Apollo 15 ja astronauttien merkitys planeettageologiassa

31.8.2021 klo 22.15, kirjoittaja
Kategoriat: Historia , Kuu , kuulennot , Yleinen

Heinä–elokuun taitteessa vietettiin Apollo 15 -lennon 50-vuotisjuhlia. Kekkereihin oli syytäkin, sillä kyseessä oli monella tapaa käänteentekevä kuumatka. Se oli myös erinomainen esimerkki siitä, että ihmisen mukanaolo toista taivaankappaletta paikan päällä tutkittaessa ei ole vain kallis menoerä, vaan uusien löytöjen ja ylipäätään tutkimuksen mahdollistaja.

Suuri yleisö muistaa Apollo 15:n – jos ylipäätään muistaa ollenkaan – ensimmäisenä kuulentona, jolla oli mukana kuuauto. Nelipyöräohjauksella varustettu kevyt nelivetoinen sähköauto oli kuitenkin vain näkyvin osa J-tyypin lennosta.

Apollo-ohjelman kolmella viimeisellä eli ns. J-lennoilla tarkoituksena oli kattava Kuun tutkimus niin kiertoradalta kuin tieteellisesti kiinnostavimmiksi arvioiduilla laskeutumisalueillakin. Kuuta reilun sadan kilometrin korkeudessa kiertänyt Apollo 15:n komento- ja huoltomoduuli sai edeltäjiinsä verrattuna rutkasti uusia tutkimuslaitteita. Huoltomoduulin kylkeen upotetusta mittalaitelaarista löytyi mm. uudet panoraama- ja kartoituskamerat ja gammaspektrometri sekä Kuuta kiertämään jäänyt sähkö-, magneetti- ja painovoimakenttiä tutkinut pienoissatelliitti.

J-lentoja varten tehdyt kuumoduulin parannukset mahdollistivat kolmen päivän tutkimukset Kuun pinnalla. Myös avaruuspukujen elossapitojärjestelmiä kehitettiin ja niistä saatiin myös hieman vähemmän tönkköjä, minkä ansiosta astronauttien oli helpompi tehdä kenttätöitä.

Laiteparannusten ohella aivan keskeistä kolmen viimeisen Apollo-lennon tieteellisen menestyksen kannalta oli miehistöjen koulutus. Geologiaa oli opetetettu kaikille aiemmillekin Apollo-miehistöille, mutta Apollo 15:stä lähtien siihen todella panostettiin. Toukokuusta 1970 toukokuuhun 1971 Apollo 15:n Kuuhun laskeutunut miehistö, komentaja Dave Scott ja kuumoduulin pilotti Jim Irwin, osallistui ainakin 16:lle geologiselle kenttäretkelle. Ne suuntautuivat paitsi eri puolille Yhdysvaltoja, myös kuumaisten laavakenttien Islantiin. Maasto-oloissa opiskelun ohella teoriatunteja kertyi 80.

Kartta Apollo 15:n komentajan Dave Scottin ja kuumoduulin pilotti Jim Irwinin tutkimusmatkoista Hadleyn laavauoman kupeella ja Hadley Delta -vuoren alarinteillä 50 vuotta sitten. LM = kuumoduuli, LRV = kuuauto, ALSEP = geofysikaalinen tutkimuslaitteisto. Kuva: NASA / ASU / LRO.

Arvokkaita geologisia havaintoja voi tehdä niin Maan tai Kuun pinnalta kuin sen yläpuoleltakin. Niinpä Apollo 15:n komentomoduulin pilotti Al Worden sai hänkin osansa geologiasta, eli noin 80 tuntia käytännön opetusta Kuun kiertoradalta tapahtuvaa havainnointia varten. Apollo 16:n ja 17:n päägeologi professori Bill Muehlberger arvioi Don Wilhelmsin loistavassa kirjassa To a Rocky Moon J-lentojen astronauttien saaneen geologista oppia saman verran kuin geologiasta valmistunut maisteri. Kuulentojen kannalta erityisen oleellista oli, että astronautit näkivät kentällä enemmän geologiaa kuin keskimääräinen yliopistokurssit läpikahlannut maisteri.

Yksi kolmen viimeisen lennon menestyksen avaimista oli koulutuksen aikana Dave Scottissa syttynyt intohimoinen kiinnostus geologiaa kohtaan. Tämä tarttui muihin miehistön jäseniin, eivätkä erittäin kilpailuhenkiset myöhempien lentojen astronautit halunneet olla geologiassakaan yhtään edeltäjiään huonompia. Tällä oli kiistaton vaikutus lentojen tieteelliseen antiin.

Apollo 15 toi hyvin esiin astronauttien luovien ratkaisujen ansiot. Ollessaan ajelemassa takaisin kohti kuumoduulia ensimmäisen kuukävelyn loppupuolella, Scott ja Irwin olivat hieman aikataulusta jäljessä ja Houstonin lennonjohto hoputti heitä. Scott kuitenkin huomasi poikkeuksellisen huokoisen kiven. Hän tiesi, ettei lennonjohto antaisi lupaa ylimääräiseen pysähdykseen ja näytteen keräämiseen. Siitä huolimatta hän stoppasi kuuauton ja selitti, että hänellä on ongelmia turvavyönsä kanssa. Tämä oli uskottavan kuuloinen väite, sillä vyöt olivat aiheuttaneet päänvaivaa heille aiemminkin. Jim Irwin oli välittömästi juonessa mukana ja höpötteli Houstonissa yhteysmiehenä eli capcomina toimineelle Joe Allenille niitä näitä kraattereista ja kivistä sillä välin kun Scott nousi autosta ja keräsi lähes kilon painoisen, hohkaisen kiven matkaan. Vasta takaisin Houstoniin palattuaan Scott kertoi asioiden todellisen laidan. Nykyisin näyte 15016 tunnetaan nimellä Seatbelt Basalt eli turvavyöbasaltti. Se on noin 3,4 miljardia vuotta vanha oliviinibasaltti, joka kerkesi nököttää paikoillaan noin 300 miljoonaa vuotta ennen kuin Dave Scott poimi sen mukaansa.

Seatbelt Basalt, eli kuunäyte 15016. Kivi on oliviinibasaltti, jonka huokoisuus johtuu jähmettyneen laavan suuresta kaasumäärästä. Kivellä on ikää noin 3,4 miljardia vuotta. Kuva: NASA / JSC.

Astronautit voivat tällaisia tieteellisesti arvokkaita luovia tempauksia tehdä, mutta miehittämättömillä mönkijöillä moinen ei välttämättä ole mahdollista. Neuvostoliiton kahdella Lunohod-kuukulkijalla olisi voitu tehdä enemmän tutkimusta kuin niillä loppujen lopuksi saatiin aikaiseksi. Geologit olisivat halunneet pysähdellä useammin ja analysoida kuunpinnan koostumusta ja lujuusominaisuuksia tarkemmin. Heillä oli sama ongelma kuin Scottilla ja Irwinillä: lennonjohto hengitti niskaan. Scott ja Irwin kuitenkin pystyivät tekemään oikean ratkaisun, koska olivat kahdestaan paikan päällä. Neuvostoliittolaiset sen sijaan joutuivat tyytymään vähempään tutkimukseen, koska vieressä pönöttäneet korkeammat tahot halusivat, että mönkijää käytetään kilometrien taittamiseen eikä joutavaan  tieteen tekemiseen. Tämän ansiosta Le Monnierin kraatteria vuonna 1973 tutkineella Lunohod 2:lla oli avaruusalusten mönkimisennätys vuoteen 2014 asti. Kaiken tuon mittavan mönkimisen tieteellinen anti vain jäi hivenen heppoiseksi.

Luova niskurointi on vain yksi monista hyvistä syistä käyttää ihmisiä muiden taivaankappaleiden tutkimuksessa. Toinen on raaka voima. Apollo 15 on tästäkin opettavainen esimerkki.

Geologeilla on yleensä lähes vastustamaton vimma päästä kurkistamaan, mitä hieman syvemmällä piilee. Pinnan alapuolelle pääseminen ja sieltä näytteen saaminen vain on joskus hyvin hankalaa Maassakin, ja se on aina sitä muilla planeetoilla. Tästä Marsia tutkivan InSight-laskeutujan lipsahdellut keinokontiainen on oivallinen tuore näyte. Niin on myös Perseverance-mönkijä, joka kivisen kairasydämen sijasta sai muutama viikko sitten otettua näytteen Marsin kaasukehästä.

Apollo 15:kin oli omat ongelmansa kairaamisen kanssa. Lämpövuoantureita ei meinattu millään saada haluttuun syvyyteen. Kairasydännäytteenottokaan ei Scottilta sujunut vaikeuksitta, vaikka hänen kairansa lopulta noin 2,4 m kuunpinnan alapuolelle upposikin. Valitettavasti vain kaira ei suostunut nousemaan ylös. Lopulta Scott ja Irwin rykäisivät sen kahteen pekkaan väkisin pois siten, että he kyykistyivät hieman saaden hartiansa poran kahvojen alle ja punnersivat pystyyn.[1] Mönkijältä jäisi moinen temppu tekemättä.

Kuudella Kuuhun laskeutuneella Apollo-lennolla saatiin tarkasti tunnetuista ja hyvin kuvatuista paikoista kuunäytteitä Maahan noin 382 kg. Vastaavasti kolmella miehittämättömällä Neuvostoliiton Luna-laskeutujalla saatiin vuosina 1970–1976 kehnohkosti tunnetuista kohteista vajaat 330 grammaa kiviainesta. Apollo-lennot toivat Maahan siis Luna-laskeutujiin verrattuna yli tuhatkertaisen määrän Kuun kiviä. Kiinan Chang’e 5 -laskeutuja taas toi viime joulukuussa noin 1731 grammaa näytteitä. Erinomainen saalis, mutta kalpenee Apollon rinnalla.

Apollo-ohjelman ylivoima näytemäärissä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ihmisiä kuljettavat avaruusalukset on väkisinkin tehtävä huomattavasti massiivisemmiksi ja tilavammiksi kuin robottiluotaimet. Kun tuodaan ihmisiä takaisin Kuusta tai jonain päivänä Marsista, saadaan samalla vaivalla rutkasti myös kiviä. Ja vaikka kaikenlainen paikan päällä mitattu numeerinen tieto on planeettojen synnyn ja kehityksen tutkimuksessa tietenkin täysin välttämätöntä, on sen merkitys vähäinen verrattuna siihen, mitä kivistä saadaan maanpäällisissä laboratorioissa irti. Kuunäytteet ovatkin Apollo-ohjelman tärkein tieteellinen perintö.

Kun ihmisen lähettämistä toisille taivaankappaleille mollataan kalliiksi,[2] vaaralliseksi[3] ja ylipäätään turhaksi touhuksi, unohdetaan tieteen lisäksi myös asian inhimillinen puoli. Halu nähdä ja omin aistein kokea, mitä seuraavan kukkulan takana on, on aina ajanut ihmiskuntaa eteenpäin. Vaikka NASA ja ESA kuinka yrittävät inhimillistää luotaimiaan ensimmäisessä persoonassa sirkuttavien Twitter-tilien avulla, on ihminen kuitenkin aina innostavampi, kiinnostavampi ja samaistuttavampi tarinankertoja kuin kylmä kokoelma virtapiirejä ja moottoreita.

Lukemattomat nuoret ovat hakeutuneet luonnontieteiden ja tekniikan aloille Apollo-ohjelman innoittamina. Tästä on hyötynyt koko ihmiskunta. On hankala kuvitella vaikuttavampaa perusfysiikan demonstraatiota kuin Dave Scott pudottamassa haukansulkaa ja kivivasaraa Kuun pölyiseen pintaan. Etenkin Yhdysvaltojen kaltaisessa hyvin eriarvoisessa yhteiskunnassa, jossa koulutus ei ole itsestäänselvyys, tällaisilla asioilla on oikeasti merkitystä.  Sivuuttaa ei sovi sitäkään, että miljoonat ihmiset ympäri maailman ovat ainakin hetkellisesti unohtaneet maalliset murheensa Apollo-ohjelman moninaisista tuloksista populaaritieteen ja viihteen muodossa nauttien.

Vaikka ihmisellä on kiistattomat ansionsa aurinkokuntamme kiinteiden kappaleiden paikan päällä tehtävässä tutkimuksessa, ei astronautteja toki kaikkialle kannata lähettää. Ihminen on parhaimmillaan geologisesti monimuotoisten maailmojen tutkijana. Tällaisia ovat esimerkiksi Kuu, Mars ja Saturnuksen kookkain kuu Titan. Jupiterin suuret kuut olisivat myös sopiva kohde kenttägeologeille, kunhan vihamielisen säteily-ympäristön kanssa jotenkin opitaan pärjäämään. Viime aikoina onnellisten luotainuutisten ansiosta paljon tapetilla ollut Venus olisi tietenkin geologiansa puolesta myös mitä kiehtovin ympäristö, mutta äärimmäiset paine- ja lämpötilaolosuhteet pitävät sen järkevän ihmistoiminnan ulkopuolella vielä erittäin pitkään.

Miehittämättömien luotainten ja mönkijöiden luontaisinta valtakuntaa ovat paitsi ihmisen kannalta turhan kaukaiset ja vihamieliset ympäristöt, myös liian pienet ja yksinkertaiset kappaleet. Ihminen on mikropainovoimassa aikamoisen kömpelö eläin, joten asteroideille ja komeetoille ei astronautteja kannattane ainakaan lähitulevaisuudessa lähettää. On myös hankala keksiä, kuinka ihminen olisi kustannustehokas tutkija primitiivisellä pienkappaleella, jonka geologinen kehitys päättyi jo pitkästi yli neljä miljardia vuotta sitten. Kauko-ohjatut ja osittain autonomiset alukset ilman ihmisten painolastia ovat tällaisissa tapauksissa aivan riittäviä niin kartoituksessa kuin näytteenotossakin.

Tutkimmepa aurinkokuntamme kappaleita suoraan tai välillisesti erilaisten luotainten avulla, kyse on kuitenkin ihmisen perimmäisten tarpeiden tyydyttämisestä. Kuten Dave Scott Hadley Delta -vuoren jylhissä maisemissa 50 vuotta sitten totesi:

”Man must explore. And this is exploration at its greatest.”[4]


1Rehellisyyden nimissä on todettava, että vaikka raa’an voiman avulla kaira saatiin irti, myös syy kairan jumittumiseen oli luultavasti liiallinen voimankäyttö. Myöhemmillä lennoilla kairausta opeteltiin enemmän ja hommasta selvittiin hieman vähemmällä.

2Aina voi myös kysyä, onko noin 0,4 % bruttokansantuotteesta paljon. Tämä oli Apollo-ohjelman hinta huippuvuonna 1966. Ja tottakai nykyisinkin ihmisten avaruuteen lähettämiseen käytetyt rahat (tai edes pienen osan niistä) voisi käyttää luonnonsuojeluun, ilmastonmuutoksen hillitsemiseen ja siihen sopeutumiseen, tai vanhustenhoitoon. Mutta ei kai kukaan kuvittele, että niin oikeasti tehtäisiin?

3Gemini- ja Apollo-ohjelmien aikana kuoli seitsemän aktiiviastronauttia. Ted Freeman, Elliott See, Charlie Bassett ja C. C. Williams kuolivat enemmän tai vähemmän hölmöissä lento-onnettomuuksissa, Gus Grissom, Ed White ja Roger Chaffee puolestaan harjoituksen aikana syttyneessä tulipalossa laukaisualustalla. Tämä voi tuntua paljolta, mutta se oli enimmäkseen koelentäjätaustaisille astronauteille täysin hyväksyttävä riskitaso. Avaruudessa ei tähän päivään mennessä ole kuollut yksikään avaruuslentäjä, nousuissa ja laskuissa kylläkin.

4“Ihmisen täytyy tutkia. Ja tämä on tutkimusmatkailua parhaimmillaan.”


Tämä juttu ilmestyy aikanaan runsaammin kuvitettuna ja linkitettynä versiona myös Hieman Kuusta -blogissa.

11 kommenttia “Apollo 15 ja astronauttien merkitys planeettageologiassa”

  1. Marsin tapauksessa voisi lähettää avaruuslentäjät kiertämään planeettaa ja etäkäyttämään reaaliajassa pinnalla mönkiviä robotteja. Suurvalta hoitaisi miehitetyn lennon ja vastaisi lentäjien turvallisuudesta, ja pienet maat ja firmat voisivat vapaasti liittyä hankkeeseen rakentamalla erilaisia pintarobotteja. Kaikki robotit voisi hyväksyä mukaan, koska huono tai toimimaton robotti jäisi vain vähälle operoinnille eikä vaikuttaisi lentäjien turvallisuuteen.

    1. Teemu Öhman sanoo:

      Juu, etäkäyttö ja -läsnäolo tulee varmasti olemaan jonkinmoisessa osassa, ja hyvä niin. Joku tuommoinen rahoitusmalli voisi periaatteessa amerikkalaisten kanssa toimiakin. Mutta jos on päätetty ottaa säteilyriski, niin jotenkin sitä kuvittelisi, että silloin löytyisi rahaa myös Marsin pinnalle menoon ja sieltä pois pääsyyn. Kiertoradalla hyssyttely on vähän kuin oltaisiin menossa karkkikauppaan, mutta viime hetkellä käännytäänkin viereiseen luomukauppaan ja ostetaan retiisejä. Vaan molempi parempi, tässäkin.

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    Satukertomus; Pikku Prinssi –
    jonka ranskalaislentäjä teki ennen kuolemaansa,
    mereen syöksyssään toisen maailmansodan aikana.
    Siinä kuvitteellisesti pienillä asteroideilla ruusua jne. kasvatti.
    Samaa ehkä jossain asteroidilla tai komeetalla voisi luotaimen
    välityksellä tehdä.
    Vietäisiin kasvi suojakuvussa – riittävän lämpösuojan ja kosteuden
    turvin matkalleen ja elämän edellytyksiä seurattaisiin anturein ym.
    Maahan lähetetyin tiedostoin.

    1. Teemu Öhman sanoo:

      Toki noin voisi ihan huvin vuoksi tehdä, jos joutilasta rahaa joltain riittävästi löytyisi. Käytännön merkitystä moisella on vain vähän vaikea kuvitella olevan. Kiinalaisten perunanviljelykoe Kuussa sen sijaan oli ainakin omasta näkökulmastani ihan perusteltua toimintaa.

      1. Lasse Reunanen sanoo:

        Huvin vuoksi enempi merkitys ihmisten tietotaidosta – jota ei nyt riittävästi.
        Osaamisen myötä merkityksiäkin löytynee. Haaveiltiinhan jo 1600-luvulla
        Kuuhun menostakin, josta tänään ilmestynyt Tähdet ja avaruus lehti kertoi.
        Itselläni em. kirja Kuusta nyt lainassa – selailtuna, vielä kokonaan lukematta.

        1. Teemu Öhman sanoo:

          Epäilemättä merkityksiä löytyy osaamisen myötä. Tuollainen on kuitenkin niin poskettoman kallista touhua, että itse näkisin mieluummin harjoittelun tapahtuvan siten, että sitä on mahdollista jossain vähän helpommin hahmotettavassa tulevaisuudessa hyödyntää käytännössäkin (vaikka tietysti maailmassa saataisiin ehdottomasti tutkia paljon nykyistä enemmän täysin ”hyödyttömiä” asioita).

          T+A:ssa mainittu Keplerin Uni on ehdottomasti suositeltava teos. Pekosen suomennos Godwinin kirjasta taas vaikuttaa äkkiseltään ajatellen juuri sellaiselta kulttuuriteolta, jollaisia tämä maa tarvitsisi huomattavasti enemmän. Pitääpä koettaa lukea tuo lähiaikoina.

      2. Riippuu näkökulmasta ja painotuksista onko missio Kuun pinnalle vai asteroidille kalliimpi. Kuuhun laskeutuminen vaatii jarruraketin eli kemiallista propulsiota. Se taas käytännössä vaatii että koko alus on jonkin ison ja vanhan avaruusalan pääurakoitsijan tekemä, newspace-yritykset eivät tule kyseeseen koska kantorakettifirma ei helpolla vakuuttuisi että he osaisivat tehdä kemiallista rakettia niin että se ei räjähdä laukaisutärinässä. Kuun 2 viikon mittainen yö on myös haaste laitteille (jäähtyminen), kasveista puhumattakaan (2 viikon pimeys). Asteroideilla kumpaakaan ongelmaa ei olisi ja voitaisiin käyttää sähköpropulsiota (ionimoottoria). Lento sinne toki kestäisi kauemmin. ESA:n tiedeohjelmassa toki kaikki missiot tapahtuvat vanhojen firmojen tekemänä ja kalliilla, koska heidän lähtökohtansa on että mikään missio ei saa epäonnistua ettei maine mene. Halvinta olisi toki tehdä koe yksinkertaisesti matalalla Maan kiertoradalla, ellei erityisesti haluta kokeilla voiko taivaankappaleen pinnasta saada kasvualustaa tms.

        1. Teemu Öhman sanoo:

          Kuun pinnalle laskeutuminen on toki huomattavasti vaikeampaa eli kalliimpaa kuin asteroidille. Tuo jälkimmäinenhän onnistui NEAR Shoemakeriltakin, vaikkei sitä oltu edes suunniteltu laskeutumaan. Mutta siis noin periaatteessa allekirjoitan kyllä kaiken sanomasi. Minun pääpointtini tässä nyt vain on lähinnä se, että jos unohdetaan kaikenlainen hassunhauska perustutkimus perustutkimuksen vuoksi, niin viljelykokeet asteroideilla ovat täysin tolkuttomia, koska ei ihmisiä ole mitään järkeä nähtävissä olevassa tulevaisuudessa asteroideille lähettää. Ja jollei viljelykokeita tehdä siksi, että niistä voisi olla jotain hyötyä ihmisille, niin sitten minusta ne voidaan jättää tekemättä kokonaan ja käyttää rahat johonkin huomattavasti järkevämpään, esim. viljelykokeisiin Kuussa tai Marsissa. Kuuperähän aikoinaan todettiin ihan soveliaaksi viljelysmaaksi.

          Vain osittain aiheen sivusta todettakoon, että ylipäätään ihmiset ja asteroidit eivät vaan oikein sovi yhteen. Obaman kauden ARM-ohjelma (Asteroid Redirect Mission), jossa piti hakea pieni asteroidi Kuun kiertoradalle ja muka tutkia sitä ihmisvoimin siellä, oli lähinnä vain todella nolo. Kukaan ei missään vaiheessa keksinyt yhtään tieteellisesti tai teknologisestikaan järkevää syytä, miksi näin olisi pitänyt toimia. Mutta saivathan NASAn porukat siitäkin paljon nättejä Powerpointteja muutaman vuoden aikana aikaiseksi…

          Pääteesini siis on, että rahan polttaminen ihmistoimintaan tai sitä tukeviin toimintoihin asteroideilla tai muilla pienkappaleilla on älyvapaata hörhellystä. Ihmisiä on minusta kuitenkin hyvä toisille taivaankappaleille lähettää. Seuraavien kohteiden tulisi olla Kuu ja Mars, tässä järjestyksessä.

          1. Pienkappaleiden materiasta voisi tehdä keinopainovoimallisia avaruusasumuksia joissa on oikea yhden geen painovoima jossa ihminen viihtyy. Kuu ja Mars eivät mielestäni sovellu ihmisasutukseen, koska niiden painovoima on liian pieni jotta ihmislapsi kehittyisi ja kasvaisi normaalisti. Avaruusrakennelmien tekoon pienkappaleet ovat taloudellisin materiaalien lähde koska materia ei ole juurikaan painovoimakuopassa. Rakennelmia voisivat olla paitsi asumukset myös tieteelliset instrumentit esim. hiukkaskiihdytin ja isot teleskoopit.

            Sinänsä asteroidien pinnan mikropainovoimassa ei kannata yrittää viljellä kasveja tai asua.

          2. Teemu Öhman sanoo:

            Kuussa ja Marsissa lisääntyminen voi toki olla vakava ongelma, mutta jos nyt ensin saataisiin niiden pinnalle (pinnan alle) edes tutkimusasemat Etelämantereen tapaan. Ja tarvitaanko hiukkaskiihdytintä tai teleskooppia käyttämään ihminen? Rakennetaan vehkeet ja liuta varaosia valmiiksi, keinoäly ja robotit hoitavat perushuollon. Käytetään ihmistä siellä missä ihmisen ominaisuuksista on todellista hyötyä (Kuu ja Mars) ja annetaan koneiden hoitaa hommat muualla. Pienkappaleilla tai muuten vaan avaruudessa ihmiselle on kuitenkin aika vähän todellista tarvetta (kun pidetään mielessä, että nämä ovat joka tapauksessa erittäin kalliita harrasteita). Sitten tietenkin pidemmällä aikaperspektiivillä tarkastellen ihmiskunnan on lähdettävä kehdostaan jne.

          3. Lasse Reunanen sanoo:

            Palaan 13.9. Kertomaani Tähdet ja avaruus -lehden Osmo Pekosen artikkeliin,
            josta Teemu Öhman kerroit myös koettavasi lukea kirjan;
            Osmo Pekonen suomentama, kommenteilla ja esipuheella: Lento Kuuhun /
            Basam Books Oy, 2021 – Francis Godwin, The Man in the Moone (1638), 70 sivua.
            Kirjassa myös elämää ajatteli Kuussa olevan ja kasvillisuutta sekä pitkäikäisyyttä…

            Godwin (1562-1633) kertoi englantilaiset protestantit myönteisesti,
            espanjalaiset katoliset näkemyksiinsä vertaillen, itse englantilaisena.
            Kirjan kertoja Consales syntyi 1552, kertomus alkaa 1569 ja avaruusmatkalle
            lähti 9. syyskuuta 1599 – takaisin 7.4.1601 tienoille.
            Sivulla 63 Pekonen kysyi: olisiko ”vahingossa ilmoittanut – päivämäärän kahden
            eri kalenterin mukaan?” Sivulla 46 kertonut saapumispäiväksi tiistai 11.9.1599…
            Gregoriaaninen kalenteri alkoi 10/1582 katolilaisille ja edeltä kaikille ollut käytössä
            juliaaninen kalenteri (joka 128. vuosi jätättää vuorokauden gregoriaanisiin päiviin).
            Godwin lienee tarkoituksella em. kalenterien erot huomioinut ja erikseen kertonut
            kun mainitsi viikonpäiviäkin.
            Godwin myös kertoi Kuun tummat ”meret” mantereina,
            ”jotka kansanmies hahmottaa Kuu-ukon muotoiseksi”
            ja kirkkaat osat merinä.
            Sivulla 42 kertoo Afrikan ja Amerikan muodot kartassa – lienee havainnut yhtenevää
            muotoa nyt Kuun meriksi kutsumiimme tummiin alueisiin, jotka muistuttaa Afrikkaa.
            ”Kansanmiesten” Kuu-ukko hahmoa Pekonenkin tiivisti kirjan nimestä, sivulla 7.
            Kirjan lopussa, sivulla 70 kertonut jesuiittaisistä: lahjoittaneet kiinalaisille
            ”heiluri-, viisari- ja aurinkokelloja ynnä muuta sellaista.”
            Ajan merkitys Godwinille oli keskeistä.

            Tieteen Kuvalehti 15/2021; Kaikkien aikojen teemalehti / Aika on tullut,
            jossa sivuilla 46-51 em. kalentereista myös – ei tarkemmin lähdettä
            ajanlaskumme alun poikkeuksiin juliaaniseen kalenteriin…
            Täsmennän, että juliaaniseen kalenteriin kertyneet päiväysviiveet
            128 vuoden välein olleet, vuodesta 302 alkaen vuosiin:
            430, 558, 686, 814, 942, 1070, 1198, 1326, 1454, 1582 –
            yhteensä 10 vuorokautta kun siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin.
            On virhe käyttää gregoriaanista kalenteria 1582 edeltäviin vuosiin,
            jolla ei täsmää oikein käytettyihin viikonpäiviin juliaanisella kalenterilla.
            Olen tehnyt myös kalenterihaut viikonpäiviin juliaaniselle kalenterille,
            28 vuoden kierto – 700 vuoden välein samoin (esim. 1901-1928 jne.).
            Samalla jaolla gregoriaaniselle kalenterille – 400 vuoden välein samoin
            (esim. 2001-2028 jne.). Niillä olen saanut kaikki viikonpäivät
            hyvin ajanlaskumme alusta alkaen esille ja edelleen jatkuen…

Vastaa käyttäjälle Teemu Öhman Peruuta vastaus

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *