Arkisto


Avaruus laskeutuu kämmenelle

18.12.2014 klo 16.31, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

Kävin kertomassa joitain viikkoja sitten Ursan toiminnasta eräässä tapahtumassa. Etukäteen oli pyydetty, että kertoisin jotain myös siitä, mikä ihmisiä avaruudessa oikein kiinnostaa.

Kerroin, että pilvetön yötaivas on oikeastaan ikkuna maailmankaikkeuteen, joka avautuu öisin, kun Auringon valo ei enää kimpoile ilmakehässä ja tee taivaasta lähes läpitunkemattoman sinistä. Missään ei näe niin kauas kuin yötaivaan alla. Meillä on arkielämämme täällä katutasossa, mutta tuolla ylhäällä on aivan kaikki loput tästä typerryttävän monimuotoisesta ja ihmeellisestä maailmankaikkeudestamme.

Aloin kaivella taskuani. ”Joitain vuosia sitten Pohjois-Afrikkaan putosi avaruudesta pieni kivi. Kun sitä tutkittiin tarkemmin, huomattiin, että se oli samanlaista materiaalia kuin astronauttien Kuusta tuomat näytteet. Se pieni kivi oli peräisin Kuusta. Se oli sinkoutunut avaruuteen kun Kuuhun oli osunut meteoriitti, ja nyt se oli päätynyt maapallolle.”

Vedin esiin pienen muovirasian. ”Tässä on pieni pala siitä kivestä. Tässä on palanen Kuuta.” Näytin rasiaa yleisölle, jossa silmät olivat jo alkaneet pyöristyä lupaavasti. ”Te saatte kohta pitää tätä kädessä.” Katsoin yleisön ilmeitä, alkoi hymyilyttää. ”Ja se, mitä te tunnette nyt, on se syy miksi avaruus kiinnostaa ihmisiä.”

 —

Allende

Kappale Allendeen pudonnutta meteoriittia. Sen vaaleat jyväset sisältävät runsaasti kalsiumia ja alumiinia, ja niiden uskotaan tiivistyneen ensimmäisinä valtavasta kaasu- ja pölykiekosta nuoren Auringon ympärillä 4,5673 miljardia vuotta sitten. Maapallo muodostui samasta kiekosta noin 30 miljoonaa vuotta myöhemmin.

Vähän aiemmin, ennen kuin meteoriittikokoelmastamme löytyi Kuuta, vierailin eräällä alakoululla pitämässä työpajoja Maan ja Auringon välisestä etäisyydestä. Otin varmuuden vuoksi mukaan vielä palan erästä toista meteoriittia, jos keskustelu tyrehtyisi ennen aikojaan.

No, näinhän välillä kävikin. Laitoin kiven kiertämään luokkaan ja vastailin lasten kysymyksiin.

Se mitä en ollut odottanut oli se, että lähes poikkeuksetta tenavat hieroivat kilvan kiveä neniinsä ja nuuskivat sitä niin että tuhisi. Meteoriitti oli selvästi menestys (joskin sain aivan kosmisen flunssan* käsiteltyäni sitä myöhemmin).

Koululaisten nenissä kiertänyt meteoriitti oli osa Allenden kylän lähelle Meksikoon vuonna 1969 pudonnutta hiilikondriittia. Jotkut tämän tyypin meteoriiteista – kuten tämäkin – sisältävät erittäin muinaista, muuttumatonta materiaalia ajalta, jolloin planeettoja ei vielä ollut. Allenden meteoriitti on pullopostia ajalta ennen maapalloa.

 —

Maastoon pudonnut meteoriitti on saatava äkkiä talteen, ennen kuin sen sisältämä kemia turmeltuu Maan biosfäärissä. Se on arvokasta ja tärkeää työtä, ja siitä poikii mahdottoman mielenkiintoista tutkimusta.

Mutta luvan kanssa näpelöitävien meteoriittien taika on aivan uskomaton. Avaruus laskeutuu kädelle, saavuttamaton saavutetaan. Sanat loppuvat ja tajunta räjähtää.

Veikkaan, että monet aikuisetkin mielellään haistelisivat niitä ja hieroisivat neniinsä – jos kehtaisivat – saadakseen yhden aistin lisää kontaktissa tähän ihmeelliseen kimpaleeseen kokonaista vierasta maailmaa.

 

Toivotan omasta puolestani rauhallisia ja antoisia vuodenvaihteen juhlia kaikille!

 

* Meteoriitit ovat sinänsä turvallisia niin koululaisten kuin tiedottajien käsiteltäviksi – kaikki meteoriiteista toistaiseksi löydetyt mikrobit ovat peräisin maanpäällisistä lähteistä.

9 kommenttia “Avaruus laskeutuu kämmenelle”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Näyttää kuvasta kuin olisi kokonaan ympäriltä mustunutta – siis meteoriitin ulkopintaa. Siten kappale pituussuunnassa ollut kenties samaa kokoa kuin näkyvä leveyspintakin – mikäli ei ole isomman kappaleen lohkeamasta.
    Siitä (tai jostain vähempiarvoisesta meteoriitista) saisi vielä enempi tietoa esille mikäli sahauttaisi esim. neljään osaan ja sahaussivut hioisi. Työstövaiheista tulisi myös kuvattuna opetusmateriaalia ja kertynyt pölykin kelpaisi uudelleen tarkemmin tutkittavaksi.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Allenden meteoriitti räjähti ilmassa ja tuhansissa sen kappaleissa on sulamiskuori. Allende on yksi maailman parhaiten tutkituista meteoriiteista (ja tutkittavaa materiaalia on ollut tonneittain), ja sitä on tutkittu aina sen putoamisesta lähtien. En ole varma miten monella eri tavalla Allendea on tutkittu, mutta eiköhän myös sen pölyä ole analysoitu. Opetusvideoista en tiedä.

      1. Lasse Reunanen sanoo:

        Ehdotukseni olikin suomalaisten tutkittavaksi, josta ei mainintoja ollut. Eikä Suomesta löydettyjen meteoriittienkaan tarkempia tutkimuksia kenties viime vuosina ollut. Alkaa käytännön kokemus jäädä oppikirjatasolle ja harrastajien kokoelmien kartuttamiseen mikäli ei uusia näkökulmia avata.

  2. Rami sanoo:

    Disclaimeri lopussa oli loistava:)

    Hyvää saturnaliaa!

  3. Ihmettelijä sanoo:

    Mitä tekemistä avaruudella on meteoriitin kanssa?

    Muuta kuin se että meteoriitti liikkuu avaruudessa?

    Meteoriitin voi antaa pudota kämmenelle koska se liikkuu avaruudessa jossa myös käsi liikkuu.

    Avaruus ei liiku mistään minnekään, eikä se siksi voi laskeutua kämmenelle.

    Käsi ja kämmen liikkuvat avaruudessa ja se avaruus, jossa kaikki konkreettisesti olemassa oleva liikkuu, ei itse liiku, eikä muutenkaan muutu millään tavalla.

    Joku ehkä ajattelee että saivartelen turhaan otsikosta, mutta miksi ihmeessä sotkea käsitteitä yhtään enempää, kun aikaisemmat sukupolvet ovat jo ennättäneet sotkea avaruuden aineelliseen muutokseen kykeneväksi?

    Ja mitä se sellainen avaruus ylipäätään edes on, joka kykenee samalla tavalla muutokseen kuin aine?

    Anataisitte sen avaruuden olla vain se tila jossa kaikki konkreettisesti olemassa oleva liikkuu, niin ettei se avaruus moiseen itse kykene!

    1. Suomen kielessä sanalla avaruus on useita merkityksiä. Monissa kielissä näitä on eroteltu, esimerkiksi virossa ruum on avaruus, tila, huone ja kosmos on avaruus, maailmankaikkeus. Selvästikin Anne puhui tässä kosmosest.

  4. Anne Liljestrom sanoo:

    Ihmettelijä: Itse ajattelin kirjoittaessani avaruutta käsitteenä, joka muuttuu konkreettisemmaksi kun saa käteensä jotakin, mikä normaalisti liikkuu vain maapallon ilmakehän ulkopuolella ja jota ei normaalisti voi koskettaa. Avaruudella ei tässä tekstissä tarkoiteta kolmiulotteista tilaa yleensä. Blogissani käsitellään tiedettä, mutta luovan kirjoittamisen keinoin, jolloin toisinaan käytän taitelijan vapautta tällaisella tavalla, tyypillisesti otsikossa.

    1. Ihmettelijä sanoo:

      Ok, taiteilijan vapaus rules!

      Kiitos että annoit viestini työntyä esiin muidenkin luettavaksi.

      Halusin itsekin yrittää käyttää sananvapauttani ja työntää esiin oman ajatukseni siitä ettei se avaruus ehkä sittenkään laajene, kaareudu tai omaa ylimääräisi tilaulottuvuuksia, vaan että se ehkä sittenkin on vain ikuinen ja ääretön tila joka on ei yhtään mitään!

      Olen näet täysin vakuuttunut että kaikki ilmiöt voidaan selittää ilman laajenevaa ja kaareutuvaa avaruutta!

      1. Anne Liljestrom sanoo:

        Hei Ihmettelijä,

        kommenttisi on ok, mutta jätetään keskustelu asiasta tähän, jooko? Omien vaihtoehtoisten teorioiden esittämiselle on monia hyviä foorumeita, mutta Ursan blogit eivät ole yksi niistä. Ursan tehtävä on tuoda julki tiedeyhteisön hyväksymiä teorioita. Me emme tee itse tämäntyyppistä tutkimusta emmekä siis voi ottaa kantaa yksityishenkilöiden omiin teorioihin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Elämän merkit avaruudessa

19.11.2014 klo 16.26, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

67P/Churyumov-Gerasimenko Rosetta-luotaimen kuvaamana 32 kilometrin korkeudelta. Kuva Euroopan avaruusjärjestö ESA

Viime viikolla Euroopan avaruusjärjestön pikkuinen Philae-laskeutuja piti meitä jännityksessä taistellessaan auringonvalosta komeetan pinnan pimennossa. Philaen akut eivät lopulta saaneet ladattua itseään riittävästi, ja laskeutuja asettui lepotilaan. Ennen tätä se kuitenkin ennätti tehdä koko liudan kokeita ja lähettää tutkimukset Maahan analysoitaviksi Rosetta-emoluotaimen välityksellä.

Nyt ensimmäisiä alustavia tuloksia on ennätetty saada. Kansainvälistä huomiota on herättänyt erityisesti tieto siitä, että COSAC-instrumentti nuuskutteli komeetan harvaa kaasukehää laskeutumisen jälkeen, ja löysi pinnan läheisyydestä orgaanisia molekyylejä.

Asian uutisoinnissa on monin paikoin lähtenyt mopo hiukan käsistä, ja asia on esitetty jopa siten, että komeetan pinnalta olisi löydetty merkkejä elämästä. Osa kotimaisista uutislähteistä on tyytynyt puhumaan ”eloperäisistä” molekyyleistä tai yhdisteistä.

Eloperäisyys viittaa harhaanjohtavasti johonkin, mikä on peräisin elollisista olennoista. Pikemminkin asia on toisin päin: elolliset olennot ovat peräisin orgaanisista molekyyleistä.

Orgaaniset yhdisteet ovat molekyylejä, jotka sisältävät sidoksia hiiliatomien välillä. Hiukan (turhankin paljon) yksinkertaistaen voisi sanoa, että ne ovat ihan vaan yhdisteitä, joissa on hiiltä.

On totta, että kaikki elämä mitä tunnemme perustuu näihin yhdisteisiin. Orgaanisia yhdisteitä tuotetaan kuitenkin myös monissa ei-elollisissa prosesseissa. Niitä löytyy vaikkapa tähtienvälisistä pilvistä. Kaikkein yksinkertaisimpia orgaanisia molekyylejä ovat hiilivedyt kuten etaani ja metaani, joita esiintyy suurina järvinä esimerkiksi Saturnuksen Titan-kuun pinnalla. Muovit on tehty orgaanisista yhdisteistä, samaten vaikkapa vaatteissa käytetyt keinokuidut akryyli ja polyesteri.

Suuri osa Maan vedestä näyttää tulleen planeetallemme komeettatörmäyksissä, ja jos komeettojen mukana olisi tullut vielä orgaanisia molekyylejäkin, Maan elämä olisi voinut ehkä käynnistyä ripeämmin. Yksi Rosettan ja Philaen tavoitteista onkin tutkia juuri tätä asiaa. On mahtavaa, että orgaanisia molekyylejä nyt löytyi, mutta suuresta yllätyksestä ei ole kyse — ainakaan ennen kuin tiedämme, millaisia orgaanisia molekyylejä komeetta tarkalleen ottaen kantaa. Aminohapot olisivat esimerkiksi hyvin kiinnostavia. Siitä huolimatta, että niitäkin on jo löydetty komeetalta. Nasan Stardust-luotain bongasi glysiiniä komeetta Wild 2:n ympärilleen syytämästä materiaalista ohittaessaan sen vuonna 2003.

Tulosten analysointi on vasta alussa, on kiinnostavaa ja palkitsevaa kuulla, mitä Philaen ja Rosettan tutkimukset vielä paljastavatkaan. Elämää ne silti tuskin löytävät.

5 kommenttia “Elämän merkit avaruudessa”

  1. Erkki Ruppa sanoo:

    Toivottavasti jo seuraavaan Tähdet ja avaruus-lehden numeroon saadaan alustavia tietoja Philean löydöksistä tiedemies/nainen-tasoisen kommentaattorin kynästä!

  2. EK sanoo:

    Julkaiseeko ESA keräämänsä raakadatan riippumattomien tutkimusryhmien analysoitavaksi?

    Muuten, 67p näyttää varsin kiviseltä ja kuivalta. Myös mainitsemasi Wild 2 näytti kuvien perusteella olevan kivinen kappale. Vaikuttaa kuitenkin siltä että ”likainen lumipallo”-teoria (vai pitäisikö sanoa hypoteesi) on vielä varsin suosittu.

  3. Anne Liljestrom sanoo:

    EK: 67P on pinnaltaan pölyinen, ja pölykerroksen on päätelty olevan Philaen laskeutumispaikalla 10 – 20 cm paksu. Tätä syvemmällä on kovemman jään kerros, ja sen alla taas huokoisampaa jäätä — toki sekoittuneena pölyyn. Vesijäätä komeetoissa tiedetään olevan runsaasti jo siksikin, että aktivoituessaan Auringon lähellä ne hönkivät avaruuteen runsaasti vesihöyryä.

    Ei ole ehkä yllättävää, että etenkään lyhytperiodisten komeettojen (kuten 67P ja Wild 2) pinnat ovat pölyisiä — ne ovat aktivoituneet jo useita kertoja ja menettäneet jo runsaasti pintaa lähinnä olevista kerroksistaan vesijäätä (ja muista aineista muodostunutta jäätä).

  4. Timo Suvanto sanoo:

    Erkki Ruppa voisi määritellä vähän tarkemmin, millaisen tiedemies/nainen-tason hän toivoisi Philean (ei Philean) löydyksistä kirjoittavalla olevan. Näin diletantit ymmärtäisivät jättää tämän aiheen kommentoinnin väliin.

  5. Timo Suvanto sanoo:

    Tarkennuksena, että diletanteilla tarkoitin lähinnä itseni kaltaisia, jotka eivät osaa kirjoittaa edes Philaen nimeä oikein. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista

7.11.2014 klo 15.49, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Eletään syvää syksyä. Itselläni tähän vuodenaikaan kuuluu vierailu Helsingin yliopistolle luennoimaan matemaattis-luonnontieteellisille jatko-opiskelijoille siitä, miten omasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa yleistajuisesti – ja miksi se on niin tavattoman tärkeää. Tällä kerralla kuulijakunnasta irtosi niin hyvä ja tärkeä kysymys, että huomaan pohtivani sitä edelleen.

Olin juuri esitellyt Euroopan parlamentin vuonna 2013 teettämän tutkimuksen tuloksia. Siinä kartoitettiin kaikkien jäsenmaiden kansalaisten suhtautumista tieteeseen, teknologiaan ja tutkimuksen eettisyyteen. Tieteen tiedotus teettää Suomessa vähän vastaavaa kyselyä nimeltä Tiedebarometri, mutta koska kuulijat olivat pitkälti ulkomaalaisia, päätin ottaa kansainvälisemmän lähestymistavan.

Kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia. Eurooppalaiset keskimäärin eivät koe olevansa kovinkaan hyvin perillä tieteen ja teknologian kehityksestä. Asenne tutkimusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Enemmistö tutkimukseen osallistuneista myös ilmoitti olevansa kiinnostuneita tieteen ja teknologian kehityksestä. Parhaaksi tietolähteeksi eurooppalaiset nimesivät tutkijat niin yliopistoissa kuin yksityisissä firmoissa. Esimerkiksi toimittajat hävisivät tämän kisan kevyesti.

Heiluttelin nuorille tutkijoille kulmakarvojani merkitsevästi – katsokaa nyt, Eurooppa haluaa kuulla tutkimuksestanne. Yksi kuulijoista huomautti tähän, että kovin usein silti tuntuu siltä, etteivät ihmiset halua kuunnella tutkijoita. Ja sitten eturivissä nousi käsi:

”Mitä mieltä itse olet, kenen vastuulla on se, että ihmiset sitten kiinnostuisivat tutkimuksesta ja sen vaikutuksesta arkielämään? Onko se tutkijan, median vai suuren yleisön tehtävä?”

Taisin vastata hädissäni kutakuinkin, että se on kaikkien vastuulla. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kysymys kaipaa lisää pureskelua.

 

Suuri yleisö – kansa – sinä, minä, naapuri – olemme niitä tyyppejä, jotka teemme päivittäin valintoja siitä miten elää, rokotammeko lapsemme, syömmekö lihaa, hommaammeko sähköauton vai katumaasturin, äänestämmekö ehdokasta joka ei pidä ilmastonmuutosta todellisena ongelmana. Me ja viimeistään lapsemme joutuvat elämään näiden valintojen kanssa. Isoista, yhteisistä asioista päätettäessä ei nyt kerta kaikkiaan pitäisi edetä puhtaalla fiilispohjalla. Jos tietoa on saatavilla, olisi vastuutonta olla tutustumatta siihen.

Siitä, että tietoa on todella tarjolla, on pitkälti vastuussa media. Tiedeuutisia ja taustaa selvittäviä pidempiä juttuja on tehtävä, ja niiden olisi syytä olla laadukkaita ja helppotajuisia.

Kinkkisempi kysymys liittyy siihen, miten tiedeuutiset erottuvat positiivisella tavalla nykyisestä, usein viihteellisestä uutismassasta. Toimittajat tietävät, että hyviä tarinoita luetaan mielellään, ja innostavat otsikot houkuttavat syventymään aiheeseen. Toisaalta tutkimuksista ei tulisi kaivaa uutiseksi pelkästään sitä yhtä kummallista sivujuonnetta, eikä tiedettä ja niin kutsuttuja pseudotieteitä tulisi sekoittaa keskenään. Eikä valtavirrasta poikkeavista tutkimustuloksista ihan oikeasti tarvitse uutisoida tasapuolisesti niiden tulosten kanssa, joiden takana seisoo 95 % tutkijoista.

Monia tieteellisiä artikkeleita kykeni seuraamaan ilman alan yliopistokoulutusta vielä satakunta vuotta sitten. Nyt moni tieteenala on edennyt niin pitkälle, että tajutakseen niiden viimeisimpiä käänteitä tulisi tuntea hulvattomat määrät aiempaa tutkimusta. Suuret linjat ovat jo selvillä, nyt ihmetellään yksityiskohtia. Tieteellisestä tekstistä on tullut pirullisen vaikeaselkoista.

Tutkija on oman älyllisen kirstunsa avaimenhaltija. Toimittaja tai perusjampat ja -jampattaret eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää vaikean asian oleellista pointtia omin voimin. On tärkeää, että tutkija on motivoitunut kertomaan tutkimuksestaan kansantajuisesti. On myös oleellista, että tutkija osaa kertoa siitä kansantajuisesti.

Hyväksi kirjoittajaksi ei opita yhdellä luennolla, ihan samalla tavoin kuin hyväksi tutkijaksi ei opita lukaisemalla pari tiedeartikkelia. Harvoja taitoja voi oppia nopeasti, vaan ne vaativat pitkää harjoittelua, perehtymistä ja erehtymistä. Ennen luentoani opiskelijat palauttivat harjoitustyönä omasta tutkimuksestaan kirjoittamansa tiedeuutisen. Olen melkoisen varma siitä, että sujuvimmin tehtävästä suoriutuneet eivät suinkaan kirjoittaneet yleistajuista tekstiä ensimmäistä kertaa elämässään.

 

Kaikista tutkijoista ei tietenkään tule uusia eskovaltaojia ja syksyräsäsiä.

Olisi kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, että ne muutamat kyvykkäät ja halukkaat tutkijat saisivat myös tutkimuslaitoksen puolesta tukea ja mahdollisuuksia tehdä kansantajuistustyötä.

Sillä kuten Carl Sagan kirjoitti teoksessaan The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark

We have arranged a global civilization in which most crucial elements profoundly depend on science and technology.

We have also arranged things so that almost no one understands science and technology. This is a prescription for disaster.

We might get away with it for a while, but sooner or later this combustible mixture of ignorance and power is going to blow up in our faces.

 

Otetaan selvää.

 

Euroopan parlamentin selvitys jäsenmaiden asenteista: Responsible Research and Innovation (RRI), Science and Technology (ref. 401), pelkkä Suomen osuus (pdf)

Yksi kommentti “Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Kysymykseen – ”kenen vastuulla — tehtävä”… Olisi oleellisempaa pohtia kenen valinnassa, sillä tieteen ja tutkimuksen kysymyksenasettelu pitkälti suuntaa kiinnostusta ja ihmisten mahdollisuuksia…
    ”Me ja viimeistään lapsemme”… tekstissä yleinen kärjistys, jossa lapset ymmärretään normina. Ihmisten sukupuussa kuitenkin runsaasti katkenneita sukuja ja sukuhaaroja joissa jälkikasvu estynyt tai kuollut pois. ”Lapsemme” ovatkin usein sen tavoitteensa jo saavuttaneiden toteamus – eikä siinä ole mukana koko yhteisön yhtäläinen perimä. Tutkijat siis vähemmän ovat tuoneet esille näitä ”lastemme” jakaumia…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Suurten tunteiden Pluto

3.10.2014 klo 13.27, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Pluto. Se tunnettiin kaukaisimpana ja pienimpänä planeettanamme vuodesta 1930 vuoteen 2006, jolloin se määriteltiin kääpiöplaneetaksi Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin IAU:n toimesta. Aikaa on ehtinyt vierähtää jo kahdeksan vuotta, mutta Pluton planeettastatuksesta kiistellään edelleen.

Joitain tuoreita uutisotsikkoja vilkuilemalla voisi jopa kuvitella, että asiassa oltaisiin ottamassa pakkia ja Plutoa oltaisiin palauttamassa planeettojen joukkoon. Näiden otsikoiden taustalla on Harvard-Smithsonianin astrofysiikan keskuksen CfA:n järjestämä leikkimielinen yleisöluentoväittely aiheesta. Noin satapäinen yleisö äänesti Pluton takaisin planeetaksi väittelyn jälkeen. (Linkki reilun tunnin mittaiseen videoon löytyy tämän tekstin lopusta.)

Toki Harvard on maineikas yliopisto ja CfA arvostettu laitos, mutta asialla ei ole juurikaan enempää painoarvoa kuin jos jotain vastaavaa järjestettäisiin Ursan esitelmätilaisuudessa. (Tosin silloin uutinen ei ehkä breikkaisi ihan näin kansainvälisesti.)

Miksi asiasta väännetään edelleen kättä? Onko asiassa jotain epäselvyyksiä? Osa tähtitieteilijöistä on ollut alusta asti sitä mieltä että Pluto on planeetta, sanoo IAU mitä hyvänsä — siinä ei ole mitään uutisarvoista.

CfA:n yleisöluentoja isännöivä tiedeviestinnän monitoimimies David Aguilar ihmetteli väittelyn alustuksessa, miksi galaksin tunnistaa galaksiksi ja tähden tähdeksi, mutta planeetta on mukamas niin hankala asia. No, havaintoaineiston karttuessa näitäkin käsitteitä on jouduttu puntaroimaan. Jos pienen galaksin massainen kohde koostuu pääasiassa pimeästä aineesta ja siellä on vain muutamia naurettavan himmeitä tähtiä, onko se galaksi, vai jotain muuta? Ruskeat kääpiöt taas ovat kummia otuksia jossain tähtien ja planeettojen välimaastossa. Tähdet muodostuvat yhdellä tavalla ja planeetat ilmeisesti toisella, mutta joistain ruskeista kääpiöistä ei voi suoralta kädeltä sanoa, kumpaa sorttia ne nyt ovat.

Havainnot muuttavat käsitystämme asioista. Kun ihminen alkoi tajuta jotain avaruudesta ja sen kohteista, havaintovälineet olivat nykystandardeilla rääpäleitä. Ammoin Aurinkoa ja Kuutakin pidettiin planeettoina. Vähitellen ymmärryksemme kasvoi, ja taivaan valoja voitiin ryhtyä luokittelemaan aina vain tarkemmin.

Neptunuksen radan takana kiertää vallan hulvaton määrä kivestä ja jäästä muodostunutta lohkaretta ja palleroa. Ne ovat kaukana, pienehköjä, ja siksi himmeitä. Niitä on ollut vaikeaa havaita. Yksi näistä kohteista on Pluto.

Vuonna 2006 alkoi olla ilmeistä, että Pluto oli vain yksi Neptunuksen takainen pallero muiden joukossa — melko suurikokoinen, mutta samanlaisella radalla. Otettaisiinko kaikki aurinkokunnan ulkolaidoilta löytyneet, Aurinkoa kiertävät pyöreät kohteet planeettojen joukkoon, vai olisivatko ne ihan vaan Kuiperin vyöhykkeen ja Hajanaisen kiekon kohteita siinä missä muutkin sikäläiset kappaleet?

Myönnän — itse olen kovasti sitä mieltä, että Pluto on kääpiöplaneetta. Se on Kuiperin vyöhykkeen kappale ja yksi niin kutsutuista plutiinoista, joiden kiertoaika on omalla tavallaan lukkiutunut Neptunuksen liikkeeseen. Pluto ei siis ”dominoi painovoimallaan ratansa ympäristöä”, kuten IAU:n vuoden 2006 planeettamääritelmä edllyttää. Pluto on hyvin soikealla radalla, ja sen ratataso on kallellaan planeettojen ratatasoon nähden. Se ei näytä kuuluvan planeettojen joukkoon. Se on jotain muuta.

Minun on vaikea keksiä järkeen perustuvia syitä sille, miksi olisi valtavan tärkeää, että Pluto on planeetta. Siellä se on edelleen, ei sille ole käynyt kuinkaan, kutsummepa sitä millä nimellä hyvänsä. Onko Aurinko todella himmeämpi ja ruoka vähemmän maukasta maailmassa, jossa Pluto ei ole planeetta? Kasvavatko lapsemme kieroon, jos heillä ei olekaan koulussa opeteltavana yhdeksän planeetan nimeä? Onko yksi Pluto-väittelijöistä, tähtitieteilijä ja tiedehistorioitsija Owen Gingerich oikeassa sanoessaan, että ’planeetta’ on kulttuurin määrittämä sana, jonka merkitystä IAU:n ei olisi sopinut alkaa käpälöimään? Onko Pluton planeettastatus yhteiskunnallisesti merkittävä asia ja yhteistä kulttuuripääomaamme, vai riittäisikö, että tähtitieteilijät keskenään kinaavat asiasta?

Toisaalta, enpä sitten tiedä, mitä haittaa siitäkään olisi, jos meillä olisi aurinkokunnassa parikymmentä planeettaa sekä joukko muita, joita emme ole vielä edes löytäneet. Enkä ollenkaan yllättyisi, jos koko planeetan määritelmä laitettaisiin uusiksi vielä parikin kertaa. Ehkä kääpiöplaneetankin määritelmä tarkentuu tai termi poistuu käytöstä kokonaan.

Plutosta paljastuu jatkuvasti uusia, kiinnostavia seikkoja. Ensi vuonna New Horizons -luotain tulee ottamaan ensimmäiset kunnon kuvat sen pinnasta. Kokonainen jäinen maailma näyttäytyy meille ensi kertaa. Eikö se ole tolkuttoman siistiä joka tapauksessa? Keskityttäisiinkö olennaiseen?

CfA:n What is a Planet -luento YouTubessa.

Planeetan määritelmä (Wikipedia)

IAU:n yleistajuinen selonteko aiheesta (englanniksi)

 plutoLempparikuvani Plutosta ja sen suurimmasta kuusta Kharonista on vielä toistaiseksi taitelijan näkemys.
Kuva ESO/L. Calçada

10 kommenttia “Suurten tunteiden Pluto”

  1. Risto Lautala sanoo:

    Onhan lyhytkasvuinen ihminenkin ihminen, joten onko kääpiöplaneetta planeetta vai pitäisikö termi poistaa? Mielestäni kyllä, koska Pluto ei todellakaan täytä planeetan ominaisuuksia.
    Mitään ratkaisua minulla ei tosin ole, ei sitä kukaan minulta kyllä kysyisikään.

  2. Metusalah sanoo:

    ”Minun on vaikea keksiä järkeen perustuvia syitä sille, miksi Pluton pitäisi olla planeetta?”

    Yksi syy voisi olla sen löytämisen ja ensimmäisten vuosikymmeniensä julkisen asemansa mukainen status, jota koulukirjoissa opetettiin miljoonille lapsille ympäri maailman. Ihan samalla tavoin, kuin Kolumbuksella on Amerikan löytäjän statuksensa, vaikka nykyisin tiedämme muun muassa viikinkien ehtineen Uudelle Mantereelle jo paljon aikaisemmin.

  3. Ilkka Nisula sanoo:

    Kolumbuksen esiin nostaminen oli hyvä pointti. Plutonkin tapauksessa on kyse myös traditiosta – suorastaan historiasta. Ennen kuin maakeskinen maailmankuva vaihtui aurinkokeskiseen, jokaista suhteellisen hillitysti käyttäytyvää taivaan valopistettä kutsuttiin tähdeksi, eiks niin? Ainakin komeimmilla saattoi olla (mytologisia) erisnimiä. Tieteen edetessä osa näistä ja muutama vähemmänkin komea todettiin Aurinkoa kiertäviksi ”planeetoiksi” – kuten oma Telluksemmekin, jonka väestön valtaosalle ne ovat kuitenkin edelleen ”tähtiä”. Emmehän me valistuneet silti käytä niistä tätä historiallista nimitystä paitsi runoudessa ehkä.

  4. Metusalah sanoo:

    USA:ssa juhlitaan parhaillaan sitä, kun Kolumbus astui ensi kerran Amerikan mantereelle 12.10.1492, vaikka löytöretkeilijämme ei ollut lainkaan siellä, missä luuli olevansa. Hänen retkiensä ja harhaluulojensa vuoksi lähes 3000 km:n mittainen saariryhmä Floridasta Argentiinan rannikolle on ristitty Länsi-Intian saaristoksi, vaikka Intiaan on sieltä tuhansien kilometrien matka.
    Itse asun kyläkunnassa, jonka nimi on Velkapohja. Nimi juontuu siitä, että köyhät torpparit olivat sata vuotta sitten kaikki velkaa paikalliselle tehtaalle, joka työllisti kyläläiset. Vaikka näin ei ole enää, kenellekään ei ole tullut mieleenkään poistaa tai muuttaa kyläkunnan Velkapohja-statusta.
    Historiallisia asioita, tapahtumia ja nimiä halutaan kunnioittaa kaikissa kulttuureissa ja siihen on olemassa omat selkeät perusteensa. Samasta syystä johtuen Pluton pitäisi olla planeetta. Because it`s there. Amen.

  5. Anne Liljestrom sanoo:

    Nimet ovat asia erikseen. Onhan meillä Länsi-Intian lisäksi myös vaikkapa New York ja Uusikaarlepyy. Pluto on edelleen nimeltään Pluto. Mielestäni tässä tapauksessa sopiva analogia olisi se, että kyseistä saariryhmää kutsuttaisiin historiallisista syistä mantereeksi (joskaan Columbus ei tainnut erehtyä pitämään saaria mantereena).

  6. Metusalah sanoo:

    Tämä menee ehkä nyt vähän saivarteluksi, mutta nimihän se on planeettakin. Kansainvälisen tähtitieteellisen unionin vuonna 2006 tekemän päätöksen jälkeen Plutoa kutsutaan nyt *nimellä* kääpiöplaneetta, tai kansainvälisemmin TNO (Trans-neptunian object).
    Määrittelykysymys.

  7. Kai Miljard sanoo:

    Plutoa suurempia kappaleita on monia aurinkokunnassa joilla ei ole planeetta statusta, esim. Jupiterin 4 Galileen kuuta sekä Saturnuksen Titan. Varsinaiseksi ongelmaksi Pluton planeetta status muodostui kuitenkin vasta, kun selvisi aurinkoa kiertävien Eriksen, Makemaken ja Haumean halkaisijat. Suuruusluokaltaan ne ovat Pluton kokoluokkaa ja Eris käytännössä saman kokoinen. Myöskin Pluton kiertorata on omalla tavallaan lukkiutunut Neptunuksen liikkeeseen eli Pluto ei ole täysin itsenäinen. Vaikka 1930 löydetty Pluto antaa monille kiksejä jo nimensä perusteella, päätettiin se alentaa vuonna 2006 perustettuun uuteen kääpiöplaneetta kategoriaan. Sen nostaminen ilman, että ainakin myös Eris nostetaan planeetaksi ei ole perusteltua.

  8. Jättiläistähti on tähti, kääpiötähti on tähti ja jättiläisplaneetta on planeetta. Mutta kääpiöplaneetta ei olekaan planeetta. Tältä osin terminologia vähän ontuu.

  9. Anne Liljestrom sanoo:

    Asteroideja on kutsuttu pienemmissä piireissä myös pikkuplaneetoiksi vuosikymmeniä.

  10. Entäs tämä eksoplaneettapulma?

    http://funkyscience.net/wp-content/uploads/2013/07/PlanetDef_Aug.pdf

    Kai planeetan määritelmän pitäisi päteä muuallakin kun yhden tähden ympärillä?

    Tai tämä hypoteettinen kysymys: jos Kuiperin vyöhykkeeltä löytyisi toinen Maapallo, olisiko se planeetta?

    Toinen kysymys on sitten vielä, että miksi Kharon ei ole kääpiöplaneetta/planeetta? Mihin vedetään kaksoisplaneetan ja planeetan ja sen kuun välinen raja?

    Mikko Kolkkala

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Pahaenteisiä valoja horisontissa

19.9.2014 klo 11.35, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Keskustelet ensimmäistä kertaa uuden tuttavuuden kanssa ja paljastut tähtitieteilijäksi tai tähtiharrastajaksi. Yksi ensimmäisistä kysymyksistä joihin joudut vastaamaan on ”uskotko ufoihin?”

Termi UFO tarkoittaa kirjaimellisesti tunnistamatonta lentävää kohdetta, unidentified flying object. Sinänsä tuossa ei ole mitään kohahduttavaa. Näin itsekin viime kesänä teknisesti ottaen ufon, kun en heti tunnistanut satelliiteiksi neljän valon lentävää rypästä yötaivaalla. (En hätääntynyt.) Yleiskielessä ufoista kuitenkin ajatellaan, että kyseessä on avaruuden halki matkannut alus täynnä vieraan sivilisaation jätkiä.

Elämää etsitään nykyään ihan avoimesti ja luvan kanssa Marsista, sitä haaveillaan löytyvän Europan jääkuoren alta ja eksoplaneettojen kaasukehistä osataan joskus vielä etsiä elollisten olioiden hönkyjä, se on varmaa. Maapallon ulkopuolista elämää (ainakin yksisoluiseen verrattavaa) pitää mahdollisena iso osa tähtitieteilijöistä.

Lähin tähtemme heti Auringon jälkeen, Proxima Centauri, sijaitsee noin 4,2 valovuoden etäisyydellä meistä. Jos lähettäisimme sinne viestin valon nopeudella ja sieltä heti vastattaisiin, vastaus olisi meillä perillä 8,4 vuoden kuluttua ensimmäisestä viestistä. On hyvin epätodennäköistä, että lähin älyllisen elämän tyyssija löytyisi heti naapurista, joten seuraava naapuri löytyisi ehkä pikemminkin sadan valovuoden päästä tai kauempaa. Edelleen oltaisiin aivan galaktisella takapihallamme.

En nyt aio ottaa kantaa siihen, onko ylipäätään mahdollista rakentaa valoa nopeammin kulkevia aluksia, mutta tuntuisi silti melko vaativalta ponnistukselta tulla sadan valovuoden takaa tänne taivaalle pelleilemään ja vähän mutiloimaan karjaa. Kuvittelisi noin edistyneen porukan kykenevän tekemään hienostuneempia kokeita – ja liikkumaan huomaamatta, jos siltä tuntuu. (Ja jos ei tunnu, niin ottamaan meihin avoimesti yhteyttä eikä vain häälymään satunnaisten kansalaisten takapihoilla.)

 

Laskevan Auringon punaama mantelipilvi Havaijin yläpuolella. Mantelipilviä muodostuu vuorten läheisyyteen, kun sääolosuhteet ovat suotuisat. Kuva Rootmeansquare (CC BY-SA 3.0)

Aina välillä taivaalla näkee jotain, mitä ei osaa tunnistaa. Ursassa tällaisia tapauksia ratkotaan päivittäin, ja valtaosassa tapauksista halutaankin vain tietää, mikä se kirkas tähti siellä itätaivaalla olikaan tai olikohan nähty kohde nyt sellainen tulipallo. Toisinaan kertomuksen perusteella on kuitenkin mahdotonta tunnistaa varmasti, mitä on nähty.

Lentokoneet (ja niiden jättövanat), planeetat, leijuvat lyhdyt, kauko-ohjattavat kopterit, Kuu ja satelliitit näyttävät kaikki olevan taivaalla suunnilleen yhtä kaukana meistä. Kun mitään vertailukohtaa ei ole, etäisyyksien ja todellisten nopeuksien arvioiminen on todella vaikeaa. Lähellä oleva taivaallinen kohde voi näyttää olevan todellista kauempana, mikä saa sen lentonopeuden näyttämään täysin ylimaalliselta. Kirkas tulipallo näyttää joskus putoavan suoraan viereisen metsän taa, vaikka etäisyyttä on usein sata kilometriä.

Ihmissilmä rekisteröi ympäristöstä tulevaa valoa, mutta ennen kuin aivoissa syntyy näköaistimus, aivot ovat tietoisen minämme huomaamatta suorittaneet perusteellista kuvankäsittelyä. Aivojen tehtävä on tuottaa meille ymmärrettävä havainto, josta on arvioitavissa esineen koko, etäisyys, muoto ja nopeus. Aivot myös pyrkivät ymmärtämään näkemänsä. Muistuttaako näkemämme asia jotain tunnettua esinettä?

Lopulta tietoiseen mieleemme pulpahtuu näköhavainto, jossa on mukana jo aimo annos tulkintaa. Normaalisti tästä onkin meille valtavasti hyötyä. Mutta kun kohtaamme jotain kokemuspiiriimme kuulumatonta, aivojen tarjoama tulkinta voi olla hyvin harhaanjohtava – mutta se tuntuu aivan yhtä vakuuttavalta kuin mikä tahansa muukin näköhavainto. Tarjolla saattaa olla vaikkapa ufoja, jos taivaalle tulee vilkaistua vain satunnaisesti. Uupumus ja stressi lisäävät todennäköisyyttä virhetulkinnoille.

Niin kutsuttu autokineettinen efekti taas saa aikaan harhan, että pimeällä tai muuten piirteettömällä taustalla oleva valopiste liikkuu. Se saattaa jopa mutkitella. Jos katseen kääntää hetkeksi jonnekin muualle, vaikutelma menee ohi. Muun muassa Venus ja kirkas tähti Arcturus ovat pahamaineisia mukamas-liikuskelijoita. Eikä kohteen tarvitse aina edes näyttää liikkuvan, jotta se voisi aiheuttaa hämmennystä – päivätaivaalla näkyvä Kuu on monelle yllättävä näky.

 

Uskonko ufoihin? En. En usko, että luonamme käy vierailijoita vieraista aurinkokunnista. (Enkä usko, että vierailuja piilottelisi mikään salaliitto – joku möläyttäisi baarissa taatusti jotain. Ja onhan meillä Wikileaks.) Mielestäni uskottava selitys todella tunnistamattomalle näylle taivaalla voisi olla vaikkapa toistaiseksi tuntematon, harvinainen ilmakehän ilmiö.

Lupaan kyllä riemastua kohtuuttomasti, jos olenkin väärässä.

 

 

11 kommenttia “Pahaenteisiä valoja horisontissa”

  1. Risto Lautala sanoo:

    Mainio kirjoitus! ”Kulkee 100 valovuotta, tekee ympyrän pelolle”

  2. Anne Liljestrom sanoo:

    Prometheus-elokuvan perusteella ihmiset eivät ole juuri parempia. ”Kulkee 34,6 valovuotta, ottaa kypärän pois”

  3. ismo sanoo:

    Hyvä kirjoitus, jossa perustellusti ei uskota ufoihin.

    Mutta on myös muita mahdollisuuksia älylliselle vierailulle, kuin lähimmiltä tähdiltä.
    Se ehkä menee myös uskon asioihin niinkuin jumalammekin.
    Nimittäin limittäiset tasot, joista on mahdollisuuksia tahattomasti tai tahallisesti tehdä vierailuja puolin ja toisin.

  4. Ajatus jonka mukaan jotkut raportoidut UFO:t ovat Maan ulkopuolisen älyn aikaansaannoksia syntyi 1950-luvulla (extraterrestrial hypothesis, ETH). Mahdollisena alkuperänä pidettiin silloin aurinkokunnan planeettoja, ja alusten ohjaajiksi ajateltiin biologisia olentoja.

    Minusta ETH kaipaisi päivittämistä 2010-luvulle. Jos täällä käy aluksia joiden alkuperä on tähtien takana, mikseivät ne paremminkin voisi olla automaattisia luotaimia jotka toimivat miljoonia vuosia korjaamalla itseään, kenties jopa rakentavat itsestään kopioita käyttäen paikallisia eli aurinkokuntamme raaka-aineita.

    Sen sijaan että raportoidut humanoidit olisivat biologisia olentoja, ne voisivat olla ihmisenmuotoisia atrappeja. Humanoidinhan saa, jos korostaa niitä anatomisia piirteitä jotka erottavat ihmisen apinasta, ja homo sapiensin silmään hahmo näyttää korkeaa kehitystasoa symboloivalta superärsykkeeltä.

  5. Anne Liljestrom sanoo:

    Pekka: Robottiohjasteiset luotaimet olisivatkin paljon uskottavampia. Aika kärsivällistä ja pitkälle tulevaisuuteen suunnittelevaa porukka olisivat kyllä kehittäjänsä, jos näiden luotainten olisi määrä myös raportoida näkemästään kotiin. Toivottavasti siellä olisi vielä porukkaa kuulolla noin pitkien aikojen päästä 🙂

  6. Anne: Jos teknisen sivilisaation tuhoutuminen ei ole sääntö, silloin tyypillinen kohtaamamme tekninen sivilisaatio on miljardien vuosien ikäinen (seuraus planeettojen ikäjakaumasta). Koska toisaalta tekninen sivilisaatio ei unohda historiaansa (jos unohtaisi, se ei olisi tekninen), sen luonnollinen aikaperspektiivi lienee verrannollinen sivilisaation ikään eli pitkä.

  7. Jos unohdetaan hetkeksi ETH, niin olen joskus miettinyt hiilipitoisten meteoroidien kohtaloa ilmakehässä. Voisikohan sopivan kokoinen, sopivan tiheyksinen ja sopivalla nopeudella saapuva hiilipitoinen meteoroidi syttyä palamaan ja vapautuvan lämmön turvin leijua jonkin aikaa ilmakehässä ja näyttää ufolta. Leijuntakorkeus voisi pysyä jonkin aikaa vakaana, koska vajoaminen tiheämpään ilmaan saisi aikaan palon kiihtymisen ja suuremman nosteen.

    Lisäksi hiilimeteoroideissa on kaikenlaisia orgaanisia aineita. Voisikohan joukossa olla hallusinogeenejä jotka pistävät lähelle sattuvan katsojan pollan sekaisin ja saavat näkemään pikku-ukkoja eli humanoideja.

  8. Anne Liljestrom sanoo:

    Pekka: Veikkaan, että hallusinogeeneilla kestäisi aika kauan ennättää joskus kaukaisenkin havaitsijan nokkaan kaasuuntuessaan usean kymmenen kilometrin korkeudessa — saati sitten esiintyä vielä maan päällä riittävän suurena konsentraationa, jotta jotain pöhinää pääsisi pollassa kehittymään. Aivot ennättävät sepitellä omiaan paljon nopeammin ilman mitään ulkoisia kemiallisia apuvälineitä.

  9. Anne: Toki, mutta tarkoitin tapauksia joissa katsoja raportoinut ”kohteen” laskeutuneen (eli meteoroidijämä palanut loppuun) ja sieltä kömpineen humanoideja, eli silloin havaitsija ollut muutaman kymmenen metrin päässä.

  10. S. Saari sanoo:

    ”…tuntuisi silti melko vaativalta ponnistukselta tulla sadan valovuoden takaa tänne taivaalle pelleilemään ja vähän mutiloimaan karjaa. Kuvittelisi noin edistyneen porukan kykenevän tekemään hienostuneempia kokeita – ja liikkumaan huomaamatta, jos siltä tuntuu.”

    Ihmisen tunne- ja kokemusmaailman ja ihmisen logiikan kannalta näin varmaan onkin.

    Mutta onko ihmisen mielen rakenne ja toiminta kaiken maailmankaikkeudessa olevan rakenteen ja toiminnan perusta?

    Ottamatta kantaa ufojen olemassaoloon tai -olemattomuuteen minua ihmetyttävät ja kiinnostavat viljapeltoihin lyhyessä ajassa ilmestyvät monimutkaiset kuviot.

    Voivathan ne olla ihmisten aikaansaannosta, mutta melkoisia kykyjä kyseisillä ihmisyksilöillä on.

  11. Markku sanoo:

    Mitähän näistä kaikista ufo-tapauksista,joita historian kirjat on pullollaan,olisi jäänyt käteen jos paikalla olisi ollut muutama kokenut ja koulutettu Taivaanvahti hyvien kameroiden kanssa?Veikkaan ettei mitään..:)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Täällä ei ole mitään nähtävää!

22.8.2014 klo 15.50, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

”Mitä taivaalla tapahtuu? Ursa pitää sinut kärryillä”, lupaa Facebook-sivumme esittelyteksti. Siinä on lupaus, joka on ajoittain kova pala täytettäväksi. Taivaallahan nimittäin tapahtuu kaikenlaista, mutta iso osa siitä ei ole kovinkaan näyttävää. Mistä kaikesta kannattaa nostaa yleinen meteli, ja mikä kiinnostaa vain pitkän linjan tähtiharrastajaa?

Yksi hyvä esimerkki ovat tähdenlentoparvet. Kansainvälisessä mediassa hehkutellaan vuosittain geminidien (4.-17.12.) ja kvadrantidien (28.12.-12.1.) parvia, jotka ovat näyttävyydellään samaa luokkaa kuin elokuun perseidit. Niiden tähdenlentoja voisi teoriassa nähdä 60-70 kappaletta tunnissa. Käytännössä Ursa ei koskaan mainosta näitä parvia, perseidejä sen sijaan kyllä. Miksi näin?

Suomessa esiintyy pilvisiä päiviä läpi vuoden, mutta syksy ja talvi ovat keskimääräistä pilvisempiä ja selvästi synkimmät kuukaudet ovat marras- ja joulukuu. Pilvipeite voi tietysti rakoilla paikallisesti, mutta on erittäin todennäköistä, että valtaosa Suomen taivaasta on geminidien ja kvadrantidien maksimin aikoihin tasaisen puuron peitossa.

On kova juttu, kun Kuu tai Aurinko pimenee oikein kunnolla. Näky on näyttävä ja verraten harvinainen – etenkin Auringon tapauksessa, jonka pimennykset näkyvät pienellä alueella kerrallaan, etenkin täydellisenä. Kuunpimennys on yleisempi ja näkyy kaikkialla, missä Kuu näkyisi pimennyksen aikaan muutenkin.

Osittainenkin auringonpimennys on tapaus sinänsä, sillä täydellinen pimennys näkyy samalla paikkakunnalla keskimäärin vain kerran 360 vuodessa. Suomen alueelle täydellinen auringonpimennys sattuu muutaman kerran sadassa vuodessa, ja osittaisia pimennyksiä tapahtuu suunnilleen joka toinen tai kolmas vuosi.

Kuunpimennykset voivat olla täydellisiä, osittaisia tai niin kutsuttuja puolivarjopimennyksiä. Maa nimittäin voi heittää Kuun pinnalle kahdenlaista varjoa: joko Maa peittää Auringon kokonaan, jolloin Kuun pinta on täysivarjossa, tai Aurinko pääsee kurkkaamaan Kuuta osittain Maan takaa, ja Kuun sanotaan olevan puolivarjossa.

Täysivarjo aiheuttaa kunnon tummenemisen, vaikkei Kuu pimenisikään täydellisesti. Mutta jos pimennys jää puolivarjopimennykseksi, sitä ei edes huomaa kunnolla. Kuun pinnasta heijastuva auringonvalo hitusen himmenee, mutta paljain silmin näkyä ei erota normaalista täysikuusta.

Olisi pienimuotoinen tragedia, jos taivasta harvemmin katseleva henkilö innostuisi pitkästä aikaa vaikkapa tällaisesta kuunpimennyksestä. Hän menee ulos, nostaa katseensa, ja pettyy. Tai vielä pahempaa, ajattelee että tämä ei selvästi ole häntä varten, on niin tyhmä ja taitamaton ettei edes erota kuunpimennystä taivaalta.

Tällaista kokemusta nyt tietysti pitäisi välttää viimeiseen saakka.

Välillä tietysti pitää ottaa riskejä, vinkata mahdollisuuksista nähdä revontulia tai muuta jännää, vaikkei täysiä takeita hurmoksellisesta taivaskokemuksesta olisikaan. Koko tulevan vuoden tiedossa olevat taivastapahtumat kaiken asteisista pimennyksistä aina pikkuplaneettojen ja Jupiterin kuiden liikkeisiin julkaistaan syksyisin Tähdet-vuosikirjassa.

Aina toisinaan voi joku komeetta yllättää kirjan tultua painosta, mutta sehän on vaan kivaa.

 

Huhtikuussa 2013 sattunut Kuun puolivarjopimennys. Aurinko pääsi jatkuvasti valaisemaan osin kiertolaisemme pintaa eikä sen loiste juuri himmentynyt. Jos Kuu olisi eksynyt täysivarjon alueelle, pimennys olisi ollut selvästi havaittavissa. Kuva Tom Ruen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kuka kumman superkuu?

1.8.2014 klo 12.00, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Superkuu. Se on kuin täysikuu, mutta tavallista paljon suurempi ja kirkkaampi ja hienompi, eikö niin?

Superkuu on rantautunut käsitteenä Yhdysvalloista Suomeenkin parin viime vuoden aikana. Itse törmäsin käsitteeseen vasta viime kesänä. Oli hiukan kiusallista olla puhelun vastaanottavassa päässä, kun toimittaja aloittaa juhlallisin äänenpainoin: ”Niin, nyt kun huomenna on tämä superkuu…” ja itsellä lyö pahasti tyhjää. Anteeksi mikä kuu…?

Nimen ”superkuu” lanseerasi alun perin amerikkalainen astrologi Richard Nolle vuonna 1979. Tähtitieteilijät toki tunsivat ilmiön entuudestaan, mutta eivät pitäneet (eivätkä pidä edelleenkään) sitä mitenkään ihmeellisenä juttuna. Virallisesti ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä ”perigee-syzygy of the Earth-Moon-Sun system”. Hankalalla termillä tarkoitetaan yksinkertaisesti tilannetta, jossa Maa, Kuu ja Aurinko ovat suorassa linjassa (mikä vaaditaankin jokaiseen täysi- ja uusikuuhun) kun Kuu sattuu olemaan perigeumissa eli radallaan siinä pisteessä, joka on lähinnä Maata.

Miten lähellä Kuu meitä tällöin on? Kuun keskietäisyys Maan keskipisteestä on 385000 kilometriä tai noin 60 maapallon sädettä. Lähimmillään se on meistä noin 56 maapallon säteen päässä (nykyään, sillä Kuun radan soikeus vaihtelee pitkien aikojen kuluessa). Kovin radikaalista lähentelystä ei siis ole kyse.

Ollessaan perigeumissa Kuu näyttää noin 14 % suuremmalta ja 30 % kirkkaammalta kuin ollessaan ratansa kauimmaisessa pisteessä. Jos taivaalla mollottaisi vierekkäin kaksi täysikuuta, toinen perigeumissa ja toinen apogeumissa, ero olisi selkeä. Kun näin ei kuitenkaan voi olla, eroa on vaikea huomata paljaalla silmällä — etenkään kun Kuu ei myöskään pomppaa äkkiä sieltä kauimmaisesta pisteestään lähimpään pisteeseensä. Yleensähän se liikuskelee siinä ääripisteiden välillä.

Kuu kirkastuu hitaasti yö yöltä pyöristyessään puolikuusta täysikuuksi, sillä meille näkyvää valaistua pinta-alaa on koko ajan enemmän. Aivan täytenä Kuulle tapahtuu huomattava kirkastuminen (olipa se sitten millä tahansa kohtaa rataansa), sillä auringonvalo pääsee tällöin valaisemaan kaikki kraatterien ja kuoppien pohjat. Tämä tunnetaan oppositioilmiönä.

Täysikuu sattuu säännöllisesti 29,53 vuorokauden välein, ja tarkalleen perigeumille sattuvia täysikuita tapahtuu noin 14 kuukauden välein. Herra Nolle oli valmis kelpuuttamaan superkuuksi myös ne täysikuut, jotka sattuvat lähellä perigeumipistettä (noin 5 % falskaus molempiin suuntiin sallitaan). Näinpä tänäkin vuonna nähdään tämän määritelmän mukaan peräti viisi superkuuta. Jos näillä näillä linjoilla edetään, tarkkaa ja täsmällistä perigeumi-täysikuuta voisi kutsua vaikkapa hyperkuuksi. Miksei!

Minun on vaikea suhtautua superkuuilmiöön. Ihmisaivo ja -silmä eivät tajua sitä tavallista kirkkaammaksi tai suuremmaksi, eikä Auringon, Maan ja Kuun linjauksessa ole tähtitieteen vinkkelistä mitään ihmeellistä. Vuorovedet ovat kyllä aavistuksen voimakkaampia Kuun ollessa täytenä perigeumissa, mutta Suomessa ei vuorovesiäkään juuri havaita Itämeren pienuuden vuoksi. Atlantin vuorovedet jäävät jumiin Tanskan salmiin.

Toisaalta on kuitenkin älyttömän mukavaa, että väki innostuu katselemaan taivaalle ja nautiskelemaan täysikuun loistosta. Ehkäpä siitä ilosta sitä voisi yhtä astrologista termiä kestää pari kertaa vuodessa. Niin että ihan vinkkinä, seuraava superkuu on 10.8.

Kuun näennäinen kokoero lähimpänä ja kauimpana Maasta. Kuva Galileo Project / Nasa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Pallot pyörivät, valo elää

24.6.2014 klo 10.39, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Kesäpäivänseisauksen (ja juhannuksen) kolkutellessa nurkilla pääsin selittämään toimittajille muutamaankin otteeseen, mistä ilmiössä oikein on kyse. Ja kun oven avaa kesäpäivänseisaukselle, samalla esiin tunkee liuta aiheeseen liittyviä käsitteitä, kuten Maan pyörähdysakselin kallistuminen, vuodenajat, leveys- ja pituusasteet sekä valoisan ajan kiihtyvä piteneminen ja lyheneminen keväisin ja syksyisin.

”Voisitko selittää asian silleen lyhyesti ja kansantajuisesti” ehdottaa toimittaja puhelimessa toiveikkaana ja minä kylven kylmässä hiessä. Päässä myllertää liuta kolmiulotteisia palloja pyörimässä itsensä ja toistensa ympäri ellipsiradalla ja kallellaan.

Koska asia on merkittävästi helpompi selittää kuvien avulla (eikä puhelimessa), aion nyt tehdä sen oman blogini rauhassa.

Kas näin:

Maapallo pyörii itsensä ympäri jatkuvasti, näyttäen joka hetki puolet pinnastaan Auringon suuntaan. Tästä johtuu päivän ja yön vaihtelu.

Akseli, jonka ympäri Maa pyörii, on noin 23,4 astetta kallellaan Maan ratatasoon nähden. Tästä kallistumasta johtuvat vuodenajat (eivätkä esimerkiksi siitä, että Maa olisi kesäisin lähempänä Aurinkoa — se ei ole: kun meillä pohjoisessa on kesä, Maa on itse asiassa radallaan kauimpana Auringosta).

Seuraavassa kuvassa näkyy Maan asema Auringon suhteen kaikkina seisaus- ja tasauspäivinä yläviistosta katsottuna. Kuva ei ole ollenkaan oikeassa mittasuhteessa — oikeasti maapallo on paljon Aurinkoa pienempi (ja kauempana).

vuosi

 

Kuvasta näkyy, miten Maan pyörimisakseli osoittaa aina samaan suuntaan. Tästä syystä me täällä pohjoisessa saamme nauttia kesästä, kun Maan pohjoinen pallonpuolisko kurottaa kohti Aurinkoa niin paljon kuin tuo akselin kallistuma antaa myöten. Aurinko näyttää olevan taivaalla korkeammalla, päivät ovat pitempiä, ja näistä seikoista johtuen on myös lämpimämpää kuin talvisin. Samalla eteläinen pallonpuolisko on kääntyneenä poispäin Auringosta – päivät ovat lyhyempiä ja niin edelleen. Kun meillä on kesä, Australiassa on talvi. Ja kun me täällä toivomme kunnollista valkeaa joulua, aussit viettävät joulunsa uikkareissa helteisellä rannalla.

Tasaus- ja seisauspäiville sattuvat tietyt tärkeät kellonlyömät. Kun pohjoinen pallonpuolisko on kääntyneenä äärimmilleen kohti Aurinkoa,  päivätähtemme saavuttaa taivaalla ehdottoman lakipisteensä. Tämä tapahtui tänä vuonna 21.6. kello 13.51 Suomen aikaa, mutta se voisi tapahtua myös kun Suomessa on yö – Aurinko voi yhtä hyvin mollottaa vaikkapa Alaskan taivaalla. Ja tämä hetki on nyt se paljon puhuttu kesäpäivänseisaus.

Valon lisääntyminen ikään kuin seisahtaa. Aurinko porottaa suoraan leveyspiirille 23,4 astetta pohjoista leveyttä. Tätä kutsutaan Kravun kääntöpiiriksi. Seuraavana päivänä Maa on jo liikkunut radallaan eteenpäin, ja Aurinko ei enää kohoa meistä katsottuna taivaalla niin korkealle.

Auringosta poispäin kääntyneellä eteläisellä pallonpuoliskolla tilanne on käänteinen. Siellä Aurinko on näkynyt kaikkein matalimmillaan taivasta Suomen aikaa 21.6. kello 13.51, mutta tämän jälkeen päivät alkavat taas pidetä. Aurinko valaisee ja lämmittää Australiassa päivä päivältä enemmän.

Maapallo liikkuu radallaan nyt kohti syyspäiväntasausta. (Etelässä ollaan menossa kevättä kohti, joten he kutsuvat tätä kevätpäiväntasaukseksi.) Se sattuu tänä vuonna Suomen aikaa 23.9. klo 5.29. Maapallon akseli on silloin kohtisuorassa Aurinkoa vastaan (vilkaiskaa taas ylintä kuvaa). Aurinko porottaa tismalleen päiväntasaajan yläpuolella. Päivä ja yö ovat sekä pohjoisessa että etelässä kutakuinkin yhtä pitkät, 12 tuntia. Valon määrän voi ajatella tasaantuvan.

Valon määrä kasvaa ja vähenee

Päivät eivät pitene tai lyhene tasaista tahtia. Heti talvi- ja kesäpäivänseisauksen jälkeen valon määrä ei muutu kovinkaan vauhdikkaasti. Päivä pitenee talvisin ja lyhenee kesäisin vajaat 10 minuuttia viikon aikana. Kevätpäiväntasauksen aikoihin päivä kuitenkin pitenee (ja syksyllä lyhenee) noin kuudella minuutilla joka päivä – Helsingin korkeudella. Pohjoisempana muutos on vieläkin nopeampaa.

Syy päivän pituuden epätasaiselle muutokselle löytyy, kun tarkastellaan, millaisella nopeudella Aurinko liikkuu vuoden aikana eri leveyspiirien yli. Alla olevan kuvan mustat pisteet osoittavat, millä leveyspiirillä Aurinko on korkeimmillaan zeniitissä eli aivan pään yläpuolella. Mustat pisteet on piirretty kuvaan viikon välein. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy etäisyys päiväntasaajasta asteina — etäisyys päiväntasaajalta navoille olisi 90 astetta. Pohjoisia leveyksiä merkitään kuvassa positiivisina ja eteläisiä negatiivisina.

Katsotaan tammikuuta: Aurinko porottaa suunnilleen Kauriin kääntöpiirin yläpuolella ja liikkuu kohti päiväntasaajaa hyvin hitaasti. Auringon korkeus keskipäivän taivaalla kasvaa vain noin asteen verran neljässä viikossa. Valon määrä ei juuri muutu.

Helmikuussa Auringon vauhti nopeutuu ja maaliskuussa (kevätpäiväntasauksen hetkellä) se ylittää päiväntasaajan. Meillä pohjoisessa tämä näkyy siten, että Aurinko kiipeää helmi-maalis-huhtikuussa joka päivä taivaalla korkeammalle — noin kolme astetta viikossa! — ja valon määrä tuntuu lisääntyvän huimalla vauhdilla. Oikeastihan Aurinko ei tietysti mihinkään kiipeile, vaan pohjoinen pallonpuolisko kääntyy kohti Aurinkoa.

Miten Maan radan soikeus vaikuttaa asiaan? Ei paljoakaan. Seisauspäivät ovat hyvin lähellä niitä päiviä, joina Maa on radallaan ääripisteissä — lähimpänä ja kauimpana. Keplerin laki sanoo, että planeetta liikkuu radallaan sitä vauhdikkaammin, mitä lähempänä tähteä se on. Pohjoisen kesän aikaan Maa on kauimpana Auringosta, sen rataliike on hitaimmillaan ja nopeutta on mittarissa 29,3 kilometriä sekunnissa. Sydäntalvella liike on vikkelintä, ja Maa kiertää Aurinkoa 30,3 kilometrin sekuntinopeudella. Syys- ja kevätpäiväntasausten aikaan Maa liikkuu radallaan suunnilleen yhtä vauhdikkaasti suunnasta riippumatta, joten valoisan ajan muutokseen radan soikeus ei juuri vaikuta.

(Jos ottaisimme Auringon paikasta taivaalla valokuvan joka päivä samaan aikaan, taivaalle piirtyisi vuoden aikana kahdeksikkoa muistuttava kuvio, analemma. Sen muotoon vaikuttavat sekä akselin kallistuminen että ratamme soikeus. Analemman veikeydestä on olemassa mainio blogaus (englanniksi) Starts With a BANG! -blogissa jota kirjoittaa astrofyysikko Ethan Siegel. Siellä selviää mm. miksi Marsissa analemman muoto ei ole kahdeksikko vaan pisara, ja miten oman analemmamme muoto tulee muuttumaan tulevien tuhansien vuosien aikana.)

9 kommenttia “Pallot pyörivät, valo elää”

  1. Veikko Peltola sanoo:

    Hienosti selostettu, Anne. Kiitos siitä. Taisi tekstiin lipsahtaa kuitenkin yksi ajatusvirhe, kun kirjoitit ”leveyspiirille 23,4 astetta pohjoista pituutta”.

    1. Anne Liljestrom sanoo:

      Kas! Näinpä oli päässyt käymään. Pitkään meni ennen kuin joku huomasi 🙂 Tuo on nyt korjattu, kiitos!

  2. Rami Vainio sanoo:

    Lause ”Kuvan vasemmassa laidassa näkyy etäisyys päiväntasaajasta asteina — etäisyys navoille olisi 90 astetta.” on myös ilmeisesti jäänyt kesken? Kyseessä on siis leveyspiiri mitattuna siten, että pohjoiset leveydet ovat positiivisia ja eteläiset negativiisia, joten etäisyys etelänavalta olisi ”90 astetta + leveyspiiri” ja etäisyys pohjoisnavalta olisi ”90 astetta – leveyspiiri”.

  3. Rami Vainio sanoo:

    Mutta kovasti siis kiitän tästä selkokielisestä selityksestä, joka helpottaa meidän kaikkien asiaa selostavien työtä. 🙂

  4. markus.j.seppanen sanoo:

    Eikös aika kevätpäivän tasauksesta SP-tasaukseen pitäisi olla selvästi pidempi kuin SPTasauksesta KPTsauaksseen?

  5. Anne Liljestrom sanoo:

    Rami: Etäisyys päiväntasaajasta navoille on 90 astetta, muilta leveysasteilta asia menee juuri noin kuin kirjoitat. On totta, etten kirjoittanut auki sitä, että pohjoiset leveydet ovat positiivisia ja eteläiset negativiisia. Mutta ehkä tuon voisi selvyyden vuoksi lisätä tekstiin. Kiitos huomiosta!

  6. H.Salo sanoo:

    Jännää, että pojat antavat kommenttteja virheistä naispuoliselle kirjoittajalle. Mulle kyllä selvisi asiat erittäin hyvin Anne Lileströmin esittäminä.

  7. Jaska sanoo:

    Kelpaa taas viettää fyysikkona Aurinkoista syntymäpäivää ”täällä Pohjantähden alla.” Kiitos hyvästä selityksestä kuvineen.

  8. Kimmo sanoo:

    Hyvä selvitys ja kelpo huumorilla höystettynä 👍🏻

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Metrossa, Kaliforniassa, Marsissa

10.6.2014 klo 11.21, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Sain juuri työstettyä loppuun Tähdet ja avaruus -lehden heinäkuun numerossa ilmestyvän artikkelin, jossa käsitellään mm. Nasan Marsissa seikkailevaa Curiosity-mönkijää. Curiosity on suristellut siellä ympäri Gale-kraatteria melko tarkalleen yhden kokonaisen Marsin vuoden ajan. Se (ja nykyisin myös ESAn Rosetta-luotain) ovat olleet hämmentävän tehokkaasti esillä sosiaalisessa mediassa. Hengettömistä metallipöntöistä on tehty sympaattisia persoonallisuuksia, jotka tweettailevat ja voivat ottaa itsestään jopa selfieitä.

Muistan erittäin hyvin, kun Curiosity laskeutui Marsiin. Se oli (Suomen aikaa) elokuun 6. päivän aamu vuonna 2012. Istuin aamulla metrossa matkalla töihin ja seurasin tapahtumaa verkosta pätkivän kännykkäyhteyden yli. Nasan Jet Propulsion Laboratoryn komentokeskuksen tunnelmia streamattiin suorana verkkoon Kaliforniasta, ja tunnelma keskuksessa oli aivan käsinkosketeltavan tiivis. Tutkijoiden ja insinöörien hermostuneisuus oli ilmeistä heidän odottaessaan tuoreimpia tietoja laskeutumisen etenemisestä. Viestien viive Marsista Maahan oli piinaavat 13 minuuttia, 48 sekuntia.

Mönkijän instrumenttien suunnittelu oli aloitettu vuonna 2004, ja kahdeksan vuoden työn kohtalo oli ratkeamassa. Ennen kuin Curiosityn pyörät kohtaisivat Marsin pölyisen pinnan, sen oli selvittävä seitsemästä riskialttiista ”kauhun minuutista”. Niiden alussa lähes neljä tonnia painava luotain (avaruusalus lakeutumisjärjestelmineen ja mönkijöineen) syöksyi Marsin kaasukehään reilun 20 000 kilometrin tuntinopeudella. Luotaimen hurja vauhti piti saada automatisoidusti hidastumaan jarruvarjon, rakettien ja erityisen leijuvan rakettinosturin avulla niin paljon, että mönkijä saattoi laskeutua turvallisesti pinnalle. Komentokeskuksessa ei voitu kuin odottaa kynsiä pureskellen ja toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Tieto onnistumisesta tuli vaiheittain. Nyt aukesi jarruvarjo, nyt raketit käynnistyivät. Riemu ja helpotus kohosivat askel askeleelta. Metro taisi olla Kalasataman kohdalla, kun tieto lopullisen laskeutumisen onnistumisesta saapui ja komentokeskus oli ratketa liitoksistaan. Ensimmäiset kuvat Marsin pinnalta saapuivat nopeasti. Jäyhät äijät syöksyivät syleilemään toisiaan ja minä räpyttelin heidän kanssaan roskia silmistäni. Tunnetta oli vaikea kuvailla. Hetken aikaa olin varmaankin yhtä liikuttunut kuin kuka tahansa tuon valvomon väestä.

Suoraa lähetystä seurasi miljoonia katsojia ympäri maailmaa. Katselin ympärilleni metrossa. Parin penkin päässä kaksi nuortamiestä seurasi tiiviisti toisen kännykkää ja virnisteli mielipuolisen hyväntuulisesti. Enhän voi varmasti tietää, mitä he katselivat, mutta minulla on arvaus. Minusta tuntui samalta.

Mikä sai minut kirjoittamaan tämän? Tapahtuneesta on kohta kaksi vuotta, Curiositylla pyyhkii hienosti, ja sen toiminta-aikaa Marsissa jatkettiin jo joulukuussa 2012 jatkumaan ”toistaiseksi”. Polttoainetta sillä on yli 50 vuodeksi. Mutta kun syvennyn muistelemaan tuota aurinkoista, elokuista aamua, liikutun edelleen valtavan voimakkaasti. Tunnetta on edelleen vaikea kuvailla. Siinä ollaan vahvasti jonkin itseä isomman äärellä. Minä tässä metrossa, matkalla töihin, katomassa yhdessä muun maailman kanssa miten 248 miljoonan kilometrin päässä laskeudutaan toiselle planeetalle. Tosi-tv:tä parhaimmillaan.

Curiosityn laskeutumisen kohokohdista on sittemmin julkaistu pariminuuttinen videokooste.

(Curiosityn värikorjattu omakuva syyskuulta 2012. Kuva Nasa / JPL-Caltech / Malin Space Science Systems / Julian Herzog)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ursan blogit uudistuvat

9.5.2014 klo 14.22, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Syyskuussa auenneet asiantuntijablogit ovat lähteneet hyvin käyntiin ja saaneet mukavasti lukijoita. Nyt laitamme noin viikoksi tai pariksi pellit kiinni, sillä blogeihin asennetaan uutta alustaa. Tästä syystä myös kommentointi on toistaiseksi suljettu pois käytöstä.

Vanhojen kommenttien (sekä toki tekstien) pitäisi siirtyä ongelmitta myös uuteen järjestelmään — toivotaan, että näin myös käy. Ulkoisesti blogit tulevat säilymään pitkälti samanoloisina, mutta koska kuvien lisääminen teksteihin helpottuu nyt oleellisesti, niiden määrä toivottavasti tulee lisääntymään jatkossa.

Kiitoksia lukemisesta, ja palaamme pian asian äärelle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *