Ku(r)tistuva Kuu
Kuten me kaikki oikeassa olevat tiedämme, taivaankappaleiden väliset törmäykset ja niistä seuraava törmäyskraattereiden synty on niin Kuussa kuin koko aurinkokunnassamme tärkein geologinen prosessi. Ei tosin vulkanismissakaan mitään varsinaista vikaa ole, sillä ovathan Venus ja Io kauniita ja kiehtovia kappaleita. Kuukin olisi paljon yksitoikkoisemman näköinen, jollei lähipuolesta kolmannes olisi tummien basalttitasankojen eli merien peitossa.
Tektoniikan nimiin eivät sen sijaan monet vanno. Maa ei kuitenkaan olisi Maa ilman laattatektoniikkaa, emmekä me olisi näitä asioita pohtimassa ilman sitä. Kotiplaneettamme lisäksi lähinnä vain Jupiterin jäinen kuu Europa on paikka, jonka perusolemusta on täysin mahdoton tajuta ilman tektonisten prosessien tuntemusta. Muiden aurinkokunnan kappaleiden tektoniikan tutkimus on enimmäkseen varsin huomaamatonta pienten piirien temmellyskenttää. Tektoniikka avaa kuitenkin erittäin mielenkiintoisia näkymiä planeettojen kehitykseen ja myös niiden nykypäivään.
Tektoniikka – muutakin kuin laattoja
Vaan mitä tektoniikalla edes tarkoitetaan? Mainion Suomen kallioperä -teoksen määritelmän mukaan tektoniikka on ”geologian ala, joka tutkii litosfäärin, erityisesti maankuoren laaja-alaisia rakenteellisia tapahtumia”. Maapallon laattatektoniikka lieneekin useimmille ainakin jollain tasolla tuttu juttu. Se on teoria, jonka mukaan Maan ylintä osaa peittää joukko kohtalaisen jäykkiä laattamaisia kappaleita eli litosfäärilaattoja, jotka ovat jatkuvassa liikkeessä toistensa suhteen. Ne voivat liukua toistensa sivuitse, painua toistensa alle, tai erkaantua toisistaan. Kaikki tämä johtaa epätasaiseen jännityskenttään, joka voi venyttää, puristaa ja rikkoa kiveä sekä synnyttää maanjäristyksiä.
Maapallon mahtavimmat vuorijonot ovat yksi ilmeisimpiä laattatektoniikan ilmentymiä. Maa on kuitenkin ainoa tuntemamme planeetta, jolla varsinaista laattatektoniikkaa on. Varhaisessa Marsissa on joidenkin tutkijoiden mukaan kenties ollut jotain laattatektoniikan kaltaista, mutta kaikkein lähimmäksi Maan laattatektoniikkaa päästään nykytietämyksen valossa Europassa. Laattatektoniikka on siis aurinkokunnan mittakaavassa erittäin poikkeuksellinen ilmiö.
Tektoniikka on kuitenkin paljon laajempi käsite kuin pelkkä laattatektoniikka. Jäätiköiden paino ja liike voivat aiheuttaa glasiotektonisia rakenteita alapuolelleen niin kallioperään kuin sitä peittäviin sedimenttikerroksiinkin. Maapallolla suolakerrokset voivat virrata kiinteässä tilassa aiheuttaen muodonmuutoksia eli deformaatiota ylläoleviin kerroksiin. Vastaavalla logiikalla toimivat prosessit voivat olla käynnissä myös toisenlaisissa yhdisteissä muilla taivaankappalaleilla, kuten Titanin ja Cereksen osalta taannoin mainitsin. Törmäysaltaiden uumenissa usein lymyilevät massakeskittymät eli maskonit taas venyttävät kuorta altaan reunoilla ja puristavat sitä keskempänä.
On olemassa myös tektonisia voimia, jotka muovaavat koko planeettaa yhtenäisellä systemaattisella tavalla. Vuorovesivoimat eivät hieman harhaanjohtavasta nimestään huolimatta vaadi vettä, vaan ne ovat tärkeä kiinteää pintaa muokkaava tekijä etenkin monilla aurinkokunnan suurilla kuilla. Ne johtuvat siitä, että jokin ulkoinen kappale, eli kuiden tapauksessa etenkin emäplaneetta, aiheuttaa erisuuruisen vetovoimavaikutuksen eri kohtiin kuuta. Se, millaisia tektonisia rakenteita vuorovesivoimat synnyttävät, riippuu pitkälti leveysasteesta.
Vuorovesivoimat muokkaavat kappaleiden pintoja päivittäin, mutta pidemmällä ajanjaksolla tarkastellen ne johtavat myös niiden ratojen muutoksiin. Esimerkiksi Kuu etääntyy Maasta nykyisin nelisen senttiä vuodessa. Vuosimiljoonien kuluessa tämäkin aiheuttaa omat tektoniset jännityskenttänsä ja rakenteensa.
Globaali kutistuminen
Ennen kuin laattatektoninen vallankumous järisytti maailmaa 1960-luvulla, erään pitkään suositun idean mukaan Maan vuoristojen ajateltiin johtuvan planeetan jäähtymisestä aiheutuvasta kutistumisesta. Kuivumisen myötä rypistyvä omena oli paljon käytetty vertauskuva tälle mallille. Se ei kuitenkaan mitenkään kyennyt selittämään geologien tekemiä havaintoja, sillä ryttyyn menneiden alueiden eli vuoristojen ohella tunnettiin runsaasti esimerkiksi repeämälaaksoja, jossa maankuori selvästikin venyi. Kutistuminen ei myöskään selittänyt mantereilta toisille yhtenäisinä jatkuvia kivilaji- ja fossiiliesiintymiä.
Mariner 10 -luotaimen kolmen Merkuriuksen ohilennon myötä kurttuinen omena teki näyttävän paluun planeettageologiaan 1970-luvun puolivälissä. Merkuriuksen pinnalla havaittiin jopa useiden satojen kilometrien mittaisia tyypillisesti hieman kuperia jyrkänteiltä näyttäneitä rakenteita. Niiden tulkittiin yleensä olevan loivia ylityöntösiirroksia, joissa kalliolohko työntyy toisen päälle (paikoin myös laavavirran reuna vaikutti mahdolliselta selitykseltä, mutta ne olivat poikkeustapauksia). Heti kun tällaiset rakenteet löydettiin, niiden tulkittiin olevan seurausta koko Merkuriuksen laajuisesta kuoren rypistymisestä. Rypistyminen taas johtui siitä, että Merkurius kutistuu.
Tällaisia rakenteita alettiin kutsua nimellä lobate scarp. Sana lobate viittaa niiden hieman liuskamaiseen ulkonäköön – esimerkiksi tammenlehden muoto on lobate. Scarp puolestaan on samaa italialaista juurta kuin escarpment ja tarkoittaa jyrkännettä. Hyvää ja yleisesti hyväksyttyä suomenkielistä nimitystä näille rakenteille ei ole, mutta kulkekoot nyt tämän jutun ajan nimellä liuskaharjanne.1
Lobate scarp -rakenteet ovat mieluummin ”harjanteita” kuin ”jyrkänteitä” siksi, että ne eivät todellakaan mitään erityisen jyrkkiä rakenteita ole: kaltevuudeltaan ”jyrkänne” on yleensä muutamasta asteesta vajaaseen kolmeenkymmeneen asteeseen. Poikkileikkaukseltaan lobate scarp -rakenteet taas ovat erittäin epäsymmetrisiä. Toiselta kyljeltään liuskaharjanteet nimittäin ovat erittäin loivia, käytännössä lähes huomaamattomia rinteitä.
Hyvin Merkuriuksen liuskaharjanteiden näköisiä ja kokoisia rakenteita löydettiin myöhemmin Marsistakin. Myös Kuun ylängöiltä havaittiin hieman vastaavia, mutta pienempiä rakenteita. Itse asiassa planeettageologian mahtimiehiin yhä kuuluva Pete Schultz löysi ne jo 1970-luvun alussa Lunar Orbiter -luotainten kuvista ja myös tulkitsi ne ylityöntösiirroksiksi. Silloin tosin ei vielä puhuttu lobate scarpeista eikä Kuun globaalista kutistumisesta.
Apollo 17:n aikaan tällaiset harjanteet olivat kuututkijoidenkin mielenkiinnon kohteena, sillä Apollo 17 laskeutui Taurus–Littrow’n laaksoon, joka poikki kulkee epävirallisen nimen Lee–Lincoln Scarp saanut rakenne.2 Laajempaa tutkimusta muista sen kaltaisista rakenteista ei kuitenkaan tuolloin vielä tehty.
Tarkempaa huomiota Kuun liuskaharjanteet saivatkin osakseen vasta 1980-luvun puolivälissä. Tuolloin entinen Viking-laskeutujien kameroiden päätutkija ja tuleva Lunar Prospector -luotaimen isä Alan Binder osoitti yhdessä Hanns-Christian Gungan kanssa kaukonäköisessä Apollo 15–17:n valokuviin perustuneessa artikkelissa ylänköjen liuskaharjanteiden olevan geologisesti erittäin nuoria, vain joidenkin kymmenien tai satojen miljoonien vuosien ikäisiä. Samalla he totesivat niiden synnyn edellyttävän, että koko Kuun on täytynyt olla aikoinaan sula. Lisäksi he ennustivat, että kunhan koko ylänköalueilta on saatavilla riittävän tarkkaa kuva-aineistoa, liuskaharjanteita pitäisi löytyä tuhansittain.
Binderin ja Gungan ennusteen pätevyyttä päästiin arvioimaan vasta 2010-luvulta alkaen Kaguya– ja etenkin Lunar Reconnaissance Orbiter -luotainten ottamien tarkkojen kuvien myötä. Ennuste osui oikeaan: tällä hetkellä liuskaharjanteita on Kuun ylänköalueilta tunnistettu peräti noin 9000. Niiden keskimääräinen ikä on vain noin 100 miljoonaa vuotta. Tyypillisesti liuskaharjanteet ovat joitain kymmeniä metrejä korkeita, suurimpien kohotessa yli sataan metriin. Pituutta yksittäisillä liuskaharjanteilla on joitain kilometrejä, parhaimmillaan joitain kymmeniä kilometrejä. Niiden on tulkittu syntyneen Kuun kutistumisen seurauksena, joten viimeisen puolen miljardin vuoden aikana liuskaharjanteiden myötä Kuun halkaisija on pienentynyt 50–200 metriä.
Pienet mare-harjanteet
Liuskaharjanteet ovat nimenomaan ylänköjen ilmiöitä: niin Merkuriuksessa, Marsissa kuin Kuussakin ne esiintyvät ainoastaan vanhoilla ylängöillä, eivät nuorilla tasangoilla. Joskus ne tosin vaihettuvat perinteisiksi mare- eli poimuharjanteiksi. Jos ne kuitenkin ovat seurausta planeetanlaajuisesta kutistumisesta, miksei niitä ole löydetty tasangoilta? Jos koko planeetta rypistyy kasaan, pitäisihän sen ainakin periaatteessa näkyä joka puolella.
2010-luvun lopulla alkoikin kertyä havaintoja pienistä harjanteista Kuun meriltä eli mare-alueilta. Ne olivat selvästi nuorempia ja teräväpiirteisempiä kuin tavanomaiset suuret mare-harjanteet, eivätkä niiden muodotkaan olleet aivan totutun kaltaisia. Nyttemmin niille on vakiintumassa nimitys small mare ridges, jonka luontevin käännös taitaisi olla pienet mare-harjanteet.
Viime jouluaattona avoimessa The Planetary Science Journal -lehdessä ilmestyi Cole Nypaverin ja hänen pomonsa, vuosikymmeniä planeettojen tektoniikkaa tutkineen Tom Wattersin johdolla tehty tutkimus A New Global Perspective on Recent Tectonism in the Lunar Maria. Siinä luodaan ensimmäistä kertaa koko Kuun kattava katsaus pieniin mare-harjanteisiin ja niiden merkitykseen. Jutun ilmestyminen meni itseltänikin loppuvuosiahdistuksen vuoksi tuolloin ohi, mutta onneksi Nypaver piti nyt helmikuun lopulla aiheesta erinomaisen esitelmän.
Pieniä mare-harjanteita tai niiden pätkiä on nyt kartoitettu Kuusta 2634 kpl. Lisäksi Kuussa on satoja epämääräisempiä rakenteita, jotka eivät kaikilta osin Nypaverin kriteerejä täytä. Toisin kuin kaarevat tai kohtalaisen suorat liuskaharjanteet, jotka poikkileikkaukseltaan ovat täysin toispuoleisia, ovat pienet mare-harjanteet mutkittelevia ja poikkileikkaukseltaan suurin piirtein symmetrisiä. Leveyttä niillä on tyypillisesti viitisenkymmentä metriä ja korkeutta viidestä viiteentoista metriin, joskus harvoin lähemmäs sata metriä. Pituutta pienillä mare-harjanteilla on jotakuinkin kilometri, ja ne esiintyvät yleisesti suunnilleen yhdensuuntaisina ryppäinä. Joidenkin pienten mare-harjanteiden vierestä on löydetty vain metrien kokoluokkaa olevia pieniä grabeneja eli vajoamia, jotka syntyvät kallioperää venytettäessä.
Reilut tuhat pientä mare-harjannetta esiintyy perinteisistä suurista mare-harjanteista riippumattomasti, mutta toisaalta yli 1400 on suurten harjanteiden välittömässä läheisyydessä. Suurille mare-harjanteille ominaista on, että teräväpiirteinen harjanne on laajemman loivapiirteisen pitkän ”holvin” päällä, mutta pieniltä mare-harjanteilta tällainen holvimainen rakenne puuttuu. Pienten mare-harjanteiden syvärakennetta Nypaver kollegoineen selvitteli numeerisesti mallintamalla. Malleista selvisi, että pienten mare-harjanteiden alla keskimäärin noin sadan metrin syvyydessä on ylityöntösiirroksia, aivan kuten liuskaharjanteiden ja tavallisten suurten mare-harjanteidenkin tapauksessa. Siirros ei kuitenkaan yleensä puhkea pintaan asti, vaan sen päälle muodostuu poimurakenne. Tilanne on tältäkin osin sama kuin tavallisissa mare-harjanteissa. Mallinnetuissa pienissä mare-harjanteissa kalliolohkot olivat liikkuneet toistensa suhteen 15–110 m. Siirrokset ovat melko loivia, eli 30°–45°.
Pienet mare-harjanteet ovat kiistatta nuoria rakenteita. Tästä todistaa se, että ne muokkaavat pieniä metrien tai satojen metrien läpimittaisia kraattereita. Nypaverin tutkimuksissa saatiin kuitenkin kraatterilaskujen perusteella myös tarkempia ikäarvioita.
Tässä vaiheessa tarkkaavaisen lukijan päässä epäilemättä herää kysymys, millä ilveellä noin naurettavan pienistä ja nuorista rakenteista pystytään määrittämään missään mielessä järkeviä ikiä, koska eihän niihin mitenkään ole voinut montakaan luotainkuvissa näkyvää kraatteria vielä ehtiä syntyä. No, ei olekaan. Homma pohjautuukin siihen perusteltuun ajatukseen, että harjanteiden muodostuminen aiheuttaa kohtalaisen tuntuvia kuunjäristyksiä. Nämä järistykset ovat riittävän voimakkaita hävittääkseen harjanteiden viereiset pienimmät, alle satametriset törmäyskraatterit näkyvistä ”nollaten” näin kraatterikellon. Täten kraatterilaskentoihin ei tarvitse käyttää kapeita harjanteita, vaan laskenta voidaan tehdä niitä ympäröiviltä monin verroin laajemmilta alueilta. Siten kraattereita on käytettävissä sellaisia määriä, että laskentoja ja niistä vedettyjä johtopäätöksiä voidaan pitää kohtalaisen luotettavina.
Ikämääritysten tulokset ovatkin erittäin jänniä. Niiden mukaan pienet mare-harjanteet ovat syntyneet viimeisen kahdensadan miljoonan vuoden aikana. Tämä kannattaa suhteuttaa siihen, että valtaosa mare-laavoista purkautui yli kolme miljardia vuotta sitten, ja viimeinenkin merkittävä mare-vulkanismi tapahtui vajaat miljardi vuotta sitten. Toki sen jälkeenkin on ollut vulkaanista toimintaa, esimerkiksi vain alle sata miljoonaa vuotta vanhojen niin sanottujen epäsäännöllisten mare-läiskien (irregular mare patches) muodossa, mutta ne ovat alueellisesti melkoisen vähäpätöisiä.
Pienten mare-harjanteiden ikä on virherajojen puitteissa sama kuin liuskaharjanteiden. Ne myös joskus vaihettuvat toisikseen, niiden mittakaava on samaa luokkaa ja molemmissa on ainakin nyky-ymmärryksen mukaan kyse ylityöntösiirroksista. Näin ollen ne mitä todennäköisimmin ovat saman perimmäisen syyn aikaansaannosta.
Mutta miksi ne ovat ulkomuodoiltaan niin erilaisia? Liuskaharjanteet ovat kaarevia tai melko suoria ja poikkileikkaukseltaan täysin toispuolisia rakenteita. Pienet mare-harjanteet taas mutkittelevat ja ovat muodoiltaan varsin monimutkaisia, mutta poikkileikkaukseltaan kuitenkin suurissa puitteissa symmetrisiä. Varmaa selitystä kukaan ei tiedä, mutta Nypaverin ryhmällä on ehdottaa hyvä kandidaatti: kallioperän erilaiset ominaisuudet ylängöillä ja merillä.
Kuun regoliitti on löyhää, törmäysten ja lämpörapautumisen synnyttämää kivimurskaa, joka peittää Kuun pintaa kaikkialla paitsi aivan jyrkimmillä rinteillä. Regoliitin paksuus vaihtelee alueittain, eikä luotettavia tuloksia ole saatavilla juuri mistään. Suorimmat mittaukset tulevat Kiinan Yutu- ja Yutu-2 -mönkijöiden tutkien luotauksista. Niiden tutkimat regoliittkerrosten kokonaispaksuudet olivat noin 5 m ja 12 m. Ylängöiltä ei paikan päällä tehtyjä mittauksia ole, mutta koska ylängöt ovat merkittävästi meriä vanhempia, on myös regoliittikerros paksumpi, ehkä parhaimmillaan parikymmentä metriä.
Regoliittikerroksen paksuus saattaa osittain vaikuttaa siihen, syntyykö puristuksessa liuskaharjanne vai pieni mare-harjanne. Todennäköisemmin paljon merkittävämpi tekijä on kuitenkin regoliitin alla olevan kerroksen luonne. Merillä regoliitin alla vastaan tulee kovaa kiveä, eli basalttia. Ylängöillä tilanne on kuitenkin aivan toinen: regoliitti vaihettuu megaregoliitiksi, joka on käytännössä muinaisten törmäysaltaiden heittelettä ja muuta törmäyksissä voimakkaasti rakoillutta kiveä. Megaregoliittikerroksen paksuus lienee yleensä muutaman kilometrin suuruusluokkaa. Tällainen eri mittakaavoissa rakoillut kivirouhe käyttäytyy puristuksessa väkisinkin varsin eri tavoin kuin jämäkkä basaltti, joten se voisi selittää harjanteiden erot. Tarkempi tutkimus kohdekallioperän vaikutuksista Kuun pienten puristusrakenteiden syntymekanismeihin ja havaittaviin pinnanmuotoihin odottaa kuitenkin vielä tekijäänsä.
Mistä puristus on peräisin?
Pienet mare-harjanteet ovat vielä uusi ja harvojen tutkijoiden tuntema asia. Nypaverin ryhmän jouluinen artikkeli oli ensimmäinen kerta, kun käytetävissä on ollut koko Kuun kattava, yhtenäisillä kriteereillä luokiteltu aineisto. Niinpä kovin syvällisiä analyysejä ei vielä ole tehty. Esitelmässään Nypaver näytti yhdistetyn liuskaharjanteiden ja pienten mare-harjanteiden kartan, mutta artikkelimuodossa sitä ei vielä ole julkaistu. Niinpä kattavaa rakenteiden välistä vertailua tai niiden suuntien mahdollista korrelointia erilaisiin ennusteisiin ei vielä ole tehty.
Sen verran he kuitenkin artikkelissaan tohtivat sanoa, että mikään prosessi yksinään tuskin riittää selittämään pienten mare-harjanteiden ja liuskaharjanteiden syntyä. Todennäköisimmin niiden jakauma ja suunnat ovat peräisin Kuun jäähtymisestä johtuvasta globaalista kutistumisesta, vuorovesivoimista, sekä niistä aiheutuvista Kuun radan muutoksista (siis Kuun etääntymisestä). Paikallisilla tekijöillä on tietysti vaikutuksensa yksittäisten harjanteiden syntyyn, mutta suurissa puitteissa kyse siis on planeetanlaajuisista voimista. Kuu kutistuu ja kurtistuu, ja vuorovesivoimat muokkaavat sitä jatkuvasti. Todisteet näkyvät nuorina harjanteita kaikkialla Kuun pinnalla, niin ylängöillä kuin merilläkin.
No entäs sitten?
Kaikki edellä kerrottu on tietysti aivan tavattoman jännittävää niiden mielestä, joita Kuun tektoniikka sattuu kiinnostamaan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän, ettei meitä ole kovin monta. Miksi siis satunnaisemman Kuun ystävän tai toisaalta esimerkiksi Kuuhun suuntaavan astronautin pitäisi olla tästä kiinnostunut?
Apollo-lennoilla Kuuhun pystytettiin seisminen mittausverkosto. Toistan: Apollo-lennoilla Kuuhun pystytettiin seisminen mittausverkosto. Neljän vielä toiminnassa olleen seismometrin syksyllä 1977 tapahtuneen sammuttamisen suunnatonta typeryyttä olen tässäkin blogissa haukkunut kai useampaankin kertaan, joten ei siitä nyt enää sen enempää.
Yksi Apollo-seismometrien löytämistä kuunjäristystyypeistä oli niin sanotut matalat kuunjäristykset. Ne tapahtuvat nimensä mukaisesti lähellä Kuun pintaa, korkeintaan noin 200 km:n syvyydellä. Joidenkin seismologien tulkintojen mukaan eräät rekisteröidyt matalat järistykset tapahtuivat käytännössä Kuun pinnassa.3
Matalat järistykset ovat kuunjäristyksistä kaikkein voimakkaimpia, ja ne on tulkittu alkuperältään tektonisiksi. Nypaver kollegoineen heittääkin ilmoille ajatuksen, jonka mukaan pienten mare-harjanteiden ja liuskaharjanteiden sekä matalien kuunjäristysten välillä on yhteys. Mikäli he ovat oikeassa, ovat nämä harjanteet seurausta matalista kuunjäristyksistä. Toisin sanoen harjanteet kehittyvät aktiivisesti vielä nykyisinkin ja aivan uusia harjanteita voi syntyä tänäkin päivänä. Kuun muinaisena ja muuttumattomana pidetty pinta saattaa siis olla geologisesti edelleen elossa.
Tällä kiehtovalla ajatuksella on myös käytännön merkitystä. Nypaverin hypoteesin mukaan pienet mare-harjanteet ja liuskaharjanteet nimittäin auttavat ennustamaan kuunjäristysten tapahtumapaikkoja. Apollo-seismometrien rekisteröimät suurimmat järistykset olivat suuruudeltaan yli 5,5 magnitudia. Kun tällainen tapahtuu maapallolla lähellä pintaa, rakennukset vaurioituvat, jotkut savupiiput romahtavat ja ihmisiä loukkaantuu. Kuussa järistysten mahdollisia vaikutuksia pahentaa, että ne ovat Kuun kuivuudesta johtuen paljon pitkäkestoisempia – järistysaallot eivät vaimene niin nopeasti, vaan Kuu jää ”soimaan”. Lyhyen kuulennon aikana on tietysti erittäin epätodennäköistä, että kuunjäristys sattuisi tapahtumaan juuri silloin kun astronautit ovat paikalla. Pysyvien kuuasemien sijoittumista ja niiden rakenteellista kestävyyttä suunniteltaessa kuunjäristysten uhka on kuitenkin ehdottomasti syytä ottaa vakavasti.
Näennäisesti pienet piirteet kertovat siis mahtavista voimista, jotka saattavat edelleen aiheuttaa merkittäviä muutoksia Kuun pintaan. Ne myös voivat ohjata – tai ainakin niiden pitäisi ohjata – tulevaisuuden kuulentoja. Tektoniikkaan kannattaa suhtautua vakavasti, myös Kuussa.
1”Yleisesti hyväksytty” tarkoittaa tässä yhteydessä niitä muutamaa entistä planeettageologia, jotka suomalaisesta planeettageologisesta termistöstä kiinnostuneita ovat. Itse olen tässäkin blogissa saattanut käyttää lobate scarpeista jotain ihan muuta suomenkielistä nimeä, mutta kun ei moista äkkiä löydy, niin enpä tiedä mikä se olisi voinut olla. Esimerkiksi ”ylityöntöharjanne” kuulostaisi mahdolliselta käyttämältäni ilmaisulta, mutta vaikka se tällaisessa epämääräisessä blogistelussa saattaisi kelvatakin, ei siitä oikeaksi nimitykseksi ole, koska nimessä ei saisi olla syntytulkintaa mukana, vaan sen pitäisi olla pelkästään kuvaileva. Tällä hetkellä itse tykkään tuosta ”liuskaharjanteesta”, mutta huomenna saatan tietysti olla ihan toista mieltä.
2Nimi on epävirallinen siksi, eteläinen osa Lee tarkoittaa Yhdysvaltain etelävaltioiden kenraali Robert E. Leetä (1807–1870) ja pohjoinen osa Lincoln tietysti vastaavasti presidentti Abraham Lincolnia (1809–1865). Taivaankappaleiden nimistöstä vastaava kansainvälinen tähtietellinen unioni IAU ei periaatteessa poliitikkoja tai sotilaita nimistöön hyväksy (kuten hyvä onkin), joten virallisesti Lee–Lincoln Scarp on tylsästi pelkkä Scarp.
3Vaikka järistykset tapahtuivat pinnassa, ne eivät silti olleet törmäyksien tai lämpölaajenemisen aiheuttamia järistyksiä. Seismologit pystyvät varsin luotettavasti erottamaan toisistaan kaikki neljä kuunjäristystyyppiä, eli syvät, matalat, törmäykset, ja lämpöjäristykset.