Arkisto

• syyskuu 2023
• elokuu 2023
• heinäkuu 2023
• kesäkuu 2023
• toukokuu 2023
• huhtikuu 2023
• maaliskuu 2023
• helmikuu 2023
• tammikuu 2023
• joulukuu 2022
• marraskuu 2022
• lokakuu 2022
• syyskuu 2022
• kesäkuu 2022
• toukokuu 2022
• huhtikuu 2022
• maaliskuu 2022
• helmikuu 2022
• tammikuu 2022
• joulukuu 2021
• marraskuu 2021
• lokakuu 2021
• elokuu 2021
• kesäkuu 2021
• toukokuu 2021
• maaliskuu 2021
• helmikuu 2021
• tammikuu 2021
• joulukuu 2020
• marraskuu 2020
• syyskuu 2020
• elokuu 2020
• heinäkuu 2020
• kesäkuu 2020
• toukokuu 2020
• huhtikuu 2020
• maaliskuu 2020
• helmikuu 2020
• tammikuu 2020
• joulukuu 2019
• marraskuu 2019

---

Touchdown Etelämantereella?

30.4.2021 klo 23.59, kirjoittaja Teemu Öhman
Kategoriat: asteroidit , Etelämanner , Maa , Sferulit , Törmäykset

Euroopan avaruusjärjestössä (ESA) ja YK:n avaruusasioiden osastolla (UNOOSA, United Nations Office for Outer Space Affairs) pelattiin tällä viikolla kovilla panoksilla. Paino on sanalla ”pelattiin”, sillä tänään päättyi kahden vuoden välein järjestettävä Planetary Defense Conference, jossa harjoiteltiin, mitä tapahtuisi ja mitä tehtäisiin, jos asteroidin havaittaisiin olevan törmäyskurssilla Maan kanssa.

Asteroidien kokojen määritteleminen on hankalaa hommaa. Kun olin tätä blogitekstiä suunnittelemassa puolen viikon paikkeilla, kuvitteellisen törmäyksen harjoituksessa tutkijat arvelivat vääjäämättömästi Maata lähestyvän asteroidin halkaisijaksi mitä tahansa 30 metrin ja puolen kilometrin väliltä. Näin suuri epävarmuus tekee parhaan torjuntatavan valinnasta hyvin vaikeaa.

Kymmenien ja satojen metrien kokoluokka on planeetaanpuolustajien kannalta sikälikin ongelmallinen, ettemme järin hyvin tiedä, mitä sellaisen törmätessä oikeastaan tapahtuu. Emme tiedä sitäkään, kuinka usein osumia tulee.

Pienempien, lähinnä vain komeita tulipalloja ja hiljalleen maahan tömähtäviä meteoriitteja synnyttävien törmäysten tahti eli törmäysvuo voidaan määrittää suorista havainnoista. Isompien kappaleiden osumien yleisyyttä taas voidaan arvioida maapallon törmäyskraatterien lukumäärän pohjalta. Planeettamme aktiiviset geologiset prosessit tekevät ikävä kyllä parhaansa vaikeuttaakseen hommaa tuhoamalla ja peittämällä kraattereita erittäin tehokkaasti. Onneksi Kuun kraatterien ikien ja kokojen määrittäminen auttaa osaltaan asian ratkaisussa.

Kuukausi takaperin Suomessakin uutisoitiin mielenkiintoisesta Science Advances -verkkolehdessä julkaistusta tutkimuksesta, joka osaltaan auttaa ymmärtämään pienehköjen törmäysten olemusta.

Matthias van Ginneken ja Steven Goderis johtivat kansainvälistä geokemistien, geologien, meteoriittitutkijoiden ja törmäysmallintajien ryhmää, joka tutki Etelämantereelta löydettyjä sferuleja. Sferulit ovat pieniä, yleensä joidenkin satojen tai kymmenien mikrometrien läpimittaisia lasi- ja/tai mineraalipallosia, joita syntyy monenmoisissa kuumissa prosesseissa. Ihmiskunta on synnyttänyt niitä runsain mitoin esimerkiksi polttamalla ihan liian paljon hiiltä. Luonnossa niitä muodostuu mm. salamaniskujen ja eräiden tulivuorenpurkausten seurauksena, meteoroidien palaessa ilmakehässä meteoreina, sekä asteroiditörmäysten synnyttämissä sienipilvissä eli törmäyspluumeissa.¹

Van Ginnekenin ja Goderiksen ryhmän tutkimat sferulit löydettiin Walnumfjellet-nimiseltä vuorelta Kuningatar Maudin maalta itäiseltä Etelämantereelta. Toisin kuin voisi helposti kuvitella, sferuleita ei löydetty vanhasta mannerjäästä, vaan noin kuuden kilon maaperänäytteestä. Siitä saatiin eroteltua 17 kpl mustia, noin 100–400 µm:n läpimittaisia sferuleja, joista noin puolet muodostui kahden tai useamman sferulin klimpistä.

Tekstuureiltaan Walnumfjelletin sferulit muistuttivat tavallisia meteoroideista höyrystymällä ja sitten tiivistymällä syntyviä sferuleja. Sferuliklimppien suurta osuutta oli kuitenkin vaikea selittää. Meteoroidin höyrystyessä sen syöksyessä ilmakehän yläosien läpi meteoroidihöyry on nimittäin niin harvaa, että sferulien osuminen ja takertuminen toisiinsa on erittäin harvinaista.

Walnumfjelletin sferuleissa oli lisäksi eräitä kemiallisia eroja meteoroideista peräisin oleviin sferuleihin nähden. Walnumfjelletin sferulien koostumuksia tutkittaessa huomattiin, että ne muistuttavat ennemminkin törmäyspluumeista tiivistyviä oliviini- ja spinellikiteitä sisältäviä sferuleja, eli mikrokrystiittejä. Mikrokrystiitteihin verrattuna Walnumfjelletin sferuleissa oli kuitenkin poikkeuksellisen runsaasti törmänneestä kappaleesta peräisin olevaa ainesta. Tavallisissa mikrokrystiiteissä tämän taivaallisen aineksen pitoisuus laimenee lähes olemattomiin, koska törmäyspluumissa on reippaanlaisesti myös kohdekallioperästä peräisin olevaa tavanomaista kivihöyryä.

Etelämantereelta on aiemminkin saatu esiin melkoiset määrät sferuleja. Van Ginneken ja Goderis ovat itsekin löytäneet ja tutkineet niitä. Walnumfjelletin sferuleja aiempiin löytöihin vertaillessaan he huomasivat, että ne muistuttavat erittäin paljon Dome Concordian ja Dome Fujin jäätikkökairauksissa löydettyjä sferuleja. Niiden ikä on noin 430 000 vuotta. Walnumfjelletin sferulien ikää sen sijaan ei pystytty määrittämään, mutta alueen kallioperä on ollut paljastuneena noin 0,87–1,74 miljoonaa vuotta. Tämä ei ainakaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että kaikki kolme samanlaisten sferulien esiintymää ovat peräisin yhdestä ja samasta tapahtumasta.

Walnumfjelletin ja Concordian tutkimusaseman välimatka on kuitenkin noin 2700 km. Mikäli niiden alkuperä on sama, täytyy kyseessä olla jo kohtalaisen merkittävä törmäys, ei ainoastaan pieni paikallisia vaikutuksia aiheuttanut possahdus.

Eräs sferuleissa havaittu merkillisyys oli niiden happi-isotooppikoostumus. Se ei muistuttanut tavallisten kondriittisten kivimeteoriittien isotooppikoostumusta. Van Ginneken ja Goderis kollegoineen huomasivatkin, että mitattu happi-isotooppikoostumus selittyy vain siten, että törmänneen kappaleen aines on ollut vuorovaikutuksessa jään kanssa. Koska myöhempi rapautuminen ei havaintoja selitä, jäljelle jää vain törmäyksen yhteydessä tapahtunut materian sekoittuminen.

Normaalisti tällainen kohteen ja törmänneen kappaleen ainesten sekoittuminen vaatisi törmäyskraatteria. Van Ginnekenin ja Goderiksen ryhmä kuitenkin toteaa artikkelissaan, ettei Etelämantereen jäätiköiltä ole löydetty useiden satojen metrien läpimittaista kraatteria. Näin ollen heidän mukaansa jäätikköön syntynyt kraatteri ei kykene selittämään havaintoja.² Siten, jos heitä uskomme, ainoaksi mahdollisuudeksi jää ihan uudenlainen malli. Sitä tutkijaryhmä jostain syystä kutsuu amerikkalaisesta jalkapallosta tutulla termillä touchdown.

Touchdown-idean mukaan satametrinen koostumukseltaan kondriittinen asteroidi törmäsi Maan ilmakehään 45°:n kulmalla ja nopeudella 20 km/s. Se höyrystyi ilmakehässä kokonaan. Toisin kuin hieman pienemmissä törmäyksissä, esimerkiksi maineikkaan Tunguskan tapauksen kokoluokassa, asteroidihöyry kuitenkin törmäsi Etelämantereen jäätikön pintaan vielä lähes kosmisella nopeudella, noin 6–10 km/s. Hivenen sulassa tilassa ollutta ainestakin sisältäneen höyrysuihkun leveys oli suuri, lähes kertaluokkaa enemmän kuin itse alkuperäisellä asteroidilla. Suihkun tiheys oli kuitenkin liian pieni, ainoastaan noin 0,1–0,01 g/cm³, että se olisi kyennyt synnyttämään jäähän kraatteria. Se kuitenkin sulatti salamannopeasti noin 0,01 km³ jäätä.³

Tämän touchdownin seurauksena syntyi törmäyspluumi. Se oli sekoitus törmännyttä asteroidia, ilmaa ja Etelämantereen ikijäästä höyrystynyttä vettä. Muutamassa minuutissa se kohosi jopa noin 400 km:n korkeuteen. Tuossa vaiheessa sferulit olivat jo tiivistyneet. Sitten tämä jättimäinen törmäyspluumi romahti muodostaen tuhansien kilometrien läpimittaisen sferuleita sisältävän pilven, joka peitti Etelämantereen.

Van Ginneken ja Goderis kollegoineen arvioivat, että tämän kokoluokan törmäyksiä tapahtuisi kerran sadassatuhannessa vuodessa. He kuitenkin myöntävät, että iänmääritysten epävarmuuksien vuoksi Walnumfjelletin, Dome Concordian ja Dome Fujin sferulit voivat edustaa myös erillisiä pienempiä törmäystapahtumia. Pienehköjen kappaleiden törmäysvuon selvittämiseksi olisikin oleellista löytää keinoja määrittää sferulien ikiä huomattavasti aiempaa tarkemmin.

Jos kaikki kolme sferuliesiintymää ovat tosiaan peräisin yhdestä ja samasta törmäystapahtumasta, ja jos sellainen sattuisi tapahtumaan asuttujen alueiden kohdalla, olisi jälki karua. Se aiheuttaisi vakavaa tuhoa satojen kilometrien alueella. Pienehköjen asteroidien törmäykset ovat kuitenkin suurista luonnonmullistuksista ainoita, jotka ihmiskunta voisi halutessaan estää. Siksi tämän kokoluokan törmäysten perusteiden – kuten törmäysvuon ja törmäävän kappaleen kohtalon – selvittäminen olisi ensiarvoisen tärkeää.

Sferuliesiintymien löytäminen, tunnistaminen, ajoittaminen ja niiden synnyn ymmärtäminen ovat välttämättömiä askelia tässä työssä. Ajan myötä nämä askeleet kumuloituvat paremmiksi mahdollisuuksiksi suojella ihmiskuntaa turhan läheistä tuttavuutta tekeviltä asteroideilta.

---

¹”Törmäyspluumi” ei ole järin hyvä sana, mutta vakiintunutta suomenkielistä termiä ei ole. Pelkästä ”pluumista” puhuminen ei oikein sovi, sillä vaikka asiayhteydestä pitäisi käydä ilmi, mistä on kyse, lienee parempi välttää termiä, jolla on geologiassa jo hyvin vakiintunut Maan vaippakerrokseen liittyvä merkityksensä.

²Puhtaasti omana mielipiteenäni todettakoon, että tässä on yksi artikkelin kompastuskivi. Jos olisin jostain syystä ollut artikkelin esitarkastajana, olisin vaatinut edes jonkinmoista perustelua toteamukselle, jonka mukaan kraatteria ei jäätikköön ole syntynyt, koska sellaista ei ole löydetty. Ottaen huomioon, kuinka mitättömän pieni muutaman sadan metrin läpimittainen kraatteri on Etelämantereen pinta-alaan verrattuna ja kuinka heikosti Etelämanner edelleenkin tunnetaan, johtopäätös on mielestäni lievästi sanottuna kohtalaisen rohkea. Lisäksi jää on merkittävästi kiveä muovautuvampaa, joten 430 000 vuoden kuluessa jäätiköt ehtivät virrata, no, pitkästi. Tuona aikana kertyy myös lunta aikamoisen paljon. Voin toki olla täysin väärässäkin, mutta itseäni ainakin hämmästyttäisi todella kovasti, jos joku löytäisi jäätiköltä 430 000 vuotta vanhan kraatterin. Siksipä perinteisen kraatterimallin hylkääminen asiaa oikeastaan millään lailla perustelematta tuntuu varsin kummalliselta. Toki on kuitenkin niin, että ihan uudenlaista, tarttuvasti nimettyä mallia esittämällä saa artikkelin varmemmin julki Science Advancesin tyyppisessä lehdessä.

³Jenkkifutiksen touchdownissa ns. pallo viedään vastustajan maalialueelle. Varsin usein ns. pallo juntataan suurieleisesti ja voimalla kentän pintaan, minkä jälkeen poseerataan. Itselleni jäi hämäräksi, miksi Etelämantereen possahduksen selittävää hypoteesia kutsutaan touchdowniksi, koska siinä mitään ns. palloon verrattavaa kappaletta, siis asteroidia, nimenomaisesti ei juntata voimalla kentän tahi jäätikön pintaan. Vaikkapa lehmän – tai ehkä kuitenkin lohikäärmeen – henkäys olisi huomattavasti kuvaavampi nimi.

---

---

Donitsi kulhossa – Mitä konsentrisesti muokatut kraatterit ovat?

1.4.2021 klo 08.00, kirjoittaja Teemu Öhman
Kategoriat: Havaitseminen , Kraatterien morfologia , Kraatterit , Kuu , Törmäykset , Vulkanismi

”Kun olet nähnyt yhden kraatterin, olet nähnyt ne kaikki.” Suunnilleen näillä sanoilla aikoinaan naljaili Venuksen vulkanotektonisiin rakenteisiin ja Marsin muinaisiin uomiin erikoistunut työkaverini – ja jatkoi satojen Marsin kraatterien tuijottamista tutkimusprojektissamme.

Kuten tässäkin blogissa olen useaan kertaan todennut, törmäyskraatterit ovat aurinkokuntamme ylivoimaisesti tyypillisin ja tärkein pinnanmuoto. Niitä on nähty kaikilla tarkemmin tutkituilla kiinteäpintaisilla kappaleilla Jupiterin jatkuvasti aktiivista Io-kuuta lukuun ottamatta. Ne myös esiintyvät kaikissa mittakaavoissa tuhansien kilometrien läpimittaisista planeettaa järkyttäneistä törmäysaltaista paljain silmin näkymättömiin mikrokraattereihin saakka. Kiistatta tähän joukkoon mahtuu melko monta jokseenkin paljon toisiaan muistuttavaa peruskraatteria.

Klassisten malja- ja kompleksikraatterien lisäksi on kuitenkin olemassa myös hyvin omalaatuisen näköisiä kraattereita. Tällaiset harvinaisemmat tapaukset kertovat yleensä jotain mielenkiintoista alueen kallioperän rakenteesta, koostumuksesta, tai sitä myöhemmin muokanneista geologisista prosesseista.

Kraattereita niiden synnyn jälkeen muokanneet prosessit olivatkin mielessäni, kun aamuyöllä 23.3.2021 vietin laatuaikaa kaukoputkeni ääressä. Vajaata paria vuorokautta myöhemmin Jari Kankaanpäällä oli sama kohde, Hesiodus A. Jarin iltapuhteen tuloksena oli alla oleva upea kuva.

Hesiodus A on varsin pieni kraatteri, vain noin 14-kilometrinen. Se sijaitsee Mare Nubiumin eli Pilvien meren etelärannalla. Kuun komeimpien hautavajoamien joukkoon kuuluva yli 330 km pitkä Rima Hesiodus lienee seudun merkittävin nähtävyys. Katsomisen arvoisia ovat myös alueen rakopohjaiset kraatterit, eli kulmikas Hesiodus ja etenkin satakilometrinen Pitatus. Molempien pohjat ovat tummien mare-basalttien peitossa. Hesioduksen lounaisreunalla sijaitseva Hesiodus A tuppaa jäämään näiden suurempien kohteiden varjoon.

Hesiodus A on kuitenkin merkittävä kohde, sillä se on tunnetuin esimerkki erikoislaatuisesta pienten kraatterien ryhmästä. Niille ominaista on kraatterin sisäseinämän ja pohjan välissä oleva toinen, huomattavasti matalampi rengasrakenne. Hesiodus A:n tapauksessa tämän sisemmän renkaan halkaisija on noin 7 km. Hyvissä olosuhteissa ja parahultaisessa valaistuksessa sisemmän renkaan voi nähdä jo noin 11-senttisellä kaukoputkella, mutta kunnolla sitä pääsee katselemaan 15–20-senttisellä tai suuremmalla putkella silloin harvoin kun kelit sallivat.

Hesiodus A on sen verran pieni, ettei se vielä herättänyt 1800-luvun maineikkaiden ja tarkkasilmäisten saksalaisten ja englantilaisten kuuhavaitsijoiden mielenkiintoa. 1940-luvulla sen merkillinen muoto jo tunnettiin, mutta enemmälti siihen alettiin kiinnittää huomiota vasta kuuluotainten kuvien myötä 1960- ja 1970-luvuilla.

Jos Internetistä etsii tietoa Hesiodus A:sta, löytyy edelleenkin lukuisista paikoista väitteitä, joiden mukaan kyseessä olisi kraatteri, jossa kaksi törmäyskraatteria on syntynyt täsmälleen samalle kohdalle. Tästä ajatuksesta on liikkeellä ainakin kahta eri versiota. Toisen mukaan kyseessä on puhdas sattuma, eli törmäyksillä ei olisi mitään tekemistä toistensa kanssa. Toisessa mallissa taas Kuun vuorovesivoimat olisivat repineet Kuuta lähestyneen melko hauraan kappaleen kahteen osaan juuri ennen sen törmäämistä, jolloin palaset olisivat osuneet samaan kohtaan, mutta toinen hitusen myöhemmin kuin ensimmäinen.

Kumpikin kaksoistörmäysidean versio on virheellinen. On hivenen merkillistä, että ajatus elää niin sitkeästi edelleen, vaikka kuka tahansa voi erinomaisten luotainkuvien avulla todeta, ettei Hesiodus A:n sisempi rengasrakenne näytä ollenkaan törmäyskraatterin reunalta. Ennemminkin Hesiodus A muistuttaa isoa donitsia tai suomalaisemmin munkkirinkilää jälkiruokakipossa.

Hesiodus A ja muut kaltaisensa tunnetaan englanniksi yleensä nimellä concentric crater. Se on melkoisen onneton nimivalinta, koska sitä nimeä käytettiin alkujaan 1960-luvun lopulla aivan toisella mekanismilla kerrokselliseen kohteeseen syntyneistä kraattereista. Ne myös näyttävät varsin erilaisilta. Vakiintuneita suomenkielisiä  nimiä näille ei ole, mutta Hesiodus A:n kaltaisia kraattereita voisi kutsua vaikkapa konsentrisesti muokatuiksi kraattereiksi, sillä siitä niissä on kyse.

1970-luvulla ansioituneet kuututkijat Pete Schultz ja Chuck Wood olivat tahoillaan jo oikeilla jäljillä arvellessaan, että Hesiodus A ja muut sen kaltaiset kraatterit olisivat tuliperäisten voimien muokkaamia. Schultz arveli muiden mahdollisuuksien ohella, että kyseessä voisi kenties olla tuliperäinen tuhkarengas. Wood puolestaan esitti, että sisemmän renkaan olisi voinut aiheuttaa hyvin sitkeä tai erittäin hitaasti purkautunut laava. Wood myös laati luettelon 51:stä konsentrisesti muokatusta kraatterista.

Seuraavina vuosikymmeninä konsentrisesti muokattuja kraattereita tutkittiin aina silloin tällöin. Järin suosittu tutkimuskohde ne eivät kuitenkaan koskaan ole olleet, eikä lopullista selvyyttä niiden synnystä ja olemuksesta näissä tutkimuksissa saatu. Vuonna 2016 Havaijin yliopiston geofysiikan ja planetologian instituutissa työskentelevä David Trang kollegoineen julkaisi tähän mennessä kattavimman tutkimuksen Kuun konsentrisesti muokatuista kraattereista.¹ Se tarjoaa vastauksia moneen keskeisimpään kysymykseen.

Trang ja kumppanit löysivät Kuusta 114 konsentrisesti muokattua kraatteria. Niillä on viisi keskeistä ominaispiirrettä:

1. kraatterin reunan sisäpuolella oleva reunaan nähden konsentrinen harjanne
2. poikkeuksellisen vähäinen syvyys
3. sijainti lähellä mare-alueita tai pienempiä mare-läiskiä, mutta ei yleensä niiden keskellä
4. konsentrinen harjanne koostuu samasta materiaalista kuin ympäristö
5.  eratostheeninen tai sitä vanhempi, yleensä imbrinen ikä, ei koskaan kopernikaaninen

Tämän lisäksi konsentrisesti muokatut kraatterit ovat varsin pieniä. Suurin on halkaisijaltaan hieman alle 28 km, mutta useimmiten konsentrisesti muokatut kraatterit ovat alle 15-kilometrisiä. 80 % niistä on korkeintaan 60 km:n päässä jonkun mare-tasangon reunasta (eli meren rannasta). Monet esiintyvät lisäksi rakopohjaisten kraatterien sisällä tai lähistöllä. Esimerkiksi Humboldtista ja Lavoisierista löytyy oikein kauniit konsentrisesti muokatut kraatterit. Huomattavin poikkeus on 13-kilometrinen Pontanus E, joka sijaitsee syvällä kraatteroituneilla ylängöillä kaukana meristä.

Hyvä esimerkki konsentrisesti muokattujen kraatterien mataluudesta on lähes 11-kilometrinen Louville DA. Se sijaitsee aivan liki seitsenkilometrisen Louville D:n vieressä. Alkujaan Louville DA:n olisi pitänyt olla yli 700 m syvempi kuin Louville D. Sen sijaan se on noin kilometrin matalampi. Tällainen ero ei mitenkään selity pelkästään sillä, että Louville DA on kraattereista vanhempi. Jonkin prosessin on täytynyt nostaa kraatterin pohjaa, mutta jättää sen reuna rauhaan.

Trangin ja kollegoiden tutkimuksessa konsentrisesti muokatut kraatterit jaettiin kolmeen luokkaan konsentrisen harjanteen muodon mukaan. Tyypillisin on Hesiodus A:n tapainen donitsimainen, tasainen rengas emäkraatterin pohjalla. Harjanteen ja emäkraatterin sisäseinämän välissä on v-muotoinen laakso. Tämä tyyppi sai nimen toroid. Bulbous-tyyppi on muutoin edellisen kaltainen, mutta kraatterin keskeltä harjanteen poikki ulottuu säteittäisiä painanteita.

Kolmannessa, meniscus-tyypissä ei ole donitsimaista rinkulaa. Sen sijaan tällainen kraatteri näyttää siltä, että isomman kulhon sisään on laitettu pienempi, hyvin laakea kulho. Suomenkielisiä nimiä eri tyypeille ei ole, joten niitä voi paremman puutteessa kutsua sujuvasti vaikka T-, B- ja M-tyypin konsentrisesti muokatuiksi kraattereiksi.

Joillain kraattereilla konsentrisia harjanteita on yhden sijaan kaksi. Tällaisia ovat vaikkapa Louville DA ja Gruithuisen K. Molemmilla renkaat ovat myös eri tyyppejä. Louville DA:lla ulompi on lähinnä  M-tyyppiä, sisempi B-tyyppiä. Gruithuisen K:lla ulompi on B-tyyppiä, mutta Gruithuisen K kuitenkin luokitellaan sisemmän harjanteen perusteella T-tyypin kraatteriksi.

Trangin vetämän tutkimuksen perusteella ainoa mekanismi, joka pystyy selittämään kaikki havaitut piirteet, on magmaattinen intruusio. Heidän mallinsa mukaan kraatterin pohjan alapuolisia rakoja pitkin kohosi magmaa. Se ei kuitenkaan päässyt purkautumaan laavana pinnalle asti, vaan ainoastaan kohotti kraatterin pohjaa. Konsentrisesti muokkautuneita kraattereita ei esiinny merten keskiosissa, koska siellä mahdollisesti syntyneet kraatterit hautautuivat myöhempien mare-basalttien alle.

Konsentrisesti muokatut kraatterit ja rakopohjaiset kraatterit ovat Trangin ryhmän mukaan hyvin läheistä sukua toisilleen. Molemmat syntyvät magmaattisen intruusion pullistaessa kraatterin pohjaa. Alle 15-kilometriset maljakraatterit muuttuivat konsentrisesti muokatuiksi, mutta yli 15-kilometrisistä kompleksikraattereista tuli rakopohjaisia kraattereita.

Eräs ilmeinen asia, johon ei Trangin tutkimuksessa suoranaisesti otettu kantaa, on konsentrisesti muokattujen kraatterien harjanteen muoto ja sijainti. Miksi magmaintruusio siis synnyttää maljakraattereissa munkkirinkilän, mutta kompleksikraattereissa keskeltä pömpöttävän rakopohjaisen kraatterin? Yksi mahdollisuus renkaan synnyksi saattaisi liittyä siihen, että kraatterin pohjalla sijaitseva törmäyssulakivestä koostuva linssi on paksuimmillaan kraatterin keskellä. Se voisi muodostaa alta työntyvälle magmalle läpitunkemattoman esteen. Pohjan taittuessa kraatterin sisäseinämäksi törmäyssula ohenee ja lopulta katoaa, mahdollistaen magman kohoamisen lähemmäksi pintaa ja sen myötä rengasmaisesti kohoavan pohjan synnyn. Muitakin mahdollisuuksia renkaan muodostumiselle varmasti on. Syitä eri tyyppisten konsentristen harjanteiden synnyllekään ei toistaiseksi tiedetä.

Konsentrisesti muokatut kraatterit ovat siis Kuussa harvinainen ja kiehtova törmäyskraatterityyppi. Mielenkiintoista on, että toistaiseksi varmoja tapauksia ei tunneta mistään muualta kuin Kuusta. Marsista ei vastaavia ole tiettävästi löydetty, ja Merkuriuksen pinnalta Trangin ryhmä löysi alustavissa etsinnöissään yhden(!) kandidaatin. Tarkemmissa tutkimuksissa niitä toki voi löytyä lisääkin, mutta vaikuttaa kuitenkin hyvin vahvasti siltä, että ne ovat leimallisesti juuri Kuussa ja nimenomaan sen lähipuolella esiintyvä kraatterityyppi. Tässäkin mielessä meitä Maan asukkaita on lykästänyt.

Kuuhavaitsijan kannalta Hesiodus A on varmastikin helpoin konsentrisesti muokattu kraatteri, mutta muitakin on tarjolla. Hesiodus A:n länsipuolella Palus Epidemiarumissa eli Kulkutautien suolla oleva Marth kuuluu näistä helpoimmin havaittaviin. Se on sikälikin kiehtova tapaus, että se rikkoo yhtä konsentrisesti muokattujen kraatterien pääsääntöä vastaan: se koostuu ylänköaineksesta, kun ympärillä on mare-basaltteja. Tässä ei kuitenkaan ole mitään varsinaisesti kummallista, sillä suolla basaltit ovat niin ohuita, että kraatteri syntyi lähes kokonaan basalttien alla oleviin ylänköaineksen vaaleisiin kiviin.

Jos siis Kuun katseleminen kiinnostaa, käytössä on mielellään pikkuruista hieman suurempi kaukoputki, ja kaipaa vähän eksoottisempia havaintokohteita, voi vaihtelun vuoksi yrittää konsentrisesti muokattujen kraatterien havaitsemista. Konsentristen harjanteiden näkemisessä omin silmin tai niiden kuvaamisessa riittää nimittäin haastetta hieman enemmänkin Kuuta havainneille. Kannattaa käyttää loppukevään kirkkaat yöt hyväksi ja ainakin kokeilla.

---

¹Trang kollegoineen käyttää nimitystä concentric crater, kuten valtaosa muistakin tällaisia Kuun kraattereita tutkivista tieteilijöistä. Maan ja Marsin kraattereiden tutkijat kuitenkin käyttävät yleensä alkuperäistä terminologiaa, jonka mukaan concentric crater muodostuu välittömästi kraatterin syntyessä kerroksellisen kohteen vaikutuksesta.

---

Kiitokset Jari Kankaanpäälle kuvaluvasta ja Jari Kuulalle Pontanus E -muistutuksesta.

Tämä juttu ilmestyy parilla–kolmella lisäkuvalla höystettynä myös Hieman Kuusta -blogissani.