Arkisto
- kesäkuu 2023
- huhtikuu 2023
- helmikuu 2023
- joulukuu 2022
- lokakuu 2022
- elokuu 2022
- kesäkuu 2022
- toukokuu 2022
- maaliskuu 2022
- helmikuu 2022
- tammikuu 2022
- toukokuu 2021
- huhtikuu 2021
- maaliskuu 2021
- helmikuu 2021
- joulukuu 2020
- marraskuu 2020
- lokakuu 2020
- syyskuu 2020
- toukokuu 2020
- huhtikuu 2020
- maaliskuu 2020
- tammikuu 2020
- lokakuu 2019
- syyskuu 2019
- elokuu 2019
- kesäkuu 2019
- huhtikuu 2019
- tammikuu 2019
- huhtikuu 2018
- maaliskuu 2018
- helmikuu 2018
- tammikuu 2018
- joulukuu 2017
- elokuu 2017
- toukokuu 2017
- huhtikuu 2017
- maaliskuu 2017
- helmikuu 2017
- tammikuu 2017
- lokakuu 2016
- elokuu 2016
- joulukuu 2015
- marraskuu 2015
- lokakuu 2015
- syyskuu 2015
- toukokuu 2015
- huhtikuu 2015
- maaliskuu 2015
- helmikuu 2015
- tammikuu 2015
- joulukuu 2014
- marraskuu 2014
- lokakuu 2014
- syyskuu 2014
- elokuu 2014
- toukokuu 2014
- huhtikuu 2014
- maaliskuu 2014
- helmikuu 2014
- tammikuu 2014
- joulukuu 2013
- marraskuu 2013
- lokakuu 2013
- syyskuu 2013
Suomalainen ei vielä pääse kiertoradalle, mutta Suomi menee mukaan astronauttihommiin
Euroopan avaruusjärjestön ministerikokous Pariisissa päättyi keskiviikkona 23. marraskuuta 2022.
Kokouksen tulosta voi pitää menestyksenä eurooppalaiselle avaruustoiminnalle, vaikkakaan tavoitteena olleeseen 25 prosentin kasvuun ESA:n budjetissa ei päästykään. Tähtäimessä olleen 18,5 miljardin euron sijaan jäsenmaat venyivät 16,9 miljardiin euroon. Nykyisessä sodan, inflaation ja epävarmuuden sävyttämässä maailmantilanteessa tätä täytyy pitää hyvänä saavutuksena.
Suomikin hilaa ESA-osallistumistaan hieman ylöspäin, ja lisäksi – lopultakin – ilmoitti tulevansa mukaan ESA:n miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaan. Ilmoitus tästä oli Työ- ja elinkeinoministeriön tiedotteessa vain yhtenä lauseena, vaikka kyse on aika suuresta käännöksestä suomalaisessa avaruuspolitiikassa.
Jotenkin tuntuu siltä, että asiaa haluttiin hieman piilotella, koska kysymys suomalaisista avaruuslentäjistä ja osallistumisesta miehittyjen avaruulentojen ohjelmaan on ollut jatkuvan kiertelyn ja selittelyn kohteena.
Kyse on todennäköisesti vähän samanlaisesta henkisestä murroksesta kuin oli NATO-jäsenyyden hakemisessa: vaikka taustalla on eri asioita, ovat molemmat asiat olleet eräänlaisessa lukkotilassa kylmän sodan vuosilta. Niitä ei ole voinut käsitellä objektiivisesti ilman historian painolastia.
Kasarihenki kummittelee
Vaikka toimittajan pitäisi olla neutraali, olen varsin selvästi puhunut ohjelmissani ja artikkeleissani 1990-luvulta alkaen miehitettyjen avaruuslentojen puolesta. Olen kysellyt useaan kertaan Suomen avaruusasioista päättäviltä syitä siihen, miksi emme ole menneet mukaan ESA:n miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaan, ja vastaus on ollut aina sama: se maksaa liikaa suhteessa hyötyihin ja (hieman kauniimmin sanoin) koko astronauttijuttu on tyhjänpäiväistä hömpötystä.
En ole varma siitä kuinka hyvin hyötyjä on selvitetty aikanaan ja mitä kaikkea hyötyihin on laskettu mukaan, mutta on selvää, että taustalla on ollut vahvasti traumoja ammoisesta ”kosmonautintorjunnasta”.
1980-luvun alusta alkaen Neuvostoliitto ehdotti Suomelle tuloa mukaan Interkosmos-ohjelmaan, missä Neuvostoliiton liittolais- ja ystävämaista koulutettiin henkilöitä kosmonauteiksi. Monet itä-blokin maat osallistuivatkin mielellään tähän, ja useista maista lähti yleensä hävittäjälentäjiä kosmonauttikouluun ja lentämään Saljut- ja Mir-avaruusasemille.
Suomessakin oli jo sopiva koelentäjä katsottu. Jyrki Laukkasesta olisi tullut suomalaiskosmonautti 1980-luvun alussa, ellei hanketta olisi torpattu alkuunsa Ilmavoimissa ja poliittisissa piireissä. Idän ja lännen välissä tasapainoilevalle Suomelle meno mukaan Interkosmokseen olisikin ollut kyseenalaista, joten Suomi ehdotti kosmonautin lähettämisen sijaan osallistumista tieteellisiin hankkeisiin.
Ja niin kävikin. Suomalaislaitteet pääsivät mukaan Mars-lennolle ja muitakin yhteishankkeita laitettiin käyntiin.
Lopulta Interkosmos-yhteistyön puitteissa avaruuteen pääsivät ranskalaiset, britti, japanilainen ja itävaltalainen, mutta suomalaisen osallistuminen etenkin heti 80-luvun alussa ei varmastikaan olisi ollut järkevää. Osallistuminen kosmonauttiohjelmaan olisi varmasti vienyt resursseja tiedehankkeilta, koska Suomen mahdollisuudet rahoittaa avaruustoimintaa olivat hyvin rajalliset.
Neuvostoliiton romahdettua ajat muuttuivat.
Suomi kiirehti mukaan Euroopan unioniin ja liittyi myös pikavauhtia Euroopan avaruusjärjestöön. Kun Suomesta tuli täysjäsen vuoden 1995 alusta, olimme järjestön 14. jäsenmaa. Sittemmin muut, Neuvostoliiton liittolaisina tai miehittäminä olleet itäisen Euroopan maat ovat tulleet mukaan ja nyt jäsenmaita on 22.
Tähän saakka vain Viro ja Suomi ESA:n jäsenmaista eivät ole halunneet olla mukana miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmassa. Kyseessä on kantorakettikehityksen ja tietoliikenteen tapaan valinnainen ohjelma, joihin jokainen jäsenmaa voi osallistua tai ei. Maksaa siihen osallistumisesta tai ei.
Tärkeä osa ESA:n toimintaa on maapalaute, eli osuus jäsenmaksusta, joka palautuu maksajamaalle tutkimustilausten, palvelujen ja teollisuuden toimitusten muodossa. Koska Suomi ei ole ollut mukana miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmassa, virallisesti E3P-ohjelmassa, ei näihin liittyvistä hankkeista ole tullut Suomeen tilauksia – vaikka Suomessa olisi ollut ja on miehitettyjen avaruuslentojen kannalta kiinnostaaa tutkimusta ja tekniikkaa.
StarTiger2 on esimerkki hankkeesta, joka sakkasi suurelta osin sen vuoksi, että Suomi ei osallistunut miehitettyihin avaruuslentoihin. Astronauttien älyvaatteet jäivät suunnitelmaksi.
Kyse ei siis ole oman astronautin saamisesta avaruuteen. Vielä nyt ESA-maista vain Saksalla, Italialla, Ranskalla, Isolla-Britannialla ja Tanskalla on oma astronautti. Muillakin on ollut (Alankomaat, Belgia, Sveitsi, Espanja ja Ruotsi), ja nyt eilen julkistetuissa uusissa astronauteissa on mukana myös edustajat Puolasta ja Tsekistä. Yli puolella maista ei ole.
Viimein asiaa tutkittiin kunnolla
Suomen työ- ja elinkeinoministeriö käynnisti viimein vuonna 2021 kunnollisen tutkimuksen siitä, mitä hyötyä ja haittaa miehitettyihin avaruuslentoihin osallistumisesta tulisi nykytilanteessa. Helmikuussa 2022 julkaistu loppuraportti päätyikin ehdottamaan osallistumista ESAn miehitettyjen avaruuslentojen ja avaruuden tutkimuksen E3P-ohjelmaan.
Raportin mukaan osallistuminen tekisi mahdolliseksi Suomelle pääsyn Kansainvälistä avaruusasemaa, kuulentoja ja Kuun kiertoradalle pian tehtävää avaruusasemaa sekä Mars-tutkimusta koskeviin hankkeisiin (muutenkin kuin kiertoteitä).
Tärkeämpää kuin oman astronautin saaminen mukaan onkin osallistuminen miehitettyjen avaruuslentojen ohjelmaan, koska se voi tuoda tilauksia suomalaisille tutkimuslaitoksille ja yhtiöille. Ihmisen avaruuteen lähettämisen lisäksi ohjelmassa on paljon robotiikkaa ja luotaimia, joita käytetään tukemaan astronauttien toimintaa avaruudessa tai Kuun pinnalla.
Suomalaiselle tietoliikenneosaamiselle olisi varmasti myös käyttöä tulevaisuuden kuulennoilla, koska ESA suunnittelee Kuuta kiertämään ja sen pinnalle tietoliikenneverkkoa tulevaisuuden tutkimusmatkoja sekä kaupallisia toimijoita varten.
Nokian mobiiliverkkotukiasema on pian lähdössä Kuuhun, tosin Nasan kyydillä.
Juuri päättyneen ESA-ministerikokouksen johtava teema oli ”Ambition”, kunnianhimo, ja sitä kaivattaisiin Suomessakin vielä lisää. Sen puutteesta viestii osaltaan se, että miehitettyihin avaruuslentoihin mukaan menemisestä ja yleensäkin suomalaisten lisääntyneestä panostuksesta avaruustoimintaan tiedotettiin hyvin vaisusti.
Tai oikeastaan ei tiedotettu käytännössä lainkaan.
Toivottavasti ministeriön ja Business Finlandin avaruustiimeillä on suunnitelmissa vielä asian suhteen erityisiä tiedotustoimia – ja ennen kaikkea kunnianhimon ja itsearvostuksen kohottamista kansallisella tasolla. Olisi hyvä saada koko Suomi innostumaan asiasta.
4 kommenttia “Suomalainen ei vielä pääse kiertoradalle, mutta Suomi menee mukaan astronauttihommiin”
Vastaa
Varokaa putoavaa kiinalaista rakettiromua!
Suuri kiinalaisraketin osa putosi Maahan tänään 4.11.2022 iltapäivällä klo 12.01 Suomen aikaa. Osa oli sellaisella kiertoradalla, että Suomea se ei uhannut lainkaan. Lopulta se putosi Tyyneen valtamereen.
Kyseessä oli lokakuun viimeisenä päivänä avaruuteen laukaistun Pitkä Marssi 5B -raketin ylin vaihe, joka ennätti kiertämään Maata tämän viikon ajan koko ajan alemmaksi pudoten.
Kappale oli massaltaan noin 21 tonnia, eli se oli niin suuri ja massiivinen, ettei se tuhoutunut kokonaan ilmakehässä, vaan siitä putosi osia pinnalle saakka. Arvoiden mukaan putoavaa tavaraa saattoi olla yhdeksänkin tonnia. Sen vuoksi jo nyt ympäri maailman putoamiseen varauduttin alueilla, joiden ylitse rakettivaiheen rata kulki viimeisten kierrosten aikana. Muun muassa Espanjassa ilmatila suljettiin pariksi tunniksi perjantaina, jotta mahdollisesti putoavat osat eivät osuisi ilmassa oleviin lentokoneisiin.
Tämä raketti vei avaruuteen Kiinan Tiangong -avaruusaseman uusimman osan, Mengtian-laboratoriomoduulin, ja myös aiemmilla neljällä Pitkä Marssi 5B -laukaisulla on kuskattu taivaalle Tiangongin osia. Asema onkin nyt suuri ja komea.
Avaruusasemasta iloitsemista vaikeuttaa kuitenkin Kiinan häikäilemätön tapa hylätä rakettiensa ylimmät vaiheet käytön jälkeen ja antaa niiden pudota hallitsemattomasti. Yleensä rakettivaiheet ohjataan putoamaan Maahan turvallisesti ja ennalta määritettyihin paikkoihin, jolloin niistä ei ole vaaraa.
Nyt raketti laukaistiin taas kerran matkaan täysin tietoisena siitä, että se ylin vaihe putoaa alas täysin ilman hallintaa.
Kiinalaisraketin kappale tosin ei tosin voinut pudota minne vain, vaan ainoastaan lentoratansa alueelle. Rakettivaihe kiersi Maata radalla, jonka inklinaatio päiväntasaajan suhteen oli 41,5°. Kartalla se kattoi siis alueen, joka ylettyi Espanjan pohjoisosista Etelä-Afrikkaan saakka.
Radan alle osuivat mm. Madrid, Washington DC, San Diego ja Melbourne.
Tarkan putoamispaikan määrittäminen on hankalaa, koska avaruudesta putoavan kappaleen rataan vaikuttaa etenkin viime vaiheissa niin monia tekijöitä.
Yleisesti ottaen mitä alemmas kappale tulee, sitä enemmän ilmakehän yläosien kaasu sen vauhtia hidastaa. Viimein, noin sadan kilometrin korkeudesta alkaen hidastus on jo sen verran merkittävää, että putoaminen tapahtuu varsin nopeasti. Kuinka nopeasti radan alentuminen tapahtuu, riippuu mm. Auringon aktiivisuudesta, koska se vaikuttaa yläilmakehän tiheyteen.
Noin 80 kilometrin korkeudessa kappale alkaa hajota ilman kitkakuumennuksen vuoksi, ja vaikka suurin osa törmääjistä höyrystyy maahanpaluun tulipätsissä jo korkealla, putosi tämän rakettivaiheen tapauksessa lopulta tonnikaupalla romua pitkälle lentoradan suuntaiselle alueelle, joka on noin 70 km leveä ja 2000 km pitkä.
Osien joukossa on myös painavia metallikappaleita, jotka saavat pudotessaan aikaan tuhoa. Jos sellainen osuu päähän, on tuloksena todennäköisesti kuolema. Lentokoneeseen osuessaan ne saisivat aikaan hyvin todennäköisesti koneen ja sen matkustajien tuhoutumisen.
Suurin osa maapallosta on kuitenkin merta, ja kiinteälläkin maalla asutusta on sen verran harvassa, että todennäköisyys putoavan avaruusromun alle osumisesta on lottovoiton luokkaa.
Ei siis kannatata olla peloissaan.
Mutta samalla pitää olla huolissaan siitä, että isot avaruusmaat tekevät mitä lystäävät. Kiinan piittaamattomuus on omaa luokkaansa, ja sen tekee vakavammaksi se, että he eivät edes itse seuraa aktiivisesti osan putoamista – tai ainakaan tiedota siitä. Varoitukset vaara-alueista tulevatkin läntisiltä viranomaisilta, avaruusharrastajilta ja nykyisin myös avaruusliikennettä seuraavilta yhtiöiltä (kuten Aerospace Corporationilta, jonka ratalaskelmakuva on yllä).
Tämäkin tapaus korostaa taas kerran sitä, että avaruuteen olisi tärkeää saada kansainvälinen järjestelmä avaruusliikenteen valvomiseksi, eli ikään kuin lennonjohto avaruuteen. Nykyisessä kansainvälisessä ilmapiirissä sellaisen saaminen tuntuu vaikealta.
Se ei kuitenkaan estä meitä täällä lännessä ottamasta pieniä askelia kohti vastuullisempaa avaruustoimintaa. Satelliittien radioliikennettä Yhdysvalloissa hallinnoiva Liittovaltion kommunikaatiokomissio (Federal Communications Commission) ehdottaakin, että satelliittioperaattoreiden täytyisi poistaa satelliittinsa turvallisesti kiertoradalta viiden vuoden kuluessa satelliitin tehtävän päätyttyä.
Nyt aika on 25 vuotta, mikä riittää suurimmassa osassa matalalla kiertoradalla olevista satelliiteissa luonnolliseen poistumaan. Ne siis putoavat ”itsekseen” alas tuossa ajassa, koska kauempanakin Maasta on ilmakehästä sen verran rippeitä, että kaasu jarruttaa vähän ratanopeutta.
Vaikka FCC:n suurin huoli onkin radiotaajuuksien saaminen hyötykäyttöön, olisi tämä viiden vuoden määräys hyvä askel eteenpäin avaruusromun määrän hillinnässä.
Tälle kiinalaisraketin osalle tietenkään tällä ei ole merkitystä, koska se poistui luonnollisesti kiertoradalta nyt noin viiden päivän lennon jälkeen. Mutta huonolla onnella sen putoamisella saattaa olla suuriakin seurauksia ja olisi aivan erinomaista, jos myös Kiina käyttäytyisi vastaisuudessa mallikkaasti myös näiden suurten rakettiensa laukaisuiden kanssa.
(Juttua on muokattu rakettivaiheen putoamisen jälkeen)
Erinomainen kirjoitus jälleen ja oikea päätös Suomelta! Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Kun Suomessa vielä tutkittiin planeettageologiaa, tuo astronauttiohjelmaan kuulumattomuus oli ihan todellinen este perustutkimuksen tekemiselle. Jossain ESAn ohjelmassa mainittiin suunnilleen sivuhuomautuksena, että perimmäisenä tavoitteena sitten vuosikymmenten päästä on saada ihminen Marsiin. Tämä riitti siihen, että suomalaiset eivät voineet osallistua / hakea rahaa (en jaksa muistaa yksityiskohtia). Vaikka kokolailla skeptinen (joku voisi kyyniseksikin kutsua) olen edelleen, on kuitenkin oikein mukavaa nähdä, että tässä muutaman viime vuoden aikana Suomessakin on pikku hiljaa havahduttu siihen, että avaruustoiminta voi tarkoittaa jotain muutakin kuin ainaista metsien kasvun ja Itämeren jäätilanteen tarkkailua (jotka tuiki tarpeellisia ja hyödyllisiä asioita tietenkin edelleen ovat, mutta joihin juuttuminen vuosikymmeniksi ei välttämättä ole erityisen kunnianhimoista).
Tiedä sitten, onko kyseessä sukupolvenvaihdos ministeriössä vai ovatko ekonomit alkaneet laskea asioita toisin, mutta joka tapauksessa erinomainen askel eteenpäin. Tiedotustyyli tosin ei tässä vuosikymmenten varrella ole muuttunut miksikään.
Vähän tonnepäin: aikanaan Aurora-ohjelmassa otettiin tutkimuksen lisäksi mukaan kokonaisvaltaisesti robotit ja astronautit, jotka voisivat aikanaan tehdä yhdessä tutkimusta Marsissa, ja tämä lisäys teki ohjelmasta kahdessa mielessä vaikean Suomelle: astronautteihin suhtauduttiin täällä skeptisesti, ja toisaalta ESAn puolelta osaan ihan tutkimuspohjaisista hankkeista otettiin mukaan vain niitä maita, jotka osalistuivat miehitettyihin avaruuslentoihin. Tämä hankaluus on osaltaan takana tässä tuoreessa päätöksessä mennä mukaan miehitettyjen lentojen ohjelmaan – nyt ovet eivät ole kiinni meille. Lisäksi sitten ajattelutavan muutos New Spacen myötä.
Millainen oli Suomen edustus kokouksessa?
Yhtään ministeriä siellä ei ainakaan ollut mutta oliko edustajaa yleensäkään?
Anteeksi taas hidas vastaaminen (ja vastausviestien hyväksyminen). Suomen edustus kokouksessa oli ns. delegaatiotasolla (Business Finland ja TEM) plus ministeriä korvannut TEMin osastopääklikkö Ilona Lundstrom.