Keurusselän viilausta

27.12.2022 klo 17.15, kirjoittaja
Kategoriat: geofysiikka , Kraatterien morfologia , Kraatterit , Maa , Shokkimetamorfoosi , Tektoniikka , Törmäykset

Kahdellatoista törmäyskraatterillaan Suomi on pinta-alaan suhteutettuna maapallon kraatteroitunein maa. Kraattereista Keurusselkä on Suomen suurin. Törmäyskraatterin sijasta sitä tosin voi perustellusti kutsua törmäysrakenteeksi, koska se on erittäin kulunut, eikä alkuperäisestä kraatterin muodosta ole enää mitään jäljellä. Kaikki Keurusselkää vakavammin tutkineet ovatkin yksimielisiä siitä, että kraatteri on kulunut pohjiaan myöten tai todennäköisemmin Keurusselän nykyinen eroosiotaso on kraatterin alkuperäisen pohjan alapuolella.

Suomen törmäyskraatterien sijainti numeroituna tunnistusjärjestyksessä. Kuva: T. Öhman / Taustakartta: Wikimedia Commons.

Tällaisen lähes kokonaan näkyvistä kadonneen törmäysjäljen tutkimus on merkittävästi haasteellisempaa kuin paremmin säilyneiden kraatterien. Valtaosa Keurusselän törmäyksessä syntyneistä kivilajeista on eroosion myötä menetetty ikuisiksi ajoiksi. Tähänastisten julkaistujen havaintojen perusteella jäljellä on törmäyksessä tavalla tai toisella murskautuneesta kivestä koostuva nyrkin kokoinen breksialohkare,1 sekä yksi varmahko osittain sulaneestakin aineksesta koostuva breksiajuoni, joka on mahdollistanut Keurusselän törmäyksen ajoittamisen. Sikäli kun juonen ajoitus pätee, Keurusselkä syntyi vähintään noin 1150 miljoonaa vuotta sitten.

On kuitenkin yksi törmäyskivien tyyppi, joita Keurusselällä tutkijoiden riemuksi piisaa: pirstekartiot. Ne muodostuvat melko alhaisessa šokkipaineessa mihin tahansa kivilajiin. Pirstekartiot ovat kiven läpikotainen rakennepiirre. Ne muodostavat tavallisesti vain osittaisen kartion kaarevan pinnan, jota koristavat säteittäisesti kartion yleensä katkenneesta huipusta lähtevät uurteet ja harjanteet. Aiemmin pelkkiä pirstekartioitakin pidettiin varmoina törmäystodisteina ja ”virallisesti” niin on vieläkin, mutta käytännössä nykyisin vaaditaan myös vähintään mikroskooppisia lisätodisteitakin. Onneksi Keurusselän pirstekartioista niitä šokkilamellien muodossa löytyykin.

Erityisen kaunis Keurusselän pirstekartio metavulkaniitissa. Näytteen pituus on 12 cm. Kuva: Hietala S., Moilanen J. & Plado J., 2022. Keurusselkä impact structure, Finland — Overview, new observations, and renewed interpretation of the size. Meteoritics & Planetary Science 57(11):2063–2080 / CC BY-NC-ND 4.0.

Keurusselkä paljastui törmäyskraatteriksi, kun Satu Hietala löysi alueelta ensimmäiset pirstekartiolohkareet syksyllä 2003. Sittemmin yhdessä Jarmo Moilasen kanssa pirstekartioita tavoitettiin runsain mitoin lisääkin. Tuolloin molemmat olivat vielä geologian harrastajia, mutta nykyisin ammattitutkijoita, jotka ovat onneksi edelleen kiinnostuneita Keurusselästä. Niin ovat olleet varsin monet muutkin, ja oman epätieteellisen näppituntumani mukaan Keurusselästä onkin tullut Suomen toiseksi tutkituin törmäyskraatteri Lappajärven jälkeen.

Marraskuun Meteoritics & Planetary Science –lehdessä ilmestyi Hietalan ja Moilasen yhdessä monia Suomen ja maailman kraattereita tutkineen virolaisen Jüri Pladon kanssa kirjoittama tutkimusartikkeli Keurusselkä impact structure, Finland — Overview, new observations, and renewed interpretation of the size. Se on ilahduttavasti ihan laillisesti kaikkien vapaasti luettavissa. Kuten otsikko lupaa, artikkeli tarjoaa kattavan läpileikkauksen aiemmista tutkimuksista ja kokoaa yhteen Hietalan ja Moilasen Keurusselän kenttätyötulokset lähes parin vuosikymmenen ajalta.

Ehkäpä keskeisin tai ainakin helpoimmin sulatettava uusi anti artikkelissa on entistä tarkempi tietämys pirstekartioalueen laajuudesta. Hietalan ja Moilasen tutkimusten mukaan pirstekartioita esiintyy Keuruun ja Mänttä–Vilppulan kalliopaljastumissa noin 15 km:n läpimittaisella alueella. Tämän perusteella artikkelissa ehdotetaan Keurusselän kraatterin läpimitaksi 37,5 km.

Ehdotus pohjautuu kahden johtavan kraatterispesialistin, Gordon Osinskin ja Ludovic Ferrièren vuonna 2016 lanseeraamaan riippuvuussuhteeseen. Sen mukaan suuren törmäyskraatterin niin sanottu apparent diameter – kutsuttakoon sitä nyt paremman termin puutteessa vaikka ”näennäiseksi halkaisijaksi”2 – on pirstekartioalueen läpimitta jaettuna 0,4:llä. Kukaan ei ole varma, miten tämä ”näennäinen halkaisija” suhtautuu kraatteriin ”viralliseen”, reunalta toiselle mitattuun halkaisijaan. Käytännössä Hietalan ryhmän laskema 37,5 km tarkoittaa siis vain sitä, että aikoinaan kraatteri oli todennäköisesti suurempi kuin 37,5 km.

Eri asia sitten on, kuinka tarpeellista on ilmoittaa puolen kilometrin tarkkuudella muutamien kymmenien kilometrien suuruusluokkaa oleva luku, joka on saatu alkujaankin melkoisen karkeasta kaavasta. Omassa, varmaankin turhankin kriittisessä mielessäni käsitys Keurusselän koosta ei uuden tutkimuksen myötä siis muuttunut miksikään. Jos joku minulta sitä sattuisi kysymään, vastaukseni lienisi edelleen jotain sellaista kuin ”luultavasti yli 35–40 km”.

Näennäiseen läpimittaan läheisesti liittyvään eroosiotasoonkin Hietalalla ja kumppaneilla on sanansa sanottavana. Aiempi, parin vuoden takainen arvio eroosion määrästä Keurusselällä oli 0,80–1,23 km. Uusi laskennallinen arvio eroosion maksimimäärästä on 1,50 km ja sen on arvioitu olleen suurempaa kraatterin itäosissa.3 Korkeintaan puolentoista kilometrin kerros kiveä siis on Keski-Suomesta viimeisen reilun miljardin vuoden aikana kulunut pois. Se voi tuntua paljolta, mutta tällainen eroosiotahti on maapallon mittakaavassa poikkeuksellisen hidas.

Laserkeilauksen avulla tuotetut erittäin tarkat korkeusmallit ovat viime vuosina mullistaneet maapallon pinnan tutkimuksen monilla aloilla, myös geologiassa. Hietalan ryhmän tutkimuksessa Maanmittauslaitoksen erinomaista laserkeilausaineistoa käytettiin Keurusselän rakennepiirteiden selvittämiseen. Geologian tutkimuskeskuksen Mika Larronmaan tekemän tulkinnan mukaan laserkeilausaineistossa on pirstekartioalueen pohjois- ja eteläreunoilla havaittavissa kaarevia, törmäyssyntyisiksi siirroksiksi oletettuja rakenteita. Niiden etäisyys toisistaan on noin 18–25 km. Tällainen noin 25 km:n läpimittainen rakenne sopii jo vuosina 2006 ja 2013 seismisestä aineistosta tulkittuihin kraatterin reunaan mahdollisesti liittyviin siirroksiin.4 Millään lailla varmoina näitä tulkintoja ei kuitenkaan edes kirjoittajien itsensä mielestä voida vieläkään pitää.

Kaarevien siirrosten lisäksi korkeusmallista tulkittiin suoria lineamenttejä. Niiden suunnat poikkeavat alueellisista, joten niiden oletettiin olevan mahdollisesti myös törmäykseen liittyviä. Vastaavia säteittäisiä ja konsentrisia rakoja ja siirroksia on havaittu (tai ainakin tulkittu) olevan suurehkoissa kraattereissa eri puolilla maailmaa, myös esimerkiksi Lappajärvellä.

Hietalan ja kollegojen tulkintoja Keurusselän laserkeilausaineistoon perustuvan korkeusmallin ja siihen yhdistetyn järven syvyysmallin pohjalta. Kuvissa a ja d punainen ympyrä osoittaa 15 km:n läpimittaisen pirstekartioiden esiintymisalueen. Sisempi katkoviivarengas osoittaa 25 km:n läpimittaista matalammaksi tulkittua aluetta (jota pohjoisessa ja etelässä likimain rajaavat osasuurennoksissa b ja c punaisilla katkoviivoilla merkitys mahdolliset kraatteriin liittyvät siirrokset). Ulompi katkoviivarengas puolestaan osoittaa 37,5 km:n ”näennäistä halkaisijaa”. Ohuet mustat viivat kuvassa d ovat laserkeilausaineistosta tulkittuja (alueellisia) lineamenttejä, punaiset viivat kuvassa b puolestaan mahdollisesti törmäykseen liittyviä lineamenttejä. Kuva: Hietala S., Moilanen J. & Plado J., 2022. Keurusselkä impact structure, Finland — Overview, new observations, and renewed interpretation of the size. Meteoritics & Planetary Science 57(11):2063–2080 / CC BY-NC-ND 4.0.

Ilmeisesti uusi tulkinta on tehty myös Hietalan ja Moilasen vuonna 2006 löytämästä sulapitoisesta breksiajuonesta. Samasta juonesta on peräisin Keurusselän ikämääritys. Aiemmissa tulkinnoissa juonen kiviaineksen on oletettu sulaneen, kun kalliolohkot kraatterin keskuskohouman alueella törmäyksen seurauksena liikkuivat ja hankasivat toisiaan vasten. Tällaisessa hankauksessa kiviaines usein vain murskautuu ja muuttuu hyvin hienorakeiseksi. Joskus se voi kuitenkin myös sulaa. Tällaisia kitkasulamisen kautta syntyneitä kiviä kutsutaan niin törmäyskraattereiden yhteydessä kuin myös ”tavallisissa” tektonisissa liikunnoissa pseudotakyliiteiksi.

Aiemmin tuota Keurusselän Kirkkorannan juonta siis pidettiin jonkinlaisena pseudotakyliittisenä breksiana. Nyt Hietala ja kumppanit kuitenkin kutsuvat juonta törmäyssulaksi (artikkelissa siis englanniksi impact melt). Törmäyssula syntyy itse törmäävän kappaleen aikaansaamasta kuumuudesta. Syvälle varsinaisen törmäyssulakerroksen ja kraatterin pohjan alapuolelle ulottuvia törmäyssulajuonia tunnetaan useista eri kraattereista. Sellainen ei siis olisi minkäänlainen mahdottomuus Keurusselälläkään. Törmäyssulien hyvä puoli pseudotakyliitteihin verrattuna on, että törmäyssuliin on sekoittunut ainesta törmänneestä kappaleesta. Näin niistä voidaan useissa tapauksissa määrittää törmänneen kappaleen koostumus, siis se, minkä tyyppinen meteoriitti kyseessä oli. Harmillisesti Hietalan ryhmän artikkelissa ei kuitenkaan esitetä todisteita uuden tulkinnan puolesta eikä kerrota tarkemmin, mihin tulkinta perustuu.

Uudessa Keurusselkä-artikkelissa siis kootaan yhteen lähes parin vuosikymmenen aikana tehdyt keskeisimmät Keurusselkää koskeneet tutkimukset. Erityisen oleellista on Hietalan ja Moilasen kenttätutkimustulosten esilletuonti. Mitään mullistavan uusia näkökulmia – ainakaan perusteltuja – artikkelissa ei kuitenkaan tuoda esille. Keurusselkä on siis kuluneisuudestaan huolimatta edelleen Suomen suurin törmäyskraatterin jäänne, ja yksi maapallon vanhimmista. Avoinna kuitenkin ainakin oman näkemykseni mukaan on muun muassa se, kuinka suuri se alkujaan oli. Ehkäpä nyt uudelleen virinnyt suomalaisten kraatterien tutkiminen suomalaistenkin tutkijoiden toimesta tarjoaa tulevaisuudessa vastauksen tähän ja lukuisiin muihin niin Keurusselkää kuin muitakin Suomen kraattereita koskeviin kysymyksiin.


1Breksialohkareita on kyllä löydetty useampiakin, mutta tiettävästi vain yksi on tähän mennessä osoitettu törmäyssyntyiseksi.

2”Apparent diameter” oli vuosikymmenten ajan täysin yksiselitteinen käsite. Suuria kokeellisia räjähdyskraattereita, pieniä laboratoriomittakaavan törmäyskraattereita ja Kuun kraattereita mittailleet tutkijat käyttivät nimitystä kuvaamaan kraatterin halkaisijaa mitattuna ympäröivän maanpinnan tasossa kraatterin syntyhetkellä. Tämä ”apparent diameter” eli ”näennäinen halkaisija” oli siten pienempi kuin reunanharjalta toiselle mitattu ”tavallinen” kraatterin halkaisija. Jostain ainakin itselleni kovin mystiseksi jääneestä syystä vuonna 2005 arvovaltainen kirjoittajajoukko kuitenkin muutti tilanteen tekemällä ehdotuksen, jonka mukaan ”apparent diameter” tarkoittaakin uloimpien törmäyssyntyisen suunnilleen konsentristen normaalisiirrosten rajaaman rakenteen halkaisijaa mitattuna ympäröivän maanpinnan tasossa törmäyshetkellä. Koska maapallon kraattereiden iät ja eroosiotasot ovat tyypillisesti erittäin huonosti tunnettuja, on tämä uusi ”apparent diameter” yleensä käytännössä vain huonosti perusteltu arvaus, ainakin jos se annetaan määritelmän mukaisesti (mitä uskoakseni ei kuitenkaan useinkaan tehdä, kuten tämäkin tutkimus osoittaa (ks. alaviite 4)). Osinski ja Ferrière sitoivat kaavansa tähän vuoden 2005 ”apparent diameteriin” ja heidän kaavallaan Hietala kollegoineen nyt siis laski uuden ”näennäisen halkaisijan”

3Se, miten tähän 1,50 km:n arvioon päädyttiin, jäi itselleni hivenen hämäräksi, mutta kyseessä lienee henkilökohtainen ongelma.

4Kuten yllä viitteessä 2 mainitsin, nykymääritelmien mukaan uloimmat havaitut kraatterisyntyiset konsentriset siirrokset määrittävät kraatterin ”näennäisen halkaisijan”. Vaikkei Hietalan ja kollegoiden artikkelissa asiaa mainitakaan, saadaan artikkelissa esitetyista uusista havainnoista siis kaksi varsin erilaista ”näennäistä halkaisijaa”, eli korkeusmallista ja seismisistä luotauksista tulkittu 25 km (jossa tosin eroosiota ei ole huomioitu) ja pirstekartioalueen kokoon pohjautuva laskennallinen 37,5 km.


Kun aika on kypsä, tämä juttu ilmestyy jossain hivenen laajemmassa muodossa myös Suomen kraatterit -blogissa.

8 kommenttia “Keurusselän viilausta”

  1. Jukka Luoma-aho sanoo:

    Mielenkiintoinen artikkeli.Mutta kun katsoin kraateri paikkoja niin nehän on yhdessä jonossa.Aivan kuin maa ois kulkenut saman meteoriitti pilven läpi satojen Milj. Vuosien ajan Ois jännää jos kraaterit jatkuisivat itään päin mennessä .Yst. terv. Asiasta mitään tietämätön

    1. Teemu Öhman sanoo:

      Tuo on hyvä huomio. Kraatteriketju itse asiassa jatkuu itään päin, sillä rajan tuolla puolen on Pentti Eskolan 1920-luvulla maineeseen nostama Jänisjärven kraatteri. Ketju jatkuu länteenkin, sillä myös Ruotsin ja Norjan kraatterit (Barentsin meressä sijaitsevaa Mjølniriä lukuun ottamatta) sijaitsevat suunnilleen samalla kapeahkolla vyöhykkeellä. Vain Taivalkosken Saarijärvi on hieman pohjoisempana. Lisäksi Pohjois-Ruotsissa on Vakkejokkin breksiaesiintymä, mutta sen emäkraatteria ei tunneta. Pohjois-Ruotsista tunnetaan törmäyssulakiviä myös irtolohkareina, mutta niidenkin emäkraatteri on kateissa.

      Syytä kraatterien erikoiseen jakaumaan ei tunneta, mutta eipä sitä toisaalta ole oikein tosissaan kukaan tutkinutkaan. Periaatteessa pohjoisessa pitäisi kraattereita olla enemmän kuin etelässä, sillä kallioperä on Fennoskandian pohjoisosissa vanhempaa, joten kraattereita olisi kerennyt syntyä enemmän. Syyt jakaumaan voivat liittyä vaikkapa erilaiseen kulutushistoriaan (esimerkiksi viimeimmän jääkauden kulutus oli pohjoisessa jäänjakaja-alueella paljon vähäisempää kuin etelämpänä, joten kraatterit voivat pohjoisessa olla pahemmin peittyneitä) tai siihen, että etelän tutkijoilla on pohjoiseen pitkä ja kallis matka. Tai sitten kyse on jostain ihan muusta. Mutta vaikka se houkuttelevalta tuntuukin, se on kuitenkin varmaa, että kyse ei ole saman meteoroidipilven läpi kulkemisesta miljardin vuoden aikajaksolla.

  2. Markku Kaakkolammi sanoo:

    Eikö tuota ”näennäistä” voi korvata ”arvio” sanalla ? Näennäinen viittaa enemmän kuviteltuun, ja kraateri on kuitenkin olemassa. Sinänsä tyhmää, että Suomessa tehdystä tutkimuksesta joutuu tekemään käännöksiä englannista. Ensin Suomeksi ja siitä kääntämään, vaikka oltaisiin kuinka kansainvälistä, arvoisat tutkijat. Palkkanne kuitenkint tulee Suomesta.

    1. Teemu Öhman sanoo:

      Onpas ilahduttavaa huomata, että kraatteriterminologia herättää kiinnostusta! Sinänsä toki voisi aivan hyvin puhua myös arviohalkaisijasta. Termithän ovat vain sopimuskysymyksiä. Tämän termin määrittelyssä pitäisi sitten tehdä myös ratkaisu sen suhteen, kumpaa ”apparent diameteriä” tuo ”arviohalkaisija” tarkoittaisi (vai haluttaisiinko noudattaa englannin sekasotkumallia ja tarkoittaa sillä molempia; vrt. esim. ”transient cavity” ja ”transient crater”: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Geologia:kaivautumiskraatteri). Tieteen termipankissa (https://tieteentermipankki.fi/) on tehty ansiokasta monialaista tieteen termityötä, mutta tosiasia on, että monella tutkimusalalla, vaikkapa kraatteritutkimuksessa, ei yhteisesti hyväksyttyä suomenkielistä termistöä yksinkertaisesti ole. Ja kun Suomessa ei ole tälläkään hetkellä ainakaan minun tietääkseni yhtään tutkijaa, jonka palkasta merkittävä osa olisi suunnattu kraatteritutkimukseen, olisi aika kova vaatimus, että heidän pitäisi harrastuksekseen tehdä vielä oman alansa termityötä.

      Lähtökohtaisesti olen toki sitä mieltä, että tieteestä täytyy pystyä puhumaan ja kirjoittamaan omalla äidinkielellään. Jollei se ole mahdollista, ei kieli kuulu sivistyskielien joukkoon, ja se olisi monessa mielessä turmion tie. Siksi tarvitaan suomenkielisiä tiedetoimittajia, tietokirjailijoita ja kääntäjiä, sekä resursseja eli rahaa heidän työhönsä (ja sama tietysti muilla kotimaisilla kielillä). Ja tarvitaan suomenkielisiä sanoja. Ylitsepääsemätön ongelma kuitenkin on, että monet tutkimusalat ovat olemattoman pieniä, tai niitä ei akateemisessa mielessä ole lainkaan. Esimerkiksi itselleni läheisimpiä tutkimusaloja, eli planeettageologiaa ja kraatteritutkimusta, ei ole Suomessa opetettu vuosikymmeneen. Kun ei ole alan opetusta, ei ole myöskään tarvetta alan sanoille.

      Periaatteen tasolla ymmärrän myös näkemyksen, että ensin pitäisi tehdä tutkimus suomeksi ja sitten englanniksi. Kellään vain ei olisi sellaiseen aikaa (eli rahaa). Pikkuruisilla aloilla on myös hyvin vaikea nähdä sellaisella varsinaista tarvettakaan. Mikäli vaikkapa tässä blogitekstissä esitelty Keurusselkä-artikkeli olisi tarjolla myös suomeksi (Missä? Kuka sen julkaisisi ja kustantaisi?), en millään jaksa uskoa, että sitä oikeasti lukisi edelleenkään Suomessa kuin muutama ihminen, sillä kielestä riippumatta kyse on pitkälle erikoistuneesta tieteestä, joka ei ihan herkästi asiaan tarkemmin perehtymättömille maallikoille aukea.

      Sellaista mallia kyllä kannattaisin erittäin lämpimästi, että palkkaa työstään saavat tutkijat velvoitettaisiin tekemään julkaistuista tutkimuksistaan esimerkiksi noin puolen sivun selkokielinen tiivistelmä suomeksi (tai ruotsiksi). Tuollaiset voitaisiin hyvin vähällä vaivalla julkaista yliopiston tai tutkimuslaitoksen kotisivuilla ja tiedotusvälineidenkin olisi sieltä helppo poimia kiinnostavia juttuaiheita. Eri asia sitten on, kuinka moni niitä löytäisi tai lukisi, mutta ainakin periaate olisi minusta suositeltava. Nykyisinhän joillain tiedelehdillä on jo tapana, että varsinaisen tieteellisen tiivistelmän lisäksi artikkelista julkaistaan myös kansantajuinen yhteenveto (”plain language summary” on esim. Journal of Geophysical Researchillä käytössä).

  3. Anssi sanoo:

    Minkä verran uusi nyt syntyvä törmäyskraateri toisi lisätietoa kraatteritutkimukselle, eli tarkentaisiko se jo tunnettujen kraatereiden analyyseja?

  4. Teemu Öhman sanoo:

    Tuo on erittäin hyvä mutta myös erittäin laaja kysymys. Asiasta kirjoittaisi helposti ihan oma juttunsa – kiitos vinkistä! Otetaan nyt kuitenkin joitain äkkiseltään mieleen putkahtavia näkökantoja esille.

    Lähdetään liikkeelle siitä oletuksesta, että voisimme seurata törmäävään kappaleen saapumista kaikessa rauhassa. Näin ollen oleelliset törmäyksen lähtöparametrit, jotka normaalisti joudutaan vain arvioimaan tilastollisten todennäköisyyksien pohjalta, olisivat tarkasti tiedossa. Näitä olisivat etenkin törmäysnopeus ja törmäyskulma. Törmänneen kappaleen massa saataisiin tarkasti läpimitasta (muodosta), joka olisi syynätty tarkkaan ennen törmäystä sekä väkisinkin jostain päin kraatterin ympäriltä tuoreeltaan löytyvien asteroidista irronneiden pienempien kappaleiden tiheydestä. Näin saataisiin välttämätön datapiste malleihin, joilla arvioidaan, millainen kappale on synnyttänyt minkäkin kokoisen kraatterin. Enää ei tarvitsisi olla tietokonemallinnuksien ja laboratoriomittakaavan kraatterikokeiden varassa, vaan asia todella tiedettäsiin, ainakin yhdessä tapauksessa. Tässä siis puhutaan kraatteritutkimuksen aivan perusytimeen kuuluvien asioiden selvittämisestä.

    Unohdetaan tässä ajatusleikissä se, että kilometrikokoluokan asteroidin törmäys tekisi alueellisessa mittakaavassa ihmisille ja elävälle luonnolle aika ikävää jälkeä (joskin tuhon laajuuden ja monimuotoisuuden tutkiminen olisi luonnollisesti yksi aivan keskeinen tutkimuksen osa-alue). Itse siis näkisin mieluiten juuri tuollaisen muutaman kilometrin kiven synnyttämän keskisuuren, Keurusselkä-kokoluokan kraatterin muodostumisen. Sen ei kuitenkaan tarvitsisi syntyä Suomeen, vaan mieluummin jollekin sellaiselle seudulle, jossa Suomen tapaan alueen kallioperä ennen törmäystä tunnettaisiin huomattavan tarkasti geologisen kartoituksen, kairausten ja geofysiikan ansiosta, mutta jossa olisi kuitenkin kovan graniittisen peruskallion päällä selkeä, ehkäpä mieluiten vaakakerroksellinen sedimenttikivipatja, jossa olisi sopivasti toisistaan eroavia kerroksia. Mielellään patjassa olisi ainakin erilaisia hiekkakiviä, karbonaattikivikerros (esim. kalkkikiveä) ja mielellään jokin rikkipitoinen kemiallinen sedimentti, vaikkapa anhydriitti (CaSO4) tai sen vesipitoinen lähisukulainen kipsi (CaSO4•2H2O).

    Nämä karbonaatit ja sulfaatit saisivat olla kohdekallioperässä siksi, että niiden käyttäytyminen šokkimetamorfoosissa tunnetaan edelleen aika heikosti ja ne ovat ilmastollisesti merkittäviä (etenkin vielä suuremman kokoluokan törmäyksissä, jossa niitä vapautuu ilmakehään erittäin suuria määriä). Tässä tapauksessa päästäisiin suoraan mittaamaan, minkä verran niistä haitallisia kaasuja ilmakehään vapautuu.

    Sedimenttikivipatjan päällä saisi olla myös jonkunmoinen irtosedimenttikerros. Hiekka tai lössi sopisi mainiosti. Näin päästäisiin hyvinkin todennäköisesti selvittämään, miten Charles Darwinin ajoista asti länsimaisia tutkija hämmentäneet kauaksi emäkraatteristaan lentäneet lasikappaleet ja -pallot eli tektiitit ja mikrotektiitit oikein syntyvätkään. Ja koko tämän erilaisista kerroksista koostuvan kohdekallioperän tarkoitus on päästä selvittämään paitsi erilaisten kiviainesten käyttäytymistä šokkimetarmofoosissa, myös heitteleen syntyä suuremmissa kraattereissa: Miten syvyys, maastonmuodot ja kallioperän rakenteet ja muut ominaisuudet vaikuttavat siihen, mihin ja millaista heittelettä korrostuu?

    Tällainen ideaalikallioperä auttaisi myös varmistamaan monia kraatteroitumismekaniikan perusasioita, kuten keskuskohouman tai reunan nousun määrää ja näihin liittyviä pohjimmiltaan rakennegeologian piiriin kuuluvia geologisia prosesseja. Nykykäsityksen mukaan esimerkiksi keskuskohouma nousee erittäin korkealle ilmaan ennen lässähtämistään lopulliseen muotoonsa. Tässä vaikuttaa keskeisesti prosessi nimeltään akustinen fluidisaatio, joka on paitsi erittäin laajalti väärin ymmärretty, myös pitkälti vain teorian varassa, koska suuressa mittakaavassa sitä ei koskaan ole päästy havaitsemaan käytännössä. Tässä ideaalikraatterin tapauksessa akustista fluidisaatiota voitaisiin havaita reaaliajassa ainakin satelliiteista.

    Itse yhtenäinen törmäyssulakerros ja pienemmät törmäyssulalammikot kiinnostaisivat koosta riippuen paitsi kraatteritutkijoita, myös magmakivien syntyä tutkivia petrologeja, koska periaatteessa kyseessä on pitkälti sama prosessi kuin suuren magmasäiliön jäähtyessä ja kiteytyessä. Erona olisi lähinnä vain se, että tämän juuri syntyneen magmasäiliön pinta ei olisi kilometrien syvyydessä vaan tutkittavissa heti maanpinnalta alaspäin. Tutkimus olisi toki melkoisen pitkäikäistä, sillä jos otetaan mukaan ns. hydroterminen vaihe, jossa kuumat litkut kiertelevät kuumassa kiviaineksessa (mikä tietenkin on myös astrobiologien näkökulmasta kiintoisaa), sulakerroksen jäähtyminen kestäisi koosta riippuen satoja, tuhansia tai satoja tuhansia vuosia.

    Tässä nyt pintapuolisesti muutamia näkökantoja aiheeseen. Käytännössä on tietenkin niin, että jokainen kraatteritutkimuksen osa-alue hyötyisi merkittävästi siitä, että päästäisiin reaaliajassa seuraamaan vierestä suuren kraatterin syntyä ja myöhempää muokkautumista. Ja koska kraatteroituminen on aurinkokunnan (ja oletettavasti myös muiden aurinkokuntien) tärkein geologinen prosessi, lisääntyisi ymmärryksemme myös muista kiinteistä taivaankappaleista ja niiden geologiasta merkittävästi. Vaikka tuo äärimmäisen kiehtovaa olisikin, on tietenkin syytä toivoa, ettei sellaista tilaisuutta tule.

  5. Lasse Reunanen sanoo:

    Vastasit 27.12. Jukka Luoma-ahon huomioon kraattereista yhdessä jonossa;
    — ”Syytä kraatterien erikoiseen jakaumaan ei tunneta, —
    kyse ei ole saman meteoroidipilven läpi kulkemisesta”…
    Ajatuksena siinä voisi olla kyse myös, että kun Maa on aina samoin kallellaan
    ratatasollaan kulkiessa avaruudessa –
    niin siihen kallistuskulmaan viistosti osuisi myös meteoroidien tietty kulkurata
    (ei mikään erillispilvi vaan laajempi niiden kiertorata Auringon ympäri).
    Siten ne ratatasot Suomen keskiosan kohdilta poikittain osuneet vastakkain,
    ”miljardin vuoden aikajaksolla”…

    1. Teemu Öhman sanoo:

      No, Maan akselin kaltevuus heittelee jo jokusen miljoonan vuoden aikaskaalalla pari-kolme astetta ja vaikka Kuu vaappumista tasoittaakin, niin tuollaisen miljardin vuoden aikana heittely ihan varmasti on vielä vähän enemmän, eli jos tuo malli pätisi, pitäisi pelkästään sen takia hajontaa kraatterien jakaumassa olla enemmän. Ja ylipäätään se, että jokin homma aurinkokunnan kaltaisessa eläväisessä ympäristössä pysyisi noin vakaana miljardi vuotta, ei vaan onnistu. Dynamiikka- ja ratalaskupuolen ihmiset osaisivat myös perustellen sanoa, miksi tuo idea ei ylipäätään toimisi, mutta minun on tyydyttävä vain sanomaan, että noin se ei vaan mene. Syyt kraatterien jakaumaan ovat varmasti geologis-inhimilliset, eivät tähtitieteelliset.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *