Starshipin kolmas koelento: onnistuminen vai epäonnistuminen? (sekä että)

8.4.2024 klo 10.46, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Teksti ilmestyi alun perin 22.3.2024.

SpaceX teki viikko sitten torstaina 14. maaliskuuta kolmannen koelennon suurella Starship-raketillaan. Lennolta tuli aivan upean komeita kuvia, ja lisäksi lähes kaikki lennon tavoitteet saavutettiin – tosin ei kuitenkaan ihan kaikkia.

Kerron alla olevalla videolla ja sen pohjalta tehdyssä jutussa (videon alla) mistä oikein oli kyse.

Olen kirjoittaanut useampaankin otteeseen jo Starshipistä, mutta kannattanee kerrata perusasiat siitä.

Se on noin 120 metriä korkea oleva, uudelleenkäytettävä kantoraketti, joka koostuu kahdesta osasta: laukaisun aikaan alimpana olevasta rakettivaiheesta, niin sanotusta boosterista, ja avaruusaluksesta nimeltä Starship. Boosteria kutsutaan myös nimellä Super Heavy.

Vaikka Starship on vain ylimmän osan nimi, myös koko kokonaisuutta kutsutaan samalla nimellä. Siis Starship laukaistaan avaruuteen Starshipillä.

Ensimmäisen vaiheen tehtävänä on yksinkertaisesti nostaa Starship korkealle ja kiihdyttää se suureen nopeuteen. Siinä on 33 Raptor-nimistä moottoria, jotka tuottavat lentoonlähdössä jotakuinkin saman työntövoiman kuin sata Airbus A350-pitkänmatkanlentokonetta (74 400 kN).

Lentonsa päätteeksi boosteri palaa takaisin samaan tapaan kuin Falcon 9 -rakettien ensimmäiset vaiheet nyt. Tai lähes: se ei laskeudu alas laskeutumisjalkojen varaan, vaan laukaisualustalla olevan tornin viereen, jolloin tornissa olevat ”syömäpuikot”, kaksi metallista rakennelmaa, nappaavat siitä kiinni ja laskevat alas laukaisualustalle.

Starshipissä on kuusi Raptoria, joiden voimin se jatkaa ylemmäs ja avaruuteen. Kolmessa näistä on suuremmat suuttimet ja pieniä muutoksia, jotka tekevät niistä paremmat avaruuden tyhjiössä toimintaa varten.

Aluksen pinnassa on 18 000 pientä lämpösuojatiiltä, jotka suoraavat alusta maahanpaluussa ilmakehän kitkakuumennusta vastaan. Tiiliä on vain toisella puolella, ”mahapuolella”, joka ottaa vastaan ilmakehän kärvennyksen.

Nokassa ja perässä olevat siivekkeet puolestaan auttavat ohjaamaan alusta maahan palatessa. Alus putoaa alaspäin maha edellä, ja vempauttaa itsensä pystyasentoon laskeutumista varten vasta juuri ennen laskeutumista alas pystyasennossa rakettimoottorien varassa.

SpaceX teki ensin koelentoja pelkällä Starshipillä, jolloin se nousi rakettiensa avulla 10 kilometrin korkeuteen ja putosi sieltä alas samaan tapaan kuin putoaisi avaruudesta. Tuloksena oli ensin komeita räjähdyksiä, mutta lopulta temppu onnistui.

Sitten testattiin rakettivaiheen ja Starshipin kokonaisuutta.

Ensilento oli 20. huhtikuuta viime vuonna, ja lento päättyi noin kolmen minuutin lennon jälkeen 39 kilometrin korkeudessa, kun raketti alkoi pyöriä ja räjähti. Monet boosterin moottorit rikkoontuivat laukaisun aikaan ja nousussa, jolloin raketin ohjaaminen ei lopulta enää onnistunut.

Boosteriin ja Starshipiin tehtiin sen jälkeen monia muutoksia, ennen kaikkea raptor-moottoreihin ja niiden ripustukseen. Toinen koelento tapahtui marraskuun 18. päivänä.

Nyt päästiin jo pitemmälle: boosteri toimi kuten pitikin siihen saakka, kun Starship irtosi sen päältä ja jatkoi lentoaan. Raketti räjähti varsin pian irrotuksen jälkeen noin 90 kilometrin korkeudessa.

Starship pääsi noin 149 kilometrin korkeuteen, jolloin yhteys siihen menetettiin.

Ja nyt 14.3. siis oli vuorossa kolmas koelento, ja nyt melkein kaikki meni nappiin.

Kuinka kolmas koelento sujui?

Laukaisu tapahtui aamulla klo 8.25 paikallista aikaa. Raketti nousi ilmaan ja kaikki sen 33 moottoria syttyivät kuten oli tarkoitus – ja toimivat lopulta koko nousun ajan.

Kun aikaa laukaisusta oli kulunut 2 minuuttia ja 42 sekuntia, kaikki boosterin moottorit, paitsi keskellä olevat kolme moottoria, sammutettiin. Näin raketin kiihtyvyys pieneni, mutta ei loppunut kokonaan. Pientä kiihtyvyyttä tarvittiin vaiheiden aktiivisen irroituksen vuoksi: Starship sytytti moottorinsa ja se irroitettiin boosterista. Starship kiihdytti kuudella moottorillaan eteen- ja ylöspäin, kun taas boosteri puolestaan kääntyi sivuun. Se sytytti hieman lisää moottoreita, joiden voimin se muutti lentorataansa, hidasti nopeuttaan ja kääntyi samalla asentoon, missä peräpää osoitti eteenpäin. Boosteri tuli alas takaisin ilmakehään siis moottoripuoli edellä.

Vaikka boosteri oli yli sadan kilometrin korkeudessa, sen pudotessa alas ei tapahdu niin suurta ilmanvastuksen vuoksi tulevaa kitkakuumennusta kuin avaruusaluksen saapuessa alas. Boosterilla on vähemmän nopeutta, ja siksi ilmanvastus kurittaa sitä väkemmän. Raketti on suunniteltu kestämään tämä lämmitys – itse asiassa rakettimoottorien kuumaa kestävät suuttimet ovat nyt vähän kuin lämpökilpi.

Tällä koelennolla boosteri aiottiin ohjata laskeutumaan meren pinnalle samaan tapaan kuin se laskeuisi myöhemmin laukaisupaikalleen. Laskeutumisen jälkeen se uppoaisi mereen, eikä sitä käytettäisi siis uudelleen.

Videokuvissa näkyi hyvin, kuinka boosteri ohjasi asentoaan ritilämäisillä ohjaimillaan Falcon 9:n ensimmäisten vaiheiden tapaan. Mitä alemmas se tuli ilmakehässä, sitä innokkaammin ritilät liikkuivat. Laskeutuminen näytti ainakin sujuvan aina alas noin kuuden kilometrin korkeuteen, jolloin raketti lensi pilvikerroksen ja todennäköisesti tuulivyöhykkeen läpi. Sen jälkeen ohjaimet alkoivat liikkua hyvinkin nopeasti ja äkkinäisesti, ja selvästikin niillä oli vaikeuksia pitää asentoa haluttuna.

Sitten, noin kilometrin korkeudessa, kun keskellä olevien 13 moottorin oli tarkoitus syttyä jarrutuspolttoon, niin vain kolme käynnistyi ja kaksi niistäkin vain lyhyeksi aikaa. Raketti räjähti 462 metrin korkeudessa meren pinnasta; todennäköisesti sen oma itsetuhojärjestelmä toimi, kun lentotila ei ollut enää sellainen mikä sen piti olla. Kenties ilmakehään saapuminen oli vaurioittanut moottoreita.

Boosterin lento siis sujui oikein hyvin aivan loppua lukuun ottamatta.

Kun ajattellaan sen päätehtävää, eli Starshipin viemistä kohti avaruutta, niin tämä onnistui, kuten onnistui myös edellisellä lennolla.

Normaalisti kantorakettien ensimmäiset vaiheet putoavat alas ja molskahtavat mereen. Jos Starship olisi perinteinen raketti, eikä tavoitteena olisi uudelleenkäytettävyys, niin nämä kaksi edellistä lentoa olisivat olleet onnistuneita.

Starship käytti moottoreitaan suunnitellun ajan ja sammutti ne noin kahdeksan ja puolen minuutin kuluttua laukaisusta. Silloin se oli avaruudessa noin 150 kilometrin korkeudessa lähes 27 000 kilometrin tuntinopeudella.

Tällä koelennolla tarkoitus ei ollut asettua kiertämään maapalloa tai nousta kovin korkealle, vaan lentää ikään kuin pitkässä heittoliikkeessä toiselle puolelle maapalloa. Alus ohjattiin radalle, jolla se putosi Intian valtamereen jotakuinkin kiertoratanopeudella. Kiertoradalla pysymiseenhän tarvitaan riittävän nopeuden lisäksi oikea lentosuunta; nyt rata oli hyvin pitkä ns. suborbitaalinen rata. Samankaltainen kuin mannertenvälisen ohjuksetkin käyttävät.

Korkeimmillaan Starship oli 240 kilometrin korkeudessa. Se olisi voinut helposti käyttää moottoreitaan pitempään, nousta korkeammalle ja muuttaa ratansa siten, että se olisi jäänyt kiertämään Maata, mutta se ei siis ollut nyt tarkoituksena.

Aikomus oli kuitenkin käyttää moottoreita myöhemmin lennon aikana, jotta niiden kyky käynnistyä uudelleen avaruudessa olisi voitu todentaa. Tätä ei kuitenkan tehty, koska alus pyöri avaruudessa jostain syystä nopeammin kuin oli aikomus.

Lennolta tulleessa videokuvassa näkyi hyvin, kuinka Starship pyöri, ja vaikka se oli kaunista, se ei ollut tarkoitus.

Toinen lyhyen avaruuslennon aikana tehtäväksi suunniteltu koe oli aluksen rahtitilan luukun avaaminen ja sulkeminen. Se onnistui – ainakin osittain, sillä SpaceX ei ole kommentoinut, eikä kuvista voinut nähtä kunnolla kuinka paljon luukku avautui.

Leveä ja matala luukku on suunniteltu uuden sukupolven Starlink-satelliittien lähettämiseen, koska SpaceX aikoo käyttää Starshipiä tähän. Tämä auttaa paitsi saamaan suurempia satelliitteja avaruuteen, niin myös lentojen avulla saadaan kokemusta Starshipin lentämisestä ja sitä voidaan kehittää eteenpäin. Osasyy Falcon 9:n luotettavuuteen tulee myös siitä, että sen avulla on laukaistu paljon Starlink-satelliitteja.

Kuvissa näkyi hyvin myös aluksen valtavan suuri rahtitila. Se on 17 metriä pitkä ja 8 metriä leveä. Siinä on tuhat kuutiometriä tilaa, eli aluksella voitaisiin lähettää jopa pieniä avaruusasemia kokonaisena avaruuteen, tai mitä muuta tahansa suurikokoista. Satelliitteja ei täytyisi enää tehdä origamiperiaatteella, koska nyt ne täytyy pakata tiiviiksi, raketin nokkaan mahtuviksi paketeiksi. Rahtiovi muutetaan myöhemmin suuremmaksi.

Tilaan voi laittaa myös matkustamon, missä periaatteessa voisi olla satakin ihmistä.

Kuorman massa voi olla 150 tonnia, tai jos rahdin massa halutaan maksimoida, niin sata tonnia enemmän. Silloin boosteria ja Starshipiä ei käytettäisi uudelleen, vaan niiden ajoaineet käytetään viimeiseen pisaraan.

Kolmas lennon testi koski ajoaineita, siis nestehappea ja -metaania. Niitä siirrettiin Starshipin päätankeista nokkatankkeihin ja takaisin. Aluksessa on siis aivan nokassa kaksi pienempää tankkia, joiden avulla aluksen massakeskipistettä voidaan pitää keskellä laskeutumisen aikana.

Testi, joka onnistui, oli tärkeä myös siksi, että kryogeenisten polttoaineiden siirtämisestä avaruudessa ei ole juurikaan kokemusta. Happi ja metaani ovat erittäin kylmiä, ja niiden säilytys ja siirtäminen on vaikeampaa kuin lämpimämpien ajoaineiden. Kun Starshipeillä mennään myöhemmin Kuuhun, pitää ne tankata avaruudessa, ja siksi tämä tankkitemppu oli merkittävä.

SpaceX käytti tätä lentoa myös testatakseen tiedon siirtämistä raketista Starlink-satelliittien avulla. Se onnistui erinomaisesti: kuvat avaruudesta olivat todella hienoja, ja yhteys toimi lähes koko ajan. Kuvien lisäksi lähetettiin telemetriatietoja. Se, että satelliittiverkkoa voidaan käyttää myös tähän, helpottaa huomattavasti toimia, koska laajaa maa-asemaverkkoa ei enää tarvita.

Kuvissa näkyi myös se, että aluksesta irtosi osia. Ne olivat kenties lämpökilven palasia. Erityisen paljon niitä irtosi, kun alus oli iskeytymässä ilmakehään. Kuvat paljastivat myös sen, että alus ei pyörimisensä vuoksi osunut ilmakehään nätisti maha edellä.

Kun laukaisusta oli kulunut noin 45 minuuttia ja alus oli tulossa alaspäin noin sadan kilometrin korkeudessa, alkoi siellä ylhäällä oleva harva kaasu alkaa vaikuttaa alukseen. Vakaajan viereen ilmestyi heikko hohde, joka oli merkki siitä, että ilma alkoi muuttua plasmaksi, kuumaksi sähköisesti varatuksi kaasuksi.

Ilmanvastus sai pyörimisen hieman rauhoittumaan, mutta nähtävästi peräpuoli aluksesta sai selvästi enemmän kuumennusta kuin oli aikomus.

Koskaan aikaisemmin ei kuumennusta ilmakehässä ole nähty näin hienosti ja selvästi. Starlinkit onnistuivat pitämään yllä yhteyttä hyvin pitkään; normaalisti plasma häiritsee radiosignaalia niin paljon, että yhteys katkeaa muutamaksi minuutiksi vähintään. Voi olla, että Starshipin suuri koko auttoi myös tässä, sillä signaali pääsee ylös satelliitteihin ikään kuin aluksen ilmakehään raivaaman aukon kautta.

Nyt tätä ei pystytty vielä näkemään, sillä emme tiedä, johtuiko yhteyden katkeaminen itse asiassa siitä, että alus tuhoutui kuumennuksessa. Yhteys nimittäin ei koskaan palautunut. Viimeinen signaali aluksesta saatiin kohdassa 49 minuuttia laukaisun jälkeen, jolloin alus oli noin 65 kilometrin korkeudessa.

Oliko lento onnistunut vai ei?

Lento ei sujunut kuten SpaceX oli kaavaillut, mutta yhtiön periaate on kurottaa pitkälle ja olla tyytyväinen, vaikka ihan kaikkea ei saavutettaisikaan. Kuten nyt.

Vaikka kumpikin alus tuhoutui lopuksi, oli lento menestys ja iso askel eteenpäin kohti Starshipien saamista käyttöön. Ja kuten mainitsin jo aikaisemmin, jos kyseessä olisi ollut perinteinen kantoraketti, niin tämä olisi ollut jo toinen onnistunut lento.

SpaceX:n päämäärä on kauempana, ja sen yksi tavoite on saavuttaa myös Starshipien valmistamisessa ja lennättämisessä rutiini. Elon Musk on todennut, että Starshipin saamiseen käyttökuntoon menee kenties viisikin lentoa. Tämä oli kolmas, ja lento onnistui jo lähes.

Kiinnostavaa on myös se, että SpaceX:n mukaan yhden Starship-kokonaisuuden, siis boosterin ja avaruusaluksen, valmistaminen ja laukaiseminen maksaa nykyisin noin 100 miljoonaa dollaria. Tuolla hinnalla niitä kannattaisi laukaista myös kertakäyttöisinä, sillä esimerkiksi tulevan eurooppalaisraketti Ariane 6:n isoimman version laukaisu maksaa jotakuinkin saman verran. Itse asiassa hieman enemmän.

Suorituskyvyssä ero rakettien välillä on hurja: Ariane on joka tapauksessa kertakäyttöinen, ja se pystyy nostamaan maksimissaan noin 21 tonnia matalalle kiertoradalle, kun lähtökohtaisesti uudelleenkäytettävä Starship pystyy nostamaan vähintään 150 tonnia ja sen rahtitila on paljon suurempi. Starship voisi nostaa Ariane 6:n osina avaruuteen.

SpaceX:n tapauksessa näitä alusten tuhoutumisia miettiessä kannattaa myös muistaa se, miten Falcon 9:n ensimmäisten vaiheiden laskeutumiset aluksi menivät monen monta kertaa enemmän tai vähemmän pieleen, mutta nyt ne toimivat hyvin luotettavasti. Ne ovat tehneet jo yli 275 onnistunutta lentoa ja laskeutumista, ja näistä parisataa on mennyt peräjälkeen jo ilman yhtään epäonnista laskeutumista välissä. Se on huima saavutus.

Kaikki viittaa siihen, että Starshipin kanssa käy samoin: lento lennolta epäkohtia karsitaan pois ja kuten nytkin, joka kerralla päästään pitemmälle.

Yhtiöllä on jo valmiina boostereita ja aluksia useampaankin koelentoon, ja aikomuksena on tehdä tänä vuonna vielä kuusi lentoa lisää. Tällä, että lentoja tehdään usein, on myös se hyvä puoli, että raketista, sen lentovalmisteluista ja lennättämisestä saadaan kokemusta. Siitä tulee rutiinia.

Saa nähdä milloin seuraava koelento on, mutta jos tosiaan tänä vuonna on tulossa vielä kuusi lentoa, niin kenties puolentoista kuukauden kuluttua lennetään taas. Siihen, että Starshipit lentävät yhtä normaalisti kuin Falcon 9:t, niin siihen menee varmastikin pari vuotta. Ja silloin ne nousevat taivaalle Teksasin lisäksi Floridasta. SpaceX:n mukaan tulevaisuudessa lentoja voisi olla joka päivä.

Näyttää siltä, että tämän kolmannen koelennon jälkeen ei kannata enää sanoa ”jos Starship toimii”, vaan pohtia milloin se on käytössä.

Tulossa on suuri mullistus avaruustoimintaan, eikä vain SpaceX ole tekemässä sitä. Näitä Starshipin koelentoja katsellessa on hyvä muistaa, että Blue Origin -yhtiön lähes saman kokoinen ja myös uudelleenkäytettävä New Glenn tekee tänä vuonna ensilentonsa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Satelliittitörmäys oli todella lähellä – mitä sitten, kun törmäys lopulta tapahtuu?

10.3.2024 klo 18.48, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

28. helmikuuta kaksi satelliittia olivat vähällä törmätä toisiinsa. Nasan TIMED -tutkimussatelliitti ja venäläinen signaalitiedustelusatelliitti Kosmos 2221 menivät lopulta alle 20 metrin päästä tosistaan, eli oli todella onni, etteivät ne törmänneet.

Jos niin olisi käynyt, olisi avaruusromua nyt paljon lisää, ja niin sanottu Kesslerin ilmiö olisi askeleen lähempänä.

Kerron alla olevalla videolla mitä tapahtui, mitä olisi voinut tapahtua ja muistelen kolmea kolaria kiertoradalla, jotka siis ovat tapahtuneet. Ja selitän myös vähän tätä avaruusromuasiaa laajemmin.

Videon alla on puheet luettavaksi tekstiksi muunnettuna.

TIMED on Nasan vuonna 2001 avaruuteen laukaistu tutkimussatelliitti. Tämä Thermosphere Ionosphere Mesosphere Energetics and Dynamics mission, eli TIMED, on massaltaan hieman noin 600 kiloa oleva satelliitti, joka nimensä mukaisesti se tutkii Auringon vaikutusta yläilmakehään. Siinä ei ole ratamuutokseen vaadittavia rakettimoottoreita, joten se ei pystynyt muuttamaan rataansa, vaikka onkin edelleen toiminnassa.

Kosmos 2221 on puolestaan sammunut ja kiertää Maata avaruusromuna. Se on paritonninen signaalitiedustelusatelliitti, joka laukaistiin vuonna 1992.

Kumpikin satelliitti on nyt radoillaan, jotka kiertävät Maata hieman yli 600 kilometrin korkeudessa. TIMED-satelliitin inklinaatio, eli kaltevuus päiväntasaajan, suhteen on 74°. Kosmos 2221:n radan inklinaatio on puolestaan 82°.

Ja 28. helmikuuta klo 8:34 Suomen aikaa ne osuivat radoillaan lähes samaan aikaan samaan paikkaan 608 kilometrin korkeudessa Etelämantereen luona.

Sitä, kuinka läheltä ne lopulta menivät, ei tiedetä, mutta satelliittien ratoja tarkkaileva LeoLabs arvioi, että välimatkaa oli vähemmän kuin 20 metriä. Se on todella vähän, etenkin kun satelliitit ovat molemmat aurinkopaneeleineen lähes kymmenmetrisiä.

Satelliittien välinen suhteellinen nopeus ohitusaikaan oli noin 50400 kilometriä tunnissa ja niiden yhteismassa 2530 kg. Jos satelliitit olisivat törmänneet aivan nokkakolarissa, eli ei vain siten, että aurinkopaneelit olisivat osuneet toisiinsa, vaan että satelliittirungot olisivat mäsähtäneet toisiinsa, niin arvioiden mukaan törmäyksessä olisi syntynyt jopa noin 7000 romunpalasta.

Kun näillä tienoilla Maan ympärillä on tällä hetkellä noin 12 000 kohtalaisen kookasta avaruusromukappaletta, olisi romun määrä voinut lisääntyä jopa puolella. Se olisi ollut hurja lisäys.

Tämä olisi ollut erityisen ikävää kahdesta syystä:

  • Ensinnäkin näillä seuduilla Maan ympärillä on paljon satelliitteja ja avaruusasemat ovat vain hieman alempana, ja romunkappaleet ovat niille vaarallisia.
  • Ja toiseksi, jos törmäyksessä syntyneet kappaleet saavat aikaan törmäyksiä, ja ne saavat aikaan taas uusia törmäyksiä, on vaarana Kesslerin syndroomana tunnettu ilmiö, missä romun määrä alkaa lisääntyä hallitsettomasti ja lopulta taivaalla on niin paljon romua, ettei avaruustoiminta oikein ole mahdollista.

Tämä läheltä piti -tapaus korostaa taas kerran sitä, että toimimattomista satelliiteista pitäisi päästä eroon.

Hieman historiaa

Viimeisen kahden vuoden aikana on ollut kuusi tapausta, jolloin kaksi satelliittia, jotka eivät voi väistää, ovat olleet näin lähellä toisiaan. Siis keskimäärin kolme tapausta vuodessa, ja ennusteiden mukaan tahti kasvaa. Se on huolestuttavaa. On aika selvää, että joskus lähiaikoina tapahtuu törmäys.

Mutta törmäyksiä on jo tapahtunut.

Klassisin esimerkki törmäyksistä on tämän helmikuisen kaltainen vahingossa tapahtunut (tai melkein tapahtunut) kahden satelliitin törmäys. Tällaisia on ollut kaikkiaan kuusi tähän saakka, ja pahin tapahtui helmikuussa 2009, kun kaksi tietoliikennesatelliittia tormäsi. Yksi satelliiteista oli amerikkalainen Iridium 33 ja toinen venäläinen sotilaallinen tietoliikennesatelliitti Kosmos 2251.

Kyseessä oli ensimmäinen suurella keskinäisellä nopeudella tapahtunut kookkaiden satelliittien törmäys, ja tuloksena oli yli kaksi tuhatta yli kymmensenttistä romukappaletta ja useita tuhansia pienempiä. Vielä 15 vuoden kuluttua törmäyksestä, oli noin 1100 isohkoa palasta avaruudessa. Vuonna 2012 yksi törmäyksessä syntynyt kappale lensi noin 120 metrin päästä Kansainvälisen avaruusaseman ohitse. Miehistö oli ohituksen aikaan avaruusalustensa sisällä valmiina evakutoitumaan, jos osuma olisi tapahtunut.

Toinen törmäyskategoria on tahallinen törmäys, satelliitin tietoinen tuhoaminen sotilaallisena operaationa – tai sellaisen demonstraationa.

Merkittävin näistä tapahtui tammikuussa 2007, kun Kiina ampui ohjuksella omaa satelliittiansa näyttääkseen maailmalle, että se pystyy myös tällaiseen toimeen. Venäjä, Yhdysvallat ja Intia ovat tuhonneet omia satelliittejaan näytösluontoisesti aikaisemmin, mutta matalammalla, jolloin syntyneestä romusta on ollut vähemmän haittaa. Suurin osa syntyneistä romupalasista putosi nopeasti tuhoutumaan ilmakehässä.

Kiina tuhosi ohjuksella FY-1C -sääsatelliitinsa, joka 865 kilometrin korkeudessa. Suurin osa syntyneistä yli 3000 yli parisenttisestä romunkappaleesta ja noin 150 000 pienemmästä kappaleesta ovat edelleen siellä ylhäällä. Kiinalaiset eivät selvästikään itse tajunneet etukäteen, että tuloksena oli noin paljon romua.

Avaruusromun määrää kuvaavassa käyrässäkiinalaisten koe näkyy hurjana piikkinä vuoden 2007 kohdalla. Toinen selvä hyppäys ylöspäin vuonna 2009 oli Iridiumin ja Cosmoksen törmäys.Sen jälkeen tapahtunut nopea nousu liittyy satelliittien, etenkin nanosatelliittien, määrän suureen kasvuun.

Kolmas tapaustyyppi on avaruusalusten telakoitumisen aikana tapahtuva onnettomuus. Tällainen oli venäläisen Progress-rahtialuksen törmäys Mir-avaruusasemaan vuonna 1997.

Tästä ei syntynyt olennaisesti avaruusromua, mutta törmäys sai aikaan suuria vaurioita Mir-avaruusasemaan ja etenkin sen Spektr-moduuliin, jonka pintaan ja aurinkopaneeleihin tuli suuria vaurioita. Automaattiohjauksella tehty ensimmäinen telakointiyritys epäonnistui ja kosmonautti Vasili Tsiblijev koitti telakoitua käsiohjauksella, kun alus jostain syystä ryntäsi liian suurella nopeudella kohti asemaa.

Kun kiertoradalla on nyt kaksi avaruusasemaa (Kansainvälinen avaruusasema ISS ja Kiinan Tiangong) ja lisää on suunnitteilla, ja näille tehdään yhä enemmän lentoja, tulevat tällaiset tapaukset todennäköisemmiksi – vaikka telakoinnit tehdäänkin hitaasti ja huolella.

Vaikka nämä eivät todennäköisesti ole avaruusromun syntymisen kannalta olennaisia, uhkaa avaruusromu yhä enemmän avaruusasemiakin.

Kaiken kaikkiaan Maan ympärillä on – laskentatavasta hieman riippuen – noin 36500 yli kymmensenttistä avaruusromukappaletta ja yli 130 miljoonaa yli millin kokoista. Pieniä ei kannata aliarvioida, sillä jos pienikin hitu törmää satelliittiin tai avaruusalukseen suurella nopeudella, voi tuloksena olla pahaa jälkeä, jos osuma tapahtuu pahaan paikkaan ja pahaan aikaan. Ongelmana näissä pienissä kappaleissa on lisäksi se, ettei niitä pystytä seuraamaan. Isojen kappakeilen törmäysvaarat voidaan määrittää etukäteen ja tehdä väistöliikkeitä, jos ja kun se on mahdollista.

Kun nämä avaruusromukappaleet ja kaikki nyt toiminnassa olevat noin 8300 satelliittia laitetaan yhteiskuvaan, niin se näyttää hurjalta. Tavaraa maapallon ympärillä on paljon.

Tällaista kuvaa katsoessa kannattaa muistaa, että satelliittien ja romunkappaleiden suhteellinen koko on valtavan suuri. Oikeasti niitä ei edes näkisi, kun mittatikkuna on maapallo. Avaruudessa on tilaa ja satelliitit ovat lopulta hyvin pieniä. Jos kaikki romunkappaleet ja satelliitit voitaisiin kerätä kasaan, niin ne mahtuisivat jotakuinkin Helsingin olympiastadionin sisään.

Kessler vaanii

Mutta silti, uhkana on se, että satelliitit ja romunkappaleet törmäilevät toisiinsa siten, että tulee ketjureaktio. Mitä enemmän romua, sitä enemmän törmäyksiä, ja lopulta romua on niin paljon, että normaali avaruustoiminta on hankalaa.

Tätä kutsutaan Kesslerin syndroomaksi Nasan taannoisen tutkijan mukaan. Donald Kessler tutki juuri tätä romuongelmaa ja myös hän suositti sammuneiden satelliittien sekä avaruuteen jätettyjen kantorakettien ylimpien osien hakemista pois avaruudesta.

Ja tällaista suunnitellaan nyt. Euroopan avaruusjärjestö aikoo laukaista ensi vuonna avaruuteen satelliitin, jossa on neljä robottikäsivartta ja niillä se voi ottaa kiinni avaruusromusta ja tuoda sen tuhoutumaan ilmakehään iskeytymällä. Kohteena tällä lennolla on Vega-kantoraketin ylin vaihe, joka kiertää nyt romuna Maata. Siitä kiinni nappaamisen tekee hankalaksi se, että vaihe todennäköisesti pyörii. Tämä on ongelmana käytännössä kaikissa avaruusromukappaleissa.

Jos temppu toimii, niin seuraavaksi ESA kaavailee muita vastaavia laitteita. Erityisesti mielessä on bussin kokoinen Envisat-satelliitti, joka pitäisi käydä hakemassa pois. Myös muut avaruusjärjestöt ja myös yksityiset yhtiöt suunnittelevat erilaisia romunsiivouslentoja. Puhutaan avaruushinaajista, Space Tug englanniksi, jotka voisivat olla odottamassa avaruudessa toimintaa; ne voisivat avaruusromun siivoamisen lisäksi huoltaa satelliitteja ja siirrellä niitä radoilta toisille.

Robottikäsivarren avulla kiinni nappaamisen lisäksi satelliitteja ja muita avaruusromukappaleita voisi lassota tai ”saalistaa” verkolla. Näissä tapauksissa pyöriminen ei ole niin suuri ongelma.

Pienempää avaruusromua voidaan puolestaan kerätä esimerkiksi suurella kärpäspaperityylisellä satelliitilla. Pikkusälä tarttuu siihen ja koko hässäkkä ohjataan tuhoutumaan ilmakehässä.

Pientä avaruusromua voitaisiin myös höyrystää voimakkailla lasertykeillä.

Lisäksi kaikki vastuullisen avaruustoimijat suunnittelevat jo nyt satelliittinsa siten, että ne eivät jää kiertämään Maata romuna – paitsi tietysti, jos niihin tulee vika. Satelliitit joko putoavat luontaisesti maksimissaan parissa vuosikymmenessä alas, tai niissä on rakettimoottorit tai muut laitteet, joilla ne voidaan pudottaa alas, kun toiminta-aika on lopussa.

Esimerkiksi suomalainen Aurora Propulsion myy jo nyt pientä työntövoimalaitteistoa, jolla pienikin satelliitti voi joko tehdä väistöliikkeitä tai nopeuttaa putoamistaan taivaalta lentonsa lopuksi.

Avaruusromu on vakava ongelma

Nykyisin avaruusromuun suhtaudutaan vakavasti, päinvastoin kuin vielä esimerkiksi 1960-luvulla. Silloin muun muassa rakettivaiheita jopa räjäytettiin avaruudessa, kun ajateltiin, että niin kannattaisi tehdä. Nyt tiedämme, että se oli tyhmää.

Ja silloin Yhdysvallat alkoi rakentamaan vuonna 1963 sotilaallista tietoliikennejärjestelmää, missä avaruudessa oli pieniä metallilanganpalasia, jotka heijastivat radiolähetyksiä alas. Aikomus oli viedä pieniä kuparilanganpalasia miljardeittain avaruuteen. Hanke ei toteutunut kokonaisuudessaan, mutta näitä Project West Fordin langanpalasia on edelleen avaruudessa. Se oli todella tyhmää.

Jälkiviisaus on aina tällaista, mutta nyt on oikeasti kiire aloittaa siivoustalkoot kiertoradalla. Meillä on vielä aikaa välttää Kesslerin romuspiraalin vauhtiin pääsy. Kuten ilmastonmuutoksessakin, tietyn (tarkasti tuntemattoman) rajan ylittämisen jälkeen tilanne muuttuu todella vaikeaksi hyvin nopeasti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Satelliitti putoaa! Entäpä sitten – niin tapahtuu koko ajan

19.2.2024 klo 12.42, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

ERS:n testimalli esillä Euroopan avaruusjärjestön teknisen keskuksen ESTECin sisäänkäynnin luona Alankomaissa. Kuva: Jari Mäkinen.

Päivitys 21.2. klo 22:30
ESA on varmistanut, että ERS-2 putosi klo 19.17 Suomen aikaa (17.17 UTC, +/- 1 minuutti) Tyyneen valtamereen Alaskan ja Havaijin välissä. Putoamista edelsi jännittävä odotus, missä putoamisajan arvio – ja siten putoamispaikka – muuttui moneen kertaan. Nyt odotus on kuitenkin ohi ja ERS-2 on pudonnut. Alla olevaa juttua EI OLE päivitetty tämän mukaisesti, vaan se on sellainen kuin se oli juuri 20.2. illalla.


Kohtalaisen suurikokoinen kaukokartoitussatelliitti ERS-2 on putoamassa alas kiertoradalta. Tiistaina 20.2. illalla sen alin ratakorkeus on enää alle 200 kilometriä. Ilmakehän yläosien rippeet hidastavat sen ratanopeutta jo sen verran tehokkaasti, että satelliitti putoaa hieman yli vuorokaudessa alas.

Mitä alemmas satelliitti vajoaa, sitä nopeammin se tulee alas. Tuoreimman (20.2. illalla, jolloin tätä tekstiä on päivitetty) ennusteen mukaan maahansyöksy tapahtuisi keskiviikkona 21.2. klo 18.32. Suomen aikaa. Aika on laskennallinen, ja siinä on epävarmuutta vielä noin 4,61 tuntia puoleen ja toiseen. ESA seuraa putoamista erityisellä sivustollaan.

Satelliitti on polaariradalla, eli tekee kierrostaan lähes maapallon napojen kautta. Suomen ylitse radallaan se menee joka päivä noin klo 17 tietämissä. 21.2. klo 16.30 se ylittää Suomen alla olevan kartan mukaisesti. Ylilento on jälleen epävarmuushaarukan sisällä, joten satelliitin putoaminen Suomen päällä on mahdollista.

Osia satelliitista putoaa vain lentoradan alapuolella oleville alueille – näillä näkymin meren tai jäätikön päälle.

Kyseessä on hallitsematon maahanpaluu, eli Darmstadtissa, Saksassa, oleva ESA:n lennonjohto ei pysty muuta kuin seuraamaan tapahtumia. Satelliitti ei ole enää toiminnassa.

Uudet satelliitit tehdään siten, että ne voidaan tuoda hallitusti alas turvallisesti, mutta ERS on yli 30 vuotta vanhaa tekniikkaa. Näitä kaukokartoitussatelliitteja (ERS tulee sanoista European Remote Sensing satellite) tehtiin kaksi samanlaista, ja niiden suunnittelu aloitettiin jo noin 40 vuotta sitten. Niitä, kuten ei satelliittien seuraajaa Envisatia, ei ajan hengen mukaisesti suunniteltu siten, että ne voitaisiin ohjata hallitusti alas.

ERS-2:n tapauksessa lennonjohto kuitenkin ohjasi sitä matalammalle kiertoradalle, kun satelliitti oli vielä toiminnassa, mutta jo toimeton. Kesällä 2011 sen rataa laskettiin 66 pienellä ratamuutoksella alkuperäisestä lähes 800 kilometristä 573 kilometriin. Näin se ei jäisi pariksi sadaksi vuodeksi kiertämään romuna Maata, kuten ERS-1, vaan putoaisi alas luontaisesti hieman yli vuosikymmenessä. Kuten nyt käykin.

Satelliitti deaktivoitiin, sen ylimääräiset polttoaineet päästettiin avaruuteen, jotta tankit eivät vahingossa räjähtäisi, ja akkujen lataus purettiin, jotta nekään eivät pamahtaisi. Näin siitä on mahdollisimman vähän haittaa.

Piirros: ESA

Kooltaan ERS-satelliitit ovat varsin suuria. Niiden kokonaispituus on lähes 12 metriä. Aurinkopaneelin mitat ovat 11,7 x 2,4 metriä ja suuri tutka-antenni on kooltaan 10 x 1 metriä. Laukaisun aikaan satelliittien massa oli yli 2500 kg, ja nyt ERS-2:n massa on noin 2,2 tonnia.

Suurin osa satelliitista tuhoutuu maahanpaluun aikana ilmakehän kitkakuumennuksessa, mutta arvion mukaan massasta kenties jopa 20 % selviää Maan pinnalle. Suurimmat osat ovat todennäköisesti tutka-antennin palasia.

Australiassa, Esperancessa on esillä osia alueelle vuonna 1979 pudonneesta Skylab-avaruusasemasta. Tyypillisiä satelliiteista ja avaruusaluksista alas päätyviä osia ovat tukevatekoiset polttoainetankit ja rungon osat sekä lämpöä kestämään suunnitellut rakettimoottorien suuttimet ja lämpösuojakerrokset. ERS-2:n tapauksessa myös tutka-antennin osia saattaa pudota alas. Kuva: Jari Mäkinen.

Onko vaaraa?

Kun satelliitti putoaa alas, ilmakehän kitkakuumennus lämmittää sen pinnan yli 1600°C:n lämpötilaan. Suurin osa satelliitista sulaa ja höyrystyy samaan tapaan kuin ilmakehä saa meteorit loistamaan tähdenlentoina taivaalla.

Jos satelliitti on suuri ja/tai siinä on erityisen tukevatekoisia osia, koko massa ei ennätä tuhoutumaan maahanpaluun aikana. Joka tapauksessa satelliitti hajoaa osiin, ja nämä osat satavat viuhkamaisena pilvenä alas. Maan pinnalla ne leviävät laajalle alueelle, joka on – tilanteesta riippuen – useita kymmeniä kilometrejä leveä ja yli 500 km pitkä alue satelliitin lentoradan alla.

Tilastojen valossa riski osua avaruusromun alle on äärimmäisen pieni, 1 sadasta miljardista vuositasolla. Se on 65 000 kertaa pienempi riski kuin se, että salama iskee sinuun. Suurin osa maapallosta on merta tai harvaan asuttua manneraluetta.

Historia tuntee parikymmentä tapausta, joissa putoava satelliittiromu saanut aikaan haittaa. Yli 70 tapauksessa romua on löydetty maasta. Muutamissa tapauksissa romu on osunut myös ihmiseen: 1997 Oklahomassa, Yhdysvalloissa, romu osui naiseen, mutta hän ei loukkaantunut, kun taas Kiinassa vuonna 2002 nuori poika sai päällensä kymmenkiloisen alumiinilevyn, joka oli peräisin kiinalaisraketista. Hän on tiettävästi ensimmäinen ja ainoa avaruusromusta loukkaantunut ihminen.

ATV-rahtialus teki vuonna 2008 hallitun maahanpaluun, jolloin tuhoutumista ilmakehässä lähetettiin tutkimaan lentokoneita. Kuva näyttää selvästi, miten alus on hajonnut tähdenlentoviuhkaksi ja mukana on suurempia osia, jotka selvisivät pinnalle saakka. Kuva: ESA

Miksi satelliitti putoaa alas?

Matallalla kiertoradalla olevat satelliitit putoavat alas yksinkertaisesti ilmanvastuksen vuoksi. Avaruudessa Maan lähellä vielä satojekinkin kilometrien korkeudessa on sen verran ilmamolekyylejä, siis ikään kuin hyvin harvaa ilmaa, että se saa aikaan ilmanvastusta. Satelliitin ratanopeus laskee, ja samalla sen rata putoaa alaspäin. Mitä alemmaksi satelliitti tulee, sitä enemmän ilma hidastaa sitä ja sitä nopeammin se putoaa.

ERS-2:n putoamisaikaennuste on tarkentunut koko ajan. Samalla putoamisaika-arvio on siirtynyt myöhemmäksi. Suurin tekijä tässä on kaasun tiheys lähiavaruudessa, ja avaruussää vaikuttaa siihen. Nyt avaruussää on ollut hyvin rauhallinen, joten kaasu on oletettua harvempaa. Aurinkopurkaus saisi ilmakehän ”paisumaan” ja nostaisi tiheyttä. Kuva: ESA.
Arvio ERS-2:n ratakorkeudesta. Kuva: ESA.

Kun korkeus on laskenut noin 80 kilometriin, ilmakehän ote on jo sen verran suuri, että satelliitti putoaa oikeastaan saman tien.

Muistisääntönä voi pitää sitä, että 500 kilometrin korkeudesta satelliitin putoaminen kestää 10 vuotta, 400 kilometristä vuoden, 300 kilometristä kuukauden ja 200 kilometristä vain vuorokauden. Putoaminen siis tapahtuu sitä nopeammin, mitä alempana ollaan.

500 kilometriä korkeammalla hidastuminen on sen verran vähäistä, että satelliitti pysyy satoja, jopa tuhansia vuosia radallaan. Ja jos satelliitin halutaan pysyvän matalammalla radalla pitkän aikaa, pitää satelliitissa olla rakettimoottori, jolla nopeutta voidaan lisätä silloin tällöin.

GOCE oli satelliitti, joka oli suunniteltu toimimaan hyvin matalalla kiertoradalla. Siksi sen muoto oli ohjusmaisen aerodynaaminen ja siinä oli rakettimoottori, jonka avulla ilmanvastuksen hidastavaa voimaa voitiin kompensoida. Kuva: ESA.

Nopeuden hidastuminen riippuu satelliitin koosta ja massasta (isokokoinen, kevyt satelliitti putoaa nopeammin, ja pieni raskas hitaammin) ja lisäksi myös Auringon aktiivisuudesta, sillä kun Aurinko on voimissaan, kuten näihin aikoihin, sen säteily saa ilmakehän ikään kuin paisumaan ja siksi ilma on tiheämpää korkeammalla.

Juuri nyt Auringossa ei ole ollut suuri purkauksia ja avaruussää on ollut rauhallista. Siksi ERS-2 on tullut viime päivinä alemmas hieman odotettua hitaammin. Aurinkopurkaukset vaikuttavat maapallon yläilmakehän tiheyteen, ja voivat saada aikaan olennaisiakin muutoksia ennusteisiin.

Australialainen HEO-yhtiö otti tammikuun lopussa kuvia satelliiteillaan ERS-2:sta Iso-Britannian avaruusviraston pyynnöstä. Kuvien avulla voidaan arvioida miten satelliitti pyörii, koska tämäkin vaikuttaa satelliitin putoamisnopeuteen. Pyörimistieto on yksi muuttuja arviota putoamisajasta tehtäessä. Kuva: HEO.

Satelliittien putoamisista on se hyvä puoli, että matalalla kiertoradalla olevat satelliitit eivät jää sinne Maata kiertämään romuna.

Tämä pudotus voidaan tehdä hallitusti, jos satelliitissa on rakettimoottori. Satelliitin nopeutta hidastetaan moottorilla sopivassa kohdassa rataa sopivaan aikaan, jolloin putoaminen voi tapahtua halutussa paikassa haluttuun aikaan. Tyynen valtameren eteläosissa on alue, missä on hyvin vähän saaria, vähän lentoliikennettä ja laivojakin harvassa, joten se on usein käytetty alue maahansyöksyihin.

Vastuulliset avaruustoimijat tekevät satelliittinsa nykyisin siten, että ne putoavat nopeasti alas luontaisesti tai avustetusti pian niiden toiminnan päätyttyä. Esimerkiksi Euroopan maiden, kuten Suomen, avaruuslainsäädännössä tätä vaaditaan kaikilta uusilta satelliiteilta.

Lisää putoamisia tulossa…

Putoavien satelliittien, rakettivaiheiden ja niiden osien määrä on ollut pitkän aikaa varsin vakio, mutta viime vuonna määrä kääntyi hurjaan nousuun. Satelliitteja laukaistaan paljon aiempaa enemmän, ja niitä tulee myös alas aiempaa enemmän. Viime vuonna putoamisia oli yli 2500 ja pudonneen tavaran massa oli yhteensä noin 340 tonnia. Tänä vuonna luvut vain kasvavat.

Euroopan avaruusjärjestön avavaruustilannekeskus seuraa avaruusromua ja tuhoutuvia satelliitteja. Maahanpalaavien satelliittien määrä on voimakkaassa kasvussa. Kuva: ESA.

Putoavien satelliittien määrä lisääntyy kahdesta syystä. Ensinnäkin satelliitteja lähetetään avaruuteen paljon aikaisempaa enemmän, ja toiseksi osa satelliiteista tehdään tarkoituksella varsin lyhytikäisiksi. Piensatelliitteja suunniteltaessa myös käytetään edullisempia ja vähemmän toimintavarmoja osia, koska on kustannustehokkaampaa lähettää tarpeen vaatiessa uusi satelliitti taivaalle.

Piirros näyttää vuosien 2010 ja 2030 välisenä aikana Maahan putoavat satelliitit ja avaruusromukappaleet (miehitettyjä avaruusaluksia lukuun ottamatta). Mukana on myös ERS-2 -satelliittia suurempia avaruusesineitä, mutta suurimmat pudotetaan alas hallitusti Tyynen valtameren eteläosissa olevalle ”satelliittien hautausmaalle”. Kuva: ESA.

Suomalainen ICEYE on eräs yhtiöistä, jotka ovat lähettäneet laivueellisen satelliitteja kiertoradalle, ja täydentävät parveaan sitä mukaan kun satelliitteja putoaa alas. Yhtiön tekemiä satelliitteja on nyt avaruudessa kolmisenkymmentä, ja ensimmäinen niistä, vuonna 2018 laukaistu ICEYE X1, putosi alas helmikuun 8. päivänä.

Tuo satelliitti laukaistiin avaruuteen Intiasta 12. tammikuuta 2018, ja sen tehtävänä oli testata yhtiön uutta tutkatekniikkaa. Vaikka satelliitti toimi vain nelisen kuukautta, se todisti idean toiminnan, ja niinpä yhtiön seuraava satelliitti lähetettiin jo saman vuoden joulukuussa.

Ensimmäinen maahanpaluun tulipätsissä tuhoutunut suomalaissatelliitti oli Aalto-yliopistossa tehty Aalto-2, mutta vaikka se oli tehty Otaniemessä, oli satelliitti virallisesti belgialainen, koska se oli osa belgialaisvetoista tutkimusohjelmaa.

Sen sijaan aivan ensimmäinen taivaalta pudonnut virallisesti suomalainen satelliitti oli Reaktor Hello World. Se laukaistiin avaruuteen marraskuussa 2018, ja se putosi viime lokakuussa, tarkalleen 22. päivänä.

Kerron tarkemmin maahanputoamisista tällä Tiedetuubin videolla:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Marcus Wandtin avaruuslento on esimerkki tulevasta

29.1.2024 klo 16.19, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Kansainvälinen avaruusasema on tehnyt nyt tammikuun lopussa kauniita ylilentoja iltaisin eteläisestä Suomesta katsottuna. Aina silloin tällöin ISS:n rata on sellainen, että se näkyy hyvin juuri mukavaan aikaan iltaisin ja toisinaan aamuisin. Ja toisinaan ylilennot ovat päivällä tai yöllä siten, ettei asemaa voi nähdä. Näitä ylilentoja karttoineen ja kirkkausennusteineen voi katsella helposti esimerkiksi https://www.heavens-above.com -sivustolta.

Tämä hyvän näkymisen periodi päättyy (Etelä-Suomesta katsottuna) 2. helmikuuta, ja sattumalta juuri silloin avaruusasemalla parhaillaan oleva ruotsalaisastronautti Marcus Wandt palaa myös takaisin Maahan.

Mitä? Ruotsalainen astronautti avaruudessa juuri nyt?

Kyllä. Ruotsalainen Marcus Wandt lähti avaruuteen 17. tammikuuta Axiom-3 -lennolla ja hän, kuten kolme muuta astronauttia viettävät avaruudessa kaikkiaan noin kaksi viikkoa. On omituista, että Wandtin lennosta ei ole kerrottu suomalaismedioissa juuri mitään – etenkin kun kyseessä on hyvin merkittävä ensikerta. Wandt on Euroopan avaruusjärjestön vuonna 2022 valitsemista uusista astronauteista ensimmäinen avaruuteen päässyt, ja tapa, millä hän kiilasi muiden ohitse, on myös kiinnostava.

Tällaisia keikka-astronautteja tulee vastaisuudessa paljon lisää.

Mistä oikein on kyse?

Taustalla tässä on kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että kun Euroopan avaruusjärjestö valitsi marraskuussa 2022 uusia astronautteja, oli mukana ammattiastronautteja ja reserviastronautteja. Ammattiastronautit aloittivat astronauttikoulutuksensa viime huhtikuussa, ja reservi jäi nimensä mukaisesti varalle. He pääsivät ihan loppupeleihin ”varsinaisia” astronautteja valittaessa, mutta heidät jätettiin syystä tai toisesta ikään kuin varasijalle. Estradille hekin pääsivät Pariisissa, missä uudet astronautit esiteltiin.

Ideana reserviastronauteissa on se, että heidät voidaan ottaa mukaan jos ja kun on tarvetta, tai jos heidän jäsenmaistaan keksitään syitä ja rahoitus heidän lennättämiseensä – kuten Wandtin tapauksessa kävi. Jos ammattiastronautteja tarvitaan lisää, niin heistä voidaan täydentää ammattiastronauttien ryhmää. ESA:n astronauttiryhmää on täydennetty aikaisemmin jo lähes valituilla astronauteilla, joten nyt tämä systeemi tehtiin ikään kuin viralliseksi. Esimerkiksi Matthias Maurer on tällainen astronauttiryhmän 2009 varapaikalta ammattiastronautiksi kutsuttu.

Olennaisempi syy on kuitenkin se, että tulevaisuudessa on tarvetta selvästi kahdenlaisille astronauteille. Heille, jotka tekevät pitkiä avaruuslentoja avaruusasemalla ja lähtevät esimerkiksi vielä tämän vuosikymmenen lopussa Kuuta kiertämään, todennäköisesti Kuun pinnallekin. Siis tarvitaan astronautteja, jotka tekevät pitkiä ja vaativia avaruuslentoja. Siihen tarvitaan pitkä ja perusteellinen koulutus, kuten aina tähän mennessä on tehty.

Ja sitten tarvitaan keikka-astronautteja, jotka menevät avaruuteen tekemään kokeita ja tutkimusta lyhyeksi ajaksi. He saavat periaatteessa samanlaisen koulutuksen kuin avaruusturistit, eli heille opetetaan peruskikat painottomuudesta, pelastussysteemit ja muut jutut, joiden avulla he voivat olla avaruuslennolla enemmänkin matkustajina. Koulutus kestää vain puolisen vuotta ja on paljon yleisempi kuin ammattiastronauteilla.

Avaruusturisteilla koulutus on nopea ja tehokas, mutta avaruusjärjestön keikka-astronautit saavat lisäksi koulutusta siihen, miten he tekevät tutkimusta avaruusasemalla. Esimerkiksi Marcus Wandt tutustui hyvin eurooppalaisen Columbus-laboratorion ominaisuuksiin ja hänelle järjestettiin varsin kunnianhimoinen ohjelma kokeista ja tutkimuksista, joita hän tekee avaruudessa. Hän ei siis vain kellu painottomuudessa ja ihaile maisemia pariviikkoisen lentonsa aikana, vaan hänellä on varsin tiukka ohjelma.

Lisätietoja hänen tutkimuksistaan on ESAn nettisivulla osoitteessa https://www.esa.int/Science_Exploration/Human_and_Robotic_Exploration/muninn.

Tällaisia lyhytaikaisia, työntäyteisiä lentoja on tulossa vastaisuudessakin. Siinä missä puolen vuoden pestin avaruudessa olevat astronautit, siis oikein ammattiastronautit, huoltavat asemaa ja tekevät tutkimuksen sekä PR-tyyppisten tilaisuuksien lisäksi paljon muutakin, niin nämä keikka-astronautit voivat keskittyä töihin, jotka on juuri suunniteltu tällaisiksi nopeasti ja kätevästi avaruudessa tehtäviksi.

Näitä tulee vastaisuudessa enemmänkin, avaruusjärjestöjen lisäksi varmasti myös tutkimuslaitoksista ja yhtiöistä. Tutkimuksen tekeminen avaruudessa tulee arkisemmaksi ja edullisemmaksi, ja käynnit avaruudessa muuttuvat vähitellen samankaltaisiksi keikoiksi kuin käynnit Etelämantereen tutkimusasemilla. Sinnekään ei mennä ihan noin vain, sinne meneville on koulutusta ja siellä tehtäväksi suunnitellaan etukäteen tutkimuksia, jotka voidaan tehdä nopeasti ja jotka täytyy juuri tehdä siellä paikan päällä.

Koska tällaisia lentoja tulee tulevaisuudessa vielä enemmän, niin Axiom-yhtiö, joka on tämän lennon järjestäjä, tulee liittämään asemaan ensi vuonna oman moduulin, joka toimii tutkimuslaboratoriona ja hotellina. Sitä käyttävät niin keikka-astronautit kuin avaruusturistitkin. Myöhemmin moduuli irrotetaan asemasta ja sen ympärille rakennetaan kokonainen uusi avaruusasema. Tällaisia muitakin asemia on suunnitteilla, ja veturina tässä on laajeneva avaruustoiminta, niin tutkimus, turismi kuin myös teollinen tuotanto.

Axiomille tämä Axiom-3 -lento, kolmas heidän järjestämänsä ”turistilento” SpaceX:n Dragon-aluksilla avaruusasemalle, on ensimmäinen tällainen tutkimuslento. Lisätietoja siitä on osoitteessa https://www.axiomspace.com/missions/ax3/research.

Vähitellen olemme jo tilanteessa, missä kauan aikaa puhuttuja asioita voidaan alkaa tehdä oikeasti: esimerkiksi valokuituja ja lääkemolekyylejä, jotka ovat parempia kuin maapallon painovoimassa tehdyt, ja jännin uusi asia ovat keinoelimet, sillä nähtävästi painottomuudessa voidaan niitä kasvattaa paremmin kantasoluista kuin täällä maapallolla.

Tein tästä aihepiiristä Tiedeykkösen viime vuonna: https://areena.yle.fi/podcastit/1-65846797

Mutta kiinnostavaa tässä kaikessa on siis se, että Marcus Wandt ja Ruotsi ovat ikään kuin edelläkavijöitä tässä kehityksessä. Ruotsalaiset järjestivät rahoituksen lennolle ja Marcus pääsi siten kavereidensa edestä avaruuteen. Seuraavana on lähdössä puolalainen ja sitten todennäköisesti britit, jotka suunnittelevat täysin brittiläistä lentoa. Mukana olisivat brittiläiset ammatti- ja vara-astronautit Rosemary Coogan ja Meganne Christian sekä para-astronautti John McFall, ja lennon komentajaksi kutsuttaisiin eläkkeeltä takaisin Tim Peake, ESA-astronautti joka on tehnyt jo yhden avaruuslennon.

Tämä on siis vasta huhua, mutta Axiom on palkannut lentojensa kometajiksi, siis turistien kaitsijaksi, Nasan astronautit Michael Lopez-Alegrian, joka on nyt avaruudessa, ja Peggy Whitsonin. Miksipä ei seuraavaksi Tim Peaken, jos Iso-Britannia olisi halukas ostamaan kokonaan brittiläisen lennon. Jos huhuista puhutaan edelleen, niin myös nyt ESAn uusien astronauttien kanssa kouluttautunut australialainen Meganne Christian on mainittu tässä yhteydessä.

VArmaa on kuitenkin se, että näitä lentomahdollisuuksia tulee paljon. Siksipä jos täällä Suomessakin haluttaisiin saada nyt oma astronautti, niin rahankeräys pystyyn ja sisunautti taivaalle. Tai jos jollain on noin 50 miljoonaaeuroa ylimääräistä, niin hän voisi ostaa itse paikan turistilennonta. Ei siis vain pomppauslennolle, vaan ihan oikeasti avaruuteen.

Jos palataan vielä tähän nyt meneillään olevaan lentoon ja Marcus Wandtiin, niin kun uudet astronautit julkistettiin Pariisissa marraskuussa 2022, niin olin siellä paikalla ja juttelin Marcuksen kanssa. Yllä olevalla videolla hän kertoo tuntemuksistaan ja hakuprosessista. Hän vaikutti Pariisissa hieman pettyneeltä, mutta nyt mieli on varmasti toinen – niin leveää hymyä ei avaruudessa ole näkynyt pitkään aikaan.

Näillä näkymin Marcus ja hänen miehistönsä, mihin Lopez-Alegrian lisäksi kuuluu italialainen ja turkkilainen, niin ne palaavat takaisin Maahan 2. helmikuuta. Miehistöä on muuten kutsuttu historian ensimmäiseksi täysin eurooppalaiseksi, koska Lopez-Alegrian sukujuuret ovat Espanjassa ja Turkki on eurooppaa ja ei ole eurooppaa, kuinka nyt sitten tulkitaankin. Lento siis päättyy tämän viikon perjantaina, ja nähtävästi Marcus on sopeutunut avaruuden olosuhteisiin hyvin. En olisi yllättynyt, jos hän päätyisi mukaan vielä ammattiastronautiksi, niin hyvin kaikki on – julkisuudessa olevien tietojen mukaan – sujunut.

Taustalla Wandtin lennon järjestelyissä on ollut todennäköisesti ensimmäinen ruotsalaisastronautti Christer Fuglesang, joka on nykyisin Saab-yhtiön palkkalistoilla, kuten myös Wandt. Oletan, että Christer on kontaktiensa ja kokemuksensa avulla sumplinut asioita eteenpäin niin tehokkaasti, että tämä tuorein ruotsalaisavaruuslento tapahtui niin pikaisesti, että monet eivät ole sitä vieläkään huomanneet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Mitä vuosi 2024 tuo tullessaan avaruuslennoissa? (Spoiler alert: paljon)

16.1.2024 klo 00.10, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

2024 on alkanut vauhdikkaasti ja paljon on ennättänyt tapahtumaan tässä kahden ensimmäisen viikon aikana. Ja tämä on vain alkua: tästä vuodesta tulee todella merkittävä, käy sitten kuinka vain.

Esimakua saatiin jo onnistumisista, epäonnistumisesta ja myöhästymisisitä. Vuoden kohokohta olisi ollut Artemis-2, eli ensimmäinen astronauttilento Kuun luokse sitten Apollo-ohjelman, mutta Nasa päätti lykätä lentoa lähes vuodella. Samalla laskeutuminen Kuun pinnalle siirtyy myös vuodella eteenpäin. Päätös on ikävä, mutta ymmärrettävä.

Alla olevassa videossa on tämän jutun sisältö höpötettynä ja kuvitettuna: kymmenen vuoden 2024 kohokohtaa avaruuslentojen alalla, ei tärkeysjärjestyksessä, vaan enemmän ajatusvirtana.

1. Vulcan

Uusi Vulcan-raketti teki onnistuneesti ensilentonsa ja se oli suuri helpotus paitsi raketin tehneelle United Launch Alliance -yhtiölle, niin myös muillekin, koska Falcon 9 saa pienen tauon jälkeen kilpailijan.

Vulcan korvaa Atlas V -raketin, joka on perussuunnittelultaan peräisin 1950-luvulta, ja sen viimeisin versio käytti venäläisiä rakettimoottoreita. Tämä Vulcan on kokonaan uusi raketti ja se käyttää Blue Origin -yhtiön uusia BE-4 -rakettimoottoreita, jotka toimivat metaanilla ja nestemäisellä hapella.

Metaani on monessa mielessä kätevämpää kuin vety tai kerosiini, ja siksi se on nyt pop uusissa raketeissa. Metaania käyttää myös Starship ja muutamat kiinalaisraketit. Jännä yksityiskohta on se, että näiden rakettien liekit ovat sinisävyisiä, vähän kuten esimerkiksi kaasugrillien liekit.

Tämän Vulcan-raketin rahtina oli Astrobotics-yhtiön kuulaskeutuja nimeltä Peregine, mutta valitettavasti sitä kohtasi epäonni. Alus pääsi hyvin avaruuteen ja siihen saatiin yhteys, mutta noin seitsemän tunnin päästä laukaisusta ilmeni ongelma: alus ei pysynyt oikeassa suunnassa, aurinkopaneelit kohti aurinkoa. 1,2 tonnia massaltaan oleva laskeutuja pyöri, ja syyksi paljastui polttoainevuoto.

Vuoto sai aikaan pyörittävän voiman, jota sitten laskeutujan asennonsäätömoottorit pitivät kurissa ja siksi polttoainetta kului hurjasti verrattuna siihen mitä suunniteltiin. Ajoainetta ei ole enää riittävästi laskeutumiseen, ja lisäksi vuoto on muuttanut laskeutujan rataa siten, että se tulee tuhoutumaan maapallon ilmakehässä.

Kyseessä on jo kolmas yksityinen kuulaskeutuja, joka epäonnistuu: ensimmäinen oli israelilainen Beresheet vuonna 2019 ja toinen viime vuonna lentänyt japanilainen Hakuto-R. Kummatkin törmäsivät Kuun pintaan laskeutuessaan, kun Pereginen matka tyssäsi jo alkuunsa.

Mutta tästä huolimatta Kuu on vuoden toinen iso asia.

2. Kuulennot

Useat maat ja yhtiöt ovat jo lähettäneet viime vuosina luotaimia ja laskeutujia Kuuhun ja Kuuta kiertämään, mutta tänä vuonna laitetaan iso vaihde päälle.

Kaikkiaan 13 robottiluotainten ja -laskeutujien lentoa on suunnitteilla vuodelle 2024. Mukana on useita Nasan yksityisiltä yhtiöiltä tilaamia lentoja, kuten tämä Peregine. Seuraavana tulee Intuitive Machines -yhtiön tekemä Nova-C, joka on myös suomalaisittain kiinnostava: siinä on mukana Nokian tekemä ”mobiilitukiasema”. Tarkoituksena on testata miten kännyköiden tiedonsiirtotekniikka saataisiin toimimaan Kuussa laskeutujan ja sen lähellä olevien mönkijöiden välillä. Nämä kaikki liittyvät Artemis-ohjelmaa, jonka tarkoituksena on palata Kuuhun ei vain käymään, vaan olemaan.

Kenties jännin näistä Nasan lennoista on VIPER, marraskuussa laukaistava Kuukulkija, joka tähtää Kuun etelänavalle. Toinen erityisen kiinnostava lento on kiinalaisten Chang’e-6, joka yrittää tuoda toukokuussa näytteen takaisin Maahan Kuun etäpuolelta. Siis siltä puolelta, joka ei näy koskaan tänne Maahan.

3. Uusia raketteja

Kolmas kohta liittyy myös Vulcan-rakettiin siten, että tästä vuodesta on tulossa uusien rakettien kavalkadi, ja erityisesti odotetaan eurooppalaisen Ariane 6:n ensilentoa. Se on viivästynyt ja viivästynyt, mutta nyt kaikki näyttää hyvältä. Ariane 6 pääsee toivottavasti ensilennolleen kesällä, virallinen aikahaarukka on nyt 15. kesäkuuta ja 31. heinäkuuta välinen aika.

Jos kaikki sujuu hyvin, niin myös pienempi Vega C palaa lentoon joulukuussa 2022 olleen onnettomuuden jälkeen tämän vuoden lopussa. Eli periaatteessa tämän vuoden lopussa Eurooppa olisi taas normaalitilanteessa avaruuteen pääsyn suhteen, paitsi että Ariane 6 on monessa mielessä jo käyttöön tullessaan vanhanaikainen.

Mutta toisaalta niin on myös Vulcan, sillä sekin on kertakäyttöinen perinteinen kantoraketti. Vulcanista on tarkoitus tehdä myöhemmin osittain uudelleenkäytettävä, sen moottoripaketti on tarkoitus pudottaa laskuvarjoilla takaisin, jotta niitä voitaisiin käyttää uudelleen, mutta tämä on paitsi kaukana tulevaisuudessa, niin myös aika kökkö tapa verrattuna SpaceX:n Falcon 9:ään. Samoin Ariane 6:sta olisi mahdollista tehdä osittain uudelleenkäytettävä, ja myös sille hahmotellaan jo nyt seuraajaa. Tässä tapahtuu paljon ja palaan varmasti asiaan.

Myös Rocket Labin uusi, Falcon 9:n kanssa samaan kokoluokkaan asettuva Neutron tekee tänä vuonna ensilentonsa. Kyseessä on kokonaan uudelleenkäytettävä raketti, joka on siinä mielessä kiinnostava, että se vie kuormansa avaruuteen, vapauttaa sen siellä nokkakartiostaan ja palaa takaisin alas uutta laukaisua varten. Se voi viedä jopa 13 tonnia matalalle kiertoradalle.

Toinen kokonaan uudelleenkäytettävä raketti on SpaceX:n Starship, joka jatkaa koelentojaan tänä vuonna ja toivottavasti onnistuu koko lennossa nyt seuraavalla kerralla. Boca Chicassa, Teksasissa tehdään kovaa vauhtia valmisteluja tätä kolmatta lentoa varten. Kun Starship onnistuu edes tässä karsitussa koelennossaan, niin laitetaan iso rasti seinään, ja kun sen vaiheet onnistuvat kunnolla vielä laskeutumaan, niin laitetaan vieläkin isompi rasti. Se on merkkitapaus.

Voi olla, että myös lähes saman kokoinen ja kaltainen New Glenn tekee ensilentonsa tänä vuonna. Blue Origin on kehittänyt rakettiaan kaikessa tiukasti julkisuudelta peitossa, mutta koska eräs suurin syy raketin viivästymiseen on ollut uuden rakettimoottori BE-4:n kehitysvaikeudet, niin tilanne on nyt aivan uusi. Vulcan nimittäin käyttää myös BE-4 -moottoreita, ja kun ne nyt toimivat hyvin, niin tie taivaalle on auki. Lentoa kaavaillaan elokuulle.

Kaikkiaan 15 uuden raketin odotetaan tekevän tänä vuonna ensilenonsa. Eurooppalaisittain kiinnostavimpia ovat saksalaiset RFA One ja Spectrum, tekijöinä Rocket Factory Augsburg ja Isar Aerospace. Brittiyhtiö Skyrora puolestaan on laukaisemassa omaa Skyrora XL -rakettiaan, ja tekee sen Skotlannista. Myös Lofooteilla Norjassa, Andøyan saarella on lähes valmis laukaisuasema Isarin raketille.

Lisäksi uusia raketteja tulee Kiinasta, Kanadasta, Australiasta, Etelä-Koreasta ja Singaporesta. Kiinalainen Gravity 1, suurin koskaan tehty kiinteää polttoainetta käyttävä raketti, teki ensilentonsa 11. päivä tätä tammikuuta.

Ja mitä vielä tulee raketteihin, niin SpaceX aikoo laukaista Falcon 9 -rakettejaan 12 kertaa kuukaudessa, siis 2,5 raketti viikossa keskimäärin. Tähän mennessä tänä vuonna laukaisuita on ollut jo 4. Tämä on hurja tahti, etenkin kun raketin toinen vaihe ei ole uudelleenkäytettävä, vaan yhtiön pitää valmistaa niitä ihan liukuhihnalla.

4. Marcus Wandt

Ruotsalainen Gripen-koelentäjä Marcus Wandt valittiin vähän yli vuosi sitten Euroopan avaruusjärjestön astronauttijoukkoon reservipaikalle, eli hän ei päässyt aloittamaan viime vuonna astronauttikoulutusta, mutta yllättäen ruotsalaiset kasasivat kruunuja kasaan ja ostivat hänelle paikan kaupalliselta turistilennolta. Näin hän pääsi ohituskaistalle Axiom-yhtiön kautta ja lähtee avaruuteen vielä nyt tammikuun lopussa.

Lento tehtään yhdessä Euroopan avaruusjärjestön kanssa siten, että Marcus tekee noin kaksi viikkoa kestävän lennon aikana ihan kunnollisia tieteellisiä kokeita eurooppalaisessa Columbus-laboratoriossa, eikä vain ihaile maisemia ja nauti painottomuudesta.

Erityisen jännää tämä on siksi, että avaruusaseman komentajana on nyt tanskalainen Andreas Mogensen. Näin kaksi pohjoismaalaista tapaavat avaruudessa, mikä on hienoa.

Näillä näkymin muita eurooppalaisia ei nähdäkään avaruudessa tänä vuonna, ellei avaruusturisteja oteta huomioon. Marcuksen kanssa samalla lennolla on italialainen ja turkkilainen, ja kyseessä on Axiomin ensimmäinen eräänlainen lento, jolla matkustahat ovat hieman enemmän kuin turisteja: he tekevät varsin paljon tutkimusta lentonsa aikana. Tällaisia lentoja tulee vielä lisää.

5. Polaris Dawn

Polaris Dawn on SpaceX:n ja miljonääriseikkailijalentäjä Jared Isaacmanin hanke, jolla Dragon alus nousee hyvin korkealle kiertoradalle ja Isaacman tekee lennon aikana ensimmäisen kaupallisen astronautin avaruuskävelyn.

Tämä on jo toinen Isaacmanin lento, ja voi olla, että lennon suhteen tulee vielä yllätys: mahdollisesti lento suuntautuu avaruusteleskooppi Hubblen radalle ja Dragonilla sysättäisiin teleskooppia korkeammalle, jotta se ei putoaisi ilmakehään ja tuhoutuisi, eli sillä olisi enemmän aikaa toimia tai se saataisiin joskus haettua avaruudesta museoon. Tästä kuullaan varmaan lisää ihan pian.

6. Dream Chaser

Dream Chaser on Sierra Space -yhtiön tekemä pienikokoinen avaruuslentokone. Tenacity-nimen saanut pikkusukkula lähtee huhtikuussa ensimmäiselle koelennolleen. Kyseessä on miehittämätön alus, se lentää viemään rahtia avaruusasemalle, ja jos kaikki sujuu hyvin, niin se alkaa myös tekemään näitä rahtilentoja avaruusasemalle.

Aluksen etu verrattuna esimerkiksi Dragonin rahtiversioon on se, että se laskeutuu alas lentokoneen tapaan kiitotielle, eli pehmeämmin kuin mereen molskahtaen.

Tästä on mahdollista kehittää myöhemmin myös ihmisten kuljettamiseen soveltuva versio.

Ihmisten kuljettamisesta avaruuteen vielä se, että Intia tekee tänä vuonna useita koelentoja omalla uudella avaruuskapselillaan. Gaganyaan-alus pääsee varsinaiselle ensilennolleen astronauttien kanssa ensi vuonna, joten jätän sen listalta vuoden 2024 osalta.

7. Europa Clipper

Seitsemännen paikan listalla saa Nasan Europa Clipper -luotain, joka lähetetään kohti Jupiteria lokakuussa. Sen massa on kuusi tonnia, ja sen avulla tutkitaan paitsi tietysti Jupiteria, niin myös erityisesti Europa -kuuta.

Europan pintaa peittää paksu jääkerros, jonka alla on aika todennäköisesti valtavan suuri valtameri. Perille Europa Clipper saapuu huhtikuussa 2030. Joku saattaa muistaa, että viime keväänä Euroopan avaruusjärjestö laukaisi myös luotaimen kohti Jupiteria, JUICEn, ja siitäkin on jo video, niin JUICE saapuu perille heinäkuussa 2031 ja kaksikko tulee tutkimaan jättiläisplaneettaa ja sen kuita yhdessä. JUICEn päähuomio on tosin toisessa jännässä kuussa, Ganymedeksessä.

8. HERA

HERA on seuraava Euroopan avaruusjärjestön luotain. Se lähtee lokakuussa kohti Didymos-kaksoisasteroidia. Se on kuuluisa siksi, että Nasan DART-luotain ohjattiin törmäämään vuonna 2022 Didymosta kiertäneeseen pieneen Dimorphosiin, ja tulosten mukaan pikku asteroidikuun kiertoaika muuttui hieman.

Alun perin oli tarkoitus lähettää HERA matkaan siten, että se olisi voinut tarkkailla törmäystä, mutta budjettisyistä HERAn rakentaminen viivästyi. Nyt sen avulla voidaan tutkia tarkemmin millainen jälki törmäyksestä jäi, millaista ainetta pinnan alta paljastui ja yleisesti millaisia ovat Didymos ja Dimorphos. Perille HERA pääsee vuoden 2026 lopussa.

9. Martian Moons eXploration

Syyskuussa laukaistava japanilainen Martian Moon eXploration eli MMX on tämän vuoden ainoa Mars-luotain. Sen tehtävänä on laskeutua Marsin kuita Phobosta ja Deimosta tutkimaan.

10. EarthCARE

Lopuksi katsotaan alas maapalloon. ESAn EarthCARE on yli kaksi tonnia massaltaan oleva satelliitti, joka pystyy havaitsemaan pilviä ja ilmassa olevia aerosoleja kolmiulotteisesti sekä mittaamaan Maan lämpösäteilyä. Laite laukaistaan avaruuteen nyt toukokuussa.

*

Paljon muutakin tapahtuu vuoden kuluessa erinäköisistä satelliiteista planeettaluotainten ohilentoihin; vuodesta on tulossa todellakin kiihkeä.

2 kommenttia “Mitä vuosi 2024 tuo tullessaan avaruuslennoissa? (Spoiler alert: paljon)”

  1. heikki Linna sanoo:

    Onpa hyvä kooste,lisää tällaista

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Tulee!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Onnea Spacelab (ja kaikki, mitä siitä on tullut sitten 1970-luvun)!

30.11.2023 klo 23.17, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

29. marraskuuta oli merkittävä päivämäärä eurooppalaisessa avaruushistoriassa, koska Spacelab 1 -sukkulalento nousi silloin avaruuteen.

Spacelabia kannattaa todellakin muistella, sillä se on eurooppalaista avaruustoimintaa tyypillisimmillään: varsin huomaamatonta, mutta hyvin merkittävää.

Spacelab oli avaruussukkulan rahtiruumaan sovitettu laboratorio, ja paitsi että se aloitti eurooppalaisten astronauttien lennot avaruuteen Nasan kanssa, niin myös sen vaikutus näkyy nyt avaruusasemassa ja sen jälkeläiset suuntaavat pian kohti Kuuta.

Lähtökohtana tässä tarinassa on se, että 1970-luvun alussa Nasa oli alkanut jo suunnittelemaan avaruussukkulaa.

Silloin mukana kaavailuissa oli kaksi ideaa, jotka käyttäisivät hyväkseen sukkulan suurta rahtiruumaa. Oli avaruusteleskooppi, josta tuli sittemmin Hubblen avaruusteleskooppi, eli isohko kaukoputki, joka mahtuisi juuri ja juuri rahtiruuman sisälle. Se voitaisiin viedä sukkulalla avaruuteen ja sitä voitaisiin käydä huoltamassa ja parantelemalla sukkulalennoilla.

Ja näin tapahtuikin. Hubble on edelleen avaruudessa ja toimii.

Toinen idea oli tehdä avaruuslaboratorio, joka mahtuisi sekin nipin napin rahtiruuman sisälle. Se olisi vähän kuin avaruusasema, joka lentäisi sukkulan mukana ja tulisi lennon jälkeen sukkulan kyydissä takaisin. Näin matkan aikana saadut näytteet voidaan viedä pikimmiten tutkijoiden käsiin, ja lisäksi asema voitaisiin varustaa erilaisilla tutkimuslaitteilla eri lentoja varten.

Eli laboratoriota muokattaisiin aina sen mukaan mitä tutkitaan; toisinaan biologiaa, toisinaan materiaalitutkimusta ja toisinaan jotain muuta. Kätevää!

Spacelab Columbia-sukkulan rahtiruumassa. Astronautit siirtyivät sen sisälle sukkulasta edessä olevaa putkea pitkin.

Koska Nasalla oli teknisiä ongelmia sukkulan tekemisen kanssa ja taloushuolia liian pienten budjettien kanssa, se pyysi Eurooppaa tulemaan mukaan teleskoopin ja avaruuslaboratorion tekemiseen.

Euroopan avaruusjärjestöä ei ollut tuolloin vielä olemassa, joten Nasa keskusteli sen toisen edeltäjän, ESROn kanssa. ESRO, eli Euroopan avaruustutkimusjärjestö, eli European Space Research Organisation, yhdistyi vasta vuonna 1974 Euroopan rakettikehitysjärjestön ELDOn kanssa, jolloin syntyi ESA, Euroopan avaruusjärjestö.

ESA otti nämä kaksi hanketta, Hubblen ja Spacelabin, ensimmäisiksi isoiksi projekteikseen. Virallisesti yhteistyö alkoi elokuussa 1973, kun Nasa ja ESRO sopivat Spacelabin tekemisestä.

Spacelab oli palapeli, sillä se koostui eri kokoisista paineistetuista säiliöistä ja paleteiksi kutsutuista laveteista. Paineistetut osat olivat putkella kiinni avaruussukkulan ilmalukossa, joten astronautit pääsivät sen kautta sukkulasta laboratorion sisään. Säiliön sisällä oli tutkimuslaitteita ja koejärjestelyjä.

Säiliö oli periaatteessa yksinkertainen paineistettu sylinteri, joka oli 4,12 metriä halkaisijaltaan. Sylinterin osat olivat 2,7 metriä pitkiä, ja niitä voitiin laittaa kaksikin peräkkäin. Tämä paineistettu – eli sen sisällä saattoi olla paitahihasillaan – osa saattoi olla liki kuusi metriä pitkä. Tai vajaat kolme, jos käytössä oli vain yksi palanen. Koko määritettiin tarvittavien koeasemien määrän mukaan.

Avoin Spacelab-lavetti.

Lisäksi oli myös avoimia lavetteja – tai paletteja, kuten niitä kutsuttiin. Ne kiinnitettiin rahtiruumaan ja niiden päälle voitiin kiinnittää tutkimuslaitteita. Paletit saattoivat toimia myös ilman paineistettua laboratoriota, jos tarkoitus oli tehdä vain esimerkiksi kokeita, joiden täytyi olla suorassa kosketuksessa tyhjän avaruuden kanssa, katsoa ylös avaruuteen tai tarkkailla maapalloa alapuolella.

Kun paineistettua osaa ei ollut mukana, oli kyydissä myös niin sanottu iglu, missä oli palettien ja niiden tutkimuslaitteiden käyttämiseen tarvittu tekniikka.

Näistä voitiin tehdä useita erilaisia kombinaatioita, mutta vain kahdeksalle erilaiselle haettiin kelpuutukset, eli niitä hiottiin ja testattiin sellaisiksi, että ne voitiin hyväksyttää käytettäväksi.

Ja kyllä niitä sitten käytettiinkin!

Spacelab-osia oli mukana kaikkiaan 32 sukkulalennolla, ja näistä ensimmäinen kerta oli heti toinen sukkulalento STS-2 marraskuussa 1981. Silloin käytettiin ”vain” palettia, jonka päällä oli tavaraa.

Ensimmäinen paineistettua moduulia käyttänyt lento oli ESAn kanssa tehty Spacelab-1 -lento 40 vuotta sitten. Spacelabin historia alkoi kunnolla tästä, virallisemmin nimellä STS-9 tunnetusta lennosta.

Kyseessä oli yhdeksäs sukkulalento. Sen teki sukkula Columbia, ja sen kyydissä oli pitkä paineistettu moduuli. Lennon miehistössä oli mukana saksalainen Ulf Merbold, joka oli yksi neljästä uudesta ESA-astronautista, jotka valittiin juuri näitä Spacelab-lentoja varten.

Muut olivat hollantilainen Wubbo Ockels, italialainen Franco Malerba ja sveitsiläinen Claude Nicollier. Nicollier on tähtiharrastajille kenties mielenkiintoisin, koska hän on koulutukseltaan tähtitieteilijä.

Vasemmalta: Nicollier, Merbold, Ockels ja Malerba.

Spacelab-lentojen suunnitelmat tosin menivät sekaisin sen jälkeen, kun sukkula Challenger räjähti vuonna 1986. Sukkulalentoja vähennettiin ja strategisesti tärkeitä lentoja painotettiin. Spacelabit eivät olleet prioriteettilistalla ensimmäisinä.

Spacelab-osia kuitenkin käytettiin, ja Nasa teki sittemmin Saksan kanssa erityissopimuksella kaksi Spacelab D -lentoa, joilla oli mukana saksalaisastronautteja. Kaikki ESAn astronautit myös pääsivät lentoon.

Saksan osuus Spacelabin tekemisessä oli suuri ja siksi saksalaiset olivat siitä kovasti kiinnostuneita sen käyttämisestä. Spacelabien loppukokoonpano ja projektihallinta oli Bremenissä, missä sijaitsi tuolloin 70-luvulla ERNO, Entwicklungsring Nord -yhtiö. Se yhdistyi pian Messerschmitt-Bölkow-Blohm -yhtiön kanssa MBB-ERNOksi, ja monen vaiheen jälkeen nyt rakennusten seinässä komeilee teksti Airbus.

Liikennelentokoneistaan tutun yhtiön avaruusliiketoimintayksikkö tekee Bremenissä muun muassa Orion-kuualuksen huoltomoduuleita.

Saksassa tehtiin tuolloin 1970-luvulla kaksi Spacelab-laboratoriota, joista toinen vaihdettiin Nasan kanssa eurooppalaisastronauttien lentopaikkoihin, ja toisen Nasa osti suoraan ERNOlta.

Ensimmäinen näistä osista on nykyisin näytteillä Yhdysvalloissa pääkaupunki Washingtonin luona olevassa Kansallisen ilmailu- ja avaruusmuseon (Smithsonian National air and space museum) sivupisteessä, missä on paljon lentokoneita ja avaruuslaitteita – pääpaikkaan Washingtonin keskustassa kun ei mahdu paljoakaan.

Spacelab LM1 on siellä esillä sukkula Discoveryn vieressä.

Tämä ensimmäinen Spacelab-moduuli ei koskaan lentänyt Discoveryn ruumassa, vaan ainoastaan sukkula Columbia sai kunnian olla sen kyydittäjänä.

Discovery lennätti kylläkin kakkosmoduulia kerran, vuonna 1992 STS-42 -lennolla. Miehistöön kuului yllättäen – taas Ulf Merbold, jolle tuo oli toinen avaruuslento. Sen jälkeen hän lensi vielä kolmannenkin kerran, nyt Mir-avaruusasemalle pitemmäksi ajaksi.

Merbold Spacelabin sisällä STS-42 -lennolla.

Viimeinen paineistetun moduulin lento oli huhtikuussa 1998 tehty Neurolab-niminen lento. Sen jälkeen Nasa siirtyi käyttämään uudempaa omaa Spacehab-nimistä moduuliaan.

Paletit sen sijaan lensivät vielä vuosikymmenen, viimeinen lento oli toukokuussa 2009 ollut STS-125. Sukkula Atlantis kävi silloin tekemässä viidennen ja viimeisen Hubblen huoltolennon, eli nuo kaksi sukkula-ajan alun yhteishanketta, Hubble ja Spacelab olivat tuolloin nätisti yhdessä. Tätä tuskin oli kyllä suunniteltu, vaan Spacelab-paletit vain olivat niin käteviä. Sen jälkeenhän sukkulat tekivät enää kymmenen lentoa, joiden kuormana oli avaruusaseman moduuleita.

Työntekoa Spacelabin sisällä.

Avaruusasemasta Kuun kiertoradalle

Noin 40 prosenttia Kansainvälisen avaruusaseman paineistetusta tilavuudesta on tehty Euroopassa, ja Spacelab näiden osien suora edeltäjä. Spacelabin rakentamisessa saatu kokemus tuli käyttöön.

Vaikka Spacelabin loppukokoonpanija ja projektin vetäjä oli ERNO (ja erinimiset yhtiöt sen jälkeen samalla paikalla) Bremenissä, tehtiin varsinainen paineistettu sylinteri Italiassa Torinon luona. Sielläkin yhtiön nimi on muuttunut vuosikymmenien varrella: alkuperäinen Aeritalia on muuttunut välivaiheiden kautta Leonardoksi.

Tällä Spacelabista tutulla kaavalla – siis sylinteri italiasta ja kokonaisuus Saksasta – tehtiin myös avaruusasemalla oleva eurooppalainen Columbus-moduuli.

Avaruusaseman maisemaikkuna, kupoli, on italialaista tekoa, ja se on kiinnitettynä italialaisvalmisteiseen liitososa 3:een.

Sen lisäksi italialaiset ovat tehneet suoraan Nasalle monia muitakin paineistettuja sylintereitä heidän osiensa perusrungoksi. Avaruusaseman liitososien 2 ja 3, nimiltään Harmony ja Tranquility -moduulien perusrakenne on italialaista tekoa. Lisäksi siellä on tehty avaruussukkulan ruumassa ylösalas matkanneet rahtisäiliöt, joiden sisällä kuljetettiin tavaraa asemalle ja asemalta.

Yksi näistä jätettiin kiinni asemaan, kun sukkuloiden käyttö loppui. Se toimii nyt aseman varastona.

Sen jälkeen Italiassa on tehty Cygnus-rahtialusten paineistetut osat, kuten myös samankaltaisten, eurooppalaisten ATV-alusten paineistetut osat olivat myös sieltä. ATV:t lensivät vuosina 2008 – 2015.

Kuuta kiertävään Gateway-asemaan tulee kaksi eurooppalaista osaa: i-Hab -asuinmoduuli ja ESPRIT, jonka tehtävänä on tankata vierailevia avaruusaluksia ja hoitaa tietoliikennettä.

Nyt Torinossa on tekeillä osia Kuuta kiertämään rakennettavaan Gateway-asemaan. Lisäksi siellä haaveillaan moduulista, joka vietäisiin aikanaan Kuun pinnalle.

Ja pohjana näissä kaikissa on elokuussa 1974 tehty sopimus Nasan ja ESAn edeltäjän välillä, sekä tasan 40 vuotta sitten avaruudessa lentänyt ensimmäinen Spacelab-lento.

Onnea Spacelab!

Kuuta tutkivat astronautit voisivat käyttää tätä Spacelabin nykyaikaista inkarnaatiota väliaikaisena kuuasemana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Starshipin lento lauantaina oli menestys, mutta myös ei ollut

21.11.2023 klo 19.07, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

SpaceX teki lauantaina lokakuun 18. päivänä Starship-rakettinsa toisen koelennon. Lento päättyi kahteen räjähdykseen, mutta SpaceX:n väki sen kun hurrasi. Osa tästä oli showta, mutta tyytyväisyyteen on kyllä myös paljon aihetta. Tämä oli hyvä koelento ja sitä voi pitää suurelta osin onnistuneena, vaikka se ei mennyt ihan suunnitellusti.

Tämän blogitekstin pohjalta tehty video.

Mikä on Starship?

Starhip on yksinkertaisesti maailman suurin kantoraketti, joka pystyy viemään avaruuteen enemmän tavaraa yhdellä kertaa kuin mikään muu raketti koskaan.

Se kykenee kuljettamaan myös ihmisiä ja siitä on tekeillä myös versio Kuuhun laskeutumista varten, kuten myös tankkeriversio, joka voi viedä avaruuteen polttoainetta ja happea Maan kiertorataa kauemmaksi lähteville aluksille, kuten Kuuhun laskeutuville aluksille. Nasa on valinnut Starshipin kuuversion astronauttien viemiseksi Kuun pinnalle vuonna 2025, joten tämä vuosiluku mielessä on hyvä ymmärtää miksi Nasa ja SpaceX haluaisivat saada rakettinsa käyttöön mahdollisimman pian.

Starship koostuu itse asiassa kahesta osasta: on boosteriksi kutsuttu ensimmäinen vaihe, viralliselta nimeltään Super Heavy, ja sen päällä toinen vaihe, itse avaruuteen menevä alus, Starship. Yksinkertaisuuden vuoksi kummankin kokonaisuutta kutsutaan myös Starshipiksi.

Raketin osat näkyvät hyvin tässä: Super Heavy, a.k.a. boosteri tai ensimmäinen vaihe on teräksen värinen sylinteri, ja Starship-avaruusalus – eli toinen vaihe – on musta möhkäle, jota ollaan tässä nostamassa Super Heavyn päälle. Kuva: SpaceX.

Starshipin sisällä on rahti, matkustajat tai polttoaine, mitä nyt halutaankin viedä kiertoradalle. Olennaista kummassakin on se, että ne ovat uudelleenkäytettäviä. Tehtävänsä tehtyään ne palaavat takaisin maahan, tarkistetaan, ja sitten ne voivat lentää uudelleen.

Tosin tällä lauantain koelennolla näin ei olisi vielä tehty. Nämä osat olisivat tuhoutuneet joka tapauksessa, elleivät räjähtämällä, niin mereen uppoamalla. Uudelleenkäytettävyys tulee mukaan kuvaan vasta koelentojen jälkeen.

Ensimmäinen vaihe palaa takaisin alas samaan tapaan kuin Falcon 9 -kantoraketin ensimmäiset vaiheet nykyisin. Vaiheen tehtävänä on tuottaa paljon työntövoimaa, nostaa toinen vaihe noin 70 kilometrin korkeuteen ja kiihdyttää se kohtalaisen suureen nopeuteen, noin 5600 kilometrin tuntinopeuteen.

Starship nähtynä suoraan ylhäältä. Kuva: SpaceX

Toinen vaihe jatkaa siitä eteenpäin ja kiihdyttää itsensä kiertoratanopeuteen tarpeeksi korkealla. Nyt Falcon 9:ssä (SpaceX:n käytössä olevassa raketissa), eikä missään muussakaan kantoraketissa toinen vaihe ole uudelleenkäytettävä. Kun vaihe on tehtävänsä tehnyt, eli vienyt satelliitit tai avaruusaluksen kiertoradalle, se tyypillisesti ohjataan putoamaan ilmakehään ja tuhoutumaan siinä.

Starship sen sijaan on päällystetty lämpösuojakerroksella ja se pystyy palaamaan takaisin. Sillä ei ole siipiä, mutta se palaa alas hallitusti maha edellä, vakaajiensa avulla asentoaan ja rataansa halliten. Alas se laskeutuu pystysuoraan, siis samaan tapaan kuin Falcon 9:n ensimmäiset vaiheet, lopussa rakettimoottoreillaan jarruttaen.

Ensimmäisillä lyhyillä koelennoilla Starhipissä ei ollut täydellistä lämpösuojakerrosta, joten alus ei ole musta vaan ruostumattoman teräksen värinen. Mahalentoa harjoiteltiin tosissaan. Kuva: SpaceX.

Starshipeillä on tehty monta koelentoa. Alus on noussut vain noin 10 kilometrin korkeuteen ja harjoitellut tätä mahallaan alaspäin laskeutumista ja etenkin vempautusta maha-asennosta laskeutumisasentoon. Tuloksena on ollut paljon räjähdyksiä, mutta lopulta temppu onnistui ja se on kuin suoraan tieteiselokuvista.

Alhaaltapäin kuvattuna lentotilan muutos mahalennosta laskeutumiseen on vaikuttava. Kuva: SpaceX.
RUD (Rapid Unscheduled Disassembly, eli nopea suunnittelematon hajoaminen). Kuva: SpaceX.

Tarkoitus tällä lauantain koelennolla oli nousta lentoon ja tehdä suborbitaalihyppäys. Starshipin ei ollut aikomus jäädä kiertoradalle, vaan tehdä vain pitkä pomppaus toiselle puolelle maapalloa ja pudota Havaijin luokse tyyneen valtamereen. Sekä boosteri että Starship olisivat koittaneet laskeutua kuten aikanaan on tarkoitus tehdä kiinteälle maalle, mutta nyt siis meren pinnalle siten, että ne olisivat ikään kuin laskeutumeet mutta lopulta uponneet veteen.

Starshipin toisen koelennon suunniteltu lentorata. Pienissä kuvissa ovat boosterin ja Starhipin mereenmolskahdusvaroitusalueet. Lennon kestoksi laskettiin noin 90 minuuttia.

Tarkoitus ei siis ollut käyttää näitä uudelleen, mutta jos ne olisivat selvinneet, niin ne olisi voitu mahdollisesti onkia kuiville ja niitä olisi voitu tutkia tarkemmin.

Mutta näin siis ei käynyt, vaan kumpikin räjähtivät lennossa ennen laskeutumisvaihetta. Silti lento oli menestys – monestakin syystä.

1. Laukaisuteline kesti

Ensimmäisellä kokonaisen Starshipin koelennolla huhtikuussa raketti tuhoutui aikaisemmassa vaiheessa kuin nyt, ja lennolla oli monia erilaisia ongelmia.

Tarkoitus oli tehdä tuolloinkin samanlainen lento melkein maapallon ympäri, mutta ensisijainen tavoite oli yksinkertaisesti päästä lentoon ja olla räjäyttämättä laukaisualustaa. Siinä onnistuttiin, mutta silti laukaisualusta vaurioitui silti pahasti 33 rakettimoottorin voimasta. Rakettimoottoreita oli testattu aikaisemmin vajaateholla, mutta ensimmäisen laukaisun lentoonlähtö oli ensimmäinen kerta, kun kaikki moottorit toimivat täydellä puhkullaan (tai siis oli tarkoitus olla, koska osa raketeista ei toiminut kunnolla).

Nyttemmin on laskettu, että Super Heavyn 33 rakettimoottorin liekkipuhallus vastaa energialtaan pienen tulivuoren purkausta.

33 Raptor-moottoria nähtynä alapuolelta. Rinkulan halkaisija on 9 metriä. Kuva: SpaceX.

Laukaisualusta oli tehty kestäväksi, mutta ei ollut vielä lopullinen ensimmäisen laukaisun aikaan. Simulaatioiden ja laskelmien avulla sen oli arveltu kestävän, mutta teräsbetoni rakettimoottorien alla hajosi, ja kun siihen tuli halkeamia, niin rakettimoottoreista syöksynyt kaasu repi sen palasiksi ja sinkosi soraa ja betonia ympäriinsä laukaisupaikalla.

Laukaisualusta itsessään on paljon muutakin kuin vain teline, mistä raketti lähtee lentoon.

SpaceX kutsuu tätä nollanneksi vaiheeksi, koska se on hyvin monimutkainen rakennelma, jonka avulla koko iso raketti kasataan ja alustassa olevat putket tankkaavat raketin, kuten myös valuttavat ajoaineet (nestemäinen metaani ja nestehappi) takaisin tankkeihin, jos laukaisun perutaan jostain syystä.

Laukaisuteline pitää myös rakettia paikallaan, kiinni maassa siihen saakka, kun kaikki moottorit käyvät kunnolla.

Laukaisualustan vieressä ovat ajoainetankit ja telineessä itsessään ns. syömäpuikot, joilla Super Heavy ja Starship nostetaan paikalleen. SpaceX:n kunnianhimoinen aikomus on ottaa myös niillä kiinni laskeutuvista aluksista. Kuva: Jari Mäkinen.

Ensimmäisen laukaisun jälkeen alustaan on lisätty massiivisia teräslevyjä siihen alle ja putkisto, mistä tulee laukaisun aikaan valtavasti vettä alustalle. Se viilentää ja vähentää alustan rasitusta.

Nyt alusta toimi kuten piti. Siitä ei irronnut mitään, ja kuvien sekä SpaceX:n ilmoituksen mukaan se on valmis uuteen laukaisuun vaikka heti. Ja niinhän se on suunniteltukin. Periaatteessa uusi laukaisu voisikin tapahtua aika pian, sillä SpaceX:llä on valmiina jo odottamassa boostereita ja Starshippejä.

Veden tehtävänä on paitsi viilentää laukaisualustaa moottorien liekkien kuumennukselta, niin myös vähentää akustista painetta – siis moottoreista tulevaa melua. Kuva: SpaceX.

2. Kaikki moottorit toimivat koko ajan

Ensimmäisellä lennolla Super Heavyn 33 rakettimoottorista kolme oli sammunut jo lentoon lähtiessä ja viisi rikkoontui nousun aikana. Todennäköisesti laukaisualustan alta sinkoilleet betonipalat vaurioittivat myös moottoreita.

Myös Raptor-rakettimoottoreihin on tehty uutta laukaisua odottaessa parannuksia.

Moottorien nähtävästi täydellinen toiminta onkin tämän toisen koelennon suuri edistysaskel, sillä myös Starshipin kuusi moottoria toimivat suunnitellusti – paitsi ihan lopussa, mutta syynä hieman ennenaikaiseen loppuun eivät todennäköisesti olleet moottorit.

3. Hot staging, eli aktiivinen vaiheiden irrotus

Toinen tärkeä uudistus verrattuna ensimmäiseen koelentoon oli tapa, jolla Super Heavy ja Starhip irtosivat toisistaan.

Huhtikuisella koelennolla raketti kääntyi pois radaltaan ja pamahti juuri ennen irrotusta, mutta nyt irrotus onnistui hyvin. Tällä kerralla käytettiin menetelmää, missä Starship käynnisti moottorinsa jo ennen irtoamistaan: boosteri sammutti ensin osan moottoreistaan suunnitellussa järjestyksessä, jotta moottorit eivät enää kiihdyttäisi rakettia hurjasti eteenpäin, vaan lähinnä pitäisivät raketin lennossa radallaan.

Vain kolme keskimmäistä moottoria toimi, kun Starship käynnisti omansa, irtosi ja jatkoi eteenpäin.

Näin suurissa raketeissa vaiheiden irrottaminen tehdään yleensä siten, että ensin ensimmäinen vaihe sammuttaa moottorinsa kokonaan, sitten toinen vaihe irtoaa ja sen jälkeen toinen vaihe käynnistää rakettimoottorinsa.

Laukaisulähetyksestä otetussa kuvakaappauksessa näkyy hyvin vaiheiden irtoaminen toisistaan ja näyttävä, rakettimoottorien valaisema pakokaasupilvi ympärillä. Kuva: SpaceX.

Tällöin raketti on vähän aikaa painoton, koska se on vapaassa heittoliikkeessä ilman, että moottorit saavat aikaan kiihtyvyyttä. Tämän seurauksena tankkien sisällä olevat ajoaineet hölskyvät. Sen vuoksi ennen toisen vaiheen rakettimoottorien käynnistämistä annetaan pienemmillä raketeilla ensin sysäys, jolloin polttoaine ja nestehappi painautuvat tankeissa alaosaan. Silloin pumput voivat toimia normaalisti ja ajoaineet virtaavat tasaisesti rakettimoottorien polttokammioihin.

Jos nesteet hölskyvät, niin moottorit yskivät tai eivät käy lainkaan.

Nyt käytetyssä menetelmässä vaiheiden irtoamisen välillä ei ole tuota painottomuutta, vaan kiihtyvyys vain pienenee ennen toisen vaiheen irtoamista. Kiihtyvyys pitää ajoaineet koko ajan tankin pohjalla.

Tämän menetelmän huono puoli on se, että toisen vaiheen rakettimoottorit saattavat vaurioittaa ensimmäistä vaihetta. Normaalisti tämä ei ole ongelma, koska ensimmäiset vaiheet ovat kertakäyttöisiä. Ne putoavat alas ja tuhoutuvat joka tapauksessa.

Starshipin tapauksessa tarkoitus on käyttää boosteri uudelleen, ja siksi sen yläosaan oli asennettu erityinen osa, niin sanottu kruunu, jonka tarkoitus on suojata boosteria ja kääntää Starshipin moottorien pakokaasut sivulle.

”Kruunun” sivuilla on reikiä, joista Starshipin moottorien pakokaasut pääsevät ulos, ja tukeva panssarimainen kartio, joka suojaa alla olevaa vaihetta. Kuva: SpaceX.

SpaceX ei ole kertonut vielä mikä oli syy Super Heavyn menettämiseen, mutta yksi mahdollisuus on se, että kun Starship käynnisti moottorinsa, ne hidastivat puskullaan boosterin etenemistä odotettua voimakkaammin. Mittausten mukaan kiihtyvyys loppui kokonaan. Silloin ajoaineet olisivat alkaneet lennellä ympäri tankkia. Se, että rakettimoottorit eivät käyneet tuon jälkeen kunnolla, viittaaa myös siihen, etteivät ne saaneet nesteitään kunnolla.

Vaihe itsessään aloitti kuitenkin suunnitellusti lentonsa takaisin alas kääntymällä ensi sivuun. Kun moottorit eivät kuitenkaan käynnistyneet kunnolla, niin vaihe räjähti: todennäköisesti räjähdys ei tullut raketin itsetuhojärjestelmästä, vaan tankeissa hölskynneistä nesteistä ja niiden aiheuttamasta epätavallisesta tilanteesta.

4. Itsetuholaitteet toimivat

Mitä tulee räjähdyksiin, niin niistä on myös syytä olla iloinen. Ensimmäisellä lennolla itsetuhojärjestelmä ei toiminut kuten piti. Sen pitäisi räjäyttää raketti heti kun se on livennyt sivuun suunnitellulta radaltaan. Näin siitä ei koidu vaaraa kenellekään. Ensimmäisellä lennolla raketti pyöri pitkään, ennen kuin se räjähti. Nyt itsetuholaitteisto toimi suunnitellusti.

Tosin ensimmäisen lennon suunnittelematon viive oli siinä mielessä hyvä, että se osoitti kuinka tukeva Starshipin ja Super Heavyn ruostumattomasta teräksestä tehty runko on. Normaali raketti olisi hajonnut aerodynaamisen voimien vuoksi heti käännyttyään vähän vinoon, mutta Starhip teki vain iloissaan silmukoita ennen kuin yli minuutin vatuloinnin jälkeen se räjähti.

SpaceX oli odottanut pitkään laukaisulupaa tälle toiselle lennolle viranomaisilta, ja yksi syy viivytyksen oli huonosti ensimmäisellä lennolla toiminut itsetuhojärjestelmä. Toinen oli laukaisun aikana ympäristöön lentäneet betonipalaset.

Laukaisupaikka Boca Chica Teksasissa on luonnonsuojelualuetta, eivätkä siellä olevat harvinaiset merikilpikonnat pidä varmaankaan siitä, että saavat päälleen betonia. Nyt sitä ei nähtävästi tullut.

5. Nousu avaruuteen

Starship irtosi Super Heavystä suunnitellusti ja jatkoi matkaansa ylöspäin. Kaikki sujui hyvin, ja alus kohosi selvästi avaruuteen 145 kilometrin korkeuteen ja kiihdytti itsensä lähes 24000 kilometrin tuntinopeuteen.

Mutta sitten yhteys siihen menetettiin.

Tarkoitushan ei ollutkaan jäädä kiertoradalle, vaan lentää lentää pitkässä kaaressa Tyynen valtameren päälle ja laskeutua siellä mereen Havaijin luona. Starship räjähti juuri ennen tuon pitkän vapaan lennon alkua.

Se, että Starship nousi avaruuden puolelle ja lähes kiertoratanopeuteen, on saavutus, mutta silti aluksen menettäminen juuri tässä lennon vaiheessa on suuri pettymys.

Laukaisuvideolla näkyy, että aluksesta saattaa irrota kaasua jo ennen yhteyden katoamista. SpaceX toteaa, että aluksen ”suorityskyky oli pienempi kuin suunniteltiin”. Oliko Starshipissä vuoto, joka vaikutti rakettimoottoreihin ja sai aikaan itsetuhorähäjähteiden aktivoitumisen, kun alus lipesi sivuun suunnitellulta radaltaan?

Tähän varmaakin saadaan vielä vastaus myöhemmin, koska aluksesta todennäköisesti otettiin vastaan paljon telemetriatietoja.

Vanha avaruus vs. uusi avaruus

Etenkin sosiaalisessa mediassa on ollut paljon kommentointia laukaisun jälkeen. Muun muassa perinteisten avaruusyhtiöiden edustajat ovat nälvineet SpaceX-yhtiötä epäonnistumisesta ja ihmetelleet, miksi esimerkiksi laukaisuvideolla yhtiön työntekijät hurmoshenkisesti vain hurraavat, kun raketti räjähtää – ihan kuin se olisi hienoa. Heille kun räjähdys on pahin painajainen.

Nälvijät eivät ymmärrä sitä, että SpaceX kehittää rakettiaan eri tavalla kuin perinteisesti on ollut tapana. SpaceX kyllä laskee ja simuloi paljon etukäteen, mutta se tekee myös paljon koelentoja. Osa päätyy räjähdyksiin, mutta jokaisen lennon aikana saadaan lisätietoa, jonka perusteella tekniikkaa kehitetään eteenpäin.

Simulaatiot, ennakoinnit ja laskelmat eivät ole sama asia kuin testaaminen todellisissa olosuhteissa oikeilla laitteilla.

Elon Musk on sanonut, että Starshipin saaminen käyttökuntoon vaatii kymmenkunta koelentoa. Nyt oli vasta toinen.

Joka kerralla päästään askel eteenpäin, ja esimerkiksi jo nyt tiedetään, että todennäköisesti tapa, millä boosterin moottoreita sammutetaan ennen vaiheiden irtoamista, mitää suunnitella uudelleen. Näin Super Heavyn nopeus ei putoaisi niin olennaisesti heti kun Starship käynnistää moottorinsa. Voi olla, että hienosäätö riittää, voi olla, että irrotusmanöveeriin täytyy tehdä isompiakin muutoksia.

Tätä iteratiivista tapaa voi tietysti kritisoida, mutta SpaceX:n Falcon 9 on erinomainen esimerkki siitä, että se toimii. Sen ensimmäiset vaiheet ovat nyt uudelleenkäytettäviä, ja niiden luotettavuus on aivan erinomaisen hyvä. Voi sanoa, että ne toimivat kuin junan vessa. Ensimmäiset vaiheet ovat laskeutuneet jo noin 250 kertaa virheettä, mutta aivan aluksi tuli aika monta epäonnistumista, kun oikeaa tapaa etsittiin.

Ja jo silloin yhtiössä tuli tavaksi hurrata räjähdyksille – kyse ei ole epäonnistumisesta, vaan joka kerta saatiin lisää tietoa ja se otettiin huomioon seuraavaa lentoa valmisteltaessa.

Hetken päästä pamahtaa. SpaceX on tehnyt jopa videon komeimmista räjähdyksistään. Kuva: SpaceX

On ollut jotenkin traagista lukea perinteisten rakettien kehittäjien katkeria päivityksiä tästä Starshipin lennosta, mutta takana saattaa olla myös aiheellinen pelko siitä, että Starship tekee heistä työttämiä ja kaikki muut raketit vanhanaikaisiksi.

Eikä se perinteinenkään tapa ole mitenkään erinomaista: esimerkiksi uuden eurooppalaisen Ariane 6 -raketin suunnittelu alkoi jotakuinkin samaan aikaan Starshipin tekemisen kanssa, ja Ariane 6 pääsee todennäköisesti lentoon vasta ensi keväällä. Pitää myös muistaa, että Ariane 6 ei ole uudelleenkäytettävä ja se on paljon pienempi kuin Starship. Paljon helpompi tapaus siis.

Ariane 6:n tekijät pelkäävät ensilennon epäonnistumista hyvin, hyvin paljon. Kenties raketin tekeminen olisi sujunut nopeammin ja paremmin, jos hyväksyttäisiin se, että ensilento on ensilento, ja siksi riskialtis.

Toinen asia, mikä Starshipin koelennon yhteydessä on taas kerran pistänyt silmään, on monien kriittinen suhtautuminen rakettiin yksinkertaisesti siksi, että SpaceX on Elon Muskin perustama ja johtama. Starship on hänen ideansa ja hän on sitä puskenut eteenpäin omalla energiallaan ja rahallaan.

Muskista voi olla montaa mieltä, kuten myös siitä onko hänen tiiviin työtahdin vaatimuksensa hyväksyttävää. Suurin osa yhtiön työntekijöistä tietää ja ymmärtää, että he ovat tekemässä historiaa, ja siksi he ovat valmiita työskentelemään nyt vaikka kellon ympäri. Osalle tämä on kuitenkin vaikeaa, sillä erityisesti tasaisen perhe-elämän ja kiihkeän rakettikehittämisen välinen tasapaino on pelkkää haavetta. Ketään ei kuitenkaan pakoteta työskentelemään SpaceX:ssä, joten ainakin minun on vaikea moralisoida tätä – tosin olen liian työhullu itsekin.

SpaceX:n tietokoneissa on viesti: ”Vain paranoidit selviävät”. Kuva: SpaceX.

Ja mitä Muskiin tulee, niin monet nerot ovat vaikeita ihmisiä. Itse toivoisin, että hän jättäisi viesipalveluX:n kanssa puuhaamisen, viestittelyn siellä ja yleisesti ottaen politiikan muiden tehtäväksi. Olisi hyvä, jos hän keskittyisi rakettien ja sähköautojen tekemiseen. Niissä hän on hyvä ja näistä on selvää hyötyä ihmiskunnalle.

Starbasessa tehdään taatusti juuri nyt jälleen pitkää päivää, kun koelennon tuloksia selvitellään ja valmistaudutaan jo kolmanteen koelentoon. Virallisesti tästä lennosta tehdään nyt onnettomuusraportti FAA:lle, laukaisuluvista vastaavalle Yhdysvaltain ilmailuviranomaiselle, ja se antaa sitten aikanaan luvan seuraavaa laukaisua varten. Oletettavasti nyt prosessi on varsin suoraviivainen, ja uusi lento saattaa toteutua nopeastikin.

Toivottavasti.

SpaceX:n työntekijät hurraavat yhtiön pääkonttosissa Hawthornessa, Kaliforniassa. Kuva: SpaceX.

8 kommenttia “Starshipin lento lauantaina oli menestys, mutta myös ei ollut”

  1. Matti Someroja sanoo:

    Anteeksi, mutta miten kukaan lukutaitoinen ihminen voi pitää Elon Muskia nerona missään muussa kontekstissa kuin valtiotukien kynyttämisessä?

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Muskista ja hänen huonoista ja hyvistä puolistaan on paljon tietoa, mutta suosittelen kaikille lukutaitoisille erityisesti Walter Isaacsonin Muskista tekemää elämänkertaa. Siinä tulevat hyvin ilmi hänen neroutensa kirkkaat ja synkät puolet. Ainakin auto- ja avaruuspuolella perinteiset alan toimijat ovat käärineet valtavasti isompia tukiaisia ja osin jopa perustavat toimiaan niiden varaan.

  2. Ilmari Pellikka sanoo:

    Mielestäni on uskomattoman karua ja ylimielistä kuitata SpaceX:n ja Muskin aivan ilmeinen työturvallisuudesta piittaamattomuus sillä että ollaan tekemässä historiaa, tai kirjoittajan omalla työhulluudella.

    Reuters teki aiheesta aika rankan raportin, kannattaa lukea: https://www.reuters.com/investigates/special-report/spacex-musk-safety/

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Epäkohtia selvästi on, mutta ainakin virallisesti hänen yhtiönsä noudattavat sijaintiosavaltioidensa lakeja. Myös Starbasessa käydessäni näin omin silmin, että esim. korkealla olevilla ihmisillä on turvavaljaat, heillä on kypärät päässä ja ainakin päällisin puolin turvallisuudesta pidettiin huolta. Nähtävästi suurimmat ongelmat ovatkin henkisellä puolella: Must vaatii itseltään paljon ja samoin työntekijöiltään. Ellei sitoudu työhönsä, saa helposti potkut.

      Innostus – ja tiukat aikataulut – puolestaan saavat todennäköisesti työntekijät ottamaan harkitsemattomia riskejä ohjeistuksen ja turvamääräysten vastaisesti. Ja oletan, että siihen jopa kollektiivisesti usutetaan. Ainaisen kiireen ylläpito, etenkin ilman varsinaista syytä, ei pitkän päälle ole hyväksyttävää.

      Toisaalta ketään ei pakoteta työskentelemään SpaceX:ssä, ja yhtiöön jonotetaan hommiin: siellä pääsee mukaan tekemään historiaa.

  3. Ilmari Pellikka sanoo:

    No, olemme selvästi molemmat uskoissamme vahvoja ja tuntuu siltä että et edes viitsinyt lukea linkkaamaani artikkelia.

    Itse uskon ennemmin Reutersin käsittääkseni aika lailla puolueettomaan toimituskuntaan ja heidän tekemäänsä pitkälliseen selvitystyöhön kuin sinun yhteen henkilökohtaiseen todistukseesi työolojen kunnollisuudesta tai yhteen nähdäkseni melkoisen fasistiseen miljardööriin tai yhteen hänestä tehtyyn kirjaan jonka mainitsit toisessa vastauksessasi.

    Tämä Muskin fanikunnan kanssa keskusteleminenhan on tunnetusti vähän kuin kreationistien kanssa keskusteleminen. Aivan turhaa ajanhukkaa, joten se siitä.

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Luin toki, eikä asia ole uusi: tilastojen mukaan onnettomuuksia tapahtuu enemmän, enkä sitä kiistänytkään. Kerroin vain omista näkemyksistäni, ja olin kerännyt vähän taustatietoja etukäteenkin, jotta osasin kiinnittää huomiota turvallisuustekijöihin.
      Mielestäni en ole Musk-fani, vaan arvostan häntä ja hänen tekemisiään tietyiltä osin. Onkin masentavaa ns. keskustella niin hänen ehdottomien vihaajiensa ja kuin myös 100-prosenttisten faniensa kanssa. Maailma ei ole mustavalkoinen.

  4. Jukka Salimäki sanoo:

    Mikä tuossa SpaceX:n yritystoiminnassa poikkeaa perinteisestä amerikkalaisesta toimintakulttuurista? Niin, ei mikään. Aina on ison veden takana töitä tehty veren maku suussa hyvin tavoitteellisesti ja kilpailuhenkisesti ja yritysjohto sanelee pitkälti säännöt miten työntekijöiden tulee toimia.

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Juuri näin. Monien sikäläisten yritysten meno on suomalaisittain epäinhimillistä, mutta siellä normaalia.
      Suurin ero SpaceX:n ja monien muiden amerikkalaisten yhtiöiden välillä on se, että yhtiössä on paljon oikeasti innokkaita ihmisiä, jotka nähtävästi eivät aina välitä tarpeeksi turvallisuusvarusteista yms.
      Yhtiön kyllä pitäisi vähän enemmän hillitä tätä, ja Musk itse luomalla keinotekoisestikin jatkuvan kiireen ilmapiiriä lisää lipsumista turvaohjeista, mutta en lähde moralisoimaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Eurooppa haluaa avaruusaluksen ja raketit lentoon mahdollisimman nopeasti – ESAn vuosittaisessa ministerikokouksessa suuria uudistuksia

13.11.2023 klo 12.36, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Ministerit ryhmäkuvassa. Kuva: Jari Mäkinen.

Viime maanantaina 6. marraskuuta Euroopan avaruusjärjestön jäsenmaiden avaruusasioista vastaavat ministerit kokoontuivat Sevillassa harvinaisen isojen asioiden puitteissa. Paljon puhetta, pönötystä ja asioiden pyörittelyä, mutta tärkeää sellaista.

Olin paikalla kokouksessa kuulostelemassa tunnelmia, sillä kyseessä oli eräs tärkeimmistä ESA:n kokouksista pitkiin aikoihin. Ja tässä tulee pitkähkö selostus kahdesta jännimmästä asiasta: raketeista ja avaruusaluksesta.

Tällä kertaa ei väännetty rahasta, koska tulevien vuosien budjettiasioista päätettiin viime vuonna. ESA sai käyttöönsä 17 % lisää rahaa, minkä ansiosta tämän vuoden kokouksessakin uskallettiin tehdä päätöksiä.

Tosin isoimmat päätökset tehtiin nyt pakon edessä. Tilanne etenkin kantorakettien suhteen on varsin ikävä: ESA:n pääjohtaja Josef Aschbacher totesi, että kyseessä on ennennäkemätön kriisi. Eräs tärkeimmistä ESA:n tehtävistä on taata Euroopalle riippumaton pääsy avaruuteen, eli vastata siitä, että meillä on omia raketteja, joilla voimme lähettää ainakin omia tärkeitä satelliittejamme kiertoradalle.

Nyt näin ei ole. Jopa strategisesti tärkeiden Galileo-paikannussatelliittien laukaisemisessa on turvauduttu SpaceX:n puoleen. Ilman Falcon 9 -rakettia olisimme pulassa.

Ariane 6:n testikappaleen ensimmäinen vaihe teki syyskuussa koekäytön, joka onnistui hyvin. Ensilento on suunnitteilla huhtikuulle 2024. Kuva: ESA / CSG

Pikkuraketit tulevat, isompien kanssa tökkii

Tilannehan nyt on se, että 1990-luvun lopussa käyttöön tullut Ariane 5 on jäänyt eläkkeelle, ja sen seuraaja Ariane 6 on pahasti myöhässä. Siirtymä suunniteltiin alun perin sujuvaksi, mutta monista syistä johtuvien viivytysten vuoksi Ariane 6:n ensilento tapahtunee vasta ensi vuoden keväällä.

Jos lento menee hyvin, tullee raketti rutiinikäyttöön ensi vuonna, mutta jos se ei mene hyvin, niin saattaa mennä vielä vuosia, ennen kuin Ariane 6 on käytettävissä.

Samalla myös pienempi raketti Vega on vaikeuksissa. Vegan perusversio tekee enää vain yhden lennon ensi keväänä, ja sen seuraajaksi suunniteltu Vega-C on lentokiellossa viime vuoden joulukuussa epäonnistuneen laukaisun vuoksi. Jos kaikki käy hyvin, palaa Vega-C käyttöön joulukuussa 2024.

Uuden Vega-C:n ensilento heinäkuussa 2022 onnistui hyvin. Toinen lento viime vuonna taas ei. Seuraavaa lentoa saa odottaa vielä yli vuoden. Kuva: ESA / CSG

Syynä tilanteeseen ovat vuonna 2014 tehdyt päätökset Ariane 6:n kehittämisen suhteen. Ariane-raketteja on kehitetty perinteisesti siten, että Ranskan kansallinen avaruusjärjestö CNES on ollut vastuussa varsinaisesta suunnittelusta ja ESA hallinnoi ohjelmaa kokonaisuudessaan. Arianespace vastasi rakettien tekemisestä ja lennättämisestä, ja osia raketteihin tilattiin ESA:n jäsenmaista teollisen palautteen periaatteen mukaisesti.

Ariane 6:n tapauksessa ArianeGroupille (ilmailu- ja avaruustyhtiö Airbusin sekä moottorivalmistaja Safranin yhteisyritys) annetiin kokonaisvastuu raketin suunnittelusta, CNES sai tehtäväkseen laukaisualustan suunnittelun ja ESA vastasi kokonaisuuden hallinnasta.

Periaatteessa ratkaisu oli tekemistä ja suunnittelua suoraviivaistava, sillä ArianeGroupin piti hoitaa itse raketin suunnittelu, rakentaminen ja laukaisutoimet, mutta käytännössä suuri osa pienistäkin päätöksistä meni ESA:n tasolle, missä sillä mukaan tuli politiikka sekä jäsenmaiden eri intressit.

CNES:in pääjohtaja Philippe Baptiste kritisoi voimakkaasti Ariane 6:n tekotapaa juuri ennen Sevillan kokousta. Hänen mukaansa hallintohimmeli Ariane 6:n ympärillä on liian monimutkainen ja suurin yksittäinen syy raketin viivästymiseen.

Baptisten mukaan Euroopassa olisi kannattanut tehdä samoin kuin Yhdysvalloissa: Yhdysvaltain hallitus ei ole antanut esimerkiksi SpaceX:n rakettien kehittämiseen rahaa, mutta on ostanut paljon laukaisuita siltä.

Hieman vastaavasta päätettiin nyt Sevillassa. ESA sitoutuu tukemaan Ariane 6:n valmistusta aina lentoon 42 saakka, eli ArianeGroup pystyy näin suunnittelemaan tuotantoa pitkäjänteisesti.

Samaan tapaan Vega-C:n laukaisuita subventoidaan lentoon 42 saakka.

Kumpikin raketti, Ariane 6 ja Vega-C, ovat monessa mielessä tuulahdus menneisyydestä. Ne ovat hyviä raketteja, jotka varmasti tekevät työnsä ja niiden käyttö on aiempaa edullisempaa, mutta ne eivät ole uudelleenkäytettäviä ja niiden laukaisut ovat työläitä verrattuna SpaceX:n Falcon 9:ään – ne lentävät nykyisin pari kertaa viikossa. Tähän mennessä vuonna 2023 SpaceX on tehnyt jo 80 laukaisua. Ariane 6:lla voitaneen päästä kohtalaisen helposti laukaisuun kuukaudessa.

Tällaisia kalvoja on ollut esityksissä jo pitkään – tässä Kansainvälisestä astronauttisesta konfrenssista vuonna 2019. Euroopassakin tiedetään, mitä pitäisi tehdä.

Sekä ArianeGroup että CNES miettivätkin jo tapoja muuttaa Ariane 6:n ensimmäinen vaihe uudelleenkäytettäväksi. Samalla mietitään jo raketin seuraajaa, joka tunnetaan tässä vaiheessa nimellä Ariane Next. Hyvin todennäköisesti Ariane 6:n ura tuleekin jäämään paljon lyhyemmäksi kuin edeltäjänsä kolme vuosikymmentä kestänyt työrupeama.

Jos isojen rakettien kanssa on vaikeuksia, niin pienempien suhteen on paljon toivoa. Useampikin yhtiö kehittää pienten satelliittien laukaisuun sopivia raketteja, ja lisäksi näitä raketteja laukaistaisiin Euroopasta.

Norjan Lofooteilla Andøyan saarella oleva laukaisukeskus on juuri valmistunut. Saksalainen Isar Aerospace tekee sieltä ensimmäisen laukaisunsa lähikuukausina. Skotlannissa on myös uusi rakettilaukaisukeskus, ja toinen saksalaisyhtiö Rocket Factory Augsburg aikoo laukaista omaa rakettiaan sieltä.

Piirros Isar Aerospacen raketista laukaisualustallaan Andøyan saarella. Kuva: Isar Aerospace

Juuri Miura-1 -raketillaan koelennon tehnyt espanjalainen PDL Space oli hyvin esillä Sevillan kokouksessa. Ranskassa on kaksikin kiinnostavaa yritystä, Latitude ja Maiaspace, joista jälkimmäinen on ArianeSpacen tytäryhtiö.

Tukeakseen tätä orastavaa rakettialaa ESA päätti käynnistää vuonna 2025 Eurooppalaisen rakettihaasteen, European Launcher Challengen. Tarjolla on 150 miljoonaa euroa kehitysrahaa parhaalle tai parhaille ideoille.

Espanjalaisen PLD Spacen MIURA-1 oli paraatipaikalla kokouskeskuksen edessä. Tämä raketti ei kykene vielä laukaisemaan satelliitteja avaruuteen, mutta isompi versio MIURA-5 pystyy. Kuva: Jari Mäkinen

Oma avaruusalus

Viime aikoina kiinnostus omaa eurooppalaista avaruusalusta kohtaan on noussut kovasti. Useampikin Euroopan maa on ilmoittanut ostavansa lentoja astronauteilleen suoraan Axiom Space -yhtiöltä, joka käyttää SpaceX:n Dragon-aluksia. Todennäköisesti ilmoituksia uusista vastaavista lennoista tulee vielä lisää.

Euroopassa on kyllä tietotaitoa oman avaruusaluksen tekemiseen, mutta sellaiseen ei ole nähty tarvetta tähän mennessä. ESA-astronautit ovat päässeet lentämään venäläisillä ja amerikkalaisilla aluksilla.

Tosin 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa oli suunnitteilla Hermes-niminen minisukkula. Sen tekemisestä kuitenkin luovuttiin, kun kustanukset karkasivat käsistä, eikä sille nähty paljoakaan käyttöä.

Nyt harmittaa, että Hermes-sukkulan tekeminen jätettiin kesken 2000-luvun alussa. Kuva: ESA

Nyt tosin monet harmittelevat tuota päätöstä. Juttelin Sevillassa astronautti Alexander Gerstin kanssa, joka totesi, että Hermekselle olisi ollut käyttöä jo aikaisemminkin, ja etenkin nykytilanteessa olisi erinomaista, jos Euroopalla olisi oma uudelleenkäytettävä avaruuslentokone.

Amerikkalaisilta kyllä saa ostettua kyytejä, mutta olisi parempi tehdä lentoja omalla aluksella. Eikä kyse ole vain astronauttien lähettämisestä avaruuteen, vaan yleisen avaruuskyvykkyyden kasvattamisesta. Avaruustoiminnan määrä tulee lisääntymään voimakkaasti lähitulevaisuudessa, eikä Eurooppa saa jäädä siitä jälkeen.

ESA päättikin käynnistää heti hankkeen oman avaruusaluksen tekemiseksi. Kyseessä on ensi vaiheessa ilman ihmisiä lentävä rahtialus, jota suunniteltaessa kuitenkin otetaan jo huomioon ihmislennot ja jopa lennot myös Kuuta kiertävälle avaruusasemalle.

Jännää asian lisäksi on tapa, millä hanke toteutetaan. ESA pyytää ehdotuksia yhtiöiltä ja antaa ensi vaiheessa 75 miljoonaa euroa ensimmäisen vaiheen kehitystyöhön valittujen hankkeiden kanssa jaettavaksi.

Tavoitteena on lentojen aloittaminen vuonna 2028 – eli aikataulu on tiukka. Ei ihmekään, että ESAn miehitettyjen avaruuslentojen ja ns. exploraatio-ohjelman johtaja Daniel Neuenschwander sanoi hankkeen valmistelun alkavan heti viime maanantaisen päätöksen jälkeen.

ESA tekee siis nyt saman kuin Nasa vuosikymmen sitten. SpaceX:n Dragon oli aluksi vain rahtia kuljettanut kapseli, mutta siitä tehtiin nykyinen Crew Dragon.

Tiedossa on jo kolme mahdollista ehdokasta. Yksi on ArianeGroupin hahmottelema Susie, toinen Rocket Factory Augsburgin Argo ja kolmas raskalaisen Exploration Companyn Nyx.

Susie on kunnianhimoinen ja herkullinen suunnitelma. Kuva: ArianeGroup

Susie (Smart Upper Stage for Innovative Exploration) on hyvin kunnianhimoinen ja futuristinen avaruusalus, joka pystyisi pystyisi kuljettamaan seitsemän tonnia rahtia tai viisi astronauttia jopa 40 kuutiometriä tilavuudeltaan olevassa matkustamossa. Alus laskeutuisi rakettimoottoreilla pystysuoraan alas samaan tapaan kuin Falcon 9:n ensimmäiset vaiheet.

Vuoden 2028 määräaika tosin on vaikea Susielle, joten ArianeSpace on ehdottanut jo puolet siitä kooltaan olevaa rahtiversiota. Yhtiö on jo testannut Susien parimetristä pienoismallia.

Rocket Factory Augsburgin Argo-alus. Kuva: RFA

ESA on asettanut toiveeksi neljän tonnin rahtikapasiteetin uudelle alukselle, eikä mini-Susie pääsisi tuohon. Ei myöskään saksalaisten Argo, joka alustavan hahmotelman mukaan voisi kuljettaa 3,4 tonnia. Sen sijaan ranskalainen Nyx olisi sopiva.

Todennäköisesti kapasiteetti ei kuitenkaan ole olennainen asia, sillä keväällä jo asiasta puhuttaessa tavoitteena oli ensin pari tonnia, ja sitten kolme, mutta nyt siis neljä. Joka tapauksessa kapasiteetti viedä rahtia avaruusasemalle on suurempi kuin aluksen kyky tuoda tavaraa takaisin. Esimerkiksi Dragon-alukset voivat kuskata kuusi tonnia ylös ja tuoda kolme tonnia alas.

The Exploration Company esittelee mielellään kuvaa ihmisten kuljettamiseen soveltuvasta Nyx-aluksesta. Ensin lentää kuitenkin rahtiversio. Kuva: The Exploration Company

Miten käy maapalautteen?

Pääjohtaja Aschbacherin mukaan ESA tulee valittavien alusten ensimmäisen vaiheen suunnittelua, mutta sen jälkeen se vain ostaa yhtiöiden palveluita.

Myös seuraavat suuret eurooppalaiset raketit hankitaan suorilla laukaisuostoilla, ei enää erilaisilla tuilla. Rakettien laukaisun ja avaruusalusten lennättämisen pitää olla kaupallisesti mahdollisella pohjalla.

Perinteisesti ESA-hankkeissa on huolehdittu tarkasti siitä, että jäsenmaihin tulee tilauksia ESA:sta niiden maksaman osuuden mukaisesti. Tämä ei useinkaan ole edullisin tapa toimia ja lisää hankkeen byrokratiaa, mutta on ollut tärkeää etenkin pienille jäsenmaille – kuten Suomi.

Aschbacher totesikin, että uudessa suorassa tilausmallissa on vielä paljon avoimia asioita mietittävänä. Se on kuitenkin parasta Euroopan avaruusteollisuudelle kokonaisuudessa – jo uusi, pirteämpi ilmapiiri on tuonut paljon uusia ideoita ja ajatuksia esiin!

2 kommenttia “Eurooppa haluaa avaruusaluksen ja raketit lentoon mahdollisimman nopeasti – ESAn vuosittaisessa ministerikokouksessa suuria uudistuksia”

  1. Tapio sanoo:

    Ilmeisesti nähtiin edullisemmaksi ostaa laukaisuja SpaceX:ltä kun huomattiin että Ariane 6:n valmistuminen viivästyy – kuin tehdä vielä uusia Ariane 5-raketteja.

    1. Jari Mäkinen sanoo:

      Ei välttämättä edullisemmaksi, vaan koska satellitit täytyy saada taivaalle. Niiden pitäminen maassa laukaisuvalmiina on kallista, ja lisäksi osa satelliiteista (kuten Galileot) ovat strategisesti tärkeitä. Ei voi odottaa. Rakettien tekeminen on pitkä prosessi, joten Ariane 5:n tuotannon käynnistämiseen uudelleen menisi pitempi aika kuin odottaa A6:n tuloa käyttöön.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Paluu Kuuhun – Artemis-2 -astronautit kertovat lennostaan

26.10.2023 klo 12.07, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Olen tässä alkusyksyn aikana bloggaillut aivan liian harvakseen, joten nyt muutama postaus hieman normaalia tiiviimpään tahtiin. Ja tällä kerralla videona!

Tapasin Artemis-2 -lennon astronautit syyskuun lopussa, kun he olivat käymässä Bremenissä. Siellä sijaitsee Airbusin tehdas, missä valmistetaan kuulennoilla käytettävät eurooppalaiset huoltomoduulit, eli alukset, jotka pitävät Orion-aluksen hengissä ja kuljettavat niitä avaruuden halki. Tärkeä laite siis, ja siis eurooppalaista tekoa.

Aikomukseni oli tehdä tilaisuuden jälkeen pikaisesti video siitä, mutta se paisui varsin pitkäksi videoksi, missä selitän laajemmin tulevia kuulentoja ja kaikenlaista asiaan liittyvää. Haastattelu (joka tehtiin useamman toimittajan kanssa) on videon puolivälissä, alkaen noin kohdasta 7:20 minuuttia.

Astronauttien vastaukset on tekstitetty suomeksi – ellei tekstejä näy, klikkaa video auki YouTubessa ja valitse tekstitykset alavalikossa.

Avaruuslentäjänelikko, eli Reid Wiseman, Victor Glover, Christina Koch ja Jeremy Hansen, juttelivat kaikkiaan yli puoli tuntia kanssamme, ja tässä haastattelua on lyhennetty ja editoitu. Pitempi versio siitä tulee lähiaikoina lähetettävässä YLE Tieteen Tiedeykkösessä. Siinä on mukana myös Nasan ja ESA:n projektipäälliköitä, jotka valottavat Artemis-ohjelman taustaakin.

Lennon valmistelut etenevät

Artemis-2 -lennolla käytettävä avaruusalus laitettiin juuri kasaan, eli eurooppalainen huoltomoduuli ja Orion-alus liitettiin toisiinsa. Tavoitteena on tehdä lento noin vuoden kuluttua, eli marraskuussa 2024. Siihen on vielä kovasti siis aikaa ja toisinaan harmittaa, kun lennon valmistelut etenevät niin hitaasti.

Artemis-2 -lennolla käytettävä Eurooppalainen huoltomoduuli ESM ja Orion liitettiin toisiinsa Kennedyn avaruuskeskuksessa 24. lokakuuta 2023.

Näitä tulevia kuulentoja tehdäänkin perinteiseen tapaan avaruusjärjestöjen ja suurten teollisuusyritysen välisten sopimusten mukaan poliittisten tuulien mukaan, mikä on kallista ja siihen menee aikaa, mutta toisaalta laadukasta. Automaattisesti tehty Artemis-1 -koelento viime vuonna sujuikin erittäin hyvin.

On kuitenkin aika todennäköistä, että Artemis-ohjelmaan täytyy tehdä tulevaisuudessa muutoksia, sillä tämä hidas tahti ei pitkällä tähtäimellä ole kestävää – etenkin kun SLS, Boeing ja Nasa ovat saamassa pian kilpailijan, SpaceX -yhtiön ja sen Sparship -raketin/aluksen. Sellainen odottaa parhaillaan Teksasissa laukaisualustallaan lupaa lennon tekemiseen Yhdysvaltain viranomaisilta.

SpaceX ei ole vain Nasan kilpailija, vaan myös kumppani: laskeutuminen Kuun pinnalle on tarkoitus tehdä Starshipin erikoisversiolla. Jotta sitä voitaisiin käyttää, pitäisi koelennot saada jatkumaan mahdollisimman pian.

Mutta tämä on toisen blogin aihe – todennäköisesti ihan lähiaikoina.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Puhutaan rakettivaiheista ja avaruusromusta

18.10.2023 klo 12.46, kirjoittaja
Kategoriat: Terveisiä kiertoradalta

Vegan lennon VV23 ylin vaihe animaatiossa. Kuva: Arianespace

Tuoreet uutiset kertovat, että virolaisten opiskelijoiden tekemä ESTCube-2 on tuhoutunut saman tien avaruuteen pääsynsä jälkeen viime viikolla (9. lokakuuta 2023). Syynä ei ole itse satelliitti, vaan se, ettei se irronnut lainkaan omille teilleen Vega-kantoraketin ylimmästä vaiheesta, vaan syöksyi ilmakehään ylimmän vaiheen mukana.

Vegan ylin vaihe, nimeltään AVUM, ohjattiin suistumaan radaltaan täysin tietoisesti, koska näin se ei jää kiertämään Maata avaruusromuna. Ilmakehän kitkakuumennus tuhoaa rakettivaiheen kokonaan, ja nyt siis samalla meni virolaisten tuliterä satelliitti – ja mukana myös suomalainen koelaite, jonka avulla oli tarkoitus testata sähköistä aurinkopurjetta.

Oliko syynä säiliö, jonka sisällä satelliitti oli laukaisun ajan, vain itse satelliitti, joka olisi jäänyt jumiin säiliön sisään jostain syystä, on vielä epäselvää. Syypää voi olla myös Arianespace ja Vega-raketti, jos signaali säiliön avaamisesta ja ESTCube-2:n vapauttamisesta ei mennytkään perille säiliölle.

Tästä toivottavasti saadaan vielä tietoa, tapaus on kiinnittänyt huomiota siihen, mitä rakettien ylimmille vaiheille tehdään. Kaikki vastuulliset satelliittilaukaisijat pyrkivät siirtämään ne pois kiertoradalta Maan ympärillä, koska siellä on jo nyt aivan liikaa täysin toimettomia kapineita. Avaruusromua on liikaa, eikä uusia romuja haluta luonnollisestikaan lisää.

Falcon 9:n toisen vaiheen ratapoltto näkyy komeana näkynä tähtitaivaalla. Kuva: Jari Mäkinen

Ylös tai alas

Kaikki nykyisin käytössä olevat kantoraketit, joilla satelliitteja ja muita avaruusaluksia lähetetään avaruuteen, koostuvat useista osista, joita kutsutaan vaiheiksi.

Ensimmäinen vaihe on raketin ”alin”. Se on suurin ja voimakkain, koska sen tehtävänä on nostaa raketti ilmaan, kiihdyttää sitä ja nostaa se noin sadan kilometrin korkeuteen. Tyypillisesti ensimmäinen vaihe toimii vain muutaman minuutin ajan, se irtoaa ja toinen vaihe sytyttää rakettimoottorinsa. Ensimmäinen vaihe putoaa alas ja toinen vaihe sekä koko ”ylempi” osa rakettia jatkavat kohti avaruutta.

Yleensä ensimmäinen vaihe putoaa mereen tai asumattomille alueille, koska suurin osa raketeista laukaistaan meren tai autiomaiden päälle. Kiinassa tosin vaiheita putoaa joskus myös harvan asutuksen keskelle.

Poikkeus tästä on SpaceX:n Falcon 9, jonka ensimmäiset vaiheet, boosterit, palaavat takaisin ja ne voidaan käyttää uudelleen. Tehtävänsä tehtyään ne heilauttavat itsensä alaspäin, hidastavat vauhtiaan rakettimoottorin poltolla ilmakehän tiiviimpiin osiin palatessaan (ja samalla itseään rakettimoottorin pakokaasujen avulla suojaten) ja laskeutuvat takaisin joko merellä odottavan lavetin päälle tai laukaisupaikan vieressä olevalle alueelle.

Laskeutuva Falcon 9:n boosteri on huima näky: 41 metriä pitkä ja 3,7 metriä halkaisijaltaan oleva putkilo syöksyy kohti maata yläosassa olevien ritilämäisten vakaajien ohjaamana ja sitten, juuri ennen laskeutumista, rakettimoottori käynnistyy hidastamaan putoamista ja neljä laskeutumisjalkaa avautuvat. 25-tonninen rakettivaihe laskeutuu pehmeästä ja tarkasti.

Niin ne ovat tehneet jo yli 200 kertaa. Pari käytössä olevista on tehnyt jo 17 lentoa, ja vähitellen uudelleen lentäviä rakettivaiheita pidetään luotettavampina kuin ensilentonsa tekeviä: sisäänajetut ovat ongelmattomampia.

Ylempiä vaiheita on raketista riippuen yhdestä kolmeen. Falcon 9:llä on ”vain” yksi, eli toinen vaihe, jonka päällä hyötykuorma on. Se ohjataan tuhoutumaan ilmakehässä näyttävällä rakettimoottorin poltolla, kun satelliitit on irrotettu siitä.

Pienemmässä Vegassa on puolestaan kolme ylempää osaa. Kuten ensimmäinenkin, kaksi seuraavaa toimivat kiinteällä polttoaineella. Niitä ei voi juurikaan hallita lennon aikana, joten viimeisin nestemäisellä polttoaineella toimiva vaihe hoitaa radan hienosäädön ja sen rakettimoottori voidaan myös käynnistää uudelleen. Uudelleen käynnistäminen on tarpeen, kun satelliitteja on useita ja niiden vapauttamisen välillä rataa muutetaan. Ja sitten lopuksi, kun moottorilla hidastetaan ratanopeutta sen verran, että vaihe vajoaa alaspäin ja tuhoutuu lopulta ilmakehän tulisessa syleilyssä.

Suurin osa rakettien ylimmistä vaiheista siivotaan pois avaruudesta tähän tapaan, mutta toisinaan ne myös kiihdytetään pois maapallon luota planeettainväliseen avaruuteen. Taannoisella Atlas-raketin lennolla, jolla vietiin avaruuteen ensimmäiset KuiperSat-konstellaantion satelliitit, ylin vaihe singottiin kiertämään Aurinkoa radalla, joka kurottaa 2,21 AU:n etäisyydelle Auringosta – siis reippaasti Marsin radan ulkopuolelle.

Tämä tapa tosin on kaikkea muuta kuin hyvä ratkaisu, sillä nyt tämä ylin vaihe kiertää Aurinkoa avaruusromuna ja palaa varmasti joskus kummittelemaan Maan lähelle. Näin on käynyt aikaisemminkin esimerkiksi Apollo-aluksia kohti Kuuta sysänneiden Saturn V -raketin ylimpien vaiheiden kanssa.

Apollo 12 -lennolta Aurinkoa kiertävälle radalle jäänyt Saturn V -raketin ylin vaihe S-IVB tuli lähelle Maata vuonna 2002. Alun perin sitä luultiin asteroidiksi ja se sai koodin J002E3, mutta sen ihmislähtöinen historia paljastui pian. Kuva: NASA

30 vuorokautta aikaa laukaisun jälkeen

Avaruusajan alussa näitä rakettivaiheita räjäyteltiin avaruudessa, koska ajateltiin, että näin niistä päästäisiin parhaiten eroon. Vaikka ajatus oli hyvä, niin yhden ison, helposti seurattavan kappaleen sijaan tuloksena oli paljon pieniä, mutta vaarallisia kappaleita, joita ei pystytä seuraamaan.

Räjähdyksiä on tapahtunut myös vahingossa, kun akut tai polttoainetankit ovat pamahtaneet.

Sen jälkeen vaiheet jätettiin avaruuteen. Ne ”passivoitiin”, eli jäljellä olleet polttoaineen rippeet päästettiin ulos ja elektroniikka sammutettiin. Avaruudessa olevien kappaleiden radat hivuttautuvat vähitellen alaspäin maapalloa ympäröivän hyvin ohuen kaasun – ilmakehän rippeiden – hidastamana, mutta aikaa laukaisusta ilmakehään syöksymiseen saattaa kulua vuosikymmeniä tai enemmän.

Nyttemmin suurin osa vaiheista ohjataan pois kummittelemasta Maan ympärillä keinolla tai toisella, mutta avaruusromuongelma vaatii silti nykyistä parempaa ohjeistusta. Satelliitteja laukaistaan nyt ennätyksellisen paljon ja tahti on vain kasvamassa.

Siksi Yhdysvaltain avaruuslaukaisuluvista vastaava FAA (Federal Aviation Authority) ehdotti syyskuussa, että rakettiyhtiöille annetaan 30 vuorokauden määräaika rakettivaiheidensa häätämiseen avaruudesta. Aloite on nyt lausuntokierroksella.

FAA toteaa, että ilmakehään pudottaminen on helpoin ja suositeltavin tapa vaiheiden tuhoamiseen. Aurinkoa kiertävälle radalle sinkoaminen on toivottavaa vain lennoilla, joilla lähetetään hyötykuormia Maata kiertävää rataa kauemmaksi.

Euroopan avaruusjärjestön avaruusromutoimiston mukaan 80 prosentissa rakettilaukaisuista ylimmästä vaiheesta pyritään aktiivisesti pääsemään eroon. Suurin osa näistä onnistuu. Tässä on otettu suuri harppaus eteenpäin, sillä vielä 2000-luvun alussa luku oli vain 20 prosenttia.

Kolmas vaihtoehto on vaiheiden ohjaaminen erityisille hautausmaaradoille. Jo nyt tällaisia on mm. geostationaariradan yläpuolella, mihin käytöstä poistettavat satelliitit nostetaan. Näiden ratojen tulisi olla stabiileita ainakin sadan vuoden ajan ja selvästi erossa alueista, missä on paljon satelliitteja.

Jos vaihetta ei voi tuhota muuten, niin sen täytyisi pudota itsestään pois 25 vuodessa. Tosin FAA haluaisi lyhentää tämän vain viiteen vuoteen. Näissä tapauksissa maahanpaluu tapahtuu hallitsemattomasti, joten tämä ei sovi suurikokoisille rakettivaiheille; pienet tuhoutuvat ilmakehässä, suurista saattaa jäädä rippeitä, jotka putoavat alas.

Yksi mahdollisuus olisi myös jättää vaiheet hyvin elliptisille radoille, joilla ne etääntyvät kauas maapallosta ja ovat suurimman osan ajasta siellä jossain kaukana. FAA haluaisi näille 200 vuoden määräajan sille, että ne putoavat itsestään alas. Ja taas: kappaleet eivät voisi olla niin suuria, että niistä saattaisi pudota Maan pinnalle saakka osia.

Lähitulevaisuudessa häämöttää myös siivoaminen. Useat yhtiöt ovat kehittämässä robottisatelliitteja, jotka voisivat huoltaa ja tankata satelliitteja avaruudessa. Ne, tai erityiset tarkoitusta varten tehdyt satelliitit voisivat myös napata kiinni rakettivaiheita ja viedä ne joko tuhoutumaan ilmakehässä tai hautausmaaradalle.

Sakot roskaamisesta

Yhdysvalloissa avaruuden roskaamista säätelee FAA:n lisäksi tietoliikenteestä vastaava FCC (Federal Communications Commission). Se vastaa geostationaariradalla olevien tietoliikennesatelliittien valvonnasta.

FCC antoi lokakuun 2. päivänä 150 000 dollarin sakot Dish Network -yhtiölle, joka ei ollut siirtänyt EchoStar-7 -satelliittia asianmukaisesti hautausmaaradalle.

EchoStar. Kuva: Lockheed Martin Space Systems

Kyseessä on ensimmäinen kerta avaruuslentojen historiassa, kun avaruusromun jättämisestä sakotetaan. Tämä on konkreettinen merkki siitä, että avaruusromu otetaan nyt vakavasti.

Tässä tapauksessa tosin kyseessä on vahinko, sillä geostationaariradalla olleen EchoStar-7:n ohjaajat koittivat nostaa satelliittia sen eliniän päätteeksi 300 km korkeammalle radalle, eli hautausmaaradalle, minne 35 786 km:n korkeudessa olevalta geostationaariradalta ohjataan ikääntyviä satelliitteja.

EchoStar-7:n polttoaine loppui, kun se oli 122 kilometriä korkeammalla.

FCC:n mukaan Dish Network koitti käyttää satelliittiaan mahdollisimman pitkään, jolloin sillä ei ollutkaan enää tarpeeksi polttoainetta ratamuutokseen.

Yhtiö on hyväksynyt sakot ja lisäksi se on mm. luvannut tehdä kaikille käytössä oleville satelliiteilleen tarkan käytöstäpoistamissuunnitelman.

Vaikka viranomaistoiminta tuntuu joskus toimintaa hidastavalta ja byrokraattiselta, niin usein se on paikallaan – etenkin nyt, kun avaruuden käyttö on hurjassa kasvussa. Seuraavassa vaiheessa säädöksiä ja määräyksiä pitäisi säätää maailmanlaajuisesti, mutta valitettavasti tässä geopoliittisessa tilanteessa se taitaa olla toiveajattelua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *