Kosmokseen kirjoitettua

Sydämen asioita

29.8.2023 klo 13.36, kirjoittaja Syksy Räsänen
Kategoriat: Kosmokseen kirjoitettua

Fysiikka on yksi päähenkilöistä Christopher Nolanin ohjaamassa ja osin kirjoittamassa elokuvassa Oppenheimer.

Elokuva seuraa yhdysvaltalaisen teoreettisen fyysikon Robert Oppenheimerin matkaa ydinaseita valmistaneen Manhattan-projektin johtoon ja sieltä tunnontuskiin ja poliittisesti epäilyksenalaiseksi. Samalla kun elokuva kytkee fyysikot tiukasti raadolliseen politiikkaan, se vaalii romanttista ja kenties mystistä kuvaa fysiikasta.

Nolanin aiemmat elokuvat Interstellar ja Tenet jo liikkuivat fysiikan alueella. Hänen tavaramerkikseen muodostunut kuva- ja äänivyörytys on mukana Oppenheimerissakin, mutta myös ihmisten suhteilla ja sosiaalisella ympäristöllä on tärkeä rooli. Elokuva onkin kiinnostava juuri siksi, että se liittyy todellisiin tapahtumiin ja yrittää käsitellä oikeita moraalisia kysymyksiä.

Tehosteet, tahditus, lavastus, puvustus ja kuvaus loistavat, mutta henkilöt eivät ole Nolanin vahvuus. Elokuvaan on poimittu 1900-luvun keskeisiä fysiikan ja matematiikan hahmoja. Monet -kuten Niels Bohr, Ernest Lawrence ja Edward Teller– liittyvät kiinteästi Oppenheimerin tarinaan, mutta toiset kuten Kurt Gödel ja Richard Feynman tuntuvat heitetyn mukaan lähinnä harrastajien bongattaviksi.

Jotkut hahmot eivät tunnu esikuviltaan. Oppenheimerin Albert Einstein on ennemmin tietäjä legendoista kuin ihminen historiasta. On hauska katsoa, kun Kenneth Branagh esittää tyypillisillä maneereillaan Niels Bohria, mutta hänen nopeasanainen olemuksensa on kaukana historiallisesta Bohrista, joka puhui kuin haparoisi kohti totuutta.

Fysiikkaa tuodaan elokuvassa esille fyysikkojen keskustelujen ja luentojen kautta. Ne vaihtelevat puisevan ja koomisen välillä, eikä niillä ole juuri mitään tekemistä sen kanssa, miten fyysikot todellisuudessa kommunikoivat.

Fysiikan sydämessä on täsmällisyyteen yhdistyvä leikillisyys ja luomistyö. Elokuvassa tämä ei välity, sen sijaan tarjolla on pop-filosofiaa ja iskulauseita. Vaikutelma on sama kuin yritettäisiin välittää teatterintekemistä laittamalla hahmot viljelemään sitaattia ”ollako vai eikö olla” tai historiantutkimusta pistämällä tutkijat esittelemään löytöä, että kaikki tiet vievät Roomaan.

Viihdespektaakkeleissa pitää toki virtaviivaistaa viestintää. Erityisesti se on tarpeen kun käsittelyssä on niin erikoistunut ja abstrakteja asioita tutkiva ryhmä kuin fyysikot tai matemaatikot. Tämän voi kuitenkin tehdä tavalla, joka syventää henkilöitä, edistää juonta, ja on uskollinen sille, miten tiedettä tehdään. Esimerkkeinä voi mainita Gus van Santin Hollywood-sadun Good Will Hunting ja Matt Brownin sympaattisen Srinivasa Ramanujan-elämänkerran The Man Who Knew Infinity.

Intohimo fysiikkaan tulee kyllä ilmi. Elokuvassa Oppenheimer kertoo että hänellä on kaksi rakkautta, Los Alamos ja fysiikka, ja suhde fysiikkaan piirtyy polttavampana sydämen asiana kuin romanttiset suhteet ihmisiin.

Elokuvan alkupuolella havainnollistetaan Oppenheimerin oivalluksia maailmankaikkeuden salaisuuksista lähes mystisellä tavalla. Fysiikassa todella saa oivalluksia todellisuuden rakenteesta ja uudenlaisia kauneuden kokemuksia, mutta ne tulevat yksityiskohtaisen matemaattisen tekemisen kautta.

Elokuvassa Bohr sanoo Oppenheimerille, että kuten musiikissa, fysiikassa ei ole tärkeää osaako lukea nuotteja vaan se, pystyykö kuulemaan musiikin. Tämä pitää paikkansa sikäli, että kyse ei ole vain laskemisesta, pitää myös ymmärtää teorioiden ja ideoiden kokonaisuuksia, ja intuitio on tärkeä työkalu. Elokuvassa kommentti on kuitenkin omiaan vahvistamaan käsitystä fysiikasta valaistuksenomaisiin neronleimauksiin perustuvana mietiskelynä, vaikka sen kuvaus Manhattan-projektista onkin kaikkea muuta.

Vertaus musiikkiin on kyllä osuva. Se vahvistaa sitä, miten Oppenheimerin Yhdysvaltoihin tuoma moderni fysiikka samaistetaan elokuvassa Pablo Picasson moderniin kuvataiteeseen ja Igor Stravinskyn oopperaan Kevätuhri. Olen itsekin viitannut molempiin yrittäessäni selittää fysiikassa tarvittavaa oudon tuntuista uutta kieltä.

Fysiikan tutkimus on johtanut tuloksiin maailmasta, joita voi olla vaikea hyväksyä, koska ne ovat ristiriidassa arkiajattelumme kanssa. Elokuvassa tämä kytketään siihen, että luonnontieteiden teknologisia sovelluksia käytetään tavoilla, joita ei voi moraalisesti hyväksyä.

Eettisesti on eroa sillä, onko kyseessä perustutkimus, jonka seurauksia ei voi ennakoida, vai suora väkivallan välineiden rakentaminen. Esimerkiksi vuonna 2014 tulleessa näytelmässä Einsteinin rikos sovitettiin Einsteinin harteille turhaa syyllisyyden viittaa ydinpommeista hänen työnsä takia, vaikka Einsteinin tutkimus oli niistä kaukana. (Einstein kyllä kehotti Yhdysvaltojen presidentti Franklin D. Rooseveltia kehittämään ydinpommeja.)

Oppenheimer sen sijaan tietoisesti johti hanketta, missä kehitettiin aseita, joilla tapettiin yli satatuhatta ihmistä ja jotka ovat asettaneet koko sivilisaatiomme uhanalaiseksi. Moraalisiin kysymyksiin ja syyllisyydentuntoon käytetään elokuvassa paljon aikaa, ja Nolan on saanut niistä joitakin hienoja kohtauksia. On mieleenpainuvaa, miten Los Alamosin väki juopuu riemusta kuultuaan Hiroshiman tuhoamisesta.

Käsikirjoitus ei kuitenkaan saa etiikasta selvää otetta, ja keskittyminen Oppenheimerin turvallisuusluokituksen poistamiseen sodan jälkeen suurena vääryytenä tuntuu riittämättömältä joukkotuhon äärellä. Oppenheimeria esittävä Cillian Murphy pelastaa paljon, hän tuo hahmoon syvyyttä ja herkkyyttä, jota dialogista ei löydy.

Moraalinen pohdinta myös näyttäytyy oudossa valossa, koska elokuvassa esitetään ydinpommien pudottamisen syistä vain Yhdysvaltojen viranomaisten propagandaversio. Sen mukaan Hiroshiman ja Nagasakin tuhoaminen oli välttämätöntä Japanin saamiseksi antautumaan ja niin tehtiin yhdysvaltalaisten ja japanilaisten ihmishenkien pelastamiseksi. Tutkimus on osoittanut, että kumpikaan ei pidä paikkaansa.

Sodankäyntiin liittyvä välttämättömän pahan ongelma on tärkeä moraalinen kysymys. Mutta usein sitä käytetään peittämään sotaan liittyvää moraalista rappiota, jonka takia tehdään hirvittäviä asioita jotka ovat sotilaallisesti tarpeettomia.

Tieteilijät osallistuivat teolliseen joukkotuhoon jo ensimmäisen maailmansodan aikana, kun Fritz Haber ja muut tunnetut kemistit kehittivät myrkkykaasuja ihmisten tappamiseksi. Tätä arvosteltiin vahvasti. Vaikka Manhattan-projektiakin on kritisoitu paljon, siihen osallistuneita tutkijoita on harvemmin pidetty henkilökohtaisesti vastuullisina.

Elokuvassa käydään läpi, miten Saksan antauduttua jotkut Manhattan-projektin osallistujat vastustivat pommin käyttämistä. Kertoo paljon ammattimaisesta ajattelusta, että kuitenkin vain yksi tutkija, Joseph Rotblat, lähti projektista tajuttuaan, että hänen työnsä oli moraalisesti väärin. Rotblat (jota minulla oli kunnia kuunnella 2000-luvun alussa Oxfordissa) perusti fyysikoiden ydinaseiden vastaisen Pugwash-verkoston, ja sai vuonna 1995 yhdessä sen kanssa Nobelin rauhanpalkinnon.

Oppenheimer ei koskaan osallistunut Pugwashin toimintaan. Hän ei myöskään allekirjoittanut Einsteinin ja Bertrand Russellin manifestia ydinaseita ja sotaa vastaan.

Niin Yhdysvalloissa kuin Neuvostoliitossa työ ydinaseiden parissa määritti toisen maailmansodan aikaista fyysikkojen sukupolvea. Se syvensi tutkijoiden ja armeijan yhteistyötä, ja normalisoi joukkotuhoaseita hyväksyttävänä tai jopa toivottavana ja suojaavana osana yhteiskuntaa.

Yhdysvalloissa yksi johdannainen on Jason-ryhmä, jossa tutkijat auttavat Yhdysvaltojen armeijaa. Ryhmässä on valjastettu muidenkin kuin fyysikoiden asiantuntemus sodan palvelukseen. Vietnamin sodan aikaan ryhmän jäsen Murray Gell-Man (joka tunnetaan kvarkkien ymmärtämisestä) esimerkiksi esitti, että sosiologeja pitäisi saada mukaan tutkimaan, mitä vaikutusta on sillä, jos useammalta vietnamilaiselta leikataan korvat irti.

Toisaalta fyysikoiden saama kokemus isojen projektien vetämisestä ja vuorovaikutuksesta poliittisten päättäjien kanssa vaikutti suurten rauhanomaisten kokeellisten projektien ja tutkimuslaitosten perustamiseen. Yksi esimerkki on CERN, jonka peruskirjassa kielletään sotilaallinen työ ja sitoudutaan julkaisemaan kaikki tulokset, vastakohtana armeijojen salailulle, mikä tulee Oppenheimer-elokuvassa vahvasti esille. Tämä heijastaa kulttuurin eriytymistä tutkimuksen kehittyessä ja fyysikoiden määrän kasvaessa. Nykyään armeijojen tutkijat ja avointa yhteiskuntaa edustavat tutkijat ovat ammatillisesti erillään.

Samalla kun tiede ja teknologia ovat vieneet sivilisaatiomme itsemurhan partaalle, ne ovat tehneet mahdolliseksi maailman, jossa jokainen voisi elää ihmisarvoista elämää. Oppenheimer on poissa, mutta fysiikka on yhä yksi tämän sydäntä pakahduttavan tarinan päähenkilöistä.