto-osien aikana. Mykistävää luettavaa, kerrassaan!
      Enqvist oli muuten toisena valvojana Syksy Räsäsen tehdessä väitöskirjaansa vuosia sitten, joten – jos kysyä pitää – kannattaa ehkä ensin tutustua itse professorin teoksiin. 🙂

    3. Metusalah kirjoitti:

      PS: Kirjoitin tuossa edellä, että Kari Enqvist oli Syksy Räsäsen ”valvojana” tämän väitöskirjatyössä (2002). Oikea termi on tietenkin ”ohjaajana”.

  10. Kai miljard kirjoitti:

    SATTUMAAKO, TIETENKIN! Lottonumerot 1,2,3,4,5,6,7,8 + jne. toteutuvat ennenmin tai myöhemmin, mutta eivät ole pelkästään utopiaa (numerot voivat olla ensi viikon lottorivi tai sitten esim. miljoonan vuoden kuluttua jne.). Suosittelen lukemaan Satunnaisuuden viidakot/Ivars Peterson kirjoittaman kirjan, missä satunnaisuudet eivät olekaan pelkästään epämääräisiä mahdollisuuksia, vaan todennäköiksyyksiä kunhan aikajänne on riittävän pitkä. Sama koskee elämän syntyä. Kunhan tietyt olosuhteet (kriteerit) täyttyvät ( stabiili tähti, minkä ympärillä on planeettoja ns. elämän vyöhykkeellä) elämää syntyy väistämättä kunhan mahdollisuuksia on riittävän monia! Uskon, että aminohapoista jne. syntyy elämää väistämättä olosuhteiden ollessa otollisia. Maapallolla elämä perustustuu RNA/DNA:han, mutta todennäköisesti maailmankaikkeudessa löytyy loputon määrä erillaisia variaatioita. Eli oli elämä syntynyt maapallolla tai tullut tänne esim. komeettojen/asteroidian kautta elämää on muuallakin tuntemassamme mailmankaikeudessa/maailmankaikkeuksissa. Se ei ole edes harvinaista Draken yhtälöstä huolimatta joka perustuu pelkästän olettamuuksiin, eikä tieteellisiin hypoteeseihin! ELI SATTUMAAKO TAI EI vastaus on kyllä ja ei. Eli elämää syntyy väistämättä suotuisissa olosuhteissa ja joissakin erikoistapauksisa se kehittyy asteelle, missä esim. poiketen nykytietämyksestä eri galaksien välisien sivilisaatioiden välinen viestittäminen on mahdolista suunnattomista välimatkoista huolimatta!

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Hei Kai
      Tuo onkin taas ihan aiheellinen pointti: hyvinkin pienen todennäköisyyden tapahtumat muuttuvat todennäköisiksi jos ja kun aikaa tai yrityksiä on riittävän paljon.

      Elämän ilmaantui tälle planeetalle ensimmäisen viiden sadan miljoonan vuoden kuluessa/kuluttua. Geologisesti ottaen tuo on tosi nopeasti – mutta jos ajatellaan kemiallisia raktioita tai vaikka virus-genomeiden jakaantumista (aikaluokassa minuutti) niin tuo aika on IKUISUUS. Lisäksi voidaan olettaa että elämään johtaneiden molekyylien PITI rakentua ja reakoida nopeasti koska ne eivät pysy kauaa yksinään ehjänä — siis, ei siinä kauaa ”nokka tohissut”. …

      Huh. Kaikki on kovin suhteellista …

  11. Kai miljard kirjoitti:

    Hei Kirsti
    Aika tosissaan on suhteellista, mutta sitä mitä aika on ei oikein pystytä tyydyttävästi selittämään. Jos lähtökohdaksi otetaan ”ajattelen olen siis olemassa”, voisi siitä kuitenkin päätellä että, koska maapallolla on todistettavasti vajaan 5-miljardin vuoden historia myös aika on olemassa. Siihen se ”helppous” ajan ymmärtämisen suhteen loppuukin.

    Ihmisen on lähes mahdotonta kyetä ymmärtämään syvällisemmin, mitä tarkoittaa mainitsemasi 500-miljoonan vuoden mittainen ajanjakso. Tähän evoluutioteoriaa vastustavat suorasti/epäsuorasti vetoavatkin. Tyhjästä ei voi elämää nyhjäistä eli epäorgaanisista aineista ei voi syntyä elämää eli orgaanisia aineita. Mutta, kuten edellä on käynyt ilmi niin:”hyvinkin pienen todennäköisyyden tapahtumat muuttuvat todennäköisiksi jos ja kun aikaa tai yrityksiä on riittävän paljon”.

    Aikoinaan kun selvisi, että Vostok järvi on olemassa, niin ainakin jotkut tahot olivat sitä mieltä, että se on eloton. Muistan pettyneeni siitä, koska pidin sitä melkein mahdottomana asiana, vaikka sillä on ollut jopa 25 miljoonaa vuotta jääkansi ja se lienee ollut miljoonia vuosia eristyksissä ulkomaailmasta. No, nykyään suurin kysymys lienee, millaisia ennestään tuntemattomia eliösysteemejä sieltä löytyy.

    Elämää on vähintään mikrobi tasolla Vostok järvessä ja mannerjäätiköissä, mustien ja valkoisten savuttajien läheisyydessä on rikas eliöyhteisö jne. Eli elämää löytyy hyvin vaikeista olosuhteista jo pelkästään maapallolta. Aurinkokunnasta elämää voi löytyä ainakin Marssista, Europa kuusta ja Enceladuksesta.

    Aika tuntuu myös suhteellisen pitkältä ennenkuin Juice: Jupiter Icy Moon Explorer luotain antaa lisätietoa elämän mahdollisuudesta esim. Europa kuusta.

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Moi Kai!

      Hauska juttu ottaa puheeksi näitä tuttuja käsitteitä – niinkuin aikaa. Jonka pituutta tai lyhyyttä on tosi vaikea hahmottaa, muutoinkun tässä tutussa ja tavanomaisessa mittakaavassa. Tuttu mittakaava ulottuu sekunnista (tai ehkä 1/30 s, kameran sulkimen liike) jotakuinkin tuonne mummon syntymän aikaan, siis suunnilleen sata vuotta taaksen päin. Sen vanhempia asioita tai olosuhteita, tai aikakausien pituuksia, on yhä vaikeampi hahmottaa mitä kauemmas mennään. Yksi tuttu ja helppo mittakaava ajan mittaamiseen on ihmisen sukupolven ikä, keskimäärin noin 25 vuotta. Tuhannan vuoden jaksoon mahtuu 40 sukupolvea – sen jotenkin voi ajatella jatkumona. 10 000 vuoteen on mahtunut 400 sukupolvea. Sekään ei ole kovin paljoa – ihan käsitettävissä olevan pituinen ketju ihmisten kohtaloita. Se on ihmisen sivilisaation (maanviljelyksen ja kaupunkimaisen asutuksen) ikä – jonka aikana on kuitenkin opittu kaikki tämä mitä täällä nyt teknisesti osataan. Nykyihmisen lajin historiaan (200 000 vuotta) noita sukupolvia menee noin 10 000 (ajatellaan että aikasemmin niiden keski-ikä on ollut lyhempi, 20 v). Pieneen taas menee, tämä ihmisen historia.

      Pienillä bakteereilla jotka voivat lisääntyä 75 kertaa päivässä, tuo 10 000 sukupolvea vie 133 päivää, alle puoli vuotta. Elämä – kaikissa muodoissaan – on taas ollut olemassa ja sopeutumassa tällä planeetalla n. 4 miljardia vuotta. Jos ajatellaan yksisoluisia – vaikka hitaastikin lisääntyviä soluja – niin sukupolven ikä voisi olla (hatusta vedettynä) noin yksi päivä (mikrobimaailmassa tämä on suhteellisen hidas tahti). Suurin osa eliökunnan historiaa on eletty yksisoluisten maailmassa. Siispä, minkä tahansa nykyään elävän eliön historiaan mahtuu noin (kertaluokassaan) 365 x 4 x 10 potenssiin 9 sukupolvea, eli noin noin noin 10 potenssiin 12 sukupolvea. Käsittämättömän suuri luku, vaikka pienennettäisiin 1000-kertaisesti. Siinä ehtii tottua vaikka mihin.

      Sitten tietty on myös hauska verrata näitä johonkin alkuräjähdyksen aikaskaaloihin: koko maailma parissa sekunnissa…

      1. Metusalah kirjoitti:

        Luin joskus ajatelman: Jos sinulta ei kysytä, mitä aika on, tiedät vastauksen. Mutta jos sinulta kysytään, mitä aika on, et osaa selittää sitä.

        Kari Enqvist toteaa uusimmassa kirjassaan hauskasti: ”Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei maailmankaikkeudessa ole tapahtunut oikeastaan mitään mielenkiintoista!” 🙂

        1. Kirsi Lehto kirjoitti:

          Ensimmäisen sekunnin aikana syntyi vain alkeishiukkasia, plasmapuuroa. Kaikki todella mielenkiintoinen on tapahtunut vasta sen jälkeen.

          1. Kai Miljard kirjoitti:

            Hei Kirsi (sorry huolimattomuuteni edellisessä kommentissa nimesi suhteen) ja Metusalah!

            Kyllähän kaikki mikä littyy Big Bangiin ja sen jälkeiseen aikaan on mielenkiintoista inflaatioineen ym. johdosta, mutta myös oma mieltymykseni kohdistuu aikaan jälkeen ensimmäisen sekunnin, varsinkin aikaan jälkeen ensimmäisen/ ensimmäisten tähtisukupolvien jolloin osa tähdistä räjähti supernovina ja sen seurauksena syntyi raskaampia alkuaineita,jotka niin… (vähän yksinkertaistaen) antoivat mahdollisuuden elämälle!

            Kiitos Kirsi valaisevista esimerkeistä ajan suhteellisuudesta. Lainaus yllä olevasta tekstistäsi: ”ihmisellä 10 000 vuoteen on mahtunut 400 sukupolvea, pienillä bakteereilla jotka voivat lisääntyä 75 kertaa päivässä, tuo 10 000 sukupolvea vie 133 päivää, alle puoli vuotta”. Vetää vähän sanattomaksi ei pelkästään lisääntymisen nopeus ja tehokkuus, vaan myös se että se osaltaan selittää miksi jollakin taivaankappeella, missä elämä on saanut orastavan alun, se pysyy hengissä käsittömällä tavalla vaikeissakin olosuhteissa esim. maapallon historiassa!

            Metusalah, Kari Enqvist on kirjoittanut monipuolisesti ja mielenkiintoisesti kosmisista ja osittain myös maallisista ilmiöistä monia mielenkiintoisia kirjoja ja ne ovat nautittavasti kirjoitettuja opuksia (itse kuulun asiasta kiinnostuneisiin harrastajiin). Uskomaton matka uskovien maailmaan kirjasta sain lähes Dejavu ilmiön, sillä lähes kaikki siinä esitetyistä ajatuksista on hyvin lähellä omaa maailmankatsomustani ja jo muutamaa vuosikymmentä sitten tehdyistä päätelmistäni!

            ”Ensimmäisen sekunnin jälkeen ei maailmankaikkeudessa ole tapahtunut oikeastaan mitään mielenkiintoista” on luonnollisesti Kari Enqvistin oma mieltymyksen kohde, joskaan ei semmoisenaan ole täysin uskottava ajatus ajatellen hänen kirjallista tuotantoaan. Enqvist on myös sanavalmis persoona joka on muutamaan otteeseen ilmaissut, että hän uskoo, että kaikki maailman tieto (hän ei siis tarkoittanut ns. nippelitietoutta) on ihmisen mahdollista selvittää riittävän pitkällä ajanjaksolla. Itse olisin vähän skeptinen kyseisen ajatuksen suhteen.

            Jotta mitä tahansa ilmiötä voidaan tutkia, on sen osatekijöille määritettävä joitakin ihmisen määrittelemiä arvoja. Niiden tarkkuus ei ole ongelma ns. normaali elämässä esim. kysyttäessä esim. mikä on lämpötila on ulkona ulkoiluasusteita laitettaessa päälle talviaamuna. Mutta ongelmaksi niiden tarkkuus syntyy siinä vaiheessa, kun esim. pitäisi tehdä sääennustus seuraavaksi juhannukseksi viikkoa aikaisemmin.Mitättömän pieni esim. yläilmakehän ilmiö saattaa kertaantua ja jo luvattu korkeapaine saattaa ratkaisevasti muuttua ja ihmiset pettyä jo luvattuun säähän. Ilmiöhän on tuttu kaaosteorian perhosen siiveniskusta.

            Myöskin näennäisesti irrationaaliset ilmiöt esim. jonkun planeetan/planeettojen kohtuullisen pieni vetovoimat voivat vaikuttaa pitkällä aikavälillä niin, että lopputuloksena on dramaattiset seuraukset! Yhden teorian mukaan Marsin kokoiseen kappaleen kiertorata on mahdollisesti muuttunut niin, että se ns. ulkoplaneettojen vetovoiman seurauksena muuttui niin,että se loppuksi törmää maahan ja sen seurauksena syntyi kuu. Ja kuun vetovoiman seurauksena on maan kiertorata suhteessa aurinkoon stabilisoitunut ja sen seurauksena olosuhteet maanpääällä ovat stabilisoinuneet ja elämän synnylle maanpäällä se on tarkoittanut … niin mitä?

            No, entäs sitten avaruudessa sijaitsevasta pölypilvestä, joka on luhistumassa ja joka käsittämättömän pitkän ajan kuluttua synnyttää uusia aurinkoja. Voiko siitä ennustaa esim. millaisia aurinkokuntia se jossakin vaiheessa synnyttää ja onko mahdollista, että aurinkokuntiin syntyy planeettoja , missä elämän syntyminen on mahdollista?

            Niin voiko ennustaa…(arvaus on aika helppo heittää (?!), sillä tuskin meistä kukaan on katsomassa miten tulevaisuudessa tulee käymään!)…

          2. Kirsi Lehto kirjoitti:

            Moi Kai

            Tuo tietämisen kysymys on sinänsä mielenkiintoinen. Tieteellisen havaitsemisen menetelmät ja keinot – ja myös teorian tuntemus – ovat kehittyneet huimasti viime vuosikymmeninä – ja maailmankuva on tarkentunut. Mikä on mielenkiintoista on että kaikki uusi tieto, kaikki läpimurrot luonnontieteissä – näyttävät aina avaavan uuden sarjan uusia, pidemmälle meneviä kysymyksiä. Onkohan tämä loputtomasti avautuva tiedon maailma …

            Olen itsekin kuullut (jossakin haastattelussa) Enqvistin näkemyksen että kaikki oleellinen tiedetään jo. Sen innoittamana kirjoitin pari runoa:

            Muurahaisten tieto

            Kyllähän me ihmiset aika paljon tiedämme.
            Monet luulevat
            että tiedämme lähes kaiken!
            Näinhän ovat ihmiset aina luulleet
            omasta tietämisestään.

            Mutta emme me tiedä sitä miten paljon on tietämättä,
            ja sellaistakin mitä ihminen ei edes voi tietää,
            tässä olotilassaan, tällä muurahaisen aivokapasiteetilla

            Tietämisestä

            Joku niin-sanottu viisas
            väittää – ihan totta!
            että ihminen tietää
            jo kaiken oleellisen!!
            Uskomatonta!
            Ehkä ihminen tietää sen
            sen mikä on tarpeellista,
            tässä ja nyt
            niinhän on aina ollut

            kaikkea sitä mistä ei mitään tiedetä
            mitä ei mitenkään tarvita, eikä kaivata
            miten muka tiedetään
            että sitäkin on olemassa

          3. Metusalah kirjoitti:

            No joo. Siteeraukseni oli hieman huolimaton. Olisi pitänyt olla ”maailmankaikkeudelle ei ole tapahtunut…” koska Universumin syntyä ja kehitystä (inflaatio) po. kirja käsittelee.
            Olisi kohtuutonta sanoa, että esim. elämä itsessään ei olisi äärimmäisen mielenkiintoinen asia, mutta sehän ei ollut Enqvistin kirjan aiheenakaan. Kuitenkin ensimmäisen sekunnin aikana muodostuivat kaikki ne elementit ja alkeishiukkasten ominaisuudet, joista sitten kaikki kehittyi, tuntemiemme fysiikan lainalaisuuksien puitteissa. Myös elämä ja sen edellytykset.

          4. Kirsi Lehto kirjoitti:

            No niinhän se on. Maailma silloin syntyi juuri sellaiseksi että se sitten saattoi tuottaa kaikkea tällaista. On se vaan kumma ketju. Ja onnellista että kävi just niinkuin kävi.

  12. Kai Miljard kirjoitti:

    Hei!
    Onnellisia saamme tosiaankin olla, että juuri näin on käynyt! Sattumalla kumminkin on/ on ollut suuri rooli kaiken aikaa, oli sitten kyseessä, vaikka ensimmäisen sekunnin aikana syntyneet luonnonlait (?!).

    Luonnontieteiden tiedon kasvu on ollut huikaisevaa muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana ja ”heikompia alkaa jo hirvittämään”, mutta muutama napakka runo paluttaa tukevasti maan kamaralle!

    On ilahduttavaa, että tiedon lisääntyminen ei jää pelkästään tiedemisten pariin, vaan esim. eksoplaneettojen löytyminen on ylittänyt uutiskynnyksen ja lisännyt kiinnostusta avaruudentutkimusta kohtaan. Tämä toivottavasti osaltaan lisää määrärahoja avaruustutkimukseen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kaikkiko suurta sattumaa??

27.12.2014 klo 00.37, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämä , Elämän keitaita , Yleinen

Seuraavia tieteen päiviä pidetään jo pian, uuden vuoden toisella viikolla, 7-10.1. Päivien teemana on Sattuma – sattuman vaikutus erilaisissa prosesseissa, alkaen maailman synnystä ja kehityksestä aina taloustilanteeseen ja uuteen kirjallisuuteen asti. Omana aiheenani näillä päivillä tulee olemaan sattuma ja elämän synty: Mikä oli sattuman osuus ja vaikutus Elämän Synty-prosessissa. Tähän kysymykseen on ihan mahdotonta vastata mitenkään tietellisen tarkasti – johtuen siitä että elämän syntyy liittyy yhä vielä niin monia kysymyksiä joihin ei tiedetä tarkkaa vastausta, ja joihin vaikuttanetita olosuhteita ja tekijöitä voidaan (toistaiseksi) vain spekuloida ja arvailla. Kuitenkin, ihan varmasti voin sanoa että Elämän Synty – niin kuin KAIKKI muutkin asiat tällä planeetalla, ja maailmankaikeudessa, ovat seurausta pitkästä kehityskulusta joka juontaa juurensa aina alkuräjähdykseen asti. Siitä alkaen maailma on kehittynyt asteittain, niin että aina se uusi mitä eri aikoina on tapahtunut ja kehitynyt, on seurausta kaikesta siitä mitä aikaisemmin on tapahtunut. Kehitys muodostaa lukemattoman moneen suuntaan haarautuvan Markovin ketjun tapaisen järjestelmän, tai verkon, missä tilat, jokaisessa ajassa ja paikassa, riippuvat aina edellisestä tilasta siinä samassa paikassa. Jokaisen asian ja ilmiön historiaan sisältyvät kaikki aiemmat tilanteet — ja niiden määräävät tekijät ja olosuhteet, kuten myös niihin vaikuttaneet sattumat.

Maailman kehityksen suuntaan vaikuttaneita tilanteita on ollut monia. Ensimmäinen niistä tietysti koko maailman synty – jonkinlaisena kvanttiavaruuden (jota ei edes ollut olemassa?) todennäköisyystilan heilahduksena – tätä osaavat selittää vain kosmologit. Alkuräjähdyksessä syntyneessä plasmapuurossa maailman kehittyminen jatkui luonnonlakien ohjaamana – mutta oliko luonnonlakien syntyminen sattumaa vaiko välttämättämyyttä? Gravitaatio ohjasi ensimmäisten tähtien syntymisen, ja sitten niiden sisällä ydinreaktiot (protonien vahvat vuorovaikutukset) ohjasivat alkuaineiden syntymisen. Tuloksena oli että vedyn ja heliumin maailmaan syntyi myös hiiltä, happea, typpeä, fosforia, rikkiä – ja jonkun verran muitakin raskaampia alkuaineita. Tähtien ”palaessa” loppuun nämä pöllysivät pitkin avaruutta.

Gravitaation ajamina alkuaineet kasaantuivat pilviin. Sopivan tilanteen tullen pilvet alkoivat kerääntyä uusiksi planeettakunniksi – auringoiksi ja planeetoiksi. Pölypilvissä ja planeettakuntien kertymäkiekoissa vallitsi myös hyvin erilaisia olosuhteita – jossakin kylmää, jossakin muualla hyvin kuumaa – ja olosuhteista riippuen alkuaineet muodostivat erilaisia yhdistä, riippuen alkuaineiden määräsuhteista ja kemiallisista ominaisuuksista, ja vallitsevista olosuhteista. Yleisimpiä molekyylejä, joka paikassa, kuitenkin olivat molekyläärinen vety ja pienet hiiliyhdisteet.

Markovin ketjun haaraantuessa erilaisia maailmoita – planeettakuntia ja planeettoja – on syntynyt paljon. On syntynyt myös kivisiä planeetoja joiden keskellä rautainen ydin ylläpitää magneettikenttää – ja jotka ovat sopivan kokoisia, ja sopivalla etäisyydellä auringosta niin että niiden pinnalla vesi pysyy nestemäisenä. Näitä on ainakin joitakin – ja ehkä montakin – maailmankaikeudessa.

Ainakin yhdellä planeetalla – Maassa – syntyi sellaiset sopivat olosuhteet (jonkin toistaiseksi tuntemattoman valintapaineen ansioista!) jotka aiheuttivat sinne suuren kertymän tietynlaisia molekyylejä – juuri sellaisia jotka pysytivät ketjuuntumaan pitkiksi ketjuiksi! Nyt tiedetään että ne olivat juuri tietynlaisia molekyylejä (neljää erilaista nukleotidia, paria kymmentä erilaista aminohappoa) – ja nämä synnyttivät keskenään sellaisen pitkien molekyylien kirjon, jossa molekyyliketjut alkoivat kopioida toisiaan, tiettyjen periaatteiden perusteella.

Tuo erikoislaatuinen molekyylikemia – ketjuuntuminen ja kopioituminen – tapahtui kemiallisten lainalaisuuksian ja olosuhteiden mukaisesti. Toisaalta, emme vielä tiedä minkä verran sen toteutuminen oli puhtaasti sattuman tulosta: mistä johtui että sopivia molekyylejä kerääntyi juuri sellaisiin olosuhteisiin jotka sallivat – tai ohjasivat, tai pakottivat – niiden kasvamisen monimutkaiseksi ja keskenään reagoivaksi molekyyliyhteisöksi . Ei myöskään tiedetä pitikö elämän käynnistyä juuri näistä rakennuspalikoista – vai olisiko samantapainen prosessi voinut käynnistyä myös jostakin toisista (samankaltaisista? tai ihan erilaisista?) lähtöaineista. Tai, olisiko se saattanut käynnistyä joidenkin toisenlaisten (solu-)rakenteiden varaan: Olivatko nämä meidän elämämme perusrakenteet (geneettinen koodi ja proteiinisynteesikoneisto) ainoat mahdolliset elämän lähtökohdat, vai olivatko ne vain sattumia, jotka vakiintuivat käyttöön (frozen accidents) ja johtivat eteenpäin kohti yhä uusia ja monimutkaisempia sovelluksia.

Elämän käynnistymisessä näyttää toteutuneen vain yksi ainutlaatuinen vaihtoehto. Mutta kerran käynnistyttyään elämä on taas haaraantunut lukemattoman moniin eri suuntiin. Evoluution myötä se tuottanut koko ajan uusia vaihtoehtoisia muotoja ja ominaisuuksia, joiden avulla se on sopeutunut aina uusiiin ja vaihteleviin olosuhteisiin. Markovin ketju on haaraantunut yhä uudelleen ja uudelleen, sattumanvaraisten olosuhteiden ajamana …

Tämän voin sanoa, varmasti: Elämä on juuri tällaista siksi että se on kehittynyt kaikkien niiden välivaiheiden kautta joiden kautta se on kehittynyt. Menneisyys on johtanut nykytilanteeseen. Mutta mitkään varhaisemmat kehitysvaiheet eivät ole tapahtuneet missään erityisessä tarkoituksessa, tai mitään tiettyä päämäärää tai kehityssuuntaa varten. Eivätkä ne ole myöskään määränneet kehityksen kulkua tähän suuntaan. Markovin ketju olisi voinut joka kohdassaan haaraantua eri tavalla. …

Sano nyt sitten onko tämä sattumaa vai ei … tämä lienee puhtaasti semanttinen kysymys…

2 kommenttia “Kaikkiko suurta sattumaa??”

  1. Metusalah kirjoitti:

    Meneeköhän tuo elämän kehityksen logiikka kaikilta osiltaan ihan siten, kuin Kirsi blogissaan puntaroi? Otetaan esimerkiksi dinosaurusten tuho 65 miljoonaa vuotta sitten. Hirmuliskojen tuho ja nisäkkäiden pääsy valtaan ei perustunut mihinkään ”aiempaan” tilanteeseen tai ”olosuhteeseen”, vaan evoluutio aloitti työnsä tavallaan uudestaan, muuttunein eväin. Sattumaahan kaikki on, ei semantiikkaa.

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Hei Metusalelah

      Olet aika ytimessä tämän kysymyksen kanssa että mikä on sattumaa, mikä olosuhteista riippuvaa välttämättömyyttä. Tämä koko kysymys taitaa olla paremmin filosofian puolella – en ole ollenkaan varma miten sattuma pitäisi määritellä. Voitaneen sanoa että komeettaa-törmäyksen aiheuttama dinosaurusten massatuho oli puhdasta sattumaa – tai toisaalta, voidaan myös sanoa että se tasan deterministisesti seurasi siitä että suuri komeetta oli törmäysradalla Maan kanssa juuri tuona ajankohtana. Törmäys oli väistämätön, ja sen seurauksensa totaali sukupuutto oli väistämätön. Sen seurauksena taas nisäkkäiden nousu oli aika väistämätöntä – koska niitä oli valmiina olemassa, koska ne tasalämpöisyytensä ja piilottelevan elämän tapansa ansiosta selvisivät törmäyksen aiheuttamasta ympäristömuutoksesta – ja koska liskojen katoaminen antoi niille mahdollisuuden vallata uutta elintilaa. Siis, ei mitään sattumaa, vaan seurausta siitä miten tilanne kehittyi siihen asti… Syyn ja seurauksen laki siis, siinäkin kohtaa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Valinnan tulos

16.12.2014 klo 23.04, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Jos jollakin planeetalla on elämää, niin se muotoutuu sellaiseksi että se pystyy elämään juuri sen planeetan olosuhteissa. Sen planeetan ilmakehässä, lämpötiloissa, paineissa, säteilyssä – ja käyttäen siellä esiintyviä energialähteitä. Olemassa oleva elämä myös itse muuttaa olosuhteita. Meidän planeettamme perustuottajat (yhteyttävät kasvit ja muut vihreät) ovat esimerkiksi tuottaneet hapekkaan ilmakehän. Ne myös tuottavat biomassaa – ja sen myötä energialähteen lukuisille toisenvaraisille eliöille. Ne pitävät yllä ravintoketjuja, jotka aste asteelta hyödyntävät niiden sisältävän energian ja hajottavatt niiden sisältämät hiiliyhdisteet hiilidioksidiksi ja vedeksi.

Ravintoketjuissa kasvillisuuden sisältämä biomassa ja energia siirtyy ensin kasvisyöjille, sitten ensimmäisen asteen pedoille – ja niin edelleen eteenpäin, korkeammille pedoille, ja lopulta hajottaja-eliöille. Eloonjäämis-taistelussa jokaisella kuluttaja-portaalla tarvitaan erilaisia ominaisuuksia, erilaisia saalistamisen ja pakenemisen taitoja ja kykyjä.

Myös ihminen, aikanaan, on kehittynyt ja löytänyt paikkansa omassa ravintoketjussaan. Ihmisen lajin selviytymisessä, sekä saaliina että petona, on tärkeänä apuna ollut älykkyys. Ihmisen fyysiset kyvyt ovat aina olleet rajalliset (muihin petoihin verrattuna), mutta luonnon oloissa se selviytyi terävän älynsä avulla. Ankarat olot pitivät myös fyysiset ominaisuudet kohtuullisen vahvoina, sillä heikot yksilöt karsiutuivat jo nuorina pois populaatiosta.

Terävän älynsä avulla laji myös kohensi asemaansa ja elinolosuhteitaan. Ensin, noin 10 000 vuotta sitten, se omaksui varsin yksinkertaisen mutta turvallisen viljelykulttuurin. Sitten, teknisen kehityksen myötä, se nousi asemaan missä se pystyi tehokkaasti hyödyntämään monia erilaisia lajeja, sekä perustuottajia että ravintoketjuja. Teknologian ansiosta myös käytännön elämä on merkittävästi helpottunut ja keventynyt, ja lääketieteen ansiosta tauditkaan eivät juurikaan enää karsi populaatiota. Näiden seuraksena ihmisen lajiin ei kohdistu enää juuri minkaanlaisia ympäristön aiheuttamia valintapaineita.

Mutta geneettinen muuntelu – ja jonkinlainen valintakin – kuitenkin koko ajan jatkuvat, aina. Nyt ne tapahtuvat vain toisenlaisilla valintakriteereillä – jotka taitavat nyt olla enimmäkseen sosiaalia ja yhteiskunnallisia.

Tämän kehityksen myötä ihmisten keskimääräinen aivojen koko on pienentynyt n. 15 % viimeisen 10 000 vuoden aikana. Tämä hidas geneettinen muutos liittyy ilmeisesti siihen, että helpomman elämän ansiosta myös tyhmemmät yksilöt ovat voineet jäädä henkiin ja lisääntyä. Toinen mielenkiintoinen ja nopea, ilmeisesti kulttuuriin ja oppimiseen liittyvä muutos on se että vuoden 1998 jälkeen nuorten testattujen (varusmies) ikäluokkien älykkyysosamäärä on ollut hienoisessa mutta jatkuvassa laskussa. Samalla tavalla laskevat ihmisten reaktio-ajat, jotka ilmeisesti korreloivat hyvin älykkyyden kanssa.

Mitäs tästä voidaan päätellä? Että helppo elämä ei ole hyväksi älykkyydelle? Mutta minkäs mahtaa – kun se on niin ylivoimaisen makeeta…

Asiasta kirjoitti mielenkiintoisen artikkelin Bob Holmes, viimeisimmässä Tiede lehdessä (12/2014).

 

 

3 kommenttia “Valinnan tulos”

  1. Sisko Kuhmonen kirjoitti:

    Voidaanko olettaa, että älykkyysosamäärän aleneminen on luonnonvalinnan tulosta. Että tämän hetken elinoloissa vähemmän älykkäät pärjäävät paremmin ja sitten lisäytyvät. Eikö meidän yhteiskunnassa enää tarvita älykkyyttä? Vai eivätkö älykkäät jostain syystä lisäänny? Vaikuttaako pitkä koulutus siihen, että kouluttautuvat( älykkäät?) ihmiset eivät perusta perhettä? Toisaalta ihmisen ”jalostaminen” haiskahtaa aina rotuopilta ja on tullut historian saatossa, aivan oikein, tuomituksi.

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      No, ensinnäkin pitää mainita että tuo aivojen koon pieneneminen ei välttämättä tarkoita että ihminen olisi tullut tyhmemmäksi – koska eihän se pelkästään merkitse se aivojen määrä, vaan myös laatu. Varmasti ihminen on monella tapaa aläkkäämpi ja taitavampi nyt kuin 10000 vuotta sitten — mutta toisaalta: pärjäisiköhän nykyihminen nyt yksinään villin luonnon armoilla, jos joutuisi sinne ilman teknologiaa. Ominaisuuksien muuttuminen ei tapahdu pelkästään valitsemalla — vaan tässä tapauksessa ilmeisesti valinnan puutteen vaikutuksesta. Elossa säilyminen ei enää ole yhtä haastavaa kuin se on ollut aikaisemmin. Vaihtelu tuo populaatioon koko ajan muutoksia – myös heikentäviä – ja jos luonnonvalinta ei sitä karsi, ne jäävät olemaan. Nämä ovat hitaita lajin tasolla tapahtuvia prosesseja – ei ihminen näille mitään mahda… Ei tässä ole mistään rotuopista eikä jalostamisesta kysymys, elämä vain itse menee niinkuin se menee.

      Sitten taas tuo nykyään havaittu lievä ÄO:n laskeminen – mielenkiintoinen juttu. Se ei ole mitenkään tekemisissä geneettisen muutoksen kanssa, se on tapahtunut niin nopeasti. Se siis liittyy opittuihin asioihin, ja kulttuuriin. Liittyisikö siihen miten lapset nykyään oppivat ajattelemaan?? En tiedä!

  2. Metusalah kirjoitti:

    Mitä aivojen kokoon tulee, Einsteinin aivot olivat fyysiseltä kooltaan keskimääräistä pienemmät(hän testamenttasi aivonsa tieteellisiin tutkimuksiin).

    Onko sitten ÄO:n laskemisessa kyse lajimme degeneroitumisesta, ja jos on, minkä vuoksi? Saattaa hyvinkin olla niin, että tieteen – erityisesti lääketieteen – huima kehitys on johtanut siihen, että luonnonvalinta ei enää toimi ”normaalilla” tavalla; kuka tahansa selviytyy sukukypsään ikään vammaisuudestaan tai vakavistakin perinnöllisistä sairauksistaan huolimatta. Lisäksi olemassaolon taistelua ei nykyajan elintasokulttuureissa enää ole. Kuka tahansa voi halutessaan tulla toimeen ilman haasteita, tai tekemättä yhtään mitään. Elämisen helppous tylsistää ihmisen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Astrobiologiaa tarjolla Euroopassa

17.11.2014 klo 15.45, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Kaikille teille astrobiologiasta kiinnostuneille lukijoille haluaisin kertoa että astrobiologiset aktiviteetit ovat reippaasti lisääntymässä Euroopassa, ja erilaisten yhteistyökanavien kautta ovat tulossa tarjolle myös suomalaisille opiskelijoille, ja muillekin asiasta kiinnostuneille.
Astrobiologia määritellään EANAn (European Astrobiology Network association) uudella verkkosivulla (www.eana-net.eu – joka avautuu yleisölle myöhemmin tällä viikolla) – vapaasti suomennettuna, suunnilleen näin: … “tutkimusalue joka käsittää elämän synnyn, evolution ja esiintymisem maailmankaikkeudessa, tietenkin mukaanlukien myös oman planeettamme Maan. Elämän synnyn alkuperä on jo pitkään kiehtonut Euroopan tutkijoita, ja tämän tutkimuksen uranuurtajia olivat Charles Darwin, Louis Pasteur ja Alexander Oparin. Viime vuosikymmenien aikana Euroopan tiedeyhteisö on laajentanut tutkimuskohteitaan käsittämään elämän esiintymisen ääriolosuhteissa, tai Maapallon ulkopuolella. Elämän synnyn kysymyksiä tutkiva astrobiologia nojautuu nyt kemiaan, biologiaan, paleontologiaan, geologiaan, ilmastotieteeseen ja planetologiaan, ja avaruusfysiikaan. Keskeisiä – ja vaikeita – kysymyksiä on miten elämä eroaa elottamista systeemeistä, ja miten se käynnistyi elottomien prebioottisten prosessien kautta.

Nykykäsityksen mukaan elämä ilmestyi Maa-planeetalla jo hyvin varhain, ja kerran käynnistyttyään se on ollut hyvin kestävää ja sopeutuvaa. Tämän perusteella ei ole mitään syytä olettaa että se ei olisi käynnistynyt myös muilla planeetoilla. Nyt tiedämme että lukuisten, ehkä jopa useimpien tähtien ympärillä on olemassa niiden omat planeettakunnat – ja on todennäköistä että (mikrobitasoista) elämää esiintyy monilla muillakin planeetoilla. Kuitenkin, mikrobien (elämän) todellinen löytyminen muilta taivaankappaleilta olisi yksi maailman suurimpia löytöjä – ja älykkään elämän löytyminen olisi tietysti kaikista suurenmoisinta! Kontakti jonkun toisen sivilisaation kanssa mullistaisi lopullisesti ja totaalisesti ihmisen käsitykset uskonnosta, etiikasta ja sosiaalisesta kanssakäymisestä.
Eikö olisikin liian kummallinen sattuma, jos tässä maailmankaikkeudessa joka on tulvillaan galakseja, ne taas tulvillaan tähtiä ja planeettakuntia, jos tämän kaiken keskellä vain yhden galaksin yhden satunnaisen haaran yhdellä ihan tavallisella tähdellä kiertäisi aivan sattumalta satunnainen planeetta, jonka pintaa peittäisi lajissaan täysin ainoalaatuinen elämän kerros”.

Tuo kuvaus taas kerran tuo esiin sen että astrobiologia, eli elämän alkuperän ja esiintymisen tutkimus on todellakin kaikkien tieteenalojen yhteinen harrastus ja haaste. Sen ympärille täällä Euroopassa on järjestäytynyt jo vuosia sitten tuo edellä mainitty EANA järjstö. Lisäksi viime keväänä käynnistyi uusi Euroopan laajuinen COST-hanke nimeltä ”Origins and evolution of life on Earth and in the Universe” (ORIGINS) (TD1308) – tässä ovat mukana suunnilleen kaikki Euroopan maat, samoin ulkopuolisia yhteistyökumppaneita (Australia, Etelä-Afrikka…). Hankkeen tavoitteina on kehittää lukuisia kansainvälisiä yhteistyöprojekteja, kokouksia ja koulutustapahtumia – joista löytyy tietoa sivulta http://life-origins.com/
COST-hankkeen rinnalla on syntynyt ja käynnistynyt myös uusi ERASMUS+ koulutushanke nimeltä ”European astrobiology campus” – tällä ei vielä ole toimivaa verkkosivua mutta tulossa on, ilmoittelen sitten. Mutta nyt on jo tiedossa että tämä hanke järjestää esim. seuraavat kansainväliset kesäkoulut, informaatio poimittuna suoraan ERASMUS-hankkeen ohjelmasta:

Introduction course in Astrobiology (Spring 2015, Bordeaux, France)
Molecules in Space (June 2015 Onsala Space Observatory)
Water, Ice and the Origin of Life (July 2015 Iceland)
Volcanism, Plate Tectonics, Hydrothermal Vents and Life (Spring 2016, Azores, Portugal)
Biosignatures and the search of life on Mars (July 2016, Iceland)
Life Cycle of Stars and formation of habitable planetary systems (August 2016, Moletaï Observatory, Lithuania)
Biochemical Evolution – From organic molecules to Life (May 2017, Tartu, Estonia)
Impacts and their Role in the Evolution of Life (July 2017, Saaremaa, Estonia)
Exoplanets (August 2017, Moletaï Observatory, Lithuania)
Astrobiology summer camp for first year university students (Tuorla, Finland, June 2016)

Myös Pohjoismainen astrobiologiaverkosto järjestää yhdessä mainitun COST hankeen kanssa Kesäkurssin ”Life on Earth and Beyond – The History and Philosophy of the Origin of Life” Ven-saarella 4 – 6 toukokuuta 2015.

Tämä viimeksi mainittu kurssi on nyt jo avoinna haettavaksi, ja sen esiteessä lukee:
The aim of the course is to give participants a thorough overview of the historical, philosophical and ethical questions arising in this field. The course is open for students and scientists in humanities, natural, social and political sciences. It will, amongst others deal with the following themes:
• Definition of life in a historical and philosophical context
• Biochemical evolution
• The tree of biological evolution
• Search for life outside Earth
• Philosophical, ethical and political questions arising with the quest for life on other celestial bodies

Kurssin hakuaika päättyy 15.1. 2015, ja lisätietoja löytyy sivulta http://www.nordicastrobiology.net/Ven2015/

Huomaattehan että valittujen nuorten osallistujien osallistumiskulut kaikkiin näihin kursseihin katetaan, ainakin suurimaksi osaksi, COST-hankkeesta. Jos olet vielä ollenkaan nuori, ja kiinnostunut asiasta, niin KANNATTAISI HAKEA!!

9 kommenttia “Astrobiologiaa tarjolla Euroopassa”

  1. Jorma Kilpi kirjoitti:

    ”Nykykäsityksen mukaan elämä ilmestyi Maa-planeetalle jo hyvin varhain,…”, tämä lienee melkoisella varmuudella tiedetty tosiasia, eikö niin?

    ”…, ja kerran käynnistyttyään se on ollut hyvin kestävää ja sopeutuvaa.” Tämä taas lienee aikaskaala-asia sillä sitähän ei voida tietää josko elämä on yrittänyt alkaa useita kertoja kun vain viimeinen onnistunut tapaus on jäljellä. Itseasiassa minusta kuulostaa hiukan epäilyttävältä ajatus kerralla onnistumisesta. Mutta onko periaatteessakaan mitään mahdollisuutta saada tietoa mahdollisista epäonnistuneista elämän aluista?

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Jorma!
      Jees – tuo elämän alkaminen VARHAIN nähdään siitä että vanhimmat säilyneet – varsin varmasti eloperäiset hiili-hippuset löytyvät jo VANHIMMISTA säilyneistä sedimenttikallioista, jotka sijaitsevat Gröönlannin länsirannikolla (Isua). Nämä ovat aikoinaan syntyneet syvän veden sedimenteistä — se tarkoittaa sitä että merivedessä piti olla niiden muodostumisen aikaan – ja pitkällä aikavälillä — jo merkittävän paljon ”eläviä” kun niitä kerääntyi merkittäviä määriä monien metrien paksuisiin sedimentteihin meren pohjaan. Nuo kalliot ovat 3.8 miljardia vuotta vanhoja – siis syntyneet heti heti pian sen jälkeen kun voimakas (planeettaa steriloiva) pommitus loppui n. 4 miljardia vuotta sitten.

      Siinä olet vallan oikeassa että ei ole näyttöä siitä onnistuiko elämä käynnistymään ensimmäisellä yrityksellä, vai yrittikö monta kertaa. Ainakin tuon tunnetun alun jälkeen se on pysynyt elossa yhtäjaksoisesti – myös vaikeiden massasukupuuttojen läpi. Itse olisin sitä mieltä että on elämän perusominaisuus että se rakentuu ja ohjautuu sellaiseksi että se säilyy juuri niissä olosuhteissa joissa se on olemassa — ja sitten luonnonvalinta siirtää eteenpäin juuri sitä sopivinta eliötyyppiä- tai ainakin sitä joka jotenkuten säilyy ja selviytyy. Tämä on sitä ”kultakutri-logiikkaa”: elämässä tulee vallalle juuri se mikä toimii parhaiten.
      Olosuhteet siis tekivät elämän sellaiseksi kuin mitä se oli silloin, ja aina uudelleen ja uudelleen elämä muokkaantuu niin että se pystyy sopeutumaan vallitseviin olosuhteisiin. Näin ollen on mahdollista että pysyvä eliölinja käynnistyi jo siitä ensimmäisestä prebioottisesta prosessista joka tuotti kompleksisuutta ja kopioituvia molekyyliä, koska tuo kopioituminen + muuntuminen + valinta (=evoluutio) ovat mahtavan voimakkaita säilyttäjiä…

      1. Jorma Kilpi kirjoitti:

        4 miljardin ja 3.8 miljardin vuoden väliin ei jää kuin vain 0.2 miljardia vuotta, siis vain 200 000 000 (kaksisataamiljoonaa) vuotta. On siinä ehkä ollut kuitenkin aikaa ”epäonnistua” pari kertaa ja aloittaa vaikka ihan alustakin.

        Toivottavasti pääsen sen Tuorlan aikavaellusreitin joskus kävelemään, näiden asioiden mittakaavaa on vaikea hahmottaa.

        1. Kirsi Lehto kirjoitti:

          Jorma,

          tässäkin tuot esiin hyvän pointin. Vaikka itse kirjoitin että elämä ilmestyi tänne aikoinaan ”sukkelasti”, eli 4 – 3,8 miljardin vuoden välillä – niin tuo 200 000 0000 on oikeasti niin pitkä aika että siinä ehtii tapahtua todella paljon, ja vaikka mitä – erityisesti mikrobien evoluutiossa – nehän voivat muuntua toisenlaiseksi ihan hetkessä…

          Tervetuoloa vaan kävelemään aikavaellusta. Sitten kun sopii niin kävellään sakilla ja keskustellaan… olis kiva! Terv. K.

  2. Jorma Kilpi kirjoitti:

    Laitoin edellä tuon ”epäonnistua” lainausmerkkeihin koska en oikein tiedä mitä se voisi tarkoittaa. Viitaten aiempaan ajatuskokeeseen se voisi vaikka tarkoittaa että kun kopioituminen käynnistyy niin liian nopea lisääntyminen kuluttaa ravintoresurssit loppuun ja kopiotuva organismi kuolee sukupuuttoon. Tällainen voisi toistua kai montakin kertaa. Mutta kun jossakin vaiheessa muuntelu onnistuu säilyttämään riittävästi yksilöitä nälkäkuoleman yli niin sen jälkeen mikään ei evoluutiota enään pysäytä. Silloin epäonnistuneetkin yritykset voivat osoittautua tärkeiksi biomassan (ravinnon?) tuottajiksi.

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Jees! Olet kyllä oikeassa – hyvin monenlaisia katastrofi-mahdollisuuksia on ollut elämän matkan varrella. Tämäkin muuten korostaa vaihtelun eli mutaatioiden merkitystä – nimittäin, jo silloin alussa, kun elämä syntyi josakin tietyssä ympäristössä, ja oli riippuvainen siitä energia-lähteestä mikä siellä oli saatavilla — niin, jos se populaatio ei olisi pian muuntunut tai ”oppinut” syömään myös ”jotakin muuta” niin lisääntyessään se olisi pian syönyt loppuun ruokansa ja kuollut nälkään. On myös mahdollista tai todennäköistä että noissa erilaisissa massatuhoissa on voinut tuhoutua moneenkin kertaan suurin osa elämästä – mutta aina jos jokukin yksilö (solu) säilyy — niin siitä se vaan taas jatkuu eteenpäin. Elämä on kyllä hämmästyttävän ”toipumis-kykyistä”….

    2. Pekka Janhunen kirjoitti:

      Eksponentiaalista kasvua seuraava nälkäkuolema on tosiaan yksi vaara joka varhaisen elämän on pitänyt jotenkin torjua. Mustan savuttajan tapauksessa nälkäkuolemaa ei kuitenkaan taida tapahtua, paitsi jos savuttaja sammuu. Savuttajaelämän täytyy pysytellä lähellä lähdettä koska siinä on ravinnetiheys riittävä, mutta ei kuitenkaan niin lähellä että tulee liian kuuma. Ravinne virtaa fysikaalisista syistä alueen läpi ja eliöt pystyvät syömään siitä joka tapauksessa vain pienen osan. Elämä ei pysty syömään lähdettään tyhjäksi koska se tuottaa koko ajan lisää tavaraa.

  3. Jorma Kilpi kirjoitti:

    Mustia savuttajia on tutkittu vasta niin vähän aikaa että niiden olemassaolon ikäjakaumaa ei varmaan kovin hyvin tiedetä? Toinen mieleen tuleva kysymys on olisiko niissä syntynyt elämä pystynyt tuottamaan tuota eloperäistä hiiltä tuonne Grönlannin länsirannikon sedimentteihin siinä määrin kuin sitä ilmeisesti on? Kolmas kysymyskin tuli tätä kirjoittaessa mieleeni: jos vanhimpiin sedimentteihin kerrostunut eloperäinen hiili olisikin seurausta exponentiaalisista kasvupyrähdyksistä ja niiden aiheuttamista sukupuutoista niin vanhimpien sedimenttien välissä pitäisi olla kerroksia joissa ei käytännössä olisi ollenkaan eloperäistä hiiltä?

  4. Kauko Putki kirjoitti:

    Astrobiologia on uusi, voimakkaasti nouseva tieteenala eikä vähiten uusien planeetta lyötöjen ansiosta.

    Kysyisinkin teiltä koska saamme ensimmäisen suomenkielisen alaa käsittelevän perusteoksen? Tarvetta sille varmasti jo olisi.

    Tietääkseni Turun suunnalta voisi läytyä parikin pätevää, alaan syvällisesti perehtynyttä kirjoittajaa/tutkijaa…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Joukkoälystä

29.10.2014 klo 10.17, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämä , Yleinen

 

Edellisissä blokeissaan Harry on pohdiskellut joukkojen älykkyyttä – sitä miten yhteistoiminta tuottaa älykkyyttä monilla eri tasoilla. Harry antoi esimerkkejä lähinnä eläinten maailmasta – muurahaisista, kaloista, mehiläisistä, linnuista – nämä ehdottomasti harrastavat älykästä parvikäyttäytymistä. Ja mainitsihan Harry siellä myös ihmisen älykkäät toiminnot – eli eivät kait yksittäiset aivosolut ymmärrä mistään mitään, älykkyys syntyy vasta solujen yhteistoiminnasta. Haluaisin tässä jatkaa vielä samasta aiheesta – antaa asiaan kuuluvaa meriittiä ihmisten joukkoälylle. Nimittäin, emmehän me ihmisetkään varmaankaan kovin kummallista teknologiaa tai tieteitä keksisi jos ihan yksin täällä olisimme. Aivot ovat tietysti se elin joka mahdollistaa älyykkyyden, mutta sen – tai ainakin tiedon – koko sisältö syntyy kanssakäymisestä ja tiedon jakamisesta muiden ihmisten kanssa. Tätä taas mahdollistaa puhuttu käsitteellinen kieli, ja viestintä, kaikissa muodoissaan.

Nyt, näinä aikoina, tämä ihmisen joukkoälyn kehittyminen onkin ihan vallan huimaa – nyt kun tietoa voidaan jakaa tietoverkkojen kautta reaaliaikaisesti ja globaalisti. Nyt ihmiset voivat ryhmääntyä helposti ja löytää yhteistyökumppaneita mihin tahansa asiaan. Voidaan rakentaa kaikenlaisia älykkäitä tuotteita, kuten wikipediaa tai avoimia lähdekoodeja, pelata pelejä, käydä keskusteluja, jakaa tietoja, opettaa, tehdä projekteja – tai ihan vain viestitellä – yli paikan ja ajan rajojen. Tätä kaikkea kait kutsutaan englanniksi termillä collective intelligence – suomeksi vaikkapa kollektiiviseksi älyksi – jossakin tätäkin myös joukkoälyksi. Vaikka – ihmettelenpä että riittävätkö mitkään yksittäiset sanat kuvaamaan tätä tiedon ja viestinnän vyöryä, mikä on niin suuri ja monipuolinen että se ei ehkä ole nimettävissä eikä rajattavissa. Tämä meidän kollektiivinen (joukko)älykkyytemme on siis tullut pii-pohjaiseksi ja kasvanut eksponentiaalisesti. Ja kasvaa yhä. Tietääkö teistä kukaan miten pitkälle se voi kasvaa – tuleeko rajaa vastaan – vai räjähtääkö se äärettömään?

Tämä uusi ylimaailmallinen tiedonsiirto tuottaa valtavasti uusia mahdollisuuksia. Tämä mahdollistaa sen miten teemme nykyään töitä tieteen piirissä – verkosta löytyy kaikki olemassa oleva tieto, helposit ja nopeasti. Sovellukset ovat enimmäkseen hyviä ja positiivisia, siksi että ihmiset ovat yleisesti ottaen hyviä ja positiivisia. Mutta johtuen siitä että ihmiset eivät ole pelkästään hyviä, eivätkä heidän tekonsa ja aikeensa ole pelkästään rakentavia, kollektiivinen äly mahdollistaa myös kaikenlaisten tuhoisten aikeiden kasvamisen uusiin mittaluokkiin. Toisaalta – ehkä tämä kaiken verkottuminen j a läpinäkyvyys myös mahdollistaa sen että ihmiset tietävät mitä tapahtuu ja pahat asiat pysyvät paremmin kurissa.

Itse olen hiukan hämmentynyt siitä mitä kaikkea tämä digi-tieto tuo tullessaan – hyvät lukijat, voisitteko te antaa omia näkemyksiänne näihin kysymyksiin. Yksi kiintoisa kysymys on tuo että miten suureksi voi tiedon määrä kasvaa? Toinen – kiehtova tai pelottava – kysymys on tiedon mahdolliset sovellutukset. Alkaako tuo pii-pohjainen META-tieto pian hallita meitä – ja kenen eduksi, ja kenen kustannuksella. Esimerkiksi taloudellisen voiton tavoittelu on jo toteutumassa joukkoviestimien ja internetin välityksellä – siten että sitä kautta voidaan ohjailla yksittäisten ihmisten päätöksen tekoa, ajatuksia, tarpeita ja ostotottumuksia. Tätä asiaa valotettiin YLE I:n ulkolija ohjelmassa torstaina 23.10. klo 22. Dokumentti kertoi miten isot internet-yhtiöt, google, facebook ja tweet ja muut sellaiset – samoin kuin mobiililaitteiden paikanninohjelmat – keräävät käyttäjistään meta-tietoa: kaikki nettilataukset, ostokset ja viestit, fb-tykkäyksestä ja päivitykset kirjautuvat käyttäjän rekisteritiedostoihin – ja näiden perusteella ko. ohjelmat suodattavat jatkossa tietoja joita käyttäjille lähettävät. Näistä palvelin-ohjelmista tulee ikäänkuin filttereitä jotka – automaattisesti – seulovat ja ohjaavat ja suuntaavat meidän kommunikaatiovirtojamme. Kauppaliikkeet myös keräävät samalla tavalla tietoa kuluttajien ostotottumuksista, ja tämän tiedon perusteella suuntaavat markkinointia ja ennustavat kuluttujan käyttäytymistä. Mobiililaitteiden seurannan avulla voidaan koko ajan myös seurata ihmisen liikkeitä – käykö hän esimerkiksi hampurilaisbaarissa vaiko terveyskaupassa – ja jopa sitä ketä (muita mobiililaitteita) on hänen ympäristössään. Onhan Japanissa käytössä jo mm. palvelu joka piippaa puhelimeen jos sinkun lähistöllä on liikkuu muita sinkkuja. JEE!

Ainakin isoille markkinatutkimusyrityksille ja verkko-operaattoreille tämä meta-tieto on arvokasta, mainitun ohjelman mukaan se on miljardien dollareiden arvoista. Se saattaa olla yhtä arvokasta kuin raha – sillä se on ihmisten omaa, kuluttajapotentiaalia kuvaavaa ja hallitsevaa tietoa. Tästähän sitten syntyykin aika mielenkiintoisia tietoturvaongelmia. Hauskasti, sen ohjelman lopussa eräs tiedonkeräysohjelmia kirjoittava insinööri sanoi että ei ihmisen tarvitse olla huolissaan – ei hän itsekään ole, koska hänellä ei ole mitään salattavaa. Ja että ihmisten ei tarvitse olla huolissaan koska tietoa keräävät juuri hänen kaltaisensa ihmiset, ja toki hän luottaa itseensä. Kuitenkin, hänen oma puhelimensa on täysin yksinkertainen, ilman mitään verkkosovellutuksia – se hiukan nauratti häntä.

Tästä kovin maallisesta aiheesta koetan vielä kiepsauttaa tämän jutun astrobiologiaan: Jos suurten ihmismassojen käyttäytymistä voidaan hallita joukkoviestimien tiedonkäsittelyn kautta, niin mitähän tämä tarkoittaa älykkään lajin käyttäytymiselle tulevaisuudessa?

Yksi kommentti “Joukkoälystä”

  1. Lasse Reunanen kirjoitti:

    Internetin alusta asti ollut tiedossa, että käyttäjiä vakoillaan. Nyttemmin se tehdään avoimesti nettiyhteyksien välittäjien toimesta.
    Joukkoäly tiedostoissa käytännössä samaa kuin suorassakin kanssakäynnissä, mutta määrällisesti nopeampaa. Eläimet ja ihmisetkin kuitenkin jakautuu aina pienryhmiin, jossa tietomäärä mahdollista käsitellä tehokkaasti (muurahaiset jne. esim.).
    Älykäs laji (ihmisetkin siis) kokonaisuutena löytänee käyttäytymiseensä ratkaisut; suojaavat ja rakentavat – hyväksi koetut…
    Tähän Ursan tähtitieteen pienryhmään toisin ”joukkoälyn” mietintään auringonpilkun, josta joitakin päiviä sitten oli 24 vuoteen suurin taltioitu ”130 000 km läpimitaltaan”. Asiasta tänään Yle Radio 1:n Tiedeykkönen klo 12.15- kertoi Metsähovin radiotutkimusasemalla Kirkkonummella. todettiin ettei vieläkään tiedetä auringonpilkkujen syntyä tarkoin… Itse näin em. auringonpilkusta kuvan Ursan uutisessa ja tulkitsin sen myös pyörivän itsensä ympäri roihuviivojen perusteella. Sittemmin suuri osa auringonpilkusta alkoi haihtua ennen poistumistaan Auringon taakse. Ajattelin nyt, että kenties auringonpilkun magneettikenttä pyörteessään muodostaa keskelleen eräänlaisen tyhjiön tai kuplan, jossa siten viileämpää muodostaen sen näennäisen tummuuden. Päinvastoin kuin Cernissä siis muodostettu magneettikentällä kuuma eristetty törmäyskeskiö atomitasolla.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Joukossa tyhmyys tiivistyy!

22.10.2014 klo 20.26, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Joukon tyhmyyden tiivistymistä on vissiin tutkittu ja jollain tavalla osoitettukin. Toisaalta sanotaan että asioiden saamikseksi hyvälle tolalle kannattaa lyödä viisaat päät yhteen. No, ota siitä selvää mitä ison porukan kannattaa tehdä odotella tiivitymistä ja löydätää päitään. Mitenkäs tässä kannattaisi edetä? Oikeastaan meillä on jo yksi havainto tästä käytettävissämme. Edellisen blogin keskustelussa Metusalah kertoi miten joukko pikkukaloja oli ihastunut puuroiseen kattilaan. He olivat ainakin kuvannollisesti löyneet pienet päänsä yhteen. Yksittäisten pikkukalojen viisaus on vielä blogitutkimuksen alla, mutta ryhmänä ne kuitenkin näyttivät huomaavan että sieltä se päivän puuroannos tulee!

Kaloilla ryhmätoiminta tulee yksilölle edulliseksi myös silloin kun joku ahne syömärijoukko vaikkapa haiparvi hyökkää. Yhdessä kalat saavat aikaan tiiviimmän parven ja hait eivät uskalla hyökätä parven keskelle. Aivan samaa taktiikaa käyttävät kottaraiset ja kahlaajalinnut, ja vaikkapa sepelkyyhkyt kohdatessaan saalistajia. Yksittäinen parven jäsen ei välttämättä tiedä että joukossa on voimaa, mutta siitä on lajille selvä valintaetu.

Hyönteisissä on sosiaalisiksi kutsuttuja eläimiä kuten erilaiset pistiäiset, siis esimerkiksi hevosmuurahaiset tai vaikkapa mehiläiset. Ne viestivät toisilleen pesä- ja ravintopaikoista. Juhannuksen jälkeisen lämpöaallon aikaan järkytyin kun Karjalaan suuntautuneen pitkän yölinturetken jälkeen mökille palatessani huomasin hevosmuurahaisten vallaneen mökin. Niitä oli parhaan arvioni mukaan kymmeniätuhansia. Kiersin ulos katsomaan mistä ne tulivat ja kaksi leveää muurahaispolkua löytyi. Mylläsin polut parin metrin matkalta jotta niiden hajujälki katsosi. Muurahaisten pesänvaltaus oli ohi, ja sitten vaan murkut sisältä ulos ja mökin ympäri aspartamia, samaa ainetta, jota on kevytcolassa. Sen jälkeen ei näkynyt yhtään muurahaista mökissä koko kesänä. Aiemmin kesällä olin kyllä huomannut yksittäisiä hevosmuurahaisia, ja miettinyt että mikähän on niiden määrien kasvunopeus, mutta minut yllätti täydellisesti se totaalinen offensiivi, jonka ne tekivät tuona kesäisenä yönä. Jostain tai joltain muurahaiselta tuli kriittinen ”käsky” että nyt mennään! Vai tuliko?

Mehiläisten kohdalla tällaista valtauksen dynamiikkaa on tutkittu. Kun parvelle tulee tarve etsiä uusi pesä ovat tutkijat rakentaneet alueelle melkein sopivia pesiä. Maastossa on jatkuvasti erilaisia tiedustelijoita etsimässä kukkaketoa ja pesäkoloja. Yksittäinen mehiläinen löydettyään pesäkolon ilmoittaa siitä vanhassa pesässä tanssien ja siipiään värisyttäen. Tulee kilpailutilanne. Ajan kuluessa paremmalle pesälle tulee enemmän ”ääniä”. Mehiläiset siis tavallaan otavat kantaa. Pian pesän asukit ovat valinneet uuden pesän, ja kaikki siirtyvät sinne lähes kerralla. Ovatko mehiläiset varsinaisesti tietämättään ”äänestäneet” parhaan pesäpaikan?

Samanlaista toimintaa tavataan myös aivan toisenlaisissa eliöissä, limasienissä (jotka nimestään huolimatta ole sieniä). Ne vasta jänniä eliöitä ovatkin. Aktiivisessa vaiheessa ne voivat liittyä yhdeksi ”soluksi”, jossa voi olla vaikka tuhat tumaa. Limasieni tarvittaessa jakautuu kahdeksi tai useammaksi osaksi ja eri osaset voivat taas liittyä yhteen. Siitä kasvaa haaroja jotka vuorostaan jakautuvat pienemmiksi haaroiksi ja joskus muodostavat melko fraktaalin näköisen verkoston. Verkoston ravintoa löytämättömät osat vetäytyvät takaisin eliöön ja samaan aikaan uusia haaroja kasvaa toisaalla. Todella optimaalinen yhteistyöverkosto ravinnon hankkimiselle ja lopuksi lisääntymiselle.

Japanissa testattiin miten limasienet rakentaisivat rataverkoston. Tokio ja sen satelliittikaupungit kuvattiin ravintotäplin kasvualustalle. Muutamassa tunnissa limasienet olivat löytäneet optimaalisen verkoston, joka vastasi ihmisen rakentamaa rataverkostoa, minkä laskemiseen meni kuukausia. Ei hassumpi suoritus limasieneltä vaiko -sieniltä!

Ryhmää hyödyntävää sosiaalisuutta käyttävät myös arojen laumanisäkkäät, sudet ja hyeenat ja kädelliset mukaan lukien ihmiset. Oliskohan tälläisellä laumautumisella tärkeä osuus kaikenasteisen älykkyyden kehittymisessä?
Siinäkin ryhmä on tavallaan yksilöä tärkeämpi.

Jos tarkastellaan hieman itsekeskeisesti ihmistä, on eri osien käden, silmien ja aivojen koordinoinnilla ollut ilmeisen tärkeä osa älykkyyden kehittymisessä. Mutta ehkä kaiken tärkeintä on ollut eri aivosolujen välinen yhteistyö. Yksittäinen aivosolu tuskin tietää mitään. Mutta yhdessä ja niiden välisen tiedostamattoman kommunikaation avulla ajattelemme ja ymmärrämme että tiedostamme. Ehkä se aivosolujen ”päiden” yhteenlyöminen tuotaa positiivisia ajatuksia. On aivankuin pässämme olisi virtuaalinen muurahaispesä.

Harry

2 kommenttia “Joukossa tyhmyys tiivistyy!”

  1. Jorma Kilpi kirjoitti:

    Ihmisälyn kehityksessä voi ajatella yksilön aivoja ja aivosolujen välistä kommunikaatiota (muurahaispesä), mutta mikä rooli on eri yksilöiden aivojen välisen kommunikaation lisääntymisellä? Voisi ajatella yksinkertaistaen, että aivot jotka ovat ymmärtäneet toisia aivoja ovat saaneet valintaetua (laumautuminen). Näiden välille on helppoa ajatella jonkinlainen positiivinen takaisinkytkentä selviämistaistelussa joka selittäisi ihmisälyn suhteellisen nopeaa kehitystä. Mutta miksi sitä ei ole tapahtunut muiden lajien kohdalla? Onko kysymys vain ajasta, jotkin lajit joskus löytävät sen tien ja me olimme maapallolla ensimmäisiä?

    1. Harry Lehto kirjoitti:

      Älykyyden kehittymisessä varmaan näyttelee osaa se että kytkentöjä tulisi tapahtua eri tasoilla. Solujen välillä esim aivoissa, eliön osasten välillä (kädet, pää, aistit, jalat) ja myös eri yksilöiden välillä, mikä tarvitsee kommunikaation kehittymisen ja siten mahdollistaa tiedon jakamisen. Älyn kehittyminen on ilmeisen monitasoinen tapahtuma, ja ihmisen älyn kehittymiseen on tarvittu juuri näitä osatekijöitä, mutta voi olla että toisenlaisessa maailmassa kytkennät tapahtisivat, mutta vähän eri tavoin. Älykkyyttä on ilmeisen eritasoista ja sen objektiivinen määritelmä voi olla tosiaan vaikeaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kalojen älykkyys?

1.10.2014 klo 10.28, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämä , Yleinen

Kävin äsken verkolla. Oli siellä pari pientä lahnaa ja yksi kilon painoinen säyne. Niin ne lahnat on vähän merkillisiä. Sellaisen voi löytää uudelleen seuraavana päivänä samasta verkosta. Jotenkin tuntuu ettei sitä ole siunattu älyn lahjoilla tai sitten ehkä se onkin vaan niin paikkauskollinen kala, että kiertää samaa lenkkiä kuusiston salmen pohjamudassa murkinaa etsien.

Niin mutta ne ahvenet! Kesällä kun onkii ahvenia, niin on melko jännää että suuresta parvesta se parven suurin hotkaisee ekaksi madon ja siihen piilotetun koukun. Sitten nousee toiseksi suurin ahven ja silleen. Ei se järjestys ole aina ihan tarkka mutta kuitenkin yleensä isoimmat katoaa pinnan päälle ekaksi. Luulisi kavereiden miettivän että mihin nuo isosisarukset tai tädit ja sedät katosivat kun niitä ei enää näy. Jotenkin vaikuttaa ahvenen kannalta melko älyvapaalle touhulle. Ovatko ne jotenkin yksinkertaisia? Mitenkähän älykkäitä ne oikeastaan ovat?  Toisaalta onko haukea pakenevan salakkaparven monikertainen hyppinen veden pintaa pitkin jokinlaisen älyn sanelemaa vai pitäisikö sen tulkita refleksin omaiseksi pakotoiminnaksi? Enpä osaa sanoa. Kalat on askarruttavia.

Nisäkkäitä ja lintuja pidetään älykkäinä. Toisia enemmän ja toisia vähemmän. Älykkyyden määritteleminen onkin melko tärkeä seikka silloin kun yritetään etsiä älykkäitä sivilisaatiota ja niitä pyörittäviä eliöitä. Verrattuna muihin nisäkkäisiin ihminen pystyy etusormiotteeseen, pitämään tavaroita etusormen ja peukalon välissä, puhumaan ja kommunikoimaan abstrakteilla käsitteillä, kirjoittamaan, hallitsemaan tulta, rakentamaan kaukoputkia ja lukemaan blogeja. Ovatko nämä välttämättömiä seikkoja muiden maailmojen älykkäille sivilisaatioille? Oikeastaan me olemme aika jäävejä tämän määritelmän suhteen. Koirat ja linnut eivät kovin hyvin pärjää peilikokeessa, mutta voiko älykkyyden määritelmänä olla että pitäisi tajuta että peilissä on oma kuva?  Peili on varsin keinotekoinen ja ihmisen tekemä laite. No luonnossa peilikuvan voi kylläkin tavallaan nähdä peilityynen lammen pinnasta, mutta ei siitäkään helposti. Toisalta koiraeläimistä susilla ja delfiineillä sekä joillakin linnuilla on selvää yhteispeliä saalistaessa. Jos osataan pelata koordinoidusti porukan kesken niin se masukin tulee täyteen helpommin. Luovutaan jostain yksilöllisestä tavoitteen maksimoinnista yhteisen hyvän takia – koska se on loppujen lopuksi parempi. On mielenkiintoista havaita miten ihmisenkin sosiaalinen älykkyys tuntuu ottaneen takapakkia runsaan puolen vuosisadan aikana, koska halutaan olla niin yksilöllisiä. Yleisestikin maailman menoa seuratessa ihmettelee välillä tosiaan onko ihminen oikeasti se luomakunnan älykruunun haltija, vai onko evoluutio käänytynyt kohti ahvenkaltaisuutta. Ehkä joku lähes totaalikatastrofi nollaisi taas tilannetta ja antaisi muille eliöille mahdollisuutta kehittyä älyllisesti.

Kesällä hain vesinäytteitä Littoistenjärvestä tässä kotini lähettyvillä. Katseskelin niitä ikäiselläni tutkimusmikroskoopilla. Pimeätaustaisella faasikontrastilla näkökenttä näyttää toisinaan vähän samalta kuin tähtitaivasta katselisi, paitsi että välillä tulee reunan takaa esiin mitä hienompia ja kummallisemman näköisiä eliöitä. Päädyin sitten seuraamaan rataseläintä (Rotifera) ja sitä miten se näytti jahtaavan tohvelieläintä (Euglena sp). Syntyi sellainen vaikutelma että tohvelieläin kävi kamppailua elämästä ja kuolemasta. Olikohan se tietoista pakenemista? Siis ”tajusiko” yksisoluinen tohvelieläin ihan oikeasti että joku koettaa syödä sitä. Rataseläin oli pitkään tohvelieläimen mitan saaliinsa perässä. Kymmenen minuutin jahtaamisen jälkeen rataseläin luovutti ja tohvelisankari pääsi pakoon. Laittoi kyllä miettimään mikä on eliöille tietoista toimintaa ja mistä kohtaa se yksilön älykkyyden raja pitäisi oikeastaan vetää?

17 kommenttia “Kalojen älykkyys?”

  1. Pekka Janhunen kirjoitti:

    Jos puhutaan muista sivilisaatioista, niin taitaisi olla melkein helpompaa luopua koko äly-sanan käytöstä koska se on niin vaikea määritellä ja testata, ja sen sijaan etsiä teknologisia sivilisaatioita eli lajeja jotka pystyvät vaikuttamaan ympäristöönsä teknologian keinoin. Esim. jos havaitaan atomipommin välähdys, se on aika takuuvarma merkki teknologiasta.

    1. Metusalah kirjoitti:

      Tämä aihe – kalojen älykkyys – on mielenkiintoinen. Olen itse tykönäni pohtinut sitä monet kerrat kesäisillä kalareissuillani.
      P. Janhunen tuossa edellä totesi, että älyä on vaikea määritellä ja testata. Niinpä, varsinkin kaloilla. Ajatellaanpa esimerkiksi haukea, jolla olisi Einsteinin äo. Mitä mahdollisuuksia sillä olisi osoittaa neroutensa? Tuskinpa paljon muuta, kuin heilutella eviänsä edestakaisin ja tehdä vaikkapa voltti tarkkailijan ihmeteltäväksi. Katsojan tulkinnan mukaan tällainen kala olisi lähinnä oudosti käyttäytyvä, ei sen enempää.
      Delfiinit ovat tunnetusti älykkäitä; ne oppivat tottelemaan ihmisen komentoja. Niilläkin on sama ongelma kuin esimerkin hauella: Milläpä osoittaa neroutensa, kun raajat ja yhteinen kieli puuttuvat?

    2. Harry Lehto kirjoitti:

      Atomipommin välähdys on mielenkiintoinen ajatus – täytyy pitää silmällä tähtiä tarkkaillessa. Silloin voisi osoittaa että kyseisellä paikalla on ainakin ollut teknologisesti edistynyt sivilisaatio.

      Kun puhutaan älystä tai muista ominaisuuksista niin siihen vaikuttaa kaksi meihin ihmisiin liittyvää ominaisuutta. Ensiksi haluamme liittää aineettomille, siis ei kosketeltaville abstrakteille käsitteille jonkinlaisen termin, vaikka äly. Toiseksi pyrimme astettamaan tälle sanalle jonkinlaiset rajat. Temme tämän sanan jonkinlaisen subjektiivisen lokeroinnin takia tulee vastaan näennäinen raja-aita älykäs – älytön, elävä – eloton/kemiallinen, solullinen – ei solullinen. Vaikka näiden kaikkien käsitteiden rajapinnoissa on epämääräisyyksiä, ovat ne keskustelun kannalta hyödyllisiä, ja niitä voi tarkentaa. Tämä halukkuus luokitteluun kristallisoituu hienosti esim eliökunann taksonomisessa luokittelussa. Siinäkin rajoja muutellaan kokoajan niin paljon ettei millään meinaa pysyä perässä vaikka itse kohteet eivät muutu.

  2. Jorma Kilpi kirjoitti:

    Jos halutaan mahdollisimman objektiivisia älykkyyden mittareita, niin voisiko kyvystä taistella entropiaa vastaan saada sellaisia? Kyky luoda tai tuottaa sellaista pitkäikäistä järjestystä ympärilleen joka helpottaa elämässä selviämistä?

  3. Harry Lehto kirjoitti:

    Metsualah ja Jorma,
    annanpa palautetta ja pari lisakommentia tähän kimuranttin kalamaiseen juttun. Niinkuin Pekka tuossa aiemmin mainitsi äly-sanan käyttämistä voi pitää hieman älyvapaana (oma tulkintani), mutta se on jännää että niin oikeastaan on myös jutun toisen tärkeän sanan, kalan, kanssa. Evoluution kannalta nimittäin on niin ovelaa että me ihmiset olemme läheisempää sukua hauelle, lahnalle tai ahvenelle kuin nahkiaisille! Oikeastaan jos nakhiaisia pidetään kaloina niin ehkä meidät ja muut kaikki neliraajaiset (sammakkoeläimet ja matelijat mukaanlukien) pitäisi luokitella kaloiksi! On se niin hauskaa. Aikojen saatossa näet ympyräsuiset (mm nahkiaiset) erkanivat ”ylempien kalojen” ja neliraajaisten yhteisestä linjasta. Sen jälkeen nykyisin elävistä ”kaloista” eriytyivät rustokalat (hait, rauskut ja sillikuninkaat). Lopuksi luukalat ja neliraajaiset erkanivat toisistaan. Jälkimmäisistä kehittyivät kaikki maalla elävät selkärankaiset. Delfiinit ja valaiden linja syntyi virtahepomaisesta veteen uudelleen tottuneesta nisäkkäästä.

    Joten tarkastellaan vähän vaikka delfiinien porukkaa, siis nisäkkäitä ja keuhkollisia ja siis poikasia synnyttaviä. Niitä on pidetty varsin älykkäinä eliöinä. Ne ovat olleet ihmisen huvituksen kohteina erilaisissa vesinäytöksissä je kykenevät monenlaisiin temppuihin. Peilikoetta niillä on vaikea tehdä koska vaikka ne tunnistaivat punaisen täplän olevan omalla otsallaan, miten ne voisivat koettaa saada sen pois? Ne tunnistavat kuitenkin lauman jäsenet nimillä. Kullekin jäsenelle on oma äänikoodinsa. Ne pystyvät soveltamaan aiemmin oppimiaan taitoja uusiin tilanteisiin ja esimerkiksi saalistaan ryhminä

    Entä sitten kalat – no selvyyden vuoksi tarkoitetaan tällä vain luukaloja. Niiden joukko on suuri, kolmisenkymmentä tuhatta lajia. Nisäkkäitä on runsas viisituhatta ja lintuja kymmenisen tuhatta. Kalojen tutkimista vaikeuttaa se mitä metusalah toi esille että mistä sitä tietää onko se hauki siellä fiksu. Vaikeaa se on. Miten kehitellä oikeita testejä ja miten tulkita ne ja miten valita oikeat kalat testattaviksi. Muutamia testejä on tehty, mutta ne ovat melko yksittäisiä.

    Lohikalat oppivat painamaan oikean väristä nappia jotta saavat palan murkinaa.
    Jotkin pikkukalat oppivat akvaariossa välttämään haavia jäätyään muutaman kerran kiinni – ja muutaman vuoden tauon muistavat että haavi on vaarallinen. Joten joillakin kaloilla on pitkä muisti, ainakin pidempi kuin kolme sekuntia. Olisi kiva testata oppivatko silakat, salakat tai ahvenet sen ettei litkaan ja koukussa roikkuvaan matoon kannata tarttua. Voisi olla kiva tutkimuksen aihe vaikka lukion biologian tunnilla jonkinlaisessa luonnon akvaariossa. Pieni värimerkein voisi merkitä kalat yksilöllisesti. Luonnontilassa tällaisia tilanteita tulee kalalla vastaan yleensä vain viimeisen kerran, paitsi sillä verkkoon toistuvasti uivalla lahnalla.

    Jorman paikallisen järjestyksen kasvun aikaan saamaa toimintaa löytyy kaloilla.
    Jotkut trooppiset lajit osaavat rakentaa parin metrin läpimittaisia pesäkekoja, toiset kantavat suussaan pieniä kiviä tai simpukan kuoria ja rakentavat taidokkaita pesäkumpareita. Suomen vesillä elää yksi kala joka on oikein kunnostautunut tässä suhteessa. Koiras kolmipiikki, sellainen viiden senttimetrin pikkukala rakentaa pesätunnelin käyttäen erilaisia leviä. Houkuttelee sitten naaraan laskemaan mätimunat pesätunneliin ja hoitaa loput sitten itse jääden lopuksi vartioimaan pesäänsä. Kun myöhemmin paikalle saapuu vieraiden naaraiden pesäryöstelyjoukkio, näyttelee koiras naarasta joka on juuri hävittänyt vieraan pesään ja houkuttelee vieraat naaraat toisaalle. Osaa siis rakentaa kauniin pesän ja sitten vetää höplästä vieraita rosvojoukkiota. Siinä säilyy ojennus ja järjestys monellakin tavalla.

    Työkaluja kalat osaavat käyttää. Dokumenttifilmeistä tutut ampujakalat
    tiputtelevat hyönteisiä oksilta ja lehdiltä veteen, mistä nappaavat ne sitten suuhunsa.

    Jotkut pikkukalat oppivat tunnistamaan hauet hajun perusteella ja saavat aikaan joukkopaon.

    On vielä melko epäselvää onko mikään näistä älykkyyttä tai jos on, niin miten paljon. Emme ymmärrä kovin hyvin vedenalaista elämää. Oikeastaan tutkimalla kalojen edes jossain määrin älyllisiä toimintoja voisimme pyrkiä selvittämään älyyn liittyvien ominaisuuksien kehittymistä. Jos sammakkoeläimissä ja matelijoissa ei ilmene älyn merkkejä mutta kaloissa, missä tahansa luukalassa tai vaikkapa niissä alkeellisimmissa rustokaloissa ja ympyräsuisissa, niin se osoittaisi että älykkyyteen liittyviä piirteitä olisi kehittynyt riippumattomasti ainakin pari kertaa. Se olisi kyllä mielenkiintoinen tieto.

  4. Lasse Reunanen kirjoitti:

    Tämä peilitesti eläimille sisältää tulkintakokemusta. Elimethän saa vesiheijasteesta ymmärrystä esim. juodessaan että ”omakuva” hajoaa kosketuksesta. Lasipinnan hajoamattomuudesta tarkempi kokemustieto puuttuu ja ”hajoamattomuutta” eivät ns. ymmärrä ja oman itsensä laajempi tiedostaminen katoaa…
    Samoin kaloilla veden ulkopuolelle poistuminen on tiedostamisalueen ulkopuolisuutta.
    Atomipommin ”välähdys” myös opittua tulkinnallisuutta etäältä – kokemuspäätelmillä. Vuoden 1908 Siperian ”välähdyksen (asteroidi tms.) silminnäkijä noin 60 kilometrin etäisyydeltä paitansa kuumentuneena oli alkutilanteessaan kenties myös vailla oikeaa tulkintaa (Ursan kirjassa; Lähiasteroidit ja komeetat).
    Tieteen Kuvalehti kertonut myös että osalla ihmisistä vaikeus tunnistaa vasenta ja oikeaa (suuntia itsestään nähden) – vaan tulkitsevat enempi asiakohteista suuntiaan…

    1. Harry Lehto kirjoitti:

      Lasse,
      kyllä näin varmaan onkin. Älykyyden ja yleensä tietoisuuden kehittymisessä on aiempien tapahtumien kokemisella varmasti merkitystä. Ja uudet kokemukset ovat varmaan kaikki uusia – kuulostaa itsestäänselvyydelle mutta ehkä älykkäimmät voivat yhdistämällä aiempia kokemuksia oivaltaa uudet tilanteet nopeammin.

      Tuo vasen/oikea juttu on monitahoinen. Ihmisen voi olla vaikea muistaa noita käsitteitä vaikka olisi hyvä suunnistamaankin.

  5. Metusalah kirjoitti:

    Harry kirjoitti muun muassa: ”Lohikalat oppivat painamaan oikean väristä nappia jotta saavat palan murkinaa.”

    Mökkini sijaitsee pikkujärven rannalla Keski-Suomessa. Kesäisin minulla on tapana viedä tiskaamaton puurokattila likoamaan laiturin viereen järven pohjaan pariksi tunniksi. Kun saavun laiturille, parvi pikkukaloja (särkiä, joukossa myös ahvenia) ilmestyy kuin tyhjästä pyörimään laiturin ympärille; kävelyn äänet laiturilla ilmoittavat niille, että ruokaa on tulossa. Kun kalat ovat saaneet kattilan, ne puhdistavat sen varttitunnissa tyystin ja lähtevät sitten. Edes laiturin reunalla kyyhöttävä tarkkailija ei häiritse niitä.
    Kalat ilmestyvät laiturin ympärille aina kun sille vain kävelee. Jos puurokattilaa ei tule, ne häipyvät omille teilleen muutamassa minuutissa.

    Harry: ”On vielä melko epäselvää onko mikään näistä älykkyyttä tai jos on, niin miten paljon.” Niinpä. Ravinnon hankintaan ja pariutumiseen liittyvät toiminnot lienee koodattu syvälle kaikkien elollisten olentojen genetiikkaan, joten älykkyyden mittarina siitä on vaikea tehdä lopullisia johtopäätöksiä. Kuitenkin, tuo esimerkissäni oleva kalaparven toistuva ilmestyminen laiturin ympärille ravinnon saamiseksi on satavarmasti opittu asia, joten kyllä siinä myös jonkin asteisesta älykkyydestä täytyy olla kysymys.

    1. Harry Lehto kirjoitti:

      Metusalah,
      Ihan hieno huomio. Näyttää siltä että olet saanut aikaan kaloissa ehdollistuneen käytöksen. Kun askeleesi värähtelyt tuntuvat järvessä ne odottavat kieli pitkällä puuronjämiä. Kun yksi kala oppii tämän niin se esimerkillään pystyy ”opettamaan” muita saman lajin yksilöitä ja toisenkin lajin yksilöitä saapumaan herkkupaloille. Keväällä kun alat taas käydä mökillä, koetapa katsoa mitkä kalat käyvät ensimmäisenä ja miten nopeasti parven koko ja lajien kirjo kasvaa 🙂

      1. Metusalah kirjoitti:

        Kiitos kommentista! Otanpa vinkistäsi vaarin ja teen case puurokattilasta tieteellisen hankkeen kesällä 2015. Eli laiturille mukaan aina kattilaa viedessä kynä ja lehtiö muistiinpanoja varten 🙂

  6. Lasse Reunanen kirjoitti:

    Kalojen älykkyys vesiympäristössä – yleensä ryhmässä, parven jäsenenä toimintaa.
    Kuulin tänään Yle Puhe / Perttu Häkkinen ohjelmassa; Suomalaiset valloittamassa avaruutta klo 13:02 (ja 22:05) Harry Lehdon haastattelut, jossa kolme tutkimusaluetta…
    Mitenkä luokitellaan mahdollinen elämä, jos ja kun sitä jossain muodossa avaruudessa tunnistetaan. Vaikkapa vesiympäristössä – tulisiko niiden elämälle antaa jokin Maan elämästä poikkeava määritelmä (vaikka samankaltaisena todettaisiinkin) – samoin kuin vieraiden tähtien planeetoillekin…

    1. Lassi Koskenvuori kirjoitti:

      Kiitos vinkistä Lasse, kävin Areenassa kuuntelemassa ohjelman. Mukava kuulla entisen naapurin ääntä pitkästä aikaa.

    2. Harry Lehto kirjoitti:

      Lasse ja Lassi,
      ihan kiva että huomaisitte tuon radio-ohjelman. Tuo elämän määritelmä yleensä ja eksoplaneettojen yhteydessä on mielenkiintoinen aihe. Koetetaan palata siihen tulevien blogien aikana.

  7. Markku Siljama kirjoitti:

    Snorkkelisukellusta harrastavana ja paljon aikaa veden alla viettävänä olen usein törmännyt kaloihin niiden omassa valtakunnassa ja olen joskus miettinyt samaa.Mitä kalat ajattelevat vieraan maailman otuksesta?
    Pikkukalat,sentin mittaiset poikaset parveilevat maskin ympärillä mitään välittämättä,niillä ei ole pelkotunnetta.Kun ojennan käteni parvea kohti ne vain siirtyvät hieman kauemmaksi ja jatkavat uimistaan.
    Hieman isommat kalat pysyvät visusti parin metrin päässä,kuin tietäen ettei tuon rumiluksen lähelle ole hyvä mennä..
    Muutaman kerran hiljaa edetessäni on edestäni parin metrin päästä pohjasta ponkaissut iso vonkale karkuun.Varmasti on veden värähtelyistä tiennyt/vaistonnut että nyt tulee iso otus..mutta onko se vaistomaista vai onko se älyä,onko se mielessään laskenut sekunteja/metrejä milloin pitää väistää?
    Joskus nokatusten kalan kanssa oltuani olen koittanut lukea kalan ilmeitä,mitä sillä on mielessä,mutta,mutta,ilmekään ei värähdä,kala katsoo suurilla silmillään naama peruslukemilla kunnes se kääntyy ja ui pois,EVVK..Varmasti sillä jotain vipinää korvien välissä on..Koita sitten muodostaa älyllistä yhteyttä kaloihin..:)
    Vedenalainen maailma,kalojen valtakunta,on täysin äänetön-ja mieltä askarruttava.

    1. Harry Lehto kirjoitti:

      Markku,
      Tärkeitä pointteja tuot esille. Nämä kokemukset lähiympäristöstä ja kaloista ovat ajatusta herättäviä. Miten me voisimme välittää tietoa kaloille tai toisinpäin ja kiinnostaisiko heitä edes sellainen. Pystyisimmekö edes kommunikoimaan täysin erilaisen sivilisaation kanssa? Me olisimme noita kalanarvoisia.

      Sitten tuo vedenalaisen maailman hiljaisuus.. Olen äänittänyt vedenalaisia ääniä hydrofoneilla. Kesällä sirittää melkein aina joku vesihyönteinen ja toukokuussa joskus hyvinkin voimakkaasti. Ilmakuplat kuuluvat hyvin siellä, ja hiekka tai pyörivät kivet. Talvella jäät saavat aikaan melko räjähtävä-äänisen maailman. Tuulikin kuluu veden alla ja rantaloiskeiden rytmi.

      Mutta en voi kiistää kokemustasi. Poikani vahvistaa asian:-) Sanoo lisäksi, että moottoriveneet kuuluu kaukaa.

      Ovatko korvamme sopeutuneet vedenalaisiin ääniin. Taitaa siellä korvassa olla ilmaa kuitenkin ja ilman ja veden rajapinta on molempiin suuntiin melko läpitunkematon. Ehkä ensi kesänä pitäisi snorklata ja koettaa löytää vaikka tuollainen sirisijä.

      1. Markku Siljama kirjoitti:

        Kirjoitin hieman harhaanjohtavasti,sori.Vedenalainen maailma on pääsääntöisesti täysin äänetön mutta ,kyllä siellä ääntäkin on.
        Ohiajava moottorivene kuuluu sirinänä jonka tulosuuntaa ei voi oikein määrittää,tuntuu kuin se sirinä takoisi päänsisässä.Miltähän merellä kuulostaa kun laiva menee ohi?Sukeltajat on raportoineet vielä hurjemmasta sirinästä..
        Pudottelin kerran 30 m:n syvänteen reunalla päänkokoisia kiviä syvyyteen (olin siis itse vedenalla myös)ja jäin odottamaan ääntä,jos pohja oli mutaa ei kuulunut mitään,jos pohja oli hiekkarinne kuului valuvan hiekan sirinää mutta jos kivi putosi ison kiven tai kallion päälle niin tuntui että tärykalvot räjähtää..en suosittele.:)
        Airojen kolina veneessä kuuluu kauas.Kaikuluotaimen ääntä en ole vielä päässyt kuuntelemaan,enkä jäiden ryskettä tai vonkunaa..Äänet kuuluu hyvin vedenalla mutta kokemukseni mukaan pääsääntöisesti siellä on hiljaista,äänetöntä.
        Kommunikointi kalojen kanssa,hmm,joskus kun on hiljaa paikallaan vedenalla ja katselee ohiuivaa särkiparvea joka äänettömästi tulee hämärästä ja jatkaa ohi näkymättömiin ja muistaa samalla että me ihmiset ollaan oltu tällä planeetalla ehkä miljoona vuotta ja kalat mitälie 400 miljoonaa vuotta niin kuilu tuntuu hurjalta,pelottavalta.Mitä kaikkea tuohon kuiluun mahtuukaan,mitä kaikkea kalat voisivatkaan kertoa?
        Sukeltaminen on hieno harrastus..:)

      2. Pekka Janhunen kirjoitti:

        Kommunikointiongelma täysin erilaisen sivilisaation kanssa on hyvä nostaa esiin. Jos jokin vanha teknologinen laji tutkii maapalloa tai ihmistä, asetelma voi hyvinkin olla analoginen sen kanssa kun ihminen tutkii mangusteja, kaloja tai muurahaisia. Usein kysytään retorisesti miksi älykäs elämä, jos sellaista on, ei ole ottanut meihin avoimesti yhteyttä. Mutta emme itsekään ole ottaneet avoimesti yhteyttä mangusteihin: emme ole esim. yrittäneet selittää mangusteille mikä on ihmisen olemus tai ihmisen ja mangustin suhde.

        Ihminen yleensä olettaa että hänen älynsä ei ole omaan kokemuspiiriin rajoittunutta kuten mangustin äly, vaan jollakin tavalla universaalia. En ole varma onko tällainen olettamus perusteltu, ja arvelen että ihmisen olisi vaikea nähdä hänen oman ajatellunsa universaaliutta rajoittavia esteitä, jos sellaisia on. Logiikka ja matematiikka saattavat olla periaatteessa universaaleja oppirakennelmia, mutta niitäkin käyttäessään ihminen on aika vahvasti käsi-silmä-aivot -kolminaisuutensa varassa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Perspektiiviä luonnontieteisiin ja maailmankuvaan

20.9.2014 klo 12.48, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia , Elämän keitaita

Viimeisten vuosikymmenien aikana luonnontieteellinen tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Tiedon lisääntymisessä on se hauska ominaisuus että se ei tule koskaan valmiiksi – jokainen uusi tieto tuo aina mukanaan useampia uusia kysymyksiä, ja tietämisen taso kasvaa joka suuntaan, korkeutta, syvyyttä ja leveyttä, eksponentiaalisesti.  Tiedon lisääntyminen heijastuu myös ihmisten maailmankuvaan. Luonnontieteellisen maailmankuvan perusteet opitaan koulussa. Kouluopetuksen kautta suuri osa väestöstä – ainakin Suomessa  – tietää että maailmankaikkeus on saanut alkunsa alkuräjähdyksessä, jossa syntyneestä materiasta ja energiasta on kehittynyt avaruus suurine rakenteineen, galaksit, tähdet ja planeetat. Koulussa opitaan –  jonkun verran – fysiikkaa ja kemiaa – opitaan luonnonlait ja alkuaineet. Opitaan jonkun verran Maapallon olosuhteista, tiedetään planeetan ja ilmakehän perusrakenne. Tiedetään myös että kaikki elävät lajit täällä maapallolla ovat kehittyneet evoluution kautta, ja tiedetään millaista geneettinen materiaali on ja miten se määrää eliöiden perinnölliset ominaisuudet.

Koulussa opitaan tiedon palasia – mutta nykyopetuksessa ei juurikaan opeteta sitä miten nämä palaset liittyvät toisiinsa ja miten suuret kehitysprosessit ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Suurten kehitysprosessien keksinäisiä riippuvuuksia ei edes täysin tunneta eikä ymmärretä tieteellisesti, mutta tieto niistäkin lisääntyy, pala palalta. Niiden ymmärtäminen yksittäiselle henkilölle on kuitenkin vaikeaa siksi  se että  ihmisen oma muisti, kokemusmaailma ja aikaperspektiivi ovat kovin lyhyet. Lyhyen perspektiivimme takia olemme myös taipuvaisia pitämään nykytilannetta jokseenkin vakiona ja itsestäänselvänä. Ihmisen on vaikea kuvitella maailmaa joka olisi toisenlainen kuin tämä missä elämme – on vaikea kuvitella edes toisenlaisia, alkeellisempia yhteiskuntia, sellaisia kuin ihmisen yhteiskunnat olivat ehkä pari sataa, tai pari tuhatta vuotta sitten – saati sitten maailmaa jossa esi-isämme elivät kymmeniä tuhansia tai miljoonia vuosia sitten.  On myös vaikea kuvitella olosuhteita, ilmastoa ja lajistoa jotka olisivat hyvin erilaiset kuin nyt – siitä huolimatta että tiedämme että nämä kaikki ovat moneen kertaan muuttuneet, totaalisesti, maapallon historian aikana. Muutosten totaalisuutta, ja toisaalta niiden hitaita aikaskaaloja on vaikea hahmottaa. On vaikea ajatella mantereiden liikkuvan tai vuoristojen kohoavan, kun ne tapahtuvat parin senttimetrin vuosivauhdilla. On vaikea myös kuvitella sitä että joskus taas kaikki on muuttunut hetkessä, jonkun katastrofin pyyhkiessä pois suuren osan ekosysteemiä tai jopa lajistoa. Ihminen on taipuvainen näkemään maailman – ja  etenkin luonnonvaraisen maailman – jotakuinkin muuttumattomana. Kuitenkin ainoa pysyvä asia planeetalla, aina, on ollut muutos.

Näinä päivinä muutoksen vauhti on kiihtynyt. Tieto lisääntyy nopeasti, sen myötä ihmisen käsitys maailmasta muuttuu nopeasti – ja myös itse maailma näyttää muuttuvan käsittämättömän nopeasti. Ilmasto muuttuu, ympäristö muuttuu, lajisto muuttuu (vaikka näitäkin muutoksia on vaikea havaita normaalissa arki-ympäristössä).  Ihmisen oma asema kaikkien ekosysteemien hallitsijana ja asuttajana on täysin muuttunut viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana, ja ihmisen elämäntapa on täysin muuttunut. Tiedon käsittely ja välitys mullistuvat uusien tekniikoiden myötä. Lääketiede muuttuu, uudet tutkimusmenetelmät avaavat aivan uuden tarkkuustason havaintoja ihmisruumiin eri osiin ja sen terveyden tai sairauden tutkimukseen ja hallintaan. Muuttuvan teknologian ja tiedon aikana koko maailmamme on suuren muutosprosessin alaisena.

Tässäkin muuttuvassa ajassa tieto tulee meille palasina. Jopa tutkijoille – niille jotka tietoa tuottavat – tieto näyttäytyy palasina, jopa ehkä pienempinä, joskin tarkempina palasina kuin suurelle yleisölle, koska tutkijoiden tieto fokusoituu aina yhä kapeampiin (joskin syvällisempiin) kysymyksiin. Tässä fragmentoituneen tiedon maailmassa on vaikea hahmottaa kokonaisuutta ja rakentaa kokonaista maailmankuvaa: miten eri prosessit ja tapahtumat liittyvät toisiinsa – mitä kaikkia seurauksia on sillä että tietyt olosuhteet muuttuvat – mihin suuntaan kokonaisuus kehittyy, mitkä ovat muutokset lyhyellä ja pitkälla aikavälillä. Suuret dynaamiset kokonaisuudet – kuten eliökunnan kehitys, ilmasto, yhteiskunnallinen tilanne, tai talous – ovat hyvin monitahoisia, monimutkaisia, takaisinkytkettyjä mutta myös kaaottisia kokonaisuuksia. Niiden syy-seuraus-suhteet eivät ole (ainakaan täysin) ihmisen hallittavissa – eivätkä ehkä edes ymmärrettävissä – mutta ne ovat hyvin mielenkiintoisia ja tärkeitä tuntea.

Kokonaista luonnontieteellistä maailmankuvaa voimme hahmottaa vain ymmärtämällä eri kehitysprosessien ajallista jatkumoa ja niiden keskinäisiä riippuvuuksia ja vuorovaikutuksia. Koko maailman luonnontieteellistä historiaa ei täysin tunneta eikä ymmärretä – tunnetut yksityiskohdat vähenevät sitä mukaa mitä pidemmälle historiaan katsotaan. Palasista kuitenkin voidaan rakentaa kokonaiskuvaa siitä miten meidän maailmamme on syntynyt ja kehittynyt, ja siitä miksi se on tänä päivänä juuri sellainen kuin se on. Tämä on nykyajan maailmanselitys-oppi.

Tämän kokonaiskuvan hahmottamiseksi olemme tuottaneet Aikavaellusreitin. Aikavaellus on 13,7 km pituinen, Tuorlan observatoriolta Turun yliopistolle kulkeva vaellusreitti joka toimii maailmankaikkeuden historiaa kuvaavana aikajanana. Yksi kilometri reitillä vastaa miljardia vuotta, ja yksi metri miljoonaa vuotta ajan historiassa. Reitin varrelle on merkitty messinkisten informaatiolaattojen avulla maailmankaikkeuden, Maan ja eliökunnan historian merkittävimmät tapahtumat; laatat on kiinnitetty joko punagraniittisiin merkki-paaluihin tai reitin varrella oleviin kallioihin. Reitin informaatiosisältö tuotettiin Turun yliopiston eri laitosten yhtesityönä vuonna 2011. Merkintöjä reitin varrella on nyt yhteensä n. 80. – mutta informaatio-sisältöä voisi kasvattaa rajattomasti.

Aikavaelluksella ihmiset voivat konkreettisesti havaita suurten kehitysprosessien keskinäisen jatkuvuuden, miettiä niiden syys-seuraussuhteita, ja ihmetellä niiden ajallisia mittakaavoja. Kuvaavaa mittakaavoille on se että koko 13,7 kilometrin pituisella reitillä Maa-planeetan osuus on 4,56 km, elämän historian osuus n. 4 km, hapellisen ilmakehän osuus n. 2 km, monisoluisen elämän osuus n. 1 km, maalla elävien eläinten osuus n. 500 m, nisäkkäisen olemassa olon osuus n. 60 m, ihmisen lajin olemassaolon osuus 20 cm, ja ihmisen kulttuurihistorian osuus 1 cm. Totaalijääkausia esiintyy matkan varrella kahteen otteeseen, jopa 200 metrin matkalla, ja viimeisin jäätiköitymisen aika esiintyy viimeisen 6 metrin matkalla. Meren pinnan korkeus vaihtelee matkan varrella n. 200 metrin verran ylös ja alas.

Uskon että tämä esitystapa voi antaa yleisölle  ymmärtämisen kokemuksia siitä miten maailma on kehittynyt, ja millainen se on tänään.

6 kommenttia “Perspektiiviä luonnontieteisiin ja maailmankuvaan”

  1. Anne Liljestrom kirjoitti:

    Mainio teksti! Seuraavaa jääkautta odotellessa.

  2. Metusalah kirjoitti:

    Tiedon määrä lisääntyy eksponentiaalisesti; se kaksinkertaistuu noin kymmenessä vuodessa. Tämä on häkellyttävä vauhti! Ihmiskunnalla on siis tänä vuonna käytettävissään noin kaksi kertaa niin paljon informaatiota, kuin mitä se oli saanut kerätyksi vuoteen 2004 mennessä.
    Mitä tästä seuraa? No ainakin se, että kaukana takanapäin ovat ne ajat, jolloin Leonardo da Vincin kaltaiset yleisnerot hallitsivat jokseenkin kaikki tiedon alat omana aikanaan. Yleisneroja ei nykymaailmassa voi enää olla, koska tietoa on ”liian paljon” yhden ihmisen omaksuttavaksi.
    Yksilön maailmankuvan muodostuksessa ongelmat lisääntyvät, koska kukaan ei pysty omaksumaan kaiken olevaisen hahmottamiseen vaadittavaa tiedon määrää. Syksy Räsänen esimerkiksi hallitsee hiukkasfysiikan vaativan alan; hän osaa selittää valon kaareutumisen gravitaatiolinssissä, mutta jostain arkisemmasta aihealueesta hän ei välttämättä tiedä mitään.
    Näistä lähtökohdista aukenee oiva markkinarako eri sortin pseudotieteilijöiden agendan levitykselle, koska suurella osalla kuulijoista on pää jo valmiiksi pyörällä.
    Kirsi Lehdon mainitsema Aikavaellusreitti on suuri kultturiteko luonnontieteiden saralla, kiitos siitä! Täytyypä tulla tustustumaan.

    1. Pekka Janhunen kirjoitti:

      Metusalah: Totta, mutta toisaalta jos katsotaan sellaisia keksintöjä jotka oikeasti muuttavat maailmaa isolla tavalla, niin niitä tehdään suunnilleen vakionopeudella 1-10 per vuosisata, ja niitä tekevien ihmisten määräkin on suunnilleen sama kuin ennen, eli varsin pieni. Viime vuosikymmeninä tapahtunut ja nyt päättymässä oleva elektroniikan miniatyrisointiperiodi sovelluksineen (mm. mainitsemasi tiedon eksponentiaalinen kasvu) on yksi noista isoista keksinnöistä, mutta sen jatkuminen ajallisesti noinkin pitkään on voinut ainakin mediamaailmassa peittää myös alleen muita suuria linjoja.

      1. Kirsi Lehto kirjoitti:

        Hyvä Metusalah,

        Niinpä hyvinkin – oletkin ihan oikeassa tuossa kun sanot että niitä suuria ja todella merkittäviä keksintöhjä ei ole kuin joitakin vuosisadassa. Näitähän ovat olleet ainakin kirjoitustaito, kirjapainon keksiminen, sähkö, höyrykone/polttomoottori, radio, antibioootit, … ja nyt tämä digitaalinen tieto ja sen globaali ja täysin ajantasainen hallinta, ja sen mukanaan tuoma tiedon välitys. Kaikilla näilla on ollut valtavat jälkiseurauskset – kaikki ovat muuttaneet maailman ihan toisenlaiseksi. Eikä vielä ole nähty sitä mihin tämä digitaalinen tieto johtaa, kaikkineen. ”Intelluctual explosion” – toiset odottavat, toiset pelkäävät — mielenkiintoista joka tapauksessa!!!!

  3. Waldemar kirjoitti:

    Erittäin hieno ja mieltä avartava reitti.

    Mietityttää vaan että edelleenkin on uskovaisia, jotka sulkevat kaiken tiedon ulkopuolelleen. Väittävät maailmankaikkeuden olevan 6000 v vanhan.

  4. teppo kärki kirjoitti:

    kiitoksia näistä kirjoituksista ”niin paljon että riittää ”meikäläisen arki kuluu siinä että mitähän veli puuttin tänään puuhaa ja että kuin paljon mulla on eläkeikään matkaa.vaan näitä lukemalla voi”reistata aivoa” kuten havukka-ahon ajattelija sanoi.tässä seuratessa joutuu miettimään muutakin kuin makaronilaatikkoa vai maksalaatikkoa tänään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ihmisen muuttuva maailma

30.8.2014 klo 10.47, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Edellisessä blokissa koetin tutkailla ihmisen historiaa ja kehitystä läpi vuosituhansien ja -miljoonien, ja sitä miten se on ollut sidoksissa ympäristöolosuhteisiin. Siitäpä sitten herää seuraavaksi kysymys siitä ihmisen ajatusmaailma, tai maailmankuva, ovat aikojen mittaan kehittyneet. Mikä on ollut eri aikoina ihmisen käsitys maailmasta ja itsestään?

Ihminen lienee ainoa käsitteellisesti ajatteleva ja kommunikoiva laji – ja näin ollen, myös ihmisen maailmankuva on erityinen. Vai lieneekö muilla lajeilla ollenkaan mitään maailmankuvan tapaista? Delfiineillä? Valailla? Koirilla? Hevosilla? —  Jos jotakin lieneekin, niin vain meillä se on käsitteellinen, ja tutkittuun tietoon perustuva. Ihmisen lajin puhekieli on mahdollistanut tiedon vaihdon ja käsitteellisen ajattelun: mahdollistanut oppimisen, asioiden ihmettelyn, kysymysten kysymisen, vastaamisen ja selittämisen. Maailmankuva on sekä henkilökohtainen että kollektiivinen, yhteisöllinen. Se perustuu ihmisten omiin havaintoihin, ja kulloinkin olemassa olevaan (yhteisölliseen) tietoon. Tai tiedon puuttuessa (eli lähes koko ihmisen olemassa olon ajan) se on perustunut yhteisöllisiin myytteihin ja uskomuksiin.

Maailmankuva lähti voimakkaasti tarkentumaan ja suurenemaan vasta noin 400 vuotta sitten, kun keksittiin apukeinoja – kaukoputki ja mikroskooppi – joilla voitiin laajentaa havaittua maailmaa. Ensimmäisillä kaukoputkilla Galileo osoitti Maan pyörivän Auringon ympäri, ja Maa-keskeinen maailmankuva muuttui Aurinko-keskeiseksi. Paitsi planeettakunta, myös koko maailmankaikkeuden ulottuvuudet ja mittasuhteet ovat avautuneet kaukoputkien avulla. Havaintojen perusteella on myös oivallettu, että maailmankaikkeuden ikä on rajallinen, ja että se on saanut alkunsa hetkellisessä alkuräjähdyksessä – tämä asia on tunnettu vasta noin 50 vuoden ajan (joskaan sitä ei vieläkään täydellisesti ymmärretä).

Myös teknogia on huomasti muuttanut ihmisen maailmaa ja kokemuspiiriä: n. 50 vuotta sitten ihminen pystyi matkustamaan avaruuteen ja käymään Kuussa. Nyt – ihan parin viime vuoden ajalta – tiedetään että planeettoja esiintyy useimpien tähtien ympärillä. On myös havaittu useita Maan kokoisia planeettoja jotka ovat elämän vyöhykkeellä, ja elämää osoittavia signaaleja oletetaan löytyvän muiden planeettojen spektreistä parin vuosikymmenen kuluessa. Miehitettyjä lentoja – ja miehitettyjen asemien perustamista – Marsiin suunnitellaan toteutettavaksi n. kymmenen vuoden kuluessa.

Ihmisen käsitys elämästä ja eliökunnasta on myös muuttunut perusteellisesti, ja kiihtyvällä vauhdilla. Aina samanlaisen pysyvä, juuri tällaiseksi luodun eliökunnan käsite alkoi murenemaan  1800-luvun puolivälissä, kun Charles Darvin julkisti provosoivan ajatuksensa lajien kehittymisestä: lajit ovat kehittyneet vähitellen evoluution kautta, ja ilmeisesti kaikki polveutuvat yhdestä yhteisestä elämän alusta. Ja yhä edelleen ne koko ajan muuttuvat ja tuottavat lajistoa. Tämä ajatus tuli vähitellen yleisesti hyväksytyksi vasta n. 100 vuotta sitten. Ymmärretyksi sekin tuli, molekyylitasolla, vasta n. 60 vuotta sitten, kun geneettisen materiaalin ymmärrettiin muodostuvan DNAsta.  Nyt, tänä päivänä, eliöiden genomeita pystytään hallitusti muokkaamaan. Kehittyneen lääketieteen ja elintason ansiosta ihminen arvelee, että meidän lajimme ei välttämättä enää olisi luonnonvalinnan kohteena – vaikka lienee niin että kehitys jatkuu, mutta sen että valintatekijät ovat nyt aivan toisenlaiset kuin mitä ne ovat ennen olleet. Ihminen myös muuttaa voimakkaasti ympäristöään ja maapallon eliölajistoa – tällä hetkellä onkin käynnissä yksi historian suurimmista massasukupuutoista. Sen seurauksena evoluutio tällä planeetalla jatkuu taas aivan uusiin ja ennalta-tuntemattomiin (tai ehkä suunnitelmallisesti ohjattuihin)  suuntiin.

Tämän teknisen ja tiedollisen vallankumouksen on mahdollistanut se sama tekijä mikä jo alussa teki ihmisen lajista erityisen, eli käsitteellisen kommunikaation kehittyminen. Tämä on tapahtunut vaiheittain: Symbolinen kirjoitustaito keksittiin n. 5000 vuotta sitten (sen keksivät itsenäisesti sumerilaiset, egyptiläiset, kiinalaiset, Amerikan intiaanit …), ja tehokas kirjapainotaito 1400-luvulla (Johannes Gutenberg). Radio tuli käyttöön ”langattomana lähettimenä” 1900 luvun alussa, ”näköradio” vuosisadan puolivälissä. Kaikki nämä jo mahdollistivat merkittävästi tiedon välitystä maailmassa. Varsinainen tiedon käsittely, taltiointi, prosessointi ja laskenta kuitenkin nousivat uuteen kertaluokkaan automaattisen tietojen käsittelyn kautta: Alan Turing ja John von Neuman kehittivät tietojenkäsittelyn alkeita ja ensimmäisiä laitteita 1940-luvulla – ilmeisesti alunperin sotateollisuuden tarpeisiin.

Tyhjiöputkista ja releistä alkanut koneellinen laskenta on kehittynyt mikroprosessoreiden ja paralleelilaskennan maailmaksi. Yhdistettynä radioaalloilla toimivaan koneiden keskinäiseen kommunikaatioon ja tiedonsiirtoon se on kasvanut maailmanlaajuiseksi tietoverkoksi jonka kautta hoidetaan kaikkia tieteen ja myös ihmisten arkipäivän asioita. Ja joka myös hoitaa meidän asioitamme automaattisesti ja oma-alotteisesti: Suuri osa maailman viestintää ja infrastruktuuria hoituu jo automaattisilla ohjelmilla. Tietokoneverkko Google tunnistaa jo jokaisen käyttäjän (koneen) profiilin ja syöttää tietoverkosta meille juuri sellaista tietoa mitä juuri kyseinen hakija sieltä yleensä hakee ja haluaa.

Tulevaisuuden tutkimuksen piirissä ennustetaan tai ennakoidaan kehitystä, missä tekoäly – tietoteknikka –  mahdollisesti yhdistettynä ihmisen biologian tehostamiseen, nanoteknologiaan ja/tai ihmisen ja tekoälyn suoraan yhdistämiseen – tulee johtamaan ns. ”äly-räjähdykseen” (intelligence explosion). Ihmisen ja tekoälyn yhdistyminen on jo hyvinkin mahdollista, sillä ihmisen aivojen ja tietokoneen yhdistävää signaalinsiirtoteknologiaa kehitellään intensiivisesti (C. Grau ja kumppanit, PLOS ONE 2014,  9(8):e105225). Äly-räjähdys johtaa ”teknillisen singulariteetin” tilanteeseen, missä superäly kasvaa eksponentiaalisesti ja (mennen tullen) ylittää ihmiskunnan älykkyys- ja käsityskyvyn. Yhteiskunnan toiminnat tehostuvat tasolle jota me (tavalliset ihmisen-aivoiset) emme pysty edes kuvittelemaan. Asiantuntijat – esim. Vernor Vinge, Ray Kurzweil, ja Stuart Armstrong – arvioivat tämän tapahtuvan viimeistään 2030-2040-luvulla. Singulariteettikysymystä tutkitaan mm. Oxfordin yliopistossa, ja erityisesti sille erikoistuneissa Singulariteetti-yliopistossa (http://singularityu.org/) tai Machine Intelligence Research Institutessa (http://intelligence.org/). Kannattaa tutustua!!

Yleensä tämä ”teknillinen singulariteetti” nähdään ihmiskunnan suurena positiivisena mahdollisuutena ja edistysaskeleena – mutta myös riskinä joka voi olla ”ihmisen älyn viimeinen saavutus” – eli uhata koko (nyky)ihmiskunnan olemassaoloa. Seuraisiko siitä Uusi Kollektiivinen Älykkyyden Muoto? Anastrofi vaiko katastrofi? Vaiko vain yksi muutos jatkuvassa muutosten virrassa – jonka laatuluokan määrittelevät vain ne jotka siitä rytäkästä lopulta selviytyvät? Siis kone-ihmiset? ihmiskoneet? älykkäät koneet?

2 kommenttia “Ihmisen muuttuva maailma”

  1. Lasse Reunanen kirjoitti:

    Ihmisillä maailmankuva / ajatusmaailma aistien välittämän päätelmää. Samoin lienee eläimilläkin, mutta muistin taltiointi / käytettävyys ihmisillä edennyt puheviestinnän kautta laajemmaksi – sittemmin kuvakerronnan, kirjoittamisen ja sähköisten viestimien avulla…

    Tarinakertomuksesi muistuttaa Esko Valtaojan avaruudellista taustoitusta musiikkiin yhdistyneenä, joka kuultiin viime lauantaina 30.8. Yle Radio 1:stä klo 19 – (oli uusinta keväältä).

    Koneälyn kehittyminen ylittänyt nopeudessa ja laajuudessa ihmisen kyvyt käsitellä tietoa. Ihmisillä, eläimilläkin kuitenkin kyky aistia ajatusmaailmaa vuorovaikutuksessa (ilmeet, eleet jne.) – mutta koneiden vuorovaikutusten rakenteita vielä opettelemme (koneiden järjestelmien takaa löytyy edelleen ihmisiä tulkintoineen).

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Lasse,
      Kuulin itsekin, osittain, tuota Esko V:n maailmankuva-juttelua, musiikin höystämänä, lauvantai-iltana. Oma blogini olli siinä vaiheessa jo sisällä, ajattelin että sattuupa samoihin aiheisiin. Mutta onhan tämä ”Ison Hisotrian” – siis koko maailmankuvan muuttuminen ja hahmottaminen muutenkin nyt aika paljon esille. Mehän tehtiin siitä täällä Turussa ”Aikavaellus” – siis koko maailamanhistoria aikajana. ”Isoa Historiaa” opetetaan nyt myös kokonainen kurssi joka syksy täällä Turussa, samoin astrobiologian opetus pyrkii nimenomaan hahmottamaan tätä suurta jatkumoa minkä kautta maailma on kehittynyt.

      Aina kiva lukea sinun kommenntejasi!!

      terv. Kirsi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ajan taju

26.8.2014 klo 22.40, kirjoittaja
Kategoriat: Astrobiologia

Aika se vain virtaa ohi omaa tasaista tahtiaan. Sekunnit, minuutit, tunnit, päivät – vuodet … vuosisadat ja tuhannet. Mutta ihmisen kokemus ajan pituudesta on kovin suhteellinen –joskus aika ei riitä – joskus se on taas aivan liian pitkää. Elämme tässä hetkessä. Ajan pituutta osaamme konkreettisesti ajatella suunnilleen vain niin kauas taakse- tai eteenpäin kuin mihin asti lähiomaisten elämä ulottuu. Mummon iän verran … Näiden perusteella ihmisellä on taipumus kokea maailma muuttumattomana, tai ajatella että sen tulisi pysyä muuttumattomana. Ilmasto pitäisi pysyä sellaisena kuin se on, samoin olosuhteiden, politiikan, maailman valtasuhteiden ja eliökunnan lajiston.

Kuitenkin maailmaa hallitsee muutos. Joskus asiat muuttuvat rytinällä. Tapahtuu katastrofeja – esimerkiksi suurista meteoriittitörmäyksistä tai basalttipurkauksista johtuvia massa-sukupuuttoja. Suuri osa lajistosta voi tuhoutua – mutta jonkun toisen kannalta osapuolen kannalta – eli sen kannalta joka rytäkästä selviää hengissä – muutos voikin olla positiivinen, ja sitä voidaan kutsua anastrofiksi.

Meidän kannalta tällainen positiivinen anastrofi oli esimerkiksi Chicxulubin meteoriittitörmäys noin 65 miljoonaa vuotta sitten, joka päätti matelijoiden ja dinosaurusten valtakauden ja antoi tilaisuuden pussieläinten ja nisäkkäiden nopealle  lisääntymiselle. Parikymmentä miljoonaa vuotta myöhemmin kaikki nisäkkäiden pääryhmät olivat jo olemassa – mukaanlukien pienten kädellisten nisäkkäiden linja. Aika kului – lajit kehittyivät, muuttuivat uusiksi lajeiksi, edelliset lajit hävisivät. N. 5 miljoonaa vuotta sitten simpanseihin ja hominoideihin johtavat linjat erosivat toisistaan, ja 4 miljoonaa vuotta sitten Afrikan savanneilla käveli jo – kummallisesti pystyasennossa – uusi laji, joka on sittemmin nimetty Etiopian apinaihmiseksi. Noin miljoona vuotta myöhemmältä ajalta tunnetaan tämän lajin tekemät ensimmäiset työkalut. Noin 200 000 vuotta sitten hominoidien sukuhaarassa ilmestyy linja jota kutsutaan nykyihmiseksi – mutta tämän rinnalla maailmassa on olemassa vielä kauan aikaa joitakin muitakin lähisukuisia lajeja. N. 60 000 vuotta sitten nykyihminen vaelsi pois Afrikasta, ja vähitellen asutti kaikki mantereet. Hieno esittely ihmisen lajin historiasta löytyy vaikkapa Smithosonian instituutin sivulta http://humanorigins.si.edu/

Ihmisen – kuten muidenkin lajien – kehittyminen liittyy ympäristön muutoksiin. Kaikenlaiset vaikeudet ja uudet olosuhteet ovat pakottaneet lajeja sopeutumaan ja muuttumaan. Erityisesti ilmaston muutokset ovat oleellisesti vaikuttaneet ihmisen lajin kehitykseen.  Ilmaston kuivuminen ja sademetsien väheneminen esimerkiksi pakotti aikoinaan apinaihmisen siirtymään savannille. Siellä piti oppia kävelemään pystyssä ja juoksemaan – ja elämään ryhmissä, ja kommunikoimaan kavereiden kanssa. Genomiin kertyi muutoksia – lähimpään kädellislajiin eli simpanssiin verrattuna  n.  4 % koko genomisesta sekvenssistä on aikojen kuluessa muuttunut. Tärkeimmät geneettiset muutokset jotka selittävät ihmisen ja simpanssin fyysisiä eroja liittyvät kuitenkin vain noin puoleen kymmeneen geeniin, jotka säätelevät ihmisen aivojen, kurkunpään ja käden rakenteen kehitystä. Nykyihmisen genomi on edelleen jotakuinkin se sama millaiseksi se kehittyi esi-isien metsästäessä Afrikan savanneilla.

Se mikä on muuttunut on meidän kulttuurimme, tietotasomme, viestintämme ja elämäntapamme. Biologisesti olemme yhä jotakuinkin samanlaisia kuin olimme 200 000 vuotta sitten. Muuten on elämä mallissaan, mutta tämä savannilla kehittynyt kroppa ei vain oikein sopeudu tähän toimistotuolilla työskentelyyn.

2 kommenttia “Ajan taju”

  1. Jorma Kilpi kirjoitti:

    Ihan siitä ilosta että kommentointi taas toimii pitää heti hyödyntää sitä.

    Ajan tajuaminen ei ole suora aistihavainto, vai onko? Mielestäni tarvitaan muisti ja kyky hakea informaatiota muistista. Tarvitaanko muuta ajan tajuamiseen?

    Evoluution perusmekanismi on sopeutumista, siis reaktiivista eikä ehkä edellytä geneettistä muistia. Geeniperimään jää kuitenkin jälkiä ominaisuuksista jotka joskus olivat tarpeellisia, nyt eivät ole mutta tulevaisuudessa ehkä taas ovat. Herää kysymys: jos geeniperimään ei jäisi jälkiä menneistä ajoista ja ominaisuuksista, niin olisiko yksilötasollakaan kehittynyt muistia?

    Kaikenlaista sitä miettiikin kun pitäisi ihan muita töitä tehdä…

    1. Kirsi Lehto kirjoitti:

      Jorma,
      nämä on tosi kiehtovia kysymyksiä, ja itse liikun tässä ”tajunta-asiassa” ihan mutu-tuntumalta. Kuitenkin ajattelisin että ajan käsitteen ja ajan pituuden tajuaminen liittyy erittäin korkeaan tietoiseen ajatteluun – siis korkeaa alyykkyytä. Vai olisikohan sitä esim. sellaisilla muuttavilla eläimillä (esim. linnuilla) jotka palaavat aina uudelleen samoille paikolle. Ei kait? Onhan myös olemassa joku ihmisheimo (alkeelline) jolla ei ole käsitettä eilen tai huomenna, on vain nykyhetki. Kummallista!!

      Tuosta geneettisestä muistista: käsittääkseni kaikki genomiin syntyvät muutokset – tai ainakin ne muutokset jotka säilyvät ja aiheuttavat jotakin valinta-etua – ne kaikki voidaan lukea geneettiseen muistiin. Se on siis oleellinen osa evoluutiota.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *