Aurinkokunnan antroposeeni
Tämänkertainen tarinamme alkaa hieman tavanomaista kauempaa, nimittäin Brontitall-planeetalta:
– …planeetalla ei ole asunut ketään, ei ainakaan planeetan pinnalla, ja sen vuoksi sitä edeltävä kerrostuma on se jota meidän tulee tarkastella. Tiedätkös sinä mistä se koostuu?
– Kivestä?
– Ei.
– Ööh… kalliosta?
– Ei.
– Hhmmm… jostain erikoisesta kivestä, jonka nimeä en nyt juuri satu muistamaan?
– Ei. Tunnustele sitä. Koetapa raaputtaa sitä.
– Ööhh… hhmm… se on jotenkin… pehmeää ja tuntuu helposti murenevalta.
– No mitä se muistuttaa?
– Hetkinen, kyllä minä tiedän!
– Niin?
– Miksikäs nyt sanotaankaan tällaista pehmeää helposti murenevaa kivilaatua…
– Se ei ole kiveä.
– No mitä se sitten on?
– Kenkiä.
– Anteeksi mitä?
– Kenkiä. Miljardeja kenkiä. Kokonainen arkeologinen kerrostuma, joka koostuu kokoonpusertuneista kengistä.
– Kengistä?
—
Douglas Adams: Linnunradan käsikirja liftareille, Ylen Radioteatterin versio, osa 11, suom. Pekka Markkula
Brontitall-planeettaa ja sen asukkaita kohtasi kenkätapahtumahorisontti, joka ”on väistämätön, joskin varsin valitettava talouselämän ilmiö”. Kengät nimittäin ”sattuvat olemaan Linnunradan ekonomisen tulevaisuuden tärkein tekijä”, kuten Hig Hurtenflurst, ”Dolmansaxlilin kenkäyhtiön nuorista toimitusjohtajista kiipijämäisin” kertoi Arthur Dentille ja Lintilloille. Kenkätapahtumahorisontti aiheutti Brontitallilla planeetanlaajuiseen ekologisen katastrofin ja johti mm. siihen, että planeetan humanoidiasukkaat kehittyivät lintuihmisiksi. Nykyisin he asustavat Arthuria esittävän jättiläismäisen patsaan vasemmassa korvassa.
Viimeisin Brontitallia runnellut eliökunnan joukkotuho, jonka syynä olivat planeetan humanoidiasukkaat, näkyy siis nykyisin selkeänä kerrostumana maankamarassa. Myös täällä Maassa, jota ei onneksi ainakaan vielä ole hävitetty aurinkokuntamme läpi kulkevan ohikulkutien vuoksi, suuret joukkotuhot näkyvät kallioperän kerrosjärjestyksestä.
Jättiläismäisiä, koko Maan biosfäärin evoluutioon käänteentekevästi vaikuttaneita joukkotuhoja erotetaan perinteisesti viisi. Niistä ensimmäinen koitti ordoviikkikauden lopussa noin 444 miljoonaa vuotta sitten. ”Viidestä suuresta” viimeisin ja parhaiten tunnettu puolestaan päätti liitukauden 66 miljoonaa vuotta sitten suureen jysäykseen, kun kymmenkilometrinen asteroidi tömähti nykyisen Jukatanin niemimaan tienoille.
Tutkijoille on jo ainakin viimeisen 25 vuoden ajan ollut ilmiselvää ja kiistatonta, että Maan eliökunnan kuudes suuri joukkotuho on meneillään ja että sen syynä on ihmisen toiminta. Yhtä kauan on puhuttu siitä, pitäisikö ihmisen planeettaamme muokkaavan toiminnan vuoksi ottaa käyttöön uusi geologinen ajanjakso, antroposeeni. Toisilla termeillä asiasta on tosin keskusteltu jo satoja vuosia.
Vaikka antroposeeni esiintyy uutisissa ja yleistajuisissa teksteissä nykyisin jatkuvasti, minkäänlaista virallista asemaa sillä ei tieteellisessä kielenkäytössä vielä ole. Yhteisymmärrystä ei ole esimerkiksi siitä, milloin antroposeeni käynnistyi. Alkoiko se, kun esivanhempamme lahtasivat mammutit ja muun jääkauden megafaunan? Vai oliko maanviljelyn keksiminen se hetki, kun ihminen alkoi muuttaa ympäristöään peruuttamattomalla tavalla? Moni antroposeenin määrittelyyn pyrkivä vannoo teollisen vallankumouksen nimiin, mutta toisaalta toiset taas sanovat antroposeenin alkaneen vasta ensimmäisten ydinkokeiden myötä. Puista laskeutumista, sen paremmin kuin niihin nousemistakaan ei ole kukaan tainnut vakavissaan ehdottaa.
Sovintoa ei ole siitäkään, minkä mittakaavan muutoksesta antroposeenissa olisi kyse, kun sitä tarkastellaan geologisten ajanjaksojen luokittelun näkökulmasta. Tällä hetkellä elämme fanerotsooisen eonin kenotsooisen maailmankauden kvartäärikauden holoseeniepookin Meghalaya-aikaa. Se alkoi noin 4200 vuotta sitten. Antroposeenin luokitteleleminen uudeksi epookiksi on saanut paljon kannatusta, mutta yhtälailla pöydällä ovat niin uusi kausi kuin ainoastaan uusi aikakin.
Geologisten ajanjaksojen virallisesta luokittelusta vastaavat työryhmät toimivat lähinnä litosfäärilaattojen liikkeen letkeyteen rinnastuvalla ripeydellä. Tämä on tietysti hyväkin, sillä hosumisen valitettavat seuraukset tunsi jo vanha kansakin. Niinpä voi kulua vielä vuosikausia, ennen kuin antroposeeni on osa geologista ajanlaskua. Jossain vaiheessa se hyvin todennäköisesti silti virallistetaan. Ihan jo siksikin, etteivät geologit kehtaa loputtomiin olla niuhottamisellaan häiritsemässä kustantajien hyvää bisnestä.
Kuun geologiset ajanjaksot
Käytännössä kukaan geologi ei muista likikään kaikkien maapallon geologisten ajanjaksojen järjestystä tai summittaistakaan ikää – hyvä jos viimeiseltä puolelta miljardilta vuodelta saa edes kaudet ja sitä vanhemmalta ajalta maailmankaudet järjestykseen ja suunnilleen oikeaan sataan miljoonaan vuoteen osumaan.
Kuussa ajanlaskukin on paljon helpompaa, sillä Kuun geologisia kausia on vain viisi. Niiden absoluuttisista, siis vuosissa mitattavista ijistä ei pahemmin tarvitse välittää, sillä kukaan ei varmasti tiedä, milloin mikäkin kausi alkoi. Kaikille kausille ei edes pystytä sanomaan mitään tiettyä tapahtumaa, joka olisi päättänyt tai aloittanut kyseisen kauden. Vanhimmasta nuorimpaan Kuun geologiset kaudet ovat prenektarinen, nektarinen, imbrinen, eratostheeninen ja kopernikaaninen kausi. Helpompaa kuin heinänteko.
Monessa mielessä Kuun kiinnostavin geologinen kausi, imbrinen kausi, on jaettu kahteen epookkiin. Varhaisimbrinen epookki ja samalla koko imbrinen kausi alkoi, kun Imbriumin törmäysaltaan heittele osui Kuun pintaan. Se puolestaan päättyi, kun Orientalen törmäysaltaan vimeisetkin heitteleet olivat kerrostuneet. Tämän jälkeen alkoi myöhäisimbrinen epookki.
Muita epookkeja tai lyhyempiä ajanjaksoja Kuulle ei ole määritelty, joten kokonaisuutena Kuun ajanlasku on hyvin yksinkertaista. 1980-luvun jälkeen Kuun geologisiin ajanjaksoihin ei ole tehty muutoksia eikä erityisen vakavasti otettavia muutosehdotuksiakaan, joten tilanne on ollut jo pitkään hyvin vakaa.
Muutama viikko sitten kuitenkin uutisoitiin, että antroposeeni olisi syytä julistaa alkaneeksi myös Kuussa. Juttujen taustalla oli arkeologi Justin Holcombin yhdessä kollegoidensa kanssa Nature Geoscience -lehdessä julkaisema vahvasti maksumuurin takana oleva mielipidekirjoitus The case for a lunar anthropocene.
Holcombin ja kumppaneiden pääajatuksena on, että ihmiskunta alkoi muokata Kuuta yöllä 13.–14.9.1959, kun Neuvostoliiton Luna 2 -luotain törmäsi jonnekin Palus Putredinisin eli Mätänemisen suon pohjoisosiin tai kenties Archimedes ja Autolycus -kraattereiden välimaastoon. Siksi Kuun antroposeeni alkoi heidän mukaansa tuolloin.
Holcombin ryhmän mukaan Kuun antroposeenin määrittelyn tavoitteena olisi ihmisen Kuuhun kohdistaman toiminnan tutkimisen helpottaminen. Tällähän ei ole kovinkaan paljon tekemistä niiden perusteiden kanssa, joiden pohjalta geologisia ajanjaksoja pitäisi määritellä. Geologisten ajanjaksojen pitäisi ensinnäkin olla globaaleja. Vaikkapa liitukauden ja paleogeenikauden raja pitää olla erotettavissa maapallolla kaikkialla, missä tuolloin 66 miljoonaa vuotta sitten kerrostui sedimenttikiviä, jotka ovat säilyneet tähän päivään asti isommin muuttumatta.
Ollakseen globaali, tapahtuman pitää myös oikeasti olla merkittävä. Tämä pätee niin maapallolla kuin Kuussakin. Vaikka osa Kuun ajanjaksojen rajapyykeistä onkin heikosti määriteltyjä, Imbriumin (halkaisija noin 1300 km), Orientalen (940 km) ja nektarisen kauden aloittaneen Nectariksen törmäysaltaan (890 km) synnyt muodostivat hyvin laajoja kerrostumia, jotka antavat mahdollisuuden niiden globaaliin korrelointiin.
Maapallon geologisia ajanjaksoja määriteltäessä tarvitaan tyyppipaikka (Global Boundary Stratotype Section and Point, GSSP), jossa kyseisen ajanjakson ja etenkin sen alun kivet ovat erityisen hyvin nähtävissä. Kuussa moinen ei tietenkään (vielä) ole mahdollista, mutta periaatteiden pitäisi silti olla samankaltaisia kuin Maassa.
Ehdotus Kuun antroposeenista ei onnistu täyttämään oikein mitään geologiselta ajanjaksolta vaadittuja kriteerejä. Ensinnäkään Luna 2:n synnyttämää kraatteria ei ole löydetty. Se olisi luultavasti parin–kolmenkymmenen metrin läpimittainen kuoppa, jota ympäröivät ehkäpä jokusen sadan metrin mittaiset säteet. Muutaman kilometrin päässä siitä Kuuta tutkiva astronautti ei näkisi minkäänlaisia vaikutuksia Luna 2:n törmäyksestä, eikä niitä todennäköisesti erottuisi hänen keräämissään näytteissäkään, vaikka niitä syynättäisiiin tarkimmilla maanpäällisillä tutkimuslaitteilla. Vähänkään etäämmällä minkäänlaiset havaittavat vaikutukset Luna 2:n törmäyksestä, olkoonpa ne sitten morfologisia, geologisia, geokemiallisia tai geofysikaalisia, ovat mahdottomia. Ajatus, että tällainen tapahtuma voisi aloittaa uuden Kuun geologisen aikakauden, on siis täysin absurdi.
Holcomb ja kollegat eivät ole ehdotuksessaan myöskään erityisen tarkkoja. Lyhyen kirjoituksensa alussa he antavat ymmärtää, että Kuun antroposeenin tulisi olla uusi kausi eli period: ”At the end of the Copernican period, human activity began. The record of lunar surface disturbance by humans marks a new period of geomorphic change that will only increase as the new space race begins in earnest.” Jutun lopussa on kuitenkin toinen ääni kellossa, ja he puhuvatkin kautta lyhyemmästä ajanjaksosta eli epookista: “One way to facilitate these discussions is by establishing a new geologic epoch – a Lunar Anthropocene – that draws attention to our role as geomorphic agents on the Moon.” Tällainen sekoilu ei ole omiaan lisäämään heidän ehdotuksensa uskottavuutta.
Entäpä Mars?
Holcombin ja kumppaneiden idea Kuun antroposeenista ei ole uusi. Arkeologi Alice Gorman on kirjoitellut aiheesta jo kymmenkunta vuotta. Hän tosin ainakin Archaeology of the Anthropocene –lehdessä julkaistussa kirjoituksessaan The Anthropocene in the Solar System menee Holcombin ryhmääkin pidemmälle. Gormanille antroposeeni ei ole vain geologinen aikakausi, vaan kosmologisen mittakaavan ilmiö: ”The anthropocene is more than just a new geological era: the archaeologist’s lens reveals it to be a cosmological phenomenon.” Jonkinlaiselle kevytversiolle täydellisen suhteellisuudentajun kurimuskierteestä olisi töitä.
Holcombin ryhmän ja Gormanin ajatukset olisivat hieman helpommin hyväksyttävissä vakavan keskustelun lähtökohtina, jos he olisivat Kuun tai koko kosmoksen sijasta keskittyneet Marsiin. Neuvostoliiton Mars 2 -alus mötkähti 27.11.1971 huomattavasti liian lujaa jonnekin Hellaksen törmäysaltaan länsipuolelle. Mars 3 puolestaan onnistui laskeutumisessaan Ptolemaeus-kraatteriin jo 2.12.1971 ja lähetti ensimmäisen signaalin Marsin pinnalta.
Kuussa ei juurikaan ole esiintymisen edellytyksiä maapallolta tutun elämän kaltaiselle ilmiölle. Marsissa tilanne on aivan toinen. Vettä on roudan muodossa lähellä pintaa lähes kaikkialla ja kesäisinä iltapäivinä saattaa etelärinteillä lämpötila paikoin kohota jopa plussan puolelle. Vaikka Marsin kaasukehä on ohut, se on kuitenkin olemassa. Se myös silloin tällöin kietoo koko planeetan pölymyrskyjen ruosteiseen vaippaan.
Jo ensimmäiset neuvostolaskeutujat kuten myös myöhemmät Mars-mönkijät ja -laskeutujat steriloitiin, jottei maapallon elämä saastuttaisi Marsia. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että moderneimpienkin mönkijöiden mukana lähtee väkisinkin Maan bakteereja ja viruksia kohti Marsia. 1970-luvulla alusten sterilisaatio on luultavasti ollut nykyistä tehottomampaa. Näin ollen Marsiin on ainakin lähetetty elämää. Matka Maasta Marsiin on kuitenkin onneksi erittäin tehokas sterilisaattori, joten on epätodennäköistä, että Marsiin on mitään enää elossa olevaa päätynyt. Varmoja tästä ei kuitenkaan voida olla.
Näinpä onkin periaatteessa mahdollista, että olemme jo alkutalvella 1971 jättäneet Marsiin pysyvän, globaalin jälkemme. Mars 2:n ja 3:n laskeutumisen aikaan Marsissa oli nimittäin meneillään suurin koskaan havaittu pölymyrsky. Niinpä ei voida sulkea pois sitä teoreettista mahdollisuutta, että Maan elämää levisi jo tuolloin ympäri Marsia ja se löysi jostain mukavan kolon, josta se on sittemmin levittäytynyt yhä laajemmalle alueelle. Leviämään lähtevä Maan elämä Marsissa näkyisi Marsin kerrostumissa ja antaisi perusteet päättää nykyinen amatsoninen kausi ja aloittaa uusi Marsin antroposeenikausi. En tietenkään usko enkä vallankaan toivo, että näin on päässyt käymään, mutta ajatus Marsin antroposeenista on joka tapauksessa paljon perustellumpi kuin Kuun antroposeeni.
Kuun suojelu
Mielenkiintoista on, että Kuun ja aurinkokunnan antroposeenia ovat julkisuuteen tuoneet lähinnä arkeologit, eivät suinkaan geologit, joiden hommia geologisten ajanjaksojen määrittäminen kuitenkin on. Etenkin Holcombin ryhmän ulostulo vaikuttikin lähinnä julkisuustempulta. Sekavasti muotoiltuna ja heikosti perusteltuna se ei edes ollut kovin onnistunut julkisuustemppu muuten kuin tietysti siinä mielessä, että siitä kirjoittivat niin isot kansainväliset tiedotusvälineet kuin pahaiset blogistitkin.
Sinänsä aurinkokunnan arkeologia on tarpeellinen tieteenala. Käynnissä oleva uusi kilpajuoksu Kuuhun vain korostaa sitä, että muilla taivaankappaleilla sijaitsevien ihmistoiminnan merkkien arkeologinen suojelu olisi otettava vakavasti. Tällä hetkellä kuka tahansa voi halutessaan ja kyetessään mennä vaikkapa Apollo 11:n laskeutumispaikalle sotkemaan ensimmäisen kuukävelyn jäljet ilman mitään laillisia tai taloudellisia seuraamuksia.
Ihmisen vaikutus Kuun äärimmäisen herkkään ympäristöön on myös ihan oikeasti merkittävä huolenaihe. Onneksi tästä ovat geologit muutaman viime vuoden aikana pitäneet yhä enenevässä määrin ääntä. Esimerkiksi Science-lehden joulukuun ensimmäisen päivän numerossa oli mainio pieni artikkeli uhkasta, jonka hallitsematon ryntäys Kuuhun aiheuttaa. Kaikki haluavat päästä käsiksi Kuun napa-alueiden vuosimiljardien aikana kertyneeseen vesijäähän, mutta robottilaskeutujat ihmisistä puhumattakaan saastuttavat väistämättä jäänäytteet. Hätäilyllä ja tumpuloinnilla voidaan hetkessä tuhota täysin korvaamaton tieteellinen tutkimusaineisto.
Tähtitieteilijöillä ja planeettageologeilla ei useinkaan ole järin paljon yhteistä, mutta huolen Kuun tärvelemisestä he jakavat. Kuun ainutlaatuinen ympäristö tarjoaa tähtitieteilijöille tutkimusmahdollisuuksia, joita ei tällä hetkellä nähtävissä olevalla teknologialla pystytä saavuttamaan missään muualla. Tutuin näistä on Kuun etäpuolen radiohiljaisuus, joka mahdollistaisi esimerkiksi varhaisen maailmankaikkeuden tutkimisen täysin ennennäkemättömällä tarkkuudella. YK:n alainen Kansainvälinen televiestintäliitto ITU määritteli kyllä jo vuonna 1971 Kuun etäpuolen radiohiljaiseksi alueeksi nimenomaan radiotähtitiedettä silmällä pitäen. Sen säännöt kuitenkin kaipaisivat pikaista päivitystä, eikä YK ole tunnettu nopeasta ja tehokkaasta toiminnastaan. Ja vaikka Kuuhun suunniteltu Nokian kännykkäverkko ottaisikin huomioon tähtitieteilijöiden toiveet, Kuuta kiertävät luotaimet valskaavat väkisinkin radiosäteilyä, joka tärvelee Kuun rauhan.
Radioteleskooppien lisäksi Kuu tarjoaa erinomaiset mahdollisuudet sijoittaa myös infrapunakaukoputkia. Samaiset pimeät kraatterit, joista halutaan louhia vesijäätä, ovat myös aurinkokuntamme kylmimpiä tunnettuja paikkoja. Kuten Webb-avaruusteleskooppi on osoittanut, infrapunakaukoputken pitäminen riittävän kylmänä on teknisesti erittäin haastavaa eikä nykytekniikalla onnistu kovinkaan pitkään. Monelta ongelmalta säästyttäisiin, jos infrapunakaukoputki rakennettaisiin johonkin hyiseen kraatteriin. Se vain ei onnistu, jos kraatterista on tehty avolouhos.
Paitsi että Kuu on kylmä ja radiohiljainen paikka, se on myös seismisesti hyvin vakaa ympäristö. Tämä on saanut gravitaatioaaltojen tutkijat unelmoimaan Kuuhun sijoitettavasta observatoriosta. Maassa gravitaatioaaltojen tutkimista haittaavat mm. maanjäristykset, valtamerten mainingit, tuulet ja liikenne. Heikkoja kuunjäristyksiä on vähän ja muita mainittuja ongelmia Kuussa ei ole. Jos Kuusta kuitenkin tulevaisuudessa louhitaan vaikkapa jäätä tai helium-3:a, vaikeutuu gravitaatioaaltojen tutkimus jatkuvan tärinän myötä merkittävästi.
Ihminen siis kiistatta vaikuttaa jo tällä hetkellä Kuun herkkään ja tieteellisesti äärimmäisen arvokkaaseen ympäristöön. Mikäli nykyiset suunnitelmat Kuun hyödyntämisestä lähivuosikymmeninä toteutuvat suunnilleenkaan aiotun kaltaisina, ovat tieteelliset menetykset mittavia. Infrapuna- ja gravitaatioaalto-observatoriot voidaan tarvittaessa rakentaa myös avaruuteen ja tulevaisuuden tekniikalla tämä voi olla jopa parempi vaihtoehto kuin aina hieman tärisevä Kuu. Etäpuolen radiohiljaisuus ja vielä toistaiseksi puhtaina säilyneet jääesiintymät ovat kuitenkin ainutlaatuisia, eikä niitä näin ollen voi korvata millään. Tässä mielessä on hyvin tervetullutta, että arkeologit nostavat esiin ihmistoiminnan vaikutukset Kuussa ja muilla planeetoilla. Aurinkokunnan antroposeenista puhuminen on kuitenkin pahasti ennenaikaista.
On kiinnostavaa, että Kuun tai aurinkokunnan antroposeenista puhuvat arkeologit haluavat nimenomaan uuden geologisen ajanjakson. Arkeologeilla kun kuitenkin on omakin tapansa pilkkoa aikaa, eli ihmisen (esi)historian teknologinen jaottelu kivi-, pronssi- ja rautakausiin erilaisine alajaotteluineen. Sille ominaista on, että toisin kuin geologiset ajanjaksot, arkeologiset kaudet eivät alkaneet samaan aikaan kaikkialla. Esimerkiksi rautakausi käynnistyi Lähi-idässä ehkäpä 1200 eaa., mutta täällä Suomessa vasta seitsemisensataa vuotta myöhemmin.
Vastaavalla teknologiaan perustuvalla logiikalla voisi yrittää luokitella Kuun arkeologisia kausia. Kuun lähipuolen päiväntasaajan tuntumassa elettiin törmääjien hallitsemaa lunakautta vuosina 1959–1965. Laskeutumisalusten lyhyt surveyorkausi koettiin vuosina 1966–1968. Näytteiden hakemiseen keskittynyttä mutta myös ensimmäiset mönkijät sisältänyttä apollokautta elettiin vuosina 1969–1976. Oceanus Procellarumin pohjoisosassa se tosin saavutettiin vasta vuonna 2020. Varsinainen mönkijöiden aika eli chang’e-kausi alkoi lähipuolella vuonna 2013, etäpuolella vuonna 2019 ja eteläisillä ylängöillä vuonna 2023. Etelänavan ympäristössä eletään vasta lunakautta, joka siellä alkoi vuonna 2009.
En tietenkään väitä, että tällaisessa Kuun arkeologisessa aikajaottelussa olisi pahemmin järkeä tai että sille olisi mitään varsinaista tarvetta. Vaikka itse sanonkin, on tämä kuitenkin huomattavasti loogisemmin perusteltu kuin Kuun vuonna 1959 alkanut geologinen antroposeeni, tai antroposeeni kosmologisena ilmiönä (mitä ikinä se sitten pohjimmiltaan tarkoittaakaan).
Mitä tästä kaikesta opimme? Emme varmaan mitään hyödyllistä, enkä usko saavani tämän perusteella edes nimeäni lehteen. Ehkäpä tämä kuitenkin toimii jonkinlaisen muistutuksena siitä, että suutarin kannattaisi pysyä lestissään, joskaan ei niin suurella antaumuksella, että päädytään kenkätapahtumahorisonttiin.