Operaatio SolarMax
Kun kuulin Emma Bruusilta ensimmäistä kertaa maininnan tulevasta revontulioperaatiosta, henkäisin syvään kesken Zoomissa pitämämme palaverin. Kesken kaiken puskista tullut Emman pudottama uutinen sai silmäni pyöristymään ja sain soperrettua ilmoille “voi hyvä tavaton, miten hienon blogin tästä saisi”. Hommassa oli enää muutama “mutta” eli mahdollisen operaation toteutumisen ajankohta näytti meille huhtikuun alkua, jolloin yöt alkavat pikkuhiljaa valostua ja kaiken lisäksi Artjärven revontulimiitti allekirjoittaneen pitämine luentoineen osuisi käsillä olevan operaation loppuvaiheille, eli tiedossa olisi hyvin raskas viikko. Jäin käsi poskella haaveilemaan, että projekti toteutuisi ja havahduin lopulta Matias Takalan rykäisyyn, ja siihen tosiasiaan, että palaveri muuten on edelleen kesken… Niin mistä olimmekaan puhumassa?
Kun SolarMax operaatio lopulta toteutui, oli kaikki ihanaa pyörremyrskyä ja hässäkkää ja aikaa deadlineen eli raketin laukaisuun vain muutama vuorokausi. Ensimmäiseksi ilmoittauduin mukaan oman revontuliryhmäni eli Etelä-Suomen revontuli- ja ilmiökyttääjien kanssa. Seuraavaksi piti hoitaa asiaan liittyvänä viittä virkaa ja kuutta hommaa ja yrittää sisäistää pitkähkö tehtävälista. Sen jälkeen hoidin ryhmään tiedoituksen ja toimintaohjeistuksen aiheesta. Kaiken tämän jälkeen löin kameran akut laturiin, lämmityspannan virtapankin niiden kylkeen ja ristin sormeni erittäin tiukasti.
Tähdet ja avaruus -lehti uutisoi varsin komeasti aiheesta ”Tällä viikolla suomalaisilla on harvinainen mahdollisuus edistää tiedettä yhteistyössä SpaceX:n avaruuslennon kanssa. Onnistutko kuvaamaan revontulia juuri silloin, kun ne kuvataan avaruudesta? Raketti on nyt paikallaan ja Fram2:n lennolle osallistuvat ovat jo käyneet läpi harjoituksen Nasan Kennedyn avaruuskeskuksessa”, kertoi lehdelle Katie Herlingshaw, joka työskentelee Huippuvuorten yliopistossa ollen siis yksi operaation kantavia voimia.”Fram 2 -lennon on tarkoitus nousta avaruuteen tulevana yönä. Kyseessä on historiallisesti ensimmäinen miehitetty avaruuslento, joka kulkee Maan napa-alueiden ylitse. Yksi matkalle osallistuvista on norjalainen elokuvaohjaaja Jannicke Mikkelsen. Hänen tehtävänään on kuvata revontulimuotoja avaruudesta käsin. Mikkelsen kuvaa revontulia lennolla käytettävän Dragon 2 -aluksen ikkunasta, 425-450 kilometrin korkeudesta”.
1.4.2025 kerroin f-book-julkaisussani seuraavaa. Nyt se on tapahtunut! Viime yönä laukaistiin Yhdysvalloista miehitetty raketti eli Fram 2 kiertämään maata, jossa on mukana revontulikuvaaja joka havainnoi ja kuvaa revontulia seuraavan kolmen vuorokauden ajan avaruudesta käsin. Tämä ei ole aprillia, vaikka siltä kuulostaa. Tiedossa on nyt todella jännittävä aikaa.
Meitä oli Solar Maxin taustajoukoissa mukana hirmuinen lössi ympäri maailman, tämä oli siis suurin revontulijahti koskaan. Olin myös mukana hieman vähemmän porukkaa käsittävässä what’s app -ketjussa joka oli nimeltään Solar Max ground support eli vapaa suomennos Solar Max maatuki. Meillä what’s appin ketjussa operoiville revontulikyttääjille tuli aika paljon aihetta käsittelevää luettavaa ja sisäistettävää operaatiota koskien. Hakusessa tutkijoilla oli harvinaisempia revontulia, jatkuvaa emissiota jne, mutta tutkijoita (ja myös meitä muita!) kiinnosti, miten reposet näkyvät avaruudesta käsin.
Ennen kyttäysoperaatiota oli tiedossa paljon puuhaa. Saamamme ohjeistus , joka oli sujuvasti lontooksi, piti sisäistää nopeasti, kääntää kaikki suomeksi, samalla mainostaa tapahtumaa uudestaan omissa revontuliryhmissämme, neuvoa ihmisiä miten mahdollinen havainto tehdään Taivaanvahtiin ja yrittää pysyä itse kartalla siitä milloin Fram 2 ylittää Suomen eli koska pitää olla kameran kanssa kentällä. Revontulien näkymisestä kertovissa raportoinneissa käytimme koodeja, joissa piti havainnoida kentältä nähdyn revontulen muoto, ilmoittaa maa sekä kellonaika utc-ajassa. Onneksi Fram 2 -seurantaan Solar Maxin maatuki sai oman apin, joka näytti reaaliajassa aluksen liikkeet ympäri maapallon. Yöllä, kun raketti miehistöineen laukaistiin matkaan meillä ei valitettavasti ollut mahdollisuuksia seurata hommaa livenä, mutta aamulla heti herättyämme aukaisimme Rikun kanssan kaikki mahdolliset viestiketjut ja saimme kuulla, että laukaisu oli onnistunut. Oli aika tuulettaa ensimmäistä onnistumista, mutta nyt työmaa vasta alkoi. Onneksi laukaisun sai katsoa myöhemmin Youtuben kautta. Hurjan näköistä hommaa. Sitten vaan lataamaan Fram 2:n liikkeitä näyttävää appia puhelimeen ja opettelemaan revontulihälytys-koodeja ulkoa.
Enää tarvittaisiin kirkasta säätä ja ne pääosan esittäjät revontuletkaan eivät olisi pahitteeksi. Jännitys saattoi virallisesti alkaa.
#solarmaxmission 1.-2.4.2025
Yö jännitti ihan hirveästi. Muutamat hassut kuvat eivät olleet häävi ensipanos kansainväliseen proggikseen, mutta sentään jotain. Sain harjoitella kädet täristen hälytyksen antamista eteenpäin ja ensimmäinen hälytys maatuki-ketjuun kuului ”diffuse aurora – Western Finland Laitila – 19.00 utc”. Koko yö oli pääosin varsin diffuusia touhua repolaisten ostalta, mutta punainen yläosa oli melkoisen pop. Muutamia revontulisäteitä lukuunottamatta yön tapahtumista ei jäänyt paljon käteen. Muuten taivaalla oli aika vaisu meininki. Noh, Kuu ja Seulaset tulivat onneksi kuviin ja olihan tuo repomössö ihan mukava yllätys. Saimme Rikun kanssa myös loistavan kenraaliharjoituksen.
#solarmaxmission 2.-3.4.2025
Yöksi oli luvattu vaihtelevaa pilvisyyttä ja revontuliarvot olivat yllättävän hyvät. Ajelimme Rikun kanssa passiin Isomäkeen Laitilaan tänä historiallisena yönä. Nyt pitäisi saada kuvata rauhassa ilman keskeytyksiä, joten Isomäki oli valintamme yön rientoihin. Sieltä aukenee myös hyvät näkyvyydet pohjoisen taivaalle. Koska Isomäen korkeus on meren pinnasta huimat 49 metriä, ei sumukaan kovin helposti torpedoi iltaa pilalle.
Alussa taivaalla oli hyvin tavallinen revontulikaari hyvin matalla horisontissa. Bz-arvon kyykätessä miinukselle lähti näytelmä käyntiin todella nopeasti eikä kestänyt montaakaan minuuttia, kun revontulikaaren yläosaan muotoutui näyttävä, punainen kaksivärinen yläosa. Säteet kävivät todella korkealla eli Otavassa asti. Tässä kohtaa raportoitiin maatuki-ketjussa Steve. Meillä oli kuitenkin pieneksi pettymykseksi pilviharsoa lännen sekä kaakon puolilla taivasta, joten jäimme iloitsemaan muiden havainnoista ja nuolemaan näppejämme, toistaiseksi.
Seuraavaksi idän puolelle taivasta ilmaantui oranssi, emittoitunut alue josta muotoutui nopeasti oranssi, säteinen revontuli jota seurasi kummallinen, leveä pilari tai säde joka oli harmahtavan pinkki. Jälkeenpäin selvisi, että oranssi tyyppi on ilmeisesti jatkuvan emission eräs muoto – eli juuri se, mitä haettiin! Jatkuva emissio onkin aika kehveli tunnistettava: siihen tarvittaisiin kuvien lisäksi spektrimittauksia eli jatkuvan emission oleskelu kuvissa tältäkin yöltä on toistaiseksi arvailua. Tosin, tieteen tekeminen on väliin arvailua, ennenkuin opimme tunnistamaan varmuudella minkä näköisenä tai värisenä jatkuva emissio yötaivaalla lopulta esiintyy. Mikäli näette revontulien joukossa jotain erikoisempaa väriä tai harmaita ”haamuja”, kannattaa Taivaanvahdin raportointilomakkeeseen ruksia sellainen vaihtoehto kuin ”tunnistamaton” tai/ja naputella tekstiosioon #jatkuvaemissio. Jatkuvaa emissiota tullaan tulevaisuudessa tutkimaan enemmän ja mitä enemmän vertailtavia havaintoja, sitä parempi tutkijoille.
Pääsin vihdoin antamaan hälytyksen ketjuun sopimallamme koodilla: ”active aurora – Laitila – Western Finland – 21.05 utc”. Kellonaika oli vaikea hahmottaa kiireessä, koska viesti piti antaa utc-ajassa eli piti nopeasti laskea vallitseva kellonaika uusiksi. Jälkikäteen ei kuulosta järin vaikealta, mutta kenttäolosuhteissa piti muistaa ja huomioida niin monta asiaa, että jo vähän heikotti ja sormetkin tuppasivat jäätymään ja kaiken lisäksi viesti piti lähettää matkaan englanniksi ja samaan aikaan piti luonnollisesti säätää kameraa, sommitella ja ottaa kuvia ja pitää silmällä sitä, koska Fram 2 ylittäisi eteläisen Suomen. Lisäksi ketjua piti muutenkin seurata hälytyksien osalta, etenkin muita suomalaisia havaitsijoita eli silmien piti olla yhtä aikaa ketjussa, apissa, taivaalla ja kameran säädöissä. Jopa lievän ad/hd:n omaaville kyttääjille tämä kaikki oli melkoisen vaikeaa. Myös kylmä ja pureva sää vaikeutti kännykän vilkuilua tai näppäilyä.
Seuraavaksi tuli taivaalle pilviä ja odotimme kynsiä syöden, avautuuko taivas. Avautuihan se. Tähän väliin arvot huononivat, kunnes taivaalle ilmaantui mallikelpoinen omegavyö jonka yhteyteen reilusti irti pääkaaresta popsahti Steve-kaaren näköinen heebo idän puolelle taivasta ja bz mönki miinukselle. Steve ei itsessään ole siis revontuli, vaan nauhamainen muoto, joka esiintyy revontulien yhteydessä ja kuuluu bongattaviin harvinaisuuksiin. Steven viereen ilmaantui todella korkea, hieman eriskummallisesti taipunut revontulisäde. Samaan aikaan pohjoisessa horisontissa kiemurteli selkeääkin selkämpi omega (Ω)- revontulivyö, joka on saanut nimensä kreikkalaisesta aakkosesta Ω eli oomegasta. Omegavyö on aamuyön revontulimuoto.
Steve oli kaksivärinen ja aika huikean hieno näky Kuun valaisemalla taivaalla. Korkea, vaalea säde pysytteli paikoillaan Steven kainalossa taivaalla useita minuutteja, kun muut revontulisäteet tanssivat pitkin kaaren yläosaa. Näistä kumpikin oli havaittavissa paljaalla silmällä. Seuraavaksi lännen puolelta taivasta kamera poimi tavallisen näköisen Steven. Silmä ei erottanut kuin hieman punaista ja lila väri näkyi vasta jälkeenpäin kuvia kehitettäessä.
Nauhamainen Steve oli näkyvissä melko hyvin paljaalle silmälle, mutta Kuu haittasi havainnointia. Steve oli siis lännen puolella taivasta hieman eri näköinen kuin idässä joka tosin voi selittyä sillä, että Kuun valaisema puoli taivaasta oli melko vaalea. Huomionarvoista oli se, että ennen Steveä taivaalle ilmaantui kaaren itä-ja länsipuolelle selkeästi pääkaaresta erilleen lilanpunertavat emittoituneet alueet. Kunnolla Steve näkyi lännen puolella vasta klo 1.37, kun Kuu laski alemmas. Steve hävisi, kun revontulinäytelmä eli alimyrsky starttasi. Huomasin, että Steven paikalle taivaalle jäi jälleen outoa, punalilaa ”hehkua”.
Tässä kohtaa avustajaporukkamme maatuki-ryhmä täyttyi viesteistä ja hälytyksistä. Kanadan ystäväni Donna Lach kirjoitteli varsin osuvasti ketjuun, että ”voisiko joku ystävällisesti sammuttaa teiltä tuon Kuun”. Jostain syystä yhdyin mielessäni tähän kainoon, nöyrään ja mahdottomaan pyyntöön. Ylipäänsä kunnia Steven kuvaamisesta kuuluu myös idän puolella Laitilaa olevalle tehtaalle nimeltään Vexve. Vexvellä on nimittäin julkivullaan järeät, siniset valot jotka heijastuvat korkealle idän puoleiselle yötaivaalle häiriten hennoimpien ilmiöiden kuvaamista, itseasiassa ilmiöt tuppaavat häviämään sillä ilmansuunnalla näkyvistä kokonaan valojen ollessa päällä. Muutama vuosi sitten olin yhteydessä ystäväni Juha Kylänpään kanssa tehtaan johtoon ja kirjelmän seurauksena alkoi sähköpostien vaihtaminen johtajan kanssa, jotka taas johtivat siihen, että tehtaan johto lupautui sammuttamaan siniset julkisivuvalot keskiyön jälkeen. Kaksivärinen Steve nimittäin näkyi parhaiten tänä yönä juuri idän taivaalla. Kiitokset tehtaan johdolle yhteistyöstä. Revontulikyttäily on parhaimmillaan aika laajaa joukkuepeliä.
Yö oli hieno kokemus ja Steve oli jälleen mykistävän kaunis, soihtumainen ilmestys Kuun valaisemalla taivaalla. Oli jotenkin käsittämättömän hienoa painaa laukaisijaa kamerasta miettien ”tämä saattaa olla myöhemmin tärkeä kuva revontulitutkimukselle”.
Kaikin puolin todella hyvä reissu ja hirveän hyvä yhdessä tekemisen meininki ja todella ikimuistettava kokemus.
3.-4.4.2025 #solarmaxmission
Kolmas yö putkeen revontulia ja silmäpussit alkoivat hipoa mallia Panda. Mietin, josko jättäisi illan reposaalistuksen muille, koska seuraavana päivänä pitäisi lähteä matkaan kohti revontulimiittiä ja Artjärveä. Ulkona puhalsi myrskylukemiin noussut tuuli 25 m/s olevine puuskineen, joka ei ole ihan ideaalein sää kolmoishermokipu-potilaan ulkoilua ajatellen. Maatuki-ketjumme hälytti kymmenen jälkeen illalla, ja näkyvissä olivat mitkäs muutkaan kuin dyynit.
Jo syntyi liikettä Laitilan suunnalla. Mietin kokonaista 1,5 sekuntia vallitsevia olosuhteita ja ilmoitin Emmalle ”menossa!” Tähän asti meillä oli ollut umpipilvistä, mutta ulos vilkaistessani myrsky oli hieman avannut pilvipeitettä. Päätin käydä kytiksellä. Joutuisin yöllä tinkimään paremmasta näkyvyydestä ja kuvaisin valosaasteessa, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Tuulta piti yrittää päästä karkuun ja entuudestaan tiesin erään pellon poskessa olevan tuulettoman kolon, mutta alue on melko valosaasteinen. Niinpä tein sen, mitä voin eli puin ylleni tuplamaskin kasvoja suojaamaan ja vedin päälleni paksuimman hupullisen talvitakkini. Sitten vain vedin henkeä syvään ulko-ovella ja kirmasin tuulisen pihan lävitse tavaroineni autolle.
Ajoin vanhaan revontulikytis paikkaani Sorolaan ja toden totta, taivaalla kölli dyynihylly. Dyynit olivat hankalat hahmottaa, koska pilvikuitua oli paljon, siis aivan liikaa. Hieman harmitti tässä kohtaa, olisi komeaa ollut päättää operaatio kunnolla näkyviin dyyneihin, mutta ei pilville tai vallitsevalle säälle mitään voi. Silti tuntui uskomattoman hienolle, että dyynit ilmaantuivat juuri operaation aikana. Ongelman muodosti myös tuuli, joka todella pelottavan navakka. Huolestuneena totesin myös Laitilan kaupungin valosaasteen noustua suuremmaksi mitä aiemmin. Osittain valosaasteen sironnan voi selittää hurjan matalalla olleen sumu/alapilvet, joista valosaaste heijastui lähes joka puolelle kriittisille alueille taivasta.
Siunasin mielessäni jalustassani alla olevia piikkejä, ne tulivat nyt todella tarpeeseen. Jalusta pitäisi tällä myrskyllä kaivaa maahan, josko sekään sitten riittäisi. Hivuttauduin peltoa pitkin kohti pensasaidassa olevaa aukkoa ja päästyäni siihen tuulen pahin ote irroitti, mutta edelleen ympärilläni myrskysi liikaa. Tuulenpuuskat löysivät tiensä välillä myös pensaikon suojiin. Jalustan sai kairata pensaassa olevaan koloon, ja silti kamerasta ei uskaltanut irroittaa otettaan hetkeksikään. Hälytykset maatuki-ketjuun jäivät vaisuiksi, koska puhelinta roplatessa piti irroittaa ote kamerasta ja pari kertaa otin kesken viestin kirjoituksen kopin kaatuvasta jalustasta ja kamerasta. Tuuli repi jalustan piikkeineen väkisin ylös maasta heti, kun silmä vältti. Ihan vastaavissa olosuhteissa en ole kuvannut koskaan, ilma oli todella haastava ja mietin, onko homma nyt aivan järkevää. Ehkä ei, mutta en osaa tälläisessä tilanteessa luovuttaa helpolla, vaan puskin eteenpäin väkisin. Joskus tiedettä joutuu tekemään huonoissa olosuhteissa ja ainakin voin ajatella tehneeni täysillä oman osani.
Dyynihylly joka tapauksessa oli kiistaton ja se kuvista näkyy, mutta huonosti itse dyynit, niinpä lisäsin blogin loppuun jälleen tuttuja selventäviä piirroksia. Allekirjoittaneen dyynisilmää on hiottu erilaisissa tunnistustehtävissä vuosikausia, joten löysin dyynien raidat kuvista melko helposti. Kytistelin tuulettomassa kolossani taivaalle eli kuvauspaikka sijaitsi virolaisten tuttujen revontulibongareiden pensasaidassa, taisi olla rhododendron peräti, joka oli parempi vaihtoehto huomattavasti kuin aikaisempi orapihlaja-aita. Tällä kertaa kaveribongaajia ei näkynyt, enkä kyllä ihmetellyt asiaa.
Valitettavasti tuuli vain yltyi yltymistään, niinpä kuvasaalis jäi vaisuksi ja mereltä rullasi lisää rättiä entisestään tukkeutuvalle taivaankannelle. Kuulle syntyi nätti, 22° rengas, josta otin myös muutaman kuvan. Viimeinen äänihavainto yöllä oli lähistöllä kaatuvan puun aiheuttama räsähdys ja tömähdys. Kotimatkalla näin tiellä rutosti oksia, joista osa melko paksuja ja ajaminen meni paikoin pujotteluksi. Kotiin päästyäni huokaisin syvään, olipas reissua taas kerrakseen. Noh, operaatio oli joka tapauksessa lähes onnistuneesti suoritettu 🙂 Maatuki-ketjussa oli hieno fiilis ja kauhea pälinä tämänkin illan. Ihmisillä oli hauskaa ja kuvia kertyi lukemattomia ympäri maailman. Ja tulipa vietettyä muutama tunti tehden havaintoja kirjaimellisesti ihan puskasta.
Oli sanoinkuvaamattoman hienoa päästä tähän kansainväliseen jengiin mukaan. Erityiskiitokset Katie Herlingshaw, Maxime Grandin, SpaceX ja #solarmaxmission-tiimi 🙂 Tämä kolme vuorokautta ei ehkä ollut näyttävintä settiä revontulien suhteen, mutta erikoisin ja hienoimmasta päästä kokemuksena. Toki Steven kuvaaminen on aina iloinen asia, ilmiö kun tuppaa olemaan meillä täällä etelässä melko harvinainen taivasvieras. Ja kyllä dyynit olivat mukava lisä taivaalla.
Operaatio onnistui yli odotusten, joten toivottavasti saan päivittää tänne jossain vaiheessa avaruudesta kuvattua materiaalia. Siihen asti mennään allekirjoittaneen kuvasaaliilla ja täytyy odottaa kärsivällisesti, että avaruudesta kuvattu materiaali pääsee ensin tutkijoiden käsiin asti. Ymmärrettävästi tähän asiaan liittyy pientä byrokratiaa, koska vastapuolen toimijat ovat melkoisen isoja nimiä 🙂
Solarmax-öiden kuvat on kuvattu Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstonen 15mm -laajiksella. Tarkempia asetuksia ripoteltu tekstin joukkoon sinne ja tänne. Syksyllä jatketaan revontulien parissa, nyt katse suuntautuu kesän ilmiöihin eli myrskyihin ja valaiseviin yöpilviin. Valaiseviin yöpilviin liittyen minulla on pieni pyyntö: muistakaa raportoida tänä kesänä näkemänne yöpilvet Taivaanvahtiin.
-Pike
Muutamia hyödyllisiä linkkejä revontuliopiskeluun syksyä ajatellen:
Revontulimuotoja kirja ladattava versio
Dyynipaperiin pääset tästä
Tähdet ja avaruus juttu Solar Max
Taivaanvahti havainnot SolarMax-öiltä
Harvinaiset revontulimuodot esiteltyinä täällä
Steve paperiin täältä
Kuvia Operaatio Solar Maxin ajalta:
Dyyniyön asetukset kamerassa ISO 640-1600, f3.5-2.4, 5-15s