Levottomat
Uusi Sigman linssi poltteli kameralaukussa. En ollut päässyt sitä testaamaan vasta kuin muutaman kerran ja kuuttomana yönä vain kerran. Tuolloin oli kosteutta ja alapilviä haitalle asti. Teki myös mieli päästä kuvaamaan oikeasti pimeään paikkaan ja meillä sellainen löytyy Pamprinniemestä, joka kapeana niemenä työntyy Uudenkaupungin edustalle muutaman kilometrin verran. Bortle näyttää valosaastekartoilla alueelle lukemaa 4, mutta sama nelonen on myös Varhokylässä sekä Siperiassa, joten sekään ei kerro kaikkea alueen pimeydestä. Varhokylässä ja Siperiassa on molemmissa se ongelma, että näihin aikoihin Linnunradan alaosa pötköttää Uudenkaupungin valosaasteessa ja sitä on todella hankala välttää. Pointti tämän yön paikkavalinnassa oli lähinnä se, että näihin aikoihin Pamprista merelle kuvattaessa valosaasteen muodostaa lähinnä joko Viron rannikko sekä Helsingin edusta jotka nekin ovat kaukana. Ja niitä pystyy jotenkuten sommittelemalla jättämään pois kuvista.
Kun sää iltaa kohden lähti selkenemään niin pelkäsin, että päivän sateiden jälkeen joko a) kalliot ovat Pamprissa tappoliukkaat b) Linnunradan näkymä häviää sumuun ja kosteuteen c) pilvet saapuvat jälleen yhtä varmasti kuin veroilmoitus kuluttajalle. Lähdimme skenaarioista huolimatta matkaan varovaisen odottavalla kannalla. Menomatkalle ei sattunut mitään ihme eläinepisodeja vaan matka sujui rauhallisesti. Muistelimme nauraen Pamprin tekemäämme reissua muutama vuosi sitten. Tuolloin Hitsin pakoputki putosi kesken kaiken tielle ja loppumatkan se hyväkäs piti sellaista kapelia, että se herätti todennäköisesti puolet Pyhämaan asukkaista. Tekevälle ja menevälle sattuu. Perillä Pamprissa nykäisimme reput selkäämme ja säädimme hihnat. Reppu ei mielellään maastossa kävellessä saa heilua selässä, ettei painopiste muutu mikäli tulisi kompuroitua joten ainakin allekirjoittaneen paketti oli todella tiukka. Loppumatka rannalle käveltiin kohtuu reipasta hanhenmarssia, jotta pääsisimme aikomaamme paikkaan perille vielä valoisaan aikaan.
Kallion pinnat olivat yllättäen melko kuivat. Päätimme silti jäädä niemenkärjen sijasta reitin alkuun. Suurin syy oli se, että meidän molempien otsavalot vetävät viimeisiään ja valoteho ei enää riitä montaa tuntia. Pamprin kärkeen kävellessä täytyy olla satavarmasti toimiva valo ja mielellään kaksi. Toisaalta kärjessä on ennenkin kuvattu Linnunrataa, joten halusin senkin vuoksi paikanvaihdosta ja jotain muuta etualalle kuin pelkän aution meren vaikka se antaa kuviin avaruuden tuntua, mutta en halunnut ottaa ihan samanlaisia kuvia mitä muutama vuosi sitten. Paikanpäällä nautimme eväät ja katselin mitä kaikkea etualalla voisi hyödyntää. Alueen männyt ovat kitukasvuisia ”bonsai”-mäntyjä, ihanan mielikuvituksellisen tuulen muotoilemia käkkäröitä jotka varmasti sopivat kuviin, kunhan vaan tuuli tyyntyisi. Mikään ei ole mälsempää kuin tuulen sotkema suttuinen puu etualalla muuten komeassa tähtikuvassa. Katselmuksen jälkeen odoteltiin ajopuun päällä istuen illan pimentymistä. Oli hyvää aikaa syödä eväitä ja olla rauhassa, jutella niitä näitä ja seurata tähtien syttymistä taivaalle. Maailmaa tuli parannettua urakalla. Mietimme, miltä maisema näyttäisi mikäli Nesteen öljynjalostamo oli ponnistanut samoille rantakallioille. Varmaa olisi se, että valosaaste olisi paljon pahempi eikä Pamprinniemen lähelle enää edes pääsisi. Mikäli Uudenkaupungin seurakunta ei olisi puuttunut asiaan meidän rannikkomme tähtitaivas ei näyttäisi enää tälle. Alueen osto ja rauhoittaminen retkeilykäyttöön sekä luontopoluksi oli kova juttu tuolloin ja on sitä edelleen. Pamprin alue on todella pimeä ja se on yksi harvoista pimeistä havaintopaikoista täällä rannikolla. Linnunradan toinen pää jää Pamprissa valitettavasti Rauman valoihin, jotka kadottavat sen. Mutta ei hätä ole tämännäköinen. Linnunradan paraatipuoli- no sehän kuulkaa näkyi ja komeasti näkyikin, vaikka alaosassa näkyi kosteuden aiheuttamaa valosaasteen sirontaa. Sumu ja kosteus saavat valosaasteen leviämään todella pahasti jolloin tilanne näyttää huonommalle mitä se oikeasti on. Itse asiassa näimme sellaisia tähtiä, jotka ovat meillä saaneet väistyä jo pysyvästi valosaasteen tieltä. Ja mitä Linnunrataan tuli, se tuntui kaartuvan pään yläpuolella niin alhaalla, että siihen olisi voinut koskea. Linnunradan laahus näytti nousevan suoraan merestä. Huikaiseva kokemus joka vetää joka ainut kerta hiljaiseksi. Hennon vihreä ilmahehku nousi pikku hiljaa Linnunradan joukkoon. Ilmahehkua on aina, mutta harvoin se näkyy mitenkään järin erikoisesti. Parhaimmillaan ilmahehku voi olla aika spektaakkeli, mutta samalla se verottaa Linnunradan kirkkautta ja peittää himmeimpiä tähtiä.
Valosaaste on alueella lisääntynyt vuodesta 2023, mutta onneksi ei kovin paljoa. Se oli selkeä ja hieman masentava havainto. Toinen turhaantumis tuhina tuli satelliittien määrässä. Mietimme myös sitä, että tarvitseeko satelliitteja olla miljoona, kun vähemmälläkin voisi ihmiskunta pärjätä? Kloonasin yhdestä kuvasta pahimmillaan 13 satelliitin viirua pois. Lopulta en enää jaksanut, joten lopuissa kuvissa näkynee tilanteen pieni toivottomuus. Puhtaita Linnunratakuvia ei saa enää kuin hirmuisella tuurilla.
Näistä huomioista huolimatta matka ja kuvat onnistuivat yli odotusten. Pääsin testaamaan oikein kunnolla Sigmaa ja eri asetuksia. Tämä reissu oli siis todella tärkeä tehdä jatkoa ajatellen. Yön tuntien aikana tuli kokeiltua paljon kaikkea erilaista sommitteluista alkaen joista osa toimi, osa ei. Kun otimme rannalla yhteisiä selfieitä, yritimme kuunnella koska kamera saa valotuksen valmiiksi. Oli muuten vaikea rasti tämä, meri piti niin järjetöntä jylinää. Niinpä piti yrittää laskea ääneen ja muutaman kuvan jälkeen totesimme, että naisten sekunnit ovat lyhyempiä kuin miesten tai sitten allekirjoittanut oli liian hätäinen ja vauhdikas 😀
Otin muutaman ruudun siten, että näkyviin jäi vain Linnunrata ja meri. Se vaati hivuttautumista alas rantakalliolle. Oli jopa pelottavaa seistä pimeässä kalliolla ja kuunnella maininkien jyminää jalkojen juuresta. Meri oli levoton. Väliin kasvoille lensi keveitä pärskeitä. Välillä valaisin linssiä pärskeiden varalta, mutta hyvin kamera vältti pisarat. Paikkavalinta osoittautui muuten todella toimivaksi. Valitsemaamme kuvauspaikkaan ei tuullut juuri ollenkaan joten puita saattoi ottaa mukaan kuviin etenkin ihan reissun lopulla, kun enää edes satunnainen vire ei heilutellut oksia. Riku sanoi, ettei ole nähnyt Linnunradan alaosaa vuoden 2023 jälkeen kunnolla. Jouduin melkein komppaamaan, paitsi että kevätkaudella oli muutamana yönä huikean hyvin ratoja tarjolla ja koska tuolloin Linnunrata on vaakatasossa, se näkyy eri lailla. Merellä näkymä on myös horisonttiin saakka auki, joka muuttaa jälleen kokemusta. Yleensä mantereella kuvattaessa Linnunradan alaosa jää mielellään metsänreunan taakse. Muutama tulipallokin nähtiin, joista yksi paloi punaisena muutaman sekunnin ajan jättäen peräänsä savuvanan. Pökerryttävän kaunista kertaikkiaan.
Puoli kahdentoista maissa yöllä lähdimme taapertamaan takaisin autolle ja kotimatkalla tuli pulistua taas ihan vimmatusti kaikesta mitä onnistuimme näkemään. Riku oli aivan fiiliksissä Linnunradan näkemisen jälkeen, kuten myös minä ja tunnelma oli katossa. Nukkumaan meno venahti matkoineen jälleen aamu kahteen ja seuraavana aamuna Rikukin sai osansa villiäkin villimmästä täyspanda-lookista. Oli mukavaa, että huushollissa oli vaihteeksi kaksi pandaa yhden sijasta.
-Pike joka on täysin päkätissä uudesta linssistä!
Kalusto kuvissa: Canon EOS 6D Mark II ja Sigma 1.8 Art 14mm
Testiajon asetuksia: ISO 3200-6400, f1.8-2.4, 20s
