Arkisto


Marsista on löytynyt vettä!

27.9.2013 klo 10.05, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana

Curiosity-mönkijä on löytänyt Marsista vettä. Nasan tuore tiedote on mennyt mukavasti läpi kansainvälisessä lehdistössä, ja saapunee vielä laajemmin myös kotimaiseen mediaan. Ja hyvä niin.

Ulkomailla asiasta on uutisoitu paikoin jo hiukan etusivu uusiks -henkeen. Onko kyseessä jymyjuttu vai ei? Ja mitä se Curiosity nyt onkaan löytänyt?

[i]Curiosityn voittoisten kaapaisujen jäljet Marsin pinnassa.
Kuva Nasa / JPL-Caltech / Malin Space Science Systems[/i]

Mönkijän SAM-laitteisto (Sample Analysis at Mars) on analysoinut Marsin pintakerroksista kaapaisemansa näytteet ja havainnut, että noin kaksi prosenttia tutkitusta materiaalista on vettä. Vesi on sitoutunut maa-aineksen mineraaleihin — molekyyli siellä, toinen täällä. Juoksevasta vedestä ei siis ole kyse, mutta kyseessä on silti kiinnostava tulos. Vaikka SAMin tulokset koskevatkin yhtä kaapaisua Marsin pinnasta, on täysin mahdollista, että tulos olisi sama missä tahansa Marsin pinnalla.

Jo ennen kunnollisia tähtitieteellisiä havaintoja Mars kiehtoi ihmisten mielikuvitusta. 1800-luvulla Marsissa epäiltiin olevan jopa älyllistä elämää. Havaintomenetelmien kehityttyä Mars paljastuikin kylmäksi ja kuivaksi paikaksi, jonka ohut kaasukehä oli lähes täysin hiilidioksidia — ei kovin houkutteleva paikka elämälle! Sitten Nasan Mariner 9 -luotain asettui ensimmäisenä kiertämään punaista planeettaa vuonna 1971, ja sen Maahan lähettämissä kuvissa näkyi selvästi muinaisia joenuomia ja muita veden aiheuttamia jälkiä. Vettä näytti joskus virranneen Marsissa, mutta se — tai valtaosa siitä — oli kadonnut jonnekin. Minne?

Tätä koetetaan edelleen selvittää. Marsin veden kohtalo auttaa meitä ymmärtämään Marsin esihistoriaa, ja voi opettaa meille yhtä ja toista myös omasta planeetastamme. Runsaiden, helposti hyödynnettävien vesivarantojen löytyminen hyödyttäisi myös tulevaisuuden miehitettyjä lentoja Marsiin, kun kaikkea miehistön tarvitsemaa vettä ei tarvitsisi tuoda Maasta asti. Luonnollisesti marsilainen vesi on kiinnostavaa myös astrobiologian kannalta. Onko Marsissa ehkä joskus voinut olla elämää? Entä voisiko sitä olla siellä edelleen, ehkä kaivautuneena syvälle pinnan alle?

Marsista on löytynyt jo runsaasti erilaisia todisteita siitä, että vesi todella on muinoin virrannut planeetan pinnalla. Ehkä varteenotettavimpia todisteita ovat erilaiset mineraalit, joita voi muodostua ainoastaan kontaktissa veden kanssa.

Marsissa on kuitenkin edelleen vettä, ja tämä on tiedetty jo jonkin aikaa. Siinä mielessä Curiosityn tuoreet tulokset eivät ole mikään jymyjuttu.

 Elokuussa 2011 eräässä Marsin kraatterissa havaittiin merkkejä vastavirranneesta suolaisesta mudasta, ja tämä on vahvin toistaiseksi löydetty merkki siitä, että Marsissa esiintyy edelleen virtaavaa vettä — ainakin ajoittain, kun lämpötila pinnalla nousee riittävän korkeaksi. Planeetan pinnalla vallitsee kova pakkanen, ja lämpötila nousee parhaimmillaan noin pariinkymmeneen celsiusasteeseen. Lisäksi ohut kaasukehä saa aikaan sen, että vesi alkaa kiehua melkein välittömästi joutuessaan sen kanssa kontaktiin. Vesi katoaa pinnalta nopeasti.

Tiedetään myös, että Marsin napalakkien tienoilla jopa puolet pintamateriaalin painosta on vettä. Napalakit itse ovat suurelta osalta vesijäätä. Jos ne sulaisivat kokonaan, koko Marsin pinta peittyisi yli viiden metrin syvyisellä vesikerroksella.

Mutta tuoreet tulokset viittaavat nyt siihen, että Marsiin matkanneet ihmiset voisivat saada tarvitsemansa veden kuumentamalla paikallisia maakerroksia ja ottamalla vesihöyryn talteen. Vettä ei tarvitsisi lähteä hakemaan navoilta asti. Ja se on kyllä aika mainio juttu.

2 kommenttia “Marsista on löytynyt vettä!”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Kommenttisi on hyvä ja taustoittaa tuota Marsin vesiasiaa mukavasti!

  2. Nimetön sanoo:

    Kiitos! Kävi vähän niin kuin pelkäsin — monissa kotimaisissa lehtijutuissa on jäänyt mainitsematta, että vettä on löytynyt Marsista aiemminkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Tappaja-asteroidit kintereillämme

13.9.2013 klo 09.57, kirjoittaja
Kategoriat: Otsikon takana , Sitkeät huhut

Nasa / Don Davis

Tappaja-asteroidi tulee, julistaa lööppi. Ihmiskunnan tuhon saattaa jo haistaa ilmassa. Palleassa käy ikävä kouraisu. Toisaalta, eikös jonkun tappaja-asteroidin pitänyt olla tulossa myös pari kuukautta sitten? Tietävätkös ne tutkijat yhtään, mistä puhuvat? Salaillaanko täällä jotain…?

En ole vähään aikaan törmännyt kyseiseen ilmaisuun suomalaisessa uutisvirrassa (mikä on sinänsä ilahduttava asia). Edellinen kerta taisi olla vuoden alussa, kun 2012 DA14 oli matkalla tekemään lähiohitusta Maan kanssa. Tällöin Nasan luotainten parissa työskennelleen David Dunhamin venäläisille opiskelijoille pitämää luentoa tulkittiin kansainvälisessä lehdistössä hiukan luovasti, ja vuoden vanha juttu alkoi levitä uudelleen kulovalkean tavoin hiukan ennen ohituspäivää: Nasa on vahvistanut, että asteroidi törmää maapalloon. Dunham ei koskaan itse väittänyt moista, ja Nasa tiedotti alusta alkaen, että törmäysuhkaa ei ole.

Heti alkuun on todettava, että maapallon läheiseen avaruuteen eksyviin murikoihin on syytä suhtautua terveellä kunnioituksella. Koko sivilisaatiomme tuhon huhutaan aiheutuvan milloin hiukkaskiihdyttimissä syntyvistä mustista aukoista, milloin maapallon magneettikentän käännöksestä, mutta Maan radalle eksyvät avaruuden pienkappaleet ovat näistä poiketen ihan todellinen ja varteenotettava uhka. Yöunia niiden vuoksi ei kuitenkaan kannata menettää.

Me elämme aurinkokunnassa, joka on planeettojen muodostumisen jäljiltä pullollaan jäästä, kivestä ja metallista koostunutta ryönää. (Tässä tekstissä puhun yksinkertaisuuden vuoksi lähinnä kivisistä asteroideista, sillä ne ovat paljon yleisempiä kuin vaikkapa metalliasteroidit tai komeetat.)

Nyrkkisääntönä voidaan pitää, että näitä aurinkokunnan pienkappaleita on lukumääräisesti sitä enemmän, mitä pienempiä ne ovat. Kaikkein pienimpiä kappaleita myös osuu ilmakehäämme vastaavasti useammin. Alle koripallon kokoisia kimpaleita (pääasiassa pölyä ja pikkukiviä) päätyy ilmakehäämme päivittäin noin sadan tonnin verran. Tämä selestiaalinen sepeli tuhoutuu ilmakehässä ja aiheuttaa iloksemme tähdenlentoja ja tulipalloja.

Alle 30-metrinen kimpale ei todennäköisesti saisi aikaan merkittävää tuhoa maapallolla. Poikkeuksena tälle säännölle toimi viime helmikuussa Venäjän Tšeljabinskin yllä lentänyt kappale, joka oli halkaisijaltaan ”vain” noin 17 metriä. Sen räjähdyksen aiheuttama sokkiaalto rikkoi muun muassa ikkunoita, ja särkynyt lasi haavoitti yli tuhatta ihmistä. Valtaosa maapallon maa-alasta on kuitenkin asumatonta aluetta (minkä lisäksi meret peittävät noin 70 prosenttia planeetastamme). Asutun alueen ulkopuolella Tšeljabinskin meteori ei olisi aiheuttanut vastaavaa tuhoa. Suurkaupungissa tuhot olisivat toisaalta olleet paljon suuremmat. Maailmanlaajuista tuhoa nämä kappaleet eivät kuitenkaan aiheuta. Törmäyksen tuhoisuuteen vaikuttaa lopulta monta seikkaa, kuten törmäävän kappaleen koostumus, törmäysalusta jne.

Mahdollisesti vaarallisina (PHA, Potentially Hazardous Asteroid) pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 20 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta. Tällä hetkellä tunnetaan 1 423 tällaista kimpaletta. Näillä kohteilla on mahdollisuus tulla Maan lähelle, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon.

(Näistä asteroideista suurimman uhkan aiheuttaa tällä hetkellä 130-metrinen kappale nimeltä 2007 VK184, jolla on 0,055 prosentin riski osua Maahan kesäkuussa 2048. Se ohittaa siis maapallon 99,945 prosentin todennäköisyydellä. Riski törmäykseen on erittäin pieni. Kaikkein uhkaavimpana koskaan pidetty asteroidi oli 330-metrinen 99942 Apophis. Pian löytymisensä jälkeen vuonna 2004 näytti siltä, että Apophis saattaisi törmätä maapalloon peräti 2,7 prosentin todennäköisyydellä vuonna 2029. Nykyään tiedetään, että Apophiksen törmäysriski seuraavan 90 vuoden aikana on häviävän pieni — alle 0,0006 prosenttia.)

Kaikkien uhkaavien kappaleiden liikkeitä tarkkaillaan säännöllisesti useissa eri ohjelmissa. Havaintojen avulla niiden liikerata avaruudessa opitaan tuntemaan entistä tarkemmin, ja niiden törmäysriski voidaan arvioida entistä luotettavammin.

Kiitos kehittyneiden havaintotekniikoiden ja -välineiden, löydämme kiihtyvällä nopeudella meille ennestään tuntemattomia aurinkokunnan murikoita. Se on hyvä, sillä kaikkein vaarallisimpia ovat tietysti ne kappaleet, joita me emme vielä tunne. Toisaalta jatkuva uusien uhkaavien asteroidien löytyminen lisää väärien hälytysten taajuutta mediassa, ja tappaja-asteroidit pääsevät otsikoihin. (Raflaavilla otsikoilla toki kilpaillaan kallisarvoisista lukijoista. Ilmiötä kutsutaan toisinaan klikkausjournalismiksi.)

Vasta löytyneen asteroidin rata tunnetaan vielä varsin huonosti. Se saattaa näyttää heti löydyttyään paljon vaarallisemmalta kuin onkaan. Jatkohavainnot ovat toistaiseksi aina osoittaneet, että törmäysriski on häviävän pieni. Lööppeihin pääsevät avaruuden vaeltavat hirviöt ovat yleensä juuri näitä vastalöydettyjä tulokkaita.

Maapalloon kuitenkin välillä myös osuu avaruuden vaeltavia möhkäleitä. Kuinka usein?

30-metrinen murikka osuu jonnekin päin maapalloa keskimäärin kerran 200 vuodessa.  Satametrisiä kappaleita törmää maapalloon suunnilleen kerran 5 200 vuodessa ja 140-metrisiä kerran 13 000 vuodessa. Tutkijoiden tavoitteena on löytää ainakin 90 prosenttia vähintään 140 metrin kokoluokkaa olevista murikoista. He tekevät kaikkensa, jotta meitä ei yllätettäisi housut kintuissa.

Tällä hetkellä näistä vaarallisen kokoisista, yli 100-metrisistä lohkareista tunnetaan alle puolet. Petraamisen varaa ehdottomasti on. Kannattaa kuitenkin muistaa, että tässä ei vielä puhuta mistään dinosaurusten tappajasta. Kymmenen kilometrin järkäleitä, jollainen listi hirmuliskot 65 miljoonaa vuotta sitten, seikkailee Maan radan tuntumassa vain muutama kappale.

Kannattaisiko tappaja-asteroideista nyt siis olla huolissaan? Ei. Ei aktiivisesti. Ei juuri sinun, yksilönä. On erittäin pieni todennäköisyys sille, että juuri sinun elinaikanasi Maahan törmäisi sen kokoinen kappale, että se aiheuttaisi merkittävää tuhoa.

Kansakunnat ja sivilisaatio ovat kuitenkin pitkäikäisiä olioita, ja poliittisessa päätöksenteossa avaruuden pienkappaleiden törmäysuhkaa ei sovi unohtaa. On koko ihmiskunnan etu, että näitä kappaleita tutkivat tiedeohjelmat saavat tarvitsemansa rahoituksen. Vaikka Yhdysvallat ja Nasa ovatkin olleet ehkä näkyvimmin esillä riskiasteroidien kartoituksessa, niiden uhka on maailmanlaajuinen, ja alan tutkimus on kansainvälistä. YK onkin laatimassa kansainvälistä toimintasuunnitelmaa sille, miten törmäysuhan alla toimittaisiin.

(Jos Maan radan tuntumassa seikkailevien pienkappaleiden törmäysriski jäi vielä kaihertamaan mieltä, voin suositella jatkolukemiseksi Donald K. Yeomansin mainiota ja perusteellista kirjaa Lähiasteroidit ja komeetat – kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät. Mahdollisesti vaarallisten asteroidien tuoreita törmäysriskejä voi halutessaan kytätä Nasan Near Earth Object -tutkimusohjelman riskitaulukosta.)

Yksi kommentti “Tappaja-asteroidit kintereillämme”

  1. Juhani Harjunharja sanoo:

    Asiallinen ja silti mielenkiintoinen juttu. Kiitos!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *