Arkisto


Täällä ei ole mitään nähtävää!

22.8.2014 klo 15.50, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Yleinen

”Mitä taivaalla tapahtuu? Ursa pitää sinut kärryillä”, lupaa Facebook-sivumme esittelyteksti. Siinä on lupaus, joka on ajoittain kova pala täytettäväksi. Taivaallahan nimittäin tapahtuu kaikenlaista, mutta iso osa siitä ei ole kovinkaan näyttävää. Mistä kaikesta kannattaa nostaa yleinen meteli, ja mikä kiinnostaa vain pitkän linjan tähtiharrastajaa?

Yksi hyvä esimerkki ovat tähdenlentoparvet. Kansainvälisessä mediassa hehkutellaan vuosittain geminidien (4.-17.12.) ja kvadrantidien (28.12.-12.1.) parvia, jotka ovat näyttävyydellään samaa luokkaa kuin elokuun perseidit. Niiden tähdenlentoja voisi teoriassa nähdä 60-70 kappaletta tunnissa. Käytännössä Ursa ei koskaan mainosta näitä parvia, perseidejä sen sijaan kyllä. Miksi näin?

Suomessa esiintyy pilvisiä päiviä läpi vuoden, mutta syksy ja talvi ovat keskimääräistä pilvisempiä ja selvästi synkimmät kuukaudet ovat marras- ja joulukuu. Pilvipeite voi tietysti rakoilla paikallisesti, mutta on erittäin todennäköistä, että valtaosa Suomen taivaasta on geminidien ja kvadrantidien maksimin aikoihin tasaisen puuron peitossa.

On kova juttu, kun Kuu tai Aurinko pimenee oikein kunnolla. Näky on näyttävä ja verraten harvinainen – etenkin Auringon tapauksessa, jonka pimennykset näkyvät pienellä alueella kerrallaan, etenkin täydellisenä. Kuunpimennys on yleisempi ja näkyy kaikkialla, missä Kuu näkyisi pimennyksen aikaan muutenkin.

Osittainenkin auringonpimennys on tapaus sinänsä, sillä täydellinen pimennys näkyy samalla paikkakunnalla keskimäärin vain kerran 360 vuodessa. Suomen alueelle täydellinen auringonpimennys sattuu muutaman kerran sadassa vuodessa, ja osittaisia pimennyksiä tapahtuu suunnilleen joka toinen tai kolmas vuosi.

Kuunpimennykset voivat olla täydellisiä, osittaisia tai niin kutsuttuja puolivarjopimennyksiä. Maa nimittäin voi heittää Kuun pinnalle kahdenlaista varjoa: joko Maa peittää Auringon kokonaan, jolloin Kuun pinta on täysivarjossa, tai Aurinko pääsee kurkkaamaan Kuuta osittain Maan takaa, ja Kuun sanotaan olevan puolivarjossa.

Täysivarjo aiheuttaa kunnon tummenemisen, vaikkei Kuu pimenisikään täydellisesti. Mutta jos pimennys jää puolivarjopimennykseksi, sitä ei edes huomaa kunnolla. Kuun pinnasta heijastuva auringonvalo hitusen himmenee, mutta paljain silmin näkyä ei erota normaalista täysikuusta.

Olisi pienimuotoinen tragedia, jos taivasta harvemmin katseleva henkilö innostuisi pitkästä aikaa vaikkapa tällaisesta kuunpimennyksestä. Hän menee ulos, nostaa katseensa, ja pettyy. Tai vielä pahempaa, ajattelee että tämä ei selvästi ole häntä varten, on niin tyhmä ja taitamaton ettei edes erota kuunpimennystä taivaalta.

Tällaista kokemusta nyt tietysti pitäisi välttää viimeiseen saakka.

Välillä tietysti pitää ottaa riskejä, vinkata mahdollisuuksista nähdä revontulia tai muuta jännää, vaikkei täysiä takeita hurmoksellisesta taivaskokemuksesta olisikaan. Koko tulevan vuoden tiedossa olevat taivastapahtumat kaiken asteisista pimennyksistä aina pikkuplaneettojen ja Jupiterin kuiden liikkeisiin julkaistaan syksyisin Tähdet-vuosikirjassa.

Aina toisinaan voi joku komeetta yllättää kirjan tultua painosta, mutta sehän on vaan kivaa.

 

Huhtikuussa 2013 sattunut Kuun puolivarjopimennys. Aurinko pääsi jatkuvasti valaisemaan osin kiertolaisemme pintaa eikä sen loiste juuri himmentynyt. Jos Kuu olisi eksynyt täysivarjon alueelle, pimennys olisi ollut selvästi havaittavissa. Kuva Tom Ruen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Kuka kumman superkuu?

1.8.2014 klo 12.00, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Superkuu. Se on kuin täysikuu, mutta tavallista paljon suurempi ja kirkkaampi ja hienompi, eikö niin?

Superkuu on rantautunut käsitteenä Yhdysvalloista Suomeenkin parin viime vuoden aikana. Itse törmäsin käsitteeseen vasta viime kesänä. Oli hiukan kiusallista olla puhelun vastaanottavassa päässä, kun toimittaja aloittaa juhlallisin äänenpainoin: ”Niin, nyt kun huomenna on tämä superkuu…” ja itsellä lyö pahasti tyhjää. Anteeksi mikä kuu…?

Nimen ”superkuu” lanseerasi alun perin amerikkalainen astrologi Richard Nolle vuonna 1979. Tähtitieteilijät toki tunsivat ilmiön entuudestaan, mutta eivät pitäneet (eivätkä pidä edelleenkään) sitä mitenkään ihmeellisenä juttuna. Virallisesti ilmiötä kutsutaan englanniksi nimellä ”perigee-syzygy of the Earth-Moon-Sun system”. Hankalalla termillä tarkoitetaan yksinkertaisesti tilannetta, jossa Maa, Kuu ja Aurinko ovat suorassa linjassa (mikä vaaditaankin jokaiseen täysi- ja uusikuuhun) kun Kuu sattuu olemaan perigeumissa eli radallaan siinä pisteessä, joka on lähinnä Maata.

Miten lähellä Kuu meitä tällöin on? Kuun keskietäisyys Maan keskipisteestä on 385000 kilometriä tai noin 60 maapallon sädettä. Lähimmillään se on meistä noin 56 maapallon säteen päässä (nykyään, sillä Kuun radan soikeus vaihtelee pitkien aikojen kuluessa). Kovin radikaalista lähentelystä ei siis ole kyse.

Ollessaan perigeumissa Kuu näyttää noin 14 % suuremmalta ja 30 % kirkkaammalta kuin ollessaan ratansa kauimmaisessa pisteessä. Jos taivaalla mollottaisi vierekkäin kaksi täysikuuta, toinen perigeumissa ja toinen apogeumissa, ero olisi selkeä. Kun näin ei kuitenkaan voi olla, eroa on vaikea huomata paljaalla silmällä — etenkään kun Kuu ei myöskään pomppaa äkkiä sieltä kauimmaisesta pisteestään lähimpään pisteeseensä. Yleensähän se liikuskelee siinä ääripisteiden välillä.

Kuu kirkastuu hitaasti yö yöltä pyöristyessään puolikuusta täysikuuksi, sillä meille näkyvää valaistua pinta-alaa on koko ajan enemmän. Aivan täytenä Kuulle tapahtuu huomattava kirkastuminen (olipa se sitten millä tahansa kohtaa rataansa), sillä auringonvalo pääsee tällöin valaisemaan kaikki kraatterien ja kuoppien pohjat. Tämä tunnetaan oppositioilmiönä.

Täysikuu sattuu säännöllisesti 29,53 vuorokauden välein, ja tarkalleen perigeumille sattuvia täysikuita tapahtuu noin 14 kuukauden välein. Herra Nolle oli valmis kelpuuttamaan superkuuksi myös ne täysikuut, jotka sattuvat lähellä perigeumipistettä (noin 5 % falskaus molempiin suuntiin sallitaan). Näinpä tänäkin vuonna nähdään tämän määritelmän mukaan peräti viisi superkuuta. Jos näillä näillä linjoilla edetään, tarkkaa ja täsmällistä perigeumi-täysikuuta voisi kutsua vaikkapa hyperkuuksi. Miksei!

Minun on vaikea suhtautua superkuuilmiöön. Ihmisaivo ja -silmä eivät tajua sitä tavallista kirkkaammaksi tai suuremmaksi, eikä Auringon, Maan ja Kuun linjauksessa ole tähtitieteen vinkkelistä mitään ihmeellistä. Vuorovedet ovat kyllä aavistuksen voimakkaampia Kuun ollessa täytenä perigeumissa, mutta Suomessa ei vuorovesiäkään juuri havaita Itämeren pienuuden vuoksi. Atlantin vuorovedet jäävät jumiin Tanskan salmiin.

Toisaalta on kuitenkin älyttömän mukavaa, että väki innostuu katselemaan taivaalle ja nautiskelemaan täysikuun loistosta. Ehkäpä siitä ilosta sitä voisi yhtä astrologista termiä kestää pari kertaa vuodessa. Niin että ihan vinkkinä, seuraava superkuu on 10.8.

Kuun näennäinen kokoero lähimpänä ja kauimpana Maasta. Kuva Galileo Project / Nasa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *