Arkisto


Paavi ja aikamatkustaja

8.12.2014 klo 23.07, kirjoittaja
Kategoriat: Yleinen avaruushäröily

140107-162312_2Kuljen konferenssin posteriviidakossa etsimässä jotain massasta poikkeavaa.

Yksi julisteista kiinnittää huomioni. Löydän sen juurelta Robert Nemiroffin ja Teresa Wilsonin.

Robert on tuttu kuuluisan Astronomy Picture of The Day -sivun toisena perustajana. Teresan kanssa olin juuri edellisenä päivänä keskustellut harrastajien kanssa yhteistyössä tehtävistä havaintohankkeista.

Posterin otsikko näytti lähes scifistiseltä. ”Olemme etsineet aikamatkustajia”, Nemiroff selitti. Etsineet aikamatkustajia!

Kuinka voidaan etsiä aikamatkustajia? Mielikuvituksessani viuhuivat jo avaruuden madonreiät ja siniset poliisikopit.

”Tämä etsintä perustui internet-sivujen tutkimukseen”, Wilson täydensi. ”Etsimme merkkejä henkilöistä, jotka olisivat etukäteen osuneet oikeaan nykyisen paavin valinnassa.”

Omasta arjestani paavius oli niin kaukana, että jäin pohtimaan kirkollisen johtajan valinnan merkitystä tulevaisuuden matkaajalle. Olettivatko he, että myös tulevaisuudessa on paaveja? Tai että uskonnolla yleensäkään olisi suurta roolia maailmassa, jossa matkustaminen tapahtuisi peräti neljässä ulottuvuudessa?

”Ajattelimme, että paavius on riittävän vanha instituutio, että myös aikamatkustaja saattaisi kiinnittää siihen huomiota”, selitti Robert.

Tutkimustiimillä oli selvästi sopiva pilke silmäkulmassa. No löytyikö merkkejä paavi-spoilaajista? Ei, ei löytynyt. Yhdestä nettikirjoituksesta ei kuulemma tosin  voinut olla ihan varma.

Mitä tämä sitten merkitsee? Eikö aikamatkustajia ole? Vai eikö tulevaisuuden reissumies kiinnitä huomiota uskonnollisiin johtajiin? Ehkei  Dr Who ehdi kertoa kuulumisiaan netissä? En tiedä.

Ehkä tulevaisuudessa osataan varoa internetin vaaroja meitä nettinoviiseja paremmin. Twitter-päivitys voi olla  yksi niistä asioista, joita Linnunradan käsikirja aikamatkustajille suorastaan kieltää tekemästä. Mikä on kerran internetissä, on aina internetissä: monien riesaksi jopa läpi aika-avaruuden.

Tämä on kuitenkin ominaisuus, johon Stephen Hawking luottaa omassa yrityksessään löytää aikamatkustajia. Millaisella syötillä kuuluisa fyysikkolegenda yrittää aikamatkustajia houkutella? No samppanjalla tietysti!

Hawkingin tutkimusstrategia oli yksinkertainen: pidetään bileet ja jaetaan kutsut jälkikäteen. Kutsu säilyy netissä kauas tulevaisuuteen. Harmi kyllä kukaan osallistujista ei myöntänyt tulleensa tapahtumaan toisesta ajasta.

Jos siis olet kotoisin tulevaisuudesta, 28.6.2009 klo 12 UT on jaossa ilmaista viinaa ja hyvää seuraa koordinaateissa 52 12′ 21″ N 0 7′ 4,7″ E. Olet taatusti tervetullut mukaan ja bileet ovat juuri sinua varten.

3 kommenttia “Paavi ja aikamatkustaja”

  1. Ulla kirjoitti:

    Tulin huomenna 🙂

    1. Emma Herranen kirjoitti:

      Joo kieltämättä äidinkielenopettajat tarvitsevat runsaasti buranaa jos kehiin astuu futuurin perfekti. 😀

  2. teppo kärki kirjoitti:

    M I T Ä ?eikö linnunradan käsikirja liftareille olekaan Faktahomma?juuri kun aloin tottua tämän planeetan tonttukansaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Homma hanskassa!

3.12.2014 klo 23.32, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintovälineet , Yleinen

Löysin kauppareissulla rakkauteni. ”Vaikka minä puhuisin Esko Valtaojan äänellä, mutta minulta puuttuisivat hansikkaat, olisin vain huurre kaukoputken pinnalla, jääpuikko filtteripyörässä” sanoi ääni pääni sisällä. Siinä ne nyt olivat, kauan kaipaamani kynsikkäät!

Talvella kunnolliset käsineet ovat tähtiharrastajalle optiikkaakin tärkeämpi apuväline.

Kuvittele, että edessäsi on vaikea tehtävä: kokoa kaukoputki, laita siihen kiinni kamera, säädä asetukset kohdalleen, tarkennus paikalleen. Ulkona on -15 astetta pakkasta. Kaukoputkesi ja okulaarisi ovat jääkylmää metallia. Kamerasi säädöt tapahtuvat painelemalla pieniä kylmiä nappeja mustalla pohjalla. Jottei ote lipeäisi, joudut ottamaan tumput pois. Sormenpäistä katoaa tunto hetkessä. Lopulta on pakko mennä sisälle lämmittelemään.

Olen kokenut monia tällaisia kuvausreissuja ja tähtinäytöksiä: näpit jäätyvät juuri kesken parhaimman meiningin. Tilanteesta turhautuneena lähdin tutkimaan, miten tähtivalokuvaajan sormet pysyvät parhaiten yössä lämpimänä.

Vaatetuksessa kalastaja on tähtiharrastajan paras kaveri. Löysin viimein etsimäni juuri kalastusvälineliikkeestä: Snow Foxin kynsikästumput. Nykyisin samaa mallia saa myös Motonetistä ja todella edullisesti Hong kong tavaratalosta. Thinsulate -vuorattu kynsikäsmalli mahdollistaa laitteiden operoinnin käsineet kädessä. Enää rukkasia ei tarvitse ottaa pois ja räpylä pysyy taatusti lämpimänä. Näistä M-koko sopii mainiosti siroon naisen käteen, mutta herrat tarvitsevat vähintään L-koon tumpun.

Kynsikästumppujen kanssa muuten lämpimästi pukeutunut havaitsija pärjää mainiosti n. -10 asteeseen saakka. Tämän jälkeenkään havaintopaikalta ei välttämättä tarvitse paeta etsimään lämpöpatteria: sen saa käsineiden mukana.  Paristolämmitteisiä hansikkaita on saatavana useita erilaisia hinnan vaihdellessa välillä 15-110 euroa. Olen kaksi talvea testannut halpismallia äärimmäisissä pakkasissa. Jos onnistuu saamaan elektroniikaltaan ehjän hansikasparin, tulee näpeille lisälämmitys päällä suorastaan hiki. Ilman patterilämmitystäkin hansikkaat suoriutuvat ongelmitta monen tunnin revontulisessiosta -15 asteen pakkasessa.

Jos mietit joululahjaa luontokuvaajalle tai tähtiharrastajatoverille, kannattaa kurkistaa myös hansikasosastolle.

Sormenpäät paljastavat hansikkaat takaavat että napit ovat kuvaajan ulottuvilla. Asetusten säädön ja kuvauksen välissä tumpun huppu suojaa näpit.

Sormenpäät paljastavat hansikkaat takaavat että napit ovat kuvaajan ulottuvilla. Asetusten säädön ja kuvauksen välissä tumpun huppu suojaa näpit.

2 kommenttia “Homma hanskassa!”

  1. Antti R. kirjoitti:

    Kiitos hanskavinkistä!

    P.S. Aika hieno kynsi!

  2. Emma Herranen kirjoitti:

    Kiitos! Joskus tämä harrastus leviää ihan käsiin. Ehkä joku päivä perustetaan kynsipynttis -jaosto. Vielä on tutkimatta kuinka hyvin fotometriaa voi treenata pimeässä loistavilla kynsilakoilla… 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Palaako monsteripilkku?

9.11.2014 klo 22.22, kirjoittaja
Kategoriat: Havainnot , Havaintovälineet , Taivaanilmiöt

”I’ll be back”, sanoi pilkku kun Auringon taakse katosi.

Lokakuun loppupuolella Aurinkoa koristi komein auringonpilkku moniin vuosiin. Se oli niin suuri musta piste tähtemme pinnalla, että sen erotti paljain silminkin…siis jos sattui omistamaan sopivan himmentimen. AR2192-pilkku oli niin laaja, että sen alueelle olisi mahtunut pieni kasa maapalloja.

Auringon pinta kiertää keskustan ympäri 27-31 päivässä. Niinpä auringonpilkutkin lipuvat vähitellen pois näkyvistä sille puolelle tähteä, joka ei näy Maahan. Pilkkujen tarkka kiertoaika riippuu siitä, millä leveysasteella ne Auringon pinnalla ovat.

Harrastajalle tähden vastakkainen puoli on kuin kestoarpa: sieltä tulee aina välillä esiin suuria ja pieniä voittoja, mutta enimmäkseen tyhjää käteen.  Revontulibongarit seuraavat auringonpilkkuja erityisen suurella mielenkiinnolla. Pilkuissa tapahtuvat purkaukset saattavat syöstä hiukkasvirran kohti omaa planeettaamme. Tällöin mahdollisuudet pohjolan valoshowlle kasvavat. Kaikkein mielenkiintoisimpia ovat voimakkaimman X-luokan flare -purkaukset, jotka usein lähettävät huomionarvoisia hiukkaspurkauksia lähiavaruuteen. Mutta aina näin ei käy. Suurpilkku AR 2192 pöhisi ja puhkui flareja, mutta jokaisen jälkeen bongareilta pääsi epätoivoinen ”EEEEEIIII, ei vieläkään!” -huuto. Vaikka manoa ja meininkiä riitti, kunnon CME-pilvi suoraan kohti jäi puuttumaan.

Olisiko seuraavalla kerralla parempi onni? Edelliseltä revontulijaksolta muistetaan pilkkuja, jotka ovat yskineet kunnon Total Balalaika Shown pohjolaan, kadonneet Auringon toiselle puolen ja palanneet kuukauden kuluttua toistamaan näytöksen. Kuinka käy AR2192:n? Ehtiikö se ränsistyä vai palaako se 12-13.11.2014 jälleen yhtä komeana näkyviin?

Vaikkei pilkku revontulia aiheuttaisikaan, saattaa se vieläkin olla paljain silmin nähtävä kohde. Jos et huomannut ihailla pilkkua edellisellä kierroksella, ehdit vielä mukaan!

Turvallinen tapa katsella Aurinkoa suoraan on pimennyslasien tai 14DIN hitsaajanlasien läpi. 14 DIN tummuuden laseja ei ehkä joka rautakaupoista löydy, mutta niitä voi tiedustella hitsaustarvikkeita myyvistä erikoisliikkeistä. Havaintovälineistön tila kannattaa muutenkin tarkastaa keväällä 2015 näkyvää osittaista auringonpimennystä ajatellen. Pimennys tulee olemaan suhteellisen syvä, mutta sitäkään ei silti saa seurata paljain silmin.

Kotikonsteinkin pystyy katsomaan Aurinkoa turvallisesti: ota paksu pahvi, tee siihen neulalla pieni reikä ja suuntaa reiän läpi tuleva valo tasaiseen seinään. Säädä pahvin etäisyyttä seinästä niin, että kuva on tarkimmillaan. Hyvällä tuurilla pilkkukin erottuu pinnasta. Iloista bongausta!

Suuri auringonpilkku Vesa Vauhkosen kuvaamana.

Suuri auringonpilkku Vesa Vauhkosen kuvaamana. Lisää havaintoja Taivaanvahdissa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Linnunrata ja sen kaverit

3.11.2014 klo 22.41, kirjoittaja
Kategoriat: Havainnot , Taivaanilmiöt

Olet kuullut nimen Linnunrata, muttet koskaan ole itse sitä nähnyt? Asut todennäköisimmin kaupungissa.

Kesällä Linnunrataa ei tietenkään näe. Ai miksikö? No koska taivas on liian kirkas tietysti. Oman galaksimme tähtiutuinen ydin on vain pimeiden öiden herkku. Ja nyt on paras aika tutustua siihen.

Miten niin juuri nyt? Eikö se ole aina siellä? No onhan se. Musta syksyinen maisema on kuitenkin parasta aikaa himmeiden tähtitaivaan kohteiden katseluun. Heijastava lumi ei vielä pahenna valosaasteongelmaa eikä havaitsijakaan jäädy vielä pystyyn. Toisaalta ensimmäisten syysöiden kostea sumu ei enää peitä näkyvyyttä. Takaisin normaaliaikaan siirtymisen jälkeen ei enää tarvitse kukkua myöhään yöhön nähdäkseen sysimustan taivaan. Aivan parhaimpia havaintoaikoja ovat uuden kuun yöt, jolloin kirkas kuutamo ei peitä himmeimpiä kohteita.

Linnunrata levittäytyy uli taivaan. Linnunradan ja puiden latvojen välissä erottuu yksinäisenä läiskänä myös Andromedan galaksi.

Linnunrata levittäytyy yli taivaan. Linnunradan ja puiden latvojen välissä erottuu yksinäisenä läiskänä myös Andromedan galaksi M31. Kuvan vasemmassa äärireunassa näkyy toinen Messier-luettelon kohde, Seulasten avonainen tähtijoukko (M45).

Näetkö ikkunastasi taajaman katulamppujen valaiseman oranssinmustan taivaan? Vielä ehtii maaseudulle pois kaupungin valoista: kerää kaveriporukka, keitä termokseen teetä, pukeudu kuin naparetkelle, pakkaa reppuun kiikarit ja tähtikartta. Sitten ei muuta kuin ulos!

Kunnon havaintopaikan löytäminen saattaa viedä jopa sata kilometriä kaupungin ulkopuolelle. Sopivaa retkikohdetta on hyvä katsella etukäteen verkon julkisten karttojen avulla. Maaseudun rauhassa Linnunradan utu levittäytyy koko taivaan yli himmeänä vyönä, joka koostuu lukemattomista tähdistä. Tummat sumut tähtikiekon tasolla estävät meitä näkemästä kohti mustaa aukkoa ja galaksin keskustaa.

Kiikareilla kannattaa koettaa bongata taivaalta helpoimpia syvän taivaan kohteita. Muutama sellainen löytyy yleensä myös tähtikartoista: ne on merkattu M-kirjaimella ja kohdenumerolla. Nämä M-alkuiset kuuluvat Messier-kohdeluetteloon ja näkyvät tyypillisesti myös kiikareilla. Listaan kuuluu galakseja, tähtijoukkoja ja sumuja.

Oma lempikohteeni on M33: Eräänä syysyönä 90-luvun puolivälissä haravoin sysimustaa maaseututaivasta kiikareilla. Löysin tähtimerestä himmeän utuläntin. Tähtikarttaa ei sattunut olemaan juuri sillä hetkellä mukana, joten laitoin udun paikan muistiin ajatuksena palata aiheeseen myöhemmin. Seuraavalla viikolla tähtitornin kohdekartta paljasti, että olin bongannut Linnunradan kaverin paikallisesta galaksijoukosta!

Samaan galaksijoukkoon kuuluu myös syvän taivaan superjulkkis M31, Andromedan galaksi. Hyvissä olosuhteissa tarkka katsoja voi löytää tämän vakiokohteen taivaalta jopa paljain silmin.

Eteläisellä pallonpuoliskolla on aivan omat tähtitaivaan herkkunsa, jotka eivät koskaan näy tänne pohjoiseen. Siellä pääsee ihailemaan Linnunradan seuralaisgalakseja Pientä- ja  Suurta Magellanin  Pilveä. Näiden kohteiden bongaaminen eteläiseltä tähtitaivaalta ei vaadi kuin pimeän paikan: huomaisit utuläikät todennäköisesti ilman tähtikarttaakin.

Suomalaiset tähtiharrastajat ihastelevat yötaivasta Australiassa

Suomalaiset tähtiharrastajat ihastelevat yötaivasta Australiassa. Suuri Magellanin pilvi näkyy utuna kuvan oikeassa yläreunassa. Kuva: Emma Herranen 2012

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Pidä huolta optiikasta

9.10.2014 klo 18.00, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus

Väisälän pajan valmistama linssikaukoputki oli liian suuri vorojen matkaan. Kaupin tähtotornilta on kuitenkin kävellyt ulos ainakin yhdet kiikarit.

Väisälän pajan valmistama linssikaukoputki oli liian suuri vorojen matkaan. Kaupin tähtitornilta on kuitenkin kävellyt ulos ainakin yhdet kiikarit kohti tuntematonta määränpäätä. Nykyisin tilat ovat tiukassa valvonnassa.

Maksaako kaukoputkesi enemmän kuin autosi? Tuliko ostettua juuri uusi Deluxe-Satine-Ûber-HD-Gold -filtteripyörä tähtitorniin? Reissaatko kameran kanssa? Jos tunnustat hassanneesi harrastuslaitteisiin merkittävän määrän rahaa, pysähdy hetkeksi miettimään niihin liittyviä riskejä.

Puhun aiheesta kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä kolme rakasta objektiiviani ja parit kiikarini näkevät nyt minua enemmän Eurooppaa jonkun sorkkaraudan omistajan matkassa. Joskus rapatessa myös roiskuu: muistan kasvot valkeina napanneeni arvokkaasta ammattilaisobjektiivista kopin lattiapompun jälkeen. Onneksi sillä kertaa ei käynyt mitenkään. Joskus arvokasta rautaa haihtuu ihan ilman omaa tunarointiakin.

Ei ole täysin tavatonta etteikö joku voro murtautuisi tähtitorniinkin. Näin on käynyt lukuisia kertoja. Tampereen Ursan legenda kertoo, että Kaupin tähtitornille murtauduttuun muinoin 80-luvun lopulla ja sieltä vietiin kasa työkaluja. Väisälän pajan valmistama linssikaukoputki onneksi säästyi, sillä kaksi metriä pitkän pötkön kaupitteleminen Hämeenkadun pimeillä kulmilla olisi epäilemättä muodostunut haasteeksi. Se kun ei kovin hyvin mahdu taskuun.Tässä tapauksessa voroja ei oltu älyllä pilattu. Lopulta kaverit kärähtivät ja meisselit palautuivat tähtitornille.

Aina tarina ei ole näin onnellinen: Olympos ry:n 70 cm peilikaukoputken vastapainojen varkaus pysäytti käytännössä koko havaintopaikan pystytyksen. Juuri oikeaan kokoon tehtyjen vastapainojen sijaintia ei vieläkään tiedetä.

Kun meille murtauduttiin, havahduin tietyllä tavalla siihen, miten väärin olin tottunut katsomaan turvallisuuskameroita. Olin vuosia räpeltänyt Kaupin tähtitornilla Boschin Dinion-sarjan kameroiden kanssa ajatuksena ensisijaisesti suunnata ne kohti taivasta ja kuvata säätä tai revontulia. Tässä puuhassa ehti täysin unohtua kameroiden alkuperäinen tarkoitus. Mikäli tähtitornin raudan arvo kuitenkin lähestyy tuhansia euroja, kannattaa harkita myös maahan suunnatumman kameran pystytystä. Tässäkään tapauksessa kameran käyttö tähtiharrastukseen ei ole täysin poissuljettua: muutamassa historiallisessa tulipallocasessa ratalaskentaa on tehty jopa kameran ympäristöön tallentamista varjoista.  Turvakameran ikuistamien varjojen ja valon liike on paljastanut huipputärkeitä yksityiskohtia kappaleen kulkuradasta.

Suurin osa kansalaisista ei kuitenkaan omista tähtitornia. En minäkään. Miten pienharrastaja sitten pystyy hanskaamaan harrastusvälineisiin liittyviä riskejä? Tärkeintä arvokkaan kaluston omistajalle on varmistaa, että harrastusvälineet ovat tiukasti kotivakuutuksen piirissä. Myös reissatessa. Näin ei aina ole ja vakuutuksia kilpailuttaessa tämä yksityiskohta kannattaa tarkistaa. Arvokas rauta on osittain itsedokumentoivaa: havaintovalokuviin jää aina jälki siitä laitteesta, millä se on otettu. Silti poikkeuksellisen kalliit kapistukset on hyvä kuvata erikseen. Jos optiikkaa kertyy kaappeihin paljonkin, virkistää ajantasainen kuva myös omaa muistia ongelmatilanteissa.

Varmuuden vuoksi omat laitteet on hyvä merkitä. Aika moni on nimikoinut lastensa tarhavaatteet, mutta onko optiikan tila yhtä hyvä? Jos hyvin käy, tunnistettavat harrastusvälineet tulevat maailmalle eksyessään itse takaisin kotiin. Aina silloin tällöin joku ystävällinen ihminen lähettää sosiaaliseen mediaan viestiä: ”löydetty kamera, saa hakea tuntomerkkejä vastaan”. Jos laitteessa on omistajan nimi, sen palauttaminen on helpompaa. Paristokotelon kannet, akut, linssinsuojukset ja muistikortit tarjoavat merkintätilaa paikkoihin, joita havaintovälinettä aktiivisesti käyttävän on vaikea olla huomaamatta.

Turvallista harrastusta kaikille!

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tee-se-itse avaruusasema: puuhaa koko perheelle

22.9.2014 klo 15.38, kirjoittaja
Kategoriat: Taivas takapihalla , Yleinen avaruushäröily

Kansainvälinen avaruusasema kiertoradalla on paras esikuva askarteluun (Kuva: NASA)

Kansainvälinen avaruusasema kiertoradalla on paras esikuva askarteluun (Kuva: NASA)

Mielikuvitus muuttaa arkiset kodin esineet avaruusaluksiksi. Kukapa arvaisi, että kasassa vessapaperirullan hylsyjä on piilossa joka kodin avaruusasema?

Kun poikani oppi kävelemään, aloin puuhailla pienimuotoista avaruuskerhoa paikallisille lapsille. Toiminta jatkui useita vuosia ja siitä on jäänyt hyvien muistojen lisäksi mieleen paljon askarteluideoita. Yksi kerhon hauskimmista kevätperinteistä oli rakentaa avaruusasema. Avaruusaseman kokoaminen oli niin kivaa puuhaa, että haluan jakaa idean muiden tarha- ja koululaisten iloksi. Ehkä sitä voi soveltaa myös kotona lastenkutsuilla.

Avaruusrakentajien tiimiin voi liittyä varsin nuoria lapsia, sillä rakennustyyli on vapaa. Kokonaisuuden askarteluun kannattaa varata aikaa noin tunti. Ennen saksien, liimojen ja teipin esiin ottamista illan aihetta on hyvä alustaa muutamalla sanalla ja sopivalla kuvamateriaalilla. Verkko tarjoaa runsaasti kansainväliseen ISS-avaruusasemaan liittyviä inspiraation lähteitä.

Avaruusasemat koostuvat toisiinsa liitetyistä osista. Ne saattavat olla eri valtioiden tai yhteistyötahojen valmistamia ja liittyä johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Nuoren tiimin tehtävänä on miettiä mitä toimintoja avaruusasemaan tarvittaisiin, jotta astronautit pystyisivät viettämään siellä aikaa. Arkisetkin kodin rutiinit ovat painottomuudessa niin poikkeavia, että lasten mielikuvitus saa taatusti siivet. Aamupuurohan leijuu lautaselta pakoon! Lopulta kukin asemasuunnittelija rakentaa oman moduulinsa jotain mietittyä tarkoitusta varten.

Joukko lapsia ja aikuisia kokosi Cygnus-kesätapahtumassa avaruusaseman, josta löytyi aurinkopaneeleita, rakettimoottorit, telakoitiasema, pellettipoltin, kommunikaatioantenneja ja hätäpoistumis/huoltoalus.

Joukko lapsia ja aikuisia kokosi Cygnus-kesätapahtumassa avaruusaseman, josta löytyi aurinkopaneeleita, rakettimoottorit, telakoitiasema, pellettipoltin, kommunikaatioantenneja ja hätäpoistumis/huoltoalus.

Miten avaruusasema sitten rakennetaan? Avaruusaseman standardiliitoskomponenteiksi sopivat parhaiten vessapaperirullat. Niistä tulee suoraan aseman osia, tai sitten niiden avulla voidaan liittää muita moduuleja yhteen. Lopulta kaikki rakennelmaan kuuluvat kappaleet kiinnitetään toisiinsa.

Kerhomme avaruusasemasta tuli joka vuosi hieman erilainen. Tyypillisesti jossain modulissa oli wc, toisessa rakettimoottorit, yhdessä tutkimustiloja ja jossain nukuttiin. Joskus mukaan mahtui myös tärkeä lasermiekkojen säilytyshuone. Kulloinkin koolla olevan juniori-insinööritiimin omat mielenkiinnon kohteet ohjaavat modulien aiheita. Lopulta komistukseen liitetään muutama kommunikaatioantenni ja foliosta askarreltu setti aurinkopaneeleja.

Olemme rakentamisen edistyessä pohtineet pienimuotoisesti myös avaruusaseman huoltoa. Kun aseman runko on viimein kasassa, siihen voi  laittaa naruilla riippumaan ilmalukkoon kytkeytyviä huolto- tai pelastusaluksia. Niillä avaruusasemalle tuodaan lisää ruokaa ja puuttuvia tavaroita. Lopulta koko komistus liitetään naruilla näyttävälle paikalle.

Tarvikkeet:
– Talous- tai wc-paperirullia moduuleihin ja niiden liitoksiin
– Liimaa
– Teippiä
– Foliota
– Puutikkuja
– Pahvia
– Tusseja, maalia
– Narua
– Maitotölkki, josta voi tehdä tukevan kiinnityskeskuksen kaikille moduuleille
– Avaruusasemaan liittyvää kuva- tai videomateriaalia

Aikuisille ja vanhemmille lapsille löytyy muutakin avaruusaiheista nikkaroitavaa. Palaan aiheeseen myöhemmin.

2 kommenttia “Tee-se-itse avaruusasema: puuhaa koko perheelle”

  1. Pia Rinne kirjoitti:

    kiva askartelu, sain sen ystävältä facebookissa. Miten voi saada jatkoaskarteluohjeita jos sellaisia tänne tulee? (kirjoitit nikkaroitavasta ja palaan aiheeseen myöhemmin)

    1. Emma Herranen kirjoitti:

      Hei Pia,

      Tulevien aiheiden aikataulusta en pysty vielä sen tarkemmin sanomaan muutakuin että jatkoa on luvassa keväällä. Muutamaa ajatusta pitää vielä koekäyttää lapsilla 🙂
      Toukokuussa palaamme myös aiheeseen astrobotania, eli tähtiharrastajan puutarhanhoito. Seuraavaksi sivutaan harrastusvälineiden turvallisuutta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Revontulivalokuvaus haltuun

12.9.2014 klo 01.32, kirjoittaja
Kategoriat: Havainnot , Havaintovälineet , Tähtivalokuvaus , Taivaanilmiöt , Taivas takapihalla

Auringossa tapahtui 10.9.2014 kaksi peräkkäistä koronan massapurkausta, jotka nyt kirjoittaessani ovat tulossa kohti Maata. Tulevina öinä on paras mahdollisuus näyttäville revontulille kymmeneen vuoteen.  Kunnon valoshow innostaa taatusti monia yrittämään revontulten valokuvaamista. Kuinka siis tallentaisin taivaalliset diskovalot?

Puuhaan tarvitaan tietysti kameran. Mielellään se paras, mitä taloudesta löytyy. Seuraavaksi kaivetaan kaapin pohjalta jalusta. Jos sellaista ei löydy, ei syytä paniikkiin: kekseliäällä ympäristön käytöllä voit pärjätä ilmankin.

Kun nämä kappaleet ovat kasassa, tee muutama huoltotoimenpide:

  1. Lataa kameran akku.
  2. Lataa kameran vara-akku
  3. Tyhjennä kameran muistikortti
  4. Tyhjennä kameran varamuistikortti
  5. Jos muistikortti tuntuu käytössä pieneltä, hae kaupasta isompi
  6. Tarkista ettei kukaan ole oksentanut kameran linssiin ja putsaa se

Kameran asetukset ensikertalaisille

Oikeiden asetusten kysymykseen voi vastata joko lyhyesti tai todella pitkästi. Aloitetaan lyhyestä vastauksesta. Jos et ole koskaan aiemmin kuvannut revontulia, suosittelen aloittamaan seuraavista arvoista:

  • Kennoherkkyys: ISO 400IMG_6791_2_tv
  • Valotusaika: 13s
  • Aukko: Laita kamerasi f-luku mahdollisimman pieneksi. Esimerkiksi f/2.8 on jo oikein hyvä, jos kamera siihen ominaisuuksiltaan taipuu.
  • Valkotasapaino: jokin päivänvaloasetuksista, aurinko tai pilvinen
  • Tarkennus:  automatiikka pois päältä ja äärettömään (MF-nappi)
  • Jos et omista kameraasi kaukosäädintä tai lankalaukaisinta, laita päälle ryhmäkuvista tuttu vitkalaukaisin. Muuten kuva on vaarassa tärähtää laukaisunapin painalluksesta.

Näitä kaikkia asetuksia pääsee räpläämään, kun kamera on ensin asetettu manuaalitilaan (M). Jos kameran manuaaliasetukset päätyvät nyt käyttöön ensimmäistä kertaa, laita ne kohdalleen etukäteen kodin lämmössä samalla ohjekirjaan turvautuen. Kun homma on hanskassa, kokeile vaihdella vaikkapa valotusaikaa.

Tarkennuksen laitto äärettömään on tärkeä muistaa. Pimeässä kamerasi tarkennusautomatiikka nostaa kädet pystyyn ja pahimmassa tapauksessa revontulista tulee pelkkää suttua.

 

Kameran asetukset kokeneemmille kuvaajille

Nassyreps

Jos kuvassa on ihmisiä, mitä lyhyempi valotusaika sen parempi.

Parhaimmat mahdolliset asetukset riippuvat pitkälti siitä kuinka kirkkaita revontulet ovat ja kuinka paljon liikettä niissä on. Oikea vastaus on ISO-arvon ja valotusajan kompromissi. Jos valotusaika on liikkeeseen nähden liian pitkä, katoavat revontulten yksityiskohdat kuvasta ja säteet puuroutuvat.

Nopeat, kirkkaat revontulet: optimoi valotusaika mahdollisimman pieneksi. Kasvata ISO-arvoa niin, että kohina pysyy vielä siedettävänä. Esim. 1,5s ja ISO 800

Himmeät ja niukasti liikkuvat revontulet: optimoi kohina mahdollisimman pieneksi. Esim. 30s, ISO 100

Jo tästä näkee että valotusaika/ISO -asetusten järkevä vaihteluväli on valtava. Tärkeää on myös olla polttamatta revontulia pohjaan. Varsinkin vihreästä väristä katoaa yksityiskohdat liian pitkällä valotusajalla.

Olen huomannut, että keskellä kaupunkia kuvatessa on hyvä käyttää hehkulamppuvalkotasapainoa. Tämä johtuu suur/pienpainenatriumlamppujen kellertävästä valosta. Kätevä emäntä vääntäisi epäilemättä parhaimman valkotasapainon suoraan Kelvin-asetuksista, mutta kesken loimotuksen on yleensä kiire kuvaamaan. Parhainta onkin kuvata JPEG:n lisäksi myös kameran raakakuvaformaattia, sillä sen avulla valkotasapainoa voi sovitella kohdilleen jälkikäteen.

Millainen objektiivi?

Kalansilmäobjektiivi yltää taivaan laidasta laitaan ja on kätevä laajoissa revontulissa.

Kalansilmäobjektiivi yltää taivaan laidasta laitaan ja on kätevä laajoissa revontulissa.

Järjestelmäkameroiden omistajilla on kätevä mahdollisuus muokata välineistön ominaisuuksia vaihtamalla laitteeseen aina tilanteeseen sopivan objektiivin. Objektiivin pääominaisuuksia ovat sen kuvakulma ja kyky kerätä valoa kameran kennolle.

Revontulten kuvaukseen sopii parhaiten mahdollisimman laajakulmainen ja valovoimainen objektiivi. Valovoima näkyy käytännössä siinä, kuinka alas aiemmin mainitun f-luvun saa objektiivissa asetettua. Objektiivin polttovälin taas näkee kappaleen kyljestä millimetreinä. Jottei asia olisi liian yksinkertainen, vaikuttaa kuvakulmaan polttovälin lisäksi myös kameran kennon koko. Mutta mitä vähemmän objektiivissa on millejä, sen parempi lasi revontulikuvaukseen.

Käytännössä kaikki alle 50mm objektiivit sopivat tarkoitukseen hyvin. Kuljen itse kuvaamassa revontulia taskussani kaksi kakkulaa: 24mm f/1.4 ’huippuvalovoimainen peruslaajakulma’ ja 12mm f/2.8 koko taivaan revontulimyrskyjen varalta.

 

Apua! Ei minulla ole kuin matkapuhelinkamera!

AttilaCsipa

Attila Csipa tallensi 13.7.2013 revontulet keskellä Tampereen kaupunkia Nokian kehittämällä PureView 808 matkapuhelimella. Onnistumiseen vaadittiin asetusten säätöä ja tukevaa nojaa läheisen sillan kaiteeseen.

Älä hätäänny, ei peli ole menetetty. Näin ensimmäiset kännykällä Suomessa otetut revontulikuvat jo vuoden 2007 paikkeilla. Kännykällä kuvaaminen on kameran kuvaus automatiikan vuoksi hieman haastavaa, mutta ei ollenkaan mahdotonta.

Ota puhelimesi rauhassa esiin ja katso paljonko manuaaliasetuksia sieltä löytyy. Lähes kaikissa moderneissa matkapuhelimissa on mahdollisuus ottaa salama pois päältä. Salaman käyttö revontulivalokuvauksessa on yleisesti huono idea (muutamia harkittuja erikoistapauksia lukuun ottamatta).

On aivan mahdollista, että puhelimessasi pystyy jo säätämään ainakin valkotasapainoa ja ISO-arvoa. Valotusaikaakin saattaa voida säätää ainakin pari aukkoa ylöspäin. Omassa Lumiassani vaihteluväli on kameroissa yleinen -2…2 aukkoa. Näillä eväillä pääsee jo pitkälle. Kännykuvaajan kannattaa tutustua myös kamerapuhelimen yökuvaukseen tarkoitettuihin asetuksiin.

Kaikkein suurimmaksi haasteeksi muodostuu matkapuhelimissa tarkennus äärettömään. Jos revontulia kuvaa keskellä kaupunkia, on parasta tarkentaa puhelinkamera johonkin kaukaiseen rakennukseen. Puhelin kannattaa aina tukea mihin tahansa lähellä olevaan vakaaseen alustaan: ilman sitä kuva on taatusti tärähtänyt. Sarjakuvauskin saattaa ääritapauksessa olla kätevä kädenvakauttaja. Jos olosuhteet ovat haastavat, ota paljon kuvia! Joku niistä on varmasti parempi kuin muut.

Lisää juttua revontulten tallennuksesta matkapuhelimilla.

Voiko videokameralla kuvata revontulia?

Tyypilliset revontulet jäävät videokameralla tallentamatta.

Tyypilliset revontulet jäävät videokameralla tallentamatta.

Kirkkaat revontulet voivat tarttua myös videokameran kuviin, mutta puuha vaatii hyvää kameran asetusten tuntemusta. Siksi suosittelen videokameraa vain, jos järjestelmäkameraa ei ole käytettävissä.

Mikä tässä on ongelma? Videokamerat on suunniteltu tallentamaan liikettä normaalissa valaistuksessa. Ne kuvaavat sekunnissa useita kymmeniä kuvia. Yhden kuvan valotusaika jää ilman erikoisasetuksia välille 1/60-1/24 sekuntia. Revontulten tallentuminen taas vaatii parhaimmissakin olosuhteissa yli sekunnin valotusajan.

Monet järjestelmäkamerat kykenevät myös kuvaamaan videokuvaa, mutta näissäkin valotusaika nousee haasteeksi. Canonistit voivat koittaa venyttää kameransa ominaisuuksia asentamalla Magic Lantern -laajennuksen.

Toinen vaihtoehto liikkuvaa kuvaa haluavalle on ottaa useiden kymmenien tai jopa satojen  revontulikuvien animaatiosarjoja. Tämä vaatii pitkää kärsivällisyyttä ja kykyä olla kompastelematta pimeässä kameran jalustaan. Sinnittely kannattaa, sillä menetelmällä on mahdollista saada huikean laadukasta videomateriaalia.

Lisää juttua revontulten kuvauksesta videokameralla, kuvasarjojen animoinnista ja animoijan työkaluista.

Kuvauksen estetiikka ja ympäristö

Mitä ikinä teetkin, katso että horisontti on suorassa. Vinot kuvat vaativat paljon jälkikäsittelyä._full

Jos et kuvaa zeniittiä suoraan pääsi yllä, valitse kuvaan mukaan pala ympäristöä. Vaikka pelkät horisontin puiden latvat ovat oikein kiva tunnelmanluoja.

Jos allasi on huippukamera ja asetuksiakin on päivätolkulla hiottu, älä ota kuvaan betonilähiön seinän puolikasta. Mene ulos ja etsi lähistöltä joku kiva, tunnelmallinen ympäristö laajoin näkymin.

Ota kuvaan mukaan vaikka koko perhe: ihmiset kuvassa ovat harvoin haitaksi. Voit myös lähteä leikkimään kamerasi salamalla ja valaista sillä kuvan etualan ihmiset. Salaman puuttuessa myös taskulampu sopii tarkoitukseen mainiosti. Kameran jatkaessa monen sekunnin valotusta havaintotiimin kannattaa pysyä liikkumatta.

Kun lähdet ulos, pukeudu TODELLA lämpimästi. Mistään edellä antamistani neuvoista ei ole iloa, jos kuvaaja kohmettuu syysyöhön ennen kuin ensimmäisen kuvan valotus on päättynyt.

Syvemmin juttua ihmisten ja revontulten kuvaamisesta.

Onnea matkaan! Laita havaintokuvasi muidenkin ihailtavaksi Taivaanvahtiin.

12 kommenttia “Revontulivalokuvaus haltuun”

  1. Rami Hansen kirjoitti:

    Hitto, ny vasta törmäsin tähän kirjoitukseen…
    Noh, säkällä olen jotain saanut kuvattua, nyt tod. näk. parempia:)

    1. Emma Herranen kirjoitti:

      Sitten sellainen huomio viellä että revontulten täytyy oikeasti olla hyvin kirkkaat että 4 s valotus riittäisi. Jos siis noudattaa kaikkia ohjeita ja kuvat eivät silti ota onnistuakseen, vika voi myös olla itse ilmiössä. Kirkkaita revontulia saattaa varsinkin etelässä joutua odottamaa vuoden tai pari.

      Tästä syystä en arvosta revontulikuvien jälkikäsittelyä neonvärisiksi. Jos jälkikäsittely on kuvaajan mielestä tarpeen, revontulet eivät ole olleet kovin näyttävät. Kunnon Total Balalaika Showssa saa värit palamaan järkkärillä pohjaan ihan kameran ISO-arvoa ja valotusaikaa säätämällä.

      Eli sinnikäs odotus ja tiivis kyttäys tuo ne hyvä kuvat ulottuville melkeinpä laitteesta riippumatta.

  2. irene erkkila kirjoitti:

    Hei,
    kun käytettävissä on vain 35mm kiinteä ja 18-55mm zoom,ym minkä otan?
    Haluaisin saada laajemmasti kuin 35mm, siis olen päätynyt zoomeihini. ??

    1. Emma Bruus kirjoitti:

      Hei Irene,

      Sopiva valinta riippuu paljon valovoimasta. Tietämättä kamerasta tai itse objektiiveista enempää, sanoisin että ’Valitsisin sen objektiivin, jonka f-luku on pienempi tai yhtäsuuri kuin 2.8’. Asiaan vaikuttaa paljon myös kamera, sillä esim. tyypillisessä 1.6 kroppikertoimellisessä rungossa 35 mm on jo varsin ahdas lasi. 18-55mm kuulostaa kameran mukana tulevalta kittilinssiltä. Ne eivät kovinkaan usein ole kovin valovoimaisia.

      Tosin jos pieni kohina ei haittaa, niin ISO-arvoa nostamalla saa pimeämmälläkin lasilla kuvaan jo ainakin kirkkaat revontulet. Kaikki on siis oikeastaan kiinni kuvaajan kyvystä sietää lopputuloksessa kohinaa ja jopa kännykameralla saa tarvittaessa todistettua että revontulia taivaalla esiintyi: https://www.ursa.fi/blogi/taivas-takapihalla/kannykalla-revontulten-kimppuun/

  3. irene erkkila kirjoitti:

    Kiitos,
    jos ymmärsin oikein, kokeilen siis sitä kiinteää linssiä kokeilla. Sen f on 1,8.
    Onneksi tämä revontulihomma on minulla vain maistelua. Itse asiassa eka kuvat ikinä viime viikolla, kun sattui olemaan aikaa.
    Mutta hosuin, en osannut säätää oikein mitään.
    Silloin kamerassa oli 18-105mm.Valovoimaahan näissä ei todellakaan ole.
    Käytin sekä lyhyttä valotusta että kahtakymmentä sekuntia. ISOa oli liikaa. Ja suodin linssissä…
    Parhaiten onnistunutta en valitettavasti halunnut laittaa tälle julkiselle sivulle:
    https://www.flickr.com/photos/126951476@N07/30536295796/in/photostream/

    1. Emma Bruus kirjoitti:

      Kyllä 35mm f/1.8 kuulostaa jo käyttökelpoiselle revontulilasille. Hieman laajempi saisi olla tietysti, mutta aina pitää käyttää niitä työkaluja jotka ovat saatavilla.

      Huom. jos revontulissa ei ole paljoa liikettä, pystyt 35mm objektiivillakin ’feikkaamaan’ laajakulmaa ottamalla sillä pystykuvapanoraamoja. Eli aloitat horisontin toisesta reunasta kuvaamisen ja siirrät kameran kuvakulmaa tasaisesti. Siinä pitää katsoa tarkkaan että kuvat menevät hieman toistensa päälle, muuten panoraamaa kokoava ohjelma ei osaa liittää niitä yhteen. Panoraamojen yksittäiskuvissa valotusaika saisi olla sieltä lyhyemmästä päästä (alle 15s). Lopputuloksena syntyy helposti 6000 > kuvapistettä leveitä resoluutiohirvioitä. 🙂

      Olen itse käyttänyt panoraamojen kokoamiseen Hugin-työkalua. Se toimii sekä windows-ympäristössä että Linuxissa mukavasti. Ekoilla käyttökerroilla kannattaa asettaa käyttöliittymä ylävalikosta mahdollisimman yksinkertaiseksi (Interface -> Simple).

      Esimerkki Huginilla koostetusta 24mm pystypanoraamasta: http://www.taivaanvahti.fi/images/uploads/201610/57332_dde4924d4412b534f04755eefeee372a.jpg
      Hugin: http://hugin.sourceforge.net/

      1. Kimmo Pajamäki kirjoitti:

        Olen pari, kolme vuotta harrastanut tuota reposten kuvaamista täällä lounaisranikolla, missä nuo pivet tupppaaavat häiritsemään liikaakin kuvamista.Mutta, kylä tuolla 18-55mm F2.8 lasillakin hyviä tulikuvia saa. Yleensä käytän ISO 2000 taikka riippuen paikan valoisuudsta, onko lunta maassa, yms. olen jopa ISO800/2.8 /20 sek saanut hyviä ruutuja. Mutta se on niin tapauskohtaista, riippuen tulien eloisuudesta, valoisuudesta ja näistä kaikista. Ostin viime talvena ihan tähän tarkoitukseen sopivan Samyangin 14mm/2.8 ja kyllä löyty usia ulottuvuuksia kuvaamiseen. Olen ihan kohta (22.03.17) jälleen lähtemässä ulkoilutamaan kalustoa ja itseäni, sillä auroranovaali on niin tukevana tällä hetkellä ja taivaalla olleet pilvet katosivat, että suuret mahdollisuudet häntien näkyvyyteen tänääkin lounaisrannikolla on.

        1. Emma Bruus kirjoitti:

          Kaikissa kameroissa tuota ISO-arvon kasvatusta ei tosiaan tarvitse pelätä. Monet nykyiset laatulaitteet sietävät tuskatta ISO-arvon noston jonnekin ISO 1600 luokkaan. Kun näitä hommia aloitteli 2000-luvun alussa oli tilanne toinen. Kehitystä on siis tapahtunut valtavasti.

          Erityisesti pokkareilla kuvattaessa liikkumavaraa on nykyisinkin rajallisemmin. Järjestelmäkameroilla kohinaa esiintyy vähemmän. Kohinan häiritsevyyden määrään vaikuttaa paljon myös kuvaajan silmähifisteyden taso. ’Kullatut kaapelit’ -osastolla pysytään tiukasti ISO 100 tasolla, jolloin valovoimakin alkaa olla kriittisempi tekijä.

          Omistan tuon saman 14mm f/2.8 Samyangin. Se on kyllä laajoihin revontulinäytelmiin ollut aivan mainio lasi hinta-laatu -suhteeltaan. Perusmaisemia ja ihmisiä sisältäviä kuvia olen yleensä napsinut 24mm f/1.4 -lasilla. F/1.4:llä valotusaikaa on pystynyt optimoimaan helpommin lyhyeksi, eivätkä ihmiset kuvassa suttaannu niin pahasti liikkeessä.

          Sigmalta tulee saataville linssiuutuudet 14 mm f/1.8 Art ja Samyangilta 20 mm f/1.8. Toivottavasti saan tämän pariskunnan joskus lainaan kenttätestiä varten.

          22.3.2017 kannatti kyllä kameran kanssa ulkoilla.

  4. irene erkkila kirjoitti:

    Kiitoksia. Nyt ovat tulet olleet piilossa, mutta ehkä pian päästään asiaan taas.
    Jottei tilaisuus menisi aivan kokeiluksi noiden aikojen kanssa, kysyisin vielä valmista tietoa; mikä olisi minimi ISO arvo, jota käyttäisit?
    Meillä tulet ovat kirkkaat.

    1. Emma Bruus kirjoitti:

      Minimiarvoa ei mielestäni oikeastaan ole. Tärkeintä on ettei kohonaa ole omalle silmälle liikaa ja toisaalta etteivät revontulten värit pala pohjaan. Aika usein kun lähden järkkärillä kuvaamaan, aloitan asetuksista ISO 400. Jos taivaalla on suhteellisen kirkas, mutta hyvin vähäliikkeinen revontulikaari (tai haluan erityisesti viirutähtiä), saatan tiputtaa ISO-asetusta alemmaskin.

      Vanhoissa pokkareissa (= 10 v sitten) ISO 400 asetuksilla oli niin pöyristyttävä määrä kohinaa ettei sitä voinut käyttää. Onneksi tilanne on parantunut huimasti vuosien varrella, mutta kyllä laitteella edelleen on merkitystä.

  5. Matti Henttunen kirjoitti:

    Hei, tähystelen netistä kamerakokonaisuutta jolla voi kuvata revontulikuvia asiakkaille…

    Eli helppokäyttöinen kuvalaite jossa mahdollisesti olisi yhteys jolla voi kuvan heittää asiakkaalle hänen s.postiin tai jotenkin sillai…

    Mitä Te asian ammattilaisena ehdottaisitte..?

    Terv. Matti Henttunen
    0405096020

    1. Emma Bruus kirjoitti:

      Todella vaikea kysymys. On aika mielipidekysymys ovatko uusimmat järkkärit riittävän helppokäyttöisiä. Ihan point-and-shoot -ratkaisua revontulten ja ihmisten kuvaamiseen ei ole. Paljon auttaa tietysti se, että kameran asetusmuistiin pystyy laittamaan sopivat asetukset talteen. Kyllä näissä puuhissa kuitenkin väistämättä joutuu tutustumaan valokuvauksen perusmuuttujiin, joissa alkuun toivottavasti pääsee blogin vinkeillä.

      Iso muuttuja tässä yhtälössä on tietysti budjettisi. Hyvä valokuvaussetti ei ole halpa, mutta jos ajatuksena on esim. kuvata turisteja revontulten alla, kannattaa rautaan tietysti panostaa. Katse on turvallisinta suunnata tunnettujen kamerabrändien Canon/Sony/Nikon täyskennokameroihin, joissa on wifi/bluetooth. Nyt jos itse lähtisin tarkoitukseen unelmasettiä keräämään, harkitsisin vakavasti Sony A7S II runkoa ja jotain laajakulmaista f/1.4 -objektiivia. Ainakin Sigmalla ja Samyangilla on ihan passelinhintaisia vaihtoehtoja, Sonyyn tosin tarvitset myös adapterin näille. Jos tätä meinaa ihan ammatikseen tehdä, kannattaa varustautua -varsinkin kylmiin olosuhteisiin- akkukahvalla.

      Kameraa ei siis kannata lähteä etsimään sähköpostinlähetyskyvyn perusteella: lähetys tehdään jollain toisella laitteella, jonka saat tavalla tai toisella kiinni kameraan. Käytännössä järkivaihtoehdot ovat matkapuhelin, tabletti tai kannettava tietokone. Jos pohdit lähetystä suoraan maastosta, tarvitset laitteeseen todennäköisesti toimivan mobiililaajakaistan. Tässä tärkeäksi valintakriteeriksi nousee laitteen SIM-korttipaikka ja kylmänsieto (oletan että vakaa asiakaskunta löytyy lähinnä Lapista). Samassa rytäkässä saatat joutua myös selvittämään, millä operaattorilla on kattavin mobiiliverkon kuuluvuus alueellasi. Ulkoinen laite siis jakaa kamerallesi yhteisen verkon ja käytät sitä ulkoista laitetta sähköpostin+kuvien välitykseen. Kaikista uusista kännyköistä, tableteista ja tietokoneista löytyy ohjelma sähköpostin lähetykseen. Modernien langattomien yhteyksien hyötynä on, että pystyt todennäköisesti ohjaamaan myös kameraasi valitulla etäkäyttölaitteella. Voi sitä toki kaapelin ylikin käskyttää ja siirtää kuvia, mutta pimeässä langattomuus voi olla ihan mukava ominaisuus.

      Ensin kannatta päättää budjetti, sitten tutkia runko- ja objektiivivaihtoehdot läpi. Tämän jälkeen kääntää katse omaan kannettavan raudan valikoimaan ja tutkia miten kännyn/tabletin saisi juttelemaan kamerakandidaatin kanssa. Jos vastaus on ’ei mitenkään’, saatat joutua päivittämään myös verkkoon yhdistävää laitepuolta. Järkevä kokoonpano riippuu paljon myös siitä mitä runkoja/objektiiveja/tabletteja jo omistat. Toivottavasti näillä vinkein löytyy jotain suuntaa, mihin laitevalinnoissa jatkaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Myrskyn silmässä

6.8.2014 klo 23.06, kirjoittaja
Kategoriat: Havainnot , Taivas takapihalla

Pienenä tyttönä minulle opetettiin, että ukkosella kannattaa laittaa kumisaappaat jalkaan. Tämä on epäilemättä totta, sillä yleensä siinä rytäkässä sataa vettä. Myös lämpimän loppukesän reissuihin kannattaa edelleen pakata kumisaappaat mukaan, sillä ukkoskausi jatkuu vielä.

Keskustelin harrastajatoverin kanssa ukkosista. Hänkin oli saanut lapsena tiukan opastuksen siitä, mitä myrskyn aikana kannatti tehdä ja mitä ei. ”Mene ukonilmalla sisään autoon tai asuntoon ja pysy kaukana metallista, ikkunoista ja sähkölaitteista. Jos et ehdi sisätiloihin niin hyppää ojaan tai ympäristöä matalampaan paikkaan puista kaukana. ”

Nämä ovat kaikki hyviä suojautumisohjeita. Mutta kun kyse on myrskybongauksesta, sisätiloissa pysyminen ei ole optio. Myrskybongari haluaa olla siellä missä tapahtuu, mieluiten kameran kanssa!

Myrskybongareita on monenlaisia, on kauas kaasuttavia chasereita ja paikallisia ilmiöitä tarkkailevia spottereita. Olen varmaan myrskybongari-tyypiltäni lähi-chaser: en ajele pitkiä matkoja, mutta olen aina valmis pieneen retkeen. Erityisesti, jos samalla suunnalla asuu hyviä ystäviä.

Kaikille havaitsijatyypeille tärkeää on suunnitelmallisuus sääilmiöiden tarkkailussa. Jo edellisenä päivänä kannattaa selvittää alueet, joilla ukkostaa todennäköisimmin. Tuurilla parhaat rytinät osuvat juuri omaan sijaintiin, eikä tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan.

Ideaalisen myrskyhavaintopaikan edellytykset ovat:

  • Pääsee autolla lähelle
  • Tarjoaa suojaa, mielellään vaikka katoksen josta voi kuvata
  • Edessä on hyvä näkymä saapuvan myrskyn suuntaan. Mielellään jotain muuta kuin hervantalaisen kerrostalon seinä.

Yleisesti toimivia paikkoja ovat olleet uimarannat, julkisten leirikeskusten pihat, näköalakahvilat ja joskus myös näkötornit. Myös Google Maps-palvelusta voi olla apua havaintopaikan valinnassa, sillä katunäkymä paljastaa usein lisätietoja mielenkiintoisesta alueesta.

Vaikka paikalliset myrskymme ovat Yhdysvaltain mörköihin verrattuna kesyjä kotikissoja, kannattaa bongarilegenda Tim Samarasin tiimin kohtalo pitää mielessä. Rytinään ei kannata lähteä ilman tietoa turvapaikasta.

Ratkaisin osan ongelmaa ostamalla auton. Autolla ja kumisaappaillahan pääsee jo aika pitkälle! Ostopäätökseen vaikutti oleellisesti se, että kotteron perätila oli niin iso että sinne mahtuisi tarvittaessa yksi kuvaaja kameroineen. Avonaisen takaluukun alta voi myräkkää tallentaa suhteellisen turvallisin mielin. Auton metalliosia ei tietenkään kannata ukkosella nuoleskella (eikä pakkasella).

Parhaissa havainto-olosuhteissa ukkospilvi menee korkeasta havaintopaikasta ohi ja sitä saa rauhassa kuvata ilman että kamera kostuu. Monen kokeneen bongarin mielestä myrskyn sisään ei kannata pyrkiä. Ihan muutamastakin syystä: suihkussa ei saa hyviä kuvia, näkyvyys on huono, yleensä kastuu ja puita voi rysähdellä tielle. Lisäksi rankassa sateessa on suurempi kolareiden ja vesiliirron vaara. Tunnen harrastajatovereita, jotka ovat tavalla tai toisella rutanneet autojaan chasella.

Muutama ajatus kannattaa uhrata turvallisuusnäkökohdille. Tiukan paikan tullen bongarin pitää pystyä myös perääntymään. Jos siis puuskat ovat kovia, pilvi pyörii vinhaa pään päällä tai salamoi lähellä, niin alta pois!

Viime viikolla tiedettiin etukäteen, että rintamaukkosia olisi luvassa. Ennusteista oli selvää, että rytinä tulisi lännestä. Soitin tuttavalle, jonka kesämökiltä avautui kaunis järvinäkymä juuri parhaaseen suuntaan. Sain luvan pystyttää bongausaseman aitiopaikalle.

Seuraavana päivänä tutkakuvat paljastivat rintaman etenemisreitin. Kameroiden akut oli tietysti ladattu jo edellisenä iltana. Pilvihuippujen noustessa horisontista lähdin liikkeelle kohti rantaa. Mennessäni tein suunnitelmaa todella rajun sään varalle: ensin voisi perääntyä grillikatokseen, sitten autoon ja lopulta läheiseen mökkiin. Mikäli rantatiellä kaatuisi puita, olisin täysin turvassa hirsiseinien suojassa.

Katsoin yli Saimaan lähestyvää settiä seuranani paikallinen rantakuikka. Tuuli oli niin kova, ettei jyrinää kuullut, kameran jalusta meinasi lähteä lentoon ja sain uuden kampauksen joka sekunti. Kalaverkon merkki edessäni taipui vaakaan vaahtopäiden yllä. Muutaman ensimmäisen salaman jälkeen pilvi kuitenkin mössähti täysin. Tästä ei irronnut Taivaanvahtiin myrskyhavaintoa, mutta parempi onni ensi kerralla.

Myrskybongarin slangisanasto


Chaselle kannattaa ottaa kaveri mukaan.Sää suosi vuonna 2012 Ursan Cygnus-tapahtumaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tähtiharrastajan puutarha, osa 2: Kivikko ja aurinkokellot

28.6.2014 klo 11.06, kirjoittaja
Kategoriat: Taivas takapihalla , Yleinen avaruushäröily

Eikö kukkapenkin kitkeminen kiinnosta? Millainen sitten olisi tähtiharrastajan kivikkopuutarha? Kuinka taivaankappaleet saa yhdistettyä karumpaan pihaan? Pieneenkin pihaan mahtuu aina yksi aurinkokello. Kätevä emäntä voi tietysti rakentaa aurinkokellonsa myös itse: yksinkertaisin ajanseuranta koostuu pelkästä tikusta ja asteikosta.

 

pekkarautajoki_aurinkokello

Aurinkokello © Pekka Rautajoki

Jos tuntuu ettei tontilta löydy muuta kuin kiviä, pieni jätinkirkko puutarhassa on täysin huoltovapaa ja kestävä elementti.  Jätinkirkot ovat oleellinen osa omaa kivikautista paikallishistoriaamme. Eniten näitä muinaismuistoja on Pohjanmaalla. Ne muodostuvat ’miehenkannannaisista’ kivistä, jotka on koottu valleiksi. Soikion tai suorakaiteen muotoisiin valleihin on tarkoituksella jätetty aukkoja,  joiden paikan valinta on viime vuosien tutkimusten mukaan liittynyt auringon liikkeisiin taivaalla.

Komistuksen pystytykseen omalle takapihalle kannattaa kuitenkin varata tovi. Pienenkin kehävallin kasaaminen kivistä on melkoinen urakka. Huolellinen perinnejätinkirkon rakentaja varaa valliin aukon paikan jonkin tärkeän merkkipäivän auringonnousulle tai –laskulle. Jos juuri naapurissa ei asu Marianna Ridderstad, voi salainen suuntaus jäädä mukavaksi kylän paikallismysteeriksi.

Intohimoinen arkeoastrobotanisti poimii tietysti myös kansainvälisiä vaikutteita. Jos tontille on tulossa kaivinkone, voidaan kaikki suuremmat kivenlohkareet kerätä syrjään myöhempää asettelua varten. Kivenlohkareiden määrän ja muodon perusteella päätetään millaisen aurinkokalenterin niillä voi rakentaa. Yleis-skandinaavinen ja tunnelmallinen ratkaisu on asetella kivet viikinkilaivan muotoon. Laivan päistä toisen tulee osoittaa kesäpäivänseisauksen auringonlaskuun ja toisen talvipäivänseisauksen auringonnousuun. Keskelle saa vaikka nuotiopaikan.

100710-214121_p

Veneen muotoinen kivikehä Ölannin saarella © 2010 Henrik Herranen

Vanhoja tähtitaivaan kalentereja löytyy monista eri kulttuureista. Tunnetuin kaikista on kiistatta Isossa Britanniassa sijaitseva Stonehenge. Koko massiivisen kiviympyrän rakentaminen on mahdoton urakka peruspuutarhurille. Muinaisesta komistuksesta voi kuitenkin ottaa vaikutteita.

Kaikkein tunnistettavin osa Stonehengen kivikehiä ovat sen hevosenkengän muotoiset kiviportit. Aikoinaan koko pääkehä on muodostunut katetuista pystypilareista, mutta osa siitä on ajan myötä romahtanut. Jo yksikin katettujen pilareiden kaari muodostaa näyttävän puutarhamonumentin. Porttiin sopivia kiviä tuskin löytyy pihoilta pelkällä tuurilla, joten sopivat kappaleet pitäisi louhituttaa erikseen.

Yksi vaihtoehto on käyttää rakentamiseen vanhojen purettujen navettojen perustuksien pitkiä kivenlohkareita. Navetanjalkakivet ovat nyt trenditietoisten puutarhureiden suosiossa ja niitä saattaa löytyä kiviin erikoistuneista liikkeistä. Halvalla mini-Stonehengeä ei rakenneta, sillä tarvittavalle kivimassalle kertyy hintaa pakostakin vähintäänkin 500 euroa.

Kuinka sitten suunnata puutarhan mini-Stonehenge? Perinteisin strategia on valita kaaren paikka ja suunta niin, että kesäpäiväntasauksen auringon nousun ensisäteet loistavat aukon läpi halutusta katselukohdasta nähden. Tämä piste voi olla vaikka se paikka, jossa kesälomaileva aamuvirkku nauttii ensimmäisen kahvikupposen.

140109-211306_fb

Stonehengen innoittama piharakennelma. Tällä kertaa hieman suurempana kuin 18 tuumaa. Kiviporttia voi asetella vaikka tasauspäivien auringon nousun tai laskun suuntaan. © Marko Pekkola

Mitä ihmettä kukaan enää tekee aurinkokelloilla ja kivikalentereilla? Käytännössä tuskin paljoakaan. Ne toimivat kuitenkin kiistatta vielä silloinkin, kun digitaalikellostasi on jo loppunut patteri, kännykkäsi on järven pohjassa ja Office Outlook –versiosi ei ole enää vuosituhansiin ollut tuettu. Ja onhan se rakentelu vähän hauskaakin. Käytä druidien vinkki: kunnon kivirakennelmalla saat aikaan naapurustossa ihmetystä vielä paljon sen jälkeen kun itse olet poistunut sitä ihailemasta. Aloita tulevaisuuden arkeoastronomien jäynääminen jo nyt!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tähtiharrastajan puutarha, osa 1: Kasvit

27.5.2014 klo 23.27, kirjoittaja
Kategoriat: Havainnot , Taivas takapihalla , Yleinen , Yleinen avaruushäröily

Mitä yhteistä on puutarhanhoidolla ja tähtiharrastuksella? Äkkiseltään ajatellen ei mitään. Tämä ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa: tähtiharrastajan puutarhassa puut ovat lyhyitä, galaksit kukkivat nurmikolla ja pihakivet kertovat kellonajan.

On aika kaivaa varastosta analogisen kuvankäsittelyn perusvälineet. En tarkoita tällä sixpackiä pimiölitkuja, vaan moottorisahaa.

Jos maisematähtikuvassa kuvassa oli puhelinlankoja tai puita, onko soveliasta poistaa ne jälkikäteen kuvankäsittelyohjelmalla? Digivalokuvauksen alkuajoista lähtien on käyty innokasta keskustelua siitä kuinka paljon kuvaa on soveliasta muokata jälkikäteen. Olen sitä mieltä, että ensisijaisesti ei-toivottuja objekteja pitäisi pyrkiä poistamaan kuvasta _etukäteen_.

Tämä tapahtuu joko vaihtamalla havaintopaikkaa tai muokkaamalla ympäristöstä sopivampi. Puhelin- ja sähköyhtiöt eivät taatusti suhtaudu suopeasti kuvien johdintolppien etukäteiseditointiin moottorisahalla. Jos kyseessä on oma piha, voi seuraavaan havaintokauteen varautua vapaammin. Ei ole täysin sattumaa että parvekkeemme pohjoishorisontista on poistunut äskettäin viidakko korkeita puita. Ilman avaraa näkymää revontulet jäävät helposti huomaamatta.

Intohimoisen aktiivihavaitsijan välineet saattavat painaa jo pienen norsun verran. Silloin tukeva havaintoalusta tai tähtitorni omassa pihassa on paras valinta. Jos samaan pihaan on tarkoitus luoda puutarha, kannattaa kaupassa syynätä tarkkaan läpi kasvien ominaisuuksista kertovat lappuset. Monista hedelmäpuista on saatavilla matalia lajikkeita, joita suosimalla näkymä taivaalle pysyy mahdollisimman avarana. Massiiviset koivut tähtiharrastajan pihassa kelpaavat lähinnä polttopuuksi, jonka avulla lämmitellä varpaita onnistuneen havaintoreissun jälkeen.

 

pekkarautajoki_solarsystem

Kiviplaneetat Pekan ja Sailan takapihalla. Vain aurinkokunnan vihreällä alueella voi esiintyä elämää. Aurinko keskellä toimi myös puutarhavalona iltaisin. © Pekka Rautajoki

Millainen olisi tähtiharrastajan unelmapuutarha? Ystäväni Pekka Rautajoki ja Saila Rantajääskö rakensivat aikoinaan pienen kivikkomallin aurinkokunnasta takapihalleen. Ihastuin rakennelmaan oitis ja olen noista päivitä lähtien pyöritellyt päässäni ajatuksia kahden lempiharrastuksen yhdistämisestä toisiinsa. Keskustelu Pekan kanssa paljasti ettei idea ollut uniikki: tamperelaispariskunta oli Havajin matkallaan päässyt vierailulle avaruustaiteen veteraani Jon Lombergin suunnittelemaan galaktiseen puutarhaan.

 

Exif_JPEG_PICTURE

Linnunradan puutarhassa on kierteishaarat ja keskellä musta aukko (© Jon Lomberg)

Olemme tottuneet näkemään aurinkokuntamalleja vähän siellä täällä, mutta Jon on vienyt ajatuksen avaruuden mallintamisesta aivan uudelle tasolle. Paleakun kasvitieteelliseen puutarhaan on rakennettu kokonainen Linnunrata kaikkine kierteishaaroineen. Tällä kertaa kasveista. Musta suihkulähde puutarhan ytimessä on tietysti musta aukko.

Eikä tässä vielä kaikki: myös Galaktisen puutarhan kasvit on valikoitu galaksin osien erityispiirteiden mukaan. Erityisesti pilkkulehtiset kasvit ovat suosiossa: jokainen pilkuista edustaa yhtä tähteä.  Suuret, värikkäästi kukkivat kasvit muodostavat galaktiseen puutarhaan kaasusumuja. Maapalloa puutarhasta on turha etsiskellä, sillä se hukkuu galaktisessa skaalassa pieneksi multahitulaksi.

Englannintaitoisille Jon Lombergin esitelmä galaktisista mittasuhteista.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kasvin lehtien pilkuista muodostuu lähiavaruus (© Jon Lomberg)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *