Jezeron kallistuneet kerrokset ja lehdistötiedotteiden mahti

30.9.2022 klo 19.47, kirjoittaja
Kategoriat: geofysiikka , Jokiuomat , Mars , Sedimentaatio , Vulkanismi

NASAn Mars-mönkijä Perseverance kulkee Jezero-kraatterin pohjalla tutkien ympäristöään niin kameroilla kuin lukuisilla muillakin mittalaitteilla. Se myös kairaa näytteitä ja pistää ne talteen sillä oletuksella, että ne saadaan joskus myöhemmin kuljetettua Maahan tarkempiin laboratoriotutkimuksiin. Toistaiseksi vähemmän tunnettua kuitenkin on, että Perseverancella on mukanaan myös maatutka.

Jezeron tutkailua

Marsin kamaraa pintaa syvemmältä luotaava tutka on planeettageologiasta kiinnostuneille tuttu laite Marsin kiertoradalta paristakin luotaimesta. Kuun pinnalla maatutka on ollut Kiinan Yutu- ja Yutu-2 -mönkijöissä. Maatutkaa käytetään Kiinan Zhurong-mönkijässäkin Utopian tasangon reunamilla parisentuhatta kilometriä Perseverancesta itäkoilliseen. Zhurongin ensimmäisiä kiehtovia tutkatuloksia julkaistiin aiemmin tällä viikolla. Perseverance laskeutui kuitenkin kolme kuukautta kiinalaisalusta aiemmin, joten sen norjalaisvalmisteinen RIMFAX-tutka (Radar Imager for Mars Subsurface Experiment) sai kunnian olla ensimmäinen maatutka Marsin pinnalla. Sen tuloksia myös julkaistiin hieman aiemmin, eli elokuun lopulla Science Advances -verkkolehdessä.

RIMFAXin kehittäjä ja päätutkija Svein-Erik Hamranin johdolla tehty artikkeli Ground penetrating radar observations of subsurface structures in the floor of Jezero crater, Mars on vallan mukavaa luettavaa. Tutkijoilla on nyt Jezeron pohjalta käytössään 2,6 km pitkä yhtenäinen tutkaprofiili, jonka syvyysulottuvuus on noin 15 metriä. Kiinnostavimmat löydöt olivat suurimmillaan noin 15° kallellaan olevat kerrokset. Tutkijaryhmä ei kuitenkaan pystynyt varmuudella päättelemään, oliko kyseessä magmaattinen (siis joko syvällä Marsin uumenissa tai pinnalla sulasta kiviaineksesta kiteytymällä syntynyt) vai sedimenteistä muodostunut kerroksellisuus.

Perseverancen reitti Jezero-kraatterin pohjalla. Tutkijoilla on nyt käytössään maatutkaprofiili koko matkalta. Numerot ovat soleja eli Marsin vuorokausia. Vasemman ylänurkan kontekstikuvassa erottuu hieman Jezeron pohjalla olevan muinaisen joen deltan näkyvimpiä osia. Kuva: Hamran S.-E. et al., 2022. Ground penetrating radar observations of subsurface structures in the floor of Jezero crater, Mars. Science Advances 8:eabp8564 / CC BY-NC 4.0.

Itse artikkelissa siis ei, ainakaan omasta mielestäni, ollut mitään moitittavaa, päinvastoin. Tutkijat kertoivat sen, mitä heidän tulkintansa mukaan tässä vaiheessa voidaan maatutkaluotauksen perusteella Jezeron pohjan kerrosrakenteesta päätellä. Se, kuinka asia kerrottiin julkisuuteen, onkin sitten aivan toinen tarina.

Artikkelin innoittamana tehdyn lehdistötiedotteen kärkenä oli tutkijoiden äimistys siitä, että Jezeron pohjalla on vinossa olevia kerroksia. Tällä luodaan tietenkin vaikutelma siitä, että nyt on löydetty jotakin todella ihmeellistä ja hämmästyttävää. Tiedeuutissivusto toisensa jälkeen toisti lehdistötiedotteen viestin pääsääntöisesti varsin uskollisesti. Klikkauksia satelee ja kaikki ovat tyytyväisiä, kun Marsista on taas löydetty vallan merkillisiä juttuja.

Ulkopuolisena on tietenkin mahdotonta sanoa, kuinka ihmeissään tutkijat todella olivat RIMFAXin tuloksista. Mutta ainakaan jos on yhtään perillä geologian perusteista tai on selvinnyt geologian opintojen ensimmäisen syksyn tenteistä ja jos lisäksi tietää, että Jezero on monivaiheisen geologisen historian läpikäynyt muinainen kraatterijärvi – kuten Jezeroa työkseen tutkivat geologit epäilemättä hyvin tietävät – vinoissa kerroksissa ei pitäisi olla mitään ihmeteltävää.

Sedimenttikerrokset?

Perseverance mönkii Jezeron länsiosassa komean deltan etupuolella. Jezeroon on siis lännestä virrannut joki (ja pohjoisesta toinen, mutta unohtakaamme se tällä erää), joka on kuljettanut mukanaan sedimenttejä. Virtauksen hidastuttua ne ovat kerrostuneet järvialtaaseen. Deltoille ominaista on, että sedimentit muodostavat vinoja kerroksia eivätkä siis alkujaankaan kerrostu aina likikään vaakasuoraan, kuten tapahtuu esimerkiksi meren tai suuren järven keskialueilla, joissa virtausta ei usein juurikaan ole.

Viimeistään viime vuonna julkaistujen Perseverancen tulosten perusteella oli myös selvää, että Jezeron läntinen delta on aikoinaan ulottunut pidemmälle kuin mitä luotainkuvista helpoimmin nykyisin erottuva delta antaisi ymmärtää. Vesi on myös virrannut Marsissa eri aikoina, joten ei olisi mikään ihme, vaikka Jezerossa olisi aikojen saatossa ollut useita deltoja, joista vanhimmat ovat osittain kuluneet ja hautautuneet myöhempien kerrostumien alle.

Sekin kannattaa kerroksia ihmetellessä muistaa, että Mars on ollut pitkään kuiva autiomaaplaneetta, joten myös vanhojen tuulen kerrostamien dyynien vinoja sedimenttikerroksia voi aivan hyvin olla Jezeron pohjalla. Ei siis olisi millään muotoa yllättävää vaan päinvastoin täysin odotettua, että RIMFAXin mittauksissa näkyisi vinoja sedimenttikerroksia.

Magmaattiset kerrokset?

Kerroksia eivät kuitenkaan muodosta pelkät sedimentit, vaan myös sulasta kiteytyneet kivet ovat usein kerroksellisia. Pinnalle purkautuneen magman eli laavan kerroksellisuus on tavallista ja helposti ymmärrettävää: tuoreet laavavirrat peittävät vanhempia, muodostaen kerroksellisen rakenteen. Tällaiset ovat tuttuja mm. Venuksesta, Maasta, Kuusta ja Marsista.

Magmaattista kerroksellisuutta esiintyy kuitenkin myös hitaasti kiteytyneissä syväkivissä, kuten vaikkapa maailmankuuluissa Pohjois-Suomen kerrosintruusioissa. Kerrosintruusioissa havaittavaan kerroksellisuuteen vaikuttaa useampia tekijöitä, mutta intruusion keskiosissa pääsääntöisesti raskaammat mineraalit kerrostuvat magmasäiliön pohjalle, kevyemmät lähemmäksi pintaa. Etenkään kerrosintruusion reunavyöhykkeessä kerrosten ei kuitenkaan tarvitse olla vaakasuoria, vaan ne ennemminkin noudattelevat magmasäiliön reunan muotoja. Lisäksi magmasäiliöiden sisällä tapahtuu romahduksia, jotka kääntelevät kerroksia. Jezerossa maatutkalla nähdyt vinot kerrokset voisivat näin ollen aivan hyvin olla jonkinlaisen kerrosintruusion magmaattista kerroksellisuutta.

Hamranin tutkimusryhmän artikkelissa ei siis otettu kantaa siihen, olisiko Jezeron mahdollinen magmaattinen kerroksellisuus pinnalle purkautuneiden laavojen synnyttämää vai kenties jotain kerrosintruusioiden kerroksellisuuden tapaista. Lehdistötiedotteessa kuitenkin kerrotaan tutkalla havaittujen kerrosten syntyvaihtoehdoiksi vain delta tai laavavirrat (magmaattinen vaihtoehto mainitaan ainoastaan siinä vaiheessa, kun on jo tehty selväksi kyseessä olevan laava, siis pinnalle purkatunut magma). Tämä on sikälikin erikoista ja erittäin harhaanjohtavaa, että muissa samaan aikaan julkaistuissa artikkeleissa todettiin varsin vastaansanomattomasti, että Perseverancen tutkimat ja Maahan kuljetusta odottavat näytteet ovat hitaasti kiteytyneitä magmakiviä, jotka syntyivät raskaiden mineraalien vajotessa magmasäiliön pohjalle. Tällainen ympäristö voisi olla magmaattinen intruusio, maapallolla tavattavia laavavirtoja huomattavasti paksumpi (>100–150 m) laavavirta, tai kenties myös törmäyssulalinssi.

Vinojen kerrosten epäihmeellisyyttä miettiessä on hyvä pitää mielessä myös Perseverancen sijainti suhteessa eroosion myötä melkoisesti madaltuneeseen Jezeron kraatteriin. Magmaattinen intruusio voi lähtökohtaisesti olla Jezeron syntyä nuorempi tai vanhempi. Jos se on törmäystä nuorempi, kuten edellisissä kappaleissa oletettiin, sen kerroksia tuskin on synnyn jälkeen kovin paljon ainakaan suurissa puitteissa kallisteltu (pienet paikalliset keinahdukset ovat aina mahdollisia). Vaan jos intruusio onkin törmäystä vanhempi, tilanne on aivan toinen. Perseverance on lähellä Jezeron reunaa, joten kaikki törmäystä vanhemmat kivet ovat kraatterin syntyessä liikkuneet ylös ja alas ja päätyneet ympäristöön, jossa erilaisia romahduksia tapahtuu pitkään törmäyksen jälkeen. Ainakaan itse en muista nähneeni tutkimusta, jossa olisi varmasti kyetty osoittamaan Perseverancen nyt tutkimien magmakivien ikäsuhde kraatteriin nähden.

Lehdistötiedotteessa on siis lähinnä kaksi ongelmaa: tutkijoiden ihmettely, joka tuntuu pelkältä myynninedistämispuheelta, ja laavojen putkahtaminen suunnilleen tyhjästä. Jos artikkeli, jota lehdistötiedote mainostaa, ei ota kantaa kerroksellisuuden syntyyn, ja jos samaan aikaan ilmestyneet muut artikkelit viittaavat vahvasti siihen, ettei Jezerossa ollut mitään sellaista, jota keskivertolukija kuvittelisi ”laavavirralla” tarkoitettavan, miksi ihmeessä lehdistötiedotteessa ja sen seurauksena lukemattomissa uutisissa pitää laavavirroista höpöttää? Tiedotusalan ihmiset ehkä vastauksen tietävät, minä en.

Kuka uskoo lehdistötiedotetta?

Jezeron kerrostumien vinouden mukaomituisuuden painottaminen julkisuudessa ja laavan ilmestyminen lehdistötiedotteeseen saivat minut jälleen kerran miettimään tieteellisiä tutkimustuloksia markkinoivia lehdistötiedotteita, niiden perimmäistä tarkoitusta sekä ylipäätään tieteestä kertomisen tapoja ja moraalia. Science by press release on oma synkkä maailmansa, mutta unohdetaan se tällä kertaa.

Totta kai lehdistötiedotteita täytyy olla. Tutkijat tekevät työtään pääosin verovaroin, joten tietenkin veronmaksajille pitää kertoa tutkijoiden kiinnostavista tuloksista. Aivan liian usein lehdistötiedotteet ovat kuitenkin reippaasti yliampuvia ja tulosten ainutlaatuisuutta turhaan korostavia. Niillä haetaan näkyvyyttä, ei suinkaan sitä, että ihmiset saisivat todellisen kuvan tutkimustuloksista. Ihanko varmasti tämä on pidemmän päälle toimiva ratkaisu?

Mikä sitten olisi vaihtoehto lehdistötiedotteiden mielivallalle? Fantasiamaailmassa voitaisiin lähteä liikkeelle siitä, että tutkijat olisivat edes rehellisiä tehdessään PR-ihmisten kanssa lehdistötiedotteitaan. Joskus vuosia sitten olin esitarkastajana eräässä asiallisen lehden kaukaisen mantereen törmäyskraatterikandidaattia käsitelleessä tutkimusartikkelissa. Lehdelle lähetetyssä käsikirjoituksessa esiteltiin joitakuita kiinnostavia havaintoja, mutta niistä vedettiin tolkuttoman pitkälle menneitä johtopäätöksiä. Parin–kolmen tarkastuskierroksen jälkeen esitettyjä päätelmiä saatiin hillittyä ja saatoin esittää lehden päätoimittajalle jutun hyväksymistä – joskin edelleen hieman pitkin hampain.

Hyvin pian jutun hyväksymisen jälkeen silmiini osui uutisia aiheesta. Ne perustuivat lehdistötiedotteeseen, joka ei suinkaan kertonut lopullisesta julkaistusta artikkelista vaikka siihen viittasikin, vaan tutkimusryhmän ensimmäisestä käsikirjoitusversiosta eli hurjasta toiveajattelusta. Tällaisena tarina sitten levisi maailmalle. Tuskinpa moni on tänäkään päivänä lukenut varsinaista maksumuurin takana olevaa artikkelia. Oletan, että tällainen toiminta on varsin yleistä ja varmasti yleistyy edelleen, kun tutkimuksen vaikuttavuudesta on tullut muotimantra.

Toiseksi olisi suotavaa, jos lopullisen jakeluun lähtevän lehdistötiedotteen lukisi ennen lähetystä ajatuksella useampi tutkimusryhmän jäsen (sama tietysti pätee myös artikkelikäsikirjoituksiin, mutta sekin on toinen tarina). Voi toki olla, että esimerkiksi Jezeron tutkailutiedotteessa puhutaan ihan tarkoituksella ja tutkimusryhmän siunauksella laavasta, vaikka itse artikkelissa näin ei tehdäkään eikä ajatukselle tule muualtakaan järin vahvaa tukea. Jotenkin vaan veikkaan, että tiedotusihmiset ovat vetäneet mutkia suoriksi ja kiireinen proffa on tiedotetta puolihuolimattomasti vilkaistuaan todennut, että hyvä se on.

Kolmanneksi, edelleen keijukaisten ja vaaleanpunaisten yksisarvisten asuttamassa fantasiamaailmassa pysytellen, jossain määrin itse tiedetoimittajat (jotka toki useimmiten tekevät hyvää ja arvostamaani työtä) mutta etenkin heille jonkinlaista korvausta maksavat tahot voisivat edes pikkuisen yrittää ryhdistäytyä. Valitettavasti vain nykymedialla ei ole aikaa tarkistaa asioita, vaan klikkauksia pitää saada paitsi mahdollisimman paljon, myös mahdollisimman nopeasti. Ihan kaikkea, mitä lehdistötiedotteissa sanotaan, ei toimittajienkaan silti tarvitsisi kaiken kiireen keskellä kakistelematta niellä. Joskus voisi vaikka vilkaista sitä alkuperäistä tutkimustakin ja tarkistaa, kerrotaanko siellä samoja asioita kuin lehdistötiedotteessa, ja millaisin painotuksin.

Ongelmana tietenkin on ajan ja rahan puutteen (ja olisiko taustalla sittenkin lisäksi ihan vain tahdon puute eli vanha kunnon laiskuus?) lisäksi se, että tutkimusartikkelit tuppaavat olemaan täysin käsittämättömiä muille paitsi harvoille asiaan syvällisesti vihkiytyneille. Suurilla kielialueilla on kuitenkin helpotuksena, että erikoistuminen on – edelleen periaatteessa ja ihannemaailmassa – mahdollista. Ei tarvitse olla pelkkä ”tiedetoimittaja” vaan voi olla vaikkapa astrofysiikkaan, geotieteisiin tai ihmisen evoluutioon erikoistunut tiedetoimittaja. Jo kohtalaisella asiaan perehtymisellä lehdistötiedotteiden pahimmat ylilyönnit ja munaukset jäisivät toistamatta ja maailma olisi parempi paikka.

Sitten on myös olemassa konsti, jota ainakin Suomessa toimittajat näkyvät käyttävän erittäin kitsaasti: kysytään asiantuntijalta. Ja jos kysytään, aina ei tarvitsisi kysyä Eskolta tai hallintohimmeleiden ja rahoitushakemusten parissa viime vuodet ahdistuneelta proffalta. Vastaväitellyt tohtori tai vielä väitöskirjaansa väsäävä opiskelija on luultavasti proffaa paremmin kartalla siitä, mitä alalla juuri tällä hetkellä asiasta ajatellaan. Toisaalta myöskään akateemisilla titteleillä ei pitäisi olla merkitystä, vaan ainoastaan sillä, tietääkö kyseinen ihminen oikeasti asiasta jotain.

Itselleni ylivoimaisesti mieluisin tapa nauttia tiedeuutisista on ihan perinteinen oman alan (amerikkalaisesta) paperilehdestä lukeminen. Esimerkiksi itsenäisten tieteellisten seurojen julkaisemilla Sciencella (julkaisijana American Association for the Advancement of Science), Eosilla (julkaisijana American Geophysical Union) ja Physics Todayllä (julkaisijana American Institute of Physics, joka on useiden tieteellisten seurojen yhteenliittymä) on alansa tuntevat toimittajat, joilla on mahdollisuudet ja halua paneutua kulloinkin käsittelemäänsä aiheeseen. Ja aina kun on vähänkään pidemmästä uutisjutusta kyse, siinä ei haastatella ainoastaan uuden tutkimuksen tekijöitä ja päästetä heitä estoitta kehumaan tuloksiaan, vaan toimittajat ovat nähneet sen vaivan, että ovat etsineet tutkimukseen osallistumattoman tutkijan tai tutkijoita kommentoimaan uusia tuloksia. Näissä kommenteissa ei pelätä kertoa ja julkaista myöskään kriittisiä näkemyksiä aiheesta.

Tietenkään tällainen lähestymistapa ei toimi, jos uutisjuttu pitää saada julki viimeistään saman päivän aikana. Voi kuitenkin kysyä, ovatko nopeus, lyhyys ja klikkausten lukumäärä itseisarvoina tärkeämpiä kuin tasapainoinen ja harkittu näkemys varsinaisesta asiasta ja sen taustoista. Lyhyenkin tiedeuutisen voi nimittäin aivan hyvin julkaista muutaman päivän viiveellä. Valtaosa tieteestä kun tuppaa olemaan sen verran loivaliikkeistä, etteivät asiat muutamassa päivässä tai viikossakaan vanhene.


Kiitokset J. Korteniemelle kannustuksesta närkästymiselleni.

3 kommenttia “Jezeron kallistuneet kerrokset ja lehdistötiedotteiden mahti”

  1. Anne Liljeström sanoo:

    Mitä luulet, missä määrin huoli tulevasta rahoituksesta voi ajaa tutkijoita paisuttelemaan tuloksiaan? (Tässä en koeta samalla kiistää yliopistojen viestinnän tai median osuutta asiaan.)

    1. Anne Liljeström sanoo:

      Tai niinhän tuolla kirjoititkin tutkimuksen vaikuttavuudesta muotimantrana. My bad, missasin sen ekalla lukukerralla.

      1. Teemu Öhman sanoo:

        Kyllähän se on äärimmäisen suuri paisuttelun motivaattori, ja ihan ymmärrettävästi, kun asuntolainat ja etenkin Amerikassa lasten koulut on tutkijoidenkin jotenkin maksettava. Kun NASAn Mars-tutkimuksen virallinen linja suunnilleen vuosituhannen vaihteesta alkaen oli ”Follow the Water” (saattaa se sitä olla vieläkin, tai ainakaan ei ole tarttuvampaa slogania keksitty), niin kuinka ollakaan sitä vettä myös löydettiin vähintään kerran vuoteen, aina suuren mediamyllytyksen saattelemana. Näissä tietysti yhdistyi tutkijoiden tarve taata oma rahoituksena ja NASAn tarve taata omansa. Noloa noissa etenkin alkuvuosina oli se, että ne löydöt oli periaatteessa ihan samoja kuin jo 70-luvulla. Ei se kuitenkaan pitkään aikaan tahtia hillinnyt, eikä media missään vaiheessa ainakaan julkisesti kysynyt vaikeita kysymyksiä. Tämä tietenkin tutkimusrahoituksen ja tutkimuksen kannalta oli hyvä asia. Jos vaikeita kysymyksiä olisi esitetty, populistit olisivat saaneet lisää vettä myllyynsä ja mummonvaippakortti (tai mikä se kussakin maassa milloinkin on kun pitää kaikesta heidän mukaansa turhasta leikata ja käyttää rahat tarpeellisiin asioihin täällä maapallolla) olisi vedetty esiin entistäkin useammin.

        Vaan ei se tietenkään ikuisuuksia voinut kestää, ja viimeistään vuosikymmen sitten veden löytäminen Marsista oli jo tutkijoiden parissa vitsi – niidenkin, jotka NASAn rahoituksella Marsia tutkivat. Ainakaan omaan mieleeni ei muistu viime vuosilta enää ihan samanlaisen rummutuksen saattelemia vesilöytöjä. Taisivat eteläisen napa-alueen järvet olla edellinen oikein suuri juttu. Sittemminhän järvistä tuli savea ja viime viikolla se savikin meni katoamaan ja muuttui pelkäksi kerroksellisuudeksi.

        Pienemmässä mittakaavassa sama homma näkyi kuututkimuksen parissa kymmenen vuotta sitten (ja osittain jatkuu edelleen) kun Kuusta tehtiin taas salonkikelpoinen. Istuin useammassakin konferenssissa tai pienemmissä pippaloissa, joissa joku uransa nousukiitovaiheessa ollut tutkija kovasti hehkutti uusia mahtavia tuloksiaan. Sitten esitelmän kyselyvaiheessa takarivistä tuli esiin milloin kukakin varttuneempi partajäärä, joka ystävällisesti kehui uutta tutkimusta ja sanoi sitten lopuksi, että tämähän mukavasti vahvistaa tuloksen, jonka he saivat jo 1960-luvulla… Männä viikolla blogissa mainitsemani kylmät läiskät oli yksi tämmöinen tapaus. Jotta uudet tulokset saadaan yleisön, rahoittajien ja virkanimitystoimikuntien silmissä näyttämään myyvemmiltä, joko ”unohdetaan” vanhat julkaisut tai, kuten haluan uskoa, ei oikeasti edes tiedetä niistä, koska kellään ei ole enää aikaa tehdä kunnollista taustatutkimusta aiheesta, kun omat tulokset pitää saada isosti esille mahdollisimman nopeasti.

        Sanottakoon tässä vielä yksi näkökulma. Kerran eräs varttuneempi ja arvostettu tutkija kertoi artikkelinsa julkaisuprosessista. Lehti oli toinen näistä, joiden nimeä ei koskaan voida julkisuudessa mainita käyttämättä lisämäärettä ”arvostettu”. Juttu oli jo periaatteessa hyväksytty, mutta editori tai assosiaattieditori oli kysynyt, että eikö tätä juttua voisi saada vähän seksikkäämmäksi. No, kollega oli tietysti vaan pyöritellyt päätään ja todennut että näillä mennään koska tulokset ja johtopäätökset nyt sattuvat olemaan nämä. Joku toinen olisi voinut myöntyäkin. Isojen lehtien osuutta vääränlaisen kuvan levittämisessä ei siis kannata unohtaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *