Titanin tylsät(?) tasangot
Tähän mennessä tapahtunut:
- Titan on Saturnuksen suurin kuu. Samalla se on Jupiterin Ganymedeen jälkeen koko aurinkokunnan toiseksi suurin, ja Merkuriusta isompi.
- Titan on ainoa kuu, jolla on merkittävä kaasukehä. Lähinnä typestä koostuva kaasukehä on reippaasti Maan ilmakehää tiheämpi. Kaasukehän läpi näkee ainoastaan tutkalla, sekä eräillä kapeilla infrapunasäteilyn kaistoilla.
- Titan on Maan ohella ainoa taivaankappale, jolla on täysi nestekierto ja vielä nykyisinkin lainehtiviä meriä ja järviä. Veden sijasta Titanissa kiertävät hiilivedyt.
Planeettageologiassa millään pinnanmuodolla ei ole niin suuria haasteita julkisuuskuvansa kanssa kuin tasangoilla. Ne eivät näytä oikein miltään vaikka valaistuskin olisi kohdallaan. Niillä ei myöskään yleensä tapahdu juuri mitään. Ennenkin siteeraamaani äänekoskelaista sananpartta mukaillen ne ovat vaan, ihan kuin Sumiainen.
Titanin tasangot eivät ole poikkeus, vaan Venuksen valtavien laavatasankojen kanssa aivan kärkisijoilla vähiten kiinnostavan imagon kisassa. Venuksen laavatasangoilla sentään on puolellaan se etu, että ne osoittavat koko planeetan pinnan uusiutuneen geologisesti varsin vähän aikaa sitten. Ja Marsin pohjoisilla tasangoilla lainehti luultavasti joskus valtamerellinen vettä. Titanin tasangoilta kaikki tämä jännitys puuttuu. Ne ovat vaan.
Vuonna 2014, eli Cassini-luotaimen ollessa vielä tutkimassa Saturnusta ja sen kuita, ilmestyi Cambridge University Pressin maineikkaassa Cambridge Planetary Science -kirjasarjassa Titan-tutkimuksen perusoppikirja, jämäkästi nimeltään Titan. Sen 450:een isoon sivuun mahtui peräti puolisen sivua asiaa tasangoista. Tuolloin sentään jo tiedettiin, että ne esiintyvät lähinnä Titanin keskileveyksillä ja peittävät ison osan kuun pinnasta. Syntytavasta tai tarkemmasta olemuksesta ei vain ollut oikein mitään selkeää käsitystä, vaan arviot sinkoilivat sinne tänne. Tuo puoli sivua ei ihmeitä tehnyt Titanin tasankojen saattamiseksi suuren yleisön tai edes muiden planeettatutkijoiden tietoisuuteen. Asiaa ei ole auttanut, että Titan-tutkijat itsekin kutsuvat niitä nimellä ”blandlands”.
Alkuvuonna 2025 puolestaan ilmestyi Elsevierin kustantama Titan After Cassini–Huygens. Kuten nimikin kertoo, tähän oppikirjaan on saatu rauhassa sulateltua koko syksyllä 2017 päättyneen lennon tuottama aineisto. Sen 500:n sivun joukossa on sentään jo vajaat neljä sivua havaintoja ja johtopäätöksiä tasangoista. Huomattavaa edistystä siis.
Syytä kiinnostuksen lisäämiseen onkin, sillä tasangot kattavat huikeat 65 % Titanin pinnasta. Vuosikymmenessä tieto niiden olemuksesta ja merkityksestä on kasvanut merkittävästi, vaikka isoja aukkoja ymmärryksessämme yhä onkin.
Titanin globaalissa geologiassa on yksinkertaista ihmistä viehättävää systemaattisuutta. Sen päiväntasaajan tienoita kiertävät valtavat dyynikentät. Ne peittävät 17 % koko Titanin pinnasta. Tämä on yli tuplasti enemmän kuin maapallolla.1 Järvet ja meret, jotka ovat paljon uutisissa ja joista minäkin olen tämän blogin puitteissa kirjoittanut jo ainakin kolme kertaa, ovat pinta-alan näkökulmasta todella vähäpätöinen geologinen yksikkö, sillä ne kattavat vain puolitoista prosenttia Titanin pinnasta. Tämä laskelma sisältää myös kuivuneet järvet. Järvet ja meret sijaitsevat Titanin korkeilla leveysasteilla etenkin pohjoisessa, mutta osin myös eteläisen napaseudun tuntumassa. Toki pinta-ala ei ole ainoa merkittävyyden mittari, sillä Titanin geologisen elämän kannalta hiilivetyjärvet ja -meret ovat paljon tärkeämmässä osassa kuin niiden vähäpätöinen pinta-ala antaisi ymmärtää.

Dyynikenttien ja järviseudun välissä ja topografisesti matalalla sijaitsevat tasangot. Ne ovat Cassinin 2,2 cm:n aallonpituudella toimineen tutkan näkökulmasta pääosin erittäin yksitoikkoisia. Toisin sanoen senttien mittakaavassa tasangoilla ei juuri epätasaisuuksia ole. Myös isomman mittakaavan korkeusvaihtelut ovat hyvin vähäisiä.
Tasankoja on pystytty erottamaan lukuisia eri alatyyppejä, jotka tapaavat hissukseen vaihettua toisikseen. Kaikkein mitäänsanomattomin tyyppi, englanniksi undifferentiated plains, joita päätin juuri kutsua suomeksi nimellä piirteettömät tasangot, on tasankotyypeistä yleisin. Tällaiset tasangot ovat esimerkiksi vuoria ja törmäyskraattereita nuorempia. Ne kattavat 17 % koko kuun pinnasta ja koostuvat hiilipitoisesta aineksesta eli orgaanisista yhdisteistä.
Korkeammilla leveysasteilla (>50°) piirteettömien tasankojen sijasta tavallisimpia ovat scalloped plains -tasangot, joiden reunat tapaavat olla kaarevien rakenteiden hallitsemia ja joiden tutkalle kirkkaammassa pinnassa on myös enemmän epämääräisiä rakenteita ja jyrkkäreunaisia kuoppia, joissa osassa on nykyisinkin hiilivetyjärviä. Järviprosessit ovat voineet laajamminkin olla tämän tasankotyypin ulkomuodon taustalla. Keskileveyksillä on piirteettömien tasankojen lisäksi myös sellaisia tasankoalueita, nimeltään lineated plains, joissa näkyy pitkiä ja kapeita itä–länsisuuntaisia rakenteita. Nämä on tulkittu tuulen kuluttamiksi eroosiomuodostumiksi eli yardangeiksi. Muitakin tasankovariantteja on, ja osa niistä sisältää orgaanisen aineksen lisäksi vesijäätä. Jotkut voivat myös olla ainakin osittain jokitoiminnan synnyttämiä. Pääosin tasangot ovat kuitenkin orgaanista ainesta, ja koska ne ovat niin valtavan laajoja, ovat ne Titanin tärkein orgaanisen aineksen varasto. Ne myös lienevät orgaanisten sedimenttien loppusijoituspaikka.
Tavallisin tasankotyyppi ja yleisin Titanin geologinen yksikkö on siis piirteetön tasanko. Koska tämän tyyppisiä tasankoja on niin tavattoman paljon ja ainakin osa muista tasangoista lienee läheistä sukua tälle tyypille, olisi tietysti kiva ymmärtää, mistä niissä oikein on kyse. Onneksi viime keväänä Journal of Geophysical Research: Planets -lehdessä ilmestyi Anthony Finen ja Valerio Poggialin johtaman ja vanhanaikaisen viehättävästi ainoastaan Cornellin yliopiston tutkijoita sisältäneen ryhmän kirjoittama artikkeli Titan’s Plains Revealed: Evidence for a Layered Surface. Sen luettuaan on jo paljon tietäväisempi siitä, mitä tasangot saattavat olla, ja mitä ne eivät ainakaan ole.
Cornellin porukka käytti tutkimuksessaan Cassinin tutkaa yhdistellen sen eri aineistoja ja koettaen mallintaen ymmärtää, mitä ne loppujen lopuksi tasangoista kertovat. Kun tutka katsoo sivulle synteettisen apertuurin moodissa, saadaan tarkimmat kuvat. Kun taas tutka osoittaa suoraan alaspäin altimetrimoodissa, saadaan paitsi korkeusmittauksia, myös tarkempaa tietoa pinnan karkeudesta ja sen suhteellisesta permittiivisyydestä. Kun eri Titanin ohilentojen tuloksia yhdistämällä samasta alueesta onnistutaan saamaan dataa niin SAR- kuin altimetrimoodissakin, on tilanne jo aikamoisen mukava.
Tutkan välillisesti kertoma pinta-aineksen suhteellinen permittiivisyys ei Iceyen toimiston ja Ilmavoimien avaruuskonttorin väen lisäksi välttämättä ihan hirveän suurta osaa suomalaisista suoraan kosketa tai kiinnosta. Planeettageologiassa edes sen perusteiden tajuaminen on kuitenkin varsin tarpeellista. Suhteellisen permittiivisyyden toinen nimityskään, dielektrinen vakio, ei vaan kauheasti ymmärtämistä helpota tai kiinnostusta herätä. Kolmas nimi, eristevakio, sentään antaa jo muillekin kuin fyysikoille ja sähköinsinööreille mahdollisuuden päästä hajulle siitä, mistä siinä on kyse. Eristevakio nimittäin nimensä mukaisesti kuvaa sitä, kuinka paljon materiaali heikentää siihen kohdistettua sähkökenttää, eli kuinka hyvä sähköeriste se on. Tähän vaikuttavat etenkin aineen kemiallinen koostumus ja tiheys. Näistä siis saadaan tutkasignaalia tutkimalla tietoa. Ja niistä päästäänkin jo tekemään geologisia päätelmiä.
Cornellin tutkijat päätyivät valitsemaan kohteikseen 13 noin 100 km2:n suuruista tutkimusaluetta eri puolilla Titania sijaitsevilta piirteettömiltä tasangoilta. Neljältä alueelta oli saatavissa mittauksia myös tutkan korkeusmittarimoodissa.

Ensimmäinen keskeinen havainto oli, että piirteettömät tasangot ovat ihan yhtä piirteettömiä katsoi niitä mistä suunnasta tahansa. Jos välttämättä vaikeaa sanaa haluaa käyttää, ne ovat siis isotrooppisia. Esimerkiksi tuulen tai liikkuvan nesteen synnyttämät kareet tai virtaavan nesteen kaivertamat pienet purot ovat hyvin voimakkaasti suuntautuneita rakenteita. Koska mitään tällaisiin viittaavaa ei nähty, eivät nämä prosessit myöskään liene ainakaan tasankojen nykyisen ulkoasun taustalla.
Cornellilaisten tärkein tulos paljastettiin jo artikkelin otsikossa: piirteettömien tasankojen tutkahavaintoja ei saatu mitenkään mallinnettua pelkästään yksikerroksellisella kohdeaineksella. Piirteettömien tasankojen on Finen ja kumppanien mukaan siis pakko olla kerroksellisia.
Tutkasignaali meni ensimmäisen kuohkeahkon kerroksen läpi ja toi tietoa sen alla sijaitsevasta kovemmasta kerroksesta. Alemman kerroksen pinta on karkeampi ja epätasaisempi kuin ylemmän, mutta on silti tasaisempi kuin useimmat muut Titanin pinnat. Kyseessä voi olla jokin vanhempi toisenlaisesta materiaalista koostuva kerros, tai vaihtoehtoisesta höttöisen pinta-aineksen pohja, jossa on tapahtunut muutoksia.
Mallinnuksista ei koskaan voida saada täysin yksiselitteisiä vastauksia, joten siksikään päällimmäisen höttöisen kerroksen paksuutta ei varmuudella tiedetä. Joka tapauksessa se on enemmän kuin tutkan aallonpituus eli 2,2 cm, mutta voi olla vain muutaman sentin. Metriä enempää se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole.
Pintakerroksen alkuperästä oli New Yorkin takametsien miesoletetuilla esittää muutama perusteltu päätelmä. Ensinnäkään kerroksessa ei näy minkäänlaista gradienttia tai kallistusta. Tämä sotii sitä vastaan, että kerros olisi jokitoiminnan synnyttämä, jokien vaatimuksena kun tuppaa olemaan alamäkeen virtaaminen, ja ne tyypillisesti synnyttävät kallellaan olevia kerrostumia.
Tuulikerrostuminen olisi periaatteessa mahdollista. Dyyniaineksen ja tasankoaineksen onkin havaittu paikoitellen sekoittuvan. Ongelmana on, että koostumukseltaan dyynit ja tasangot ovat erilaisia. Tarkemmat koostumushavainnot tulevat kuitenkin infrapunaspektrin mittauksista, jotka pohjautuvat päällimmäisten mikrometrien koostumukseen, kun tutkan tapauksessa puhutaan kymmenistä senteistä. Pelivaraa siis tässä suhteessa on. Toki tuulikerrostumishypoteesin ongelmana on sekin, että tasangot ovat äärimmäisen tasaisia, jota dyynit taas eivät ihan määritelmällisestikään ole.
Paras teoria piirteettömille tasangoille on hienorakeisten valokemiallisten tuotteiden kerrostuminen kaasukehästä. Rahvaanomaisesti tätä sopii kutsua lumisateeksi. ”Lumi” vain ei ole huokoista vesijäätä, vaan auringonvalon vaikutuksesta typestä ja metaanista syntynyttä orgaanista mönjää eli toliineja. Havaittua kerroksellisuutta voisi verrata Maan jäätiköihin, joissa tuore lumi, ylivuotinen lumi eli firn ja jää muodostavat selkeän tiheydeltään muuttuvan mutta koostumukseltaan samanlaisena pysyvän kerrosrakenteen.
Lumisademallin hankaluus on, että nykyisen käsityksen mukaan toliinilunta pitäisi todennäköisesti sadella hissukseen suunnilleen kaikkialla Titanissa, eikä mitenkään erityisesti keskileveyksillä, joilla piirteettömät tasangot enimmäkseen sijaitsevat. Pelastus voi kuitenkin löytyä ilmastollisista tekijöistä. Päiväntasaajan alueella tuulee liikaa, jotta tasaista kerrostumista pääsisi tapahtumaan. Keskileveyksillä tuuli tyyntyy, joten tasainen kerrostuminen on siellä mahdollista. Lähempänä napoja taas on liian kosteata ja pinnalla virtailevat hiilivedyt estävät tasaisen kerrostumisen.
Pinnan alla olevaa kovempaa kerrosta olisi houkuttelevaa ajatella vuodenaikaisvaihtelun synnyttämäksi. Siis vaikkapa jotenkin niin, että Titanin kesällä jonkinmoinen sulamisprosessi muokkaa pintaa, joka sitten kovettuu ja kesän jälkeen alkaa taas peittyä toliinilumeen. Todennäköisemmin sademäärät eivät vain ole likimainkaan sellaiset, että tämä toimisi. Uskottavampi mahdollisuus on, että kyseessä olisivat huomattavasti pidemmän aikavälin ilmastolliset ilmiöt, jotka johtuvat Saturnuksen kiertoradan vaihteluista samaan tapaan kuin maapallon Milankovićin jaksot. Mikäli tämä hypoteesi sattuisi pitämään paikkansa, olisi Titanin tasangoilla ja tasankoaineksen täyttämissä vuoristolaaksoissa jemmassa pitkä tallenne Titanin ilmastohistoriaa.
Jotta ajatusta tasangoille kenties tallentuneista Titanin ilmastosykleistä voidaan vakavammin testata, tarvitaan vielä reippaasti lisätutkimuksia. Ja mielellään myös aivan uusia havaintoja. 2030-luvulla Titanissa lentelevän Dragonfly-kopterin ei ole tarkoitus tutkiskella tasankoja vaan pysytellä lähempänä päiväntasaajaa. Dragonflyn päätutkimuskohteen eli Selk-kraatterin lähistöltä on kuitenkin löydetty alueita, jotka muistuttavat piirteettömiä tasankoja. Niinpä Dragonflyn monipuoliset mittalaitteet voivat tuoda paljonkin lisävalaistusta tasankojen salaisuuksiin esimerkiksi niiden rakennetta ja koostumusta koskien. Eri puolille Dragonflyta integroitu geofysiikka- ja meteorologiapaketti DraGMetin DIEL-mittalaite kykenee myös mittaamaan eristevakion Huygens-laskeutujan mittauksia tarkemmin ja, mikä tärkeintä, vähintäänkin paristakymmenestä paikasta. Sen myötä Cassinin tutkahavaintojen tulkintamahdollisuudet epäilemättä paranevat tuntuvasti.
Uudet mittaukset paikan päältä ovat kuitenkin vielä vuosikymmenen päässä. Niitä odotellessa joudutaan elämään sen tosiseikan kanssa, että tietomme suurimmasta osasta Titanin pintaa ovat valitettavan heikot. Onneksi Anthony Fine Cornellin kumppaneineen osoitti, että myös Cassinin aineiston avulla on mahdollista saada ainakin jotain tolkkua tasankojen olemuksesta. Eivät ne taida ihan niin tylsiä ollakaan.
1Viime kesänä ilmestyneen tutkimuksen mukaan maapallon 0,1° x 0,1°:n ruuduista 7,8 %:lla on hiekkadyynejä. Tämä ei tietysti tarkoita sitä, että koko ruutu olisi täynnä dyynejä, joten vertailu Titaniin ei ole täysin suoraviivaista. Joka tapauksessa tämä antaa jonkinlaista suuntaa ja on paras arvio jonka suht pienellä vaivalla löysin. Ja tuo 7,8 % on ainakin minusta häkellyttävän suuri osuus.
Häpeämättömänä mainoksena todettakoon, että pidän tiistaina 17.11.2026 klo 18.00–19.30 Tampereen pääkirjasto Metson Kuusi-salissa Tampereen Ursan kuukausiesitelmän Titan – Saturnuksen kuista suurin. Kuten nimestäkin voi päätellä, se on hieman laajennettu versio Ursalle vuosi sitten pitämästäni luennosta ja pikkuisen päivitetty Jyväskylän Siriukselle viime keväänä pitämääni luentoon nähden. Tilaisuus on ilmainen ja kaikille avoin.