Arkisto


Elämän merkit avaruudessa

19.11.2014 klo 16.26, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

67P/Churyumov-Gerasimenko Rosetta-luotaimen kuvaamana 32 kilometrin korkeudelta. Kuva Euroopan avaruusjärjestö ESA

Viime viikolla Euroopan avaruusjärjestön pikkuinen Philae-laskeutuja piti meitä jännityksessä taistellessaan auringonvalosta komeetan pinnan pimennossa. Philaen akut eivät lopulta saaneet ladattua itseään riittävästi, ja laskeutuja asettui lepotilaan. Ennen tätä se kuitenkin ennätti tehdä koko liudan kokeita ja lähettää tutkimukset Maahan analysoitaviksi Rosetta-emoluotaimen välityksellä.

Nyt ensimmäisiä alustavia tuloksia on ennätetty saada. Kansainvälistä huomiota on herättänyt erityisesti tieto siitä, että COSAC-instrumentti nuuskutteli komeetan harvaa kaasukehää laskeutumisen jälkeen, ja löysi pinnan läheisyydestä orgaanisia molekyylejä.

Asian uutisoinnissa on monin paikoin lähtenyt mopo hiukan käsistä, ja asia on esitetty jopa siten, että komeetan pinnalta olisi löydetty merkkejä elämästä. Osa kotimaisista uutislähteistä on tyytynyt puhumaan ”eloperäisistä” molekyyleistä tai yhdisteistä.

Eloperäisyys viittaa harhaanjohtavasti johonkin, mikä on peräisin elollisista olennoista. Pikemminkin asia on toisin päin: elolliset olennot ovat peräisin orgaanisista molekyyleistä.

Orgaaniset yhdisteet ovat molekyylejä, jotka sisältävät sidoksia hiiliatomien välillä. Hiukan (turhankin paljon) yksinkertaistaen voisi sanoa, että ne ovat ihan vaan yhdisteitä, joissa on hiiltä.

On totta, että kaikki elämä mitä tunnemme perustuu näihin yhdisteisiin. Orgaanisia yhdisteitä tuotetaan kuitenkin myös monissa ei-elollisissa prosesseissa. Niitä löytyy vaikkapa tähtienvälisistä pilvistä. Kaikkein yksinkertaisimpia orgaanisia molekyylejä ovat hiilivedyt kuten etaani ja metaani, joita esiintyy suurina järvinä esimerkiksi Saturnuksen Titan-kuun pinnalla. Muovit on tehty orgaanisista yhdisteistä, samaten vaikkapa vaatteissa käytetyt keinokuidut akryyli ja polyesteri.

Suuri osa Maan vedestä näyttää tulleen planeetallemme komeettatörmäyksissä, ja jos komeettojen mukana olisi tullut vielä orgaanisia molekyylejäkin, Maan elämä olisi voinut ehkä käynnistyä ripeämmin. Yksi Rosettan ja Philaen tavoitteista onkin tutkia juuri tätä asiaa. On mahtavaa, että orgaanisia molekyylejä nyt löytyi, mutta suuresta yllätyksestä ei ole kyse — ainakaan ennen kuin tiedämme, millaisia orgaanisia molekyylejä komeetta tarkalleen ottaen kantaa. Aminohapot olisivat esimerkiksi hyvin kiinnostavia. Siitä huolimatta, että niitäkin on jo löydetty komeetalta. Nasan Stardust-luotain bongasi glysiiniä komeetta Wild 2:n ympärilleen syytämästä materiaalista ohittaessaan sen vuonna 2003.

Tulosten analysointi on vasta alussa, on kiinnostavaa ja palkitsevaa kuulla, mitä Philaen ja Rosettan tutkimukset vielä paljastavatkaan. Elämää ne silti tuskin löytävät.

5 kommenttia “Elämän merkit avaruudessa”

  1. Erkki Ruppa sanoo:

    Toivottavasti jo seuraavaan Tähdet ja avaruus-lehden numeroon saadaan alustavia tietoja Philean löydöksistä tiedemies/nainen-tasoisen kommentaattorin kynästä!

  2. EK sanoo:

    Julkaiseeko ESA keräämänsä raakadatan riippumattomien tutkimusryhmien analysoitavaksi?

    Muuten, 67p näyttää varsin kiviseltä ja kuivalta. Myös mainitsemasi Wild 2 näytti kuvien perusteella olevan kivinen kappale. Vaikuttaa kuitenkin siltä että ”likainen lumipallo”-teoria (vai pitäisikö sanoa hypoteesi) on vielä varsin suosittu.

  3. Anne Liljestrom sanoo:

    EK: 67P on pinnaltaan pölyinen, ja pölykerroksen on päätelty olevan Philaen laskeutumispaikalla 10 – 20 cm paksu. Tätä syvemmällä on kovemman jään kerros, ja sen alla taas huokoisampaa jäätä — toki sekoittuneena pölyyn. Vesijäätä komeetoissa tiedetään olevan runsaasti jo siksikin, että aktivoituessaan Auringon lähellä ne hönkivät avaruuteen runsaasti vesihöyryä.

    Ei ole ehkä yllättävää, että etenkään lyhytperiodisten komeettojen (kuten 67P ja Wild 2) pinnat ovat pölyisiä — ne ovat aktivoituneet jo useita kertoja ja menettäneet jo runsaasti pintaa lähinnä olevista kerroksistaan vesijäätä (ja muista aineista muodostunutta jäätä).

  4. Timo Suvanto sanoo:

    Erkki Ruppa voisi määritellä vähän tarkemmin, millaisen tiedemies/nainen-tason hän toivoisi Philean (ei Philean) löydyksistä kirjoittavalla olevan. Näin diletantit ymmärtäisivät jättää tämän aiheen kommentoinnin väliin.

  5. Timo Suvanto sanoo:

    Tarkennuksena, että diletanteilla tarkoitin lähinnä itseni kaltaisia, jotka eivät osaa kirjoittaa edes Philaen nimeä oikein. 😉

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista

7.11.2014 klo 15.49, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Eletään syvää syksyä. Itselläni tähän vuodenaikaan kuuluu vierailu Helsingin yliopistolle luennoimaan matemaattis-luonnontieteellisille jatko-opiskelijoille siitä, miten omasta tutkimuksesta voisi kirjoittaa yleistajuisesti – ja miksi se on niin tavattoman tärkeää. Tällä kerralla kuulijakunnasta irtosi niin hyvä ja tärkeä kysymys, että huomaan pohtivani sitä edelleen.

Olin juuri esitellyt Euroopan parlamentin vuonna 2013 teettämän tutkimuksen tuloksia. Siinä kartoitettiin kaikkien jäsenmaiden kansalaisten suhtautumista tieteeseen, teknologiaan ja tutkimuksen eettisyyteen. Tieteen tiedotus teettää Suomessa vähän vastaavaa kyselyä nimeltä Tiedebarometri, mutta koska kuulijat olivat pitkälti ulkomaalaisia, päätin ottaa kansainvälisemmän lähestymistavan.

Kyselyn tulokset olivat mielenkiintoisia. Eurooppalaiset keskimäärin eivät koe olevansa kovinkaan hyvin perillä tieteen ja teknologian kehityksestä. Asenne tutkimusta kohtaan on kuitenkin positiivinen. Enemmistö tutkimukseen osallistuneista myös ilmoitti olevansa kiinnostuneita tieteen ja teknologian kehityksestä. Parhaaksi tietolähteeksi eurooppalaiset nimesivät tutkijat niin yliopistoissa kuin yksityisissä firmoissa. Esimerkiksi toimittajat hävisivät tämän kisan kevyesti.

Heiluttelin nuorille tutkijoille kulmakarvojani merkitsevästi – katsokaa nyt, Eurooppa haluaa kuulla tutkimuksestanne. Yksi kuulijoista huomautti tähän, että kovin usein silti tuntuu siltä, etteivät ihmiset halua kuunnella tutkijoita. Ja sitten eturivissä nousi käsi:

”Mitä mieltä itse olet, kenen vastuulla on se, että ihmiset sitten kiinnostuisivat tutkimuksesta ja sen vaikutuksesta arkielämään? Onko se tutkijan, median vai suuren yleisön tehtävä?”

Taisin vastata hädissäni kutakuinkin, että se on kaikkien vastuulla. Olen edelleen samaa mieltä, mutta kysymys kaipaa lisää pureskelua.

 

Suuri yleisö – kansa – sinä, minä, naapuri – olemme niitä tyyppejä, jotka teemme päivittäin valintoja siitä miten elää, rokotammeko lapsemme, syömmekö lihaa, hommaammeko sähköauton vai katumaasturin, äänestämmekö ehdokasta joka ei pidä ilmastonmuutosta todellisena ongelmana. Me ja viimeistään lapsemme joutuvat elämään näiden valintojen kanssa. Isoista, yhteisistä asioista päätettäessä ei nyt kerta kaikkiaan pitäisi edetä puhtaalla fiilispohjalla. Jos tietoa on saatavilla, olisi vastuutonta olla tutustumatta siihen.

Siitä, että tietoa on todella tarjolla, on pitkälti vastuussa media. Tiedeuutisia ja taustaa selvittäviä pidempiä juttuja on tehtävä, ja niiden olisi syytä olla laadukkaita ja helppotajuisia.

Kinkkisempi kysymys liittyy siihen, miten tiedeuutiset erottuvat positiivisella tavalla nykyisestä, usein viihteellisestä uutismassasta. Toimittajat tietävät, että hyviä tarinoita luetaan mielellään, ja innostavat otsikot houkuttavat syventymään aiheeseen. Toisaalta tutkimuksista ei tulisi kaivaa uutiseksi pelkästään sitä yhtä kummallista sivujuonnetta, eikä tiedettä ja niin kutsuttuja pseudotieteitä tulisi sekoittaa keskenään. Eikä valtavirrasta poikkeavista tutkimustuloksista ihan oikeasti tarvitse uutisoida tasapuolisesti niiden tulosten kanssa, joiden takana seisoo 95 % tutkijoista.

Monia tieteellisiä artikkeleita kykeni seuraamaan ilman alan yliopistokoulutusta vielä satakunta vuotta sitten. Nyt moni tieteenala on edennyt niin pitkälle, että tajutakseen niiden viimeisimpiä käänteitä tulisi tuntea hulvattomat määrät aiempaa tutkimusta. Suuret linjat ovat jo selvillä, nyt ihmetellään yksityiskohtia. Tieteellisestä tekstistä on tullut pirullisen vaikeaselkoista.

Tutkija on oman älyllisen kirstunsa avaimenhaltija. Toimittaja tai perusjampat ja -jampattaret eivät kerta kaikkiaan voi ymmärtää vaikean asian oleellista pointtia omin voimin. On tärkeää, että tutkija on motivoitunut kertomaan tutkimuksestaan kansantajuisesti. On myös oleellista, että tutkija osaa kertoa siitä kansantajuisesti.

Hyväksi kirjoittajaksi ei opita yhdellä luennolla, ihan samalla tavoin kuin hyväksi tutkijaksi ei opita lukaisemalla pari tiedeartikkelia. Harvoja taitoja voi oppia nopeasti, vaan ne vaativat pitkää harjoittelua, perehtymistä ja erehtymistä. Ennen luentoani opiskelijat palauttivat harjoitustyönä omasta tutkimuksestaan kirjoittamansa tiedeuutisen. Olen melkoisen varma siitä, että sujuvimmin tehtävästä suoriutuneet eivät suinkaan kirjoittaneet yleistajuista tekstiä ensimmäistä kertaa elämässään.

 

Kaikista tutkijoista ei tietenkään tule uusia eskovaltaojia ja syksyräsäsiä.

Olisi kuitenkin aivan ensisijaisen tärkeää, että ne muutamat kyvykkäät ja halukkaat tutkijat saisivat myös tutkimuslaitoksen puolesta tukea ja mahdollisuuksia tehdä kansantajuistustyötä.

Sillä kuten Carl Sagan kirjoitti teoksessaan The Demon-Haunted World: Science As a Candle in the Dark

We have arranged a global civilization in which most crucial elements profoundly depend on science and technology.

We have also arranged things so that almost no one understands science and technology. This is a prescription for disaster.

We might get away with it for a while, but sooner or later this combustible mixture of ignorance and power is going to blow up in our faces.

 

Otetaan selvää.

 

Euroopan parlamentin selvitys jäsenmaiden asenteista: Responsible Research and Innovation (RRI), Science and Technology (ref. 401), pelkkä Suomen osuus (pdf)

Yksi kommentti “Ravintola ei vastaa narikkaan jätetyistä aivoista”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Kysymykseen – ”kenen vastuulla — tehtävä”… Olisi oleellisempaa pohtia kenen valinnassa, sillä tieteen ja tutkimuksen kysymyksenasettelu pitkälti suuntaa kiinnostusta ja ihmisten mahdollisuuksia…
    ”Me ja viimeistään lapsemme”… tekstissä yleinen kärjistys, jossa lapset ymmärretään normina. Ihmisten sukupuussa kuitenkin runsaasti katkenneita sukuja ja sukuhaaroja joissa jälkikasvu estynyt tai kuollut pois. ”Lapsemme” ovatkin usein sen tavoitteensa jo saavuttaneiden toteamus – eikä siinä ole mukana koko yhteisön yhtäläinen perimä. Tutkijat siis vähemmän ovat tuoneet esille näitä ”lastemme” jakaumia…

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *