Arkisto


Miten Linnunrata muodostui?

24.9.2017 klo 07.00, kirjoittaja
Kategoriat: Bongaa Linnunrata , Otsikon takana

Teksti ilmestyi Ursan Facebook-sivulla 24.9.2017 osana Bongaa Linnunrata –kampanjaa 8.9.–8.11.2017.

Usein ajatellaan, että galaksit ovat tähdistä muodostuvia pilviä. Mutta kummat syntyivät ensin, tähdet vai galaksit? Entä mitä roolia pimeä aine tässä kaikessa näyttelee?Maailmankaikkeus oli vastasyntyneenä hyvin pieni ja kuuma. Pian kosmisena inflaationa tunnettu tapahtuma venäytti universumin huikean paljon suuremmaksi. Aine pääsi syntymään, kun laajenemista ajanut energia hajosi ensin jakamattomiksi alkeishiukkasiksi (kuten kvarkeiksi) joista pienen jäähdyttelyn jälkeen muodostui kaikkein yksinkertaisimpia atomiytimiä (lähes pelkästään vetyä ja heliumia). Samaan aikaan muodostuivat myös suosituimmat kandidaatit pimeän aineen hiukkasiksi.

Kosminen mikroaaltotaustasäteily on säteilyä, joka vapautui, kun universumi oli noin 380 000 vuotta vanha ja jäähtynyt riittävästi, jotta säteily pääsi liikkumaan vapaasti atomien välissä. Siinä näkyvät edelleen erikokoisina laikkuina kosmisen inflaation kasvattama kuva pienistä kvanttitason heilahteluista. Ne ovat hiukan eri lämpöisiä, ja kuumemmat (punaiset) alueet ovat tiheämpiä kuin kylmemmät (siniset). Punaiset alueet houkuttivat ainetta itseensä ja toimivat näin galaksien siemeninä. Kuva ESA ja the Planck Collaboration

Kosminen mikroaaltotaustasäteily on säteilyä, joka vapautui, kun universumi oli noin 380 000 vuotta vanha ja jäähtynyt riittävästi, jotta säteily pääsi liikkumaan vapaasti atomien välissä. Siinä näkyvät edelleen erikokoisina laikkuina kosmisen inflaation kasvattama kuva pienistä kvanttitason heilahteluista. Ne ovat hiukan eri lämpöisiä, ja kuumemmat (punaiset) alueet ovat tiheämpiä kuin kylmemmät (siniset). Punaiset alueet houkuttivat ainetta itseensä ja toimivat näin galaksien siemeninä.
Kuva ESA ja the Planck Collaboration

Laajenemista edeltävässä universumissa oli tapahtunut pienenpientä satunnaista energian vaihtelua, kutsukaamme sitä yksinkertaisuuden nimissä vaikkapa kvanttipörinäksi. Inflaation seurauksena näiden piskuisten vaihteluiden kuva tavallaan jäätyi universumiin samalla kun niiden koko venähti äkkiä suuremmaksi. Kosmokseen jäi tämän seurauksena pieniä tiheys- ja lämpötilaeroja, jonka kaikkialla vellova aine tunsi nahoissaan. Se alkoi hitaasti kasaantua gravitaation houkuttamana tiheämpiin alueisiin, tehden niistä entistä tiheämpiä. (Venähtäneen kvanttipörinän jäljet muuten näkyvät edelleen kosmisessa mikroaaltotaustasäteilyssä sen eri kokoisina laikkuina. Ne ovat peräisin juuri niistä tiheys- ja lämpötilaeroista joista tässä puhutaan.)

Myös pimeässä aineessa oli tiheysvaihteluja. Koska pimeä aine ei jää jumittamaan tavallisen aineen kanssa vaan menee sen läpi miten lystää, sen tihentymät pääsivät kasvamaan hiukan nopeammin. Varhaiseen universumiin muodostuikin eräänlaisia pimeän aineen taskuja, joiden pohjalle alkoi gravitaation vetämänä kertyä vety- ja heliumkaasua kuin nenäliinanöyhtää konsanaan.

Pimeä aine siis auttoi tavallista ainetta – sitä, mistä tähdet ja lopulta planeetat, sinä, kumminkaimasi ja koirasi olette muodostuneet – klimppiintymään. Kaasussa olevat tihentymät pääsivät kasvamaan taskujen pohjalla niin suuriksi että ne luhistuivat tiiviiksi, kuumiksi palloiksi. Ensimmäiset tähdet syttyivät loistamaan. Aikaa alkuräjähdyksestä oli kulunut parisataa miljoonaa vuotta.

Tämä Linnunradan liepeillä seikkaileva kääpiögalaksi nimeltä Leo IV muistuttaa hiukan varhaisimpia galakseja. Sen tähtien yhteenlaskettu kirkkaus vastaa 15 000 Aurinkoa, mutta tähtien liikkeistä päätellen siinä on massaa yhteensä noin 1,5 miljoonan Auringon verran. Suuri osa massasta on siis pimeää ainetta. Valtaosa Leo IV:n tähdistä on yli 12 miljardia vuotta vanhoja. Leo IV:ssä ei kuitenkaan tällä hetkellä tapahdu uusien tähtien muodostumista. Se on saattanut menettää tähtien muodostamiseen tarvittavan kaasunsa muille galakseille. Se on niin himmeä, ettei se erotu taustataivaasta juuri lainkaan. Galaksin ulkoreunat on hahmoteltu kuvaan katkoviivoin. Kuva Nasa, ESA ja T. Brown (STScI)

Ensimmäiset galaksit olivatkin pimeän aineen kammitsoimia kaasupilviä, joiden sisällä syntyi ja räjähteli massiivisia, ensimmäisen sukupolven tähtiä. Ne muodostivat ydinreaktioissaan ja räjähtäessään raskaampia alkuaineita ja pintakerroksissaan pölyhiukkasia. Pimeän aineen taskut houkuttivat toisiaan puoleensa, sulautuivat yhteen ja toivat mukanaan oman kaasunsa ja tähtensä. Lisää ainetta tuli mukaan myllerrykseen, ja syntyi lisää tähtiä. Varsinaiset galaksit alkoivat kasvaa.

Myös Linnunrata on kehittynyt nykyiseen mittaansa syöpöttelemällä pienemmillä naapureillaan: noin puolet Linnunradan aineesta näyttää tulleen muista galakseista. Ryystämme tälläkin hetkellä kaasua kahdesta naapuristamme, Magellanin pilvistä. Meitä kiertää kaukaisilla radoilla erittäin vanhoja tähtiä, jotka ovat syntyneet aivan maailmankaikkeuden nuoruudessa. Ne näyttävät tulleen kaapatuiksi muinaisissa galaksitörmäyksissä. Ympärillämme pörrää myös noin 150 ikivanhaa pallomaista tähtijoukkoa, jotka liittyvät olennaisella tavalla Linnunradan ja muiden galaksien syntyyn, mutta käsitellään niitä erikseen ensi viikolla.

Kun katsomme kauas avaruuteen, katsomme myös ajassa taaksepäin, sillä vaikka valo on nopein asia mikä avaruudessa liikkuu, silläkin kestää. Meistä noin kahdeksan miljardin valovuoden etäisyydellä olevat galaksit näyttävät suht samanlaisilta: on ellipsejä ja spiraaleja sekä epäsäännöllisiä yksilöitä. Mutta mitä kauemmas katsotaan, sitä kummallisempia galakseja näkyy. Niissä syntyy villisti uusia tähtiä oudoissa rykelmissä, ja koska ne olivat lähempänä toisiaan, lähiohitukset väänsivät niiden muotoja usein. Linnunratakin lienee ollut nuoruudessaan yhtä hassun näköinen.

Linnunrata ei ole vielä valmis, vaan muodonmuutoksia on edelleen luvassa. Suuri naapurimme Andromeda ja me olemme nimittäin törmäyskurssilla, ja Andromeda lähestyy meitä noin 110 kilometrin sekuntinopeudella. Koska välimatkaa on mittavasti, galaksit kohtaavat vasta noin neljän miljardin vuoden kuluttua ja kieputtuaan aikansa toistensa ympäri ne muodostavat joko suuren elliptisen galaksin tai jättimäisen spiraaligalaksin.

Hubble-avaruusteleskoopin eXtreme Deep Field –kuva on otettu eteläisen Sulatusuunin tähdistön suunnalta, sellaiselta alueelta taivasta, jossa ei juuri näy tähtiä. Se on siis ikkuna galaksiavaruuteen. (Kuvassa erottuu itse asiassa kolme tähteä, ne erottaa galakseista siinä että niiden ympärillä näkyy sädemäinen kuvio – kaikki muut ovat galakseja). Kuvan alue on halkaisijaltaan vain noin kymmenesosa täysikuun leveydestä. Kuvaa on valotettu yhteensä 23 vuorokautta, ja siinä erottuu noin 5 500 galaksia. Niistä kaukaisimmat nähdään sellaisina, kuin ne olivat noin 13,2 miljardia vuotta sitten. Universumi on 13,8 miljardia vuotta vanha. Kuva Nasa; ESA; G. Illingworth, D. Magee ja P. Oesch, University of California, Santa Cruz; R. Bouwens, Leiden University; ja the HUDF09 Team

Hubble-avaruusteleskoopin eXtreme Deep Field –kuva on otettu eteläisen Sulatusuunin tähdistön suunnalta, sellaiselta alueelta taivasta, jossa ei juuri näy tähtiä. Se on siis ikkuna galaksiavaruuteen. (Kuvassa erottuu itse asiassa kolme tähteä, ne erottaa galakseista siinä että niiden ympärillä näkyy sädemäinen kuvio – kaikki muut ovat galakseja). Kuvan alue on halkaisijaltaan vain noin kymmenesosa täysikuun leveydestä. Kuvaa on valotettu yhteensä 23 vuorokautta, ja siinä erottuu noin 5 500 galaksia. Niistä kaukaisimmat nähdään sellaisina, kuin ne olivat noin 13,2 miljardia vuotta sitten. Universumi on 13,8 miljardia vuotta vanha.
Kuva Nasa; ESA; G. Illingworth, D. Magee ja P. Oesch, University of California, Santa Cruz; R. Bouwens, Leiden University; ja the HUDF09 Team

 

 

2 kommenttia “Miten Linnunrata muodostui?”

  1. Victoria sanoo:

    Hei, haluan kysyä: kun me näemme valokuvia Lininraadasta (esim. suomenkielessä wikipediassa on valokuva Linnuraadasta), onko se Carina-Sagittarius haara, joka näkyy meille ja joka kuvataan? Tuskin se on Orionin haara joka näkyy meille ”pilvikiekkona”? Wikipedian mukaan: ”Kaikki Linnunradan paljain silmin näkyvät tähdet ovat 6 500 valovuoden etäisyydellä Auringosta” ja Orionin haara on vain 3500 valovuotta ”paksuinen”. Kiitos. Victoria

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Linnunradan kierteishaarat eivät ole läpitunkemattoman paksuja, vaan läpikuultavia, ja yhden haaran takaa kuultavat läpi sen takana olevat Linnunradan osat. Taivaalla näkyvä Linnunradan vyö ei näin ole yksittäinen haara, vaan eri suuntiin katsomalla näemme Linnunradan haarojen osia eri suunnissa. Toki taivaalla näkyvät yksittäiset tähdet ovat varsin lähellä meitä, ja iso osa niistä kuuluu siihen osaan galaksiamme jota kutsumme Orionin haaraksi.

      Taivaalla näkyvä Linnunrata näyttää kuitenkin pikemminkin valosumulta (jota raidoittavat tummemmat pölypilvet), joka koostuu miljardeista eri etäisyyksillä näkyvistä tähdistä. Eteläisen pallonpuoliskon taivaalta voi erottaa galaksimme keskusosia, ja siinä suunnassa olevia haaroja kutsutaan nykyään Jousimiehen ja Kilpi-Kentaurin haaroiksi. Tuossa suunnassa Linnunradan valohehkuun vaikuttavat myös galaksimme keskuspullistuman tiheä tähtipaljous sekä koko toinen puolikas galaksistamme, joka on keskustan takana. Taivaalla näkyvän Linnunradan vanan ohkaisimmat alueet ovat vastakkaisella puolella, ja siinä suunnassa näkyy enemmän Perseuksen haaran ja Ulomman haaran tähtien valoa.

      Mahdoinko vastata selkeästi? Eli useimmat yksittäiset, paljaalla silmällä erottuvat tähdet ovat karkeasti sanottuna osa Orionin haaraa, mutta taivaalla näkyvään Linnunrataan vaikuttavat myös paljon kauempana, muissa haaroissa olevat miljardit tähdet, joita emme enää erota yksittäisiksi tähdiksi vaan näemme ne valosumuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Jättiläinen Linnunradan keskustassa

17.9.2017 klo 07.00, kirjoittaja
Kategoriat: Bongaa Linnunrata , Otsikon takana

Linnunradan keskustan alue Hubble- ja Spitzer-teleskooppien infrapuna-alueella kuvaamana. Kuvan alue on leveydeltään 300 valovuotta. Alueella on harvaa kaasua, johon vastasyntyneiden nuorten tähtien joukot puhaltavat kuplamaisia onkaloita. Sagittarius A* sijaitsee kuvan oikealla puolella olevan, spiraalia muistuttavan rakenteen uumenissa. Kuva NASA, ESA, Q.D. Wang (University of Massachusetts, Amherst) and S. Stolovy (Caltech)

Linnunradan keskustan alue Hubble- ja Spitzer-teleskooppien infrapuna-alueella kuvaamana. Kuvan alue on leveydeltään 300 valovuotta. Alueella on harvaa kaasua, johon vastasyntyneiden nuorten tähtien joukot puhaltavat kuplamaisia onkaloita. Sagittarius A* sijaitsee kuvan oikealla puolella olevan, spiraalia muistuttavan rakenteen uumenissa.
Kuva NASA, ESA, Q.D. Wang (University of Massachusetts, Amherst) and S. Stolovy (Caltech)

Teksti ilmestyi Ursan Facebook-sivulla 17.9.2017 osana Bongaa Linnunrata –kampanjaa 8.9.–8.11.2017.

Linnunrata on galaksiksi varsin suurikokoinen, vaikkakaan ei suurimmasta päästä. Galaksit kasvavat kookkaammiksi törmäilemällä toisiinsa sekä riipimällä ympärilleen ohikulkevista pienemmistä galakseista tähtiä ja kaasua. Kannibalismi on galaksien keskuudessa hyvin yleistä! Supermassiivisen mustan aukon päätellään kasvavan lopulta kaikkien tällaisten kookkaiden galaksien ytimeen toveritörmäysten seurauksena.Tavanomainen musta aukko syntyy raskaan tähden luhistuessa, kun sen ydinreaktiot lakkaavat. Tällaiset arkiset aukot painavat enimmillään ehkä kymmeniä Auringon massoja. Supermassiiviset mustat aukot ovat kuitenkin ihan omaa kokoluokkaansa: kaikkein järeimmissä niistä on kymmeniä miljardeja kertaa niin paljon massaa kuin Auringossa.

Yleisen suhteellisuusteorian mukaan painovoima eli gravitaatio on avaruuden kaareutumista massojen vaikutuksesta. Mustat aukot ovat avaruuden alueita, joissa painovoima kaareuttaa avaruutta niin jyrkästi, että edes valo ei jaksa kiivetä sieltä ulos. Näin voi käydä, jos ainetta rutataan riittävän tiukasti kasaan. Syntyy niin tiivis kappale, että – hyvin kansantajuisesti ilmaistuna – sen avaruuteen painama kuoppa repeääkin kuiluksi. Kuilussa, jota kutsutaan singulariteetiksi, avaruuden kaareutuminen on ääretöntä eivätkä tunnetut fysiikan lait päde. Singulariteettia ympäröi kauempana näkymätön rajapinta nimeltä tapahtumahorisontti. Sen ylittävät asiat päätyvät aukkoon lopulta, mutteivät välttämättä heti. Tuon rajan takaa meillä ei ole keinoja saada mitään tietoa.

Mustat aukot kasvavat suuremmiksi, kun niihin putoaa ainetta. Ne eivät kuitenkaan ole mitään arvaamattomia imureita jotka ryystävät siekailematta kaiken ympäristöstään: jollei mene tapahtumahorisontin yli nuuskimaan, aukon läheltäkin pääsee vielä karkuun.

Koska valo jää tapahtumahorisontin taakse jumiin, mustat aukot ovat näkymättömiä. Ainoa tapa havaita niitä on katsoa, sattuisiko niitä kiertämään jotain, minkä voi havaita. Avaruudessa asiat kiertävät toisiaan tietyllä tavalla, joka riippuu niiden massasta. Jos jossakin näkyy tähti, joka kiepahtelee jonkun pienen näkymättömän pisteen ympärillä aivan kuten tuossa pisteessä olisi valtavat määrät massaa, siellä on todennäköisesti musta aukko. Joistain kaukaisemmista galakseista on havaittu ytimen suunnalta tuhansien valovuosien päähän sinkoavia hurjan nopeita, kapeita kaasusuihkuja. On päätelty, että ainoa riittävän energinen mekanismi piiskaamaan suihkuja olisi järeä musta aukko ja sen ympäristö.

1930-luvun alussa, kun radiotähtitiede oli vielä aivan lapsenkengissään, heppu nimeltä Karl Jansky huomasi Linnunradan lähettävän radiosäteilyä. Säteily oli kaikkein voimakkainta galaksin keskiosien suunnalla. Havaintolaitteiden kehittyessä huomattiin, että keskustan keskellä oli pieni, voimakkaasti säteilevä alue. Se sai 1980-luvulla nimen Sgr A*, eli Sagittariuksen (Jousimiehen) alueella oleva, atomeita virittävä säteilylähde (*) A (lausutaan ”Sagittarius A tähti”).

Tuota kohdetta kiertää useita tähtiä, jotka tulevat parhaimmillaan kutakuinkin yhtä lähelle sitä kuin kääpiöplaneetta Pluto kiertää Aurinkoa. Ne eivät kuitenkaan törmää alueella mihinkään. Ja silti tuohon pieneen, planeettakuntamme kokoiseen alueeseen on tähtien ratojen perusteella pakkautunut noin neljän miljoonan Auringon massan verran näkymätöntä materiaa. Haiskahtaa mustalle aukolle!

Itse asiassa tämä kirkas säteilylähde ei ole aivan tuon alueen keskellä, vaan hiukan siitä sivussa. Sen tulkitaankin olevan todennäköisesti aukkoa kiertävä, rankasti säteilevä kaasukiekko jonne aukkoa muinoin kiertäneet tähdet ja kaasupilvet ovat riipiytyneet, tai kenties aukon navoilta sinkoavaa ainetta. Linnunradan musta aukko on kuitenkin nykyään dieetillä, ja siitä mitataan röntgenröyhtäyksiä vain harvakseltaan. Aukkoon ei siis näytä juurikaan putoavan ainetta.

Sgr A* ei ole galaksin keskustassa yksin, vaan siellä käy melkoinen kuhina. Sisimmän, kolmisen valovuotta kanttiinsa olevan kuution sisällä on tyrmäävät 10 miljoonaa tähteä (vertailun vuoksi: Aurinkoa lähin tähti on noin neljän valovuoden päässä), joista useimmat ovat pieniä ja vanhoja, mutta seassa on yli sata erittäin nuorta ja kirkasta tähteä. Lähistöllä on myös vanhoja supernovajäänteitä ja aukkoa kohti pyörteileviä kaasupilviä. Sgr A*:lla saattaa olla myös keskimittainen kaveri: reilu viikko sitten raportoitiin, että 200 valovuoden päässä siitä näyttää olevan musta aukko, jolla on massaa 100 000 Auringon verran.

Parhaillaan on käynnissä kansainvälinen havaintohanke nimeltä Event Horizon Telescope, jossa koetetaan saada ympäri maapalloa sijaitsevien radioteleskooppien avulla kuva Linnunradan jättiaukosta. Kun laitteiden tuottama aineisto yhdistetään, saadaan aikaan illuusio yhdestä maapallon kokoisesta teleskoopista. Kuvaan pitäisi piirtyä mustan aukon ääriviiva: sirpin tai renkaan muotoinen valokehä, joka kehystää mustaa ympyrää. Sagittarius A* kuvattiin tämän vuoden keväällä, ja havainnoista koottua kuvaa odotellaan nähtäväksi tulevana talvena.

Suurhanke Event Horizon Telescope (EHT) yrittää saada kuvattua Sagittarius A*:n suoraan, ja kuvaushanke on jo käynnissä. Tuloksia odotellaan yhä. Miltä aukko näyttäisi radiokuvissa? Tietokonesimulaatioiden mukaan näyttäisi tältä, jos aukkoa katsottaisiin yläviistosta. Hurja painovoima vääntää aukkoa kiertävän kaasukiekon säteilemän valon renkaaksi aukon ympärille. Tumma pyöreä alue on mustan aukon varjo, tapahtumahorisontin rajaama alue. Kuva Hotaka Shiokawa Lisää EHT-kuvia ja -animaatioita: http://eventhorizontelescope.org/simulations-gallery

Suurhanke Event Horizon Telescope (EHT) yrittää saada kuvattua Sagittarius A*:n suoraan, ja kuvaushanke on jo käynnissä. Tuloksia odotellaan yhä. Miltä aukko näyttäisi radiokuvissa? Tietokonesimulaatioiden mukaan näyttäisi tältä, jos aukkoa katsottaisiin yläviistosta. Hurja painovoima vääntää aukkoa kiertävän kaasukiekon säteilemän valon renkaaksi aukon ympärille. Tumma pyöreä alue on mustan aukon varjo, tapahtumahorisontin rajaama alue.
Kuva Hotaka Shiokawa
Lisää EHT-kuvia ja -animaatioita: http://eventhorizontelescope.org/simulations-gallery

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Sisällä Linnunradassa

10.9.2017 klo 07.00, kirjoittaja
Kategoriat: Bongaa Linnunrata , Otsikon takana

Linnunrata sellaisena kuin sen uskotaan näyttävän, taiteilijan näkemys. Aurinkokunnan sijainti on merkitty kuvaan pisteellä, joskin on sanottava että pisteen koko on roimasti suurempi kuin aurinkokunta ja edustaa pikemminkin sitä aluetta galaksista, jota voimme havaita näkyvän valon alueen kaukoputkilla ennen kuin spiraalihaarojen pöly tulee tielle. (Kuva Nasa / JPL-Caltech / R. Hurt [SSC-Caltech])


Linnunrata sellaisena kuin sen uskotaan näyttävän, taiteilijan näkemys. Aurinkokunnan sijainti on merkitty kuvaan pisteellä, joskin on sanottava että pisteen koko on roimasti suurempi kuin aurinkokunta ja edustaa pikemminkin sitä aluetta galaksista, jota voimme havaita näkyvän valon alueen kaukoputkilla ennen kuin spiraalihaarojen pöly tulee tielle. Kuva Nasa / JPL-Caltech / R. Hurt [SSC-Caltech]

Teksti ilmestyi Ursan Facebook-sivulla 10.9.2017 osana Bongaa Linnunrata –kampanjaa 8.9.–8.11.2017.

Linnunrata näkyy parhaimmillaan mahtavana, miljardeista tähdistä koostuvana valovyönä halki kuuttoman, pimeän yötaivaan. Jos kiertäisimme maapallon ympäri eteläisen pallonpuoliskon kautta öiseen aikaan voisimme huomata, miten Linnunradan valovyö jatkuu katkeamatta koko matkan. Olemme selvästi jonkinlaisen litteän tähtijärjestelmän sisällä.

Tämä meitä ympäröivä tiheä tähtilettu on Linnunradan kiekko. Linnunrata on nimittäin tyypiltään litteä kierregalaksi (ja vielä tarkemmin sauvaspiraaligalaksi – tästä lisää kohta), aivan kuten vaikkapa kookas naapurimme Andromeda, jonka voi pimeissä oloissa nähdä taivaalla kuin himmeänä sormenjälkenä lähellä Linnunradan vanaa (Andromedan tähdistön suunnalla, totta kai). Kiekko on niin ohut, että jos kutistaisimme sen siten, että se mahtuu naftisti halkaisijaltaan metrin olevaan pahvilaatikkoon, kiekon paksuus olisi alle sentin.

Kooltaan Linnunrata on spiraaligalaksien kivaa keskikastia: siinä on 200–400 miljardia tähteä. Vain noin viisi prosenttia galaksin aineesta on näkyvässä muodossa, ja sitä ympäröi pallomaisena muodostelmana valtava pimeän aineen halo. Halon olemassaolo ja massa on voitu päätellä tavasta, jolla Linnunrata pyörii – sen ulkolaidoilla on oltava tuntematonta materiaa. Pahvilaatikkoesimerkkiä jatkaaksemme: pimeän aineen haloon käärittynä Linnunrata tulisi sulloa lootaan, joka on kaksi metriä leveä ja yhtä syvä.Koska meillä ei ole riittävän pitkää selfie-keppiä jolla voisimme husia galaksienväliseen avaruuteen ja ottaa Linnunradasta edustavan potretin, näemme ympärillämme vain kiekkoa. Meidän on käytettävä oveluutta saadaksemme selville, millainen kotigalaksimme oikein onkaan.

Hubblen ottama valokuva galaksista UGC 12158, jota pidetään hyvin saman näköisenä kuin Linnunrataa. Suunnilleen tällaisen kuvan siis saisimme sillä kyllin pitkällä selfie-kepakolla. Kuva ESA/Hubble & Nasa

Hubblen ottama valokuva galaksista UGC 12158, jota pidetään hyvin saman näköisenä kuin Linnunrataa. Suunnilleen tällaisen kuvan siis saisimme sillä kyllin pitkällä selfie-kepakolla.
Kuva ESA/Hubble & Nasa

Linnunradan kierrehaarojen määrää on selvitetty tähystämällä tietynlaisten kaasupilvien esiintymistä kaukana kiekon tasossa. Näitä kaasupilviä nimittäin esiintyy runsaammin juuri kierteishaaroissa. Montako haaraa Linnunradalla on? Vastaus ei ole aivan yksinkertainen. Linnunrata näyttää olevan tiheästi itsensä ympärille kääriytynyt galaksi, jossa on hennompia ja voimakkaampia kierteitä. Virallinen vastaus tällä hetkellä on neljä: kaksi päähaaraa ja kaksi pienempää. Monenlaisen kaasun lisäksi kierteissä on runsaasti pölypilviä ja nuoria, kuumia tähtiä.

Kiekon keskellä on vanhojen tähtien muodostama keskuspullistuma, joka on Linnunradan tapauksessa sauvamainen puikula. Sauvamaisen muodon syntymekanismi ei ole aivan selvillä. Sen alueella näyttää syntyvän uusia tähtiä, ja on arveltu että ne kuljettavat tähtien syntyä ruokkivaa kaasua spiraalihaaroista keskustan alueelle. Kuten kaikissa suurissa galaksessa, myös Linnunradan ytimessä on supermassiivinen musta aukko, mutta siitä lisää ensi viikolla.

Galaksimme on toisiksi kookkain avaruuden saari galaksijengissä, jota kutsutaan vähän tylsästi ihan vaan paikalliseksi ryhmäksi. Porukan kingi on Andromeda, noin puolitoista tai kaksi kertaa Linnunradan kokoinen spiraaligalaksi. Kolmion galaksi on noin puolet Linnunradan läpimitasta, spiraali sekin. Näiden lisäksi ryhmässä majailee vähintään 50 pientä hännystelijää, joista osa kiertää jotakuta isompaa galaksia ja muut seikkailevat ryhmän liepeillä itsenäisemmin. Linnunrata ja sen vajaat sata seuralaista ovat osa havaittavan universumin vähintään 2 000 000 000 000 000 000 galaksia.

Linnunradan kolmiulotteisesta muodosta saa hyvän käsityksen tästä ESOn lyhyestä videosta (ei ääniä):

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *