Vettä kengissä

26.3.2024 klo 17.50, kirjoittaja
Kategoriat: Halot , Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Tämä havaintoehtoo 18.3.2024 oli käynnistynyt yli odotusten. Illan suussa lenkillä näimme Rikun kanssa auringolla hienon ylläsivuavan, sivuauringot ja pätkän 22° rengasta. Kokemuksesta tietää, että mikäli illalla näkyy taivaalla tämän kaltaista näytelmää, kannattaa Kuun näkymistä odottaa kamera valmiina, sillä Kuu halottaa siinä missä aurinkokin. Haloilmiöt syntyvät valon taittuessa tai heijastuessa ilmassa leijuvista jääkiteistä.

Kuu näkyi illalla Porin Karhukameran välittämässä kuvassa komeasti ja se oli saamassa ympärilleen yhtä tavallisimmista halomuodoista eli 22° rengasta. Otin kupposen kahvia odottaessani Kuun näkymistä meillä Laitilassa ja siirryin ulos tarkkailemaan taivaalle kehkeytyvää tilannetta. Kamerarepun olin pakannut toiverikkaasti jo iltapäivällä. Olin valmis radalle, seuraavana päivänä ei olisi menoja ja olo oli todella hyvä, Horton sekä trige loistivat poissaolollaan ja flunssakin oli (hetkellisesti kylläkin) tyyntynyt. Tuli olo, että nyt olen iskussa pitkästä aikaa! Tai ainakin sielpäi!

Niin siinä sitten kävi, että kun Kuu ilmaantui meille se oli samantien saamassa ympärilleen varsin mallikelpoista 22° rengasta. Join nopsaan pihalla loput kahvit, ravistin mukin tyhjäksi ja menin kipin kapin sisätiloihin, otin kamerarepun mukaan ja huikkasin Rikulle, nyt tätä naista viedään ja saattaa mennä reissussa tovi. Kaunis kevätilta alkoi taittumaan yöksi, seireeninomaisesti se kutsui seikkailemaan. Kuun halot ovat siksi toiseksi varsin mukavaa, verkkaista kuvattavaa. Erilaisia kuvaussuunnitelmia oli olemassa tukku jos toinenkin. Pieni “ongelma” oli juuri nyt Kuun suunta joka oli korkealla etelälounaassa ja se on meillä melko haastava sijainti maiseman suhteen. Ajattelin ensin ajaa muutaman kilometrin päässä olevaan Untamalan kylään, mutta loppujen lopuksi pääsin kotoa huikeat 640 metriä, kun oli pakko nykäistä Mitsuhitsi tien sivuun Kuun halotellessa tuossa kohtaa taivaalla jo reippaasti. Samassa hokasin että “hei, täähän onkin nyt ihan paras paikka kuvata”. Miten tuttuja maisemia ei aina tule miettineeksi kuviin ensimmäisenä? Naapurikylässä Palttilassa kyläidylliä halkoo kaunis tie juuri passelisti Kuun suuntaan ja se sopisi kuviin kuin nenä päähän tai hauki rantakaislikkoon. Miksi siis lähteä takapihaa kauemmas?

Tarkkailin tilannetta tien poskessa kamera valmiina. Kiinnitin huomion heti nättiin, mutta hieman suttuiseen 22°renkaaseen, joka muodostui yläpilviin. Aivan perusrenkaan alareunassa oli jotakin kirkastumaa, mikä ihmeen halomuoto loikoo Kuun vasemmalla puolella? En tunnistanut sitä heti, halot ovat kun ovat vielä toistaiseksi ydinosaamisalueen ulkopuolella. Jälkeenpäin selvisi, että kirkastuma oli allasivuava 22° rengas. Horisonttirengastakin ilmaantui settiin mukaan juoksennellessani mäkeä innostuneesti ylös-alas ja ylläsivuava sai Kuun näyttämään suurelta silmältä joka tuijottaa hyväksyvästi kuvaajan edesottamuksia. Tällaista reissua olen jo kaivannut pitkään.

Liikennettä oli jonkin verran mikä teki liikkumisesta ja valotuksista tiellä hankalaa ja valitettavasti hieman vaarallista, innoissani olin jättänyt vahingossa heijastimet kotiin. Niinpä aina liikenteen antaessa periksi säntälin pitkin poikin sommitellen kuvaan tietä kehystäviä näyttäviä mäntyjä, koivuja ja Kuun haloa samalla kuunnellen mahdollisia lähestyviä auton ääniä. Tälläkään kertaa ei tullut yliajettua kuvaajaa 😉 Joutsenet kailottivat läheisellä pellolla niin, ettei ajatuksiaan tahtonut kuulla. On ollut niitäkin jo ikävä. Keväisessä yössä kuunvalossa kulkeminen on ihan oma juttunsa, jotenkin maagista ja tälläinen reissu on lähes pakko heittää aina, kun siihen on mahdollisuus. Miksi? Siihen on syynsä. Aikaisempina vuosina olen ollut harvemmin näillä vastaavilla säillä kunnossa. Yleensä olen ollut estynyt lähtemään lähinnä päänsärkyjen vuoksi. Kirkas Auringonvalo tai Kuunvalo on riittänyt laukaisemaan Hortonin päänsäryn. Vajaa vuosi sitten aloittamani uusi kerran kuussa injektoitava estolääkitys on toiminut upeasti ja nyt sai tuijottaa Kuuta ilman pelkoa päänsärystä! Voitte vaan kuvitella miten onnellinen olin ja mikä fiilis vallitsi, nyt pääsen vihdoinkin opiskelemaan kunnolla erilaisia halomuotoja, ne ovat allekirjoittaneen heikko kohta. Vaikka välillä tuulahteli kylmästi, sekään ei estänyt tällä kertaa Kuun tarkkailua. Maalis-huhtikuu on muutenkin haloilmiöiden juhla-aikaa joten parempaa voi olla vielä luvassa, toivottavasti sää (ja pää) pysyy kunnossa!

Kylätiellä oli loppujenlopuksi ihan älytön meno, eläimiä riitti. Välillä sorkkien ääniä kuului edestä ja takaa ja tuntui, että nelijalkaiset olivat ruuhkaantuneet tien ylittäville lukuisille poluille. Ja keskellä tätä zoolandiaa sättäsi jälleen kuvaaja-tätönen onnesta soikeana. Kesken kaiken muistin kylätien varrella kasvavat erikoiset omenapuut. Nakkasin kameran ja jalustan syliini ja kipitin mäkeä pitkin ylös omenapuiden luokse. Tätä sommitelmaa onkin tullut mietittyä ohimennen monta kertaa, mutta Kuu on ollut aina liian matalalla tai väärässä suunnassa. Nyt Kuu halotteli aivan passelisti juuri oikeassa kohdassa taivasta maisemaan nähden. Otin muutamia ruutuja, vaihtelin asetuksia ja mietin seuraavia sommitelmia. Päätin vielä ottaa kännykällä vertailukuvat. Ja hopsan, ruudulla odottikin pienimuotoinen yllätys. Kännykän AI toimii yleensä pimeäkuvissa hienosti, mutta nyt huomasin Kuu kuvissa erään epäkohdan. Kännykän kuvassa Kuun ympärillä näkyi ylimääräinen 9°asteen rengas sekä värillinen kehä, mutta järkkärillä kuvatussa ruudussa niitä ei ollut. Eikä myöskään silmin tarkasteltuna paikan päällä. Näköjään tekoäly tekee ylimääräisiä kehiä ja haloja kuviin, olkaas kuvatessa ja havaintoja tehdessä tarkkoina. AI-avustus kannattaa melkein kytkeä pois päältä, jos haluaa saada todellisuutta vastaavan kuvan.

Vasemmalla järjestelmäkameran ruutu, oikealla Oneplus pro 10 ruutu samalta kellonlyömältä. AI duunaa ylimääräiset, olemattomat halot kuviin.

Mitä jos seuraavaksi ajaisin Salonkylän tien alkuun? Aukeaa riittää ja etualalle saisi tien ja todennäköisesti myös ojista vesielementtiä! Tuumasta toimeen, tavarat kasaan ja siirtymätaipaleelle. Perillä otin kameran, jalustan ja hipsin pellolle. Lännen puolelta ja etelästä nousi tarkkarajainen pilvilautta joka lopettaisi jossain vaiheessa halobileet. Arviolta tunti olisi vielä kirkasta taivasta näkyvillä joten se aika pitää hyödyntää. Olin ollut reissussa huomaamatta jo kaksi tuntia, ajan kulumista ei noteeraa kyllä yhtään, jos on mielenkiintoista värkättävää. Sommittelin suoraa tietä (kuvakulma oli hieman liian ahdas) halon kanssa kuviin, kun yhtäkkiä tuli mieleen eräs kohta vähän matkan päässä, ojan yli kulkee kapea sillan tapainen, se voisi näyttää kivalle Kuun valossa ja haloilla höystettynä. Ennen paikan vaihtoa vielä yksi ruutu, ajattelin ja asetin kameran ottamaan kuvaa. Odotellessani valotuksen valmistumista, otin askeleen-pari pimeässä taaksepäin, kun samassa jalan alta kuului “krak” ja allani piilotelleen lätäkön jää murtui altani kengän hörpätessä vettä. Kylmää oli, sano. Räpiköin nopsaan takaisin kuivalle maalle. Onneksi jalusta ja kamera olivat ok ja lätäkön reunalla. Vastasataneen lumen alla oleva lätäkkö oli ohuessa jäässä eikä se näköjään kantanut yhtään painoa. Simpura, onneksi autossa oli vaihtosukat.

Sukkien vaihdon jälkeen kävelin kantamuksineni sillantapaiselle. Hieman 15mm oli ahdas ja jälleen jouduin peruuttamaan kuvakulmaa valitessa vähän matkaa pellolle. Muutaman askel pimeässä taaksepäin ajattelematta asiaa sen enempää ja avot, astuin uudestaan lumen alla lymynneeseen lätäkköön. Kuului tuttu “blub” jalan kastuessa. Tällä kertaa kyseessä oli vasen jalka, ei oikea, joka sekin oli jo märkä. Fiilis alkoi olemaan vettä kengässä tai oikeastaan molemmissa. Itsekseni hymähdellen suunnistin autolle toteamaan, ettei toista paria villasukkia ollut tällä kertaa mukana. Onneksi jalassa oli nyt merinovillaa, se pitää jalan lämpöisenä vaikka kengät vähän kostuisivat,-näin siis sukkamainoksessa luki. Tässä tapauksessa kengät ennemmin kastuivat, mutta yllättävää kyllä, kylmä ei varpaille tullut. Otin muutaman ruudun sillasta ja litisin sen jälkeen autolle. Halokin alkoi heiketä taivaalla joten lähdin ajamaan kohti kotia, mutta tarkkailin samalla Kuuta siinä ajaessani. Vähän ennen kotia vaikutti sille, että halonäytelmä olisi vieläpä kirkastumassa, niinpä meille johtavassa risteyksessä käänsin auton vastakkaiseen suuntaan eli peltotielle. Pakko oli saada kotikylästä edes yksi halokuva.

Olin jo pakkaamassa kameraa, kun huomasin pohjoisen ilmansuunnalla todella matalan revontulikaaren. Starttasin kotiin vaihtamaan kuivaa jalkaan ja kävin samalla morjestamassa Rikua. En ehtinyt eteistä pidemmälle, kun kuului iloinen hihkaisu “siellä muuten meni revontuliarvot punaiselle”.
Niinpä päätin käydä vielä ulkona, mutta ah ja voih,-muutaman minuutin sisällä olon aikana pilvilautta oli ottanut koko taivaan haltuunsa joten kolmen tunnin seikkailun jälkeen seikkailut menivät seis, minä hyvillä mielin nukkumaan ja märät nastakengät löysivät yöpaikan lämpimän takan edustalta.

Haloilmiöt eli halot, mitä ne ovat?
Halot ovat luonnossa esiintyviä valoilmiöitä. Ne ovat värillisiä tai valkeita valorenkaita, -kaaria tai -keskittymiä taivaalla. Ne syntyvät Auringon valon heijastuessa tai taittuessa ilmakehässä leijuvista jääkiteistä. Halot esiintyvät usein aivan Auringon tai Kuun ympärillä, mutta niitä voi parhaimmissa näytelmissä näkyä joka puolella taivasta. Ilmiö perustuu yleisiin optiikan heijastumis- ja taittumislakeihin. Taittuminen perustuu siihen, että jääkiteen taitekerroin on suurempi kuin ilman. Tämä vuoksi jääkide toimii joko peilinä, prismana tai molempina. (lähde Ursa)

Kuvausasetukset olivat illan aikana ISO 100-400, f2.8-3.2, 15-20s. Kontrastia nostin pykälällä kamerani (Canon EOS 6D) rungosta. Linssinä Irix 15mm Blackstone ei ole halokuvauksissa paras mahdollinen, se hieman vääristää ja jonkin verran tulee flareja, mutta sillä mennään.

Taivaanvahdin linkki havaintoyöltä

Jatketaan havistelua kevään edetessä huimaa vauhtia!

-Pike

Kirkas sivuaurinko eli sauri. Englanniksi ”sundog”
Hentoinen auringon 22 asteen rengas ja ylläsivuava lenkillä. Ja Riku.
Kuu-ukon signeeraus? (oikeasti auto tuli joten jalustan siirto kesken valotuksen)
Kuun halonäytelmät ovat aina upeaa seurattavaa
22° rengas, ylläsivuava, allasivuava, pätkä horisonttikaarta ja hienot omenapuut varjoineen!
Halonäytelmät muodostuvat mielellään yläpilvikuituihin, kuvassa näkyy myös Otavan tähtikuvio
Mie, Mitsuhitsi ja Kuun halottelua Palttilan mäestä. Horisonttirengas näkyy kohtalaisesti.
”silta” yli synkän veen
Etelän revontulikuvaajan arkea; matala revontulikaari ja taivas menee tukkoon.
Yritin piirrellä jotain 🙂


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Haastetta kerrakseen

15.3.2024 klo 11.34, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

3.3.2024 repomittarit huusivat hoosiannaa jo iltapäivällä, samoin teki allekirjoittanut mielessään pilvisyyden suhteen. Mittarien ja pilvikarttojen syynäyksen jälkeen alkoi pienimuotoinen hermoilu, kestäisivätkö aurinkotuulen arvot iltaan asti. Pakkasimme kuvaus tavarat aviomieheni Rikun kanssa valmiiksi-ennenkin on rannikolla nähty sään suhteen ihmeitä. Idempänä olisi ehkä ollut mahdollisuus kirkkaalle taivaalle, mutta viikon Turussa allergiatesteissä hyppäämisen jälkeen olen niin persaukinen, että sieluun tuulee, niinpä kuvauspaikka piti sijaita lähellä. Lisähaasteen iltaan toi se, että selässäni ja käsivarsissani oli aika rutkasti meneillään oleviin allergiatesteihin liittyviä teippauksia jotka eivät saisi mielellään irrota eli hikoilemista ja rasittamista täytyy välttää. Lisäksi jarruna oli se seikka, että aamuvarhaisella meidän pitäisi olla Tyksissä. Onneksi matkabudjetti naapurikylään ei huimannut bongarien päätä.

Seitsemän maissa illalla jännitti jo todella, arvot olivat punaisella koko maassa ja taivaalla edelleen pilviä, joista valtaosa oli “onneksi” ylästroposfäärin pumpulipalleroita. Suurimman huolen aiheuttivat uhkaavat keskipilvilautat, joita syntyi merellä lännessä. Mitä lähemmäs pimeyden saapuminen tuli, sen enemmän alkoi perhosia lepattamaan vatsassa ja tuntui, että ne kaikki ovat lähdössä lentoon yhtäaikaa. Kovat olivat arvot, vaan näkisimmekö tänään sittenkään mitään?

 Jälleen tuli todistettua myös eräs seikka; mitään ei näe, jos jää sohvalle, vaikka se kieltämättä hieman houkutti ajatuksena. Vallitsevan pilvisyyden lisäksi lähtiessä puhalsi idästä varsin napakka, kylmä tuulenvire josta kolmoishermo ei tykkää. Tuulta valitettavasti tarvitaan taivaan puhdistamiseen, niinpä suojasin lähtiessä pääni ja kaulan alueen erityisen huolellisesti. Piha-alueindeksi eli tovin seisoskelu ulkona tumput suorina kertoi, että vallitseva pilvityyppi oli edelleen keskipilvien lisäksi palleropilveä, joka mahdollistaa tuurilla- ja tällä napakalla tuulella myös ne kuuluisat aukkopaikat. Tänään olisi pakko päästä kuvaamaan jo siitäkin syystä, että Laitilan Sanomien kolumni ja Ursan blogin deadline alkavat ns. “paukkumaan” ja kunnon repolaisisten näkemisestä alkaa olemaan jo aikaa. Parista Kuuta esittävästä kuvasta ei pitkää juttua vaan irtoa ja valehtelematta melkein kuukauden jatkuneen pilvi-laminaatti-tuulisuuden ynnä muiden vastoinkäymisten jälkeen muutama tunteroinen ulkona hyvässä seurassa kuulosti oikeasti ihan hyvältä idealta. Ei muuta kuin reippaasti radalle, reissu ei ota jos ei annakaan. Sovimme yhteisesti kuvaamiselle ja havaintojen teolle takarajan joka oli klo 22 ja sen jälkeen kotiin (arvaatte varmaan miten kävi?)

Polkaisin Mitsuhitsinä tunnetun punaisen paholaisen käyntiin ja ajoimme täynnä jännitystä puoli kahdeksan maissa kytispellon pieleen. Hyvä, että ehdin edes autoa pysäyttämään, kun Riku jo katosi vauhdilla pellolle. Huomasi, että toisella osapuolella alkoi myös olemaan repolaisia ikävä. Pudotin auton avaimet taskun pohjalle ja seurasin aviomiestäni pimeyteen. Rikun otsalampun valokeila poukkoili edelläni pitkin aukeaa ja huudahdus “jää kantaa hei tosi hyvin” kuului kauempaa pimeydestä. Yhtäkkiä aukean laidalta kuului kovat “rousk-rousk-tömps” äänet joita Riku ei millään voi saada aikaiseksi. Pellolla oli siis joku kolmaskin. Kaikesta päätellen edellämme liikkui jotain todella isoa, veikkaus hirven suuntaan. Niiden jälkiä on ollut useasti hangella ja muutama on tullut nähtyä yöaikaan. Joka tapauksessa pimeässä särkyvän jään ja painavien askelien ääni oli ihan häkellyttävän kova. Odottelimme hetken paikoillamme, jäidensärkijä kulki onneksi poispäin, hyvä niin. Annoimme silmiemme tottua pimeyteen. Näytti hyvältä vaikka näytti pahalta, näes se osio, mitä taivasta näkyi, vihersi voimakkaasti aina etelän ilmansuuntaan asti. Pilviä tuli ja meni kaiken aikaa ja vallitsevat revontulet olivat lähinnä stabiilia, vihreää diffuusia mössöä, mutta sitä olikin sitten kaikkialla! Rakopaikat pilvissä olivat suurenemaan päin, niinpä vetäydyimme pois tuulesta autolle hetkeksi lämmittelemään. Ehdimme istua vain muutaman minuutin, kun tuli voimakas etiäinen, että kannattaa ehkä vilkaista taivasta. Astuin autosta ulos ja samassa näin lounaan puolella pilvi raossa ihan Steven näköisen kaverin. Vaalean pinkki ilmestys kurkisteli pilvien lomasta. Nappasin nopsaan kännykällä siitä kuvan ja heitin järkkärin jalustalle. Pahuksen pilvet, nyt ne häiritsivät todella. Steven näköinen tuo ilmestys joka tapauksessa oli, mutta kuten aiemminkin on tullut todettua, niin tunnistus on todella vaikeaa, koska kokonaisuutta ei näe. Ja jälleen humpsahti taivas tukkoon peittäen näkyvyyden. Pilvistymistä seurasi muutama tästä sensuroitu “piip ja “voihan piipin piippi”-sana. 

Okei, eli tänään sopii odottaa taivaalle vaikka ja mitä muotoja. Tästä kehkeytyi ihan kunnollinen retki pitkästä aikaa! Mahtavaa! Pyörimme suurinpiirtein ympyrää tuosta hetkestä eteenpäin. Mitä tahansa voi tapahtua missä tahansa ilmansuunnassa, kunhan vaan olisi näkyvyyttä! Koska vihreä väri näkyi pilvien lävitse ja rakosista selvästi, seuraavaksi hulluttelimme hieman selfieiden kanssa,-tämä on muuten hyvä keino saada taivas avautumaan.

Bongarit mustissa: selfie-hulluttelua taivaan selkenemistä odotellessa

Muutaman ruudun jälkeen pohjoisen puolella alkoi pilven reuna laskemaan ja sen takana kurkkiva revontulikaari kirkastumaan. Myös idän ilmansuunnan puolella hengaavassa kaaressa tapahtui pientä aktivoitumista, muutama punertava säde syttyi vihreän revontulivyön yläpuolelle. Jostain syystä liikennettä oli kylätiellä aivan hirveästi ja autojen ajovalot häiritsivät kuvaamista. Tässä kohtaa lähdimme kävelemään vähän pidemmälle pellolle. Meinasin heittää kamerarepun selkääni, kun muistin sairaanhoitajan sanat “ei sitten reppua selkään, koska teipit”. Riku nappasi repun pyytämättäni kantoon, itse otin jalustan ja suoritimme rivakan siirtymisen keskelle peltoa. Vuosien saatossa olemme oppineet auttamaan toisiamme pyytämättä aina tiukan paikan tullessa ja sanaton viestintä toimi taas hienosti. Tuli heitettyä kävellessä napakat yläfemmat ja tuuletettua oikein kunnolla, tuntui uskomattoman hienolta päästä jahtaamaan yhdessä revontulia! Kun jalusta oli uudelleen pystyssä, pilvet antoivat yllättäen keskitaivaalla periksi ja revontulet alkoivat selkeästi virkoamaan. Kului muutama minuutti ja päidemme yläpuolella zeniittiin syttyi uskomattoman hieno revontulikorona. 

Kaunis revontulikorona

Revontulivyö oli erikoisen näköinen, jännän sahalaitainen ja näytti paikoin, kuin se olisi liekehtinyt. Kaakon ilmansuunnalla diffuusi, toinen vihreä repokaari venyi venymistään ja kurkotti taivaankannen poikki kohti lounasta. Kaaren edellä lipui selkeästi sykkivä, vihreä läiskä. Lopulta vihreä kaari kulki halki taivaan ja sen kylkeen syttyi komea revontulikorona. Alkuun korona oli melko maltillisen kokoinen ja liikkui rauhallisesti kuten muutkin revontulet. Rauhallisuus ei kuitenkaan kestänyt kauaa, sillä kun revontulet löivät sykintävaihteen silmään alkoi taivaalla vihreän koronan vauhti kiihtymään ja tässä vaiheessa varkain päidemme ylitse venyneet vierekkäiset revontulikaaret kävivät välkkymään!. Seuraavaksi välkehdintää olikin jo kaikkialla revontulissa ja kaaria hahmottui taivaalta parhaimmillaan neljä. Oli jännittävää seurata kirkkaimpien vöiden ja kaarien sykintää, näytti kuin joku olisi räpytellyt jossain yläkerrassa sähkökatkaisijaa “päälle-pois päältä”. Se oli sanalla sanoen ihan mykistävän näköistä ja kylläpä sitä tunsi ihminen itsensä nöyräksi jälleen.

Kun pilvet antoivat hieman enemmän periksi oli taivaalla jo ihan hurlumhei-meininki. Kierros kierrokselta koronan meno keskitaivaalla kävi villimmäksi, se kasvoi täyttäen taivaan sekä 15-millisen laajakulman laidasta laitaan ja näytti kuin taivaankannelle olisi viritelty jättiläismäisiä stroboja. Kuvaaminen olikin yhtäkkiä totista työtä, huomasin hikoilevani syvällä talvitakkini uumenissa ja miettiväni, että toivottavasti allergiayksikön teippien liimat olivat juuri niin järeät, mitä luvattiin. Seuraavana päivänä sitten selviäisi, ovatko Tyksin teipit koko illan revontuliretken kestäviä. 

Lännen ilmansuuntaan syttyi revontuliin punaista, joka näkyi varsin hyvin silmälle ja jonka Riku noteerasi hihkumalla “hihheitä” ääneen. Käänsin itsekseni hymyillen kameran kohti länttä ja jatkoin kuvaamista. Yksin on kivaa olla välillä reissussa, mutta porukalla bongaaminen on vielä mukavampaa, kun onnistumisen ilon voi jakaa heti paikan päällä ja ihmetellä ilmiöitä yhdessä isoon ääneen. Yksi neljästä revontulivyöstä alkoi olemaan todella kirkas ja oli vaikea saada sitä sekä taivaankannen poikki kulkevia sykkiviä repolaisia samaan kuvaan ilman, että kirkkaimmat kohdat palaisivat valotettaessa puhki, niinpä laskin valotusaikaa reippaasti. Ihan sama minne katsoi, niin tapahtumia piisasi ja valitettavasti myös pilviä ja utua. Kello 22 maagisen takarajan lähestyessä katsoimme hetken toisiamme silmiin, siitä takaisin taivaalle ja seuraavaksi Riku rikkoi hiljaisuuden. “eihän mennä vielä, koska tuo revontulikorona”. Meikäläistä ei enempää tarvinnut yllyttää ja yhteinen päätös lykätä kotiinlähtöä syntyi siltä seisomalta. Nyt on revontulien aika, vedetään lonkkaa sitten myöhemmin! 

Yhdentoista aikaan alkoi saapumaan sumua ja lännestä meren suunnalta lisää pilviä. Päätimme luovuttaa ja lähteä valmistautumaan seuraavaan aamuun joten suunnistimme kotiin. Autossa kävi kauhea kilpa-pälpätys kaikesta illan aikana nähdystä. Kotipihalle saavuttuamme korona syttyi keskitaivaalla jälleen uuteen loistoon ja päätin kuvata vielä tovin sitä. Jostain kauempaa kantautui huuhkajan syvää baritoni-huhuilua ja lähipelloilla joutsenet ylistivät kilvan tulevaa kevättä. Yllättävää kyllä, taivas kirkastui klo 23.15 aivan täysin, joka sai hieman päästelemään ärräpäitä (ei sitten yhtään aikaisemmin olisi voinut…?) Kävin vielä puoli kahdentoista maissa ulkona haistelmassa kevätyötä, jäljellä oli enää matala revontulikaari sekä himmeitä, sykkiviä revontulia ja valtaisa, sankka sumu. Joutsenten jatkaessa oodia keväälle oli aika taputtaa itseään ja aviomiestä jälleen hartioille ja käydä hyvillä mielin nukkumaan. 

ps. Ne teipit muuten pysyivät selässä, ei tapahtunut minkään sortin kuoriutumista tai irtoilua. Järeää kamaa, niin koetut reposet kuin allergiayksikön teipitkin. 

Ps 2. n.klo 21 ja 23 on eteläisellä taivaalla näkynyt SAR. Parhaat mahdollisuudet sen havainnointiin on ollut aivan eteläisessä Suomessa. Mikäli sinulta löytyy kuvallinen havainto punaisesta Sar-kaaresta, talletathan havaintosi Taivaanvahtiin.

Illan aikana käytetyistä asetuksista sen verran, että pääosin aukko oli 2.8-3.5. Isot pyörivät 1600-4000 välillä. Korona kuvat ovat melkein kaikki kuvattu 4000 isoilla ja viiden sekunnin valotusajoilla, toiveena oli saada yksityiskohtia esiin koronoista ja se onnistui. Liian pitkä valotusaika nopeaa revontulikoronaa kuvatessa kostautuu ja hienot yksityiskohdat sulavat helposti mössöksi. Valotusajat muissa kuvissa olivat 5-10s.
Toivotaan maaliskuulle kirkkaita taivaita, se on revontulien sesonki menossa nyt. Pienilläkin arvoilla voi näkyä huimia näytelmiä näinkin etelässä. Hyviä ja antoisia kytistelyhetkiä 🙂

-Pike

Illan kuvallista saldoa:

Ollakko vai eikö olla Steve. Arvoitukseksi jäi.
Palleropilviin syntyy helposti pienelläkin tuulevireellä aukkopaikkoja eli heti ei kannata luovuttaa kytistelyä, vaikka taivas näyttäisi tälle.
Etelän ilmansuunta pysyi tukossa koko illan, mutta huomatkaa viherryksen laajuus taivaalla!
Revontulivyöhön syttyi muutama punertava pilari sen merkiksi, että kohta alkaa näytelmä.
Sykkivä, nopealla tempolla liikkuva vihreä läiskä oli vaikea kopata kuviin. Läiskä kuvassa oikealla.
Pilvien reunan laskeuduttua alemmas alkoi taivaalta hahmottomaan revontulivyö
Monta ”kerrosta” repolaisia eli vöitä taivaalla
”Tuliseinämä”
Kaunista seurattavaa pitkästä aikaa!
Revontuliverho ja pieni osa revontulikoronaa, 15mm laajakulma kävi ahtaaksi.
Lisää punaista ja auton ajovaloja. Revontulivyö oli jännän sahalaitainen.
Revontulikoronan tyylinäyte
Revontulikoronassa näkee silmä usein erilaisia hahmoja. Tässä omaan silmään on siipiään aukova perhonen 🙂
Revontulikorona kotipihalta



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Eläinratavaloa etsimässä 

21.2.2024 klo 15.51, kirjoittaja
Kategoriat: Eläinratavalo , Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Syvä taivas , Yleinen

Tammikuu meni parannellessa piikitettyä lonkkaa  ja neuvotellessa ortopedin kanssa tulevasta liikunnasta- jalan lävitse meno hangesta ei ole enää tästä eteenpäin suotavaa ja piste. Ortopedi suositteli hankkimaan lumikengät loppukauden hankitaaperruksiin, joten löysin itseni ja puolisoni Rikun 9.2.2024 niitä hankkimasta. Olen kokeillut lumikenkäilyä viimeksi nuorempana joten ihan uusi ei tämä juttu ollut, vaan täysin unohduksissa. Lumikengät piti tottakai koeajaa heti eikä hetken päästä ja kävimme Rikun kanssa päivällä Laustilla tasaisella pellolla harjoittelemassa kenkien kiinnittämistä ja liikkumista. Yritin muistella isän lumikenkäily neuvoja, vaapu kuin ankka jos muuten ei etene. Niin kaksi kappaletta ankkoja vaappui päivällä edestakaisin ja pitkin poikin avaraa peltoa. Oli siinä ohikulkijoilla ainakin hauskaa.

Iltasella oli tarkoitukseni ajella Pyhärannan suuntaan. Tällä kertaa heittäisin keikan ihan yksin, Rikulla oli muuta menoa. Ilmiön nimeltä Eläinratavalon aika on alkamassa ja Kuu loisti poissolollaan. Iltapäivällä lumikenkäilyn jälkeen aloin pakkaamaan tavaroita, tipautin akun laturiin ja tsekkasin, että kaikki tarvittava löytyy. Sitten oli aika käydä taas pihalla pälyilemässä, miltä taivas näyttää, juoda kahvit ja rentoutua hetki ennen jäisille teille lähtöä. Ihan kuin luontomutsi olisi tiennyt vuosipäiväni lähestymisestä ja yhdeksännen päivän ilta tummui todella selkeänä, ei pilvenhattaraakaan ja kaikki oli melko täydellistä paitsi….miinus se tosiseikka, että meillä oli ihan hirveä meteli joka kantautuu pihalle niinkin pitkältä kuin Kalannista. Seisoin kahvikuppineni pihalla ja kuuntelin riipivää ääntä, kaivinkoneen kauhan raapiessa jäistä kalliota pitkin tuli aavistuksen huono olo. (erityisherkälle ääni on silkkaa kidutusta,-sama efekti kuin kynsillä joku raapisi liitutaulua) Kalannin rapakivi kalliot saivat nyt purkutuomion valtaisan aurinkovoimalan vuoksi,-mikä on aavistuksen surullista ja jotenkin ironista. Että ollakseen ”vihreä” pitää luontoa hävittää, eikun siis mitä? Hupsista, sinne meni muutama miljardi vuotta maapallon historiaa murskeeksi. Alueen tuottamat äänet kantautuvat meille nykyään hyvin, koska välistä on kaadettu kymmeniä hehtaareja metsää, mikään este ei ole enää pysäyttämässä äänen etenemistä maastossa. Viiden maissa illalla en kestänyt enää liitutaulu-efektiä vaan pakkasin tavarat ja suunnistin Pyhärantaan, minnepä muuallekaan kuin louhokselle, paikassa jossa ilmiö nimeltään Eläinratavalo on aiemmin näkynyt.

Louhos ei ole toiminnassa tällä hetkellä, joten olemme sopineet omistajan kanssa, että kameran kanssa yöllä heiluminen olisi peräti ihan suotavaa naftavarkaiden sekä lisääntyvän ilkivallan vuoksi. Alue on nykyään ihanan hiljainen, vain ohi ajavat autot tuovat ääntä. Sen sijaan siellä kuulee pöllöjä, ilveksiä, eri riistan ääntelyä ja joskus susia. (Laitilassa ei tahdo kuulla kuin kaivinkoneita ja traktoreita, pitänee opetella erottamaan Bronco John Deerestä.) Varhokylän vuosiin on mahtunut myös jännittäviä tapahtumia. Yksi pahempi “läheltä piti”- tilanne kävi muutama vuosi sitten ihmisten kanssa, kun todistin alueella vierailevia naftavarkaita. Kannattaa lukaista koko juttu Taivaantulien tytön blogista.

Tänä iltana häiriötekijät toivottavasti pysyttelisivät poissa ja taivas olisi auki Kosken flikalle, ja tuulet niin sanotusti suotuisat eli ei tuullut sitten hiukkaakaan. Paikanpäällä ähelsin autoon nojaten uutuuden jäykät lumikenkien remmit kiinni, heitin kamerarepun selkään ja otin jalustan käteeni, ja näiden liikkeiden jälkeen pimeys sai nielaista yhden kappaleen ilmiökuvaajia. Kello oli varttia vaille kuusi kun saavuin kuvausalueelle lumikengillä keinuen. Olin hieman aikaisessa Eläinratavaloa ajatellen, joten odottelin tovin tuijottaen tähtiä. Vähän jännitti, että miten paljon hento ilmiö on kärsinyt valosaasteen lisääntymisestä. Vaasan Eläinratavalo-jengin terveiset olivat huolestuttavia, valosaastetta alkaa olemaan liikaa. Odotellessani ilmiötä näkyvksi seisoskelin kädet taskuissa ja ihastelin hiljaisuutta ja tähtimäärää. Pieni tähdenlento vilahti miltein keskellä taivasta.

Kääntyessäni kohti länttä näkyi silmäkulmassa korkeahko valokiila. Terve kaveri, pitkästä aikaa! Eläinratavalo näkyi pelostani huolimatta! Ilmiö on palannut kevätiltojen seuraksi. Tein riemunloikan lumikengillä, hip huraa! Tästä kausi taas alkaa ja kohti kevättä mennään. Hetken täytti suunnaton riemu ja rakkaus tätä koko harrastusta kohtaan. Kameran saadessa ruudun valmiiksi ilmiö näkyi kameran takanäytöllä selvästi. Kokeilin kuvata ilmiön aukolla 2.4 sekä 2.8. ISOt olivat pääosin 3200 ja valotusaika 20s. Mahtavuutta, valosaasteelle allerginen ilmiö näkyy meillä edelleen!! Eläinratavalo on todella hento ilmiö, kiilamainen, kuin jättiläismäinen viistossa lymyävä valopilari ja se näkyy lännen suunnilla tunti-puolitoista auringonlaskun jälkeen. Eläinratavalon kärki hipoo helmikuussa Jupiteria ja myöhemmin myös Plejadeja. Andromedan galaksi näkyy hyvin pystyruuduissa, joten ruudulla on jopa ruuhkaa. Havaintosäistä ja valosaasteesta riippuen ilmiö on aika pitkäkestoinen näkyen tammi,-helmi, -maalis ja jopa huhtikuun alkupuolelle saakka. Nyt ilmiö kuitenkin näkyi silmällekin ihan hyvin. Tuleva maaliskuu on Eläinratavalon ja Linnunradan suurinta sesonkia.

Seuraavaksi pitäisi sommitella tälle mystisen kauniille ilmiölle joku kiva etuala. Päätin kiivetä tietä ylöspäin louhoksien keskellä olevalle pienelle kalliotasanteelle. Tai no, tietä ja tietä. Kohtuu puutonta ja tasaista alustaa ehkä ennemmin. Lunta oli paikoin vielä puoli metriä joten näin koko paikan normaalia korkeammasta perspektiivistä. Hangen päällä olin normaalia korkeammalla ja pääni hipoi alueen matalia mäntyjen latvuksia. Huimaa! Tältä tuntuisi olla vähän pidempi! Ponnistelin tomerasti pienen mäen ylös ja suuntasin kalliolle ja kapealle luiskalle louhoksien väliin. Pysähdyin ja laskin kamerarepun alas, jonka jälkeen suoristin selkäni. Siis wau. Tänne tuleminen oli kaiken vaivan arvoista, jälleen kerran. Kallion päältä avautui upea, 360° näkymä ja uskomattoman kirkas tähtitaivas!

Linnunrata alkaa pahus vie köllimään Rauman sataman valosaastassa, joten se oli hieman haastava tallennettava, mutta onnistui silti sinnepäin. Olin nyt alueella, jonne ei päässyt viime talvena, koska kuvauspaikkani ihan kirjaimellisesti räjähti, alueella ammuttiin pätkä kalliota murskeeksi. Räjäytykset ovat ihan siistejä, mutta peruuttamattomia tekoja ja luontoihmisen pitää vähän järkeillä asioita hyväksyäkseen tämän kaiken. Fakta on se, että ihmiskunta tarvitsee mineraaleja, ja ne on pakko ottaa kalliosta. Yhtään rakennusta ei rakenneta ilman louhoksia. Ihmiskunta ei edes söisi sivistyneesti lautasilta ilman kivitavaran hyödyntämistä. Ja meidän perheen yhteinen kakkosharrastus on kivien ja mineraalien etsiminen, hommassa on siis jälleen kaksi piippua. Louhoksissa on siis puolensa, niin hyvässä kuin pahassakin.
Räjäytetty alue toi kuviin uuden etualan. En tajunnut aiemmin, miten avonaiseksi entinen hieman sumppuinen ja ahdas paikka olikaan tullut, nyt kun jäljellä olevalle kalliolle viimein pääsi jalkaisin. Aloin miettimään maaliskuun revontulia, tässähän on ihan uskomaton näkymä, ainut miinus,-hyvin pitkä sellainen on Rauman suunta ja telakan valot. G2-G3 revontulimyrskun kuvaaminen on jatkossa mahdollista näkyvyyden suhteen.

Linnunrata alkuillasta klo 19.48 ja huima pudotus alas, eläimet ovat uskaltaneet tuolla kulkea

Täytyy sanoa, että kannatti kiipeillä tähtipaljouden keskelle, vaikka pakkasherra hengitti -20 niskaan ja silmäripset kävivät jäätymään. Kuvien välillä täytyi tanssahdella puhdasta ilon tanssia, oli upeaa olla vihdoinkin reissussa pidemmän kaavan mukaan! Kylmyys hohkasi kallioista lumen lävitse, joten vipinää kinttuun oli ehkäpä ainut tapa pysyä lämpimänä. Välillä unohdin, että allani olivat lumikengät-niin helppo ne jalassa oli tallustella. Täytyy sanoa, ettei Eläinratavaloa kyllä tarvinnut hirveästi meillä tänä iltana etsiskellä, mutta kauden alun ei ennätyksiä täältä päin Suomea enää rikota, siitä pitää huolen Pyhärannan ja Uudenkaupungin lisääntyvä valosaaste. Oli hieman surullinen tai haikea olo, kun ymmärsin, että olen vuosien aikana saanut todistaa optimaalisen pimeyden kehdon muuttumista valosaastepyhäköksi. Jäänee nähtäväksi kauanko pidän hallussa Eläinratavalon näkemisen ennätystä (15.1.2020) tämän jälkeen, kun ledeistä tuli uusi musta ja Rauman sataman valot syö pienimmät näkyvät tähdet pois. Miksi varjeleessa täytyy valaisto koko maailma?! Nillitä, sinä ihmisparka, kun muuten et kykene vaikuttamaan.

Illan kuvalliseen saldoon sopi olla todella tyytyväinen. Lopuksi laitoin kädet taskuihini ja vaan pyörin ympäri ihaillen tähtipaljoutta. Hengittelin kylmää, tähtipölyistä ilmaa ja annoin ajatuksen tyhjentyä kaikesta lähiaikojen sälästä. Tää on niin mun juttu. Kuka kaipaa tuhansien hajuvesien marinoimia meditaatio rinkejä, kun voi tulla tyhjentämään päänsä hiljaiseen paikkaan ihan itsekseen samalla saaden jotain näkyvää aikaiseksi? Lännen taivaalla Eläinratavalo nikkasi silmää,-kevät on täällä ihan pian ja ilmiön varsinainen kuvaussesonki alkaa, tulee kevätpäiväntasaus revontulineen ja Eläinratavalo löytyy jokaisena selkeänä, kuuttomana iltana seuralaiseksi ainakin maaliskuun lopulle saakka. Mahtavaa.  
Paluumatkalla rusakko aiheutti hieman harmaita hiuksia syöksyessään Untamalan raitilla Mitsun keulan eteen. Napsakasti sain ajovaloihin jähmettyneen pupun väistettyä. Untamalassa pysähdyin vielä hetkeksi ja kuvasin planeetta Jupiterin Mitsun kanssa. Hieno reissu, pitkästä aikaa. Tää on mun juttu, kai mainitsin sen?

Kiinnostuitko Eläinratavalosta ilmiönä? Tästä Zeniitin juttuun.

Tähtikirkkaita taivaita!

-Pike

Eläinratavalo piirroksena ja ilman. Kuvassa on myös urhea lumikenkäilijä.
Eläinratavalo f2,4, kaksi pykälää kovempi kontrasti rungosta, ISO 3200 ja valotusaika 20s
Eläinratavalo f2,8, kaksi pykälää kovempi kontrasti rungosta, ISO 3200 ja valotusaika 20s. Valosaasteen vuoksi kameran valkotasapainon säätö alkaa olemaan vaikeaa.
Ruuhkaa ruudulla: Jupiter, jonka yläpuolella ovat Plejadit (Seulaset). Jupiteria hipoo kiilamainen sinertävä Eläinratavalo. Oikealla ylhäällä näkyy Andromedan galaksi. Viirun jättäjä on todennäköinen satelliitti.
Linnunrata korkealta kallion päältä kuvattuna, tuntia myöhemmin Linnunrata pötkötti Rauman valomeressä
Orionin tähtikuvio
Valosaaste on valitettavasti meilläkin rajussa kasvussa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Operaatio Kesäterässä 

8.2.2024 klo 13.37, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Maisematähtikuvaus , Syvä taivas , Tähdenlennot , Valaisevat yöpilvet , Yleinen

Ursan blogiin asettamani ”oma” deadline lähestyy ja pitänee hyväksyä tosiasiat, nyt en saa teille lukijoille tuoretta kertomusta aikaseksi en sitten millään, kuvausolosuhteet ovat olleet meillä täällä lännessä huonoakin huonommat. Joko on kirkasta, mutta tuulee niin, että kolmoishermo-potilaan pää irtoaa tai sitten vallitsee pilvisyys. Extrajännärinä joka puolella on nyt lisäksi myös tappoliukasta, vaikka olisi alla nastaa nastan perään. Nimittäin se fiilis ja se tunne, kun kääntyessäsi kotipihalle hokaat, että etupää kääntyy, mutta takaosa vikuroi ja seuraavaksi totean ääneen ”kah, mielenkiintoinen tilanne, Mitsun takapää ohitti juuri etupään”. Tiesin, että on liukasta, mutta että näin liukasta, ettei kääntyminen kotipihalle lievään alamäkeen luonaa edes kävelyvauhdista? Seurauksena oli sitten kuviokelluntaa ja sata kättä ratissa tuossa naftin postimerkin kokoisella rintamamies-talon pihamaalla ja nätti loppuparkki-piruetti siihen päälle josta Vatanen olisi antanut tyylipisteinä ainakin toivottavasti ysin. Eli lyhyesti tuli suoritettua autolla varsin hillitty loppuliuku pihamaalle ja täydellinen telemark-parkki kaksi senttiä työhuoneen seinästä, eli varaa jäi vielä… Taittuuko jatkossa varmasti? Taittuu taittuu. Ei muuten taitu tällä kertaa, nyt aukeaa suosiolla tarinalipaston alin laatikko ja on aika käynnistää jälleen aikakone. Varpaat jonnekin lämpöiseen ja kädet kohti kattoa, nyt mennään! Tervetuloa mukaan ikimuistoiseen yöpilvien täyttämään kesäyöhön vuodelle 2021!

Operaatio Kesäterässä 

3-4.8.2021 facebookin messenger kilahti alkuyöllä Peussan Mikon toimesta. Viesti kuului: “Hälytys, yöpilviä koillisessa!” Kaikki arvaavat, että lauseesta alkoi vimmattu säpinä meillä kotona. Sallinette teinimeininki -huudahdukseni tähän väliin, oikeasti tämä yö oli ihan sikamakea, mutta sitä ei ihan uskonut näytelmän alkumetreillä. Vielä puolenyön aikaan valaisevat yöpilvet pötköttivät melko alhaalla pohjoisen horisontissa hyvin pienellä alueella. Ne olivat silti huomiota herättävän kirkkaat ja omasivat terävät, aaltomaiset muodot eli kokemuksesta tiesin, nyt kannattaa lähteä niin sanotusti radalle, näytelmä voi laajentua ja kirkastua. Yökköskausi alkoi tuolloin lähestymään loppuaan ja syksy häämötti vääjäämättä edessä. Sen verran alhaalla näytelmä kuitenkin havaintohetkellä lillui, että päätimme puolisoni Rikun kanssa jättää Varhokylän alkuperäisen havaintopaikan miehittämättä, alueella pohjoisen puolella oleva metsän reuna on hieman liian korkealla ja peittää loppukesän alimmat yökköset helposti.

Ja hyvä näin, nimittäin saavuttuamme naapurikyläämme Untamalaan Varhokylän suunnilta nousi pahaenteisen tumma, korkealle kurkoittava savupatsas. Ajoimme auton parkkiin Untamalaa halkovalle tielle ja Riku avasi Tilannehuoneen sivut. Ei kai taas maastopalo? Pari vuotta aiemmin Pyhärannassa Santtiolla raivonnut maastopalo oli edelleen kummankin mielessä. Viime viikon oli ollut ratisevan kuivaa, jäkälä alueella ei kummoistakaan kipinää tarvitse roihahtaakseen liekkiin. Tilannehuone kertoi Pyhärantaan menevän tien olevan nyt suljettu liikenteeltä ja kohteessa oli palokunta paikalla (ajoneuvo oli syttynyt tuleen kesken kaiken, ei henkilövahinkoja onneksi). Noh, Untamalan alue on melko suuri ja pinta-alaltaan suurin osa siitä on peltoja kilometri toisensa perään, paikkoja kuvaukseen löytyisi.

Seuraavaksi hälytysajoja meni kasitietä pitkin Uudenkaupungin suuntaan sammuttamaan keskisuuren palon natsoja saanutta rakennuspaloa. Oli hieman jännittynyt olo, pysyisivätkö palot hallinnassa. Ilmassa tuoksui myös etäisesti savu. Samassa ilmaantui uusi uhka kuvauksen jatkamiselle, läheisen suon laidalta lähti nousemaan sumua ja ei kestänyt kuin hetken, kun kylätie oli mennyt tukkoon. Tässä kohtaa lähdimme vaihtamaan kuvauspaikkaa. Ja voi mahdotonta, ajaessa yöpilvet kävivät vieläkin kirkkaammiksi! Nämä on saatava talteen vaikka mikä olisi. Ajoimme kilometrin verran eteenpäin ja sumu hellitti. Allekirjoittaneella kävi pieni köpä autosta ulos tullessa, siinä kiiressä en yhtään huomannut, että hantin puolella on heti melko syvä oja. Tulin ottaneeksi leijonanloikan yökkösten kuvat silmissäni ja humps, yllättäin maa katosi jalkojen alta. No onneksi on ollut pitkään kuivaa, koska putosin innoissani just siihen ojan syvimpään kohtaan ja hetken aikaa kului hukkaan, kun räpiköin tietäni mesiangervopensaikosta ylös. Riku kysyi, ”miks sää konttaat siellä pensaikossa, sattuiko?” No ei sattunut, mutta nauratti ihan hirveästi. Otimme siis Untamalan kylätien hyvin tyylikkäästi haltuun- jälleen kerran. No mitään ei sattunut, aikani kompuroituani (:D) oli jalusta kameroineen ja ihmisineen pystyssä ja edelleen nauratti. Mahdankohan oppia ikinä olemaan ihmisiksi näillä yökuvausreissuilla? (Vastaus: en vielä tähän päivään mennessä.)

Yöpilvi näytelmä oli vielä aika pienellä alueella, joten ajattelin vaihtaa 15mm laajakulman Canonin 24-105 millin yleislinssiin. Siinä linssin vaihtoa ajatellessa liki zeniittiä välähti ja samassa luontomutsi löi vielä lisäkorttia pöytään joten saimme seurata majesteetillisen, hitaan tulipallon putoamista alas taivaalta. Seisoin suu auki öisellä kylätiellä Canonin kittilinssi toisessa kädessä ja kamera toisessa. Voi varjele mikä tulipallo, tämän kun olisi saanut kuviin. Lentonsa lopulla tulipallo hajosi kahdeksi palaksi, jotka hiipuivat pikkuhiljalleen pois ja paloista jäivät pitkät savuvanat taivaalle. Siis todellakin wau-kokemus. Oli kyllä näkemisen arvoinen tapahtuma. 

3.-4.8.2021 klo 0.14 valaisevat yöpilvet olivat näkyvillä matalalla pienellä alueella horisontissa,15mm laajakulman ollessa liian laaja.

Mutta missä pihkurassa ovat samettiset elokuun yöt, nimittäin oli kylmää, vain +8°C. Olimme pukeutuneet lämpimästi, mutta kosteus ja kylmyys tunkeutuivat pikkuhiljaa luihin ja ytimiin. Yöpilvinäytelmä alkoi putoamaan alemmas horisonttiin. Samassa taivaalla välähti jälleen, mutta kuviin jäänyt viiru on todennäköisesti satelliitti. Okei, tämä yökkönäytelmä taisi olla lupaavan alun jälkeen tässä. Lopulta olimme niin kohmettuneita, että oli pakko pakata kimpsut ja kampsut ja käynnistää auto. Päätimme hivuttautua kodin suuntaan ja vaihdoimme kuskia. Ajoimme Untamalan maalaisidyllin halki ja käännyin vasemmalle, kohti kotia vievälle tielle. Hidastin vauhdin mateluksi. Onko näytelmä sittenkin heräämässä uudestaan? Hämärän aikaa oli vielä jäljellä eikä meillä ollut mikään kiire.

klo 0.21 linssin vaihto Canonin kittilinssiin (24-105mm), tämän jälkeen oli edessä paikan vaihto. Vasemmassa yläkulmassa oleva ”välähdys” saattoi olla iridium-satelliitti.

Samassa taustapeili kävi hohtamaan. Mitä pahusta? Seisautin auton ja astuimme ulos kylätielle. Se näky, mikä oli meitä vastassa oli niin sanoinkuvaamaton, että auto jäi kylätielle siihen paikkaan. Loikkasimme ulos kuvaamaan, olihan varpaat ehtineet lämpenemään ainakin pari minuuttia… Siinä me sitten seisoimme jälleen hoomoilasina suut auki yössä, kun valaisevien yöpilvien näytelmä starttasi ehkä viimeisiä kertoja loppukesän yötaivaalle leviten samalla itään ja länteen. Taivaalla näkyi kirkkaita pyörteitä, vöitä ja laineita. Suoraan sanoen maagista.

Klo 01.13 valaisevat yöpilvet kirkastuivat huomiota herättäviksi ja Kuun sirppi maatamoineen näkyi kauniisti. Jännä tuo yökkösien punertava yläreuna. Uudenkuun aikaan Kuussa näkyy täysimaa – ei kuutamo, vaan maatamo. Tämä Maan valo heijastuu takaisin Maahan ja on nähtävissä Kuun sirppimäisessä vaiheessa. (Lähde: Ursa)

Sumu nousi pelloilta verhoten läheisen saarekkeen, hivuttautuen siitä kohti kuvauspaikkaamme. Valaisevien yöpilvien hohde yhdistettynä joka puolelta nousevaan sumuun oli epätodellisen näköistä. Ja ne tuoksut, kypsyvä vilja sekoittuu aavistuksen saunavihdan tuoksuun ja se heinäsirkkojen hypnoottinen siritys. Näkymä oli maalauksellinen ja jopa paikoin yliluonnollinen. Nämä yökköset olivat todella kirkkaat ja loppujenlopuksi näkyivät huomattavalla alueella kattaen 3/8 taivaasta. Aika hyvä suoritus loppukesän kapeassa aikaikkunassa! Kontrasti yöpilvien ja taustaivaan värien kanssa oli huumaava.

Erityisen komeaa oli laskevan Kuun sirppi, sen maatamo sekä valaisevat, kirkkaat ja hohtavat yöpilvet, joissa oli kaunis, punainen yläreuna. Onko se muuten auringonvalo, joka jää jotenkin leikkimään yöpilvien yläosaan värjäten niitä punaisen eri sävyihin? Taustalla hehkui horisontissa punertavan oranssi, hento auringonkajo sumun noustessa pelloilta ja kietoessa tutut maamerkit vaippaansa. Seisoimme viljapellolla kastelujäljissä ja hihkuimme kilvan, tämän öinen valaisevien yöpilvien näytelmä oli komeaa seurattavaa ja parhaimmillaan niin kirkas, että yöpilvien valo yhdistettynä laskevan Kuun valoon riitti luomaan maahan keveitä varjoja. Näytelmä hiipui vasta kahden aikaan jolloin pakkasimme tavarat enemmän kuin tyytyväisinä ja suunnistimme kotiin nukkumaan hyvin autuaat yöunet. Lämpötila oli hyytävä, mittarin näyttäessä kotiutuessamme kolmea plusastetta! Kelpasi kyllä ryömiä lämpimän peiton alle tuhisemaan. Komea yö.

Nämä yököt eivät olleet mitenkään helpot kuvata, oli todellinen työ miettiä aukkoja ja valotusaikoja, jotta yöpilvet, Kuun sirppi ja maisema toimivat yhden kuvan taktiikalla, en vielä(kään) osaa kuvien yhdistämistä. Ja kittilinssillä tähdet tuppaavat venymään, mikäli tarkennus on yhtään sivussa. Loppukesän valaisevat yöpilvet eivät ole muutenkaan helppo kohde, koska öiden pimentyessä etuala kuvassa jää helpolla mustaksi ja valotuksen pidennys kostautuu kuvan kohinalla, f-luvun säätö saa taas halpisputken vinjetoimaan kulmiin niin, että pahaa tekee katsoessa ja silmät menevät kieroon eikä edes kuvankehityksen ylijumala-ohjelma Lightroom sitä korjaa. Isoja taas kun ruuvailee kameran rungosta tarpeeksi edes takaisin niin kuvan laatu näyttää kehitettynä puurolta vaikka kohinan säädöt olisivat kuvan kehitysvaiheessa tapissa ja maskit kaakossa. Pitkillä valotuksilla kirkkaat yöpilvet palavat taas puhki, kohinan kasvaessa hallitsemattomasti ja harmaata saa sillä tavoin nutturaan taatusti pahemman kerran. Toisaalta sinnehän ne harmaat hiukset sopii valkoisten ja rusehtavien viereen että tervetuloa vaan….Oikein kirkkaissa yöpilvinäytelmissä kannattaa ruuvata kameran rungosta kontrastia alemmas, se auttaa, etteivät kirkkaimmat kohdat yököissä pala tyystin puhki. Oheisissa kuvissa aukko on kaikissa f7.1, ISOt vaihtelevat 160-200 hujakoilla. Tähdet ovat päässeet valotuksissa hieman venymään valotusaikojen ollessa 5s-15s. Illan kuvat taltioi runkona Canon EOS 6D ja kuvat yhtä lukuunottamatta (Irix Blackstone 2.8 15mm) on kuvattu Canonin kittilinssillä (f3.5 24-105mm )

Toivottavasti ensi kesänä näkyisi hyviä yöpilvinäytelmiä, viime kesä oli hieman plassu, koska nyt Auringon ollessa todella aktiivinen yöpilvinäytelmien kirkkaus ja laajuus tuntuu olevan hävöksissä. Viime kesänä julkaistu Space Weather -artikkeli näes kertoi, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet ovat päässet osittain sulamaan Auringon suuren aktiivisuuden vuoksi eli tuolla ylhäällä on ollut yökkösiä ajatellen ehkä liian lämmintä.

-Pike

*) Mitä valaisevat yöpilvet sitten ovat? Valaisevat yöpilvet eli kutsumanimillä yököt tai VYPit ovat olemukseltaan sinertäviä tai valkeita pilviä, jotka näyttävät kesäyössä hohtavan omaa valoaan. Todellisuudessa ne kuitenkin vain heijastavat Auringon valoa. Valaisevissa yöpilvissä havaitaan usein yöpilville ominaisia rakenteita, kuten vöitä, laineita tai pyörteitä. Valaisevat yöpilvet esiintyvät yläilmakehässä mesopaussin tuntumassa noin 80-85 kilometrin korkeudessa. Kesäyön valaisevat kummajaiset koostuvat hyvin pienistä jääkiteistä. Vallitsevan teorian mukaan valaisevien yöpilvien jääkiteiden pääasiallisena tiivistymisytiminä toimii meteoripöly. (lähde: Ursa)

Meteoripölyä öisellä kesätaivaalla.
”vain varjot häntä seuraa” Maalailin etuosan viljapeltoa hieman näkyvämmäksi otsavalolla.
Yhden maissa yöllä oli maalaismaisema parhaimmillaan
Se kuuluisa kastelu-ura jossa voi liikkua pelloilla kulkiessaan ja valaisevat yöpilvet sekä Kuu maatamoineen
Luoteen ilmansuunnilta nousi uusia yöpilviä
Sumu lähestyi jälleen lopussa kuvaajaa jääden pellon yläpuolelle luomaan tunnelmaa

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ruuduksi muuttunut unelma

22.1.2024 klo 17.42, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisemaplaneettakuvaus , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Syvä taivas , Yleinen

Tammikuun toisen päivän ilta koitti selkeänä, mutta edelleen hyvin tiukkana pakkasen suhteen, eiliseen Ragda-iltaan verrattuna miinuksia oli nyt hurjat -21°c eli asteen enemmän. Vajaa vuosi sitten ostamani maasturi on pelannut pakkasilla kuin kello ja sen kanssa ajaminen on nostanut itseluottamusta etuvedon jälkeen, lumessa tai liukkaalla ajoa ei tarvinnut enää arastella. Maastoon lähtee ihan mielellään, etenkin kun maavaraa on vähän enemmän kuin aiemmassa autossani. Onneksi pakkasennuste (-30) ei toteutunut, mutta kylmä oli silti. Metsään astuminen myöhemmin tietäisi todellista kuuran kosketusta. Koska ilma oli todella komea ja näkyvyys talveksi mallia loistava, päätin käydä illalla pienen lenkin takapihan tähtitarhassa.

Ajoin edellisillasta tuttuun paikkaan ja jätin auton tien poskessa olevaan pieneen levennykseen. Kamerareppu selkään, jalusta kainaloon ja maastoon ensimmäiselle kierrokselle. Suuntasin kohti Särkijärven pohjukkaa. Kulkeminen oli lähinnä kömpimistä hangessa. Ihailin tykkylumisia puita, tätä iloa ei näillä tuulenpuuskilla enää kauaa olisi, joten nyt pitää ehdottomasti nauttia sään suomasta valokuvauksellisesta puolesta niin kauan kuin voi. Kävelin syvässä lumessa pitkin polkua melko totaalisen hiljaisuuden ympäröidessä minua. Ainut ääni oli puunrunkojen pauke, kun ne lähtivät jäätymään. Laskin jalustan kulkiessani välillä maahan, sommittelin ruudun tai kaksi ja jatkoin matkaani. Yllättävän tiukassa oli lumi puissa, mutta siinä metsässä kömpiessä alkoi korkeista männyistä ropisemaan alas paikka paikoin hyvin kylmää tavaraa eli tuuli oli heräämässä. Vedin takin hupun pipon päälle, kylmä lumi ei ole suosikki, etenkään niskaan pudotessaan. Mielestäni pidin kulkiessa ja kuvatessa ihan hirveää meteliä, mutta ilmeisesti hanki narisee myös eläinten liikkuessa niin, etteivät nekään kuule ihan kaikkea. Jälkeenpäin funtsin, että olin komeasti tuulen alapuolella, joten ilmassa olivat myös ehdan draaman ainekset. Näes yhtäkkiä treffasin hirven pimeässä, silmästä silmään.

Olin palannut ensimmäiseltä kuvauskierrokselta autolle pannakseni webaston päälle, kun otsavaloa sytyttäessä edessäni kimmelsi jotain muutakin kuin puustossa olevat lumikiteet-kaksi juutaksen suurta silmää. Voi apua oli ensimmäinen ajatus. Hirvi oli tien vierustalla kasvavan pensaikon takana ja eläimen hengitys pöllysi kidepilvenä pakkasilmaan. Tiedättekö muuten, mitä hirvi sanoo lumisessa metsässä, kun se lähtee liikkeelle? No en tiedä minäkään, ei nimittäin kuulunut just mitään, mikä oli aika yllättävää. Ainut mikä kavalsi eläimen olleen pensaan toisella puolen, oli sorkan raapaisu jäiseen maahan ja outo “ggrrbufff”- ääni, unohtamatta tuorettakin tuoreempia isoja sorkan jälkiä. Kylläpä säikäytti, oli melko kuumottava tilanne! Pyytelin hetken aikaa sydäntäni palaamaan takaisin rintaan, säikähdin nimittäin varmasti enemmän kuin hirvi. Metsänvaltias teki tilaa pienelle ihmiselle ja näin me kaksi jaoimme tähtimäärän sulassa sovussa. Hirvi oli todennäköisesti poistunut syvemmälle metsään, mutta ehkäpä me silti katselimme samoja tähtikuvioita tahoillamme. 

Huh, mitähän seuraavaksi? Jatkoin kävellen aukean toiselle puolelle ihastelemaan tähtipaljoutta. Kahlasin hangessa hirven jäljissä ja sommittelin maastoa mukaan kuviin. Hanki kimmelsi joka puolella ja askeleeni vaimenivat tömähdyksiksi. Taianomainen ympäristö antoi virikettä toisensa perään sommitteluun. Yhtäkkiä kuulin kaukaa valittavaa, järeämmän kaliiberin ulvontaa ja se kantautui kirkkaassa pakkassäässä varmasti Uudenkaupungintien toiselta länsipuolelta. Kyseinen ääni vaatii kantajaltaan suuret keuhkot. Susia. 

Vanha metsästäjien sanonta “Niin kauan, kun kuulet ne, ovat asiat hyvällä tolalla, mutta kun hiljaisuus laskeutuu, ne ovat ehkä saapuneet ja sitten tiedät katsella ympärillesi” Kun ulvonta kuoli pois, hiljaisuus palasi. Mielikuvitus ottaa tässä kohtaa helposti ohjat. Miten hiljaa sudet osaavat lipua puiden katveessa, kulkien metsässä runkojen väleissä kuin äänettömät henget? Miten läheltä ne voivat kulkea ilman, että edes huomaan niitä? Kevyt hangen rasahdus kuulosti tilanteessa laukaukselta. Sinällään hukat eivät aiheuttaneet normaalia enempää sydämentykytyksiä, mutta se tosiasia, että olen yksin reissulla, melko kaukana asutuksesta, niin ulvonta on aina hieman jännää kuultavaa ja säätää mielen kummallisen nöyräksi. (samalla se pakottaa nostamaan pipoa pois korvilta..) 

Lopulta lähdin kahlaamaan paikoin polveen asti olevassa lumessa kohti lämmintä autoa. En halua enää koskaan luopua webastosta tai nelivedosta,-se nyt vaan on niin, että auto pitää olla harrastusta ja samalla tätä tekemääni työtä myöten. Siinä karsiutuu oikeasti iso osa ylimääräistä stressiä pois. Ja kuluneet vanhat nivelet kiittää! Auton kanssa kotiin sompaillessa kohti tulin ajatelleeksi erään tien sijaintia Linnunrataan nähden. Tien reunoilla oleva puusto voisi toimia kuvissa kauniisti luonnollisena kehyksenä, joten tuumasta toimeen ja hetken kuluttua löysin itseni kääntämässä Mitsua kyseiselle tielle. Kotvan kuluttua taapersin pitkin lumista tietä sommitellen puustoa tien laidoilla kuviin. Huurteisten, lumikuorrutteisten puiden reunustama tie vei suoraan Linnunrataan ja näytti reitiltä taikametsään. Edestakaisin tiellä kulkiessa tuli väkisin kuuma, hiki jäätyi kasvoille ja silmät vuosivat kylmyydestä, mutta siinä yksi tavoite lepäsi kuvana viimein-tie Linnunrataan, reitti taikametsään, polku tyyneyden galaksiin.. Miten kukakin kuvan näkee.

Tie Linnunrataan, ISO 3200, f2.8, 20s

Seuraavaksi silmäripset kävivät jäätymään, mikä on inhottavaa. Sitten sormet alkoivat muistuttaa jäisiä nakkeja eivätkä ne oikein enää toimineet. Takapenkin lapsi eli tunnoton peukalovarvas tiedusteli kengän uumenista, koska lähdetään kotiin ja onko sinne pitkä matka. Kylmyys ja kosteus tuntui pureutuvan vaatteista läpi tuulen nostaessa päätään. Aamuyöksi olisi tiedossa meille satava alue, mutta sää lähti perinteiseen tyyliin muuttumaan jo nyt, alkuyöllä. Merkit olivat olleet ilmoilla jo tovin puuskien kasvaessa illan aikana. Pakkasin kameran kiltisti pois ja suljin auton oven huokaisten onnellisena. Takana oli jälleen yksi upea ilta ja toteutunut haave, viimein ruuduksi muuttuneena. Ihmisen onni on joskus hyvin pienestä kiinni! Jäin kuitenkin katselemaan vielä hetkeksi tähtiä. Samassa tuuli iski takaoikealta osuen kosteaan silmäkulmaan. Auts. Nyt ei hyvä heilu.

Ajoin kotiin ja kävelin suoraan lämpimään suihkuun. Aviomies näki tilanteen oviaukolta, nyt oli vaimolla mennyt reissu niin sanotusti ”liian pitkäksi” ja tuulen kanssa oli tullut otettua lähikontaktia. Ainut vaihtoehto kylmää saadessa oli päästä lämpimään ja nopeasti. Näköjään silmäkulmaan (himputti!!! se on ainut kohta mikä kasvoista ulkoillessa näkyy!) osunut puuska teki pienen “tuulivahingon” keskimmäiseen kolmoishermon haaraan ja se kuittaantui seuraavana päivänä alueelle tuikkivana kipuna. Onneksi koneella oli varsin mukavat muistot illasta ja kyllä, lähtisin uudestaan, ei tästä kammoa jää! (tosin ensin pitää palautua tästä reissusta, uno momento-vaan!) 

Hyvää taittuvaa tammikuuta!

-Pike 

Illan muita ruutuja

Riistan jäljissä
Kirkkaimpia kohteita: Plejadit eli Seulaset, Jupiter ja Andromedakin kurkistaa oikeassa yläkulmassa
Linnunrata ja lumiset puut
Särkijärven pohjukassa
Mitsu tiellä Linnunrataan



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Ilmiövuoden avaus

9.1.2024 klo 17.27, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Tykkylumi puustossa on ollut meillä tuttu näky jo pari kuukautta, mutta säät eivät ole olleet parhaat niiden tallentamiseen ja etenkin pimeän aikaan pilvet ovat peittäneet taivasta luvattoman usein. Takana oli siis ihan eeppinen pilviputki. Vuoden ensimmäinen päivä valkeni kuulaana ja selkeänä, mutta melko kylmänä (-20°) ja hyvin lumen täyteisenä. Lumityöt olivat olleet viime päivien hyötyliikuntaa ja työvälineitä oli arvottu puolisoni Rikun kanssa Kummelin tv-sarjan tapaan urakalla. Illalla jatkui selkeä sää, joka sai meikäisen innostumaan ihan täysillä, tästähän tulisi täydellinen kuvausilta! (Ainut mikä illassa pelotti oli kasvojen alueen kolmoishermon reagointi kylmään viimaan. Ja sitä tottavie piisasi.) Vallitseva sää ja maisemat olivat kuitenkin sen mukaisia, että nyt tuulesta viis ja liikkeelle. Kaukaa viisaana pakkasin matkaan mukaan kaksi kasvomaskia, villaisen ratsastajille suunnitellun sekä goren tuulenpitävän maskin. Puimme lämmintä ylle kerroksittain ja sitten seurasi sukellus ovesta ulos hyytävään keliin.

Päätimme ensiksi lähteä käymään vakio kuvauspaikalla eli Pyhärannan louhoksella. Revontulet tuntuivat antavan odotuttaa itseään, niinpä olisi aikaa tehdä jotain todella hyödyllistä eli lapioida autolle parkkipaikka louhoksen liittymään. Pääteiden aurauksen jälkeen alueen liittymässä on pahimmillaan puoli metriä-metrin korkea lumivalli ja jos ja kun se jäätyy, niin parkkipaikan tekoon myöhemmin tarvittaisiin rautalapio tai panssarivaunu, joista vain rautalapio löytyy nurkista. Mahdollisen tulevan vallin eliminoimiseksi allekirjoittaneen menopeli Mitsu sai takapaksiin illan varustukseen kameralaukun- ja jalustan lisäksi kaksi lumilapiota. Bonuksena oli intoa piukassa olevat ihmiset niitä käyttämään. Kotona oli lumityöt hoidettu niinpä parkkipaikan teko paikanpäällä Varhokylässä herätti kuplivaa naurua. Miltäköhän meidän toimintamme mahtaa ulkopuoliselle näyttää? Nämä kaksi eivät vaan saa lapioimisesta tarpeekseen? Ei parane miettiä, antaa lapion heilua ja annetaan ihmisille ihmeteltävää. Hulluilla on halvat huvit, hyvin hulluilla puoli-ilmaiset vai miten se meni, mutta me tähtiharrastajat olemme ihan oma lajinsa.

Lunta oli satanut muutaman vuorokauden aikana parisenkymmentä senttiä- se ei normaalisti haittaisi, mutta kertynyt lumi oli ultrakevyttä isokiteistä pakkaslunta, just sitä joka tukkii renkaan kuvion, jonka johdosta neliveto jää kauhomaan maastossa. Tiedän sen, koska kokeilin sellaista semi-juuttumista menneellä viikolla. Juu, ei maastoon näillä renkailla. Kahdelta ihmiseltä ei homma kauaa vienyt ja hetken huhkittuamme oli varsin kelvollinen parkkipaikka valmis. Lapiointi-urakan päätteeksi vilkaisin revontuli arvoja. Porin Karhukamerassa oli edelleen matala revontulikaari ja mittarit olivat melko punaisena. Koillisen puolen tuuli oli viriämässä eikä aavalla louhoksella oleskelu tuntunut enää hyvältä idealta, ei sitä oikein tohdi ottaa itseään kipeäksi ilmiön vuoksi. Mietimme hetken, mitä tehdä. Paikanpäällä Varhokylässä pohjoisen suuntaan kuvattaessa myös Rauman jouluvalot (toivottavasti niistä osa ei jää kausivaloiksi) aiheuttivat jälleen sen, että taivaanranta paloi kuvissa puhki ja nouseva revontulikaari hävisi valaistuksen alle. Hyi olkoon, miten olis ilmastotalkoot jeesimään meitä luonnonilmiökuvaajia tai se tosiasian ymmärrys, että joulu meni jo

Päätimme kiltisti palata häntä koipien välissä Laitilan suuntaan ja käydä eräässä uudessa kuvaus paikassa, jonka maisemat olivat todella näyttäviä ja ennen kaikkea alueelle pääsi perille autolla, tie oli tänään aurattu. Sen lisäksi Laitilan alueen valosaaste oli matalampi eikä metsän keskellä tuulisi ihan niin paljoa? Ei muuta, kuin ottamaan selvää, auto ympäri ja taas matkaan. Ajoimme takaisin Laitilaan ja suunnistimme Särkijärven etelärannan maastoon. Kun saavuimme alueelle vievälle metsätielle, piti hidastaa auton vauhti kävelytahtiin, koska alueella liikkuu paljon hirviä. Tällä kertaa metsän kuninkaita ei kuitenkaan näkynyt, vain tuoreet jäljet kertoivat hirvilauman olleen läsnä hieman ennen meidän paikan päälle saapumistamme.

Riku käänsi Mitsun metsätiellä ympäri ja allekirjoittanut loikkasi autosta ulos lumiseen maastoon ketterästi kuin kirjahylly. Vaatetusta oli monta kerrosta ja toppahousut lämpökerrastoineen tekevät pienestä ihmisestä mallin “michelin-ukko”. Hyvin pyörii hei! Otin kameran ja jalustan ja lyllersin riemuissani edessäni levittäytyvään maastoon tykkypuiden ja tähtien alle. Oli kaunista ja hyvin hiljaista, vain sulkimen raksahtelu rikkoi alkuyön rauhaa ja tuulen sai vältettyä kävelemällä metsässä olevan aukean laidalle, mutta suojasin kävellessäni pään alueen silti tuplamaskilla.

Talvinen Linnunrata- ja jotain vihreää!

Samassa silmä hahmotti lännen puolen taivaalta kaaren tapaisen, joka näkyi harmaan-punaisena omaan silmään. Mietin paikanpäällä, että onko kuvassa näkynyt punainen alue revontulien punaista yläosaa aina siihen saakka, kunnes kahlasin keskelle aukeaa ja sain vaakakuvan repolaisista. Olipa kaari sitten mikä tahansa niin nyt se jäi niin sanotusti kennolle! Myönnetään, tuli taas päästeltyä ilon tanssia sen mitä hangessa ja kylmyydessä liikettä enää irtosi 🙂

1.1.2024 vuoden ensimmäisiä ruutuja Linnunradasta, -ja RAGDA. ISO 3200, f2.8, 20s

Mutta kumpi harvinaisimmista ilmiöistä on kyseessä? RAGDA vai SAR? Missä ovat miltein turkoosit, vihreät läiskät joita RAGDA tarvitsee seuralaisekseen? Sain vastauksen kysymykseeni seuraavan sommittelun valotuksen valmistuttua, samalla kun revontulikaaren päälle hahmottui irtonaiselta näyttänyt pitkänomainen, turkoosinvihreä diffuusi alue, kuin kaarella olisi “hattu” joka liikkui hitaasti kaaren yläosaa mukaillen idästä länteen. Jess, eli tämän täytyy olla RAGDA. Näitä hassuja, diffuuseja läiskiä revontulimuotoja harrastajat kutsuvat lempinimellä `blob`, joka kuvaa puolestaan todella hyvin näiden läiskien ilmaantumista taivaankannelle. Ne vaan ikäänkuin plopsahtavat paikalle. RAGDA, kuten SAR– ja STEVE-kaaret erottaa etenkin siitä, että ne ovat irrallaan muusta revontuli tapahtumasta, eli niistä näkee, että ne ovat selkeästi erillisiä ilmiötä. Tämäniltainen meidän kuvaamamme kaari oli lopulta RAGDA. (myös SAR-kaari on näkynyt hieman pohjoisemmassa samana yönä) Tässä kohtaa blogia pitää kertoa tästä puna-vihreästä yötaivaan kurkkijasta eli Ragdasta hieman lisää. Okei, mikä ihme siis on RAGDA?

Siinä missä tavanomaiset revontulet syntyvät aurinkotuulen elektroneista, nyt löytynyt ilmiö saa alkunsa paljon raskaammista hiukkasista, protoneista. Uusi ilmiö syntyy ketjureaktiossa, jossa ilmakehän atomiin törmännyt protoni irrottaa siitä elektronin. Elektroni puolestaan törmää ilmakehän molekyyliin, ja sen saama lisäenergia vapautuu revontulivalona jonka nykyään tunnemme nimellä ‘RAGDA’(* Koko häkellyttävän pitkä, mutta ilmiötä hyvin kuvaava nimi on ‘Red Arc with Green Diffuse Aurora’ eli suomeksi ‘punainen kaari vihreällä udulla’. Juu, yrittäkääpä muistaa koko litania ulkomuistista lunttamatta kertaakaan. Ragda todennettiin vuonna 2022 ja ilmiön taustalta löytyy muun muassa etenkin Suomalaisille tähtiharrastajille tuttu ihminen eli Emma Bruus, joka mielestäni on oikeutetusti tämän ilmiön äiti. Tiimityötä se tämänkin ilmiön todentaminen oli, eli harrastajia oli mukana valtavasti.

RAGDA pysyi paikoillaan maastossa seurattuna vajaan kymmenen minuuttia. Sinällään meidän ajastuksemme toimi ihan täydellisesti! Olimme paikanpäällä juuri, kun taivaalla oli tutkimuksellisesti jotain tärkeää. Syntynyt tilanne repolaisine ja tykkylumi puineen hymyilytti väkisinkin, tätä asetelmaa olin toivonut jo monta vuotta, mutta aina suunnitelma oli jotenkin vesittynyt, joko tuuleen, joka on ravistellut puut puhtaaksi kuorrutteesta tai sitten vanhanaikaisiin floppeihin eli vesisateeseen, pilviin, aurinkotuulen pettämiseen, kuvaajan sairastumiseen tai kaikkea edellä mainittua yhtäaikaa.

1.1.2024 klo 19.52 RAGDA-punainen kaari vihreällä udulla. ISO 3200, f2.8, 20s

Onnistumisen ilo jaettiin heti paikanpäällä ja tuli paiskattua nasevat yläfemmat! Toppahanskat tömähtivät yhteen tähtitaivaan alla aukion laidalla, revontulien loisteessa Ragdan kurkkiessa lännen suunnalta meitä retkeilijöitä. Otin vielä muutamia kuvia, mutta lopulta kylmyys oli sen verran kovaa luokkaa, että ajattelin luovuttaa repostelun tältä erää. Kun kameran suljin alkoi kuulostamaan bajamajan ovelta, pakkasin tavarat. Me lähtisimme nyt onnellisina kotiin päin. Mitsu starttasi iloisesti liikkeelle, kuin palmun alta. (seuraavana päivänä muuten Mitsun akku kuoli, onneksi kotipihalla, että se siitä ‘palmuilusta’ sitten) 

Paluumatkalla tuli juteltua miten piristävää ja innostavaa vaihtelua ilta toi tullessaan vaikka tapahtumia oli vähäisesti. Liikuntaa tuli lapioidessa parkkipaikkaa ja mönkiessä pitkin lumista metsää. Kotiin päästyä Riku jäi lämmittämään takkaa lisää joten kävin itsekseni vielä poikkeamassa naapurikylässä, josta on hyvä näkyvyys pohjoiseen. Ajomatkan aikana kamera oli sulanut, suljin pelasi taas moitteetta ja ilman bajamajan ovi-ääniefektiä. Jälleen kaaren yläpuolella vaelsi ‘blob’-revontuli eli outo diffuusi läiskä liikkuen lännestä itään. Revontulikaari alkoi olemaan matalalla, häviten melkein horisontin matalan puuston taakse. Havainnoin vielä muutaman minuutin, jonka jälkeen koillisesta seurakseni ilmaantuneet voimakkaat kylmät puuskat pakottivat luovuttamaan ja jätin matalat reposet telmimään koillistuulen kainaloon. Kannatti lähteä käymään ulkona joka tapauksessa! 
Uusi vuosi on virallisesti avattu revontulilla ja kotigalaksilla eli Linnunradalla! Mitä kaikkea tässä onkaan vielä edessä ja paljonko tulee nähtävää, kuvattavaa ja opiskeltavaa?  Sen näkee myöhemmin, toivotaan kirkkaita taivaita! ps. lapiointi-urakka ei ollut yhtään turha, mutta palataan siihen myöhemmin!


-Pike

*) revontulien teoria-osuus Ursa

Piirrosta pukkaa.
Piirrosta pukkaa II
Lumipuut ja hiipuva, punainen Ragda
Idän puolella näkynyt tuplakaari ja Laitilan rautakaupan ”hienot” laserit.
Diffuusi, kaaren yläreunaa pitkin vaeltanut turkoosin-vihreä läiskä Torrelta nähtynä
Diffuusi, kaaren yläreunaa pitkin vaeltanut turkoosin-vihreä läiskä Palttilasta nähtynä
Läiskän liikesuunta oli havaintoaikana idästä länteen

Yksi kommentti “Ilmiövuoden avaus”

  1. Maarit sanoo:

    Kiitos, paljon tietoa ja hyviä kuvia. Hieno blogi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Dyynirevontulien paluu

21.12.2023 klo 11.39, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuu , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Iltapäivällä 17.12.2023 seurailin aurinkotuulen saapumista appien ja ohjelmien välityksellä. Illalla viiden aikaan pakkasin tavarat, taivaan ollessa pahan tukkoinen. Laitilan sää oli heittänyt häränpyllyä, mutta Pyhärannan puolella pilkotti taivasta ja siellä, missä näkyy tähtiä, on toivoa.

Juttelin aviomiehelleni Rikulle, ettei Pyhärannan louhos välttämättä ole tällä hetkellä nätein etualaltaan (tai edes helpoin!), mutta mittarien näyttäessä varsin punakoita lukemia mikä tahansa paikka kävisi, kunhan vain olisi aukeaa taivasta ja riittävän vähän valosaastetta. Tuskittelin ennen lähtöäni vielä etuala-asiaa flunssaiselle Rikulle joka sanoi seuraavaa “ed dää voi pelkkää edualaa ajadella! Meet vaan dinne ja deed parhaasi”. Däinhän eikun näinhän se oli sitten nähtävä. 

Näillä eväillä lähdin matkaan. Ajomatkalla pilvipeite alkoi repeilemään ja näytti, että edessä Rauman suunnalla olisi hieman selkeämpää. Kurvasin tuttuun louhokseen, ajoin kiemurtelevan tien alatasanteelle ja parkkeerasin maansiirtokoneen vierelle. Hapuilin termosta käsiini, nyt viettäisin pitkästä aikaa kahvipaussin tähtien alla. Yllätys oli aika suuri autosta ulos tullessa, käytännössä koko idän puoli oli selkeä! Naputtelin viestejä bittiavaruuteen; eteenpäin lähti muutama repohäly ja viesti Rikulle, matka sujui ok ja olen perillä. Katselin taivasta ja todella hitaasti nousevaa revontulikaarta. Tässä ehtii hyvin juomaan kahvit. Avasin termoksen ja otin huikan. Ihanan lämmintä vahvaa kahvia ja pitkästä aikaa tähtitaivas, voi tätä onnea. Jo tämän vuoksi kannatti lähteä. Se vähäkin stressi mitä olin tuntenut ennen lähtöä, haihtui pois, suli pois pimeyteen. Kuikuilin Laitilan suuntaan, tukkoiselta näytti taivas sielläpäin. Viritin kameran valmiiksi, täällä sen sijaan starttaisi bileet. Ainakin toivottavasti. Jumitin hetkeksi ajatuksiini. Kun käännyin ympäri kohti idän suuntaa, meni kahvia henkeen. Vastassa oli suoranainen revontuliseinämä joka… poimuili ja mitä rantuja idän suunnilla on?! Ei pahus..Yskin kahvia pois keuhkoista ja vesi valui silmistä. DYYNIT!? Dyynit olivat palanneet selvempinä kuin aikoihin! Tottakai dyynit pitkästä aikaa nähdessään kuuluu ensimmäisenä tukehtua juotavaan….köhin sekunnin pari kunnes henki taas kulki.

Samassa hahmotin taivaalta myös nk.dyynihyllyn. Mistä ihmeestä tuo kaari hyllyineen nousi? Sitten repesin toimintaan. Hansikkaat, termari, kamerareppu, pipo..haalin tavarat kuumeisesti kokoon, sytytin otsavalon ja pinkaisin kohti tietä ja kallionhuippua. Tuli siinä juostessa deja-vu, olen ennenkin sutinut kiireessä tätä lumista, jyrkkää tietä pitkin ylös. Itseasiassa todella monta kertaa, syynä yleensä revontulet. Lunta oli päivällä tulleesta vesisateesta huolimatta paikoin parikymmentä senttiä, osin hanki kantoi, mutta suurimmaksi osaksi ei, joten tästähän sukeutui pitkästä aikaa ihka aito hankiralli! Kuinka ikävä onkaan ollut tähtitaivasta, repolaisia ja etenkin dyynejä sekä tätä toimintaa!

Kallion päälle saapuessa piti hiljentää vauhtia ja hiippailin melkein varpaisillani loppumatkan. Olen luvannut paikan omistajalle olla ottamatta turhia riskejä. Päästyäni sommittelullisesti mukavaan kohtaan kalliolla pystytin kameran ja jalustan ja mietin, että nyt anna nainen palaa, estradi on sinun! Edessäni levittyi kymmenen metriä alempana graniittinen avolouhos ja ympäristöä vartioivat isot sepelikasat, joita on kivaa tönkiä kesäisin ja taivaalla olivat rakkaat dyynireposet! Voiko yhtään mukavampaa iltaa enää toivoa? Nautin kahvia ja kuvasin näytelmää talteen muistokortille ja olin yhtä leveää hymyä. (Varhokylän louhos on tarjonnut vuosien varrella komeita geologisia seikkailuja sekä unohtumattomia hetkiä mineraalien parissa.) Ja nyt puolestaan tuli elämystä reposien muodossa!!

Oli hienoa päästä seuraamaan dyynien muodostumista*) Ensin taivaalle levisi jättiläismäinen undulaatio (Giant Undulation) joka siis koostuu vihreästä revontulesta. Undulaatio revontulikaaren yläosassa poimuili varsin voimakkaasti. Dyynien rakenne oli niin selvästi näkyvillä idän suunnan kaaressa, että pelkäsin aluksi havaintoni olevan sittenkin pilvikuitua. Siinä kohtaa, kun dyynien alapuolella ollut revontulivyö aktivoitui ja sinkosi ensimmäiset, hennon lilat revontulisäteet vielä vaalealle taivaalle rauhallisen dyynirevontulen joukkoon hahmotin, etteivät raidat olleet tosiaan pilviä, vaan dyynit olivat tehneet paluun- todella voimakkaina. Mahtavaa! Onneksi kukaan ei nähnyt ylös-alas riemunhyppelyäni ja heyy macarena-tanssia! 

Yritän selittää näkemäni piirtelemällä 😀

Kaaren poimuilu oli hauskan näköistä ja parhaimmillaan vihreä undulaatio-revontuli pilvi levisi etelän puolelle ja kuvakulmat loppuivat 15mm laajiksella aivan täysin. Onneksi Emma sai kopattua Mäntsälässä samaan aikaan upean videon juuri idän puolen näytelmästä. Kaaren vetäydyttyä kohti pohjoista lähdin myös laskeutumaan rauhallisesti alas kalliolta. Tuntui, että lunta oli enemmän kuin tullessa mikä ei tietenkään pitänyt paikkaansa, vaan pari tuntia kestänyt aktiivinen hosuminen kameran kanssa oli väsyttänyt repostelijan tyystin.

Tänä iltana keskityin itse pelkkiin dyyneihin taivaankannella. Toisaalta se oli helppoa, koska lännen puolella ajelehti sumu- sekä tavallista pilveä. Mietin kuvatessani, että voi isä kun olisit täällä katsomassa nimeämäsi revontulien tanssia kanssani. En voinut nousevalle tunnekuohulle mitään, vaan kyyneleet täyttivät silmäni. Oli vaan niin kovin ikävä. Ryhdistäydyin, astuin askeleen sivulle innoissani ja kaadoin maassa olevan termoksen. Rupesi naurattamaan. Isä olisi sanonut, että ”äläs nyt laps kohella, katos ny ees vähäsen jalkoihis” Samassa Kuun sirppi tuli esille pilvien takaa selkäni takana joka toi mukanaan kontrastia maisemaan ja varjot alkoivat elää louhoksen takana olevassa lumisessa metsässä. Kivet, kannot ja puut heräsivät henkiin. Oli sanalla sanoen upean näköistä ja joka puolella kimmelsi. Dyynirevontulet valaistuivat hyvin matalalla olevan sirpin ansiosta ja maisema näytti  kylpevän vaaleassa hopeisessa valossa. Tuntui, että isä olisi ollut läsnä, sen pienen ohikiitävän sekunnin aikana kuunvalo teki tepposet maastossa, vierelläni näytti seisovan varjomainen, hieman kumarainen hahmo. Tunsin, etten ole näillä reissuillani koskaan täysin yksin- en ainakaan dyynien aikana.

Alaspäin laskeutuessani varjot sulautuivat kulkiessani louhoksen graniittisiin, jyhkeisiin seinämiin. Varjomaailma leikki ympärilläni otsavalon hennossa keilassa ja kiviset seinämät tuntuivat heräävän eloon. Veden pisarointi seinämillä tuntui kuuluvan monenkymmenen desibelin voimalla. Tämä äänimaailma muodosti luolamaisen tunnelman ympärilleni kävellessäni syvemmälle louhoksen perukoille. Pystytin kameran keskelle louhosta, kuin suureen amfiteatteriin ja jäin odottamaan revontulien väistymistä Linnunradan edestä. Kun viherrys taivaalla rauhoittui, lipui ujo kotigalaksimme Linnunrata tähtisumuineen näkyville. En muistakaan, koska olisin nähnyt sen edellisen kerran ja näin hyvin. Hurmioiduin sekunnissa tähtimäärästä, joka pomppasi verkkokalvoille. Silmät ahnehtivät pimeyttä, mielen täytti vapaus ja tunsin syvää kiitollisuutta. Tätä on kroppa huutanut jo pari synkeää kuukautta, kunnon maastoilua, irtiottoa, tähtiä ja repolaisia (etenkin dyynit, jess) ja vähän oli ollut ikävä louhostakin. 

Kotiin päästyä vastailin vielä viesteihin, joita saapui dyynien johdosta aika monta, sekä kirjoitin tämän tekstin. Hienoa, että ihmiset kyselevät ja haluavat oppia! Mahtavan upea ilta kaikkineen! Parasta oli päästä pitkästä aikaa ihan kunnolla reissuun ja ihanaa, että oli tapahtumia! Seuraavaksi yritän avata hieman illan tapahtumia ja kaikki revontulimuotoja.

*) Vihreälle epäselvälle barbababalle yötaivaalla on nimi; Giant undulation. Jos sen vääntää suomeksi, niin tulos on jättiläismäinen undulaatio- ei siis undulaatti, kuten kaverini luki kiireissään facebookista. Giant undulation eli vapaasti käännettynä jättiläismäinen undulaatio on se osa revontulesta, johon dyynimuotoiset repolaiset yleensä muodostuvat. Dyynit taas ovat siis revontulien eräs muoto jotka isäni Rainer Koski sai nimetä.

Dyynien synty on seuraava: silloin tällöin korkealla mesosfäärissä happiatomit riehaantuvat vuoksiaalloiksi. (kiitos ihanasta ilmaisusta Tapio) Tuloksena on painovoima-aaltoja, jotka näkyvät revontulissa vaakasuuntaisina laineina eli dyyneinä. Painovoima-aaltojen oikea nimitys on “mesosfäärin boret”. Myös jonkinnäköistä Kelvin Helmholz-epävakausvaikutusta on dyynien yhteydessä pohdittu. Ja seuraavaksi karataan allekirjoittaneen ydinosaamisalueen ulkopuolelle joten enempää en selitä aiheesta 🙂

“Dyynihylly” on puolestaan nimi hassulle “ulokkeelle” dyynirevontulissa johon muodostuu ensin undulaatio jonka yhteyteen sitten myöhemmin dyynit mikäli mekanismi käynnistyy eli mesosfäärin boorit ovat suosiolliset. Joskus dyynihylly on todella selvä vielä tunteja dyynien näkymisen suhteen, joten se toimii hyvänä juorukellona dyyneistä sekä siitä, että reposissa on ollut ylipäänsä jotain tavallisesta poikkeavaa. Dyyniasiaa on opiskeltu ahkerasti, olin mukana kun vuonna 2018 Minna Palmroth keräsi itselleen nk.dyynitiimin harrastelijoista. Mukana oli paljon sakkia ja täällä linkissä on kirjoittamani kokopitkä dyynien tarina.  Dyynien Zeniitin nettilehden julkaiseman uutisen löydät tästä.

Kalusto ja asetukset: Canon EOS 6D, Irix Blackstone 15mm. Isot dyynikuvissa 1600-2500, f2.8-3.2, 5-15s

Jatketaan bongailua ja rauhaisaa Joulun odotusta blogin lukijoille!

-Pike

Edit 9.1.2024 Porin Karhunvartijat ja dyyniyön tajunnanräjäyttävän hieno timelapse!

© Porin Karhunvartijat
Hajoavat dyynit ja giganttista undulaatiota
Hajoavat dyynit ja jättiläismäistä undulaatiota + piirroshahmotelma
Dyynit ovat revontulissa näkyviä painovoima-aaltoja
Dyynit muodostumassa alkuillalla
Dyynit hahmottuivat selkeästi revontuliin klo 18.16
Poimuilua taivaalla
Jättiläismäinen undulaatio-alue kaaren yläreunassa aaltoilee ja dyynit ovat tässä kuvassa jo häviämässä. Näkymä lännen suuntaan.
Jättiläismäinen undulaatio alue kaaren yläreunassa aaltoilee ja dyynit ovat tässä kuvassa jo häviämässä lännen puolelta
Lännen puolen pilvet antoivat lopussa periksi paljastaen taivaalta punaisia sävyjä ja vaaleanpunertavan, säteilevän eli emittoituneen läntin joka on näkynyt lähes kaikissa näkemissäni dyynireposissa!
Linnunrata ja repolaisia

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Karttahalo

14.12.2023 klo 14.11, kirjoittaja
Kategoriat: Halot , Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Yleinen

Kulunut kuukausi on ollut pilvistä muutamaa tuntia lukuunottamatta ja illat ovat kuluneet joko lenkkipolulla, kotona sohvalla laskemassa oksienreikiä seinäpaneeleista tai lukiessa psykologiaa (kolmas harrastukseni). Toisaalta, olin pitkästä aikaa nk. normaalissa päivärytmissä, mikä on välillä ihan hyvä, mutta vähän ikävystyttävä asia. Mietin, osaisinko edes käyttää kameraa jos sitä yllättäen tarvitsisi? Kai maar? Viimeiset kuukauden kuvaamiset olin tehnyt kännykällä päiväsaikaan, lähinnä olin ikuistanut kauniita maisemia. En tiedä, näkikö luontomutsi ähisevän vanumiseni nurkissa, orastavan pienen kärttyisyyden ja työlääntyi siitä, joka tapauksessa seuraavaksi, kun taivaalla mentiin, mentiin siellä kovin eikä ollut puhe tällä kertaa revontulista vaan minulle melko uudesta asiasta eli keinovalopilareista ja karttahaloista!

Haloilmiöt, joihin siis keinovalopilarit lukeutuvat, ovat syntymekanismiltaan sateenkaarten serkkuja. Keinovalopilarit syntyvät valon taittumisesta ja heijastumisesta kuusikulmaisten, laattamaisten jääkiteiden lukuisilla pinnoilla. (Sateenkaari vastaavasti syntyy valon poukkoilusta vesipisarassa). Keinovalohalojen väriin vaikuttaa valaisimessa käytetyn lampun värilämpötila. Kidepilven osat saattavat keinovalojen yli lipuessaan välkehtiä lailla revontulien kidepilven paksuuden määrätessä tahtia. Jotta haloilmiö ylipäätään siis voisi syntyä, pitää jääkiteiden olla juuri oikean mallisia.

Illalla 3.12.2023 lopettelimme aviomieheni Rikun kanssa joulusiivousta. Selkäni oli jumissa kyyristymisistä joten ulkoilu pystyasennossa tekisi terää. Siksi toiseksi edellisiltana nähdyt keinovalopilarit olivat näkemisen arvoisia, tänään saattaisi pukata uusintaa. Vallitsi samanlainen sää, oli vaan kylmempää (-13) ja kevyttä pakkaslunta leijaili ilmassa tauotta. Vallitseva, hyisen kylmä ilma alkoi olemaan äärest pelottava kasvohermolle, mutta otollinen sää pilareita ajatellen. Päätin käydä silti ulkona, nykyään kun on hieman eri meininki kuin sairastamisen alussa. (Botox-hoito on auttanut kolmoishermosärkyyn lopulta niin hyvin, että pystyin nyt ulkoilemaan ekaa kertaa talvella keinovalopilari säässä sitten vuoden 2017 jälkeen, jahuu, yksi merkkipaalu saavutettu!)

Suuntani lenkillä oli jo kotia kohti, kun huomasin, että Uudenkaupungin puolelta leijailee korkealla taivaalla keinovalopilarien tynkiä. Tämän illan pilarit olivat jotenkin vekkulisti mutkalla ja paljon paksumpia ja huomiotaherättävämpiä mitä vuorokausi sitten. Eilisiltaisesta keinovalopilari näytöksestä tiesin, että nyt kannattaa jäädä notkumaan hetkeksi pihalle, vaikka poskipäitä pakkanen jo nippailikin. Vedin tiiviimmin neulosmaskia kasvoilleni ja tiivistin tahtia kohti kotia, mielessäni hetken lämmittely sisätiloissa. Seurailin kidepilven liikkumista siinä kävellessä. Pilarien alkaessa etelän suunnilla venymään korkeutta piti ottaa Vataset ja jälleen kerran löysin itseni pinkomasta kotia pitkin katua kuin pillastunut rusakko. Siinä juostessa alkoi pilareita nousemaan myös Pyhärannan suunnalta joten kiristin tahtia — tässä mitään lämmittelemään ehtisi. Laitilan keskustan suunnalla oli tosi lyhyitä pilareita, mutta eiliseen verrattuna kehnoja. Parhaat olivat tällä kertaa Uudenkaupungin puolella.

Kurvasin omakotitalomme pihalle ja ohittaessani iglulta näyttävän maasturini dumppasin idean autolla lähdöstä, kylätie ja naapuri saa nyt riittää. Ja illan liikunta olisi hyötyliikuntaa parhaimmillaan. Onneksi olin varannut kameran ja jalustan valmiiksi eteiseen, nyt nimittäin nyt tätiä vietiin ja lujaa tapahtumien ollessa tänään ihan eri suunnalla mitä olin ajatellut ja suunnitellut. Odotin nimittäin, että Laitilan puolella alkaisi illan keinovalopilarishow ensimmäisenä, mutta ei, nyt sen avasi Uudenkaupungin puoli etelässä. Mitä opimme? No sen, että keinovalopilareita voi oikeissa olosuhteissa muodostua joka puolelle valonlähteiden yläpuolelle. Spurttasin kamojen kanssa ulos ja oikopäätä tien yli avarammalle havaintoalueelle naapuriin. Ne on meikäläisen jäljet siellä Suulinmäessä! Ensimmäiset kuvat lauoin vauhdista kännykällä ja tässä kohtaa täysin tietämättömänä kuvattavan kohteen harvinaisuudesta.

Kidepilvi jatkoi pölläyttelyä Laitilan keskustan sekä Pyhärannan puolella levistyen samalla selvästi. Onneksi huomasin katsella ja kuvata myös ylöspäin, nimittäin meille ilmaantui hieman yllättäen harvinainen karttahalo taivaalle!! Jälkikäteen huomasimme porukalla (Juha, Emma, Matias) kuvistani, että meillä on ollut taivaalla todella toinenkin karttahalo samanaikaisesti. Ihmettelin jo paikan päällä ollessani tovin jos toisenkin Pyhärannan-Rauman puolella olevaa todella jännää, valaistunutta ”mutkaa” taivaalla. Tietokoneella myöhemmin hahmottui, että ihmettelemäni ”mutka” Pyhärannan puolella taivasta koostui pienistä keinovalopilarien pätkistä ollen myös eräänlainen karttahalo! Tapahtumahetkellä ilmiö sai allekirjoittaneen leuan putoilemaan jälleen kuvainnollisesti polviin tai oikeastaan nilkkoihin, niin hämmästyttäviltä halot näyttivät taivaalla. En yhtään ihmettele, että keinovalopilarit voidaan sotkea revontuliin. Nämä halot kun välkehtivät taivaalla kulkiessaan, ihan samalla lailla kuin revontulet. Oli kyllä niin omituinen ilta, tuli todella paljon uutta asiaa. Ilmiöbongaus on hirveän kiva harrastus, aina oppii jotain uutta, kun vaan muistaa pitää ajatuksen avoimena ja korvat tötteröllä kaikkeen uuteen. Pari tuntia meni ulkosalla kepeästi säntäillessä edestakaisin kylänraittia. Mutta varjele, miten kylmä sää vallitsi. Siinä kuvatessa näpit jäätyivät, kasvot jäätyivät, poskipäät jäätyivät, kamera jäätyi -itseasiassa kokonaisuus muistutti kuulemma isoa, mutta onnellista jääpuikkoa, luonnehti Riku nähtyään umpikuuraisen vaimonsa. 

Illan aikana tuli todella bongattua outoja, ennennäkemättömiä asioita. Kuten se taivaalla sijainnut ”s” -mutka! Paikanpäällä havaintoa tehdessäni se oli ihan ”OMG-kamaa”. Todennäköisesti kiteet, jotka valoa heijastivat, ovat sijainneet näin ollen jääsumussa eri kerroksissa. Keinovalopilarit olivat hieman paksumpia ja lyhyempiä Uudenkaupungin puolella, kuin mitä edellisiltaisessa näytelmässä. Seuraavaksi pitää muistaa mennä lähemmäs keskustan valoja. Jep, kuulostaa uskomattomalle, lähemmäs ällöttäviä ja kirkkaita keinovaloja? Näin se kuitenkin tämän ilmiön bongauksen kanssa menee. 

Eräänlainen karttahalo tämäkin. Kasitie hahmottuu taivaalle.

Oli muuten ilta silkkaa juhlaa näiden ilmiöiden suhteen melkosen noviisille! Nämä ovat enemmän näytelmiä nähneelle osin peruskauraa, mutta minulle jotain ihan ennennäkemätöntä ja oli todella vaikea arvioida näyttävyyttä Taivaanvahtiin, koska nämä keinovalopilarit oli totta puhuen ihan sikamakeita ja kumpikin kuvattu ilta oli erilainen!!! Olen haaveillut bongata “katuvalokarttaa” reilun kymmenen vuotta ja viimein tänä iltana se kehveli meni ja toteutui. Karttahalon natsat eivät olleet ihan helpot. Juttelin Ojanperän Juhan kanssa haloista ja nimenomaan karttahalosta. Laitoin Juhalle pari kuvaa illalta. Juha kysyi mesessä, pystyisinkö paikantamaan kuvassa zeniitissä eli pään yläpuolella olevat valopisteet kartalle, ne eivät kuulemma sijainneet kaukana, naapuruston valot olivat ensimmäinen kokelas. Hakusessa oli siis kolme kirkkaampaa valonlähdettä. Olen juutaksen huono haloissa ja vielä huonompaa on allekirjoittaneen avaruudellinen hahmotuskyky jota ilmiön hahmottamiseen vaaditaan. Tajusin toki samassa, että eihän Juha voi tietää meidän kylän katuvalojen paikkoja, niinpä nyt vaan valolähteet pitäisi paikantaa tällä kertaa itsekseen. Otin kännykältä kartan auki, piirsin valonlähteiden paikat ja käänsin kartan ylösalaisin. Vertasin kuvaani, siirsin katseen takaisin karttaan ja kyllä, meillä karttahalon aiheuttivat naapurimme pihavalot sekä 90 ° taittavan tien reunoilla sijaitsevat katuvalot. Sininen pilari kuului Vexvelle. Ihan niin täydellinen havaintoni ei ollut mitä Mia Heikkilän 2016 Taivaanvahtiin raportoima kaikkien halojen esiäitee, Euran karttahalo. Myöhemmin Taivaanvahdin Tupuhupulupu-ketju (Emma, Matias, Juha) varmensivat kuvistani toisenkin karttahalon, eli Pohjoisen puolen taivaalla mutkitellut ”tie” sai selityksen. Se oli paikan päällä nähtynä suoraan sanoen melkoisen hämmentävän näköinen. Koska samaan aikaan taivaalla oli kaksi karttahaloa, oli tallentamisella ihan lievä kiire. Kameran asetuksista sen verran, että sitä sai kyllä säädellä ahkerasti. F-luku oli kuvissa haarukkaa 2.8-4.5, ISOt 800-2000 ja 5-10s.

Summa summarum, koskaan ei tiedä, mitä ulkosalla liikkuessa pääsee näkemään. Olkoon talvenne haloisa!

-Pike

edit. korjattu cirruspilvet jääsumuksi 15.12.2023 !

Mian havis f-bookissa https://www.facebook.com/photo.php?fbid=575122164642687&set=a.575122144642689&type=3

Mia Heikkilän huikea havainto vuodelta 2016, ”Eura-Lux”
”Keinovalopilari kartta ”Laitila-Lux” eli karttahalo Salonkylän alueesta heijastuneena yläpilviin- ja sumuun Laitilassa 3.12.2023 klo 18.38
”Keinovalopilari kartta ”Laitila-Lux” eli karttahalo taivaalla sekä Maanmittauslaitoksen kartalla. Kartan kuva: MML
Keinovalopilari-tie kohtaa Otavan tähtikuvion
Uudenkaupungin puolen keinovalopilareita
Keinovalopilarijuhlaa ja ei mitään hajua enää kameran oikeista asetuksista
Keinovalopilarit näkyivät silmällekin todella hyvin
Kuusikulmaiset, litteät jääkiteet aiheuttavat keinovalopilareita.

Vertailun vuoksi kuva myös 2.12.2023 yöltä. Pilarit olivat tuolloin ohuempia, mutta vastaavasti korkeampia.

2.12.2023 Laitilan puolen keinovalopilarit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Jääputous

1.12.2023 klo 10.19, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Linnunrata , Maisematähtikuvaus , Syvä taivas , Yleinen

Parinkymmenen minuutin ulkoilupätkistä viime viikoilta ei väännetä kovin pitkää juttua, joten nyt pääsette lukemaan vanhan seikkailun vuodelta 2021. Tuolloin vallitsivat ihanteelliset olosuhteet kuvata paikassa jota ei olisi kovin kauaa olemassa eli erään louhoksen seinämä. Kaiken lisäksi sattui harvinainen selkeiden öiden putki,-sehän oli sitten menoa ja mahdollisuus kuvata jotain erilaista piti hyödyntää heti. Ideaa näes pukkasi edellisen yön kuvailujen jäljiltä.

Olin ollut yöllä kuvaamassa tuttujeni omistamilla louhoksilla ja seuraavana päivänä kuvia kehittäessäni huomasin Rohdaisten kuvissa kauempana louhoksen takaseinämällä jotain kiintoisaa. Kalliolta oli valunut useita puroja, jotka olivat jäätyneet. Pysähtyneet jäävirrat hahmottuivat punertavaa kalliota vasten…hmm, tilanne alkoi selkeästi elämään ja mielikuvitus pääsi valloilleen. Voisiko jääputousta hyödyntää tänä iltana Linnunrata kuvissa ennen Kuun nousua? Pääseekö seinämän viereen kävellen ja millainen se on liikkua? Kysymyksiä vailla vastauksia. Ilta näytti tähtikirkkaalta, niin kysyin aviomieheltä, oliko illaksi suunnitelmia ja jossei, niin passaisiko minun poistua pariksi tunniksi hieman takavasemmalle…? Ei ollut suunnitelmia ja koska Riku ymmärtää, ettei linnunrata, tämä maisema ja nämä ilmat ole välttämättä niin kovin pysyviä, niin sain kehotuksen ”lähteä maastoon hyvällä omallatunnolla ja tuoda hyvät kuvat”.

Niinpä päätin illan tullen ottaa suuntaa kohti Pyhärannan Rohdaista. Laitoin ystävälleni messengerin kautta pari jääseinämä-kuvaa ja siellä päässä hokattiin heti mitä ajoin takaa. Markon sanoin: ”varmaan sulla on illan suunnitelma selvä..”? Kysymys oli odotettavissa, johon vastasin, että ”arvasit ihan oikein, tuonne olisi tarkoitus mennä” Nyt on nääs ihan pakko. Olen vuosia haaveillut kuvasta, jossa yhdistyisi Linnunrata ja jotakin jäistä ja jylhää kallioista monumenttia. Olen kuvannut vastaavan ”kallioseinämä ja tähdet”-aiheisen kuvan viime keväänä ilman Linnunrataa ja siitä jäi hirveä revanssin maku suuhun Linnunradan pötköttäessä tuolloin jo Rauman valoissa seinämien jään ollessa lähinnä rumaa muhjua. Nyt sen sijaan seinämä olisi niin sanotusti katettu, ei tarvitsisi kuin pärähtää paikalle.

Ei muuta kun auto piuhaan lämpiämään ja tavarat kasaan. Pakkanen oli lauhtunut ja lähtiessä oli enää -13, jippii! Niin, painotus sanalla ”oli”. Ajaessa rannikolle lähti lämpötila kiristymään. Noh, ulkoiluvaatteet ovat nykyään melko laadukkaat ja kuvatessa tulee onneksi liikuttua. Ainut pelko koski kasvohermoa, mitä se tykkäisi oikeasti kylmästä säästä. Onneksi mukana oli myssyä ja maskia moneen lähtöön. Saapuessani Rohdaisiin lämpömittari näytti jo -15… Noh, tiedossa olisi sitten aika vauhdikasta sommittelua, luojan kiitos ei tuullut. Kävelin louhokselle sisään ja suuntasin läntiselle seinämälle, jossa jäiset taideteokset lymyilivät.

Jääputouksia ja etualalla gneissiä ja sitä halkovaa sillimaniittia

Jääputouksia olikin enemmän mitä testikuvasta oli näkynyt ja kivikon kohdalla teki viimeistään mieli huutaa ääneen ”ei hitsi ole totta”. Etualan kivikko koostui alueella pienimuotoisena esiintyvästä granaatti/ kordieriitti gneissistä, jossa poimuili joukossa vihreää, kuituista ja silkinhohteista sillimaniitti-nimistä mineraalia. Musta biotiitti-niminen mineraali oli kiteytynyt paikoin dendriittisesti (eli kasvimaisesti) kivien kylkeen. Piti oikein kontata hetki ennen kuvien ottoa. Kun otsavalon valokeila osui lohkareikkoon, paljastui kivien sisältämä koko värikirjo. Pegmatiittiosiot näkyvät kuvissa olevissa kivissä vaaleanpuneravina ja valkeat kvartsijuonet elävoittivät pintoja siellä sun täällä. Katsoin tarkemmin kivien pintoja, siellä täällä näkyi tummia pahkuja. En kuitenkaan halunnut sotkea kivikasan ympärystää jalanjäljilläni, joten meni vähän kurkkimiseksi, mutta hetken kiviä katseltuani oli diagnoosi valmis. Lisähyppely kivikossa paljasti tyypillisiä almandiinigranaatin kidemuotoja, mutta todella kookkaita ja paikoin jopa hiontalaatuiselta näyttävää, läpikuultavaa verenpunaista kidettä. Kiviootti minussa halusi tulla takaisin kilkuttelemaan seuraavana päivänä. (ja se myös tapahtui) Joka tapauksessa näkymä pukkasi päälle ihan uskomattoman flown ja hetkeksi unohdin koko muun maailman-teki muuten ihan hitokseen hyvää! Välillä oli sellainen ”Liisa ihmemaassa”olo tähti- ja kivipaljouden keskellä! Hiljaisuuden rikkoi välillä vain pöllön huhuilu, hangen narahtelu ja minun henkinen hyrinäni, joka oli yltynyt kuvatessa jo kehräykseksi. Mitä Linnunradan yksityiskohtien näkymiseen tuli, se näkyi ihan uskomattoman hyvin pienestä valosaasteesta huolimatta, taivas oli ihan uskomattoman kirkas ollakseen joulukuuta. Näitä hyviä säitä on vaan harrastajalle tarjolla liian harvoin.

On se ihmisen onni on niin pienestä kiinni, tällä kertaa onnellisuuteen riittivät puolison täydellinen ymmärrys aiheesta ”miksi menojalkaa polttelee” ja se, että pääsin näkemään jotakin noin valtavan kaunista! Ja ne granaattikiteet vielä tähän, wau! Yleensä meillä ehtii satamaan lunta jään päälle eikä jääputoukset oikein hahmotu lumisesta seinämästä. Nyt pari yötä vallinnut korkeapaine pakkasineen piti huolen siitä, että jääpuikot olivat ilman lumikerrosta ja paikoin louhoksen pohjaa peittävä melko syvä vallihauta oli jäätynyt joten siellä oli ylipäänsä turvallista liikkua. Tälläinen hetken hengähdys ja irtiotto arjesta ja huomio, että flow-niminen tila on edelleen olemassa sekä saavutettavissa, se vaan tarvitsee säännöllistä ruokintaa, uusia kuvauspaikkoja paikkoja kehittyäkseen ja kukoistaakseen. Kun lopettelin kuvaamista, alkoi tuntumaan, että pakkasta on hieman enemmän kuin tullessani. Ja olikin, rapsakka -17, mutta onneksi meri ilmeisesti alkaa olemaan kiinni, niin pakkanen ei ollut niin pureva. Mahtava ilta, kertakaikkiaan! Kolmoishermo oli kerrankin aika kivuitta kuvaamisen ajan, joten sain keskittyä olennaiseen, se äkäili vasta autolle kävellessä ja kotiin päästyä piti alkaa ensiavullisia toimia eli kipulääkitys päälle, kaurapussi mikroon lämpenemään ja sen kanssa sitten pötkölleen. Mutta kaikesta huolimatta, merkillisen kiva ilta! Sopivasti kaikkea kivaa, kuvaamista ja mineraaleja. Kiitos louhoksen omistaja tästä mielettömästä mahdollisuudesta hyödyntää syntynyttä maisemaa.

Ehdin saamaan hienot almandiinigranaatti näytteet kivikosta ennen sen murskausta sepeliksi. Tunnistimme muuten v.2017 ystäväni Joel Dyerin kanssa Rohdaisten alueelle uuden mineraalin. Tunnistusapuna oli Joelin oma Raman-laite sekä laina-EDS eli elektronimikroskooppi. Raman-spektroskopia on lahjomaton, kemiallinen ja tarkka analyysitekniikka. Eri mineraaleilla on tunnusomaiset värähtelytaajuudet jotka nähdään piikkeinä Raman spektrissä. Löytämämme mineraali kantaa nimeä ”wagneriitti” ja on Suomessa juutaksen harvinainen. Wagneriitti (wagnerite) on kuparin väristä, punaisen ruskeaa metallimaista rauta- ja magnesiumpitoista fosfaattia, jota on esiintynyt Suomessa nyt tietääkseni kahdessa paikassa joista tämä Rohdaisten monttu oli toinen. Meillä esiintyessään wagneriitti on lyöttäytynyt pienissä määrissä granaattien kylkeen pegmatiittisissa osioissa ja sitä on löytynyt pieniä määriä myös valkean kvartsin kainalosta. Hyvä ellei parempi yöllinen käynti kaikin puolin siis. Kumpaakin harrastusta tuli harjoitettua, niin geologiaa kuin tähtiäkin 🙂 Wagneriittia muuten sivutaan myös loistavassa Teemu Öhmanin blogissa.

-Pike

ps. Tähän loppuun tulee tiedonanto. Lukija / kollega; huomioithan, että louhokset ovat aina yksityisalueita, eikä niissä päde jokamiehen oikeudet. Louhoksella on oltava aina omistajan luvat oleskella ja liikkua. Usein louhosten ulkopuolella on yhteystiedot tai puhelinnumero ja työkoneissa viimeistään lukee alueella toimivan murskaamon nimi. Ottamalla puhelimen käteen, soittamalla ja kysymällä luvat vältyt mahdollisilta ongelmilta, aika moni alue kun on nykyään kameravalvottu varkauksien ja ilkivallan vuoksi ja louhokset ovat oikeasti vaarallisia paikkoja liikkua.

Jääputous-mineraali huumaa:

”jäätyneitä unelmia”
Linnunrata-jääputous pegmatiiteilla, silvuplee 🙂
”jäätyneitä unelmia” osa 2
Jyhkeän näköistä. Tämän lähemmäs seinämää ei ole suositeltavaa enää mennä.
Etualan kivikossa lymyilee dendriittimäisesti kiteytynyttä biotiitti-nimistä kiillettä
Seuraavan päivän kiviretken saalis: hyvin kehittyneitä almandiinigranaatteja emokivessä ja yksinäinen, pyöristynyt kide
Värillä on väliä korukivien maailmassa. Kyyhkysen verenpunainen granaatti näyte on aina halutuin. Sininen granaatin vasemmalla puolella on sameaa, osin jo muuntunutta kordieriittia.
Almandiinigranaatteja emokivessä
Vihreää/ hopeanhohtoista sillimaniittia, valkeaa, karkearakeista kvartsia, mustaa biotiittia ja vaaleanpunertavaa maasälpää
Rohdaisten wagneriitti mikroskoopin lävitse. Kuva: Joel Dyer
Rohdaisten wagneriitti Canonin läpi. Wagneriitti-läntin luonnollinen koko n.3x2cm


Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *


Revontulisateessa

15.11.2023 klo 13.09, kirjoittaja
Kategoriat: Havaintokertomus , Kuvausvinkit , Maisematähtikuvaus , Planeetat , Revontulet , Syvä taivas , Yleinen

Suomen säät olivat mitä olivat, ja marraskuinen harmaus tappiomielialoineen vallitsi vähän joka puolella. Kaiken lisäksi olimme aviomieheni Rikun kanssa kumpikin korona karanteenissa ja seinät alkoivat kaatua päälle. Illalle oli luvassa vesisadetta ja armottoman kovia revontuliarvoja joka itsessään aiheutti sen, että selasin kuumeisesti pilvikarttoja.

Tarkkailin revontulikameroita ja ramppasin väliin omakotitalomme pihamaalla, vähän huonolta näytti pilvien suhteen. Pilvipeite oli ”repeilevää” sorttia jonka vuoksi kyttäämistä oli ihan järkevä jatkaa, nimittäin pienikin tuulenvire riittäisi siivoamaan taivaan hetkeksi. Tutkan mukaan satava alue luurasi vielä kaukana idässä, joten sekään ei olisi ongelma ihan heti. Muutama all sky-kamera pohjoisessa Suomessa oli vailla pilviä ja erikoista oli kaikissa se, että revontulet näkyivät niiden välittämissä kuvissa jo kaukana etelän ilmansuunnalla ja taivas hehkui oudon punaisena. Päätin käydä pihalla vielä ainakin kerran. Ja mitä silmäni näkivätkään rappusille päästyä, valtavan vaaleanpunaisen nauhan kulkemassa poikki taivaan. Vihdoin ja viimein, pitkän odotuksen jälkeen taivaalla oli ilmiselvä STEVE!! Noh, lukijat arvaavat, mihin tällainen näky johtaa, ja meillä tapahtui Rikun kanssa sellainen “varpusparvi-efekti”. En huomannut ollenkaan, että aviomies tuli peesissä ulos joten kiljaisin (suoraan puolison korvaan) niin paljon kuin koronan runtelemista keuhkoista irtosi ”Herrajestas, tuolla on STEVE” ja syöksyin ottamaan keskelle pihaa pari kuvaa Rikun kadotessa kuvaamaan pimeyteen talon toiselle puolelle. Parin ruudun päästä hihkaisin kysymyksen ilmoille, että ”mitenkä nopeasti päästään matkaan?” Vastaus kuului pimeydestä ”heti” kera juoksuaskelten. Seuraavaksi säntäiltiin edestakaisin hakemassa vaatetusta, kameraa ja jalustoja. Pakkaamisen jälkeen Riku veti rivakan siirtymisen repospaikalle. Arvot olivat huikaisevan kovat, ja tällä kertaa taivaalla tapahtui jännittäviä asioita, jotka saivat selityksen vasta seuraavina päivinä Space Weatherin sivuilla.

Näkymä lounaan ilmansuuntaan kotipihalta. Tämän jälkeen tuli kiire. Kuva Oneplus pro 10

Perille kuvauspaikkaan päästyämme syntyi ”talvikauden enkka” ja aikaa viimeisestä kotipihalla kännyn tallentamasta ruudusta järkkärin ekaan ruutuun pellolta kului vain noin kymmenen minuuttia. Päätin ikuistaa heti Steven-muualla ei ollut tuolloin avointa taivasta näkyvillä. Kun silmä tottui pimeään, näytti vaaleanpunainen nauha suorastaan hehkuvan taivaalla ja se eli hiljakseen, tanssien poikki taivaankannen hitaasti ja majesteetillisesti, kuten Steve-kaaren pitääkin. Itse Steve ei ole revontuli ollenkaan, mutta sitä tavataan taivaalta joraamasta revontulien seassa nimenomaan kovemmissa magneettisissa myrskyissä. Taivas kirkastui hieman lisää ja näkyville tuli lisää revontulia, jotka olivat kylläkin vihreään väriin taivaalla tottuneelle shokki ja kaikki oli punaista tai lilaa. Pikkusen mietitytti, että onko värisilmäkin mennyt sairastaessa lopullisesti sekaisin. Lisäksi reposet painottuivat etelän ilmansuuntaan…

Taivaalla oli Steven käsikynkässä myös punaisia, sykkiviä läiskiä ja outo, utupullamainen (vaikea luonnehtia ilmiötä mitenkään kuvaavammin) punainen revontulipallukka joka vaihtoi välillä taivaalla paikkaa, laajentuen, pienentyen, laajentuen taas ja joka oli törkeän vaikea kuvata. Kysyin tässä kohtaa Rikulta varovaisesti hihasta nykäisten ”näetkö saman palluran”. Vastaus oli henkäisy ”juu, minen oo ikinä nähny tällästä”. No en kyllä minäkään, että sen puoleen. Mitä ihmettä taivaalla oikein tapahtuu? Samassa Steve näytti heräävän eloon ja se kirkastui,-mutta ah ja voih, taivaalle ajautui ohutta pilvikuitua estämään täyttä näkyvyyttä. Sitten kirjaimellisesti taivaalla pilvien takana yht’äkkiä roihahti. Oli kuin soihtu olisi sytytetty, mutta samassa taivaalle tömähti paksu pilvilautta torpaten lopunkin näkyvyyden kirkastuneeseen Steveen. Ei auttanut kuin odottaa kuvainnollisesti sormenkynsiä järsien seuraavaa pilviaukkoa. Niinpä niistimme vuotavat nenät ja odotimme.

Pilviaukon tullessa kohdalle näytti taivaalla lievästi sanottuna oudolle. Taivaalla hehkui jälleen outo, punainen läiskä Steven vieressä. Vekkulin näköistä, yleensä sykkivät läiskät ovat vihreitä. Steve hehkui edelleen, mutta leveämpänä kuin aiemmin. Vannotin puolisoa pysymään hetken paikoillaan, jotta saisin palluran, Steven ja Rikun samaan kuvaan. Samassa taivaalla kirkastui uudelleen, tuli täysin valoisaa ja näimme toisemme ilman otsavaloa, kylläkin punaisen eri sävyissä. Kameran aukkoa eli f-lukua sai säätää aina sellaiseen lukemaan kuin 3.5-4.0 ja siitä huolimatta punainen väri ikäänkuin paloi puhki. Normaalisti Steveä kuvattaessa olen suosinut paikasta riippuen ISO 2500-5000 vaan nyt sai käännellä namiskuukkeleita ihan eri asentoihin ja ISOt olivat enää 1600-800. Silti Steven värit loikkivat silmille! Mitä taivaan tähden taivaalla tapahtuu? Ihmettelyn katkaisivat välillä taivaallisen näkymän eteen lipuvat pilvet, niitä tuli ja meni kaiken aikaa. Kamera ei millään tahtonut ymmärtää vallitsevan punaisen kirkkautta ja normaalisti punaiset revontulet jäävät kameran muistikortille eivätkä ne sen enempää valaise tienoota. Toista oli nyt, ja nämä jäivät jopa kännykän kennolle. Koettu näytelmä oli jotain aivan älyttömän ja järjettömän hienon välimaastossa. (Kun katsoin kuvia jälkeenpäin kotikoneella, huomasin jotain vekkulia. Steve näyttää illan aikana muuttuneen Sar-kaareksi, siksi kaaren toinen pää oli hailakamman punainen ja väri näyttää vaihtuvan!) Taivaalle ilmaantui myös infernaalisen kokoinen korona joka kiipesi keskitaivaalle tanssimaan punaisena hohkaavan alueen viereen. Piti oikein hieraista silmiä. Jotenkin riivatun hauska asetelma, itsellä ja miehellä korona ja taivaalla myös.

Lopulta taivas meni totaalisen tukkoon pilvistä ja ajoimme pienen neuvonpidon jälkeen kotiin, oli pitkästä aikaa jopa nälkä eikä Rikun tekemät voileivät kauaa odottaneet syöjiään(paitsi että allekirjoittaneen maku- ja hajuaistit ovat edelleen lomalla jossakin päin muolimoo). Revontuliapit huusivat edelleen punaisella, joten sapuskan jälkeen piti vähän kuikuilla vielä taivasta, Onneksi en pakannut tavaroita pois, näes myöhemmin tuli kuin tilattuna aukkopaikka pilviin ja sain kuvata revontulikoronaa kotipihalta. Sumua oli kuulemma muualla sen verran, ettei kättä erottanut jalasta. Pienen piha-alue indeksin eli kuikuilun pellolle jälkeen totesin, että sumua on myös meillä joten kotipiha sai kelvata kuvausalueeksi. Mikäs siinä, kun saa kuvata ylöspäin…Koronan joukossa näkyi parissa kuvassa jälleen outo, punertava alue taivaalla. Tässä kohtaa kello oli jo 22 ja näkyvyys oli koko ajan harmillisen rajattu pilvien vuoksi. Pilviaukko sijaitsi tällä kertaa melko keskellä taivasta. Parempi silti tämä on verrattuna umpipilvisyyteen, joten käänsin katseeni onnellisena ylöspäin ja samassa taivaalta näytti satavan jälleen pienen hetken punaista revontulivaloa. Huokaisin onnellisena, koettu taivaallinen näytelmä oli voimaannuttava jo ehkä senkin vuoksi, että viimeinen viikko on mennyt molemmilla tiukasti sänkyä syleillessä koronan omikron -variantin kourissa ja enemmän tai vähemmän taju kankaalla. Voitte vaan uskoa, miten uskomattoman hienoa ja vapauttavaa oli päästä kokemaan kimpassa jotain muuta kuin kuumemittarin ravistelua tai seinäpaneeleiden oksanreikien laskemista 🙂 Että voi ihmisen lapsi olla kiitollinen pilviaukoista!

Edit: Päivitetty Steve-kaaren kuvaus ja lisätty todella loistava linkki ilmiöiden kuvaamiseen: https://www.ursa.fi/blogi/zeniitti/2023/11/14/harvinaiset-revontulityypit-tunnistaminen-ja-kuvaaminen/


-Pike

ps. ”Haalistunut Steve” muuten osoittautui SAR-kaareksi eli tänä yönä tapahtui taivaalla jotain perin juurin outoa, jota oli kunnia päästä todistamaan. Pääsimme vahingossa näkemään lyhyitä katkoksia lukuunottamatta miten Steve-kaari vaihtuu SAR-kaareksi, tai tässä tapauksessa ehkäpä jopa kahteen Sar-kaareen. Olosuhteet olivat meillä dokumentointia tai havainnointia vastaan joten nyt olisi elintärkeää saada Taivaanvahtiin materiaalia joka on kuvattu tänä kyseisenä yönä. Peräänkuulutan siis yön 5.-6.11.2023 klo 18-23 välistä aikaa. Jos olitte kuvaamassa ja näitte koko jutun, pistäkää pliis havainto Taivaanvahtiin Emmalle. Taivaanvahdin linkki menee suoraan revontulilomakkeeseen.

Maisemia illan varrelta:

Mr Steve omassa pinkkiydessään!
Steve jatkui nauhamaisena taivaalla kulkien zeniitin lävitse
Kirkastunut Steve ja normireposet pilvien takana. Kuvaussuunta lounas.
Steve ja normireposet pilvien takana.
Steve sulautumassa yhteen mahdollisen Sar-kaaren kanssa?
Revontulikoronaa pilvien (!!) lävitse
Maisema meni oikeasti todella punaiseksi.
Etelän ilmansuunta
Revontulikorona ja sykkivä, punainen läiskä
koronaa koronassa
Pilvet antoivat hetkeksi peräksi pohjoisen suunnilla ja sykkivät vihreät revontulet tulivat esille
Etelän suunnalla tapahtui
Korona. Mahtava tämä punainen väri, joka vallitsi läpi illan
Punainen pallura-alue kotipihan revontulikoronan seassa
Jupiter planeetta kehineen ja reposet
Tosielämän revontulibongari; Riku ylivalottunut puna-lila pallura sekä Steve osin pilvien takana



Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *