Kun elämä palasi Lappajärvelle
Suuret asteroiditörmäykset on perinteisesti nähty elämän kannalta aika huonona juttuna. Tähän on tietysti vahvat perusteet, tappoihan 66 miljoonaa vuotta sitten nykyiselle Jukatanin niemimaalle jysähtänyt asteroidi noin kolme neljäosaa kaikista maapallon lajeista. Viimeisen muutaman kymmenen vuoden aikana on kuitenkin yhä enenevässä määrin tuotu esiin, että mikro-organismien näkökulmasta törmäyskraattereiden synty voikin pidemmällä perspektiivillä tarkastellen ja ainakin joissain tapauksissa olla hyvä homma. Mistä tämä äkkiseltään järjenvastaiselta tuntuva ajatus oikein kumpuaa? Ja mitä tekemistä Pohjanmaan helmeksikin tituleeratulla Lappajärvellä on asian kanssa?
Lähes vastustamaton voima kohtaa jokseenkin liikkumattoman kohteen
Kun asteroidi kohtaa kallion parinkymmenen kilometrin sekuntinopeudella, kivelle tapahtuu kaikenlaisia sen tavallisesta arjesta poikkeavia asioita. Osa siitä höyrystyy ja leviää taivaan tuuliin lakaten näin ollen olemasta kiveä siinä mielessä kuin se useimmiten ymmärretään. Hieman pienemmän tällin saanut osa kivestä puolestaan sulaa. Jos kyseessä on sedimenttikivi, sula hajoaa pieniksi möykyiksi ja pisaroiksi ja sekoittuu murskautuneen kiven joukkoon. Jos kuitenkin törmäys tapahtuu ns. kovaan magma- tai metamorfiseen kiveen, jollaisista esimerkiksi Suomi käytännössä kokonaan koostuu, iso osa kivisulasta jää syntyvän kraatterin sisään yhtenäiseksi kerrokseksi.
Se osa törmäyksen kohteena olevasta kivestä, joka ei höyrysty tai sula, kuitenkin murskautuu, sekoittuu toisiin mäsäksi menneisiin ja osin sulaneisiin kiviin, sekä siirtyy paikasta toiseen. Kauimpana törmäyksestä oleva kallio puolestaan vain rakoilee suurin piirtein alkuperäisillä sijoillaan. Kaikki tämä johtaa siihen, että törmäyksessä kärsineet kivet ovat huomattavasti huokoisempia kuin alkuperäinen kallioperä.
Törmäyskohdassa lämpötila kohoaa hetkellisesti tuhansiin, jopa kymmeneen tuhanteen asteeseen. Höyrystynyt tai plasmaksi muuttunut (eli elektronejaan menettänyt) kivi ei tosin kauan lämmitä. Keskikokoisissa ja suurissa törmäyskraattereissa on kuitenkin pari–kolme pitkäkestoisempaakin lämmönlähdettä.
Kun syntyneen kraatterin halkaisija on neljän kilometrin kieppeillä, ei lopputulos ole enää yksinkertainen maljamainen kuoppa maassa, vaan kraatterille alkaa muodostua keskuskohouma. Kraatterin pohja siis jompaisee ylöspäin. Arkijärkeä haastavasti tämä tapahtuu kiinteässä tilassa. Siksi usein esitetty analogia veteen heitetystä kivestä ja ylös nousevasta vesipatsaasta on fysiikaltaan harhaanjohtava. Tässä rytäkässä kalliolohkot hinkkautuvat toisiaan vasten sen verran rajusti, että kitkalämmöstä johtuvaa pientä paikallista sulamista voi syntyä.
Likimain Lappajärven kokoisessa eli parikymmenkilometrisessä kraatterissa kraatterin pohja nousee suunnilleen kilometrin tai puolitoista. Syvällä olevat kivet ovat lämpöisempiä – mihin hankaluuksia kohdanneet geotermiset kaukolämpölaitoksetkin perustuvat – joten yksistään tällä prosessilla voi Suomen oloissa maanpinnan tuntumaan päätyä kuutiokilometreittäin kiveä, joka on muutaman kymmenen astetta lämpöisempää kuin paikalla alkujaan ollut kallio.
Ylivoimaisesti tärkein lämmönlähde kraattereissa ovat törmäyksessä sulaneet kivet. Törmäyssulan lämpötila on syntyhetkellä voinut olla laajalti 2000–3000°C. Pieniä sulaluiroja ja -pisaroita sisältävät murskalekivet eli sueviitit (tai, kuten nykyisin pitäisi turhan vaikeasti sanoa, sueviittiset breksiat) kuuluvat lämmönlähteenä kategoriaan ”ihan jees”, mutta todellinen päävoitto ovat varsinaiset törmäyssulakivet. Lappajärven törmäyssulakiveä eli kärnäiittiä on ollut yhtenäisenä linssimäisenä esiintymänä karkeasti arvioiden neljästä viiteen kuutiokilometriä, mahdollisesti enemmänkin. Se, kuinka pitkään kärnäiittilinssi pysyi lämpöisenä, on koko tämänkertaisen epistolan ytimessä.
Törmäyskraatterien lämpö ja mikro-organismit
Vuonna 2013 Martin Schmieder ja Fred Jourdan julkaisivat Lappajärvestä tutkimuksen, joka tarjosi moniakin mielenkiintoisia johtopäätöksiä. Yksi niistä oli, että kärnäiitti pysyi kuumana hyvin pitkään, eli vähintään 600 000 vuotta, mutta ehkä jopa yli puolitoista miljoonaa vuotta. Vuonna 2019 Gavin Kenny, Schmieder ja joukko muita fiksuja tutkijoita tarkensi asiaa ja varmisti, että ainakin paikallisesti kärnäiitissä on ollut taskuja, joissa lämpötila on ollut yli 200°C vielä vähintään miljoona vuotta törmäyksen jälkeen.
Kehitys kuitenkin kehittyy ja tutkimus onneksi ainakin vielä toistaiseksi menee eteenpäin: syyskuun puolivälissä tiedeuutisiin ympäri maailman ilmestyi uusi säväyttävä tieto Lappajärveltä. Ruotsalaisessa Linné-yliopistossa väitöskirjaansa tekevän Jacob Gustafssonin ja professori Henrik Draken vetämässä Nature Communications -lehdessä julkaistussa kansainvälisessä tutkimuksessa Deep microbial colonization during impact-generated hydrothermal circulation at the Lappajärvi impact structure, Finland perehdyttiin Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) 1980- ja -90-lukujen taitteessa Lappajärven Kärnänsaaresta kairaamiin näytteisiin. Lopella GTK:n kairasydänvarastolla näytteitä ottamassa oli myös tutkimuksen kakkoskirjoittaja, NASAn Artemis-astronautteja kouluttava kraatteritutkija Gordon Osinski. GTK oli Satu Hietalan myötä kymmenpäisessä kirjoittajajoukossa edustettuna.
Pääosaa uudessa tutkimuksessa näyttelivät hapen, hiilen ja rikin pysyvät isotoopit,1 iänmääritys ja mineraalien keskinäisten esiintymissuhteiden selvittäminen. Pysyvien isotooppien avulla pystytään kivistä puristamaan hyvinkin monipuolista tietoa siitä, millaisissa olosuhteissa tutkittavia isotooppeja sisältävät mineraalit – tässä tapauksessa kalsiitti eli kalkkisälpä ja rikkikiisu – kiteytyivät.
Pysyvien isotooppien käyttö Lappajärven geologisen historian selvittelyssä on toistaiseksi ollut valitettavan vähäistä. Ainoa mieleeni muistuva tutkimus on jo kahden vuosikymmen takaa. Tuolloin Evelin Veršin johdolla tehdyissä alustavissa hiili- ja happi-isotooppitutkimuksissa saatiin parin näytteen perusteella selville, että kärnäiittiin rakoihin oli kiteytynyt kalsiittia makeasta vedestä melko alhaisessa, eli alle 100–150°C:n lämpötilassa.
Gustafssonin ja kumppanien tutkimuksen erityinen vahvuus piilee siinä, että kattava ja tarkka pysyvien isotooppien analyysi pystyttiin yhdistämään iänmääritykseen. Työssä selvisi mm. se, että kalsiittia kiteytyi useina eri aikoina ja erilaisten prosessien seurauksena. Pelkästään kärnäiitissä on kolme eri ryhmää kalsiitteja. Vanhin ryhmä rakojen täytteenä esiintyvää kalsiittia – happi- ja hiili-isotooppikoostumukseltaan samanlaista, jota Veršin ryhmä aikoinaan tutki2 – kiteytyi 73,6 ± 2,2 miljoonaa vuotta (Ma) sitten noin 50 asteen lämpötilassa (47,0 ± 7,1°C). Kalsiitin kanssa esiintyvän rikkikiisun eli pyriitin rikki-isotooppien avulla puolestaan pystyttiin osoittamaan, että menossa on ollut mukana mikrobeja.
Edellä mainitussa Gavin Kennyn johdolla tehdyssä tutkimuksessa Lappajärven kraatterin iäksi määritettiin 77,85 ± 0,78 Ma. Näin ollen kärnäiitillä kesti häkellyttävät neljä miljoonaa vuotta jäähtyä viisikymmenasteiseksi, jolloin ensimmäiset mikro-organismit tulivat asuttamaan kärnäiitin rakoja.
Tämä ei ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun törmäyskivistä on havaittu merkkejä niissä muinoin asustaneista pieneliöistä. Aiemmin ei vain ole kyetty ajoittamaan, kuinka nopeasti ensimmäiset eliöt pystyivät asettumaan jäähtyviin törmäyskiviin. Tai, kuten Drake työryhmineen osoitti Ruotsin suurta Siljanin kraatteria käsitelleessä artikkelissaan vuonna 2019, mikrobit ovat kyllä hyödyntäneet kraatterin rakoilleita kiviä asuinsijoinaan, mutta yli 300 miljoonaa vuotta törmäyksen jälkeen, jolloin törmäyksessä syntyneestä lämmöstä ei enää ole mitään jäljellä.
Myös Lappajärveltä havaittiin merkkejä tällaisista myöhemmistä mikrobien kolonisaatioista. Reilut 60 miljoonaa vuotta sitten (62,5 ± 3,0 Ma) kärnäiitti oli jäähtynyt 30-asteiseksi (28,8 ± 11,4°C) ja sadevesi kierteli mikrobien asuttamissa rakosissa. Kuumassa kärnäiitissä kierrelleitä litkuja eli hienommin sanottuna törmäyssyntyistä hydrotermistä systeemiä ei siis käytännössä voinut enää havaita. 40 miljoonaa vuotta sitten (43 ± 9,6 Ma) sadeveteen liuennutta kalsiittia kiteytyi vain kymmenasteisesta vedestä (8,0 ± 6,8°C). Näin ollen nyt on selvää, että kärnäiittilohkareissa melko usein esiintyviä kalsiitteja katsellessa ei enää voi olettaa, että kyseessä olisivat törmäyksen hydrotermisessä vaiheessa syntyneet kalsiitit.
Lappajärven törmäyssulakiven neljän miljoonan vuoden jäähtymisajan poikkeuksellisuus hahmottuu paremmin, kun sitä vertailee muihin samankokoisiin kraattereihin. Devonin saarella Pohjois-Kanadassa sijaitsevassa Haughtonin kraatterissa hydroterminen toiminta lakkasi jo 50 000 vuotta törmäyksen jälkeen. Eteläsaksalaisessa Riesissä litkut virtailivat törmäyslämmön ajamina pidempään, mutta hiipuivat sielläkin 250 000 vuodessa.
Selitys eroihin piilee kohdekallioperässä. Haughtonilla kovan kallioperän päällä oli peräti noin 1,8 km sedimenttikiviä, ja Riesilläkin noin 800 m. Toisin kuin usein ajatellaan – tai oikeastaan asiaa ei ikävä kyllä käytännössä koskaan ajatella – myös Lappajärvellä esiintyi vanhan kallioperän päällä kambri- ja ordoviikkikautisia sedimenttikiviä. Kukaan vain ei varmuudella tiedä, kuinka paksu tuo kerros oli. Suoria todisteita on vain paristakymmenestä metristä. Parhaat järkeilyt viittavaat siihen, että paksuus on ehdottomasti ollut selvästi alle 200 m. Joka tapauksessa kerros on ollut merkittävästi ohuempi kuin Riesillä tai Haughtonilla.
Mittavat sedimenttikivikerrokset Haughtonilla ja Riesillä johtivat törmäyssulan hajaantumiseen sulapitoisiin törmäysbreksioihin. Kun sedimenttejä ei Lappajärvellä isommin ollut, syntyi siellä puolestaan yhtenäinen kärnäiittiesiintymä. Sen alkuperäinen paksuus on voinut Gustafssonin ja kumppaneiden mukaan olla reilut kolmisenkinsataa metriä. Tämä on tuntuvasti enemmän kuin Andreas Abelsin erinomaisessa väitöskirjassaan vuonna 2003 esittämä arvio 160–190 m.
Astrobiologiset ulottuvuudet
Kun puhutaan törmäyskraattereista ja niitä asuttavista mikro-organismeista, ei astrobiologisia pohdintoja oikein voi välttää. Lappajärven esimerkki osoittaa, että aurinkokunnassa tavattoman yleiset parikymmenkilometriset kraatterit3 voivat pysyä meille tutuille elämänmuodoille mukavan lämpiminä miljoonia vuosia. Se on käsittämättömän pitkä aika. Siinä ehtii aika monta arkeonia tai bakteeria elää, kärsiä öttiäishallituksen soteleikkauksista ja kuolla unohdettuna.
Pitkäikäisen ja varsin tasalämpöisenä pysyvän lämmönlähteen lisäksi törmäyskraattereilla on asuinpaikkoina muitakin etuja puolellaan. Monia planeettoja ja kuita vaivaa Maahan verrattuna ankara säteily, joka meillä maalaisillakin oli elämän alkutaipaleella kiusallisen voimakasta. Rakoilleessa kivessä pääsee kuitenkin helposti kaivautumaan syvemmälle säteilysuojaan. Mukavan huokoiseksi möyhennetystä kivestä myös irtoaa ravinteita eliöiden käyttöön paljon runsaammin kuin koskemattomasta kalliosta. Tämä tietysti korostuu, kun lämmin vesi kiertelee rakosissa.
Suuremmilla planeetoilla, etenkin Maassa ja Venuksessa, on valtavat määrät puhtaasti sisäsyntyistä vulkaanista energiaa tarjolla elämän käyttöön. Saturnuksen kuu Enceladus ja Jupiterin kuu Europa puolestaan nauttivat edelleen planeettansa tarjoamasta vuorovesienergiasta, joka uudistaa niiden pintoja. Kuitenkin jo Marsissa energia on ollut ajallisesti ja paikallisesti paljon rajallisempi resurssi.
Törmäyskraattereita on sen sijaan muodostunut tasaisesti kaikkialle. Viimeisen muutaman miljardin vuoden aikana niiden syntytahti on tosin onneksi ollut varsin verkkainen, joten kovin pitkään ei mahdollinen elämä ole niidenkään varassa voinut sinnitellä. Jos elämää on syntynyt vaikkapa Ganymedeen, Kalliston tai Titanin kaltaisilla planeetankokoisilla kuilla tai sitä on niille muualta päätynyt, ovat kraatterit tarjonneet elämälle mahdollisuuden kukoistaa pidempään kuin muutoin olisi ollut mahdollista.4
Ajatuskulkua voidaan helposti viedä myös pidemmälle. Kuten kraattereita ymmärtävä astrobiologi Charles Cockell jo parikymmentä vuotta sitten hyvin perustellusti ehdotti, törmäyskraatterit ovat voineet olla Charles Darwinin (1809–1882) kuuluisa ”lämmin pieni lammikko”, jossa elämä sai alkunsa. Jacob Gustafssonin ja kumppaneiden uudet tulokset antavat näille törmäileville ajatuksille elämän synnystä aivan uutta pontta. Tätäkin sopii tuumailla Lappajärvellä kulkiessa ja kärnäiittilohkareita potkiskellessa.
1Mikäli yläasteen fysiikka ja kemia on päässyt unohtumaan: samalla alkuaineella on yleensä useampia eri isotooppeja. Tämä tarkoittaa sitä, että tietyllä alkuaineella on ytimessään aina sama määrä protoneja, mutta neutronien määrä voi vaihdella. ”Pysyvä” tässä yhteydessä taas tarkoittaa sitä, että isotooppi ei ole radioaktiivinen eli se ei omia aikojaan hajoa toisiksi alkuaineiksi. Esimerkiksi hapella voi ytimessään kahdeksan protonin kaverina olla kahdeksan (16O), yhdeksän (17O) tai kymmenen (18O) neutronia, ja atomi on silti pysyvä. Lähes 99,8 % luonnossa esiintyvästä hapesta on isotooppia 16O.
2Jos joku todella sattuisi jostain kaivamaan tuon Veršin ryhmän kokousjulkaisun esiin, saattaisi ensisilmäyksellä näyttää siltä, etteivät happi-isotooppiarvot ole alkuunkaan samanlaiset kuin Gustafssonin artikkelissa. Tämä kuitenkin johtuu siitä, että luvut ilmoitetaan eri standardeihin pohjautuen. Kun itse laskeskelin muutokset ja vertailin lukuja, samaan läjään ne näyttivät osuvan. Tämä on siis kuitenkin vain omaan huonoon isotooppigeokemian osaamiseeni pohjautuvaa pähkäilyä, sillä Gustafssonin ja kollegojen artikkelissa ei Veršin Lappajärvi-tutkimukseen viitata.
3Kyllä, läpimitta pitäisi toki skaalata kullekin taivaankappaleelle, jotta päästäisiin puhumaan samoista törmäysenergioista, mutta ei nyt takerruta itse asian kannalta turhiin lillukanvarsiin.
4Mainittujen suurten kuiden pinnat koostuvat jäästä, joten siinä mielessä Lappajärven tuloksia ei voi suoraan soveltaa niille. Mars sen sijaan toimii vertailukohtana suuremmitta ongelmitta. Sama perusajatus törmäyskraattereista lämpiminä elämän keitaina kuitenkin käy myös suurille jääkuille, ja miksei pienemmillekin.
—
Jääviysilmoitus: Silloin kun en ole töissä Ursan blogistina, olen töissä Kraatterijärvi Geoparkissa, eli Lappajärvellä, Evijärvellä, Alajärvellä ja Vimpelissä. Näin ollen Lappajärven monimuotoisesta auvoisuudesta hehkuttaminen kuuluu paitsi harrastuksiini, myös työhöni. Gustafssonin ja kumppaneiden tutkimuksessa en ollut mukana, mutta vähältä piti, ja keskustelin kyllä heidän kanssaan aiheesta muutama vuosi sitten kun he projektiaan aloittelivat, kuten artikkelissakin ystävällisesti mainitaan. Lisäksi olin mukana Evelin Veršin isotooppitutkimuksissa parikymmentä vuotta sitten. Lienen siis puhdasoppisimpien tiukkapipotulkintojen mukaan monessakin mielessä jäävi kommentoimaan tästä aiheesta yhtään mitään. Tulipahan nyt kumminkin kommentoitua.
Voisivatko tällaiset törmäykset mahdollistaa sopivat elinolot mikrobeille esim. Kuiperin vyöhykkeen tai Oortin pilven isoimmissa kappaleissa? Tosin niissähän keskinäiset törmäysnopeudet ovat varmaankin paljon maltillisimpia?
Tuo on hyvä kysymys, jota olen itsekin aina silloin tällöin tuumaillut. Eipä se siitä tuumailusta tosin ole muuksi muuttunut, kun en ole nähnyt aiheesta mitään tutkimuksia, joihin tuumailuja voisi pohjata (tosin enpä esim. astrobiologian lehtiä seuraakaan). Tuo mainitsemasi törmäysnopeuksien hitaus on todella iso ongelma, koska nopeammat törmäykset ovat tehokkaampia sulan tuottajia. Toinen suuri hankaluus on Kuiperin (tai jonkun muun äijän) vyöhykkeen ja Oortin pilven kappaleiden koostumus. Vesi(jää) käyttäytyy kuitenkin monessa asiassa hyvin eri tavoin kuin silikaatit. Jupiterin ja Saturnuksen kuilla törmäysnopeudet ovat vielä kohtalaisen reippaita, joten kuvittelisin että siellä tämä mekanismi voisi olla jossain määrin merkittäväkin. Jos veikata pitäisi, sanoisin että joskus paikallisesti tämä mekanismi voisi Kuiperin/Oortin kappaleiden tapauksissa auttaa, mutta että laajemmalti se lienee vähämerkityksinen. Tämä on siis vain näppituntumaan perustuva arvaus, joten voin olla täysin väärässäkin.
Kiitos mainiosta artikkelista!
Aloin kiinnostua Lappajärvestä muutama vuosi sitten, kun tiedetoimittaja, kuvittaja Maija Karala julkaisi laatimansa spekulatiivisen maisemakuvan tuoreesta kraatterista. Se on vielä nähtävillä ainakin hänen Twitter-tilinsä bannerikuvana:
https://x.com/maijakarala
Kuvan alla on linkki hänen WordPress-blogiinsa ”Planeetan ihmeet”, joka siis käsittelee lähinnä planeettamme biologisia ihmeitä. Lappajärven kontekstissa onkin jännä kuvitella, kuinka itse asiassa elämä (myös muut kuin mikro-organismit) palasi kraatterin ympäristöön lähes täydellisen tuhon jälkeen. Siinä ei varmasti mennyt miljoonaa vuotta, eikä edes tuhatta kun maa peittyi kasvillisuuteen ja eläimistö monipuolistui. Toisaalta, monien kasvilajien ja orgaanisen maaperän palautuminen steriilin heittelekentän päälle lienee kestänyt tuhansia vuosia. Lähimpänä vertailukohtana historialliselta ajalta voinee pitää Krakatoan tulivuorisaarta ja Havaijin laavakenttiä.
Karalan kuvituksessa on veden täyttämä kraatterijärvi ja sen rannoilla kasvaa puita, joten törmäyksestä lienee kulunut ainakin satoja vuosia. Näin jälkikäteen ja pedanttisesti ajatellen on ehkä hieman epärealistista, että järvi höyryää lämpimänä kuin Suomen historian (lähes) suurin saunansammio ikään. Veikkaisin, että veden kertyminen kraatterin pohjalle pääsi kunnolla alkuun vasta, kun törmäyssulakiven pinta oli jäähtynyt lähes ympäristön tasolle, ja lämmön siirtyminen syvemmältä pintaan oli käynyt vähäiseksi. Ehkä lämpöä riittikin niin pitkäksi aikaa juuri siksi, että koko kraaterin alla oleva geologinen systeemi oli suhteellisen tiivis, eikä siinä kiertänyt paljoa vettä joka olisi kuljettanut lämpöä pois?
Kiitokset kommenteista! Juuri tuota systeemin ”kuivuutta” on tosiaan ehdotettu yhdeksi selitykseksi sen pitkäikäisyydelle. Se esitettiin muistaakseni jo Schmiederin ja Jourdanin tutkimuksessa yhtenä mahdollisuutena, ja heillä systeemi ei kuitenkaan pyörinyt kuin ”vain” noin miljoona vuotta. Gustafsson ja kumppanit nyökyttelivät omassa jutussaan hyväksyvästi (taisi olla supplementin puolelle piilotettu tämä pohdiskelu). Tällä kuivuudella viitattiin nimenomaan kohdekallioperän pegmatiittien ja kiillegneissien vähäiseen vesipitoisuuteen verrattuna vertailukohteiden huokoisiin sedimenttikiviin.
Koko sammion kuumeneminen on tietääkseni asia, jota ei törmäyspuolella ole tutkittu. Vertailukohdat löytyisivät tulivuorten kraattereista, mutta mulla ei niistä tutkimuksista ole tietoa. Kärnäiitin päällä oli kuitenkin jonkunmoinen kerros sueviittia eristeenä, joten se täytyy ottaa pähkäilyissä huomioon. Kun ottaa tuon eristekerroksen huomioon ja hyvin tiiviiksi nopeasti kiteytyvän kärnäiitin pinnan, voisi ehkä ajatella, että ei siinä ehkä ihan hirveän kauan kestänyt ennen kuin vesi alkoi altaaseen kertyä, ja silti useamman sadan metrin syvyysessä kärnäiitti saattoi silti pysytellä ”kuivana” pitkään. Ehkä. Joka tapauksessa pakko sitä vettä oli monta sataa metriä syvään monttuun alkaa kertyä käytännössä välittömästi, mutta eri asia sitten on, kuinka nopeasti sueviitin pinta jäähtyi riittävästi. Jonkun pitäisi tuotakin tutkia… Ja juu, Krakatoan ja Havaijin lisäksi Surtsey on yksi oiva laboratorio tutkia elämän paluuta, kun se on vieläpä rauhoitettu tutkimukselle. Ilmastollisesti vertailukohta liitukauden Lappajärvelle ei tosin ole niin osuva kuin noilla trooppisilla saarilla.
Odotan muuten erittäin suurella innolla ensi maaliskuun viidennen päivän iltaa. Silloin nimittäin Maija Karala pitää Alajärvellä luennon Postikortteja muinaisuudesta. Ideana on katsella Pyhävuorelta Lappajärvelle eri aikakausina. Eiköhän tuo upea bannerikuvakin tai joku versio siitä ole silloin nähtävillä.
Onpa mainio luennon aihe! Sääli, että olen liian laiska raahautumaan paikalle Helsingistä asti.
Tapasin Karalan vuonna 2019 tai niillä main eräässä Helsingin yliopiston uratapahtumassa, jonka aiheena oli päätoiminen tiedeviestintä mahdollisena uravaihtoehtona tutkijantapaisille plantuille. En tiennyt (enkä edelleenkään tiedä) haluaisinko yrittää moista, mutta sen sijaan käytin tilaisuuden kysyäkseni tarkemmin jostain dinosaurusasiasta josta hän oli kirjoittanut hesariin. Myöhemmin löysin siitäkin aiheesta oikeaa tutkimuskirjallisuutta. Nyt juuri kuulin, että hän on päässyt mukaan brittiläiseen uutuuskirjaan joka esittelee joukon moderneja paleotaiteilijoita eri puolilta maailmaa.
Täytyypä jossain vaiheessa perehtyä tuohon paleotaiteilijakirjaan, kiitos vinkistä! Tiedeviestinnästä en tiedä muuta kuin että näin yleisenä tiedefanina toivoisi, että tutkijanplanttuja olisi siinä hommassa enemmänkin, ja että tiedotusvälineet myös käyttäisivät heidän osaamistaan (kun olisihan se kiva, että tiedeviestintä toisi leivän sitä tekeville). Tämän ruotsalaistutkimuksenkin uutisointi Suomessa jätti aika paljon toivomisen varaa (jos asian mahdollisimman kauniisti yrittää sanoa), vaikka toki ilahduttaviakin poikkeuksia oli (kuten T+A:n verkkouutiset).
Sen kirjan esittely on siis täällä – blogin kirjoittaja, toinen kirjan toimittajista on eläintieteilijä/paleontologi Darren Naish:
https://tetzoo.com/blog/2025/9/23/mesozoic-art-ii
Kiitos, tuo ja sen edeltäjä vaikuttavat erittäin kiinnostavilta teoksilta. Tykkään siitä, että ei pyritä esittämään ”vain” realismiin pyrkiviä kuvia, vaan annetaan vapaille taiteellisille tulkinnoille tilaa. Monikin saattaa kavahtaa tiedettä, mutta tykätä tuollaisesta ihan puhtaasti taiteena, jolloin tiedettä voi puolivahingossa lipsahtaa myös tällaisten ihmisten elämään. Ja vaikka ei lipsahtaisikaan, niin onpahan tarjolla ainakin kaunista ja mielenkiintoista taidetta.