Arkisto


Tuomiopäivää odotellessa

25.2.2020 klo 12.18, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Sitkeät huhut

Oheisen otsikon lohkaisi esihenkilö sähköpostissa, jossa tuli mukana itselleni jo tuttu videolinkki. Se on 15.2. julkaistu pätkä, jossa esitellään sinänsä mehevästi joitakin aurinkokunnan asteroideja suhteutettuna koon puolesta toisiinsa, ja New York Cityn kokoon. Tässä se on:

Näin tämän itse viime viikonloppuna ja toisaalta nautiskelin taivaallisten kikkareiden koosta, koska ovathan ne vallattoman kokoisia, ja toisaalta otti päähän niin vietävästi.

Miksi otti päähän?

Videossa ei sinänsä ole mitään väärää, vaikken nyt ole lähtenyt syynäilemään asteroidien kokoa ja tarkistamaan, suhteutuvatko ne oikein Manhattanin kokoon. Eivätköhän suhtaudu. Se ei ole se ongelma.

Video ruokkii, näin uskon, asiaan vihkiytymättömän päässä käsitystä siitä että tuollaisia moukuroita sieltä on tulossa niskaan ihan koska tahansa, siitä huolimatta, ettei siinä moista väitetäkään. Isot taivaalliset murikat suurkaupunkia rustentelemassa. Mielikuvitus tekee loput. Seurasin Twitterissä kylmä hiki otsalla ja hampaat irvessä ihmisten saatesanoja videolle: ”En taida nukkua enää koskaan.”

Kappaleita lähellä ja kaukana

Videosta on liikkunut useampiakin versioita. Se, jonka näin ensimmäisenä, aloitti jylhän kokovertailunsa vasta n. 370-metrisestä Apophiksesta. Se aiheutti hetkellisesti huolta löytymisensä jälkeen vuonna 2004. Tuolloin näytti, että sillä olisi 2,7 % mahdollisuus osua maapalloon vuonna 2029.

Asteroidien uhkaavuutta mittaavalla ns. Torinon asteikolla (0-10) Apophis saavutti vuonna 2004 asteikon korkeimman uhkatason koskaan, joka oli 4. Nykyään Apophiksen, ja kaikkien — toistan, kaikkien — muidenkin tunnettujen Maan lähelle tulevien asteroidien, Torinon asteikon arvo on 0. Niitä pidetään silmällä, mutta törmäysuhka on käytännössä olematon, ainakin toistaiseksi.

Apophis voisi toki aiheuttaa pahaa tuhoa, riippuen hieman siitä, minne se putoaisi. Tuon mittaluokan kimpaleita kuitenkin osuu Maahan tilastollisesti kerran 80 000 vuodessa. Vertailun vuoksi, modernit ihmiset vasta funtsailivat Afrikasta lähtemistä 80 000 vuotta sitten samalla kun neandertalilaiset ja denisivalaiset mellastelivat muualla maapallolla (asiaa paremmin tuntevat saavat korjata, myönnän etten aivan ole pysynyt kärryillä siinä, että mikä on tämänhetkinen käsitys modernin ihmisen liikkeellelähdölle Afrikasta).

Videon suurikokoisin ”mahdollisesti vaarallinen asteroidi” on 3200 Phaethon, jonka halkaisija on 5,8 km (ja on muuten geminidien joulukuisen tähdenlentoparven emokappale). Sen rata on erittäin hyvin tunnettu, eikä törmäysvaaraa ole varmasti ainakaan seuraavaan 400 vuoteen, eikä todennäköisesti sen jälkeenkään.

Kaikki Phaethonia suuremmat kappaleet oheisella videolla kiertävät Aurinkoa asteroidivyöhykkeellä Marsin ja Jupiterin ratojen välissä. Ne eivät ole tulossa sieltä tutustumaan Manhattanin yöelämään yhtään enempää kuin Mars tai Jupiter (siis toki, teoriassa ne olisi helpompaa nyykäyttää radaltaan harhailemaan kohti sisempää aurinkokuntaa, mutta, kuten ameriikkalainen voisi tokaista, come on). Ne eivät ole meitä uhkaavia asteroideja.

Turvamarginaalien sisällä

Mikä nyt siis on PHA, potentially hazardous asteroid, mahdollisesti vaarallinen asteroidi? Tai Maan lähelle tuleva kappale? Miten lähellä on lähellä?

Mahdollisesti vaarallisina pidetään sellaisia asteroideja, joiden halkaisija on yli 100 metriä (koko joudutaan yleensä arvioimaan niiden kirkkaudesta) ja jotka voivat tulla lähemmäs kuin 19,5 Maa-Kuu –etäisyyden päähän maapallosta.

Miten lähellä se on? Jos Maa olisi 30-senttinen karttapallo, kaikkia noin 175 metrin säteelle tulevia pieniä hitusia pidettäisiin silmällä. Tässä mittakaavassa dinosaurukset niitannut, noin 10 km halkaisijaltaan ollut kappale, olisi nuppineulan päätä pienempi.

Näillä kohteilla on siis mahdollisuus tulla verraten lähelle Maata, mutta tämä ei vielä tarkoita sitä, että mikään niistä välttämättä törmäisi maapalloon. 98 %:lla tällä hetkellä tunnetuista PHA-kappaleista ei ole minkäänlaista riskiä törmätä maapalloon seuraavien 100 vuoden aikana, ja niillä lopuilla 2 %:lla on aivan häviävän pieni riski matkustaa lähitulevaisuudessa Manhattanille, tai Kuopioon, tai todennäköisimmin valtamereen.

Ns. tappaja-asteroidit nousevat otsikoihin (tai somehitiksi) tämän tästä. Maan lähelle tulevia kappaleita tietysti tuleekin seurata kaikella potentiaalisen globaalin tai edes paikallisen katastrofiuhkan suomalla vakavuudella, mutta yksittäisen ihmisen elinaikana on äärimmäisen epätodennäköistä, että mitään oikeasti isoa tulee alas — erityisesti, kun suurimmat Maan lähelle tulevista kappaleista ovat niitä kaikkein kirkkaimpia ja siksi pisimpään tunnettuja. Mitä isompia ne ovat, sitä vähemmän niitä on, ja sitä harvemmin niitä sieltä tulee niskaan. Apophiksen kokoluokka, muistutan, kerran 80 000 vuodessa.

Vakavissaan, meillä on tässä välittömämpiäkin globaaliin katastrofiin liittyviä huolenaiheita käsillä.

Jos asteroidien törmäysuhka huolettaa, kannattaa äänestää valtaan poliitikkoja, jotka ovat valmiita tukemaan perustutkimusta. Pidetään huoli siitä että meillä on putkia osoittamassa taivaalle, tietokoneita ruksuttamassa ratalaskelmia hitaille ja himmeille valopisteille ja tutkijoita tulkitsemassa ruksutusten tuloksia ja miettimässä hyviä keinoja torjua kohti kiitävä kimpale, sitten jos sellainen joskus havaitaan.

Pidetään siis taivasta silmällä, mutta paniikkiin ei ole syytä. Kaikki voivat nukkua ainakin tämän osalta yönsä aivan rauhassa. Linkkaamani video havainnollistaa hienosti sitä että aurinkokunnasta löytyy New York Cityä isompiakin asioita (uskomatonta kyllä!), mutta se ei havainnollista hyvin sitä, millaista vaaraa niistä on juuri meille, tai New York Citylle.

***

Sattumalta tänään (25.2.2020) myös Tiedeykkösessä aiheesta: Maata uhkaavien asteroidien torjuntaa aletaan tutkia – puhutaan planeetanpuolustuksesta. Sisko Loikkanen haastattelee asteroiditutkija Mikael Granvikia.

Tuskastuin tappaja-asteroideihin jo vuonna 2013, selestiaalinen sepeli mainittu: Tappaja-asteroidit kintereillämme

Torinon asteikosta Wikipediassa

Ursan verkkokaupasta: Donald K. Yeomans — Lähiasteroidit ja komeetat (kuinka ne löydetään ennen kuin ne löytävät meidät)

5 kommenttia “Tuomiopäivää odotellessa”

  1. JMJ sanoo:

    Mitä näihin hampaiden kiristelyihin ja taivaan tarkkailun merkitykseen tulee, niin tämä projekti aiheutti itselleni huomattavasti asteroideja isompaa tuskaa. Missä viipyy kansainvälinen sopimus kiertoradan roskaamisen rajoittamisesta?

    https://www.vox.com/science-and-health/2020/1/7/21003272/space-x-starlink-astronomy-light-pollution

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Niinpä. Esim. kansainvälisiin sopimuksiin perustuva kansainvälinen oikeus ja kansallinen oikeusjärjestelmä toimivat kuitenkin eri tavalla ja ovat huonosti rinnastettavissa. Avaruusromukeskustelu on noussut pintaan, osin juuri esim. StarLinkin vuoksi. Kansainvälinen tahtotila estää avaruusromun kerääntymistä kiertoradoille tuntuu olevan nousemassa, ja siitä sitten ehkä — toivottavasti — seuraa kansainvälinen sopimus jota sen ratifioineilla valtioilla (mutta vain niillä) on todellista painetta noudattaa. Sen rikkomisesta voisi teoriassa tulla erilaisia pakotteita, mutta toisaalta erilaisia sopimuksia tallotaan nykyäänkin ilman, että siitä välttämättä on mitään seuraamuksia. Suomeakin suomitaan tämän tästä erilaisista kansainvälisistä sopimusrikkeistä.

      Mutta ensin tarvitaan sitä painetta, joka onneksi tuntuu olevan kasvussa. Mitään täsmälääkettä tähän ei taida olla näköpiirissä.

  2. Juki sanoo:

    Mun mielestä on hyvä olla huolissaan asteroideista ja niin kuin sanoit panostaa rahallisesti avaruuden tutkimiseen. Lisää tällaisia ”pelottavia” videoita, kiitos! 🙂

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Mielestäni on parempiakin, ja ennen kaikkea vastuullisempia, keinoja edistää avaruuden tutkimista ja törmäysuhalta suojautumista. On eri asia olla tietoinen Maan lähelle tulevien kappaleiden aiheuttamasta uhasta kuin olla huolissaan. Kuten tekstissä viittasin, tämä on ongelma erityisesti ”asiaan vihkiytymättömien” ihmisten osalta, jotka vain näkevät jättimäisiä järkäleitä Manhattanilla eivätkä tiedä, miten suuresta uhasta todellisuudessa on kyse. Tässä työssä tulee kohdattua sen verran todella peloissaan olevia ihmisiä, että on ilmeistä, että on olemassa myös vastuuttoman räväköitä keinoja tehdä tiedeviestintää, jotka hyödyntävät vain puolet asiaan liittyvästä tiedosta.

      Tämän videon olisi voinut tehdä myös toisin: kertomalla todellisista törmäystodennäköisyyksistä samalla, kun esitellään suurikokoisia avaruuden kappaleita. Näin oltaisiin voitu säilyttää visuaalinen vaikuttavuus ja samalla asettaa koko asia muiltakin osin mittasuhteisiinsa.

  3. Minulle tuli videosta ensiksi mieleen asteroidien kaivostoiminta. Toisin kuin painovoiman litistämä maanpinta, nuo kappaleet kelluvat mukavasti mikropainovoimassa ja niitä louhimalla voisi rakentaa avaruuteen varsin monen newyorkcityn verran lebensraumia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Hauras sininen piste

14.2.2020 klo 14.50, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Uutisoinnin arvoista , Yleinen

Tasan 30 vuotta sitten, 14.2.1990 Voyager 1 -luotain oli kiitämässä poispäin Auringosta, 32 astetta planeettojen ratatason yläpuolella. Noin kuuden miljardin kilometrin päässä se oli suunnilleen yhtä kaukana Auringosta kuin Pluto on keskimäärin.

Voyager 1 oli tehnyt matkaa jo liki 13 vuotta ja kuvannut Jupiteria ja Saturnusta kuineen huikean tarkasti. Sen varsinainen tehtävä oli päättynyt, mutta matka jatkui kohti aurinkokunnan rajoja.

Tunnetun tähtitieteilijän, tähtitieteen yleistajuistajan ja Voyager-tiimin jäsenen Carl Saganin ehdotuksesta Voyager 1 kuitenkin kääntyi vielä katsomaan taakseen ja otti kuvan kaikista aurinkokunnan planeetoista (joskin Merkurius ja Mars näkyivät liian lähellä Aurinkoa, jotta niistä olisi saatu kuvaa). Kuvista koostettiin eräänlainen perhepotretti, jossa piskuiset valopisteet täplittivät maisemaa kirkkaana loimottavan (mutta kuvasta pääasiassa poistetun) Auringon ympärillä.

Voyager 1:n kuvaamat planeetat. Niiden suhteellinen sijainti kuvan ottamishetkellä on merkitty kuviin kirjaimin.
Kuva NASA/JPL-Caltech

Kuvista tärkein – Saganin mielestä, ja monien muidenkin – oli kuitenkin se, jossa maapallo häämötti hailakkana sinertävänä pisteenä Auringon kirkkaiden säteiden lomasta.

Alkuperäisessä kuvassa Maa näkyi alle pikselin kokoisena. Nasa on tänään julkaissut nimellä Pale Blue Dot, ”kalpea sininen piste” laajalti tunnetusta kuvasta modernilla kuvankäsittelytekniikalla parannellun kuvan.

Maa.
Kuva NASA/JPL-Caltech

Saganille kuva oli tärkeä, sillä hän halusi sen avulla korostaa Maan ainutlaatuisuutta ja haurautta. Hän kirjoitti myöhemmin kirjassaan Pale Blue Dot näin (käännös minun, koska kirjaa ei ole suomennettu):

Katso uudelleen tuota pistettä. Se on tässä. Se on koti. Se olemme me. Siellä ovat kaikki joita rakastat, kaikki jotka tunnet, kaikki joista olet koskaan kuullut, jokainen ihminen joka on koskaan ollut olemassa ja elänyt elämäänsä. Kaikki ilomme ja kärsimyksemme, tuhannet itsevarmat uskonnot, ideologiat ja talouden doktriinit, jokainen metsästäjä ja keräilijä, jokainen sankari ja pelkuri, jokainen sivilisaation luoja ja tuhoaja, jokainen kuningas ja maanviljelijä, jokainen rakastunut nuoripari, jokainen äiti ja isä, toiveikas lapsi, keksijä ja tutkimusmatkailija, jokainen moraalinvartija, jokainen korruptoitunut poliitikko, jokainen ”supertähti”, jokainen ”ylivaltias”, jokainen pyhimys ja synnintekijä lajimme historiassa on elänyt siellä – pölyhitusella, joka leijuu auringonsäteen varassa.

Kuvat otettuaan Voyager 1 sammutti kameransa.

Nykyään Voyager 1 on läpäissyt ns. heliopaussin, rajan, jossa aurinkotuuli tyssää galaksissa puhaltavaan tähtituuleen. Sen etäisyys Auringosta on nyt yli 148 kertaa Maan ja Auringon etäisyys. Jos Aurinko olisi noin appelsiinin kokoinen, Voyager 1 olisi siitä 1,6 kilometrin päässä.

Luotain kiitää kohti Käärmeenkantajan tähdistöä yli 61 000 kilometrin tuntinopeudella. Se kulkee niin nopeasti, ettei Auringon painovoima enää sido sitä, ja se tulee lopulta lentämään läpi Oortin pilven noin 300 vuoden päästä ja poistumaan aurinkokunnasta. Se on kauimmaksi koskaan lentänyt esine, jonka ihminen on rakentanut.

Voyager 1 kantaa kyydissään pullopostina kultaista (no, kuparista) äänilevyä, jolle on tallennettu ääniä ja kuvia maapallolta: tervehdykset 55 eri kielellä, musiikkia eri puolilta maailmaa, luonnon ääniä. Naurua.

On ehkä toisarvoista, löytääkö kukaan koskaan Voyageria ja sen kultaista kantamusta. Tuon levyn, ja haurasta sinistä pistettä esittävän kuvan viesti on toinen.

Hyvää ystävänpäivää.

Voyager Mission Status – missä Voyagerit kulkevat nyt?

11 kommenttia “Hauras sininen piste”

  1. Heikki Keskinen sanoo:

    Olisi kiva nähdä aurinko samassa kuvassa maan kanssa.

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Aurinko on valitettavasti niin kirkas, että jos Aurinko näkyisi samassa kuvassa, Maata ei näkyisi. Vastaavan ongelman kanssa painitaan nykyään kun koetetaan saada kuvatuksi eksoplaneettoja, jotka kiertävät verraten lähellä tähteään — tähden valo on saatava nollatuksi erilaisin menetelmin pois kuvasta jotta himmeästi tähden valoa heijastava planeetta tulee esiin.

      EDIT (18.2.2020) Kyllähän Aurinko itse asiassa näkyy tuossa kuvakavalkadissa lähellä ruutuja jossa näkyvät Maa ja Venus (E ja V), se on vain otettu eri valotusajalla ja suotimella. Kuvasta ja sen ottamisessa käytetyistä kikoista voi lukea lisää täällä:

      1. Heikki Keskinen sanoo:

        Lähinnä ajattelin,että miltä aurinko näyttää tuolta etäisyydeltä.

        1. Anne Liljeström sanoo:

          Miltä Aurinko näyttää tuolta etäisyydeltä ei tosiaan taida selvitä aivan lähiaikoina, ainakaan valokuvasta. Voyager 1 kuvasi Aurinkoa kikkaillen, jotta saisi sen mahdollisimman himmeäksi kuvassa. On kuitenkin verraten helppoa laskea, miltä Aurinko näyttäisi Pluton (keskimääräiseltä) etäisyydeltä. Se olisi pistemäinen, kuten muutkin tähdet, mutta edelleen keskimäärin nin 250 kertaa täysikuuta (Maan pinnalta katsottuna) kirkkaampi, eli varsin häikäisevä.

          1. Heikki Keskinen sanoo:

            Kiitos. Mielenkiintoinen tieto.
            ps.hyvä tämä ursan sivusto,tietoa tulee kuin ”apteekin hyllyltä” ja nopeasti.

          2. Anne Liljeström sanoo:

            Tähän tähtäämme 🙂

  2. Pekka sanoo:

    Kiitos Anne.

  3. titsa sanoo:

    Hauras sininen piste, joka saa kaiken energian ja ylläpidon Auringosta ja sulautuu ylläpitäjäänsä kun aikanaan Novaksi , punaiseksi jättiläistähdeksi paisunut Aurinko nielaisee Maan ja aikanaan toimii rakennusaineena uusille tähdille. ”Elämä jatkuu”.

  4. Kari Tuomi sanoo:

    Hei Anne. Olen seurannut tähtitaivaan tapahtumia omin silmin ja teleskoopin kanssa vuoden 1945 auringonpimennyksestä asti. Silloin olivat apuna vanhempien nokeamat lasinpalat meille kolmelle pikkupojalle. Viimeksi toissailtana katselin Betelgeuzen (tähtikirjani ovat olleet kouluajoista saksankielisiä) tilannetta kirkkaalla Jaalan iltataivaalla. Pysähdyttävimpiä ovat olleet luotainten kuvat maapallostamme. Ensimmäinen oli sinivalkoisen maapallon kohoaminen kuun maisemaan Apollo-projektin alussa. Viimeisin on tämä mikroskooppinen piste aurinkotuulen tuiverruksessa. Rautavaaran sanoin; ”Kun meistä kerran vaan muisto jää ..”

  5. Teevo sanoo:

    Laskinkohan oikein kun sain voyager1 etäysyydeksi maasta n.18 valotuntia. On nimittäin melko naurettava etäisyys avaruuden mittakaavassa.

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Voyager 1:n etäisyys Auringosta on nyt reilut 20 valotuntia (ja Maasta liki sama, onhan etäisyytemme Aurinkoon vain 8 valominuuttia). Avaruuden mittakaavassa ei tosiaan ole kummoisestakaan etäisyydestä kyse, Voyagerit eivät ole löytäneet vielä tietään ulos edes omalta takapihaltamme…
      Jatkuvasti päivittyvä Voyagerien etäisyystilanne löytyy tuosta blogitekstin lopusta linkkinä, mukana myös etäisyys valon nopeuden avulla laskettuna.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Supernovaa odotellessa

16.1.2020 klo 16.33, kirjoittaja
Kategoriat: Ilmiön takana , Otsikon takana , Taivashommat , Uutisoinnin arvoista

Kaksoistähti Eeta Carinae näyttää Hubblen kuvassa perin erikoiselta. Sitä ympäröi tiimalasimainen sumu nimeltä Homunculus. Sumu muodostuu kahdesta eri suuntiin laajenevasta kaasukuplasta, joiden pintaa kirjoo tumma pöly. Kuplien yhtymäkohdasta avaruuteen leviää pölyinen, repaleinen kiekko. Eeta Carinaen tähtikaksikko kiertää toisiaan kuplien yhtymäkohdassa.
Sumu sai alkunsa noin vuonna 1840 tapahtuneesta valtavasta purkauksesta, jossa Eeta Carinae menetti 10 – 40 Auringon massan verran kaasua avaruuteen. Toistaiseksi ei tiedetä, mikä purkauksen aiheutti.
Kuva: ESA/Hubble & Nasa

***

Orionin vasemmassa ylänurkassa (näin Suomesta katsottuna) kiiluva Betelgeuse on himmentynyt viime vuoden lokakuusta lähtien, ja sen kohtalosta on keskusteltu koko vuodenvaihde. Pääsemmekö pian näkemään, kun se räjähtää supernovana, vai emme?

Betelgeuse on tyypiltään ns. puolisäännöllinen muuttuva tähti, joten sen himmeneminen ei sinänsä ole epätavallista. Nyt havaittu himmeneminen on varsin voimakasta, mutta mitään takeita ei ole, että nyt se olisi menoa Betelgeuselle. Tähti toki on lopulta räjähtämässä supernovana, kuten reilun 11 Auringon massaisen tähden on soveliastakin, mutta se saattaa näkyä taivaalla huomenna, tai 100 000 vuoden kuluttua.

Betelgeuse ei kuitenkaan ole ainoa tähti, jonka räjähdystä voidaan jännäillä. Eteläisen pallonpuoliskon taivaalla säteilee Eeta Carinae, joka ei paljain silmin näytä kovin kummoiselta, mutta on kyllä tähdeksi melkoinen tapaus. Kirjoittelin Eeta Carinaesta Tähdet ja avaruus -lehteen pitkän jutun seiskanumeroon vuonna 2015 (Ursan jäsenet pääsevät lukemaan jutun digiarkistosta). Tämä oli taas yksi näistä kohteista, joihin rakastui kirjoittaessa syvästi.

Kirjoitin tuolloin näin: ”Jo elinkaarensa loppupuolella oleva, useita purkauksia läpikäynyt Eeta Carinae on ollut viimeiset parisataa vuotta lähes uskomattoman harvinaisessa elämänvaiheessa. Mitään sen kaltaista ei tunneta edes mistään lähigalaksista. Se on avainasemassa, kun yritämme oppia ymmärtämään harvinaisten, todella massiivisten tähtien elämää: ne kun ohjaavat kokonaisten galaksien evoluutiota.”

Eeta Carinae on kaksoistähti, jonka molemmat osapuolet ovat varsin massiivisia — tähden yhteenlaskettu massa vastaa noin 120 Aurinkoa. Tähdistä raskaampi, massaltaan huikeat 90 Aurinkoa, on kehittynyt vanhemmiten niin turpeaksi, että sen ulko-osat leviävät yli seuralaistähden radan. Tämän seurauksena seuralaistähti porautuu isomman kumppaninsa kylkeen ja jättää jälkeensä joksikin aikaa reiän.

Sulatelkaa tuota vähän aikaa.

***

Piirustelin viisi vuotta sitten Tähdet ja avaruus -lehden graafikkoa varten oheisen infokuvan Eeta Carinaen osapuolten radoista (Eeta Carinae A on se isompi tähti, B se pienempi), mutta sitä ei koskaan käytetty jutun grafiikkojen pohjana. Josko siitä olisi jollekulle lukijalle jotain riemua. Mene ja tiedä! Mutta itse tein.
Kuva: Anne Liljeström

***

Eeta Carinae on kosmisella mittapuulla valmis posahtamaan supernovana aivan lähiaikoina. Vuonna 2015 haastattelemani Ted Gull Nasan Goddard Space Flight Centeristä arvioi tuolloin, että räjähtävää toimintaa olisi odotettavissa seuraavien muutaman 100 000 vuoden sisällä, suunnilleen kuten Betelgeusenkin tapauksessa. Eli kohtsiltään.

Kevyemmän kaverin kierros isomman ympäri kestää 5,5 vuotta. Koko systeemi on kaikkein epävakaimmillaan lähiohituksen aikaan, ja tällöin supernovaräjähdyskin on todennäköisin. Ja seuraava lähiohitus, eli periastron, tapahtuu tänä vuonna, helmikuun 17. päivänä.

Syttyykö Eeta Carinae loistamaan päivätaivaalla kuukauden kuluttua? Ehkä. Mitään takeita siitä ei ole, mutta on varmaa, että tähteä seurataan tuolloin suurella mielenkiinnolla.

Olisiko se meille vaarallista? Ei. Eeta Carinae on liian kaukana, vielä paljon kauempana kuin Betelgeuse: noin 7 800 valovuoden päässä. Edes sen pyörimisakseli ei osoita meitä kohti, joten mahdollinen gammapurkauskin ohittaisi meidät. Gammapurkaus toisaalta saattaisi hyvin tapahtuakin: aivan tuoreen tutkimuksen mukaan supernovien gammapurkaukset vaativat muodostuakseen kaksoistähtijärjestelmän, ja sellainen kyllä järjestyy. Betelgeuse sen sijaan on ilmeisesti aivan yksin.

Eeta Carinae ei tosiaan näy Suomen taivaalla. Jos ja kun se räjähtää, se tulee olemaan niin kirkas, että eteläisen pallonpuoliskon asukit voivat erottaa sen päivätaivaalla. ”Se näkyisi komeasti päivätaivaalla”, arvioi tutkija Thomas Madura samaten Nasan Goddard Space Flight Centeristä vuonna 2015. ”Siitä tulee melkoinen show, supernovat ovat niin harvinaisia.”

[17.1.2020 Korjaus: korjattu Eeta Carinaen supernovaräjähdyksen odotettu aikaväli 100 000 vuodesta muutamaan sataan tuhanteen.]

2 kommenttia “Supernovaa odotellessa”

  1. Lasse Reunanen sanoo:

    Eilen illalla Orionin tähdistö näkyi hyvin ja Betelgeuse oli suunnilleen lähitähtien kirkkaudella (edellisvuosina siis selvästi kirkkaampana). Luin uuden ohuen kirjan: Maailmankaikkeus piirtyy kiviin – Näkökulmia arkeoastronomiaan / Suomen arkeoastronomisen seuran julkaisuja 2 (2019). ”Seura on perustettu vuonna 2015”, julkaisun sisältö yleisötilaisuuksien materiaalista… Alussa: ”Orionin tähtikuvion näkyminen Gizan pyramideissa ja Brittein saarten kolmoismonumenteissa / Marko Holm”. Siinä näytetty miten Gizan isot pyramidit (3) olisivat Orionin vyön maallista suuntaamista (tähdet; Alnitak, Almilam ja Mintaka). Lisäksi läheinen Niili olisi samoin Linnunradan suuntausta ja pyramidien suuntaus alaviistoon Heliopolikseen (egyptiläisten muinaisen kaupungin alue ns. ”aurinkokulttikeskukseen”). Kirkas Sirius myös suuntautuu Linnunradan ja Orionin vyön alaviiston väliin… Orionin tähdet olleet Maan ihmisten huomion kohteena vuosituhansia. Kirjassa kerrottu myös mahdollisuudesta, että Suomesta löydetyissä kalliomaalauksissa pohjoisen tähtitaivaan kuvausta…

  2. Lasse Reunanen sanoo:

    Eilen illalla Orion näkyi taas, katsoin tarkemmin: Orion tiimalasin muotoinen, josta helppo hahmottaa kolmioita – ottamalla kaksi ylimmäistä tähteä tai kaksi alimmaista tähteä ja kolmanneksi tähdeksi vuorotellen Orionin vyön tähdet (3). Egyptiläiset tietysti myös näitä näennäisesti muuttumattomia kolmiokuvioita huomanneet – ehkä niistä ideaa pyramideihinkin saaneet…
    Eilen ma 20.1. TV 1 klo 19- dokumentti Gizan suurimman pyramidin rakentamisesta (osa 1/2, ma 27.1. osa 2/2). Ohjelmassa oli myös korkea kivipylväs kivikaivossa, johon olivat merkinneet Niilin tulvakorkeudet (kuivat- ja hedelmälliset vuodet), ”kuka ajan voisi pysäyttää”… Vuositulvat ajoittuneet suunnilleen Siriuksen ilmaantumisen ajoille.
    Kenties näistä ideoista kehittynyt jossain ajanmittaamiseen tiimalasin kaltaistakin (hiekasta, jyvistä tms.)…
    Suomessakin ollut katovuosia, mm. 152 vuotta sitten (1868) kun sään vuoksi nälänhätään kuoltu (ruokavarastoja ei riittävästi ollut).
    Raamatussa Joosefin kertomus, joka faaraon unia tulkitsi (7 lihavaa vuotta, 7 laihaa vuotta), saivat varastot ajoissa kerrytettyä. Joosefin aika ollut lähellä Gizan pyramidien rakentamisaikoja (Mika Waltarin Sinuhen ja faarao Tutankhamonin vanhempien aikaa vuosisatoja aikaisemmin) – kenties paimentolaisheimon edustajana osasi hyvin luonnonilmiöitä tulkita (esim. nykytietämysten El Nino ja – Nina ilmiöt), olihan kuivuneessa kaivossakin kun veljensä myivät hänet orjaksi.
    Egyptissä 2-3 satoa kalenterivuodessa ja siten kenties em. 7 vuotta olisikin satojen lukemia (vuosissa vähemmin) ja siten helpommin ymmärtää…
    Tieteen Kuvalehti 18/2019 kertoi: Betelgeuze arvioitu sykkivänä olevan 21 Auringon massaa, 950 kertaa Auringon läpimittaa, tähtitaivaan 9. kirkkain tähti – vuosina 1993-2008 säde pieneni 15% ja kutistuu yhä enemmin (arvioidun supernovan jälkeen pienempi neutronitähti tai musta aukko). Kirkkaussijoitusta pitänee muuttaa mikäli ei lähivuosina palaudu entiselleen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *