Operaatio eläinratavalo
20. pvä kuluvaa tammikuuta heräsin tahmeasti päikkäreiltä, mitähän kello on? Otin kännykän, napsautin virrat päälle ja totesin kellon olevan liikaa- jo kuusi illalla! Jestas, kauanko olin posottanut menemään, reilun tunnin? Rynnistin laittamaan kahvin tippumaan ja samalla vilkaisin ulos- ei kiirettä, pilviä näytti olevan edelleen. Odotin kahvin valumisen, kaadoin maagista nestettä kuppiin ja puin päälleni. Ensimmäinen mitä näin ovesta ulos astuessani, oli Jupiter. Sehän selkenee sittenkin! Tässä pääsee hyvässä lykyssä reissuun! Tarkkailin taivasta hetken ja kävin pienellä kävelyllä ympäristössä. Pilviä oli edelleen lounaan suunnassa (jossa ne sitten istuivatkin koko illan) sekä idän suunnilla.
Olin luvannut Annelle tulevaan Tarinoita taivasalta- blogiin juttua eläinratavalosta, ja tänä iltana olisi mahdollisuus avata Suomen eläinratavalo-kausi ja kuvata ilmiö eli niin sanotusti ”ottaa ilmiöstä koppi”. Seuraavaksi säntäilin ympäriinsä hakemassa kameran muistikorttia ja kunnon vaatetusta, ulkona oli hyytävän kylmää. Kahvit pakkasin kahteen termokseen. Pistin aviomiehelleni Rikulle pihamaan toisella puolelle olevalle puuverstaalle viestiä; hantin penkki autossa olisi vapaana, jos mielii lähteä tuijottamaan tähtiä, mutta matkaan pitää lähteä nopeasti, ajomatkoihin menee väkisinkin aikaa ja että allekirjoittanut nukkui melkein pommiin- illalla! Auton keula suunnattaisiin Laitilan rajamaille.
Illan kuvauskohde oli eräs kantapaikkani, joka on yksityisalueella sijaitseva louhos. Alueella on tullut metsästettyä kivisiä aarteita jokin vuosi sitten päiväsaikaan ja myöhemmin alue paljastui oikein kelvolliseksi oleskella myös yöaikaan, sillä kukaan ei tule häiritsemään, ainakaan normaalisti ja valosaastetta on maltillisesti. Tässä kohtaa lukija voi miettiä, että miten ihmeessä olen johkaantunut kuvaamaan louhoksilla? Valotan nopeasti asiaa; toinen harrastukseni on kivi- mineraalinäytteiden etsiminen maastosta ja me olemme kartoittaneet ja etsineet Lounais-Suomessa korukivi esiintymiä jo reilun kymmenen vuotta. Lähiseudun louhokset sekä niiden sympaattiset omistajat ovat tulleet osa jopa perhetutuiksi. Upeasti kivipuolen hommat on poikinut pimeitä ja syrjäisempiä kuvauspaikkoja. Ja hei, kenelle ei kelpaisi ilmainen vartiointi,-joka tosin on melko riippuvainen ilmoista. Tämä vartija liikkuu kyllä onneksi tähtitaivaan lisäksi myrskyissä ja Kuutamollakin.
Olin päivällä yhteydessä kesän kiviasioita- ja kuvioita koskien paikalliseen louhinta yrittäjään joten tiesin, että eläinratavalon sekä Linnunradan bongaus alueella olisi yötä kaivinkone. Kysyin puhelun lopussa, että passaako louhoksella poiketa yöaikaan sen ollessa nyt virallisesti toiminnassa, eli haluaako omistaja kaivurista ja linnunradasta kuvan, voisin käydä ottamassa. Vastaus oli ”jooooooo” niin monella ”o”lla, että nyt tuli lisää syytä lähteä katsomaan tähtiä, jos vaan keli antaisi myöden ja antoihan se. Näin ollen maanomistaja saisi komeat kuvat kaivurista, Ursan blogi kuvat ja kertomuksen ja me pienen irtioton arkeen. Ja samalla tuli sitten tehtyä kauden eka eläinratavalo-havis!
Löimme jonkinnäköiset ennätykset lähdössä ja pakkaamisessa, nimittäin kellon hiipiessä vähän yli puoli kahdeksaa seisoimme jo Pyhärannassa katsomassa tähtiä. Silmän totuttua pimeään alkoi eläinratavalon suunnalla lännessä näkymään kajoa. Pahus vie, ilmassa oli pakkasusvaa ja mereltä nousi kosteutta, mutta näyttäisi sille, että eläinratavalo näkyi, niinpä tarkkailimme ilmiötä kotvasen ja otin pari dokumenttikuvaa talteen. Eläinratavalohan se siellä lymyili, ollen vielä himmeä ja valokiila oli näkyvissä melko matalalla, mutta helmi-maaliskuun aikana se saattaa olla jo todella erottuva elementti yötaivaalla valokiilan noustessa pystympään ja ilmiön kirkastuessa entisestään. Jään kiinnostuksella seuraamaan, miten kirkas eläinratavalo on tänä vuonna.
Alatasanteella seisova kaivunkone kiinnosti, se sopisi etualalle täydellisesti, niinpä kävelimme alas louhokseen. Linnunrata kaartui kauniisti koneen puomin taakse, vasara oli tiiviisti maassa ja kaivinkone oli parkissa juuri oikein päin louhokseen nähden. Hieroin käsiäni yhteen, -tästä tulee ihan mahtavaa ja sommittelin innosta soikeana pari ruutua. Istutin aviomiehen välillä kuviin kaivurin kanssa ja juoksin itsekin muutamaan ruutuun mukaan. Aviomiehellä on niin järeän loistava sommittelu silmä, että otan hänet välillä ihan riemulla mukaan maastoon,- samalla tulee uusia ideoita ja erilaisia lähestymistapoja vanhoihin, minulle tuttuihin elementteihin ja samalla tulee vietettyä sitä paljon puhuttua laatu-aikaa.
Riku ilmoitti erään kaivinkone-poseerauksen päätteeksi, että ”nyt on hirveä hätä, juu nou”, on pakko poiketa sivummalla. ”Joo, ei mitään, mene vaan”-vastasin. En yhtään muistanut varoittaa miten kovaa ääntä louhoksen monttujen jäät pitävät talvisin, joten vastapuoli ei tiennyt yhtään, mitä seuraavaksi tapahtui. Samassa rysähti aviomiehen suunnassa pimeässä niin kovin, että koko tanner tärähti. Oli hetken hiljaista, vain kaiku kuoli pikkuhiljaa pois, kun pimeydestä kuului ”ei mun tarviikkaan käydä enää hädällä” ja perään ihan hillitön nauru. Hekotettiin hetken pimeässä, mutta täytyy sanoa, että oli kyllä aika karmivan kova paukaus. Ja kun tuota ääntä ei odota kuulevansa kuivalla maalla…! Hymähdellen jatkoin kuvaamista kaivurin ympärillä. Sitten meidän vieressä olevassa montussa paukahti jälleen ja ääni triplaantui kulkiessaan eteenpäin aluetta ympäröivissä, kivisissä seinämissä. Riku tuumasi, että “miten ihmeessä sä olet tottunut näihin ääniin”? Ei niihin totu, pitää vaan yrittää sietää, joka kerta säpsähtää vähän vähemmän. Kun tietää pimeässä, mistä ääni lähtee, ei ole mitään hämminkiä.
Ihan lopussa kuulimme tuttuja äännähdyksiä. Ilves! Se on edelleen alueella! Tuli väkisinkin mieleen edellinen kohtaaminen. Illan äänisaldoissa olivat mukana myös sudet, mutta niiden ulvonta kuului todella kaukaa. Summa summaarum: ihan mukava, hetkellisesti melkein selkeä ilta.
Mitä komeettaan tulee-miten ironisesti juuri se ilmansuunta ja alue pysyi koko illan melkein tukossa? Vihreä utupulla (ZTF) taitaa näkyä peräti yhdessä kuvassa. Kuvaussuunnassa oli ”liian liki” Rauman alue jonka valosaaste on kasvanut huomattavasti ja söi todella reilusti näkyvyyttä. Itse asiassa alueen valaistuminen jopa hieman pelottaa, mutta murehditaan sitä myöhemmin jos tulee tarve.
Mikä on eläinratavalo?
Eläinratavalo on himmeä kiilamainen valonhohde, joka näkyy lännessä tiettynä aikoina (kevättalvella tai syksyllä) tunti-puolitoista auringonlaskun jälkeen tai idässä vastaavasti ennen auringonnousua. Nettilehti Zeniitissä on valotettu ilmiötä enemmän.
Eläinratavalo aiheutuu auringonvalon siroamisesta planeettojen välisessä pölyssä. Pölystä siroava valo aiheuttaa myös eläinratavaloon liitettävät ilmiöt eli vastavalon sekä zodiakaalin nauhan, joita harvemmin pääsee bongaamaan, meillä on niitä ajatellen liikaa hukkavaloa. Eläinratavalon näkee parhaiten päiväntasaajan lähistöllä, jossa valokiila kohoaa taivaalle paljon jyrkemmässä kulmassa kuin meillä.
Bongausohjeita
Kuvasin elämäni ekan eläinratavalon 2017 maaliskuussa, sen jälkeen se on ollut perinteinen bongattava joka kevättalvi mukaanlukien pari syksyistä, eeppistä epäonnistumista.
Eläinratavalon erottaa muista horisontin kajastuksista värinsä (sininen, sinertävä) ja muotonsa (kiilamainen) puolesta. Ilmiö on vaikea alussa löytää taivaalta ja sen näkee parhaiten katsomalla ilmiön ”ohi” jolloin silmä ja aivot hahmottavat kiilamaisen valon helpommin. Pimeällä alueella havainnoitaessa myös eläinratavalon väri tulee paremmin näkyville.
Eläinratavalo kevättalvella on Vakka-Suomessa huomattavasti helpompi saalistaa kennolle kuin syksyinen sisarensa, koska eläinratavalo näkyy kevätkaudella pimeän meren yläpuolella lännen suunnalla. Eläinravalon syksyinen sijainti idän suunnilla on haastava sijaintini säätilan puolesta (aamuisin on todella useasti sumua, joka syntyy öisin haihtumalla valtaisilta pelto-alueilta, idän hukkavalon kasvun ja osittain allekirjoittaneen eeppisen aamu-unisuuden vuoksi, ilmiö esiintyy infernaalisen aikaisin. (n. klo 03-05)
Valosaaste-apit ja pilvitutkat auki
Kun suunnittelet eläinratavalon havainnointia tai kuvaamista, kiinnitä huomiota pariin asiaan. Valosaaste kartoista kannattaa suosia vihreän/sinisen värisiä alueita. Eläinratavalo on allerginen valosaasteelle ja sumulle, se vaatii näkyäkseen kohtalaista pimeyttä ja selkeää, mielellään kuutonta säätä. Havaintoalueen olisi hyvä olla auki horisonttiin ja saisi olla talvella havainnoitaessa auki länteen ja keväällä idän suuntaan.
Vaikuttaisi sille, että ilmiö olisi vuosien saatossa kirkastunut ja on alkanut jäämään kennolle vuosi vuodelta aina vain aiemmin, kuin sen ”pitäisi ”meillä Suomessa näkyä. Kuvausalueeni valosaastetilanne on vuosien aikana pahentunut, mutta silti ilmiö näkyy hyvin vielä niinkin aikaisin kuin tammikuussa. Maaliskuussa eläinratavalo on meillä Suomessa päräyttävimmillään.
Pari kuvausvinkkiä
Kameran säädöt värilämpötiloineen on suotavaa saada mahdollisimman kohdalleen jo maastossa, ettei kuvaa tarvitsisi käsitellä paljon jälkikäteen, koska eläinratavalo kärsii helposti kuvaa kehittäessä. Kannattaa kokeilla säätää kamerasta kuvan värilämpötilaksi n. 3300K punertavan valosaasteen eliminoimiseksi ja eläinratavalon esiin tuomiseksi. Jostain syystä ilmiö on säilynyt kuvissa paremmin, mitä kylmempi kuvan värimaailma on.
Kameran rungosta voi nostaa pykälällä-parilla kontrastia, se voi edesauttaa ilmiön tallentumista. Huomioithan kuitenkin, että kontrastin lisäys voi kostautua horisontin ylivalotuksena eli valotusaikaa säädetään lyhyemmäksi sen mukaan, onko kontrastia lisätty. Ilmiö on aavistuksen haastava tallentumaan etenkin alkukaudella tammikuussa.
Herkkyys eli isot saavat olla 1600-3200 ja valovoima linssissä on ylivoimaa, f-lukema saisi olla mielellään 2.4-2.8, valotusajan vaihdellessa välillä 20-30s. Takanäyttö kamerasta kannattaa säätää himmeälle kuten aina yöllä kuvattaessa ja etsin kannattaa peittää kuvan oton ajaksi. Kennolle pääsevä ylimääräinen valo vaikuttaa ilmiöön heti sitä hävittävästi. Ilmiötä kannattaa katsoa ”ohi” kun sitä etsii silmin taivaalta.
Kamerat ja objektiivit ovat erilaisia, joten kannattaa hakea omalle laitteelle sopivat asetukset kaikessa rauhassa. Runkona kuvissa on Canon EOS 6D ja objektiivina on Irix Blackstone 2,4 15mm. (paitsi vuoden 2017 ruutu, siinä oli Tokina 16-28mm 2,8.
Mukavia ja ikimuistoisia eläinratavalon bongaushetkiä, sillä sesonki on vasta edessä!
ps. jos seikkailu ilveksen kanssa kiehtoo, se löytyy omasta Taivaantulien tytön blogista eli täältä
-Pike
Yksi kommentti “Operaatio eläinratavalo”
Vastaa
Joululahjaa kerrakseen
Elettiin aatonaattoa 23.12.2022, joka sisälsi karseasti töitä ja lisää hommia laskeutui taivaalta jatkuvasti lisää valkeiden naapurin kissan kokoisten hiutaleiden muodossa. Päivä sujui hyvinkin pitkälti tehden lumitöitä ja kokaten.
Ihan kuin hommaa ei olisi kotona riittänyt, kävimme tekemässä ruuanlaiton ja oman pihan lumitöiden välissä lumityöt myös kuvauspaikalla naapurikylässä Laustilla, -onneksi. Autoa ei olisi saanut koko lääniin parkkiin ilman kaivamista. Kaivaminen piti hoitaa vauhdikkaasti eli aviomies tipautti minut hankeen lapion kanssa ja kävi kääntämässä auton jonkin matkan päässä. Sillävälin allekirjoittaneen piti yrittää selviytyä, kaivaa parkkipaikka eli heilutella lapiota rivakasti ja yrittää suoriutua hommasta ennen lumiauraa-joka muuten tuli onneksi ihan kaivausurakan loppupuolella maisemiin, joten syntynyt uusi pönkkä ei tuottanut enää päänvaivaa, lapio vain heilui hieman lisää. Ironisesti kauden eka helmiäisrusko taittui lapion varressa huhkiessa 😉
Illalla, kun koitti vapaa, safkat olivat viimein laitettu ja piparit leivottu, piti käydä vähäsen kyttäämässä reposia. Revot eivät alkuiltana innostuneet, mutta Linnunrata näkyi ihan hyvin, niinpä kävin tekemässä tilaa tulevalle kinkulle ja kahlasin onnesta mykkyrällä alkuyöstä Laustin pellolla linnunrataa kuvaamassa kaunissa, lumisissa maisemissa revontuliharson pysytellessä matalalla pohjoisessa. Oli uskomattoman tyyntä ja kirkasta.
Lopulta otin suunnan kotiin lämmittelemään, kauneuden lisäksi oli nimittäin hyytävän kylmä ja auton jarrujen jäätymistä sai taas jänskättää. Tällä kertaa ne onneksi aukenivat ja pääsin nätisti kotiin.
Myöhemmin innostuin vielä käymään pihalla jalkaisin ja vastassa olikin reipastunut revontulikaari, mutta myös sankkaa sumua, alavimmat maat olivat sen peitossa. Mitäs nyt? Piti keksiä jotain ja äkkiä. Onneksi meidän vastapäätä on muinaispelto, jonka puuraja on tosin hieman ylhäällä normaaleja etelän reposia ajatellen, mutta aukea paikka kuitenkin ja mikä tärkeintä, alue oli vapaana sumusta.
Hain sisältä kameran jalustoineen ja etenin ennestään tutussa Viren-takakenossa juosten pellolle. Hieman yllättäin seurasi oikein nätti pieni revontulinäytelmä. Voi että olen toivonut tällaista kuvaa, Linnunrata ja reposet oikein kunnon talvimaisemassa, tykkylumisia puita ja pensaita! Kotipellolla ei ollut tuuli pudottanut pensaista kaikkia lumia, joten maisema oli sanalla sanoen todella jumalainen. Toivomani joululahja levittäytyi ympärilleni tähtitaivaan ja revontulien muodossa.
Oikein hyvää alkanutta vuotta ja tähtikirkkaita taivaita!!
-Pike
Vastaa
Fiilispohjalta
Oli ollut pitkään pilvistä. Itsenäisyyspäivän lltana päätin käydä lenkillä ja suureksi yllätykseksi en päässyt kovinkaan pitkälle, kun Kuu alkoi kuultaa pilvien lävitse saaden saman tien halon ympärilleen.
Käänsin ympäri nastat ropisten, otin suunnan kotiin ja kävelin hakemaan kameraa. Juuri, kun sain laajakulman nokalle, tulivat pilvet. Vaihdoin objektiivin zoomilliseen ja otin pari Kuu-pilvet fiiliskuvaa. Hetken kuluttua Kun tuli jälleen näkyville halottaen voimakkaammin. Kävin vaihtamassa jälleen objektiivin ja juoksin naapuriin sommittelemaan vanhoja rakennuksia ja voimistuvaa haloa kuviin. Oli rapsakka sää ja pakkanen kiristyi koko ajan, alkuillalla mentiin jo reippaassa kaksinumeroisessa lukemassa, -10 celsiusta.
Päivällä vieraillut Hortonin päänsärky vaikutti illan suunnitelmiin siten, että tarvitsin kuskin. Mahtavaa kyllä, aviomieheni Riku lupasi liikuttaa autoa kylille, jos jotakin kuvattavaa ilmaantuisi. Tekstasin seuraavaksi näpit kohmeessa viestiä Rikulle, että kannattaa tulla pihalle ja laittautua lähtövalmiiksi tien päälle. Päivällä satanut kevyt lumi lepäsi puiden oksilla, joka paikka oli kuurassa, myös talojen katot, ei tuullut nimeksikään- sanalla sanoen oli niin satumaisen kaunista, että nyt on lähdettävä liikkeelle. Vaan minne otettaisiin suunta? Sivukylillä on yleensä liikenne aika rauhallista, joten auton keula kääntyi ensin kohti Laustia jossa näkymät olivat juhlavat, joka puolella Kuun valossa hangen pinta kimmelsi kuin siihen olisi siroteltu tuhansia timatteja. Otimme pari selfietä, kun siihen kerrankin tarjoutui tilaisuus, koska tämä Kuun halo oli aika pysyvää sorttia. Halottelu sekä sumu tuntui olevan illan teema, lähdimme seuraavaksi kohti Untamalaa, joka on meiltä muutaman kilometrin päässä sijaitseva pittoreski kylä ja joka tunnetaan sumustaan. Siellä sitä oli tälläkin kertaa.
Untamalassa pysäytimme auton heti, kun siihen tuli turvallinen tilaisuus jonka jälkeen kävelin auton etupuolelle n.20 metriä. Voihan upeus, valoihin muodostui kaunis sumukaari sekä gloria katsojan pään ympärille. Syöksähdin autolle hakemaan kameraa ja nostin peukalon onnistumisen merkiksi kuskin puolen valomiehelle,-sumukaaren luominen onnistui. Ihmettelimme tovin sumukaarta ja Kuun haloa.
Kun lähdimme uudestaan autolla liikkeelle tapahtui jotain lumoavaa. Tien vieressä oli ollut pimeydessä ihan hiljaa kolme peuraa, jotka lähtivät liikkeelle hölkäten kevyesti pellolla täydenkuun luodessa valoaan kimmeltävään maisemaan. Ne juoksivat vailla kiirettä auton vieressä varmaan puoli kilometriä, välillä meitä katsellen ja pysähdellen. Lopulta peurat pysähtyivät kokonaan ja avasin ikkunan ottaakseni pari kuvaa. Oli ihan luonnollista vilkuttaa niille ja huutaa ”hyvät illanjatkot”. Hyvä, ettei sorkka noussut tervehdykseen, niin inhimillisiltä ne näyttivät tien poskessa seisoessaan. Upea kohtaaminen!
Jatkoimme vähän matkaa eteenpäin ja ajoimme suunnittelemamme paikkaan, Kuu ja sen halo lepäsivät kauniissa maalaismaisemassa, ja oli henkeäsalpaavan kaunista, kuin satukirjasta. Oli käsittämätöntä saada kuvata ensin Kuun 22° halo ja sen jälkeen kävellä vähän matkaa toiseen suuntaan ja ottaa kuva sumukaaresta! Sättäsin siinä pelloilla aikani edestakaisin onnesta soikeana. Untamalassa ollessa piti käydä katsomassa kylän kirkkoa, joka oli sanalla sanoen jumalaisen kaunis, kuin sokerikuorrutettu kakku. Napsittiin pari kuvaa Untamalan kylänraitilta ja Riku sai kuin saikin kirkon sekä halon samaan kuvaan.
Päivä oli mennyt maastossa ja kokkaamisessa, joten väsy alkoi painamaan ja seuraavana aamuna oli kummallakin sovittuna menoa, niinpä lähdimme hitaalle paluumatkalle kotiin, joka sisälsi vielä pari ”apua, pakko saada tästä vielä kuva”-pysähdystä. Illasta ja yöstä muodostui huippuihana, ehkä just sen vuoksi, ettei tätä reissua suunniteltu yhtään, vaan kaikki tapahtui ex-tempore, heittäytymällä yön kuljetettavaksi paikasta toiseen. Illasta jäi päällimmäisenä mieleen kohtaaminen peurojen kanssa.
Meillä kävi uskomaton flaksi ja pääsimme reissuun myös toisena iltana. Reissukertomus ”jäätyneistä timanteista” löytyy Taivaantulien Tytön blogista:
https://www.taivaantulientytto.com/l/jaatyneita-timantteja/
Tähtikirkkaita taivaita!
-Pike
Untamalassa
Vastaa
Todennäköinen ankka
Sain elokuussa eräänä perjantaina varsin mukavan viestin, Ursasta ottivat yhteyttä ja tiedustelivat, haluaisinko alkaa kirjoittamaan loppuvuodesta heille blogia pari kertaa kuussa? Mietin asiaa tyypilliseen tapaan ainakin 2,5 sekuntia, jonka jälkeen ilmoitin ikihyvikseni olevani messissä, joten täällä sitä ollaan, saatte luettaviksi pari kertaa kuussa reissukertomuksia täältä Laitilan suunnalta!
Vaan palataanpa takaisin aiheena olevaan elokuiseen iltaan, tuona perjantaisena yönä oli ihan hillittömät revontuliarvot – ja aivan kertakaikkisen karsea sää. Päivällä oli ukkostanut, ja se pisti koko illan sään vaihtolavetille ja alkuperäinen mallien tarjoama ”selkeä” vaihtui iltapäivän mittaan pilviseksi. Mallit arpoivat jopa G2 repomyrskyä, mutta päivän ukkosmyräkän jälkeen joka puolella leijui sumu ja hajanaisia pilvilauttoja… En heittänyt pyyhettä kehään vaan päätin ajaa Pyhärantaan, jossa tunnetusti on hieman erikoinen ilmasto – siellä näes selkenee lähes aina jossain vaiheessa yötä etenkin, jos tuuli on yhtään meren puolelta. Revontuliarvot olivat joka tapauksessa niin muikeat, että olihan sitä nyt yritettävä, niinpä illan suussa lähdin matkaan kohti Pyhärantaa.
Heti Rauman tielle päästyäni tuli tilanne päälle lepakon muodossa – ei muuten käynyt osuma kovin kaukana lisäpitkistä. Tekemälläni väistöliikkeellä ei ollut mitään vaikutusta, vaan lepakko esti itse törmäyksen kiepahtamalla ketterästi pois ajovaloista. No johan alkaa vauhdikkaasti, toivottavasti retki ei jatku ”törmäillään” teemalla! Vime kerralla päiväsaikaan Pyhärannassa koettu seikkailu oli tuoreessa muistissa, tuolloin villisiat ilmeisesti merkkasivat auton, haju nimittäin istui piukassa ja Focus-raukka haisi ehdalle siankakalle pari vuorokautta. Liekö joku possuista kihnuttanut itseään renkaaseen ja haju tarttui sitä kautta- jää vaan arvailtavaksi. Näissä skenaarioissa oli jännittävää jatkaa matkaa kohti määränpäätä…
Säätietojen mukaan Laitila oli menossa tanakasti tukkoon, niinpä Pyhäranta oli oiva valinta. Päästyäni kuvauspaikkaan perille istuuduin odottamaan mitä tuleman pitää. Jonkin aikaa nuokuin mukaan ottamassani aurinkotuolissa, kunnes havahduin siihen tosiasiaan, että pilvien takana kirkastuu. Ja sitten yhtäkkiä reposet olivat siinä ja samassa tulee häly mahdollisesta Steve-kaaresta Takalan Matiakselta Helsingin suunnalta, kaari näkyi ilmeisesti Turun Ursan all sky -kameran välittämässä kuvassa sen minkä pilvisyydeltä oli mahdollista.
Möngin tuolista pystyyn ja yritän herätä ja toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Käännän kameraa lännestä itään ottaen kuvasarjaa. Jaa-a, vaikea sanoa, saattaisi olla Steve? Pilvien tehdessä tilaa niiden välistä kuultaa vaaleanpunainen nauhamainen osa ilmiötä, Steve vai kuun valaisemia alapilviä vaiko revontulien punainen yläosa? Itse Kuu teki parhaansa hävittääkseen myös reposten näkyvyyttä. Samassa huomasin revontulivyön kiemurtelevan jo zeniitin tuntumassa ja henkäisin ääneen; tämähän ei ole enää todellista. Miten uskomaton vuorokausi onkaan takana, kaksi ukkosta onnistuneine kuvineen ja nyt tämä!
Samassa revontuli korona varastaa huomion räjähtämällä väreihin zeniitissä Kuun valaisemalla yötaivaalla. Lopulta kuitenkin väistämätön oli edessä ja Pyhärantakin tukkeentui pilvistä ja täytyy sanoa, että väsytti jo aika vietävästi.
Oli merkillisen hyvä palata kotiin. Tällä kertaa skenaarioista huolimatta possut pysyivät tiukasti metsässä ja tämän illan ainoan kunnon horror-jännityksen aiheuttivat pilvet ja jälkikäteen mahdollisen Steven tunnistus tai siis tunnistamattomuus. Mitä tulee Steven tunnistukseen kuvista – se oli puhdasta painajaista; vaaleanpunertava nauha näytti Steveltä, mutta pilvet estivät jälkikäteen tunnistusta, ihan kuten paikanpäälläkin.
Taivaanvahdin Emman sanoin “Jos se näyttää 100% ankalle ja vaakkuu, se on todennäköisesti ankka. Mutta, jos siitä näkyy pelkkä räpylä, ei sitä pysty tunnistamaan ja ruksittamaan. (kyse on siis Taivaanvahdin raportista koskien nähtyjä revontulia) Nähty muoto näytti Stevelle, käyttäytyi kuten Steve, mutta vahvistamaan sitä ei pysty” joten näin ollen yöllä kuvatun muodon status jäi tunnistamattomaksi revontuleksi. (voisiko meillä olla tässä TAAS uusi revontulimuoto…?! :D) Eikai. Vai voisiko olla?
Lisää kuvia erilaisista revontulista ja niiden muodoista löytyy kotisivuiltani taivaantulientytto.com. Palataan ja toivotaan kirkkaita taivaita!
-Pike
Hieno hetki taivaan valoilmiöstä