Ilmiörumbaa
Havainnollisesti melko hiljainen toukokuu on takana ja 4.6 iltapäivä sekä auringonlasku kului lokoisesti auringon siitepölykehää bongaten. Siitepölykehän taustalla häärii mänty, ja sen näkee kehän selkeästä ovaalin muodosta. Iltapäivä sujui rauhaisasti kotitöiden, kirjoittamisen ja kuvaamisen ohella. Illan ollessa nätti ja melko vähäpilvinen, päätin jäädä jatkoille yöpilvi kytikseen. Olisi mahtavaa päästä vielä vähän liikekannalle ja saada valaisevien yöpilvien kausi käyntiin edes jollakin pienellä hahtuvalla. Valaisevat yöpilvet alias yököt eli vypit ovat siitä kiehtova ilmiö, ettei niistä tiedetä juuri mitään. Näytelmiä näkee laidasta laitaan ja kirkkaimmat näytökset lipsahtelevat silkan taikuuden puolelle. Niin tulee käymään taas tänäkin kesänä, mikäli normipilvet antavat tilaa yötaivaan näkymiseen.
Ennen puoltayötä kävimme kävellen tiedustelureissulla Rikun kanssa. Paluumatkalla kotiin epäröimme, idän-kaakon puolella oli jotain kirkastumaa, joka näytti yököille, mutta taivas oli aivan liian vaalea. Päätin tarkkailla hetken tilannetta, mutta ensin piti käydä kotona pukemassa lisää vaatetta. Kesäkuinen yö oli taipumassa koleaksi.
Pääsimme kotiin, kerrospukeuduin (syvä huokaus, saisi lämmetä) ja lähdin kävellen takaisin kylätielle, josta aukeni hyvät näköalat ympäristöön. Hetken tarkkailun ja naapurin pellolla edestakaisin kastelu-uraa pitkin juoksentelun jälkeen otin yhteyttä ystävääni Matiakseen, että vilkaisehan joutessasi kaakon puolelle taivasta. Siellä oli edelleen vaaleneva alue, joka näyttäisi ihan valaisevalta yöpilveltä. Otin dokumenttikuvat ja lähdin jälleen käymään kotona, mutta nyt hakemassa järkkärin sekä jalustan.
Juutuin hetkeksi sisätiloihin, oli pakko pukea alle vielä lisäksi pitkikset ja ottaa paksumpi villapaita mukaan, sen verran kylmä kesäkuinen yö oli tulossa. Juuri lähdön hetkellä kaappasin päähäni pipon, joka ei ollut loppuviimeeksi yhtään liikaa. Kun pääsin takaisin havispaikalle, oli taivas idästä länteen täynnään alkavaa, vielä vaalean taivaan yökkösnäytelmää ja allekirjoittanut näytti jälleen Michelin-ukolta kaikkine vaatteineen. Ihan zeniittiin pään yläpuolelle alkoi muodostumaan lainemaista kuviota. Taivaalla näkyi muotoina selvää harsoa, vöitä ja laineiden lisäksi pieniä pyörteitä. Ei muuta kuin reipasta ravia takaisin kotiin ja hakemaan Riku käymään pihalla, samalla viskoin hälyjä kävellessäni eetteriin. Kotona sieppasin auton avaimet ja pakkasin kuvaus tavarat autoon. Riku saapui pihalle ihmettelemään järeää kauden avausta. Tällä kertaa piti malttaa lähteä yksin maastoon, koska puolisolla olisi seuraavana aamuna herätys.
Olin sulkemassa auton takaluukkua kun näin jotain mielettömän suurta vastakkaisen pellon yläpuolella. Huuhkaja. Äänen olin kuulut useita kymmeniä kertoja vuosien saatossa, mutta itse linnun näkemiset olivat harvassa. Se lipui ilman halki hiljaisin siiveniskuin. Näky oli majesteetillinen ja tallentui verkkokalvoille ikuisiksi ajoiksi, niin vaikuttavan näköistä liitely oli. Jos jollain on iso siipien kärkiväli, niin tällä on, siis merikotkan lisäksi. Samalla yritin miettiä, minne kannattaisi suunnata kuvaaman. Kauden alussa yöpilvien määrää arvioidessa olisi hyvä oman sijainnin olla ainakin aluksi aukealla. Hirveässä paniikissa (miten ensimmäinen yö kerta toisensa jälkeen meneekin aina niin?) en keksinyt yhtään parempaa paikkaa, kuin jälleen kerran tien toisella puolella sijaitseva peltoaukea, jonne karautin autolla. Tuli hieman naureskeltua ääneen, juuri olin käynyt etsimässä uusia kuvauspaikkoja ja sitten löydän itseni kuitenkin harhailemasta naapurista…Tosin naapurissa ei ole mitään vikaa, siellä on paljon vanhoja rakennuksia, siilo, ei liikennettä ja lisäksi paikka on auki 360°. Eikä tullut pitkää kotimatkaa, nimittäin puoli kahden aikaan yöllä alkoi turnajaiskunto rapisemaan pellonpieleen ja väsymys löi kylään täydellä höökillä.
Mutta voihan nenä ja voihan yhden kerran, yöpilvet tekivät tosiaan tömäkän paluun! Ja tiedättekö minkä kokoinen hepuli seuraa kissasta, joka tulee puskemaan hämärässä kuvaajan jalkoja? Iso! Ihan luokkaa ”järjetön”!
Yhden aikaan yöllä oli melkoisen hämärää ja koko keskittyminen oli kameran säädöissä sekä taivaalla. Silloin jää helpolla maallisia asioita huomaamatta, kuten jalkoihin hiippaileva mustavalkea kissimirri. Ihan mukava yllätys, vaihdoimme pari sanaa kulkijan kanssa, kissa kehräten ja puskien jalkojani ja minä höpöttäen niitä näitä kissalle, joka selkeästi kuunteli samalla istuutuen omistajan elkein jalkani päälle ja siitä kattimatti paiskasi itsensä pötkölleen lenkkareiden päälle. Noni, siinä oli kisun kiva kölliä, mutta mites se sommittelu ja liikkuminen…? Siinä se olisi pötköttänyt varmaan auringonnousuun saakka, koska rapsutusautomaattikin oli paikalla. Lopulta kissa sai ilmeisesti vypeistä tai epätasaisesta ja väliin teputtavasta makuualustasta tarpeekseen ja lähti omille teilleen maukaisten vaimeasti hyvästit. Allekirjoittanut lähti tallaamaan vielä hetkeksi peltotiellä yökkösten perässä.
Kuun nousu metsän takaa keskeytti hetkeksi yökkösten tarkkailun. Kuu oli massiivisen oranssi ja se on aina yhtä pysäyttävä ja jotenkin lumoava näky hämärässä kesäyössä. Kuuta ympäröi bonuksena komea, punainen siitepölykehä, mutta Canonin nokalla oli vähän väärä optiikka Kuun siitepölykehän lähipotrettia ajatellen, joten näillä kuvilla mennään tällä kertaa. Pölymäärä, joka on ilmassa pelloilla ei innosta just nyt objektiivin vaihtoon. Jos muuten totta puhutaan niin luulin, että ekat kauden yököt otetaan zoomaten puolituurilla kuviin jostakin kaukaa taivaanrannasta kuten aina ennen. Ei puhettakaan, että kausi aukenisi puolen taivaan yökkösillä…Olipas varsin räväkkä alku, täytyy myöntää.
Olen tässä pohtinut jonkin aikaa, että kirkkaimmat yököt näkyisivät kesällä n. 4-7 vrk sykleissä ja että ne muodostuisivat eräänlaiseen ”ovaalin” muotoon joka sitten kääntyy yön aikana jonkun tietyn määrän taivaalla? Ja mitä esityksiin tulee, ensiksi näkyisi voimakas näytelmä, sen jälkeen miedompi näytelmä, ja siitä näytelmät kutistuisivat kuin pyy maailmanlopun edellä, kunnes koittaa negatiivinen yö jolloin yöpilviä ei näy ollenkaan, jonka jälkeen näytelmä saattaa räjähtää seuraavana yönä jälleen taivaalle. Edelläoleva perustuu omaan havainnointiin ja pohdintaan asian tiimoilta.
Voisipa ajatella niinkin, että valaisevat yöpilvet ovat eräänlainen etelän vastine sille, että meidän revontulikausi on yleensä aika lyhyt eli luontomutsi tasaisi tilannetta näin…noh, ihan hauska juttu ajatustasolla, ei kaiken tarvitse aina olla vakavaa 🙂
Kulunut yö oli taivaan vaaleudesta huolimatta kesäyön magiaa parhaimmillaan ja upein kauden avaus omalle kohdalle, yleensä alkukauden yököt esiintyvät pienellä alueella aika maltillisina, eli tämä yö oli todella erikoinen. Kesähatkaan aikoville suosittelen ainakin vielä kunnolla vaatetta ylle, öisin on uskomattoman kylmä.
Kesä ja yöpilvet ovat viimein täällä!
-Pike
*) Valaisevat yöpilvet ovat kesäinen ilmiö. Tuolloin hienojakoisen pölyn ympärille tiivistyy vesijääkiteitä. Pilvien aines on peräisin meteoreista ja tulivuorenpurkauksista ja kenties rakettilaukaisullakin on jotain tekemistä asian kanssa. Valaisevat yöpilvet ovat vaaleita kuitumaisia, väriltään valkeita, hopean hohtoisia tai sinertäviä pilviä. Ne muistuttavat untuvapilviä, mutta esiintyvät noin 82 kilometrin korkeudessa ylemmässä ilmakehässä mesopaussi-kerroksessa. Pilvet saavat yöllä valonsa Auringosta. Valaisevia yöpilviä näkyy vain kesällä, kun Aurinko on 4–16 astetta horisontin alapuolella. Kun Aurinko on alle 4–6 astetta horisontin alapuolella, taivas on niin vaalea, etteivät yöpilvet näy.
(lähde: wikipedia / Pike)
Kuluneen havispäivän- ja yön saldoa:
Vastaa
Myrskyn veljekset
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
Suomen salamointiennätykset menivät rikki v.2022 elokuisissa myrskyissä, eikä vahingoilta tällä kertaa vältytty, vaan tiivis salamointi sytytti etenkin meillä lännessä rakennus- ja maastopaloja. Verneri-myrsky kokeili kuvaajan pokeria päivällä ja Mauno yöllä ja kummassakin myrskyn veljeksessä oli puolensa. Toki salamointi yöllä on näyttävämpää kuin päivällä. Kovia olivat molemmat ”ukot” ja kuvasaldo seikkailuineen oli menestys.
17.8.2022 mellastanut Verneri myrsky pisti kovia lukemia: maasalamoita ennätykselliset 21 850 kpl ja pilvisalamoita juhlavat 86 814 kpl. Vanha suomenennätys 40 000 salamaa vuorokaudessa kaatui komeasti. Ennätykset oli tehty rikottaviksi, mutta tulevasta ei kukaan tiennyt. Palataanpa ajassa hieman takaisin eli viime kesään.
Verneri
Heräsin yöllä 17.8.2022 salamatutkan piippaukseen. Hetken aikaa keräilin itseäni ylös sängystä, jonka jälkeen tepsuttelin alakertaan, puin vaatteet päälleni ja kävin ulkona. Lännen puolella mereltä näkyi välähdyksiä pilvimassan takaa ja kuului etäistä jyrinää. Eipä auta kuin lähteä käymään ulkona, ehdin sentään nukkumaan ruhtinaalliset kolme tuntia. Ukkonen olisi reilusti etuajassa.
Perille kuvauspaikalle päästyäni tarkensin ukkostavaan pilveen ja istuin mukavasti tuolissa ottaen välillä kuvia. Samalla tunsin, miten öinen jopa viileä tuuli kylmäsi paljaita nilkkoja… paljaita mitä? Tosiaan, olin lähtenyt niin vauhdilla, että sukat unohtuivat laittaa jalkaan….Kömmin ylös tuolista ja peiton uumenista hakemaan autosta varavillasukat. Eivät olleet muuten yhtään liikaa vaikka lämpötila oli +24. Kun käännyin autolta ympäri, välähti eteläisessä ilmansuunnassa elosalama. Lännen solu siirtyi salamoimaan pitkin rannikkoa kohti Poria ja hyvästelin sen haikein mielin, nyt katse sen sijasta etelään!
Pilviä oli melkoisesti liikaa, mutta otin etelän suunnan seurantaan, suuntasin ja tarkensin kameran ja aloin katsomaan säätutkaa. Mereltä oli tulossa oli pieni, mutta todella kiukkuinen solu joka salamoi taukoamatta. Varsinainen ärrimurri. Pilvipeite hieman rakoili ympärillä, joten päätin jäädä hetkeksi, sänky saa odottaa. Onneksi autossa oli ”survival bag” joten otin fleecepeiton, välipalapatukan, vettä ja käperryin aurinkotuoliin keräksi. Taisin nukahtaa, nimittäin heräsin aivan armottomaan pamaukseen ja maiseman valaistumiseen ja siihen tosiasiaan, että aamu valkeni.
Seurasi tyyliin herätys komppaniassa ”kukamitämissä” ja pomppasin jalkeille melkein kaataen kameran, veden ja välipalan lennellessä mikä minnekin. Samassa havahduin todellisuuteen eli siihen, että en ole sängyssä kotona vaan pellolla ja ympärillä alkaa salamoimaan enemmissä määrin. Kuka yllätti ja kenet? Missä välissä tuo salamoiva härpäke saapui? Miten kauan olin nukkunut? Kysymyksiä vailla vastauksia.
Onneksi kaikki oli valmiina, ei muuta kuin kameraan virrat päälle ja kuvaamaan. Paitsi että kännykän langaton laukaisin oli tyhjentänyt nukkuessani patterinsa… Noh, kännykkä jalustalle ja koko paketti täysin manuaalille eli oikeaan käteen kännykkä jalustalla lightning app auki, sormi laukaisimelle ja vasemman käden jatkeena oli Canon jossa oli salama triggeri valvomassa taivasta. Sitten odotin.
Seisoin valmiusasennossa, kun räjähti, paukahti ja jysähti samanaikaisesti. Painoin automaattisesti kameroiden laukaisimia. Tuntui kuin joku olisi potkaissut lantioon, korvat menivät täysin lukkoon ja hetken kuului korvista vain tasainen ”piiiiiip”. Herranjumala mikä töytäisy. Salama tuntui koko kehossa ja tukka nousi pystyyn sähkön tuoksuessa kaikkialla. Sitten nousi ajatus: tallensiko kamera? Seuraava ajatus: miten lähelle se löi? Lisää ajatuksia: tarttisko perääntyä ja ookko nainen varma, että tiedät, mitä olet tekemässä? Vastaukset, toivottavasti, liian lähelle ja tarttis ja en ole enää. Samassa räsähti uudestaan, repivä, tuttu ääni raastoi korvia, töytäisy tuntui tällä kertaa selässä. Siinä kohtaa otin jalustat kameroineen tiukasti kainaloon ja poistuin puimurihallin suojiin. Liika on liikaa.
Sähkön hajua leijui kaikkialla ja askeleitani höysti jatkuva jyrinä, pauke ja välähtely. Samassa joku käänsi yläkerrassa vesihanan päälle ja olin onnellinen hallin tarjoamasta suojasta. Seurasin settiä hallin uumenista, mutta vesisade haittasi aika paljon. Toisaalta, empä tiennyt millainen uintireissu olisi tulossa myöhemmin…! Seurailin siinä vielä tovin myrskyn menoa. Jyske laantui pikkuhiljaa joten starttasin auton ja suuntasin kotiin juomaan kupin kahvia ja sammuin sänkyyn herätäkseni parin tunnin päästä, mutta tällä kertaa aviomiehen tilannetiedoitukseen ”huomenta, täällä ois kahvia ja tulossa olisi yksi kappale ukkostavia alueita, mutta sulla ei oo vielä kiire”. Mahtavaa palvelua ja yhteistyötä vaikka Riku oli rakennustelineiltä putoamisensa jälkeen edelleen selkäpotilaana.
Myrskytutka näytti jälleen kireää rintamaa, solua solun vieressä saapumassa etelästä. Join kahvit, söin ja pakkasin onneksi kuivuneet tavarat. (maastojakkarassa oli muuten sellaset pari senttiä vettä, onnekseni huomasin tyhjentää sen ennen autoon pakkaamista. Ja se oli ollut sentään sisällä ladossa…) Seuraavaksi oli aika kerätä rohkeuden rippeet ja suunnata takaisin pelloille. Perillä pystytin kuvausvälineet, otin kuivan jakkaran ja istuin alas. Tuolloinen älyluuri temppuili ihan liikaa ,-netti kuoli jälleen puhelimesta, joten olin omien silmien, aviomiehen ja kavereiden neuvojen varassa. Hyytävää. Hitsin Honor ja sen kuuluvuusongelmat. Oli kyllä toisaikainen puhelin.
Istuin jonkin aikaa ja kuuntelin lähestyvää rintamaa. Se ei näyttänyt pahalle, koska alapilvet estivät näkyvyyttä, mutta jyrinät olivat normijyrinöiden sijaan kuin kumeita karjahduksia. Tämä myrsky todella teki tiettäväksi, että on tulossa. Karjahdukset ja jyrähdykset herättivät vatsanpohjaan tunteen, jota ei ole ollut hetkeen, tunne oli odotuksen sijaan jopa ohutta pelkoa. Jotain todella isoa oli jälleen tulossa jo toistamiseen muutaman vuorokauden sisällä. Auton radiosta kajahti Metallican ”fuel” ja käänsin volumet kaakkoon keräten rohkeuden rippeitäni. Sitten jyrähti kumeasti lähempänä. Muu luonto ympärilläni hiljeni tyystin, Metallican jyrätessä auton stereoissa edelleen. Luonto pidätti hengitystään, samoin minä ja lähtölaskenta ukkoselle alkoi. Mitä seuraavaksi tapahtui oli puhtaasti ”from beyond” – kamaa. Ensimmäisen salaman iskiessä kamerat piirsivät pelkkää viivaa. Seuraava samoin. Tienoo tärisi salamoiden iskiessä kilvan ja pommittaessa Salonkylän peltoaukeaa. Ilman täytti otsonin käry, pauke, rätinä ja tauoton jylinä.
Seuraavaksi oli ohjelmassa vesisade jollaista en ole kokenut ennen. Kamera oli sisätiloissa n.12m pitkän hallin keskellä, auton takana ja kastui silti. Vesi löi oviaukosta sisään, seinien raot vuosivat. Toinenkin jakkara kastui, siihen olisi voinut istuttaa kultakaloja reissun jälkeen. Seuraavaksi heräsi tuuli. Se löi täydellä raivolla hallin oviaukosta sisälle. Mietin, että syöksyvirtaus se tästä puuttui. Siinä samassa kuului tuttu, repivä ääni ja paikka tärähti. Koko halli valaistui sisätiloja myöden. Hallin oviaukolla seistessä tuntui tuttuakin tutumpi tönäisy, joka oli nyt aika paljon voimakkaampi. Nyt löi salaman lähelle. Korvat humisivat hetken. Jos taivas voi vielä revetä enemmän, se teki niin. Lattia tulvi sekunneissa ja vesi nousi. Tuuli painoi hallia täydellä voimalla ja vettä satoi sisään suuresta oviaukosta vaakatasossa ja sitten kuului pelottava ”skriiik” katolta. Ei jumal… kestäisikö paikka? Tukeva halli tärisi ja narisi tuulen voimasta, se huojui tuulen kurituksessa. Siinä kohtaa katsoin parhaaksi mennä autoon sisälle. Istuin viisi pahinta tuulista minuuttia autossa ja nautin välkkeestä joka oli tauotonta. En kuitenkaan ollut nähnyt vieläkään pahinta. Etelän suunnalla kuvauspaikkaa kohden sijaitsi maatila sivurakennuksineen. Samalla etelän puolella löi massiivinen salama, ja hetken taivaalta satavan tulta, tanner tömähti ja pari minuuttia iskusta löivät ensimmäiset lieskat tilan suunnalta. Ei pyhä jysäys, nyt salama sytytti tulipalon.
Otin puhelun hätäkeskukseen,- enkä ehtinyt edes kunnolla asiaani sanoa, kun nuori miesvirkailija rupesi neuvomaan, miten myrskyn aikana kuuluu toimia ja kehotti samaan hengenvetoon ”pikkurouvaa lähtemään kipin kapin sisätiloihin, kun siellä on niitä myrskyn silmiä salamoimassa taivaalla ettei käy tädille nyt vallan hassumaisesti”. Jaa, yleispätevä vinkki, mutta kohde eli pikkurouva sattuu harrastamaan myrskyjä. Ystäväni tietävät tässä kohdassa mitä tapahtui. Siedän kaikkea muuta sanomista paitsi tuota ”pikkurouvaa.” Sekunnissa minulle kasvoi sarvet päähän ja totesin myrkyllisen rauhallisella äänellä, että ”tää pikkurouva on kuule ollut yön just töissä kuvaamassa myrskyjä kuten viitenä aiempanakin vuonna. Ja siksi toiseksi, ne eivät ole mitään myrskyn silmiä, vaan soluja jotka aktivoituvat ukkostamaan ja salamoimaan, nyt jotain rajaa tuohon dramatiikkaan, olet sentään hätäkeskuksen päivystäjä”. Tuli muuten hiljaista toisessa päässä. Jatkoin henkeä vetämättä, että olisin vaan tehnyt ilmoituksen, että Laitilassa salama sytytti juuri rakennuspalon. (Okei, univelka ja häken virkailijan outo suhtautuminen teki minusta hieman kärttyisen.)
Lopputulema oli se, että keskeytin myrskyn kyttäämisen, koska rakennuksesta nousevat palokaasut saapuivat ja ilmavirtaus pukkasi kaiken savun suoraan kytispaikalle. Kaikki ukkosäksöni oli ajautunut kauas, jäljellä oli enää satava mössö joten ajoin onnellisena kotiin.
Operaatio Vernerin kuvia:
Mauno
Hiukan yllättäin 19.8.2022 yöllä syntyi etelään merelle alkuun pieni, ukkostava alue josta muotoutui sen mantereelle päästyä totaalinen inferno eli Mauno-myrsky, joka veti kertaheitolla kaikki lukemat uusiksi ja 19.8.2022 rekisteröityi hurjat 34183 maasalamaa sekä pilvisalamoita uskomattomat 110217 kpl. Se on kovin määrä salamoita 24 vuoteen, ja allekirjoittaneella oli eturivin paikka seurata tätäkin myrskyä Laitilan Salonkylässä.
Katsoin päivällä ukkosmalleja sekä ennusteita. Puolen yön jälkeen arvot suosisivat merellä etelän puolella ukkosen syntyä ja siitä se toivon mukaan jaksaisi siirtyä rymyämään mantereelle. Päätin lähteä käymään yöllä kuvaamassa, vaikka edellisyön G2 reposet painavat suorituksessa, mutta kun elokuun yöt ovat vaan aivan liian koukuttavia kulkea ja hienot yöukkoset salamoineen ovat melko harvassa.
Aloin kuvausretkeni Pyhärannasta, jonka edustalla salamoi satava alue tiheään ja jossa taivas oli valitettavasti melkoisen tukossa muista pilvistä. Komeasti välkkyi yli tunnin verran, mutta alapilvien rötkäleet salamoivan alueen suunnilla eivät antaneet periksi eikä maisema avautunut kuvauksellisesti just yhtään. Istuin alas miettimään ja lepäämään hetkeksi, oli nimittäin infernaalisen kuumaa ja kosteaa, +24 astetta ja keskellä yötä. Ötököiden ja tuulen vuoksi oli pakko pitää hupparia yllä joten kuuma tuli helpolla. Otin vissystä huikkaa, kun puhelin äännähti. Rikulta tuli viesti, että etelän suunnalla merellä lähestyy Suomea tiukasti salamoiva rintama, joka olisi Laitilassa n.klo 02.
Päätin ajaa Pyhärannasta takaisin Laitilaan, siellä voisi ehkä kuvata kauimmin ja sateensuoja oli olemassa. Kävin kodin kautta, jossa keitin tujut kahvit mukaan. Vähän edelliset yöt tuntuivat kropassa, mutta ei auta, nyt pitäisi tosissaan skarpata, yöukkosten kausi alkaa kohta olemaan taputeltu. Ajoin Salonkylän peltoaukeille lähestyvää ukkosta vastaan, mutta ahtaalla peltotiellä kääntyminen olikin yllättävän vaativaa, etenkin kun tuolloisen kulkineen Fordin kääntösäde on järjettömän suuri pieneksi autoksi. Tie oli päivän sateista johtuen velliä ja tien reunoissa oli kantterit, joiden takana vaani toisella puolella pehmeä, vetinen pellon pinta ja toisella hyvin syvä oja. Varovasti veivasin autoa kieli keskellä suuta ympäri, kunnes ihan peruutuksen lopussa tunsin, että kuskin puolen takarengas upposi renkaan sutaistessa kerran ja auton vastatessa heti vajoamalla syvemmälle peltoon. Ei pahus. Tässäkö tää nyt olisi? Nyt ei auta hermostua vaikka mieli teki huutaa ja aika lujaa. Pari valikoitua voimasanaa myöhemmin sain koottua itseni ja pistin sormet ja varpaat ristiin ja varovasti ensin pintakaasulla ja sitten vähän reippaammalla rykäisyllä sain auton nousemaan ylös pellosta tielle, kun samalla alkoi etelän suunnalla salamoimaan. Huh. Auto olisi nyt vetäytymiskunnossa, enää kamera ulos ja jalusta pystyyn. Kylläpä reissu taas alkoi haastavasti.
Etäinen kaukainen murina sai vatsanpohjan kihelmöimään ja vatsassani pienen jännityksen kouraisun. Toivottavasti salamakuvia onnistuisi edes pari oli hartain toive…Niin ja olisi kiva päästä poistumaan pelloilta hengissä! Kun salamointi alkoi ja kameran takanäytöltä näkyi ensimmäinen onnistuminen, olo oli sanoinkuvaamattoman riehakas, kuin lapsella karkkikaupassa! Salamointi oli ihan uskomattoman tiivistä, kiivasta ja mikä parasta-ei satanut! Flow-tila kuvaamiseen kytkeytyi päälle, nautin ja kuvasin.
Parhaimmillaan löi seitsemää salamaa rinnatusten, meno oli suoraan sanoen maailmanlopun meiningistä ja näkymä manalan porteille avautui silmieni edessä. Olisi varmaan kuulunut vähän pelätä, mutta en kertakaikkiaan ehtinyt, niin haltioissani olin kennolle jäävistä salamoista. Kauempana salamat haastoivat linkkimaston takomalla sitä kerta toisensa jälkeen. Taistelutantereen yllä pellolla velloi paksu sumu, jonka salamat sävyttivät siniseksi. Sanalla sanoen uskomattoman kaunista, hypnoottista ja pelottavaa ja miettikää, että kaikki kolme ovat samassa paketissa yhtä aikaa. Ryske ja jyrinä oli sanoinkuvaamattoman voimakasta ja edelleenkään ei satanut. Uskomatonta.
Lopulta ukkonen oli liian liki eikä kuvaamisen jatkaminen olisi ollut avoimella pellolla enää turvallista (oliko se sitä nytkään?) ja koska salamointi alkoi levistyä vauhdilla ympärilleni, päätin vetäytyä suojaan. Lähestyvän sadeseinämän pauhu peitti alleen kaiken. Nopeasti kamera pois jalustalta, reppuun ja ajoin jatkoille kohti puimurihallia. Jätin auton hallin ulkopuolelle ja juoksin parinkymmen metrin matkan kameran ja jalustan kanssa sisälle halliin kastuen nyt kunnolla. Nyt vettä tuli täydellä voimalla. Kun pääsin perille, pystytin jalustan kameroineen uudestaan oviaukolle ja vajosin puimurin renkaan viereen sydän hakaten, jalkojen ollessa haudutettua spagettia, keitetty meinaan ei ole tarpeeksi vetelää. Jestakset mitä tykitystä! Nojasin päätäni puimurin renkaaseen ja vedin henkeä kerran jos toisenkin hikikarpaloiden ja sateen juostessa puroina hiuksista kasvoilleni, maiseman ympärilläni valaistuessa salamoista aina uudelleen ja uudelleen. Ukkonen moukaroi täysillä maisemaa ja rusikoi hallia, jonka sisällä olin. Vauhdissa pystyttämäni kamera laukoi vielä viimeiset kuvat lähestyvistä salamoista, kunnes viimeinen sadeseinämä hukutti näkyvyyden alleen.
Lopulta nousin huterille jaloilleni pimeydessä ja tärisin adrenaliinista, joka edelleen pauhasi suonissa. Vihdoinkin tuli järeä onnistuminen kuvauksellisesti, ainakin toivottavasti. Taputin itseäni henkisesti hartioille,- hyvin hanskattu tilanne. Nyt nainen joudat kyllä nukkumaan, komensin itseäni lempeästi aamuviideltä. En laittanut hanttiin. Myrsky etääntyi kohti Turkua, aurinko nousi ja höyhensaaret kutsuivat seikkailijaa. Aikamoiset myrskyn veljekset, täytyy myöntää, näitä tapahtumia todella kelpaa muistella.
Kesää ja myrskyjä odotellessa!!
-Pike
”Operaatio Maunon” kuvia
Vastaa
Värisuora
Huhtikuun lopulla repomittarien näyttäessa kohtuu kivoja lukemia päätin suunnistaa ”Tähdenlennon tilalle” Kaariaisiin,- autiotilan tanhuvilla sijaitseva pieni lampi kävisi hienosti vesiheijastuskuviin. En kyllä tiennyt yhtään lähtiessäni, mikä määrä tapahtumia ja eläimiä mahtui muutaman tunnin kuvausreissuun eli luontoäidillä oli havaitsijaa odottamassa kuvainnollisesti täyskäden lisäksi värisuora.
Ajomatkalla näin uskomattoman kauniin ja ohuen Kuun sirpin länsitaivaalla. Vain 3% sirppi näkyi sen verran hyvin, että kuvauspaikkaan päästyäni nappasin kännykällä siitä kuvan talteen. Ilmassa oli niin rutkasti pölyä, etten alkanut vaihtamaan zoomillista linssiä maastossa kameraan, vaan tyydyin Oneplus Pro 10 tuottamaan vakuuttavaan jälkeen. On nuo kännykät kehittyneet! Vasta myöhemmin heräsin siihen tosiseikkaan, että tuli samalla tehtyä melkein oma henkilökohtainen ”sirppi-ennätys”, eli josko ennen reissua jo myhäilytti, niin nyt syntyi tilaisuus viikkokausien kestohymylle. (Kunnes sitten eilen facebook sopivasti muistutteli eräästä takavuosien tapahtumasta Espanjassa, olin onnistuneesti kuvannut reissulla 2,8% Kuun sirpin -olin autuaasti jo unohtanut koko havainnon, enkä olisi muistanut koko hommaa, ellei Isoveli olisi siitä muistuttanut. Kotimaassa bongatuista sirpeistä tämä oli ehdottomasti kaikkien aikojen kapeimpia).
Tämäniltaisesta komeasta illasta jäi käteen sirppikuvien lisäksi loistavat ellei jopa todella näyttävät reposheijastus-kuvat. Enkä ihan villeimmissä iltapäiväunissakaan ajatellut lammen rokkaavan näin hyvin kuvissa. Parkkeerattuani auton metsäpolulle otin kamerarepun selkääni ja suunnistin lammelle ilman otsavaloa. Yllättävän hyvin näki kulkea, pimeä ei ollut vielä saanut jalansijaa keväisessä yössä. Kuun sirppi ja Venus iltataivaalla täydensivät toisiaan ja lammen tyyni pinta odotteli repolaisia. Saavuin lammen rannalle ja juuri, kun sain jalustan pystyyn jokin sukelsi penkalta alas veteen vierestäni. Veteen piirtyi vanaa, jokin siellä ui, mutta hämärässä ei saanut kohteesta mitään selvää. Mietiskelin uimaria, elääköhän lammella saukko vai onko paikalla oma lampihirviö?
Tunnin verran odottelin repolaisia reipastuviksi ja mikäs siinä oli seistessä hiljaisuudessa. Tai siis toistaiseksi hiljaisuudessa. Hiukan myöhemmin kävi sellainen erikoinen juttu, että reposten lopulta riehaantuessa pääsi pieni ulvaisu,- siis itseltä. Ei kulunut montaakaan sekuntia, kun erämaan puolelta pimeydestä kuului vastaus. Tässä kohtaa ensimmäinen ajatus oli: ”tuo noi, auton sijainti on nyt tilanteeseen nähden ihan liian kaukana”. Toisaalta aito suden vastaus riemastutti ja jälkikäteen täytyy sanoa, että tilanteessa tuli koettua varsinainen tunnemylläkkä, sekametelisoppa jossa oli sekaisin kunnioitusta, ihailua sekä hieman kauhua joiden jälkeen muotoutui rationaalinen ajatus: voiko tälläistä tapahtua oikeasti? Tiedän vastauksen. Voi. Ja tulee vielä tapahtumaan,-lukemattomia kertoja. Kaikki karvat pystyssä kuuntelin tuota uskomattoman kaunista ulvontaa kuulaassa kevätyössä sumun luodessa pyörteitään lammen yläpuolelle.
Revot syttyivät kunnolla viimeinkin ja lopulta lammen pinta täyttyi kuvajaisista reposten tanssiessa hitaasti taivaankannella, säteiden kurkottaessa paikoin keskitaivaalle. Pimeys ympärilläni tuntui tiivistyvän ja olevan täynnä elämää. Kuulin kaiken, mutta en nähnyt just mitään- ehkä parempi niin. Samassa hahmotin takaani hyvin keveää sorkkien kopinaa ja ilmeisesti laumallinen kauriita kipaisi pimeydessä ohitseni pellolle. Seuraavaksi jotain suurta lentää paikan yli ja siipien humina täyttää revontulirikkaan yön. Luonto ja eläimet olivat tänä iltana väkevästi läsnä.
Lammesta nousi usvakiehkuroita ilman ympärillä jäähtyessä ja lämpötilan pudotessa hitaasti, mutta varmasti jälleen nollan tietämille revontulien jatkaessa tanssiaan. Ihailin kunnioituksesta mykkänä korkeita sinertäviä, alaosistaan punaisia pilareita joita nousi metsän yläpuolelle heijastuen lammen tyyneen pintaan. Revontulivyön liikkuessa siitä erottui punaisia säteitä, jotka kiipeilivät korkealle lännen puolelle näyttäviksi pilareiksi, joten tarkkailin syrjäsilmällä mahdollista SAR-kaarta. Kosteutta nousi edelleen vedestä joten otin kuvausrepusta lämpöpussin jonka viritin pienoismallien kokoamiseen tarkoitetun teipin avustamana objektiiville, nyt kosteus ei saisi tiivistyä linssin pintaan ja pilata kuvia.
Ilta jatkui verkalleen, kamera ikuisti jokaisella napsauksella uuden ruudun tanssivista revontulista ja näkemäni tallentui kameran muistikortille muidenkin ihmeteltäväksi. Mikäs siinä oli seistessä, reposettiä pukkasi taivaalta mukavasti ja yö ympärilläni oli herännyt ääniin, sammakot olivat myös kuuluvasti messissä ja kurnuttivat hypnoottisesti taustalla. Takanani pellolla oli jatkuvasti eläinliikennettä ja hermot olivat hieman koetuksella etenkin suden ulvonnan kuulemisen jälkeen, mutta jotenkin ihmeellisesti jaksoin keskittyä taltioimaan viimeisiä, näyttäviä revontulia enkä kipittänyt autolle (vaikka kävi kyllä mielessä, mutta repertuaariin ei kuulu luovuttaminen missään olosuhteissa. Ja nyt mietinkin, tulikohan tämä väittämä kirjoitettua kuitenkin liian mahtipontisesti?) 🙂
Lopulta taivaalle jäivät sykkivät revontulet, joten pakkasin kameran laukkuun ja ajoin tyytyväisenä kotiin repojen jatkaessa liikehdintäänsä matalalla pohjoisessa.
Saavuin kotiin vasta aamulla kolmelta, kun horisontti jo valostui nousevasta auringosta. Kun astuin kotipihalla ulos autosta, näin sykkivät protonirevontulet, jotka jaksoivat hillua matalalla pohjoisen horisontissa ja nämä revot antoivat periksi vasta auringon noustua. Tämäniltainen oli uskomattoman komea reissu ja pieni univelka ei haittaa yhtään, kun katsoin illan aikana syntynyttä materiaalia. SAR-kaarta ei lopulta näkynyt, mutta se ei haitannut, koska linnunrata korvasi kaiken näkyessään mielettömän hyvin vaikka ilmassa oli kosteutta. Tämän iltaiset maagisen lammen revontulet jäivät omalta osaltani kauden toiseksi viimeiseksi näytelmäksi ja hyvästelin mielessäni Lady Auroran hetkeksi. Nyt on suunta on kohti valaisevia yöpilviä, siitepölykehää, ukkosia (ne on tosin startattu jo maaliskuussa ja toukokuussa jytkäsi toisen kerran eli jatkoa odotellessa), haloja (joita on alkanut näkymään useammin ja useammin eli tästä tulikin halotoukokuu) sekä kesäkuista komeaa ja matalalla lilluvaa Kuuta eli odotettavissa on kesäinen runsaudensarvi ilmiöiden suhteen, toivottavasti ainakin.
Kesä, täältä tullaan!
-Pike
Kuvia illan värisuorasta sekä Kuun sirpistä
Vastaa
Tilanne päällä
Oli kulunut jonkin aikaa ilman kuvattavia ilmiöitä ja halohuhtikuu oli ollut omalla osaltani köyhä, joten kuun lopulla auringolla näkynyt kirkas halo sai aikaan sen, että meni senssit kertaheitolla ihan sekaisin. Kerrankin taivaalla oli jotain tallennettavaa, tarinoitavaa ja raportoitavaa!
Saavuimme aviomieheni Rikun kanssa kotiin asioilta, ja huomasimme kotipihalla autosta ulos tultuamme, että auringolle on kehittymässä oikein mallikelpoinen ja kirkas rengas eli 22° halo. Mesetin hälyä eteenpäin ystävälle Rauman suuntaan ja otin jo syntyneestä ilmiöstä pari kuvaa. Samassa alkoi näkymään myös juuttaan kirkasta ylläsivuavaa kaarta. Siinä kohtaa piti jo lähteä hakemaan järkkäriä. Riku lähti valmistamaan ruokaa, minä suunnistin keittiön lävitse kamerarepulle joka oli talon toisessa päässä työhuoneessa.
Hain järkkärin ja syöksyin ruokaa valmistavan puolison ohitse keittiön läpi takaisin eteiseen. Hihkaisin mennessäni, että arskalla on nyt ainakin 22°rengas ja mielettömän kirkas ylläsivuava, menen käymään taltioimassa ne. Päästyäni eteiseen huomasin, ettei kameraan mene virrat päälle. Niin tietenkin, akku olikin laturissa, niinpä palasin hakemaan sitä. Päästäkseni kameralaukulle takaisin hulmahdin jälleen keittiön läpi, jossa Rikun kulmakarvat kohosivat ja hän kysyi ”unohtuiko jotain” johon vastasin vauhdissa ”akku jäi”. Hain akun laturista, palasin keittiön läpi takaisin eteiseen ja kytkin kameraan virrat päälle vain huomatakseni, että muistikortti on sijoitettuna jossain työhuoneen suunnalla. Voi turkale sentään, nyt ei ihan suju kuten Stromssössä.
Jälleen hulmahdin kokkaavan puolisoni ohi kameralaukulle. Nyt jo kilvan hyppivät kulmakarvat seurasivat kysyvästi menoani ja hihkaisin vauhdissa ”no nyt kamerasta puuttui muistikortti..” ja jatkoin matkaani sisätiloihin enkä voinut välttyä kuulemasta pientä hymähtelyä keittiön suunnilta. Hymyilytti kyllä jo itseäkin…Ja minne ihmeeseen muistikortti oli joutunut? Ryntäsin työhuoneeseen.
Muistikortti oli just siellä minne olin sen jättänyt eli työpöydällä läppärin päällä. Työnsin kortin kameraan ja juoksin jälleen keittiöön, jossa pysähdyin ja kytkin laitteeseen virrat,- joka puolestaan ei puhunut mitään. ”Mitä ihmettä, kuoliko mun kamera”- mietelmin panikoin keittiössä hetken, kunnes huomasin, että muistikortin läppä on jäänyt raolleen, jolloin rungossa ei kulje virta. Puolison kulmakarvat olivat tässä vaiheessa hyvin, hyvin kohollaan.
Tilanteen koomisuus ja yleinen sähläys alkoi naurattamaan. Naurulla on tapana tarttua, joten hetkessä kaksi ihmistä hirnui kippurassa. Koko ajan takaraivossa takoo ajatus, että halonäytelmät ovat yleensä aika pikaisia, kipitäs pikkurouva nyt ulos siitä taltioimaan niitä…Lopulta keräsin itseni ja pääsin pihalle. Hymähtelin itsekseni vielä ulos päästyäni asiaa, tämänkertainen oli jo ihan eeppistä sähläystä…Ei näin lapset, ei näin. Älkää säilyttäkö kameran osia erillään, koska helpolla ne on ilmiön eli tilanteen syntyessä sitten poimittava sieltä, täältä ja tuoltakin ja salamannopeasti tilanteessa syntyy uusi tilanne 😀
Halo ei ollut onneksi haalistunut siinä sählätessä, joten en menettänyt mitään. Loppujen lopuksi auringolle kehkeytyi oikein kelvollinen 22°rengas ylläsivuavineen sekä muine hilppeineen ja sain taltioitua ne kännykällä sekä järkkärillä. Kävellen sai hieman vaihdeltua etualaa ja puusto sopi hyvin auringonpeittäjiksi, lopun hoitivat aurinkolasit,- joita piti kyllä väliin nostella pois silmiltä, kännykän näyttö ja aurinkolasit eivät ihan toimi yhdessä. Muistakaa varoa silmiänne sekä kameran kennoa auringon haloja kuvatessa!
Hienosti pelitti rinnakkain Canon 6D / Irix Blackstone 15mm ja Oneplus Pro 10 kännykkä. Kirjasin blogin kuviin, mikä on milläkin kuvattu. Nykyteknologia on kova juttu, mutta olen huomannut tekoälyn myös luovan olemattomia haloja, etenkin Kuusta kuvattuihin halokuviin tuppaa ilmaantumaan ylimääräinen 9° rengas.
Oli kyllä nätti ja haloisa iltapäivä 🙂 Tero Taivaanvahdin ylläpidosta löysi kuvista myös horisonttirenkaan sekä sivuauringon, kiitokset ilmiötunnistuksen avusta. Havis ilmiöstä täällä. Halo ei näkynyt kirkkaana kuin vajaan tunnin, jonka jälkeen taivaalla viipyili ainakin pari tuntia hento ylläsivuava.
-Pike
Halopäivän tuotantoa:
Vastaa
Tähdenlennon tiluksilla
Yhteinen ystävämme saapui kylään ja suunnitelmissa oli lähteä katsomaan Lyridien tulipalloja sekä päättää Linnunradan kuvauskausi porukalla eli Lyridi-Linnunratailuun osallistuisi aviomieheni Riku, allekirjoittanut ja Ulvilan vahvistus Juha. Mietimme grillimakkaraa mutustaessa sopivaa havispaikkaa ja päädyttiin yksissä tuumin erääseen tilaan, jonne sain juuri uunituoreet kuvausluvat. Jo pelkkä miljöö itsessään kutkutteli yökuvausta ajatellen. Ja täytyyhän alueella käydä harjoittelemassa ennen valaisevien yöpilvien näytelmiä.
Ajaessa tajunnanräjäyttävä 9% Kuun sirppi ja Venus tekivät iltataivaalla syvän vaikutuksen. Kun kaarsimme kuusien reunustamalta pihatieltä autiotilan pihalle, kuului kolmesta suusta ensin hetki pelkkää pihinää ja sitten ”wau” seurasi stereona. Näes jo piha-alue auton ajovaloissa oli kuin vanhasta Suomifilmistä ja on ollut aikoinaan todella upea. Nyt korroosio poikineen oli nakertanut taloa ja luonto oli rehevöityessään vallannut pihapiirin itselleen takaisin. Jotenkin tuli mieleen vanha lännenkylä ja pelloille vievä tie oli ikäänkuin pääkatu. Paikka oli rakennettu ajan trendin mukaisesti umpipihaksi. Seuraava silmänruoka oli etupihalla lojuvat kookkaat herra-ties-minkä härvelin kärrynpyörät, joista toisesta oli hävinnyt koko ulkokehä. Miten niin vähän western-meininkiä?
Lisää ”wau” huudahduksia seurasi, kun purkauduimme ulos autosta. Unohtumattoman näyn tarjosi edessämme sijaitseva vanha ulkorakennus, jonka piippu oli enää luuranko ja rakennuksen ohi pellolle pimeyteen sukeltava tie päättyi suoraan Kuunsirppiin ja Venukseen. Tietä mukaili ajan henkeen istutettu korkea kuusiaita, joka suojasi päärakennusta pahimmilta puhureilta. Ei yhtään kannata ihmetellä, miksi kolme ihmistä ähisi innoissaan tulevista kuvista. Maisemahan huokui kuviin tallentamista. Ja se maatamo mikä Kuulla näkyi oli kauneimpia ja selkeimpiä näkemiäni! Potkin itseäni hetken henkisesti nilkkaan, lintuobjektiivi oli onnellisesti kotona, koska kevensin repusta kuormaa viime yönä…Noh, näitä sattuu. Onneksi Juha paikkasi tilanteen ja saimme Taivaanvahdin ryhmähavikseen komean kuvan Kuusta sekä maatamosta.
Yön äänimaailmasta tunnistimme mm. ilveksen, ketun, peuran, huuhkajan ja pari koiraa. Peura kävi hieman öyhöttämässä peurain tapaan, mutta rauhoittui todetakseen meidän kolme aika vaarattomiksi. Ilveksillä myös saattoi olla hieman reviiristä neukkarit kesken, kauempaa raikasi kissatappelu-ääniä. Huuhkajan baritoni hallitsi äänimaailmaa läheisestä puusta ja se saattoi myös lentää yhdessä vaiheessa ylitsemme. Juha sanoi kuulleensa ”erittäin isot siivet” ja jokin oli humahtanut pään yläpuolelta.
Keskellä pihaa sijaitseva vanha kärrynpyörien luuranko veti magneetin lailla puoleensa. Joskus nekin olivat liikkuneet työn touhussa tilalla, mutta nyt aika oli ajanut niiden ohitse ja jäljellä oli vain muisto aikaisemmasta elämästä. Kaunista ja samalla jotenkin äärettömän surullista. Ajattelin hyödyntää näkymää ehdottomasti illan kuvissa.
Ja sitten tapahtui iloinen yllätys- tulipalloja alkoi näkyä ennen puoltayötä ja nyt täytyy sanoa, että niitä näkyi ylivoimaisesti eniten mitä aiempina vuosina! Sanoin leikkisästi miehille, että tämän illan Lyridin jääminen kuviin vaatisi silti ihan hirveää hillopullaa eli suomeksi hirveää tuuria. Olin sommittelemassa kärrynpyörää kuviin, kun taivaalla vilkahti-tasanvarma Lyridi. Mahtuiko se kuvaan? Odotimme ruudun valmistumista jännittyneenä ihmiskasana ja siinä se lepäsi kennolla- illan eka kuvallinen koppi Lyridistä! Seurasi hihkumista ja koplamme heitti nasevat yläfemmat! Melkein heti perään vaihdettuani paikkaa ropsahti taivaalta taas ja voi onnea-kiinni jäi. Illan toinen Lyridi!
Toki havainto sää oli melkein kahteen saakka selkeä ja olimme kolmen ihmisen voimin liikenteessä, mutta kohtalainen määrä Lyridejä jäi haaviin, koska illan loppuun laskettu saldo oli 12 Lyridiä joista peräti kaksi päätyi kuviin! Hyvä meidän joukkue!
Ja mitä tuli toveri Linnunrataan, – se näytti hipovan autiotalon kattoa ja näkyi aivan poskettoman yksityiskohtaisesti, parhaiten mitä koko keväänä! Jopa sellaisia kohtia Linnunradasta näkyi, joita ei yleensä pääse näkemään, koska valosaaste hävittää ilmiötä tai ilman läpinäkyvyys ei riitä parempaan tarkasteluun. Voi varjele, mutta on se hieno ja majesteetillinen näky vaakatasossa yötaivaalla. Että varmaan lukijat ymmärtävät, miten kova havaintoähky tästä kaikesta tuli.
Miesten turistessa niitä näitä kävelin pidemmälle pellolle ottamaan koppia Linnunradan hunnusta, joka alkoi nousemaan idästä ja ihan pian näkisimme koko sen komeuden. Ja ei kyllä pettänyt näkymä tälläkään kertaa, pimeys alueella on niin kovaa luokkaa, että saimme nähdä yhden kaikkien aikojen näyttävimmistä Linnunradasta koskaan! Ja eipä menty tätäkään Linnunrataa ilman matalalla olevia reposia. Tietenkään 😀 Sinne ne kuviin änkesivät ”pahukset”.
Mahtavia muutenkin nämä yhteisretket, Lyridit pitää ottaa tavaksi mennä vastedeskin porukalla, koska tunnelma oli ihan mieletön ja tulipalloista tullut iloinen mieli oli mukava jakaa paikanpäällä samanhenkisten kanssa.
-Pike
Illan saldoa:
Vastaa
Sojuz- ilmestys yötaivaalla
Taivaanvahdin uutisten mukaan tiedossa olisi jälleen rakettilaukaisu eli Sojuz 2.1 lähetettäisiin matkaan 29.-30.3.2023 Plesetskin kosmodromilta klo 23, ja sen oli määränpää viedä avaruuteen tiedustelusatelliitti. Kailotin just julkaistun uutisen aviomiehelleni Rikulle ja en edes ehtinyt kysyä “lähdetkö mukaan” kun Riku jo kysyi, koska mennään? Ymmärsin täysin vastapuolen innon, koska onnistuimme näkemään ja kuvaamaan Sojuz I laukaisun 9.9.2021 ja näky oli sen verran ylimaallista “from beyond kamaa” ja “jengillä hilautui jälkikäteen rakettikuvista kulmakarvat tappiin” joten tämän uutisen lukemisen ja sisäistämisen jälkeen käynnistyi rakettilaukaisujen kuvat silmissä kehitelty illan suunnittelu. Samalla eräs huolenaihe nosti päätään. Huolenaihe oli valkoista ja sitä oli laskeutunut maahan paljon, talven viimeinen rynnistys toi melkein 40cm lunta tänne rannikollekin ja maastossa iloisesti liikkuminen vaihtui taas hangessa jupisten kahlaamiseen.
Iltapäivällä mietin vielä laukaisun kuvaamisen ilmansuuntaa versus kuvauspaikka ja totesin ettei asia muuksi muutu, meidän illan osoite olisi jälleen tuttavan louhos. Lähetin viestiä maanomistajalle taas etukäteen asiasta ja oli muutenkin pakko ottaa yhteyttä onko liittymä edes auki lumikaaoksen jäljiltä. Auki oli joten sen suhteen ei hätää. Päivällä oli ollut todella lämmin ja mietiskelin, miten paljon illaksi olisi tiedossa sitä maanpäällistä ihtiään eli sumua joka riepoo etenkin meitä suurien peltoaukeiden vieressä asuvia bongareita. Päivällä lämpöasteet kiipesivät reiluihin lukemiin ja hangen pinta putosi silmissä, kosteutta haihtui reippaasti ilmaan joten illan osoite oli pläkkiselvä; mininimoi mahdollinen sumuhaitta, mars kohti Pyhärantaa. Illalla tuli jännitystä vielä kuuropilven suhteen, joka vielä kaksi tuntia ennen laukaisua alkoi uhittelemaan ja jäi hetkeksi satamaan aivan Laitilaan Ihoden rajalle, luonnollisesti raketin kuvaus suuntaan. Onneksi merituuli rintama hävitti sadealueen ennenkuin se ehti jäpähtää paikoilleen.
Olimme olleet matkalla jo tovin, kun ajovaloihin lipui otus, joka oli varustettu tupsukorvilla ja töpöhännällä. Liinat kiinni, edessä tien ylittää ilves! Majesteetillisen näköinen kissa jolkotteli arvokkaasti tien yli öiselle saalistusmatkalle-kuten mekin, tavallaan. Kummallakin oli jonkinnäköinen päämäärä, jälkikäteen mietittynä ilveksellä oli varmasti selvemmät kuviot kuin meillä. Perille kuvauspaikkaan päästyä meillä oli näes pieni yllätys vastassa.
Sen yllätyksen nimi oli juuttaan korkea sepelikasa joka oli ilmestynyt kuvaussuuntaan eli itään. Oli enää tunti aikaa rakettilaukaisuun. Seistä pönötettiin siinä tumput suorina louhoksen parkkipaikalla ja mietittiin “mitäs nyt kuuluu tehdä”. No aikaa oli onneksi tunti joten lähdettiin käymään katsomassa louhosta hieman eri perspektiivistä eli kallion päältä. Ja voi video- sinne ei menty ihan helpolla, taaskaan. Lunta oli reilusti puoleen sääreen ja lopun ylämäki oli alustaltaan edelleen jäässä ja sen päällä lepäsi petollinen, irtonainen höttölumi joka tukki sekunnissa nastat kengistä ja se jo suorastaan kutsui tapaturmaa, joten kallion päällys oli juu -nou tänkjuu. Lähdimme palaamaan takaisin parkkipaikalle miettimään.
Kun luistelimme/ laskeuduimme alas kalliolta, sytytimme otsavalot joiden valossa näkyi sepelikasan huipulle vievä luiska. Hmm. Kumpikin tuijotti hypnoosissa uutta, korkeaa sepelikasaa ja sen päälle kulkevaa luiskaa joka katosi pimeyteen. Normaali soppari louhoksilla liikuttaessa on se, ettei sepelikasoihin saa kiivetä, niissä on valtava sortumariski, mutta tämä uusi kasa oli aivan tasalakinen,-koska se on juuri tehty ja tarkoitus olisi ajaa huipulle lisää sepeliä. Nyt kasan laelle saisi mennä, ihan luvallisesti. Katsahdettiin toisiimme kysyvästi ja lähdimme kävelemään luiskaa ylös. Kun pääsimme kasan laelle, jäi pelkäämäni puusto katsojan silmien tasalle eli kaiken järjen mukaan perspektiivi pysyy samana kuin kallion päältä kuvattaessa, ja zoomillinen optiikka Canonissa tällä kertaa oli paikoillaan. Tällä kertaa halajaisin nähdä yksityiskohtia ja saada laukaisun eri vaiheet talteen ilman kuvan tihtiä croppausta eli tiukkaa rajausta. Olen mönkinyt kaikki aiemmat pari rakettikuvaa (Sojuz I ja Falconit) laajakulmalla ja paria hyvää Sojuz otosta lukuunottamatta milloin lopputuloksena on ollut raketin sijaan liekehtivä lyhtypylväs tai epämääräinen utupulla puuston joukossa, asialle täytyisi nyt todella yrittää tehdä jotain.
Pystytin kasan huipulla jalustan ja säädin tarkennuksen kohdilleen. Kohta mentäisiin ja lujaa, raketti liikkuu todella ripeää tahtia. Kello tuli 23, idän yötaivas oli tyhjä tähtiä lukuun ottamatta. Minuuttia yli hermostus nousi. Onko sattunut viivästys? Kahta minuuttia yli teki mieli kaivaa puhelin taskusta ja kysyin Rikulta, tähystäisikö hän kotvan aikaa horisonttia silmä terävänä, jos tarkastaisin netistä pari juttua. Ja siinä lauseen lopussa “a”n kohdalla mies hihkaisi “Siellä se on”. Täh? Missä?
Nostin katseeni, sujautin kännykän miehelle ”yrittäisitkö ottaa pari kuvaa”? ja syöksyin järkkärille. Siellä raketti kirkastui kirkastumistaan puurajan yläpuolella! Jestakset! Ei muuta kuin kuvaamaan.
Oli se taas kyllä niin omituinen näky, vaikka tämä rakettilaukaisu oli itselle jo neljäs koettu lajiaan niin hiljaiseksi veti. Raketti ei ole näkynä ihan tästä maailmasta, ei ainakaan siitä, missä me olemme tottuneet taapertamaan ja se laittaa aina miettimään kaikenmoista. Jotain irtosi raketista lennon alussa (polttomoottorit ilmeisesti) ja irronneet objektit näkyivät kuvassa vierekkäisinä viivoina. Ihan lennon loppuvaiheessa raketti kirkastui ihan käsittämättömästi ja sitten se hävisi kaukaisuuteen. Lopulta taivaalla hehkuivat enää laukaisusta kertovat pilvet sinistä, mystisen syvää valoaan. Olipahan taas kokemus. Ja samalla saapuivat tavalliset pilvet-siis mikä ajoitus tällä kertaa!
Tuli vaihdeltua pari yläfemmaa ja ehkä vähän hihkaistuakin- rakettilaukaisu ja ilves vielä kaiken päälle, mahtavan palkitseva reissu. Ja täytyy sanoa, että on tuolla Rikulla kyllä nopeat hoksottimet.
Jälkikäteen muuten tunsin itteni oikein vimpan päälle ammattimaiseksi- kameran kello oli jäänyt päivittämättä kesäaikaan….Nooh, nämä ovat näitä, ja nyt se on päivitetty! Ja mitä tulee ilvekseen, en ole koskaan aiemmin nähnyt isoa kissaa näin hyvin, se on kyllä uskomattoman kaunis (ja mielettömän pitkärunkoinen!) otus.
ps. kiitokset jälleen Matiakselle rakettiin liittyvien faktojen tarkasteluista!
-Pike
Yksi kommentti “Sojuz- ilmestys yötaivaalla”
Vastaa
Värikästä menoa
Tätä kirjoittaessa tuntuu uskomattomalta, että kovin revontuli show sitten kuuteen vuoteen tuli koettua vain hetki sitten eli 23.-24.3.2023. Samalle illalle sattui vielä rakettilaukaisu-jota tosin oli odotettu jo muutama viikko. Rakettilaukaisu revontuli tutkimusta varten lähti Ruotsin Kiirunasta Euroopan avaruusjärjestön avaruuskeskuksesta ja raketista levitettiin tutkimuksia varten bariumia, joka näkyi yötaivaalla sinisenä pilvenä. Pitihän tuota tapahtumaa yrittää vähän kytistellä yhdessä aviomieheni Rikun kanssa. Kovanluokan revontulinäytelmät ovat meidän perheen yhteistä aikaa, molemmat kun tykkäämme luonnonilmiöistä kuin hullu puurosta. Nyt olisi extrana tyrkyllä vielä rakettilaukaisun bariumpilvet.
Iltapäivällä sitten alkoivat revontuli ennusteet näyttämään sille, että illaksi olisi todella odotettavissa katseltavaa. Olen sen verran taikauskoinen, että pakkasin kaiken ihan viime tingassa, varttia ennen lähtöä etteivät vaan pilvet kuule kuvauslaukun vetoketjun ääntä. Tästä tuli silti jälleen karsea jännitysnäytelmä sään suhteen.
Jäimme tähyilemään Rikun kanssa Laitilan Laustin peltoaukeille tienoota ja luoteesta pohjoiseen (juurikin rakettilaukaisun puolella!!) oli pilviä sekä pellolla kauempana hyvin tiukka, nouseva sumu sekä pienen uimastadionin verran vettä. Mietimme hetken, mitä nyt kuuluu tehdä, kokemuksesta kumpikin tiesi, että sumu nousee 100% varmasti ja näkyvyys menetettäisiin pariksi tunniksi. Liikkuminen vetelällä pellolla ei myöskään saanut kannatusta. Fakta oli kuitenkin, että rakettilaukaisuun mennessä pilvet eivät ehkä Laitilasta kaikkoisi ja nyt pitää yrittää pelastaa mitä pelastettavissa on eli tähdätä pyydystämään kuviin mahdollinen bariumpilvi sekä revontulet. Ne nähdäksemme pitäisi päästä muuta maastoa korkeammalle. Asetimme mietintämyssyt päähän ja tovin fundeeraaminen tuotti tutun paikan. On olemassa yksi alue, joka pysyttelee viimeiseen asti sumun yläpuolella; se on eräs louhos. Louhos on aktiivinen ja se on tällä hetkellä täynnä murskaimia, sepelikasoja ja työkoneita eli ahdasta tulisi olemaan. Muuta paikkaa ei tähän hätään löytyisi, joten lähdimme matkaan kohti Pyhärantaa.
Yllättäin ajomatkalla alkoi taivas avautumaan ja matkalla näin sivuikkunasta rakettilaukaisun (siis näytti, kuin taivaalle olisi syttynyt uusia tähtiä vieri viereen) ja siitä seurasi, että piti ottaa loppukiri. Pääsimme kuvauspaikkaan perille, nopea vilkaisu taivaalle kertoi aktiivisen revontulikaaren ilmaantuneen näkyville. Kamerareppu selkään, jalusta käteen ja menoksi. Pingoimme tietä pitkin kohti kallion lakea. Tiellä joka nousi jyrkästi kallioille oli loskaa ja lunta nilkkoihin asti ja alusta jäätä joten eteneminen oli luvalla sanoen raskasta ja välillä jalat sutivat nastoista huolimatta tyhjää, sai todella olla varovainen liikkeissään. Yllättävän vähän hengästyneinä pääsimme kallion laelle (jes, kuntokuuri on purrut) ja sitten alkoikin sellainen tykitys taivaalla ettei “mithän järkheä” kuten savolainen ystäväni asian myöhemmin ilmaisi! Ja siellä näkyi kuvissa horisontissa sininen bariumpilvi poistuvien pilven riekaleiden ja revontulien joukossa, voihan autuutta! Bariumin sininen pilvi viipyili jonkin aikaa taivaalla ja tuuletin villisti onnistumista. Jes!
Kuvauspaikan valinta osoittautui myöhemmin oikeaksi, tosin pilviltä ei ihan vältytty tälläkään kertaa, vaan niitä velloi etenkin pohjoisen puolella taivasta. Vähän pelkäsin, että louhos kaikkine koneineen ja sorakasoineen käy ahtaaksi sommitella, mutta toisin kävi. G4 luokan (eli todella voimakas ja laajalti etelässä näkynyt) räjäyttävä revontulinäytelmä sopi alueelle ihan hyvin. Itseasiassa oli mukavaa ja vähän haastavaa, että sommiteltavaa löytyi kuviin.
Ihan alkuillalla idän puolelle ilmaantui revontulivyöhön “pullistuma” joka povasi dyynejä. Ja siellähän dyynit sitten lopulta olivatkin, näkyivät vain pienen hetken oudosti vekille taittuneina kuvissa lännen puolella kaaren yläreunassa, joka sijaitsi tuolloin jo todella korkealla.
Näissä revontulissa oli paljon punaista ihan paljaalle silmälle, ne olivat järisyttävän voimakkaat ja haravoin taivasta kameralla välillä erikoisuuksien kuten Sar-kaaren, Ragdan tai Steven näkymisen toivossa. Lännen puolella levittäytyi uskomattoman komeat, korkeat revontulipilarit jotka olivat punaisia, Venus planeetta loisti alhaalla horisontin tietämissä kilpaa laskevan Kuun sirpin kanssa ja allamme lepäsi hiljainen louhinta-alue kaikessa jylhyydessään.
Lopulta alkoi meno taivaalla näyttämään sille, että pitää alkaa kuvata kohti etelää joten etualan muuttamiseksi edessä oli paikan vaihto. Normaalia kautta kallioiden päältä ei enää pääsisi kulkemaan louhokselta toiselle, räjäytys oli muokannut maaston uusiksi. Lähdimme siis kävellen pienen metsän kautta kiertämään naapurialueelle. Se ei ollutkaan ihan helppo nakki pimeässä ja siinä kävellessä vieressämme pensaikko rytisi, ilmeisesti havahdytimme hirven liikenteeseen. Ei auttanut kuin pitää itsekin meteliä joka oli todella helppoa, koska maasto oli täynnä risuja ja oksia, jotka paukkuivat jalkojen alla ja joka toisella askeleella pito tuntui katoavan. Vettä oli liikenteessä, lähellä oleva suo oli tullut yli äyräidensä. Pehmennyt jää antoi periksi kengän alla ja sai edetä rivakasti, ettei vajonnut syvälle hetteikköön.
Kiersimme koko vastikään räjäytetyn louhoksen pimeässä- en suosittele kenellekään vastaavaa operaatiota, oli todella vaikea liikkua. Tuttuakin tutumpi alue on muuttunut ihan älyttömästi. Pitäisi aina käydä etukäteen tutustumassa maastoon päiväsaikaan, mutta murskaukset ovat käynnissä joten pölyn ja metelin takia en ole käynyt eikä noita ulkoilu säitäkään pahemmin ole ollut. Ainut miinus alueella oli edelleen Rauman valosaaste josta tulee purnattua joka kerta vaikkei asiaan voi mitenkään Maija Meikäläinen vaikuttaa.
Omituisia sykkiviä vaaka-asennossa esiintyviä pilareita ja revontulivyön “paloja” esiintyi etenkin kaakon puolella ja ne olivat vaikeita kuvata ja ilmaantuivat taivaalle lähestulkoon miten sattuu, mitään yhteistä nimittäjää ei niille kehveleille löytynyt. Jossain kohdassa taivasta sykkivät ”palaset” ilmaantuivat vaivihkaa takaisin sammuakseen uudestaan ja ilmaantuakseen taas silmänräpäyksessä jossain muualla. Riku niihin kiinnitti enemmänkin huomiota, itse kuvasin samaan aikaan erikoisia pinkkejä pilareita lännen suunnilla.
Yö oli äänimaailmaltaan täyteläinen, välillä kuvatessa suden ulvonta leikkasi ilmaa ja joutsenet pitivät lähijärvellä meteliä. Tuntui, että luontokin heräsi seuraamaan revontulia. Fiilikset olivat meillä korkealla ja osoittelimme kilvan taivaalle riemusta kiljahdellen,-kuin lapset konsanaan, samalla kun reposia syttyi sinne ja tänne taivaankannella. Riku rakastui revontulikoronaan, joka otti keskitaivaan suvereenisti haltuun illan aikana useampaan otteeseen. Alkuillan korona oli punainen, loput näkyneet viher-puna voittoisia. Itse tykkäsin erikoisesta nauhamaisesta revontulesta ja jäin miettimään, miten paljon taivaankannen halki kulkenut punertava nauha vaikuttaa revontulikoronan väreihin vai vaikuttaako? Tämän illan nauhamaisessa ilmestyksessä oli kahta eri punaista, Sar-kaaren punaista sekä lilaa, joka liitetään ennemmin Steveen. Kumpi harvinaisuuksista on ollut taivaalla vai onko tässä käynyt taas niin, että SAR-kaari on vaihtunut lennossa Steveksi kuten vuonna 2017 pääsi käymään? Vai oliko taivaalla yhtäaikaa kumpikin muoto? Punertavan kaaren kanssa esiintyi myös vihreitä protonirevontulia eli sykkiviä läiskiä. Silmälle tämän öinen kaari näkyi vaihtelevasti vaaleana nauhana, joka ”hukkui” muihin revontuliin. Muiden revontulien telmiessä ympäriinsä se pysyi paikoillaan kulkien taivaalla ylväästi nauhamaisena lännestä itään kuten Sar-kaaren kuuluukin. Tai sitten Steven. Jännittävää, mitä kaikkea uutta öisillä kuvausreissuilla voi tulla vastaan. Eiköhän tämänkertainen taivasvierailija selvinne jossain välissä.
Oli ihan hullua seurata, kun joka puolella kiemursi, sykki ja lepatti revontulia. Sumun lähdettyä kiipeämään kohti kuvauspaikkaa vaihdoimme voitokkaat yläfemmat, otimme vielä pari revontulikuvaa uuden perheenjäsenen eli Mitsubishin maasturin kanssa ja lopulta lähdimme kotimatkalle. Tämän iltainen oli aikamoinen neitsytmatka autolle, täytyy sanoa 🙂 Yöllä vielä kuvasin kotipihalla neljännen kerran pään yläpuolelle ilmaantunutta revontulikoronaa, ennen kuin sumu nielaisi lopullisesti näkyvyyden puoli kahden maissa yöllä.
Mahtava, upea, hullaannuttava, voimaannuttava ja vaikka mitä kaikkea- kokemus! Tämän illan näkemisillä paikkasi monta pilvistä yötä ja mikä mahtavinta, saimme jakaa tämän kaiken väri-iloittelun yhdessä.
Jälkikäteen editoitua 30.3.2023
Tein Taivaanvahtiin havainnon koskien tätä revontuli-iltaa. Selvisi, että taivaalla meno on näyttänyt omituiselle ehkä sen vuoksi, että Sar-kaari on vaihtunut Steveksi kesken kaiken näytelmän. Vastaava on tapahtunut aiemminkin mm. vuonna 2017. Ei sitä näköjään koskaan tiedä, mitä taivaalla näkyy kun tämän luokan revontulinäytelmä on valloillaan 🙂 Lisäsin aivan jutun loppuun myös kuvan Sar-kaaresta. Mikäli joltakulta löytyy kuvia ko.illalta, laitelkaahan ne Taivaanvahtiin tutkijoiden iloksi. Revontulitutkimus kaipaa vertailukuvia etenkin tältä yöltä ja lisäämällä kuvasi Taivaanvahtiin autat tutkijoita.
Toivotaan kirkkaita taivaita loppukaudelle ennen kesää!
-Pike
Vastaa
Luontomutsin diskoteekki
Tämä oli jälleen ilta, kun olisi pitänyt omistaa kuusi kättä ja viisi kameraa taltioidakseen kaiken. Siis vähintään. Eli lue: kiirutta piti, sano.
Aviomieheni Riku missasi 26.pvä olleet komeat tulet ja suorastaan puhkui revanssia tulevan illan suhteen, ymmärrettävää kyllä. Tulossa saattoi olla jopa G2 -luokan reposnäytelmää jo toisena iltana peräkkäin. Meillä laittauduttiin lupaavaan iltaan sen vaatimalla hartaudella. Keitin kaakaota ja glögin lopun mukaan, katsoin, että muistikortti on paikoillaan kamerassa ja kaikki tavarat pakattuna, myös lyhty, jota oli tarkoitus hyödyntää myöhemmin kuvissa fiiliksen mukaan. Aurinkotuulen arvot oli hirveät, nopeus moukaroi magneettikenttää yli 800km/s, tiheys oli kympissä ja bz tanakasti miinuksella. Odotettavissa olisi aika kovaa menoa jo toisena iltana peräkkäin, -ja samalla kasvavaa univelkaa muttei sen anneta haitata tahtia.
Ajoimme Laustille eli kytispellolle täynnä taistelutahtoa, nyt kytättäisiin tulia urakalla. Meitä odotti jälleen aktivoituva kp4 korkeudella oleva repokaari ja tuli deja-vu tunne eilisillasta. Taas mentäisiin. Mitähän tänään olisi ohjelmassa? SAR, Steve, Dyynit, Ragda..? Ilmassa leijui suuren urheilujuhlan tuntu ja vatsanpohjaa nipisteli jännityksestä.
Kaari aktivoitui hitaammin kuin eilen illalla, mutta discovalo-reposia eli sykkiviä revontulia oli määrällisesti enemmän joka puolella kuin edellisen yön näytelmässä. Ja nämä todella sykkivät, siitä ei ollut epäselvyyttä. Vihreitä laikkuja vaaleanpunertavalla reunuksella syttyi ja sammui tänä yönä etenkin kaakon ja lounaan ilmansuunnilla. Samassa, kuin tilattuna taivaalle nousee korkea revontulikaari joka lähti kiipeämään kohti zeniittiä. Leuat loksuivat pellolla kilpaa ja tuli ”vahingossa” hihkuttua hereille koko Laustin kylä. Lähitaloista kaikuvista lasten ja aikuisten huudahduksista, naurusta ja kiljahduksista päätellen muutkin olivat löytäneet tiensä ulos. Saimme otettua myös pienperheen ”promokuvan” ja tällä kertaa reposten parissa. Ja sen lyhdyn, joka yleensä unohtuu autoon joka kerta!
Revontulikorona oli ihan infernaalisen kokoinen ja välkkyi majesteetillisesti eri väreissä päidemme yläpuolella. Wau, wau ja vielä kerran wau. Samassa lännen puolelle kaareen yritti pykätä dyynimuotoja, mutta se osio plassahti, boret eivät ehkä olleet suosiollisia dyynien syntymekanismin käynnistymistä ajatellen, joten diffuusissa alueessa oleva osa, johon dyynit yleensä muodostuvat jäi tällä kertaa tyhjäksi. Se ei haitannut tahtia, koska saimme tilalle näyttävää punaista väriä ja aivan uskomattoman nättejä sykkiviä revontulia ja lopussa vielä neljä kaarta rinnakkain taivaalle!
Jännintä illassa oli seurata toistamiseen (edellisenä yönä näkyi sama muoto) jonkinlaista diffuusia revontulta, josta muotoutui lopulta kaaren omainen härpäke ja joka kulki välillä itä-länsi halki taivaan kuin SAR-kaari konsanaan ollen vain vihreä. Vihreä, diffuusi kaari tunnetaan tällä hetkellä osan harrastajien parissa nimellä ”GDA” eli Green Diffuse Arc. Mikäs sen passelimpi ja kuvaavampi nimi! Itse kutsun sitä välillä nimellä ”se vihreä juttu”, pitäisi osata olla hieman spesifimpi, mutta rakkaalla revontulilapsella on monta nimeä.
Lykkäsin keskellä aktiivisinta näytelmää kännykkäni Rikulle saatesanoilla- ”siinä on yökuvaus-moodi asetuksena-anna palaa joka suuntaan, mää en enää kerkiä”. Aviomes teki työtä käskettyä ja kännykän muistikortti täyttyi ohitse viilettävistä repolaisista sekä myös allekirjoittaneesta, joka kohkasi pellolla kuvakulmien ja perspektiivien vallassa.
Kului reipas tunti sulkimien raksuessa kilvan ja reposten roihutessa pitkin taivasta-myös etelän suunnilla. Kameraa sai käännellä hurmiossa ja pyöriä jälleen ympyrää pellolla. Lopulta taivaalla oli jäljellä palautumisvaiheen hitaasti sykkiviä läiskiä ja uskomatonta, mutta totta- edelleen taivaanlaella zeniitissä oli myös revontulikorona, haaleana mutta oli kuitenkin. Bz meni plussalle ja me pakkasimme yläfemmoja heitellen tavarat ja lähdettiin käymään kotona keräämässä voimia kierros numero kakkosta varten.
Edellinen yö painoi allekirjoittaneella jaloissa, joten pieni tauko oli enemmän kuin tervetullut. Tauosta tuli ihan järkyttävän lyhyt,-alle 45 minuuttia. Ehdimme juomaan lasilliset vettä, hain samalla vielä yhden villapaidan päälleni ja sitten pitikin jo kiitää takaisin kytispaikalle kun bz kyykkäsi ja reposet uhkasivat aktivoitua tanssiin.
Huomasin kotipihalla autoa startatessa, että pahus, nälkähän nyt jäi, kun ei ehtinyt syömään. Tässä kohtaa ajatusta kuului hantin puolelta hetki rapinaa ja seuraavaksi auton kojelaudalle läjähti kuin tilauksesta pussillinen lihapullia! Katsoin hämmästyneenä aviomiestäni. Missä ihmeen vaiheessa se nuo sieppasi ja ennen kaikkea mistä? Vai onko meidän autossa nykyään kuudes ulottuvuus paikalliseen markettiin? (Kyllä ne lihapullat olivat kuulemma pötköttäneet jääkaapissa eilisestä saakka, olivat vain olleet visusti piilossa leikkeleiden takana hissukseen, -senkin ryökäleet, olisin edellisyönä kaivannut vatsantäytettä kotiutuessani) Niinpä napsin ajon aikana terveellisiä einespullia ja kas kummaa, jaksoi taas jatkaa kuvaamista. Pellolle päästyämme piti odottaa pieni hetki tulien leimahtamista, syödä vielä pari fölipullaa kunnes taivaalla taas mentiin.
Parhaimmillaan neljä revontulivyotä halkoi kuun valaisemaa Laustin peltoaukeaa. Näky oli taas ihan epätodellinen ollakseen etelästä. Revontulikorona kiipesi jälleen tanssimaan keskitaivaalla, me tanssimme pellolla ja kamera näki ihan epätavallisia värejä. Ehtoolla esiintyi pariinkin kertaan silmälle sinertävää revontulta. Ihmettelin, miksei se jää kuviin…no ei jää, näes kamera näes näki sen vaaleanpunaisena.
Upea ehtoo etelän mittakaavassa jälleen kerran. Edellisen yön G2 näytelmän kuvat teksteineen löytyvät Taivaantulien tytön blogista.
Taivastelemisiin!
-Pike
Vastaa
Helmiäisralli
27.1.2023 aamun sää näytti kirkkaalle ja päätin lähteä helmiäispilvi jahtiin,-kun ollaan päästy sillä saralla kerrankin vauhtiin, niin asetin kellon soimaan. Ohjelmanumerossa olisi pitkästä aikaa ”ikuinen aamun torkku helmiäisjahdissa”.
Herätyskello soi minulle kukonpieremän aikaan eli ennen kuutta. Edellisyön juoksentelut helmiäisten perässä Vehmaalla tuntui kropassa, mutta päätin ponnistaa ylös sängystä, helmiäispilviä on niin harvoin, samoin näin kirkkaita aamuja. Ja helmiäisiä saattaisi tulla nytkin, suurella todennäköisyydellä vielä. Yläilmakehässä oli otolliset pakkaslukemat,-82°C.
Laitoin kahvin valumaan, avasin Karhukameran apin ja keittiöstä idän suunnan ikkunan sälekaihtimet. Kahvia juodessa alkoi kamerassa punertamaan lupaavasti auringonnousun suunnalla. Hetken kuluttua taivaanranta hehkui livenäkin vaaleanpunaista helmiäisruskon valoa, joten ei muuta kuin mars matkaan, puin lämpimästi ylleni, pakkasin kimpsut ja kampsut ja kävelin naapuriin. Lopulta piti laittaa juoksuksi, taivaan värit syvenivät, aurinko nousi aika vauhtia ja ajattelemalleni kuvauspaikalle oli vielä matkaa. Kiitäessäni pellolla naputtelin hälyä ystävälleni ja toivoin, että Rauman päässä ollaan jo hereillä. Pingoin tutussa takakenossa pitkin naapurin peltoa kohti kuvauspaikkaa ja sitten vaan kamera laulamaan.
Taivas oli ihan älyttömän vaaleanpunainen ja tyypin 1 helmiäiset hohtivat tuttua, sinertävää valoa. Ja uskomatonta, mutta aamun torkku oli näitä vastaanottamassa tällä kertaa! Hihii!
Illalla helmiäisputki jatkui-pilvien takana kylläkin, eikä illasta käytännössä jäänyt mitään kerrottavaa jälkipolville. Säästin illalta dokumenttikuvan.
Seuraavana päivänä illansuussa 28.1.2023 vilkaisin ikkunasta ulos. Taivas oli lonkeron harmaa, niinpä menin takaisin tietokoneelle käsittelemään edellisen reissun kuvia. En yhtään tiedä mikä sai nousemaan kesken kaiken ylös, mutta onneksi nousin. Etiäinen kuljetti jalkani keittiöön ja kurkatessani ikkunasta näin horisontissa vilauksen infernaalisen kirkkaasta helmiäispilvestä joka sijaitsi lännessä. Koko taivaanranta kylpi pilviaukoissa loputtomissa sateenkaaren väreissä.
Kului sekunti seistessä tumput suorina ja hoomoilasena. Ei yhden tähden, huomasin ajattelevani- eihän tuollaisia olekaan. Tavallisten alapilvien tehdessä taivaalla tilaa värikkäitä ilmestyksiä näkyi aukkopaikoissa lisää! Nuohan ovat vesijääpilviä!
Sitten repesin toimintaan. Nyt on skandaalin paikka meillä etelässä! Missä on toppavaatteet, ota kamera, sieppaa jalusta ja nyt ulos! Seuraavaksi laukkasin kevyessä takakenossa pihalle ja kipitin tien yli lännen puolen naapuriin. Naputtelin matkalla viestiä aviomiehelle ja nettiin, nyt pitää saada ihmiset näkemään harvinainen ilmiö ja äkkiä.
Pystytettyäni kameran jalustoineen ei kulunut minuuttiakaan, kun kuulin juoksuaskeleet ja näin lähestyvällä hahmolla tutun takakenon, kun aviomies spurttasi lailla Vireenin paikan päälle. Alkaa mies muuten tulemaan vuosi vuodelta enemmän meikäläiseen, sujuvasti hänkin ryntäilee ympäriinsä, kun tulee ilmiöitä.
Lounaan puolen helmiäispilvi oli yhtä kirkas kuin kesän kirkkain valaisevien yöpilven näytelmä ja lisäksi helmiäisissä oli uskomattoman paljon muodollisesti samaa, ne sisälsivät laineita ja pyörteitä. Taivaalla oli myös värejä joita ei edes unelmoinut näkevänsä, kirkkaita pastelleja laidasta laitaan, vihreää, sinistä, vaaleanpunaista, punaista ja bonuksena joka puolelle levittäytyi hopeanvärinen hohde ja taivaalta siroontui ympäristöön ruusunpunaista valoa. Tämän illan valaistus oli kuin toisesta maailmasta ja olo oli kuvatessa ihan epätodellinen.
Ja eikä tässä ollut kaikki tällä erää, vaan reilua tuntia myöhemmin sain ikuistaa vielä helmiäiset Kuun valossa. Harvinaista potenssiin kymmenen vai oliko peräti vähän enemmän?
Illan havissää oli hieman vastaan- tuuli oli lievästi sanoen karsea, mutta ennen saunaa päätin ottaa riskin ja käydä katsomassa, olisiko Kuulla helmiäispilviä. Heti ulos päästessäni näin Kuun suunnalla oli punertavaa pilveä, joka ei liikkunut minnekään. Silmälle oli näkyvissä pastellinsävyisiä pilviä, jotka olivat tuttuja illalta. Tarkastin lähimmät all-sky kamerat ja kaikissa oli vastassa sama näky. Voisiko taivaalla näkyvä tavara olla edelleen helmiäispilveä, mutta auringon sijasta Kuun valaisemina?
Samassa tuulenpuuska pohjoisesta ravisteli mäkeä ja kaikkea sen päällä mukaanlukien kuvaaja, niinpä suojauduin puhurilta viljasiilon taakse. Maiseman tarjoama perspektiivi ei ole järin räjäyttävä, mutta ainakin tämä viritelmä antoi aikaa tarkkailla ilmiötä ja kuvata sitä ilman välitöntä jäätymiskuolemaa. Tarkentaminen oli vaikeaa ja sormet jäätyivät sekunnissa ilman hanskoja. Sinnittelin reilun vartin ja sitten syöksyin saunaan sulamaan.
Seuraavana päivänä kirjasin havaintoni Taivaanvahdin palveluun, jossa se vahvistettiin. Uskomatonta, mutta totta, siinä se sitten lepäsi-uusi havis ”helmiäispilvet kuun valossa”. Voi autuutta ja onnea!
Voikaa hyvin ja kirkkaita taivaita!
ps. henkilökohtaisessa blogissani Taivaantulien Tytön sivustolla on lisää helmiäis-aiheesta!
-Pike
Vastaa
Ilta Vehmaalla
Eipä olisi etukäteen uskonut, miten vaiherikas ja ennenkaikkea ilmiörikas seuraava vuorokausi tulisi olemaan, jo illasta muodostui ihan hullu. Ensin tulivat helmiäiset. Sitten tuli lisää helmiäisiä. Linnunrataa pääsi kuvaamaan helmiäisillä ja ilman. Seuraavaksi vihreä utupulla eli komeetta. Sen perään ilmahehku, rauhalliset repolaiset ja se uskomaton Kuun sirppi. Ja seuraavana päivänä sama helmiäisralli alusta uudelleen. Tästä tuli ihan pahuksen hieno kokemus rypäs, sisältäen onnistumisen iloa! Lähdetäämpä katsomaan miltä tämän illan kattaus näytti.
Alun suunnitelmissa oli käydä yhdessä aviomiehen Rikun kanssa yöllä Uhlun louhoksella kuvaamassa maisematähtikuvia ja koppaamassa vihreää komeettaa nimeltä ZTF. Uhlussa on valosaastetta vähemmän komeetan suunnassa kuin Laitilassa ja aviomies navigoi tähtitaivaalla paljon paremmin kuin allekirjoittanut, joten toiveita pienestä kuvallisesta onnistumisestakin olisi. Sain vierailuluvan louhokselle päivällä ja sen jälkeen aloitin ihan fiiliksissä pakkaamisen, tavaraa piti ottaa mukaan jonkin verran. Haalin kokoon kiikarit, kameran, jalustan, vaatteita, kenkiä ja voileipiä matkaan. Eväsleipien leivänpäällys oli määrä noutaa vauhdissa Vehmaalta, suoraan tilalta.
Vilkaisin tavaroita pakatessa keittiön ikkunasta ulos ja rupesin miettimään, että ei himputti, mahtaako auringonlaskun aikaan tulla helmiäisiä. Etelän ja lännen puolella taivasta pilvet suorastaan hehkuivat ylimaallista, sinertävää valoa. Tilanne jäi mietityttämään, niinpä päätin käydä katsomassa tilanteen kävellen, sillä välin Riku jatkoi pakkaamista ja eväiden tekoa.
Ihmettelin kävellessä ruskeaa aluetta taivaalla sekä vastapuolen taivaan värejä ja syvää maan varjon kontrastia. Pelkäsimme ensin ruskean alueen olevan alapilveä tai sumua, mutta ilmeisesti se sittenkin liittyi helmiäisiin jollain tavalla. (siis että se olisi ollut eräänlainen helmiäispilvi?) Harmittavasti en huomannut / tajunnut sitä tällä kertaa taltioida. (Onneksi tilaisuus paikkoon tuli muutama viikko myöhemmin) Tarkkailin taivasta muutaman kuvan ajan, jonka jälkeen lähdin jatkamaan pakkaamista.
Juuri ennen lähtöä näytti, että taivas niin sanotusti lyö tulta ja helmiäisruskoa pukkaa isolla kädellä. Otin kahvin mukaan-kuinkas muutenkaan, huikkasin miehelle käyväni ottamassa pari kännykkä kuvaa ja syöksähdin takaisin naapuriin. Ihmettelin kävellessä, että minkä ihmeen vuoksi jalkaterissä tuntuu vähän kylmälle eikä pitokaan oikein riitä. Katsoin jalkoihini ja repesin nauruun. Hyvä minä! Olin lähtenyt matkaan pelkissä crocseissa! Tuli hetkellisesti sellainen “been there, done that-fiilis”, mutta sillä erotuksella, että tällä kertaa crocsit olivat onneksi oikein päin jaloissa toisin kuin vuonna 2017 kun pinkaisin repokytikseen naapuripellolle…no se oli pikalähtö silloinkin!
Taivas oli sanalla sanoen uskomaton. Kuun sirppi, Jupiter ja helmiäisrusko sekä tyypin I-helmiäispilvet tallentuivat nätisti kännykällä ja crocseissa. Tietenkin järkkärillä olisi tehnyt paremman tilin, mutta se oli pakattuna alimmaisena autossa. Niinpä otin kännykällä muutaman dokumenttikuvan talteen ja liukastelin niiden jälkeen takaisin kotiin, seuraavaksi olisi lähtö Vehmaalle.
Hypättyäni kuskin puolelle huomasin, että helmiäiset hehkuivat taivaalla edelleen. Siitä syntyi idea ja ajatuksena oli yrittää ehtiä Uhluun siten, että helmiäisruskoa näkyisi vielä taivaanrannassa. Ajomatkalla sitten näin ne matalalla. Uudenkaupungin tieltä oli pienen hetken näkyvyys suoraan koilliseen,- siellä niitä oli, tyypin II – helmiäisiä vihdoinkin, monen vuoden tauon jälkeen vesijäätä, väreistä ei voinut erehtyä. Toivottavasti joku saisi nuo vesselit kuviin!
Uskomatonta mutta totta, toiveeni kuultiin ja kun pääsimme perille, helmiäisten tuottama pinkki rusko näkyi yhä vaaleanpunaisena kajastuksena horisontissa ja kuvissa toistui kauniisti linnunrata, helmiäisrusko sekä matalalla pohjoisen puolella alkava ilmahehku. Tosin tuohon aikaan ilmahehku ei vielä näkynyt silmälle. Kuvailimme hetken louhoksen eteläpuolella, jonka jälkeen ajoimme pääportille ja oli kahvitauon aika. Kahvin kanssa oli pikapikaa Vehmaalta suoraan tuottajalta noudettua makoisaa savupalvikinkkua ja leipää, on hurjan hyvä yhdistelmä kytisreissulla!
Tauon jälkeen Riku avasi tähtikartan ja minä vaihdoin toisen linssin kameraan- koitti komeetta jahdin aika. Miehen navigoidessa kiikareiden tukemana tähtitaivaalla säädin kameran asetuksia. Lievä yllätys oli, että vihreä utupulla löytyi tosi kivuitta. Kuuntelin kameraa suunnatessa hyviä ohjeita “vasemmalle, ei noin paljoa, vähän takaisin, nyt hiukan ylös, otaha kuva” ja tadaa-siinä se lepäsi, vihreä utupulla eli komeetta. Yes! Huikeaa tiimityötä! Vehmaalla komeetta näkyi paljaalle silmälle, hennosti tosin. Onneksi teimme bongaukset tässä järjestyksessä, nimittäin alas louhokseen kävellessä taivaalle levittäytyi ihan kohtalaisen kattava ilmahehku ja perään pohjoisen taivaalle punnersi matala revontulikaari. Ohoh.
Alkuun emme olleet varmoja, mikä on homman nimi. Reposkaari sijaitsi matalalla, mutta ilma tosiaan näytti hehkuvan kaaren yläpuolella sekä taivaalle ja kameran takanäytölle piirtyi aaltomaista kamaa. Nyt pitäisi saada näkyvyyttä ympäristöön ja otettua pari kuvaa, eli pitäisi päästä ylemmäksi, joten kiipesimme jyrkkää ja rikkinäistä tietä jätekivikasoille, jotka ovat n.60 m korkeudella. Kivikasan päällystä oli pieneksi pettymykseksi metsittynyt melkein umpeen edellisen käyntimme jälkeen, eikä oikein kelvollista näkyvyyttä pohjoiseen enää ollut, mutta revontulikaari ja ilmahehku tallentuivat nätisti, kun ei piittaa etualan tuulessa huojuvista puskista. Ylhäällä tuuli hyvin kylmästi, joten muutaman kuvan jälkeen oli aika hipsiä kasalta alas. Jäimme vielä alas louhokseen ottamaan kuvan Rikusta ja ilmahehkusta. Oli kyllä uskomattoman tapahtumarikas viisi tuntia, voihan pojat. Lopulta tähdet hävisivät kun pilvet saapuivat, tuuli yltyi merellisen purevaksi ja oli aika lähteä ajamaan kotiin tyytyväisenä.
Kotona bongasin vielä komeettaa, meillä oli hetken näkyvyyttä yöllä kotiin palatessa. Tässä kohtaa ei auttanut kuin todeta, että Vehmaalla komeetta näkyi paljon paremmin silmälle, eli valosaasteen määrällä havispaikassa on komeettaa bongattaessa todellakin väliä ja ilman kiikareita sen löytäminen on melko mahdoton tehtävä, vaikka lehdistö väittäisi mitä.
Mikä ihme siinä muuten on, että ensin ei tapahdu ilmiöiden puolella pitkiin aikoihin mitään ja keli on pitkän aikaa ihan hirveä ja sitten kun alkaa tapahtumaan ja jotain näkyy, mennään aina pari vuorokautta ihan täysillä? Tämän iltainen reissu nimittäin käynnisti sellaisen havaintoryppään teon joka vain jatkui, että heikkoa teki. En edes jaksanut monta viikkoa kestänyttä pilvisyyttäkään kirota, nyt tuli balsamia haavoille!
Palataan seuraavassa blogissa takaisin taivasalle ja tätä iltaa seuranneeseen mielettömään putkeen helmiäisiä.
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Olipa hauskasti kerrottu tarina:)