Satumaista
Mistä ihmeen vypeistä tai yökkösistä se tulee höpöttämään?
Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit (englanniksi Noctilucent clouds eli NLC’s) esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan. On olemassa myös rakettilaukaisujen aiheuttamia yöpilviä, mutta toistaiseksi havaintoja niihin liittyen on vain muutama.
Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä pilvet eivät ole puhtaasti pelkästään nykypäivän tuotoksia. Yöpilviin liitetään usein nykypäivänä salaliittoteorioita, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän turhakkeita eivätkä pohjaa tietojaan tieteellisestä tutkimuksesta tai paperista saatuu informaatiopläjäykseen. Allekirjoittanut on saanut osan kesää korjata (tai yrittää korjata, koska harvoin henkilön kanta kuitenkaan muuttuu, miksi?) osan ihmisien pinttyneitä käsityksiä yökkösistä, että ne koostuisivat kemikaalivanoista ja että ”hei, meitä myrkytetään taas”.
Kyse on nyt puhtaasti luonnollisesta ilmiötä, ei siis mistään muusta ihmeellisestä.
Toki aiemmasta kaavasta poiketen valaisevat yöpilvet ovat levittäytyneet viime vuosina jopa etelän puolelle palloa ja runsastuneet muutenkin. On tutkittu, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet voivat saada siipeensä auringolta, jos mollukka päättää alkaa pöhisemään kesällä eli revontuliarvot pysyvät kovina, esimerkiksi olen huomannut että G1 riittää kadottamaan/vähentämään yökkösiä kesätaivaalta. Kovat nopeudet ja tiheydet nostavat ilmeisesti lämpötilaa juuri sen verran, että yöpilviä tuottavat jääkiteet pyöristyvät. Suurta ja radikaalia muutosta ei tarvita. Tuolloin jääkiteet teorian mukaan pyöristyisivät, jolloin valo ei pääsisi taittumaan ja yökköset näkymään. Ehkä tulevina vuosina saamme tieteellisen paperin aiheesta. Siihen asti voimme vaan osin arvailla sekä päätellä asioiden oikeaa laitaa sekä yrittää dumpata uskomuksia vailla minkäänlaista totuuspohjaa.
20.-21.7.2026 päätin käydä katsomassa yöpilvitilanteen kylätiellä sekä ottaa piha-alue indeksiä tavan pilvistä, jotka kiusasivat. Ensimmäiset yökköset näkyivät zeniitissä eli pään yläpuolella ja eteläisellä taivaalla kirkastumina. Ei kulunut varmaan kuin kymmenen minuuttia, kun yökköset kirkastuivat siinä määrin, että marssin puolijuoksua kotiin ja ilmoitin olohuoneen suuntaan seuraavaa ”hiisi, yökköjä, pakko mennä koska se Untamalan kirkko” Riku tajusi kupletin juonen heti ja toivotteli luovaa työ-yötä.
Meilläpäin naapurikylässä Untamalassa on pahuksen komea vanha puukirkko. Olen aiemmin ottanut kirkosta ja yökkösistä kuvia, joten tiesin kohteen toimivan. Kesäaikaan kirkko ei myöskään ole valaistu kuten yleensä. Seurakunta oli varovaisen toiveikas tilatessaan näitä kuvia. Heilläkin oli tiedossa se, että välttämättä yökköset ja kirkko eivät onnistu.
Niinpä ampaisin radalle. Idän puolen yöpilvivyö kävi todella kirkkaana jo tuolloin ja vyössä kiinni olevat aaltomuodot näyttivät älyttömiltä. Jäin hetkeksi Untamalan peltoaukealle ottamaan muutaman kuvan talteen.
Koska kirkon tornin ilmansuunnalla idässä oli edelleen tavallisia pilviä, päätin olla hetken pellolla. Uppouduin kuvaamaan kun yhtäkkiä kilahti ja tunsin jonkun osuvan jalkaani. Mikä ihme? Sytytin otsavalon. Voi kökkö. Kuulapäästä oli hävinnyt toinen säätöruuvi. Ei auttanut kuin laittaa kamera kuvaamaan vähän matkan päähän ja alkaa konttaamaan pellossa etsimässä säätöruuvin kappaleita. Horisontaalinen kääntö olisi joka tapauksessa yön pois pelistä. Eli jos kuvaisin panoraamoja, ne olisivat jääneet ottamatta. Onneksi löysin kaikki kolme osaa. Vipu oli mennyt palasiksi. Kello oli yksi yöllä. Tässä oli katastrofin aakkoset pitkästä aikaa. Tiesin, että aviomies ei olisi vielä nukkumassa, mutta korjaukseen tuhrautuisi helpolla pari tuntia. Mitä tässä pitäisi tehdä? Jalusta vaikutti muuten toimivan ihan hyvin, vain sommittelussa tulisi ongelmia-siirtää pitäisi koko jalustaa, ei vaan liikutella kuulapäätä. Mahtaisiko tästä selviytyä voittajana? Päätin jatkaa ja lähteä kohti kirkkoa.
Ihan kohtalaisesti sitä kirkolla sitten pärjäsi, mutta aikaa sommitteluun kului enemmän. Kaikki oli hidasta ja välillä tein jalustan jaloilla lisää säätöjä, jotta kykenin toteuttamaan sommitteluja ja saamaan horisontin edes sinnepäin suoraan. Jostain syystä ideoita suorastaan tulvi-miksi juuri nyt, kun on jalustaongelmaa? Vypit räjähtivät täyteen kirkkauteen puoli yhden maissa ja muotoa oli yön aikana jos jonkinlaista. Oli lukuisia aaltoja, pyörteitä, harsoa ja jälleen lacunatis-pilvien tapaisia juttuja pienellä alueella vyön seassa. Yritin liikkua kirkon mailla kunnioittavasti, mutta pari kertaa myyränkoloon astuttuani tuli mutistua muutama voimasananen, hyvin hiljaa tosin. Onneksi otsavalo oli jo mukana. Se toimi yllättävän hyvin etualojen valaisussa valaisten myös maassa olevia ja kuvaajan nilkkoja vaanivia myyränkoloja.
Ja jälleen kerran laineet näyttivät muuntuvan lacunosus-pilviksi, ainakin yhdestä kohdasta koillisen puolella ja etenkin alkuyön näytelmässä. Yökköset olivat ilman epäselvyyksiä huomiota herättävän kirkkaat ja todella teräviä muodoiltaan. Oudot reikäpilvet ja niiden repaleet olivat lähimpänä pilvityyppiä nimeltään Lacunosus. Niitä näkee useimmiten päivätaivaalla ja silloinkin harvemmin. Pilvitieteessä (meteorologiassa) käytetään termiä lacunosus (lyhenne la), joka tulee latinan kielestä ja tarkoittaa ”aukkoja tai kuoppia”. Lacunosus-pilvimuoto on suhteellisen harvinainen ja lyhytikäinen pilvien alalaji. Sen tunnistaa taivaalla olevasta pilvikerroksesta, jossa on säännöllisiä pyöreitä reikiä, jolloin pilvi muistuttaa ulkonäöltään hunajakennoa tai verkkoa. (lähde: Wikipedia-pilvet) Reunoiltaan nämä reiät ovat usein hieman risaisia.
Mietin muutamaan otteeseen, että toivottavasti kukaan ei soita poliiseja, että paikanpäällä on epämääräinen hiippari. Se on aina asutuksessa kuvatessa pienenä pelkona, että ihmiset ylireagoivat. Yritin olla hipihiljaa ja hihkumatta ääneen, se tosin epäonnistui tuon tuosta. Yö sujui onneksi rauhallisesti. Oli oikeasti hauskaa haastaa itseään kuvaamaan kirkon pihalla, joka on sanalla sanoen ahdas jopa 15mm linssille. Hieman ennen kahta muodot kävivät hiipumaan ja ajoin kotiin. Päätin onneksi pestä hampaat ulkona, joten huomasin yökkösien kirkastuvan uudelleen, tällä kertaa zeniitissä sekä jälleen idän puolella. Täytyi hipsiä raitille, luonnollisesti yöpuvussa saunatakki päällä ja ottaa vielä muutama kännykuva. Sitten oli pakko suunnistaa sänkyyn, koska silmät lupsuivat urakalla. Ennen nukkumaanmenoa kirjoitin Rikulle lapun “Aaaa-puuu-va. Jalustan säätöruuvi kuoli yöllä, saatko herätettyä sen vielä henkiin?”.
Ja saihan hän, kätevä kun on käsistään. Jalusta oli aamulla odottamassa herättyäni korjattuna keittiön pöydällä kera lapun “Jalusta herätetty henkiin. Ei ollu paha, mutta et sä tätä pimeässä olisi yksin korjannut, oli vähän hommaa. Ole hyvä ja huomenta” En voinut kuin hymyillä. Mietin, että ompa erityisen mahtavaa, että varustehuolto pelaa näin ja lähdin kahvikupin kanssa pihalle etsimään aviomiestä, kunnon halaus olisi vähintä miten voisin kiittää.
-Pike joka melkein friikkasi kesän upeista yökkösistä 😀
Kuvauskalusto ja asetukset: Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm / Canon EOS 6D &Canon 24-105mm / Oneplus 13
ISO 100-800 f7.1-10, 1-10s
Lisää juttua kirkon mailta löydät täältä.
Levottomat
Uusi Sigman linssi poltteli kameralaukussa. En ollut päässyt sitä testaamaan vasta kuin muutaman kerran ja kuuttomana yönä vain kerran. Tuolloin oli kosteutta ja alapilviä haitalle asti. Teki myös mieli päästä kuvaamaan oikeasti pimeään paikkaan ja meillä sellainen löytyy Pamprinniemestä, joka kapeana niemenä työntyy Uudenkaupungin edustalle muutaman kilometrin verran. Bortle näyttää valosaastekartoilla alueelle lukemaa 4, mutta sama nelonen on myös Varhokylässä sekä Siperiassa, joten sekään ei kerro kaikkea alueen pimeydestä. Varhokylässä ja Siperiassa on molemmissa se ongelma, että näihin aikoihin Linnunradan alaosa pötköttää Uudenkaupungin valosaasteessa ja sitä on todella hankala välttää. Pointti tämän yön paikkavalinnassa oli lähinnä se, että näihin aikoihin Pamprista merelle kuvattaessa valosaasteen muodostaa lähinnä joko Viron rannikko sekä Helsingin edusta jotka nekin ovat kaukana. Ja niitä pystyy jotenkuten sommittelemalla jättämään pois kuvista.
Kun sää iltaa kohden lähti selkenemään niin pelkäsin, että päivän sateiden jälkeen joko a) kalliot ovat Pamprissa tappoliukkaat b) Linnunradan näkymä häviää sumuun ja kosteuteen c) pilvet saapuvat jälleen yhtä varmasti kuin veroilmoitus kuluttajalle. Lähdimme skenaarioista huolimatta matkaan varovaisen odottavalla kannalla. Menomatkalle ei sattunut mitään ihme eläinepisodeja vaan matka sujui rauhallisesti. Muistelimme nauraen Pamprin tekemäämme reissua muutama vuosi sitten. Tuolloin Hitsin pakoputki putosi kesken kaiken tielle ja loppumatkan se hyväkäs piti sellaista kapelia, että se herätti todennäköisesti puolet Pyhämaan asukkaista. Tekevälle ja menevälle sattuu. Perillä Pamprissa nykäisimme reput selkäämme ja säädimme hihnat. Reppu ei mielellään maastossa kävellessä saa heilua selässä, ettei painopiste muutu mikäli tulisi kompuroitua joten ainakin allekirjoittaneen paketti oli todella tiukka. Loppumatka rannalle käveltiin kohtuu reipasta hanhenmarssia, jotta pääsisimme aikomaamme paikkaan perille vielä valoisaan aikaan.
Kallion pinnat olivat yllättäen melko kuivat. Päätimme silti jäädä niemenkärjen sijasta reitin alkuun. Suurin syy oli se, että meidän molempien otsavalot vetävät viimeisiään ja valoteho ei enää riitä montaa tuntia. Pamprin kärkeen kävellessä täytyy olla satavarmasti toimiva valo ja mielellään kaksi. Toisaalta kärjessä on ennenkin kuvattu Linnunrataa, joten halusin senkin vuoksi paikanvaihdosta ja jotain muuta etualalle kuin pelkän aution meren vaikka se antaa kuviin avaruuden tuntua, mutta en halunnut ottaa ihan samanlaisia kuvia mitä muutama vuosi sitten. Paikanpäällä nautimme eväät ja katselin mitä kaikkea etualalla voisi hyödyntää. Alueen männyt ovat kitukasvuisia ”bonsai”-mäntyjä, ihanan mielikuvituksellisen tuulen muotoilemia käkkäröitä jotka varmasti sopivat kuviin, kunhan vaan tuuli tyyntyisi. Mikään ei ole mälsempää kuin tuulen sotkema suttuinen puu etualalla muuten komeassa tähtikuvassa. Katselmuksen jälkeen odoteltiin ajopuun päällä istuen illan pimentymistä. Oli hyvää aikaa syödä eväitä ja olla rauhassa, jutella niitä näitä ja seurata tähtien syttymistä taivaalle. Maailmaa tuli parannettua urakalla. Mietimme, miltä maisema näyttäisi mikäli Nesteen öljynjalostamo oli ponnistanut samoille rantakallioille. Varmaa olisi se, että valosaaste olisi paljon pahempi eikä Pamprinniemen lähelle enää edes pääsisi. Mikäli Uudenkaupungin seurakunta ei olisi puuttunut asiaan meidän rannikkomme tähtitaivas ei näyttäisi enää tälle. Alueen osto ja rauhoittaminen retkeilykäyttöön sekä luontopoluksi oli kova juttu tuolloin ja on sitä edelleen. Pamprin alue on todella pimeä ja se on yksi harvoista pimeistä havaintopaikoista täällä rannikolla. Linnunradan toinen pää jää Pamprissa valitettavasti Rauman valoihin, jotka kadottavat sen. Mutta ei hätä ole tämännäköinen. Linnunradan paraatipuoli- no sehän kuulkaa näkyi ja komeasti näkyikin, vaikka alaosassa näkyi kosteuden aiheuttamaa valosaasteen sirontaa. Sumu ja kosteus saavat valosaasteen leviämään todella pahasti jolloin tilanne näyttää huonommalle mitä se oikeasti on. Itse asiassa näimme sellaisia tähtiä, jotka ovat meillä saaneet väistyä jo pysyvästi valosaasteen tieltä. Ja mitä Linnunrataan tuli, se tuntui kaartuvan pään yläpuolella niin alhaalla, että siihen olisi voinut koskea. Linnunradan laahus näytti nousevan suoraan merestä. Huikaiseva kokemus joka vetää joka ainut kerta hiljaiseksi. Hennon vihreä ilmahehku nousi pikku hiljaa Linnunradan joukkoon. Ilmahehkua on aina, mutta harvoin se näkyy mitenkään järin erikoisesti. Parhaimmillaan ilmahehku voi olla aika spektaakkeli, mutta samalla se verottaa Linnunradan kirkkautta ja peittää himmeimpiä tähtiä.
Valosaaste on alueella lisääntynyt vuodesta 2023, mutta onneksi ei kovin paljoa. Se oli selkeä ja hieman masentava havainto. Toinen turhaantumis tuhina tuli satelliittien määrässä. Mietimme myös sitä, että tarvitseeko satelliitteja olla miljoona, kun vähemmälläkin voisi ihmiskunta pärjätä? Kloonasin yhdestä kuvasta pahimmillaan 13 satelliitin viirua pois. Lopulta en enää jaksanut, joten lopuissa kuvissa näkynee tilanteen pieni toivottomuus. Puhtaita Linnunratakuvia ei saa enää kuin hirmuisella tuurilla.
Näistä huomioista huolimatta matka ja kuvat onnistuivat yli odotusten. Pääsin testaamaan oikein kunnolla Sigmaa ja eri asetuksia. Tämä reissu oli siis todella tärkeä tehdä jatkoa ajatellen. Yön tuntien aikana tuli kokeiltua paljon kaikkea erilaista sommitteluista alkaen joista osa toimi, osa ei. Kun otimme rannalla yhteisiä selfieitä, yritimme kuunnella koska kamera saa valotuksen valmiiksi. Oli muuten vaikea rasti tämä, meri piti niin järjetöntä jylinää. Niinpä piti yrittää laskea ääneen ja muutaman kuvan jälkeen totesimme, että naisten sekunnit ovat lyhyempiä kuin miesten tai sitten allekirjoittanut oli liian hätäinen ja vauhdikas 😀
Otin muutaman ruudun siten, että näkyviin jäi vain Linnunrata ja meri. Se vaati hivuttautumista alas rantakalliolle. Oli jopa pelottavaa seistä pimeässä kalliolla ja kuunnella maininkien jyminää jalkojen juuresta. Meri oli levoton. Väliin kasvoille lensi keveitä pärskeitä. Välillä valaisin linssiä pärskeiden varalta, mutta hyvin kamera vältti pisarat. Paikkavalinta osoittautui muuten todella toimivaksi. Valitsemaamme kuvauspaikkaan ei tuullut juuri ollenkaan joten puita saattoi ottaa mukaan kuviin etenkin ihan reissun lopulla, kun enää edes satunnainen vire ei heilutellut oksia. Riku sanoi, ettei ole nähnyt Linnunradan alaosaa vuoden 2023 jälkeen kunnolla. Jouduin melkein komppaamaan, paitsi että kevätkaudella oli muutamana yönä huikean hyvin ratoja tarjolla ja koska tuolloin Linnunrata on vaakatasossa, se näkyy eri lailla. Merellä näkymä on myös horisonttiin saakka auki, joka muuttaa jälleen kokemusta. Yleensä mantereella kuvattaessa Linnunradan alaosa jää mielellään metsänreunan taakse. Muutama tulipallokin nähtiin, joista yksi paloi punaisena muutaman sekunnin ajan jättäen peräänsä savuvanan. Pökerryttävän kaunista kertaikkiaan.
Puoli kahdentoista maissa yöllä lähdimme taapertamaan takaisin autolle ja kotimatkalla tuli pulistua taas ihan vimmatusti kaikesta mitä onnistuimme näkemään. Riku oli aivan fiiliksissä Linnunradan näkemisen jälkeen, kuten myös minä ja tunnelma oli katossa. Nukkumaan meno venahti matkoineen jälleen aamu kahteen ja seuraavana aamuna Rikukin sai osansa villiäkin villimmästä täyspanda-lookista. Oli mukavaa, että huushollissa oli vaihteeksi kaksi pandaa yhden sijasta.
-Pike joka on täysin päkätissä uudesta linssistä!
Kalusto kuvissa: Canon EOS 6D Mark II ja Sigma 1.8 Art 14mm
Testiajon asetuksia: ISO 3200-6400, f1.8-2.4, 20s
Vastaa
Kummajainen taivaalla
Piti kirjoittaa tästä kyseisestä 18.-19.8.2026 illasta blogi ja sauhusin yön kuvien kanssa myöhään lauantai-iltana. Kirjoitin muka fiksusti ensin viikolla tekstin, jonka jälkeen olivat vuorossa kuvat eli täysin väärä järjestys. Deadlineen oli tässä kohtaa aikaa enää viisi vuorokautta. Kuvien kehityksessä sitten tuli vastaan jotain odottamatonta. Odottamaton asia oli se, että illan kuvissa ei tainnut sittenkään olla SAR-kaari (Stable Aurora Red), vaan joku muu, mikä? Oikea vastaus ei ole ”Kanada” vaikka se olisi helpoin ratkaisu tähän asiaan. Tosin kuulemani mukaan tätä mahdollista uudempaa revontulimuotoa (pre-onset arc) näkyy useimmiten Kanadassa kuin Suomessa-varsin hauskanen yhteensattuma siis. Joka tapauksessa nyt kävi niin, että jo kuvista tunnistettu SAR-kaari ei olekaan SAR vaan joku vallan muu. Ja jännästi noissa yöllä kuvatuissa kuvissa violetti mikälie revontuli rajautuu punaiseen johonkilie revontulikaareen.
Mikälie mysteeri-kaari on varmaan paras kutsumanimi tuolle oudolle kapistukselle, joka äkkiseltään näyttää SAR-kaarelle olematta sitä. Vaan kun oma tietämys on kuitenkin aika rajallinen eikä lisäoppi aiheesta ole pahitteeksi, niin pitäisikö kilattaa kaverille? Tietäisiköhän joku muu asiasta enemmän? Niinpä käännyin arvoituksineni jälleen meidän yli-ihanan Mad Aurora Ladies-ryhmän puoleen, joka on täynnä asiantuntijoita. Lähinnä pallottelimme tapausta Emma Bruusin ja Donna Lachin kanssa. Päädyimme palaverissa siihen lopputulokseen, että illan aikana meillä näkynyt kaari ei voi olla SAR-kaari, koska SAR-kaaressa ei koskaan ole säteitä ja se on viininpunainen. SAR-kaarella ei myökään ole kavereina kainalossa revontulia vaan se esiintyy aina irrallaan revontuliovaalista / kaaresta. Ja sitten se tämänöisen mysteerikaaren väritys! Tässä kehvelissä väreinä oli viininpunainen, violetti sekä vihreä. Tämä mysteerikaari kuvissa voi olla sellainen kuin ”pre onset arc” eli käynnistymistä edeltävä kaari vapaasti suomennettuna. Valitettavasti kyseinen revontulimuoto ei ole toistaiseksi saanut aikaan tutkimusta tai paperia aiheesta, mutta kiinnostusta tälle ilmiölle kuulemma löytyy. Tällä hetkellä mysteerikaari ei kuitenkaan ole etusijalla, jossa kökkivät tänä vuonna mm. STEVE-kaari (Strong Thermal Emission Velocity Enhancement), SAR-kaari (Stable Aurora Red), fragmentit jne yötaivaan erikoisuudet.
Sen verran täytyy tähän kommentoida, että tämä on kiehtova harrastus. Näköjään koskaan et tarkasti tiedä, mitä siellä taivaalla on sitten lopulta ollut. Tämänkertaisessa blogissa kutsun kummajaista nimellä ”punertavan violetti mysteerikaari” Kuten monina muinakin kertoina, jossain vaiheessa kaari asia tulee uudestaan esille ja saamme ilmiölle oikean nimen. Pitää vaan malttaa odottaa.
18-19.8.2026
Repoarvot olivat melko hyvät ja oli pieniä odotuksia niiden suhteen. Ajattelin, että kokeilen ottaa muutaman Linnunrata kuvan samalla. Päästyäni kuvauspaikalle Laitilan Salonkylän Sorolaan vastassa oli terhakas revontulikaari. Linnunratakuvat saivat jäädä odotuslistalle vielä toistaiseksi. Repolaisissa idän puoli kaaresta oli todella aktiivinen, oli säteitä ja pilareita. Taivas vaan oli vielä tuskaisen vaalea. Kaari unduloitui yläosastaan jo tässä vaiheessa. Jännän riekaleista meininkiä joka tapauksessa. Palautumisaika oli todella lyhyt, miltein heti sai alkaa tykittämään kuvia tummenevalle taivaalle. (Revontulethan palautuvat aina välillä, eivät nekään jaksa riehua montaa tuntia putkeen. Karhutkaan eivät riehu kokoaikaa, ne vetävät välillä puolukoita. Ja kuvaaja tarvitsee ehdottomasti väliin puolukoita eikun siis nesteytystä ja pientä lepoa)
Revontulien yläosa oli paikoin huomattavan punainen ilmeisesti siksi, että aurinkotuulen tiheydet olivat miltein 20. Kovat tiheydet houkuttavat reposissa taivaalle nimenomaan punaista väriä. Mutta myös toinen tyyppi tykkää kovista tiheyksistä ja se on SAR-kaari. Välillä kuikuilin ympärilleni SAR-kaaren toivossa. Kun revontuliin tuli palautumisvaihe, tähyilin entistä enemmän ympärilleni. SAR-kaaren pitäisi kaiken järjen mukaan ilmaantua. SAR -kaari näkyi edellisenä yönä kuvatussa materiaalissa, miksei siis myös nyt. Tuolloinkin tiheydet olivat rajut, päälle 20. Muutaman minuutin päästä lännen suunnalla hahmottui jotain ylimääräistä mikä härnäsi silmää. Taivaalla patsasteli punertavan violetti kaari. Kontrastiero taivaalla oli selkeä ja kuvan tultua valmiiksi hahmotin kameran takanäytöltä jotain poikkeavaa. Mietin ensin RAGDAA (Red Aurora with Green Diffuse Aurora), mutta kyseessä ei ole RAGDA, koska sen läiskiä ei näkynyt. Seuraava ajatus oli, että tuon on pakko olla SAR-kaari, joka taas ei ole revontuli. SAR-kaari on eräänlainen repolaisien bändäri tai jonkinnäköinen kauen kadoksissa ollut ameriikan serkku. Tuo ei tosin ole sekään. Mikä ihme taivaalla sitten näkyi? Tein sen, minkä pystyin ja yritin kuvata ilmiön talteen eri vaiheineen. Oli niin tai näin, ensimmäinen SAR-kaari tunnistus vesittyi mukavan alun jälkeen. (niinpä myöhemmin kysyin aiheesta enemmän tietäviltä eli Mad Aurora Ladies-porukasta)
Jäin miettimään myös sitä, että esimerkiksi SAR-kaaren ei pitäisi näkyä paljaalle silmälle, mutta hahmotin tämänkertaisen siitä huolimatta taivaalta. Johtuiko se ylimääräisestä väristä? SAR-kaaren näkyminen silmälle riippuu huomattavan paljon ympäristön valosaasteen määrästä. Se riippuu kuulemma myös taivaantarkkailijan silmän sauvasolujen määrästä. Kenties puna-violetti kaari näkyi siksi, että se ei ollut SAR. En siis niinkään ehkä näe punaista väriä, vaan kontrastin kaaren ja tähtitaivaan välillä. Ja tietenkin silmä hahmottaa myös mahdollisen liikkeen. Tämänkertainen mysteerikaari oli kyllä erikoisen kirkas ja erottuva näin jälkikäteen diagnosoituna, mutta se vastaava ole ennenkään voittanut valosaastetta! Ilmiön kainalossa näkyi jotain violettia, korkeaa nauhamaista revontulta. Punertavan violetti nauha siis saattaa olla sellainen kuin “pre onset arc” ja tälle revontuli- ilmiölle ei ole vielä suoraa suomennosta. Ehkä lähimmäs pääsee määritelmä alkuvaiheen / käynnistymisen kaari. Googlen kääntäjä tarjoaa alkuvaiheen kaarta, mutta kaari tuo revontuliin liittyvä ilmiö ei suinkaan ole vaan eräänlainen säteen / kaaren risteytyksen tapainen. Näitä on näkynyt ennenkin, tosin harvakseltaan. Yleensä näiden mysteerikaarien väri on pinkistä violettiin. Eli ylimääräinen vihreä väri kuvissa aiheutti lisää närästystä tunnistamisen suhteen. Suoraa tunnistusta, joka olisi 100% varma, emme saaneet. Yön aikana tuli myös huomattua jotain muuta hyvin erikoista ja se liittyy valosaasteeseen.
Ensinnäkin kuvauspaikassa vaikutti jokin asia muuttuneen. Huomasin sen jo edeltävänä iltana. Näkyvissä oli sellaisia tähtiä, joita en ole nähnyt hetkeen. Laitilan Salonkylässä ja Sorolan alueella idän puolelle kuvaaminen on ollut miltein mahdotonta karsean valosaasteen vuoksi jo kymmenen vuoden ajan joten otin testikuvan siihen suuntaan ja mitä tuhannen palavan ihmettä, ilmiö näkyi myös idän suuntaan kuvatuissa kuvissa! Ja idän suuntaan kuvatuissa ruuduissa ei kaikissa näkynyt violettia, vaan pelkkää viininpunaista. Violetti väri ikäänkuin pysähtyi keskitaivaan poikki kulkeneeseen viininpunaiseen kaareen. Muutaman kymmenen ruudun jälkeen myös idän puolella oli violettia. Ensin en uskonut silmiäni. Leuka jysähti polviin silkasta hämmästyksestä.
Ja herrajestas sentään, voiko valosaaste mukamas oikeasti pienentyä suuresti jumaloidulla led-aikakaudella?
Tavallisen revontulikaaren päällä oli alkuillasta mielestäni erillinen vihreä kaaren tapainen, joka ei ehkä ollutkaan tavallisen revontulikaaren yläosa, vaan kenties protonirevontuli IPA (Isolated Proton Aurora). Jotain jännää, vihreää käikälettä joka tapauksessa. Ilmiö valitettavasti hävisi muutaman minuutin jälkeen. Taivas oli tässä kohtaa liian vaalea tarkempaan diagnoosiin. Protonireposet esiintyivät myös itse näytelmässä, sykkivinä protoniläiskinä revontuliovaalista irrallaan. Niitä näkyi etenkin idän suunnalla. Ennen protonireposia kaaressa tapahtui selkeää undulaatiota eli revontulikaaren poimuilua. Odotin dyynejä, mutta niitä ei ilmaantunut. Kaari oli paikoin hämmentävän dyynihyllymäinen. Jotain rakennuspalikkaa jäi uupumaan, koska dyynit eivät ilmaantuneet kuvioihin.
Puolen tunnin ankaran riehumisen jälkeen näytelmä plassuuntui ja vuorossa olivat palautumisvaiheen sykkivät revontulet. Tosin niissäkin oli jotain poikkeavaa, halki näytelmän näytti poikkisuunnassa kulkevan erillinen vaalea kaari. Ja säteitä sekä pilareita esiintyi edelleen, mikä oli aavistuksen vekkulia, koska palautumisvaiheen revontulet ovat yleensä vihreitä, sykkiviä läiskiä. Ainakin täällä etelässä. Sain vaaleasta kaaresta muutamia ruutuja otettua, jonka jälkeen se hävisi. Heti sen häviämisen jälkeen ponnahti läntiselle taivaalle tämän yön punertavan violetti mysteerikaari, jota luultiin pitkään SAR-kaareksi. Hetken sai oikeasti keskittyä kuvaamiseen, asetuksiin ja sommitteluun. Revontulet olivat vauhtiin päästyään todella hektisiä. Värejä oli mukavasti, myös silmälle. Valosaaste vaikuttaa siis myös värien näkemiseen. Ensimmäinen kärsijä on yleensä punainen väri.
Punertavan violetti kaari näkyi melko hyvin myös idän puolen taivaalla. Mikään muu ei tätä asiaa selitä, kuin valosaasteen väheneminen radikaalisti. Vexve-yhtiön lippulaiva eli siniset valot olivat melko maltilliset. Puolen yön jälkeen Vexven valot sammuivat sovitusti (kävin tehtaan johdon kanssa valaistusasioista pienen kirjeenvaihdon muutama vuosi sitten. Vexvellä ymmärsivät täysin valosaasteesta seuraavat ongelmat.) Joka tapauksessa sain otettua idän puolella näkyvästä punavioletista mysteerikaaresta ensimmäisen kunnollisen kuvan kymmeneen vuoteen, käyttäen juuri niitä asetuksia, mitä ilmiön taltioiminen edellyttää. (Samat asetukset ovat käytössä SAR-kaaren kuvauksissa) ISO hurjat 6400, aukko f2.4 ja 20-25s. Nuo asetukset ovat käyttökelvottomia valosaasteessa. Aika kova juttu. Kerrankin näin päin. Toki valosaasteella on vieläkin varaa pienentyä, mutta ei nyt valiteta aiheesta sen enempää. Sitten jatkoin mysteerikaaren tallentamista ja käänsin selkäni revontulille.
Näkemäni näytelmä oli todella kaunis, värikäs, erilainen ja kun siihen yhdistää lämpimän (+16 astetta) elokuisen yön tuoksuineen ja äänineen niin ei valittamista. Äänimaailmasta huolehtivat kurjet, lehtopöllö ja ilves. Jopa keskustan alue oli hiljainen ja jatkuva moottorien pärinä ja pörinä loisti poissaolollaan. Voi kumpa nämä kummatkin olisivat pysyviä tiloja. Hiljaisuus ja pimeys kuuluvat osaltaan nimenomaan yöaikaan, jolloin ihmiskehot palautuvat nukkuen päivän rääkistä.
Ellet sitten satu olemaan ilmiökuvaaja.
-Pike, joka on retkussa revontuliin aina ja ikuisesti.
ps. Seuraavana päivänä mietin, että mikä sitten on laskenut meillä valosaastetta? Aikoinaan pyysin Vexveä lähtemään mukaan pimeystalkoisiin ja suureksi yllätykseksi tehdas otti tehtaan valaisun säätämisen sydämenasiakseen. Julkisivuvalaistukseen tehdyt säädöt tehtaalla vaikuttivat suoraan kuvaamiseen postitiivisesti. Mielettömän upea juttu, joka kantoi hedelmää ensimmäisen kerran muutama vuosi sitten. Se ei kuitenkaan riitä, että yksi taho tekee valosaasteelle jotain. Jotain muuta on tapahtunut vielä lisää, koska valosaaste on laskenut rajusti. Näillä bensanhinnoilla ottaa ilolla mahdollisuuden kuvata reposia kotinurkissa. En totta puhuen osaa nimetä loppuja arjen valosaasteen vähentämiseen liittyviä sankareita, joten kiitän kaikkia,- tehtaita, asukkaita ja Laitilan kaupunkia. Joku teistä ellei peräti kaikki ole omalta osaltaan ”syyllisiä” siihen, että tähtitaivas on palannut takaisin. Ja jos täällä perähikiällä pystytään tähän, joka paikassa muuallakin luulisi onnistuvan.
Jos jollakulla lukijalta löytyy tältä yöltä 18.-19.8.2026 kuvia, niin pliis lisätkää ne Taivaanvahtiin. Tämä on infernaalisen tärkeää.
Toivottavasti muutos on pysyvää. Näin se sitten reaalimaailmassa näkyy, tähtien palautumisessa taivaalle ja revontulien näkemisen / kuvaamisen mahdollisuuksina aivan keskustan liepeillä. Ei ne suuret sanat vaan pienet teot. Vielä kun meidän katuvalot saisi yöksi sammutettua, turhaan ne siellä palavat. Kadun ylittää yön aikana ehkä kaksi kissaa ja siili, joka on menossa talviunille. Ja meikäläinen revontulijahdissa tietenkin 🙂
Kamera Canon EOS 6D Mark II ja keulalla Irix Blackstone 15mm ISO 800-6400, f2.4-3.5, 5-25s
Kuvasaalista yöltä:
Vastaa
Operaatio tuulimylly
Luonnonilmiökyttääjän päiväkirjasta
16.-17.7.2026
Mistä ihmeen vypeistä tai yökkösistä se tulee höpöttämään?
Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit (englanniksi Noctilucent clouds eli NLC’s) esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan. On olemassa myös rakettilaukaisujen aiheuttamia yöpilviä, mutta toistaiseksi havaintoja niihin liittyen on vain muutama.
Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä pilvet eivät ole puhtaasti pelkästään nykypäivän tuotoksia. Yöpilviin liitetään usein nykypäivänä salaliittoteorioita, mutta ne ovat kaikki enemmän tai vähemmän turhakkeita eivätkä peilaa tietojaan tutkimuksesta tai tieteellisestä paperista saatua informaatiopläjäystä. Allekirjoittanut on saanut osan kesää korjata (tai yrittää korjata, koska harvoin henkilön kanta kuitenkaan muuttuu) osan ihmisien pinttyneitä käsityksiä yökkösistä, että ne koostuisivat kemikaalivanoista ja että ”hei, meitä myrkytetään taas”. Kyse on nyt puhtaasti luonnollisesta ilmiötä, ei siis mistään muusta ihmeellisestä.
Toki aiemmasta kaavasta poiketen valaisevat yöpilvet ovat levittäytyneet viime vuosina jopa etelän puolelle palloa ja runsastuneet muutenkin. On tutkittu, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet voivat saada siipeensä auringolta, jos mollukka päättää alkaa pöhisemään kesällä eli revontuliarvot pysyvät kovina, esimerkiksi olen huomannut että G1 riittää kadottamaan/vähentämään yökkösiä kesätaivaalta. Kovat nopeudet ja tiheydet nostavat ilmeisesti lämpötilaa juuri sen verran, että yökkökiteet pyöristyvät. Suurta ja radikaalia muutosta ei tarvita. Tuolloin jääkiteet teorian mukaan pyöristyisivät, jolloin valo ei pääsisi taittumaan ja yökköset näkymään. Ehkä tulevina vuosina saamme tieteellisen paperin aiheesta. Siihen asti voimme vaan osin arvailla sekä päätellä asioiden oikeaa laitaa sekä yrittää dumpata uskomuksia vailla totuuspohjaa.
Lähdin mökille istumaan iltaa ja ottamaan ensimmäistä yökkökytistä sieltä käsin. Laitoin kahvinkeittimen porisemaan ja majotuin verannalle. Päätin tehdä pienen kuvankäsittelyn eli sanalla sanoen sivuta työasioita vielä klo 23 yöllä, odottaessani mahdollisia yöpilviä. Samassa havahduin pääskysien outoon ääntelyyn, nostin katseeni ja huomasin haukan, joka yritti saavuttaa kahta edellä lentänyttä pääskystä syöksymällä alas taivaalta niiden perässä kuin kivi. Samassa kolme pääskystä ilmaantui haukan sivulle lentäen ristiin rastiin sen ympäriltä niin, että haukalla sekosi pasmat ja se mätkähti vähemmän sulokkaasti tien toisella puolella olevaan korkeaan kuuseen pääskysien jatkaessa matkaansa hitto soikoon,- voisimpa melkein sanoa, että voitonriemuisesti kiljuen. Haukka keräili itseään seuraavaksi kuusesta ja katsoi ympärilleen “näkikö kukaan”? Ja voin kertoa, että nauroin sitä ääneen. Niinpä haukka poistui paikalta vähin äänin. Olisin poistunut itsekin tuossa tilanteessa. Haukan katu-uskottavuus koki ehkä pienen kolauksen? Katsoessani taivaalle uudestaan näin vypit. Missä välissä nuo ilmaantuivat? Nämä kaverit ilmaantuivat todella aikasin näkyen selvästi jo klo 23.16.
Ja miten voi ilta mennä ylipäänsä näin putkeen? Siis kerrankin?
Ensinnäkin kuvauspaikasta: valtavan kaunis Valko ja oma mökki, sommitelmat onnistuivat, uutta tuli kokeiltua ja nekin onnistuivat, taivas pysyi vapaana normipilvistä ja seuraavana päivänä ei ollut herätystä. Tekniikka toimi täysin, kuvaaja oli virkeä ja tarkka (ei nuokkunut eikä juuri koheltanut lukuunottamatta yhtä oja ja kivi episodia, josta ollaan ihan hyst-hiljaa :D) ja lämmintä piisasi läpi yön +16. Tuuletonta, ei öhtiäisiä. Ja kerrankin oli ihan aito kuvaussuunnitelma, jossa pysyin melko hyvin, muutamaa sooloilua lukuunottamatta. Ne annettaneen anteeksi, koska maisema oli pakko ikuistaa kuviin.
Yökköset alkoivat etelän ja idän ilmansuunnilta leviten todella nopeasti koko taivaan näytelmäksi.
Aloitin kuvaamisen mökin pihalta. Uskomatonta, mutta nyt saisin sommitella kesällä saadun vanhan mööpelin eli perunannostokoneen yökkösien kanssa samaan kuvaan, jes! Hain mökin jääkaapista pullon vissyä ja heittäydyin kuvaamisen maailmaan. Aloitin perunakoneesta, siirryin siitä eteenpäin sinkoillen pitkin mökin pihamaata ja mökkiä ympäri. Onneksi kukaan ei ollut näkemässä (tai niihän minä siis luulin. Todellisuus oli se, että mökin valvontakameran vidoille tuli repeiltyä seuraavana päivänä ja urakalla) eli riistakamerassa näkyi selittämätön karmea viuhahdus useampaan kertaan…Hieman yllättäen mökin pihamaa oli yllättävä sommittelukeidas. Kokeilin kaikkea hassua sekä uusia kuvakulmia. Lehtokurpat lentelivät väliin ylitse ja pitivät seuraa, samoin tervapääskyset näkyivät aika ajoin. Yön aikana syntyi myös uusia jakauksia, kun pääskyset suorittivat ohilentojaan kuvaajan korvan vierestä.
Lopulta yökkösien kirkastuminen kauan kaivatulla pohjoisen ilmansuunnalla sai aikaseksi sen, että pakkasin tavarat, hyvästelin mökin hetkeksi ja ajoin kylätielle rypsipellon laitaan ensimmäiselle pysähdykselle. Näkymä oli todella kaunis. Kullankeltainen rypsipelto yllään kevyt kosteus, joka väreilee kukkien yllä sumuna ja näiden yläpuolella infernaalisen kirkkaat valaisevat yöpilvet. Fiilis oli tässä kohtaa jo avaruuden puolella. Perunannostokone, kukkaistutukseni, mökkimme, mökkitien kelo ja vimmatun komeat yökköset. Kaikki nuo oli ikuistettu! Yhtenä yönä!
Puolenyön jälkeen huomasi selvästi, että yökkö ”ovaali” kiertyi niin, että pilvet tulivat idästä ja levisivät siitä ympäri taivasta, eri suuntiin. Mielestäni taivaalla saattoi olla kaksi yöpilvi lauttaa, jotka yhdistyivät ja tavallaan ristesivät. Tätä on kuitenkin melko mahdotonta sanoa faktaksi ilman videota. En kertakaikkiaan ehtinyt panostaa enää siihen, ammuin parhaimmillaan kolmella kameralla kuvia ja piti omistaa viisitoista kättä ja kahdeksantoista jalkaa sekä kymmenkunta silmää. Samalla mietin sommitteluja, ja kuten aina paikan ollessa vieras piti todellakin muistella, missä sijaitsivat makeimmat kukkaset etualaa ajatellen. Vaikka ne päiväsaikaan katsoisi valmiiksi, niin eivät ne ole kovin helppoja löytää hämärässä.
Taivaalla näkyi todella kirkkaita muotoja, aaltokuviota, pitsireunusta, anti-mammatuksia- itseasiassa huomasin, että eräs tarkkailemani laineryhmä n.klo 01.30 jälkeen kaakon taivaalla muotoutui pikkuhiljaa yön edetessä antimammatuksiksi. Aiemmin en ole vastaavaa huomannut, että antihässäkät olisivat syntyneet laineista, mutta tänä yönä niin kävi ainakin kerran. Itseasiassa kuvaavin sana ”antimammatuksille” on Lacunatis-pilvet, joita näkee päivätaivaalla. Pilvitieteessä (meteorologiassa) käytetään termiä lacunosus (lyhenne la), joka tulee latinan kielestä ja tarkoittaa ”aukkoja tai kuoppia”. Lacunosus-pilvimuoto on suhteellisen harvinainen ja lyhytikäinen pilvien alalaji. Sen tunnistaa taivaalla olevasta pilvikerroksesta, jossa on säännöllisiä pyöreitä reikiä, jolloin pilvi muistuttaa ulkonäöltään hunajakennoa tai verkkoa. (lähde: Wikipedia-pilvet) Reunoiltaan nämä reiät ovat usein hieman risaisia.
Tavalliset vyöt olivat huiman kirkkaita ja pyörteet meinasivat suoraan sanoen räjäyttää tajunnan. Siihen päälle superkaunis kesäyö ja ihan järjetön kuvausfiilis. Pyörteet olivat paikoin niin kirkkaita, että meinasivat palaa puhki. Alkoi muuten näyttämään sille, että mahdanko keritä tuulimyllylle asti, kun tallennettavaa maisemaa oli vaikka miten! Tähän väliin ennen tuulimyllyä mahtui upea, idän puolelta noussut enkelinsiipimäinen kuvio painajaismaisenine etualoineen jossa oli maisemassa ns. horisonttivinouma mikä piti ottaa huomioon sommitellessa ja pohjoisen puolella näkynyt huikean terävälinjainen vyörykelmä. Olihan ne aivan pakko kopata talteen, tuulimyllyn kohta on kuitenkin aika pahasti puuston ympäröimä. Lopulta, kolmen tunnin jälkeen ja yhden kilometrin matkan jälkeen olin perillä. Laskekaapa huima tuntinopeus autolla….“Muutaman” otoksen kautta pääsin lopultakin tuulimyllylle saakka. Yöpilvet alkoivat juuri kirkastumaan samalla ilmansuunnalla, minne mylly maisemineen on kesällä parhaiten auki. Myllyllä pyörin hetken ympyrää ja kuvat saatuani jatkoin matkaa sillalle, jotta maisema vähän taas vaihtuisi. Seuraavaksi jumitin totaalisesti sommittelemaan siltaa, mäkeä ja peltoja kuviin. Ihan aamuyöllä pilvet peittivät ”enää” ⅞ taivasta. Kolmen maissa yöllä treffasin polkupyöräilijän Valkon sillalla ja toivottelin luonnollisesti ”oikein kaunista yötä” jolloin vastapuoli hätääntyi niin paljon, että meinasi ajaa ojaan. Eivät ole kyläläiset vielä tottuneet siihen, että joku hilluu edes takaisin kameran kanssa aamuyön tunteina. Tilanne korjaantunee vuosien mittaan 😉
Mietin yöllä paikoitellen, miltä homma mahtaa näyttää ulkopuolisen silmään, todennäköisesti kajahtaneelta 😀 Eukko heilui ja huojui ja sommitteli kuin viimeistä päivää hihkuen väliin ääneen, mutta nyt oli todellakin syytä hihkumiseen 🙂 Nämä olivat ehkä koko urani (12 vuotta) kirkkaimpia näytelmiä ikinä. Kannatti todellakin valvoa. Aamulla vessan peilistä tuijotti onnellinen panda, hoteista hotein luonnonilmiö-kesälook on siis taas täällä!
-Pike jolla on ikävä yökkösöitä, trendikkaitä pandasilmiä ja kesää
Asetuksia ja varusteita: Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm ISO 100-400, f7.1-11, 2.5-10s
Illan ja yön muhkeaa kuvasaldoa 🙂
Vastaa
Pimennystä ja tähdenlentoja
Auringonpimennystä odoteltiin kilvan, välillä hyvinkin kauhunsekaisesti. Sormenkynnet olivat kaluttuja kynsinauhoihin saakka noin vertauskuvallisesti. H-hetken aamuna merellä lännen puolella tapitti kolmatta vuorokautta konvektiotehdas, josta riitti pilviä aina pimennys illalle saakka. Ei olisi mitenkään varmaa, että onnistuisimme bongauksessa. Auringonpimennys ei olisi kokonainen, mutta ehdottomasti syvin koskaan näkemäni eli n.85% Auringosta pimentyisi. Siis jos havainnointi nyt ylipäänsä edes onnistuisi.
12.-13.8.2026 H-hetken lähestyessä näytti Laitilan sää sille, että pilvet päättivät alkaa pitämään loputonta palaveriaan Laitilan taivaalla. On siis lähdettävä rannikolle kuvaamaan harvinaista tapahtumaa. Kaukaa viisaina meillä oli parikin suunnitelmaa ja kuvauspaikkaa, joista rannikko näytti parhaalta onnistumisen suhteen. Olimme tehneet Rauman Rihtniemeen treffit ns.Mangustilauman kanssa, joka on hitsaantunut vuosien varrella yhteen melko jämäkästi ja käsitti neljä kuvaajaa; Tapio eli Tapsa Nylund ja Sanna Kinnunen Raumalta ja me eli mie ja Riku Laitilasta. Vuorossa olisi mukava ilta ystävien ja Auringonpimennyksen seurassa.
Paikan päällä laittelimme varusteita kilvan valmiiksi. Muutakin porukkaa alkoi saapumaan rannalle. Puheensorina oli valtaisa, jopa musiikki soi mitä ei nyt olisi niin kaivannut luonnonilmiöitä kuvatessa. Ihmisiä oli laidasta laitaan. Oli alan veteraaneja ja kuvaajia, jotka olivat vasta aloittamassa uraansa. Me kokeneemmat kuvaajat jakelimme kuvausvinkkejä kysyjille ja hauskaa oli. Illan edetessä ja pimennyksen syventyessä sai jokainen paikan päälle vaivautunut jotain kuvia ja ihmisten kasvoilla loisti ilo sekä tyytyväisyys. Olimme Rikun kanssa varanneet mukaan hitsauslaseja Auringon katseluun ja pastasiivilän heijastuskuvia varten jotka kiersivät lopulta kädestä käteen ja ihmisten kasvot loistivat innostuksesta.
Illan ainut miinus oli humalainen mieshenkilö, joka ei millään muotoa ymmärtänyt, miten tärkeä tämä tapahtuma meille kaikille oli sekä se seikka, ettei vastaavaa pimennystä näy Suomessa ihan hetkeen. Askel haparoi kuvottavasti jalustoiden jalkojen seassa. Homma alkoi näyttämään vaaralliselta. Selitimme tyypille porukalla, että meidän pitää keskittyä olennaiseen ja että allekirjoittanut on tekemässä tästä juttua. Uskallan melkein väittää, että kuvaajien suurin pelko väkijoukossa kuvatessa on se, että joku vastaava humalikko kaataa jalustan ja sen mukana kameran ja linssin. Tai tässä tapauksessa kameroita ja linssejä. Lintutornin lavalla olleiden varusteiden yhteenlaskettua arvoa löytyi helpolla kymppitonnin edestä, joten jokainen varmasti ymmärtää, ettei varusteiden joukkoon tohdi päästää valloilleen tyyppiä, joka on kolmen promillen känäsessä eikä suurimman osan ajasta tiedä, kumpi on vasen jalka tai minne sitä ollaan menossa ja mistä tulossa. Saimme tyypin onneksi asettumaan aloilleen yhteistuumin.
Loppujenlopuksi ilta sujui hienosti, alussa tosin tuuli aivan liikaa ja suurin pelko oli, että kuvista tulee epätarkkoja, nimittäin kaikki eli tuulen mukana; aurinkosuodattimet, kamerat, objektiivien täristessä kilvan. Omaan jalustaani ripustin rutkasti painoa eli peräti kaksi kameralaukkua. Ja silti jalusta tärisi tuulenpuuskissa, jotka olivat pahimmillaan 16m/s. Kuitenkin syvimmän vaiheen aikana tuuli rauhoittui, mikä tuntui pienimuotoiselta ihmeeltä sijaintiamme ajatellen. Joka tapauksessa keikka onnistui yli odotusten. Rannalle saavuttaessa oli iloisia ja odottavaisia ihmisiä, lähdettäessä pois porukan naamat loistivat kilvan ja kuvia vertailtiin takanäytöiltä puheensorinan ollessa jälleen valtaisa. Olin syvästi vaikuttunut kokemastani, tämä oli kertakaikkisen komea ilta. Ja mikä parasta oli se, että jaettu ilo on aina moninkertainen. Uskomatonta mutta totta, me jäyhinä pidetyt Suomalaiset nauroimme yhdessä illan kuvioille. Pimennyksen jälkeen suuntasimme kotiin Laitilaan ja ehdin syömään pari voileipää, kunnes oli aika lähteä perseidimetsälle.
Ajoin Laitilan Karjaretkeen, koska tiesin siellä olevan auringonkukkia sekä lukuisia maanparannuskasveja. Lisäksi peltotie asettuu kauniisti kuviin Linnunradan kanssa juuri näihin aikoihin. Laitilan valosaaste jää hieman sivuun Linnunradasta eikä katselupaikka oli sitä ajatellen kaikkein paras, mutta paloin halusta kokeilla, miten nätisti Linnunrata näkyy kuvissa. Perseidejä näkyi yllättävän monia. Uudenkuun aika onkin paras mahdollinen bongausaika tähdenlennoille. Muutama wow-factory *) perseidi näkyi, yhden tarttuessa jopa valotukseen. Parhaat lennot näkyivät yöllä Linnunradan ja Otavan suunnilla. En saanut olla Karjaretkessäkään yksin, paikan päälle tuli toinenkin bongaaja joka kylläkin oli selvinpäin. Kun selvisi, että tyyppi on erään kaikkien aikojen parhaan ystäväni sukulaisia, juttua riitti. Tässä näki nyt loistavasti harrastajan ja ei-harrastajan välisen eron. Tämä kaveri antoi minun kuvata ihan rauhassa ja esitti verran kysymyksiä, mutta se ei haitannut mitenkään, pikemminkin toisin päin. Edes valoja ei tämä tyyppi tarvinnut liikkuakseen paikasta toiseen. Yöllinen vahvistus onnistui näkemään muutaman sellaisen tulipallon, mitä allekirjoittanut ei, joten yön saldo nousee todella muhkeaksi, n.30 kappaletta perseidejä vähemmän tai enemmän näyttäviä.
Puoli kolmelta loppui molempien turnajaiskunto ja päätimme luovuttaa. Toivottelimme hyvät yöt ja kiitimme toisiamme seurasta. Ennen nukkumaanmenoa kävin vielä ulkona ja onnistuin näkemään todella kirkkaita tulipalloja peräti neljä kappaletta! Eli suoraan suomeksi; juutuin pihalle kuten monta monituista kertaa ennenkin. Linnunradan sekaan putosi muutama todella näyttävä tulipallo, jotka jättivät jälkeensä pitkät savuvanat. Hihkuin kotipihalla näitä ääneen saunatakkini kätköistä. Olisi pitänyt laittaa kamera siksi aikaa kuvaamaan, kun jaksoin pönöttää ulkona, mutta olin niin väsynyt ja kamera kostunut kuvatessa sen verran hyvin, että suunnitelma jäi toteuttamatta. Joskus on ihan mukava vain katsella yötaivaalle. Vaikka pukeutuneena saunatakkiin ja crocksit jalassa.
*) wow-factory tarkoittaa erittäin spontaania kiljahdusta, joka johtuu ilmiön näyttävyydestä ja päättyy yleensä erittäin kovaan sekä äänekkääseen hihkuntaan. Olimpa sitten yksin tai porukassa, näitä vaan tapahtuu.
Seuraavana aamuna yhteydet Espanjaan pelasivat hyvin ja voi sitä riemunkiljunnan määrää, kun selvisi, että Ursalaiset onnistuivat! Hienoa Suomi ja onnittelut kaikille reissulla olleille!
Pääasiassa blogin Aurinko-osio ovat otettu Canon EOS 6D Mark II ja Canon 100-400 5.6 lintuputkella, jossa keulalla oli itse tehty aurinkokalvo suodatin.
Muutama räpsy on One plus pro 13 kännykällä ja muutama Canon EOS 6D ja Canon 24-105mm obiskalla. Asetukset olivat pääasiassa illan edetessä seuraavat: Aloitus Auringon ollessa ylempänä ISO 100, f.5.6 1/1250s ja Auringon ollessa pimentyneenä ns.puolivarjossa ISO 200-320, f5.6 ja 1/1600s
Perseidit Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm, ISO 1600-3200, f2.4-2.8 ja 10-15s
-Pike
ps. kiitokseni lisäkuvista täydellistä vaihetta koskien Espanjassa bonganneille eli suuri kumarrus herroille Matias Takala ja Ville Bröijer!
Kuvia Auringonpimennysreissulta ja Perseidijahdista
Vastaa
Kesälaitumilla
9.7.2026
Olin mökillä kirjoittelemassa, kun ensimmäinen sadealue saapui. Kävin kylätiellä kameran kanssa toivoen, josko sadealueen reunoille muodostuisi erikoispilviä. Hieman asperitas-aaltoilua esiintyikin, muttei mitään ihmeellistä. Palasin mökille kirjoittamaan. Parinkymmenen minuutin jälkeen tulin vilkaisseeksi ikkunasta ulos ja huomasin, että maisema alkaa punertumaan, joka tahtoi sanoa puolestaan sitä, että aurinko alkaa näkymään. Katsoin sadealueen sijainnin ja totesin, että nyt on pakko vilkaista pihalle. Vilkaisin ulos ja sieppasin samantien kamerat mukaani. Taivaalle alkoi piirtymään todella kirkas sateenkaari.
Otin ensimmäiset kuvat mökin pihalta jostain vanhanaikaisesta hevosvetoisesta koneesta ja kyllä passasi sateenkaari nätisti kuviin mukaan. Kuvat piti ottaa nopeasti, nimittäin edelleen satoi tihkua, joka kasteli nopeasti kaiken.
Samalla siinä kuvatessa huomasin, että nyt alkaa näkymään jo kokonainen sateenkaari, niinpä pakkasin kamerat Hitsiin ja hurautin kylätielle. Kuulin jälkeenpäin, että kyläläiset olivat arvanneet heti, mikä kupletin juoni on. Mikäli Hitsi baanaa ohitse kuin rallisprintin erikoiskokeella, on ulkosalla jotain katsottavaa. Ja todellakin, nyt sitä oli. Sateenkaarta Valkon taivaan täydeltä.
Sinällään nämä kuvat olivat eräänlainen uran huipennus. Olen kytännyt ilta-auringon värjäämää sateenkaarta jo pitkään eli koko harrasteaikani eli siis melkoisen kauan. Olen onnistunut saamaan muutaman kuvan punaisesta kaaresta, joissa mukana on sateenvarjo. Aina siis kuvaaminen ei ole ollut tällä tasolla toteutuksien suhteen.
Vaihtelin kameroita tihkusateessa, Mark II oli kiinni laajakulma ja vanhassa 6D:ssä zoomillinen. Pahimman sateen ajan lauoin kännykällä ruutuja, mutta mielestäni kännykkä ei kyennyt tallentamaan ilmiötä ihan realistisesti vaan värit jäivät todella köyhiksi ja kuva jotenkin plassuksi. Kerrankin näinpäin! Kännykällä kuvatessa käytän silloin tällöin filtteriä, näin toimien kuvaa tarvitsee vähemmän käsitella ennen julkaisua. Nyt eivät mitkään filtterit toimineet, valo oli todella punaista ja kuvat edelleen liian valjuja. Nyt täytyy sanoa, että järjestelmäkamera pieksi kännykän sata-nolla.
Kalustoa sateenkaari kuvissa Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm, ISO 160, f8, 1/40s & Canon EOS 6D ja Canon 24-107mm
11.7.2026 Kesälaidunkausi jatkuu
[Tässä tekstissä kerrotaan kokeneen myrskyilmiöiden havaitsijan kuvausreissusta. Jos myrskybongaus kiinnostaa, mutta olet aloittelija, kannattaa muistaa, että myrskyjen havaitseminen läheltä on oikeasti vaarallista, ja on tiedettävä, mitä on tekemässä. Ensi alkuun kannattaa tutustua Ursan myrskybongareiden harrastusryhmän turvallisuusohjeisiin täällä sekä lukea Ilmatieteen laitoksen ohjeet ukkospuuskien varalle täällä.]
Jos ihan totta puhutaan, meinasimme nukkua tämän myräkän ohitse. Alkuperäinen ennuste arpoi yöukkosta kello yhdeksi, mutta edes sadetta ei vielä kahdeksan maissa illalla näkynyt tutkasta. Ilmatieteenlaitoksen sää apista olivat tikat eli salaman kuvakkeet kadonneet. Mepsikään ei näyttänyt tässä kohtaa mitään tajunnanräjäyttävää saapuvaksi. Sää oli todella raskas, kosteaa ja kuumaa. Kumpikin, sekä Riku että minä olimme tehneet pitkän päivän ja hieman väsytti. Olimme kontanneet mökin ympäriltä kaikki rikkakasvit pois samalla siistien piha-aluetta muutenkin, joten veto alkoi olemaan poissa.
Hieman ennen iltakymmentä päätin poiketa hyyskässä. Siinä istuessani alkoi kuulumaan selvää jyrinää. Salamana kännykkä taskusta ja tutka auki. Salamatutka kertoi, että Mynämäellä paukkuu ja jytisee ja setti on tulossa Laitilaan. Missä välissä se tuon sadealueen taikoi? Kävin muina henkilöinä kysymässä Rikulta, että mites, kiinnostaisiko yksi kappale yöukkosta? Ilmeisesti kiinnosti, koska pääsimme lähtemään kymmenen minsaa ensihaviksesta matkaan. Kummasti sitä jaksaa skarpata, kun jotain jännittävää on tiedossa.
Kun pääsimme perille mökin lähelle Karjaretken pitkälle suoralle, alkoi näkymään etäinen välkyntä, joka läheni todella nopeasti. Aivan alun perin kartat näyttivät yöukkosta kello yhdeksi, mutta sen jälkeen kaikki oli päivittynyt uusiksi-ilman ukkosta. Pakka ennusteineen oli ilmeisesti mennyt sekaisin hyvin kostean illan aikana. Päivällä lämpöasteet kävivät +29 asteessa. Katsoessani Mepsiä cape-arvo kynti uskomattomassa 2500 lukemassa kaikkien muidenkin arvojen ollessa todella hyvät. Ilmankon nyt sitten jyskäsi. Ainut mikä huoletti oli se, että meillä ei appejen mukaan riittäisi noste enää puolenyön jälkeen vaikka raju cape arvo varmaankin korreloi asian kanssa.
Kuvallisesti oli kyllä komeaa pitkästä aikaa. Aika paljon salamoita jäi sadeseinämien sisälle ja koska paras salamointi tapahtui joko kaakossa, etelässä tai koillisessa pahiten satavien alueiden yhteydessä. Kameraa oli tuskastuttavaa sijoittaa kuvaamaan. Napsin nämä kuvat pitkällä valotuksella ja sormet ristissä. Huomasin nimittäin pelipaikalla, että triggerin välipiuha on jäänyt lähtötohinassa kotiin-ei siis mökille, vaan ihan kotiin. Toiselle puolelle Laitilaa. Että tälläistäkin vielä nykyään tapahtuu, mutta todellisuudessa en missannut sen vuoksi kovinkaan montaa kuvaa vaan lähinnä siksi, etten millään osannut päättää, minnepäin se pahuksen kamera kannattaa suunnata. Tämän jälkeen konkaritkin tarkastavat reppunsa sisällön ennen reissuun lähtöä, eikö? Tämä konkari ainakin oppi tästä kuviokellunnasta jotain.
Illan sekä yön uskomaton anti jatkui, kun erikoispilvet nimeltä Undulatis asperitakset ilmaantuivat ukkostavan alueen reunoille. Taivaan täytti aaltoilu ja välkehdintä. Annoin kameran paukuttaa ajastimella salamoita talteen ja kuvasin aaltoilevaa, väliin salamoinnista valostuvaa taivasta. Näky oli kuin jostain ilmestyskirjasta, voisin kuvitella. Infernaalisen komeat pilvet kyllä. Todella komea parituntinen ja kummasti sitä sitten taas jaksoi, kun itse salamointi todella alkoi. Mutta. Mepsin katsomisen huoli oli oikea. Ukkostelevat alueet kyykkäsivät ihan totaalisesti saapuessaan Laitilan eteläpuolelle. Näyttävä salamointi vaihtui valitettavaksi vesisateeksi.
Ystäväni katsoi seuraavana päivänä kuvia, ja kysyi, että missä noi komeat Asperitas erikoispilvet ovat esiintyneet? Koska saksan mimmi Claudia Hintz on piinkova ammattilainen mitä sääilmiöihin tulee, niin pilvien nimet menevät taatusti oikein. Olin suoraan sanoen onneni kukkuloilla, taas kerran. Mikäli ilmiökesä jatkuu näin, en voi kuin ihmetellä.
Ja sehän sitten jatkui.
Palaamme elokuun lopulla jälleen niin sanotusti ”asthialle”. Siihen asti jatkan laidunnusta ilmiöiden ympäröimänä!
Yön kuvien asetuksista sen verran, että aukkoluku f14-16 voi kuulostaa suurelta, mutta tarkoituksena oli maksimoida salamoiden jäänti kuviin ja tuolloin kykenin käyttämään pitkää valotusta, joka takasin useimmiten onnistumisen. Valotusaika vaihteli 6-8s väliin ja Isot olivat 100.
Runkona Canon EOS 6D Mark II & objektiivi Canon 24-105mm Kännykkäkuvat Oneplus pro 13, yökuvaus asetus-automaatti ilman jalustaa 3s. Ei parantunut paljon pomppia kuvatessa.
-Pike
Vastaa
Tilkkutäkki
Ilmiökyttääjän päiväkirjasta-tilkkutäkki nimeltään toukokuu
Toukokuu. Kuukausi, kun ilmiökuvaaja yleensä lomailee. Silti on erinomaisen tärkeää harjoitella kuvaamista, olipa kohde mikä hyvänsä. Oma osaaminen ainakin menee helpolla ruosteeseen etenkin sommittelujen suhteen. Kannattaa siis kuvata mitä eteen sattuu. Kaivan aina kameran esille, kun vain suinkin voin ja siihen on syytä ja väliin ilman syytäkin, täytyy vain käyttää mielikuvitusta, mitä haluaa taltioida (äärimmäisessä ahdingossa ja pakko kuvata jotain- tilan vallitessa jotain kuvauskohteeksi joutuvat myös kukkaset). Toukokuussa saaliiksi jäivät revontulet 15.-16.5.2026. Mitkään huippukirkkaat nämä reposet eivät olleet ja silmälle ne näkyivät todella huonosti, pääosin liike kavalsi nämä repolaiset kesäiseltä valon täyttämältä taivaalta.
Paljon tuli myös liikuttua luonnossa päiväsaikaan, mutta myös hämärissä. Onneksi järjestelmäkamera oli usein mukana. Kennolle osui myös valoilmiö levässä, tietenkin Kuu eri vaiheissaan sekä maisemaplaneettakuvia toukokuu suorastaan helli kahta yötä lukuunottamatta. Myös haloilmiöitä esiintyi muutamana päivänä, mutta ennätys alhaiseksi jäi tämän kuun halosaldo. Männyn siitepölykehät kuun lopulla sen sijaan olivat harvinaisen näyttäviä. Tervetuloa siis tilkkutäkki-kertomuksien pariin.
-Pike, joka on saanut sinkoilla ihanan paljon ilmiöiden perässä 🙂
9.5.2026 Ilmiöpäivä
Päivä valkeni aurinkoisena. Aamun mittaan taivaalle kehkeytyi myös 22° rengas auringon ympärille näkyen vaihtelevasti. Rikulla oli muutama remonttiasia kesken mökillä, joten päätimme ajella Valkon kylän suuntaan. Otin kameran jo senkin vuoksi mukaan, että mielessäni on kytenyt jo pitkään halo ja mökkitien kelo samaan kuvaan.
Kun pääsimme mökin pihalle, nappasin kameran mukaan ja rynnistin mökkitielle. Ehdin juuri ottamaan kuvat talteen, kun halo haihtui. Tämän jälkeen joimme kahvit joiden jälkeen päätin lähteä käymään maastossa. Tarkoitus numero yksi oli etsiä aallonmerkki kiviä, joita löytyy varsin mukavasti mökin ympäristöstä ja käydä samalla lenkillä hienossa maastossa. Ai mikä on aallonmerkkikivi? Miljoonia vuosia sitten aallot ovat tehneet hiekkaan kuvioita, ja hiekka on muuttunut maankuoressa kivilajiksi nimeltä kvartsiitti ja koko hässäkkä on sitten kiteytynyt säilöen pintaansa merien aallokon ja kareet ja jäänyt näin ollen kertomaan meille tarinaa muinaisista meristä. Tällee lyhyesti.
Edellisellä retkellä mukaan tarttui myös rapautuneesta kalliosta muutama pegmatiittinäyte, joissa oli hieman yllätyksellisesti mustaa turmaliinia, kalsiittia ja pieniä, kellertäviä topaaseja. Musta turmaliini pegmatiitissa esiintyessään on mielenkiintoinen. Se toimii nk. indikaattorimineraalina (eli seuralaismineraalina) hi-tech eli REE- mineraaleille, joista alkaa olemaan Suomessa huutava pula. Eli jos vielä lisää suomennetaan ja avataan asiaa, niin seuralaismineraalit ovat juuri niitä kavereita, jotka tykkäävät hengata samoilla alueilla harvinaisempien hi-tech/ree- eli maametallien kanssa. Joskus on haastavaa kulkea maastossa toinen silmä maassa ja toinen taivaalla, mutta vuosien harjoittelun jälkeen se onnistuu joskin vaihtelevalla menestyksellä. Ilmeisesti Valkossa on myös sijainnut muinaisranta, koska aallonmerkkikiviä on löytynyt jo kymmenkunta etenkin yhdeltä tietyltä alueelta. Vaihtoehto b on se, että jääkauden aikana Rauman rannikolta vetäytyvän jäätikön matkaan päätyneet aallonmerkkikivet ovat pudonneet muinoin Valkon kohdalla kyydistä joko jäävuoren sulaessa tai muuten vaan. Ja rapakiven suhteen Valkon alue on sanalla sanoen juhlava. Kesän alussa nimittäin löytyi hajonneen rapakivimuodostelman joukosta pegmatiittia, jossa oli ehjiä morion-tyypin mustia kvartsikiteitä ja kaunista, keltaista topaasia. Maastoon tulee nykyään varustauduttua minigrip-pusseilla ja repulla.
Ennen lenkkipaikkaa pysäytin Hitsin metsätielle suon laitaan. Muistelin, että viikko sitten oli alkanut näkymään valoilmiötä levässä. Tuolloin päivä oli kuitenkin tuulinen ja rikkoi lammen pintaa jolloin ilmiö näkyi huonosti. Nyt oli tyyntä ja ilmiö tervehti komeasti retkeilijää heti reissun alussa. Huomasin myös kurjen suon reunassa ja tarkkailin kaverin toimia hetken. Kurki vaikutti aavistuksen hätääntyneeltä ja hetken tarkkailtuani ymmärsin, miksi. Olin emokurjen ja poikasen välissä. Tämän havainnon tehtyäni päätin jatkaa matkaa pois häiritsemästä. Päivä oli ollut mukavaa vaihtelua yökönyämiseen, oli mukavaa olla vaihteeksi liikkeellä päiväsaikaan. Turmaliinia löytyi myös muutama palanen repun pohjalle mikroskoopissa katsottavaksi. (Lisää asiaa valoilmiöstä levässä täällä)
Päivää ilahdutti myös 22 asteen rengas, joka on kaikkein yleisin halomuotomme. Halot ovat siis valoilmiöitä, jotka syntyvät valon taittuessa ja heijastuessa taivaalla lilluvissa jääkiteissä. Halot ovat taivaan valoilmiöistä kaikkein yleisimpiä, niitä havaitaan vuosittain noin 150-200 päivänä tai yönä ja ne voivat syntyä erilaisten valolähteiden ympärille.
15.-16.5.2026 Ennätyksiä hätyyttelemässä
Ei jäänyt paljon kerrottavaa jälkipolville tästä reissusta, mutta koska tulossa oli hyvä mahdollisuus revontulien havaitsemisen suhteen, päätin yrittää. Laitilassa taivas oli todella pahasti tukossa, joten yritystä varten piti ajella Pyhärantaan.
Taivas ei lopulta edes Siperiassa ollut sees ja pahin pilvitukko osui juuri klo 23-00 väliselle ajalle ja luonnollisesti etenkin idän ja pohjoisen taivaalle. Silmälle näkyi muutama pilari, mutta pilviaukkoa ei kestänyt järin kauaa. Visuaalisesti ei todellakaan näyttävää, mutta tuli ihmeteltyä muutamaa selkeää sädettä kuitenkin kesäkauden kynnyksellä. Tämä laskettaneen onnistumiseksi!
Kuvia on vähän revennelty, jotta reposet hahmoittuvat edes vähäsen. Punaista yläosaa näytti olevan kuvissa, mutta ainut mikä kavalsi reposet syntyi korkeiden revontulisäteiden liikkeestä, jonka silmä sitten taivaalta poimi. Silmälle näkyi haalea aavistus kontrastieroa.
Meinasin jo poistaa loput kuvat, mutta onneksi huomasin kuvissa selkeää punerrusta ja säteitä. Pikku kuvankäsittely rääkillä ne esille ja havis lumpsahti tujakasti 16.pvän puolelle jääden omasta ennätyksestä vain vuorokauden (17.5.2024 on pohjat)
17.5.2026 Kuun sirppi
Taistelin jälleen pilvien kanssa. Näkyvillä olisi ollut ohut 2% Kuun sirppi ja Venus, mutta sää ei yksinkertaisesti seljennyt. Kävin periaatekytiksellä lähijärvellä, mutta saaliiksi jäi vain kaunis iltarusko ja hyvä mieli. Myöhemmin kotona kävin ulkona ja pilviin ilmaantui pieni, hetkellinen rako joten syöksyin sisälle hakemaan järkkärin ja lintuputken. Pilviraosta sain ikuistettua sirpin ja sen jälkeen luovutin ja kävin nukkumaan.
20.5.2026 Kohtaamisia
Ilta valkeani yllättäen selkeänä. Päätin hyödyntää hetken välittömästi, Kuu oli todella kaunis ja tänä yönä Jupiter sekä Venus saisivat siitä sekä kuvaajasta seuraa. Edellisien öiden pilvisyys hieman harmitti, mutta nämä ovat asioita, joille ei mitään voi. Parempi onni sitten seuraavalla kerralla. Kaikkein lähimpänä toisiaan Jupiter ja Venus olisivat olleet muutama yö aiemmin, mutta olosuhteet päättivät toisin.
Kuvasin ensin kotipihalta sirppiä ja maatamoa satakielen vedellessä sadan desiblelin voimalla korvanjuuressa. Että voi olla linnulla kova ja komea ääni. Kuvien oton jälkeen vaihdoin objektiivin ja ajoin lähijärvelle korvat edelleen soiden ottamaan loput kohtaamiskuvat.
Yön äänimaailma oli järvellä sanalla sanoen rehevä. Sorsia häiritsi jokin, olisiko ollut kettu ja ne pitivät kovaa meteliä järven vastarannalla levottomasti liikehtien samalla pitkin rantaa siipiään paukutellen. Joutsenet olivat äänessä kauempana ja leikkasipa yötä myös kuikan kutsu, joka on suoraan sanoen niin järjettömän kaunista kuultavaa, että kaikki ihokarvat paukahtivat pystyyn kerralla. Ihan tyyntä ei ollut, joten Kuun heijastus meni plörinäksi. Virtausta on myös tuossa kohtaa järveä, että empä tiedä olisiko tyyni sää auttanut lopulta yhtään.
Toukokuun Kuutamo. Canon EOS 6D Mark II & Canon 100-400mm ISO 100, f8, 2,5s
”Viimeinen viikko oli mennyt säitä pidellessä ja hampaita kirskutellessa. Navakat tuulenpuuskat irroittivat männyn siitepölyä mukavasti ilmaan joten Auringolla sekä Kuulla oli havaittu makeita siitepölykehiä. Tuulenpuuskat tulivat kaikkein kylmimmästä ilmansuunnasta mitä olla saattaa, eivätkä tuulet juuri himmailleet edes yöksi. 16-20m/s puhaltava pohjoistuuli oli kasvohermoa ajatellen liian haastellinen. Kuusi vuorokautta kesällä sisätiloissa alkaa syömään kuvaajan pinnaa. Koetin ulkoilla sitten minäkin jossain neljännen vuorokauden hujakoilla, mutta tuuli teki tepposet ja pukeutumisesta huolimatta sain kärsiä kovasta kolmoishermosärystä kasvojen alueella. Niinpä ei auttanut muu kuin nappailla särkylääkkeitä, ihailla muiden kuvia, puhista pettymyksestä ja toivoa, että pääsisin edes kerran tänä keväänä itsekin kuvaamaan siitepölykehää. Viime keväänä en onnistunut kehän kuvaamisessa kuin kerran (tuuli ja pilvisyys) ja auringonlaskun siitepölykehäkuvat olivat parin vuoden takaa. Pahalta alkoi kyllä näyttämään, kunnes ihme tapahtui”.
30.5.2026 Luovutusvoitto? Ei vielä!
Toiveeni toteutui-kymmenkertainen hip hurraa! Ja aivan viime metreillä niin sanotusti, siitepölykehän ollessa näyttävimmillään. Olimme mökillä Valkossa ja päivä oli mahdottoman kaunis ja melko vähätuulinen, niinpä kirmasin aina väliin kuvaamaan siitepölykehää. Auringonpeittoina käytin mökin kattoa, keinua ja ylivoimaisesti paras ja näyttävin peitto oli mökille vievän tien varrella oleva upea kelo. Itseasiassa koko päivä kului enemmän tai vähemmän letkeän havainnoinnin tahdissa. Siitepölykehä oli todella värikäs läpi päivän.
Lenkillä käytiin komeassa maastossa ja siellä piti kokeilla, mihin Oneplus 13 kännykkä taipuu. Ja taipuihan se siitepölykehän kuvaamiseen. Ja maasto antoi jälleen yllätyksen. Löytyi palanen pegmatiittia, jossa oli omamuotoisena savukvartsikiteitä, albiittia ja maasälpää. Savukvartsi oli aavistuksen taipunut kasvaessaan ja taipuminen on se juttu, joka tekee kiteestä erikoisemman ja sitä myötä arvokkaamman.
Valkon siitepölykehä kuvat ovat yhdet parhaimmista kuvista, joita ilmiöstä olen onnistunut koko uran aikana ottamaan. Osin siksi onnistuminen tuntui äärettömän palkitsevalta. Yöksi tuli valitettavasti pilviä, joten auringonlaskun sekä Kuun siitepölykehät jäivät jälleen kuvaamatta. Sekös sitten otti pannuun ja päätin yrittää seuraavana iltana.
31.5.2026 ”ei tänne luovuttamaan olla tultu, mutta…”
Uutta yritystä kehiin koskien laskevan Auringon siitepölykehää. Taivas ei ollut täysin selkeä, mutta siitepölykehä näkyi uskomattoman komeasti. Tosin meinasin mokata ajastuksen suhteen eli lähdin liian myöhään liikkeelle ja kuvauspaikan suunnitelma syntyi vasta ajaessa. Paikka kannattaa ajatella aina etukäteen, ei siten kuten nyt tein. Ilmeisesti kuvaussuunnitelmien teko oli mennyt jotenkin kesäterään jo tässä välissä. Ajatus oli kuvata siitepölykehä laskevalla Auringolla järvellä vesiheijastuksen kera, mutta Aurinko laski nippa nappa niemen kärjen taakse ja laituri oli sen verran kansoitettu, että jätin paikan väliin. Meinasi pukata jo paniikkia. Eräs aiempi kuvauspaikka oli pois laskuista sen vuoksi, että vastapäinen puusto oli kasvanut korkeaksi peittäen täysin laskevan Auringon jo aikaisessa vaiheessa. Vauhdissa suunnitelma numero kaksi käyttöön ja Hitsin keula kääntyi kohti Laustin kylää, josta kehä lopulta tallentui kuviin. Peuroille piti huudella ”latua”, niitä nimittäin poukki tien yli ihan kiitettävästi. Voisi sanoa, että en ollut paikan päällä hiukkaakaan liian aikaisin. Hitsi lennossa parkkiin, kamera käteen ja hyvin rivakka siirtyminen mäen korkeimmalle kohdalle. Ehdin kuin ehdinkin, vaikka liian tiukaksi meni. Ja kun vilkaisin tulevaa yön säätä,-ei mitään mahdollisuuksia Kuun näkymiseen. Tämä on osio siitä, miten harrastaminen kasvattaa pinnaa. Hetken painokelvottomia ajatuksia ja sitten leuka rintaan ja kohti uusia pettymyksiä. Tuo lause ei oikein sovi suuhuni, olen ilmeisesti yltiöpositiivinen näissä ilmiöasioissa. Moni lausetta käyttää, mutta kukin tavallaan.
Kuun siitepölykehä jäi tältä vuodelta kuvaamatta useampana yönä pilvisyyden, kipujen ja kovan tuulen vuoksi, mutta ensi vuonna sitten uudestaan jos olosuhteet ovat vastaavat. Jäi hieman hampaankoloon vaivaamaan, etten siitä saanut kuvia. Toisaalta terveysasioita täytyy ajatella ja ei ole ensimmäinen kerta, kun tuuli, pilvisyys ja / tai oma päiväkohtainen kunto kipujen suhteen estävät jonkin ilmiön kuvaamisen tai reissuun lähdön. Ompahan jotain, mitä odottaa ja yrittää tulevaisuudessa. Ja vanha ilmiökuvaajien sanonta kuuluu näin ”paikko tulee, jossain vaiheessa, jollain ennalta arvaamattomalla ilmiöllä. Hyvää kannattaa odottaa”.
Joka tapauksessa tämän hetkisestä onnistumisesta kannattaa olla ja saa olla ylpeä. Sanotaanko, että nämä päiväkehät olivat tämän ilmiön huippuhetkiä. Tämän iltainen siitepölykehä oli yksi upeimmista koko uran aikana nähdyistä. Ja se on jotain se. Siitepölykehä laskevalla Auringolla oli todella räyheän näköinen ja kuin pisteeksi i:n päälle laskevalle Auringolle ilmaantui auringonpilari. Hienointa oli nähdä, miten kehä ja sen värit päivittyivät Auringon painuessa horisonttiin. Tässä kohtaa oli tarkoitus vielä kytätä Kuun kehää, mutta sää päätti toisin ja puolet taivaasta,-juuri se Kuun puoli ironisesti lipui tukkoon. Mutta ei hätää! Nyyhkin kovaa kohtaloani kollegalleni Pekka Parviaiselle, joka ymmärsi tuskani (:D) ja lainasi blogia varten todella upeat Kuun siitepölykehä kuvat. Kiitos Pekka. Kuun siitepölykehän missaaminen oli jälleen allekirjoittaneelle henkisen kasvun paikka vaikkakin pienehköllä hampaiden kiristyksellä höystettynä. Kaikkea ei aina saa kuvattua.
Kaikki edellä luetellut ilmiöt ovat sellaisia, että ne kannattaa raportoida jälleen kerran Taivaanvahtiin.
Jos kuvat Kuun siitepölykehästä kiinnostavat, tässä linkki Taivaanvahtiin. Nyt jos koska kannattaa alkaa aloittamaan ja harjoittelemaan raportointia kesäilmiöistä, koska enää muutama kuukausi, kun revontulet tulevat jälleen ja silloin tehdään haviksia kilpaa näppäimistöt ropsuen, eikö niin? Tutkijat ja Emma Bruus kaipaavat juuri sinua mukaan havainnoimaan! Liity siis meihin Vahtilaisiin <3
-Pike
Vastaa
Yökkösien taikaa
3.-4.6.2025
Mistä ihmeen vypeistä tai yökkösistä se tulee höpöttämään?
Valaisevat yöpilvet ovat parhaimmillaan luonnon tarjoama spektaakkeli, joiden valo voi komeimmillaan luoda jopa varjoja,-niin kirkkaita ne voivat olla. Valaisevat yöpilvet eli yökköset eli vypit (englanniksi Noctilucent clouds eli NLC’s) esiintyvät 80-100km korkeudessa eli samalla korkeudella kuin ilmahehkun vihreä osa tai revontulidyynit! Vypit esiintyvät vain kesäisin, jolloin aurinko on 4-16° horisontin alapuolella eli aurinko saa nämä pienistä jääkiteistä koostuvat pilvet hohtamaan.
Yöpilvien jääkiteet ovat kotoisin mm. meteorejen pölystä, mahdollisia tulivuorista ja niiden purkauksista lähtöisin olevia hiukkasia tai nykypäivänä rakettien laukaisuista eli vypit koostuvat siis erilaisista epäpuhtauksista,- joita on siis ollut aina, eli nämä pilvet eivät ole puhtaasti pelkästään nykypäivän tuotoksia.
Toki aiemmasta kaavasta poiketen valaisevat yöpilvet ovat levittäytyneet viime vuosina jopa etelän puolelle maapalloa ja runsastuneet muutenkin. On tutkittu, että yöpilviä aiheuttavat jääkiteet voivat saada siipeensä auringolta, jos mollukka päättää alkaa pöhisemään kesällä eli revontuliarvot pysyvät kovina, esimerkiksi olen huomannut että G1 riittää kadottamaan/vähentämään yökkösiä kesätaivaalta. Kovat nopeudet ja tiheydet nostavat ilmeisesti lämpötilaa noinkin korkealla juuri sen verran, että yökkösiä aiheuttavat jääkiteet lähtevät sulamaan. Suurta ja radikaalia muutosta ei siis tarvita. Tuolloin jääkiteet teorian mukaan siis lähinnä pyöristyisivät, jolloin valo ei pääsisi taittumaan ja yökköset näkymään. Ehkä tulevina vuosina saamme tieteellisen paperin aiheesta. Siihen asti voimme vaan päätellä ja spekuloida kilvan asioiden oikeaa laitaa.
Viime toukokuussa allekirjoittaneen meiliin tömähti erikoinen viesti. Viestin lähettäjä nimittäin näytti tekevän projektia Nasan alaisuudessa. Mietin hetken huijaussähköpostia, mutta tulevan projektin tiedot olivat asiallisesti viestissä mainittu, olemassa olevat linkit ok ja hetken netissä suoritetun tutkimisen jälkeen ymmärsin, että kyseessä oli ihka aito professori, joka on aloittamassa maailmanlaajuista yöpilvi projektia. Sähköpostissa hän kertoi fanittavansa meikäläisen revontulikuvia, etenkin dyynejä (tieto aiheutti muuten lievästi hölmistyneen täh?- ilmeen) ja haluavansa minut ehdottomasti mukaan uuteen projektiinsa. ”Olisiko sinulla aikaa raportoida Suomessa kuvaamiasi yöpilviä meille, koska täydentäisit hienosti työryhmäämme?” Kysymys viestin lopussa aiheutti sen, että mietittyäni asiaa suhteellisen kauan, eli sellaiset 3,5 sekuntia vastasin professorille jotta ”jees, tottakai, olen mukana”. Sain vastausviestissä ilahtuneet ja hyvin vuolaat kiitokset ja ohjeet yöpilvien raportointiin. Mietin tämän jälkeen, että nyt on kyllä aikoihin eletty, mutta tälläistäkin voi näköjään sattua. Noh, tiedossa olisi mukavaa aikaa uudessa työryhmässä ja taatusti oppii taas jotain uutta. Näin päädyin mukaan Citscin työryhmään. Parasta jutussa oli se, ettei raportoinnista tällä hetkellä makseta mitään eli ei tule ongelmia kotimaisten viranomaistahojen kanssa.
Päätin lähteä yöretkelle pitkästä aikaa vähän kauemmas ja paikaksi valikoitui Siperia. Edellisenä yönä olin kuvannut lännen puolella valaisevat yöpilvet, jotka olivat todella heikkoja ja nippa nappa saivat yöpilvien lätkät Taivaanvahdissa. Laskeva Kuu iski lähtiessä silmää taivaalta eikä näkyvissä ollut pilvenhattaraa. Ja edellisistä kesäreissuista poiketen muistin jopa pakata mukaan hyttysmyrkyn, jota ei sitten lopulta tarvittu. Luonnollisesti näin, kun kerrankin karkote oli mukana…
Matkan varrella aivan loppumetreillä metsäautotiellä oli vastassa yllätys- täydessä kuormassa oleva tukkirekka, joka oli lähdössä kohti Raumaa. Pysäytin Hitsin ja poukkasin ulos tervehtimään kuljettajaa ja samalla pyytelemään anteeksi tien tukkimista. Tie on ahdas ja kapea ja ainut vaihtoehto oli, että jompi kumpi peruuttaisi ja meikäläisen peruutukset ovat välillä mitä ovat. Peruuttajana olen väliin ”nolojen tilanteiden numero ykkönen”. Nojasin rekan oveen ja loin katseeni hymyllä terästettynä kohti hytin korkeuksia. Taisi siinä silmäripsetkin hieman lepattaa. Tiedättekö, miten saa ison tukkirekan peruuttamaan tiellä? Naamioimalla kysymyksen rivien väliin ja pyytämällä nätisti kuskilta tyyliin ”mä muuten lyön vetoa, että sä peruutat meistä kahdesta paremmin” ja väläyttämällä vieläkin entistä leveämmän hymyn kasvoille. Tämän lauseen seurauksena selvisi, että vastapuolelta löytyy rutkasti huumorintajua, näes metsäautotie täyttyi ensin kuskin ällistyneestä ilmeestä ja sen perään seuranneesta huutonaurusta. Väkisinkin kuskin hohotus tarttui ja lopulta metsäautotie raikui naurusta.
Vaihdoimme kuulumiset kuskin kanssa. Mitäs me yötyöläiset. Kaveri oli oikein mukava eikä hermostunut keskeytyksestä ollenkaan, pikemminkin päinvastoin ja juttelusta ei tahtonut tulla loppua, kun selvisi että vastapuoli on luontoihmisiä vaikka tukkirekkaa ajaakin metsätyömailta työkseen. Harmittelimme laajoja myrskytuhoja ja niiden myötä seuranneita suuria hakkuita. Puuntuhoaja-öttimöttiäiset tuli myös käytyä lävitse, samoin pohjaton ahneus. Oli mukavaa jutella samanhenkisen ihmisen kanssa ja parantaa maailmaa vaikkakin keskellä kesäyötä keskellä ei mitään. Kuski kertoi, että metsätie saattoi olla melko upottavassa kunnossa aivan tien loppupuolella, joten kaasusta ei saisi helpata. ”Onkos sulla muuten jatkuva neliveto, nimittäin tuolla sä tuskin jäät jumiin (viitaten punaiseen pahalaiseen maasturiini, joka seisoi nöyränä suuren tukkirekan keulan edessä.) ”Tähtää nyt kuitenkin toisen puolen renkaat varoiksi kuivalle tien penkalle, mutta kyllä sä hei varmasti osaat selvittää loppupätkän” kuski tuumasi. ”Ja jos nyt niin onnettomasti sattuu, että uppoat, niin ole huoleti, tulen kahden aikaan tekemään vielä kuormaa ja rekassa on aina hinausliina valmiina, joten saat kyllä apua, älä stressaa yhtään”. Näillä eväillä pääsin jatkamaan matkaa. Kuski oli aivan mahtava tyyppi, siis kertaikaikkisen mukava. Pitkä tukkikuljetus peruutti edelläni satakunta metriä lähimpään liittymään ja kädenheilautuksien jälkeen jatkoin matkaani kohti päätepysäkkiä. Tien loppu oli todella vetelä, mutta kokeneen kuskin ohjeistuis piti aivan kutinsa ja pääsin perille.
Eipä sitten muuta, kuin Hitsi parkkiin, kameralaukku selkään ja kesäyön seikkailu sai virallisesti alkaa. En ollut pysyä nahoissani. Olin pitkästä aikaa liikenteessä, edellisestä kerrasta oli aikaa reilu kuukausi. Myös saapunut yllättävä sähköposti kieltämättä lämmitti mieltä ja nostatti entisestään innostumista. Ilmiökuvaajalla on kotimaassa toukokuussa yleensä rauhaisampaa ja ainoat luonnonilmiönäytelmät painottuvat melkein poikkeuksetta päiväsaikaan ollen haloja, siitepölykehiä tai ukkosia joten kaipasin yökuvaamisen tuomaa omaa aikaa, hiljaisuutta ja rauhaa. Samalla osa minusta kaipasi myös kuvaamisen tuomaa toimintaa ja tekemistä. Paikan päälle kävellessäni puolen yön aikaan huomasin idän puolella harsomaisia pilviä. Kuittasin ne vielä tähän kohtaan cirruspilviksi. Joskus yläpilvet nimittäin näyttävät todella paljon valaisevilta yöpilviltä. Monasti olen erehtynyt tulkinnoissa. Tässä kohdassa yö ei meillä juuri pimene, joten valaisevat yöpilvet eivät ole ihan helppoja tunnistettavia, ne siis eivät niinkään pääse oikeuksiinsa keskellä kesää.
Istahdin lempimännylleni juomaan kahvia ja kuuntelemaan kesäyötä. Taivaanvuohen mäkätys kantautui kauempaa ja kehrääjälinnun tuottama kehräysääni vähän lähempää mäntykankaan suunnalta. Oli täysin tyyntä. Kului tovi jos toinenkin fiilistellessä kesäyötä. Istuin hetken silmät kiinni ja vain olin tekemättä mitään. Kesken kaiken havahduin aatoksistani, koska pohjoisen puolella taivasta alkoi hahmottumaan pitkä pilvi, jossa oli selkeästi vyörakenne. Sen viereen piirtui hämärätaivaalle toinen mokoma. Alkuun mietin, että pilvet olisivat lentokoneen jättövanoja, mutta niiden rakenne näytti yöpilviltä ja kaiken muun lisäksi ne olivat selkeästi sinertäviä, eivät valkoisia tai harmaita. Otin kuvan ja lähetin viestin Matiakselle, joka onneksi oli valveilla ja vastasi miltein heti. ”on nuo valaisevia, sinne taitaa olla tulossa aika laaja näytelmä”. Ja oikeassapa Matias jälleen oli.
En yhtään odottanut, että yöpilvinäytelmä voisi pärähtää kesäkuun alussa moisiin mittoihin, mitä nyt kävi. Lopulta yöpilvet peittivät lähes koko taivaan ja kamerasta piti vaihtaa telen tilalle laajakulma. Rauhalliseksi kaavailtu meditaatioreissu vaihtui reposkaudelta tuttuun hirveään huhkimiseen ja säntäilyyn.
Reilun tunnin aikana yöpilvimuotoja näkyi laajalti, idän puolella pysytteli pitkä vyö jossa oli aaltoja, kareita ja harsoa. Kävi todella satumainen tuuri, että vypit osuivat juuri parhaaseen katseluhetkeen, joka on kesäkuun alussa varsin kapea aikaikkunaltaan eli puolestayöstä aamu kahteen, siis vain kaksi tuntia. Näytelmä liikkui luoteesta kaakkoon todella hitaasti- pieni ero siis toveri revontuliin. Silti kamera sai raksuttaa tauotta. Välillä yökkövyöt olivat hurjan teräviä ja paikoin niissä esiintyi outoja, mammatusmaisia piirteitä. Vöitä oli parhaimmillaan taivaalla kolme ja ne yhdistyivät leveäksi yöpilvilautaksi aamuyön tunneille kuljettaessa. Ensin parhaat yöpilvet näkyivät pohjoisen suunnalla, seuraavaksi idän suunnan vyöt kirkastuivat ja niihin tuli lisää muotoja. Lopulta etelän puolella taivasta näkyi kareita ja aaltoja. Ja kun lännen puoli lopulta hämärtyi, kävi selväksi, että meneillään on laaja valaisevien yöpilvien näytelmä. 7/8 taivasta oli niiden peitossa. Näytelmä oli aivan mahdottoman mukavaa seurattavaa ja täytyy sanoa, että rakastin jokaista hetkeä, vaikka oli kiire taltioida kaikki muodot kuviin.
Kello tuli yksi, sitten kaksi ja aurinko kävi nousemaan. Yökkövyöt olivat edelleen taivaalla. Huikeaa! Sarvipöllön ja kehrääjän äänet leikkasivat väliin yötä ja ketun haukahtelu kuului kauempaa. Ilma oli kevyt ja raikas hengittää, taivas sees ja mieli keveä. Puoli kolmen aikaan luovutin ja lähdin pikkuhiljaa ajamaan kotiinpäin. Metsäautotiellä ajoin tutun tukkirekan perässä liittymään saakka. Kääntyvästä rekasta ojentautui ikkunasta ulos iloisesti vilkuttava käsi joka lopuksi nosti peukalon pystyyn ja avasin minäkin ikkunani ja heilautin takaisin. Rekka jatkoi kohti Raumaa ja minä käänsin Hitsin hymyillen kohti Laitilaa. Pysähtelin välillä vilkuilemaan taivasta. Valo alkoi voittamaan pikkuhiljaa ja yöpilvet joutuivat antamaan tilaa vaalenevalle taivaalle. Kotiin päästyäni taivas oli täysin valoisa ja enää lännen ja etelän puolella sinnitteli pian katoavia yökkösiä. Jos en olisi tiennyt, että näkyneet pilvien haamut olivat yökkösiä, olisin helposti kuitannut ne tavallisiksi pilviksi.
Yö oli kaikinpuolin todella onnistunut ja aamupäivällä peilistä tuijotti takaisin vasta herännyt onnellinen panda.
Ja yöpilviprojektista vielä sen verran, että lupauduin mukaan avustajaksi myös tälle kaudelle. Vierivä kivi ei saa sammaloitua eikä yökuvaaja luopua intohimostaan, retkistä, blogeista ja toisten ihmisten auttamisesta 🙂 Kansalaistiede on vaan ”se mun juttu”. Projektiin saa liittyä mukaan kuka tahansa, kenellä on kamera ja aikaa kuvata yökkösiä. Tervetuloa 🙂 Muistakaa myös raportoida yökköset Taivaanvahtiin!
–Pike, joka näyttää kesäisin pysyvästi pandalta.
Kuvausasetukset valaisevien yöpilvien suhteen ovat laajat- käytännössä mielikuvitus on rajana ja kannattaa kokeilla erilaisia asetuksia. Itselläni on ns. halppis optiikkaa keulalla, eli helpolla kulmat vinjetoivat liikaa. F-lukema määräytyy melkoi pitkälti sen mukaan, miten vinjetointia tulee kuviin ja miten helpolla sen saa lopulta poistettua. Kalusto kuvissa on Canon EOS 6D Mark II ja Canon 24-105mm & Irix Blackstone 15mm. Asetukset ovat ISO 100-125 (enempää ei juuri kannata kesäkuussa olla isoja, koska hämärää ei käytännössä ole). f-luku on 7.1-14. Valotusajat ovat lyhyitä, eli 1-3.2s.
Vastaa
Paluu erämaahan
Siperian kallioalue oli pitkään kutsunut, mutta säätila oli ollut jälleen pitkään kehno ja se ei ollut puoltanut koko illan retkeä,-vielä. Viikkoa ennen h-hetkeä olin päiväsaikaan käynyt vakoilemassa alueella. Myrskyn jälkeen siellä oli paikoin auennut uusia mahdollisuuksia sommitteluun, mutta valitettavasti muutama hieno ja kuvauksellinen kelo oli kaatunut. Illansuussa 20.3. kuvausretki näytti viimein toteutuvan. Reposarvot olivat jälleen kohtalaiset ja sää näytti pilvettömältä. Oli siis aika toteuttaa retki Laitilan pohjoiskolkkaa hallitsevalle erämaa-alueelle. Alun alkaen tarkoitus oli kuvata ehdassa erämaaympäristössä eläinratavalo ja Linnunrata, mutta kyllähän ne repolaisetkin mahtuisivat kuviin. Niinpä päivällä latasin akut, tyhjensin kameran muistikortin ja katsoin kaiken tarvittavan tilpenhöörin kokoon. Keitin jopa kahvit valmiiksi mukaan otettavaksi ja se oli todella viisas päätös näin jälkikäteen ajateltuna. Pääsin lähtemään matkaan illalla ennen seitsemää. Ajaessa jännitti Siperiaan vievän metsätien kunto, joka yleensä keväällä on kaikkea mahdollista jäätiköstä tien tolkuttomaan rospuuttoon joka lähinnä tulee esille upottavana kuravellinä. Päästyäni metsätielle alkoivat maalliset aatokset jäädä taakse ja fiilis alkoi nousta kohisemalla. Kuvausalue ja seikkailu, täältä tullaan! Tuuletin riemuissani ja suunnittelin ajaessani erilaisia sommitteluja, joita voisi toteuttaa. Metsätie oli loppupätkällä haasteellisessa kunnossa ja autoa sai ohjastaa kieli keskellä suuta. Pahimmat upottavat kohdat ajoin suurinpiirtein hengittämättä. Luojalle kiitos nelivedosta.
Lopulta olin perillä. Tuntui lähes tulkoon juhlavalta ajaa Hitsi parkkiin ja nousta autosta kuuntelemaan kevätyötä. Mieli oli niin iloinen, että teki mieli heittää kärrynpyöriä ja hihkua ilosta, mutta kärrynpyörät kuulostavat liian vinkeältä idealta viisikymppiselle joka on ketterä kuin kirjahylly, joten tyydyin hihkumaan ilosta kylläkin sisäisesti, koska en hennonnut rikkoa luonnon rauhaa. Mustarastaat olivat vauhdissa lurituksineen ja läheiseltä suolta kuului kurkien kutsu. Ropajärven joutsenet kuuluivat olevan myös vauhdissa. Meininkiä ja meteliä siis riitti, joten päätin sukeltaa sekaan. Kuvausreppu selkään, otsavalo päälle ja askeleeni veivät kohti tuttua kallioaluetta. Kävellessäni huomasin uskomattoman kauniin Kuun sirpin ja Venus-planeetan heti sirpin alapuolella, niinpä päätin kävellä kallioalueen eteläisimmälle puolelle, jossa aukenee näkymä sirpin suuntaan. Otin kuvia kameralla mutta myös kännykällä ja jälleen kerran ihmettelin uuden kännykkäni kuvanlaatua- oli nimittäin jo hämärää eikä jalustaa kännykälle luonnollisesti ollut joten napsin käsivaralta muutaman kuvan. Aikani Kuuta ja Venusta kuvattuani kaksikko alkoi laskemaan niin alas, että puusto hankaloitti kuvaamista niinpä lähdin kävelemään kohti vakio leiripaikkaa kallioiden pohjoispuolella.
Levitin istuinalustan kaatuneen männyn rungolle ja istahdin alas nauttimaan illasta. Otin termoksen esiin ja voin kertoa, että kahvi ei missään muualla maistu niin hyvälle kuin Siperiassa. Kahvi suorastaan helli makunystyröitäni. Se tunne, kun tietää, että nyt saattaa tulla hyviä kuvia yhdistettynä kutkuttavaan jännitykseen vatsanpohjassa, kun ei yhtään tiedä, mitä kaikkea illan aikana tapahtuisi. Nipistin silmäni kiinni ja vain olin hetken verran. Oli perinjuurin hienoa kuunnella keväistä heräävää luontoa. Tästä eteenpäin luonnossa ei hiljaista hetkeä sitten olekaan.
Istuessani vilkaisin kännykkää. Ystävältäni Villeltä Tampereelta oli tullut viesti. Repoarvot näyttivät kuulemma siltä, että settiä saataisiin ja loppukaneettina oli ”nauti sun retkestä ja pidä silmät auki, hyviä kuvauksia”. Mikään edellä mainittu ei ollut kovin vaikeaa toteuttaa. Nauttiminen aloitettu! Oulun ystäväni Markon viesti kertoi samaa odotusta, siellä jo pyöräiltiin kuvauspaikalle. Katselin väliin vaaleaa taivaanrantaa ja väliin kännykältä Porin Karhunvartijoiden Karhukameran kuvaa. Samassa kännykkä piippasi. Rikulta oli tullut viesti ”vilaise bz, se dippasi alas” ja perään kuvakaappaus Virmaliseedin sivuilta. Ja toden totta. Mietin tässä kohtaa, että miten käy eläinratavalon kuvien kanssa, jos repoarvot näyttävät punaiselta kuin joulupukin nuttu tai Petteri Punakuonon nenä. Vartin päästä pohjoistaivaalla alkoi näkyä liikettä. Revontulikaaren yläosa pilareineen hahmottui vielä valoisalle taivaalle. Päätin nousta ylös ja mennä ottamaan muutaman kuvan, samalla voisin sommitella eläinratavalokuviin aikomani maiseman valmiiksi. Sitten vain odotin h-hetkeä ja jännitin, kumpi kerkeää ensin estraadille. Eläinratavalo vai leidi Aurora. Vai tulisiko niille niin sanottu tasapääjuoksu?
Kahdeksan maissa hyvin matalalla pohjoisessa pötkötti selvä revontulikaari. Pääosin sen punainen yläosa näkyi havispaikalleni, metsää oli jonkin verran esteenä. Kaaren punaisen värin yläpuolella oli myös oranssia revontulta. Hyödynsin jäljellä olevan ajan ja poukin eläinratavalon perässä pitkin kallioaluetta. Kiire meinasi kuitenkin tulla, nimittäin revontulikaari alkoi nousemaan vauhdilla. Samalla tavalliseen revontulikaareen ilmaantui jännittävä ja melko pitkä erillinen irtonainen kaaren pätkä niin sanotun pääkaaren yläpuolelle. Ylimääräinen kaari vilkkui ja esiintyi etenkin lännen puolella. Piti paikoin hieraista silmiä, näenkö aivan oikein. Kameran lahjomaton taustanäyttö kertoi, että oikein silmä tapahtuvan hahmotti. Mutta mikä ihme tuo on? Revontulikaari näytti tuplakaarelta, mutta sen yläosaa myötäilevä ylimääräinen kaari loppui kesken. Ja kaiken lisäksi kaarenretale vuoronperään kirkastui ja sammui häviten väliin näkyvistä. Väliin idän puolelle syntyi kaaren yläpuolelle samanmoinen, mutta lyhyempi läiskämäinen revontuli. Mitä ihmettä? Annoin noille vihreille ilmestyksille tilapäisen nimen blogia varten eli mittarimato-läiskät. Ne etenivät kaaren yläpuolella kuin mittarimadot konsanaan, liikkuen vain pieniä pätkiä syttymisen ja sammumisen välissä. Lopulta revontulikaari oli todella korkealla ja ylimääräiset mittarimato-kaarenpätkät hävisivät. Seuraavaksi kaareen ilmaantui idän sekä lännen puolelle kaaren päälle outoja kuhmuja. Kuhmut olivat luullakseni eräänlaista undulaatiota, mutta kummallisen kirkkaita verrattuna normaaleihin kokemiini undulaatio-alueisiin. Kaari näytti ikäänkuin hieman kuhmuiselta dyynihyllyltä, mutta ilman dyynejä. Lopulta aikansa paisuttuaan alkoi näyttämään sille, että kohta lähtee näytelmää ja siitä tulee hyvin laaja kattaus. Päätin perääntyä kallioalueella sen etelän puolta hallitsevaan kallioalueeseen. Ilman tuota peliliikettä olisi kuvausalue käynyt pahuksen ahtaaksi, tosin kyllähän ne reposet loppujenlopuksi olivat taivaalla tyyliin kuin sardiinit sardiinipurkissa, kylki kyljessä.
Idän puolelle kaarta ilmaantui samassa vihreä suikale, joka sykki. Tämä näytti olevan ilta, jolloin taivaalla esiintyi kaikennäköistä odottamatonta ja aavistuksen normaalista poikkeavaa revontulta. Suikaleen jälkeen kamera löysi idästä punaisen kaaren, jota luulin alkuun Sar-kaareksi (Stable Aurora Red), mutta se taisi olla Ragda (Red Arc with Green Diffuse Aurora). Vai oliko jälleen niin, että Ragda alkoi Sar-kaaresta? (Tässä päästään taas siihen, että laitelkaa pliis niitä teidän havaintojanne Taivaanvahtiin, jotta illalta löytyisi vertailumateriaalia vastaavia tilanteita varten.) Täytyy sanoa, että tapahtumahetkellä en ollut ihan varma kumpi taivaalla köllötteli. Turkoosit läskät puhuisivat Ragdan puolesta, mutta näkyvillä oli muutaman minuutin ajan myös pelkkä punainen kaari. Punaisen kaaren ympärille ja yläpuolelle muutamaa minuuttia myöhemmin ilmaantuneiden turkoosien läiskien liike oli todella nopeaa ja oli vaikeuksia pysyä kuvaten perässä. Ne syttyivät ja sammuivat myötäillen punaista Ragdaa. Ja samassa taivaalle pääni yläpuolelle eli zeniittiin pamahti revontulikorona kaikissa väreissä, niinpä suuntasin kameran suoraan ylöspäin. Seuraavaksi tein jännän huomion. Myös revontulikoronan joukossa kulki uudestaan vilkkuvia vihreitä mittarimatoläiskä-reposia Ragdan vieressä, siis samanlaisia, joita oli esiintynyt tuntia aiemmin pääkaaren päällä! Ne siis todennäköisesti kaikki liittyivät jollain lailla Ragdan syntymiseen ja esiintymiseen, en keksi muutakaan selitystä. Yleensä Ragdan seuralaisläiskät ovat selkeästi turkoosiin vivahtavia ja pehmeärajaisia, siis toisennäköisiä kuin nämä kaarimaisemmat vihreät vilkkuvat mittarimato-kaverit. Tässäpä mahdollisesti lisää pohdittavaa sinulle, ystäväni Emma Bruus. (joka siis työryhmineen löysi Ragdan aikoinaan.)
Samassa Ragda kurkoitti venyen eteläiselle taivaalle. Ei voi olla totta. Normaalisti se ei ole noin nopealiikkeinen kaveri. Ryntäilin kameran kanssa sinne, tänne ja tuonne. Yritin saada kaiken talteen siinä onnistumatta. Olisi jälleen pitänyt olla kaksi runkoa, muutama ylimääräinen silmäpari ja lisäksi käsiä ja jalkoja tarpeeksi. Reilun parinkymmen minuutin päästä Ragda jatkoi matkaansa etelään kadoten puuston taakse. Ottakaahan kuvaajat etelässä koppia Ragdasta, ajattelin.
Mitä väreihin tulee, niin oranssia ilmaantui näytelmään uudestaan klo 23.24. Se näkyi silmälle todella mainiosti. Alkua ja loppua lukuunottamatta reposet olivat vihreävoittoisia, mutta värejä näkyi illan mittaan vaihtelevasti. Punainen näkyi paikoin komeasti silmälle, muttei koko aikaa. Mitä tulee revontulien värejen havaitsemiseen silmällä, niin värinäköni toimii siten, että punainen näkyy miltein parhaiten, vihreän ja oranssin ollessa heti seuraavia. Katselupaikka vaikuttaa enemmän kuin olen luullutkaan eli mitä pimeämpää, sen värikkäämpää ja helpompaa eroteltavaa ihmissilmälle. Valosaaste siis syö jopa revontulien värit, mikä on aavistuksen huolestuttava huomio.
Lopulta taivaalla oli vierekkäin koronan seassa vihreitä, vilkkuvia kaaria jopa kolme kappaletta. Revontulikoronaan ilmaantui tummia, teräväreunaisia värittömiä kohtia jotka laittoivat epäilemään, että ne olisivat mustia revontulia joita meillä pääsee harvemmin näkemään. Mustat revontulet esiintyvät yleensä juuri pään yläpuolella tapahtuvissa näytelmissä. Korona oli lopulta niin järkyttävän kokoinen painottuen eteläiselle taivaalle, ettei se mahtunut edes kuviin. Puolen yön jälkeen saattoi olla myös omegareposia, muodot liikkuivat idästä länteen joten passaisi määritelmään, mutta omegan muodot olivat niin suuria, etteivät ne tahtoneet mahtua 15mm laajakulmaan. Tiukkaa siis teki, niin laajakulman kuin näytelmän kuvaaminen reposten nopeatempoisen rytmin puolesta. Huhkin ja heiluin jo hiki päässä ja joka puolella tapahtui jotain. Ympyrää tuli pyörittyä niin, että paikoin pyörrytti ja välillä piti vaihtaa suuntaa. Sinkoillessani ympäriinsä tulin herättäneeksi lähipuista teeret, jotka ilmeisen ärsyyntyneinä ääntelivät puputtaen taustalla. Yksi teeristä taisi saada kuvaajan jupinoista ja hihkumisista tarpeekseen ja päätti lähteä lentoon niin, että männynnäreet ryskyivät. Pimeässä ääni kuulosti vielä kovemmalta kuin päiväsaikaan ja täytyy sanoa, että sydän hypähti lievästä säikähdyksestä. Pyysin teeriltä ajatuksissani anteeksi. Jatkoin kameran kanssa heilumista sillä revontulet eivät osoittaneet minkään valtakunnan rauhoittumisen elkeitä. Kului vielä reilu puoli tuntia ripeästi taivaalla viilettävien muotojen parissa.
Puoli kahden maissa meno taivaalla alkoi rauhoittumaan. Lopulta sain sommitella rauhassa nättejä kuvia, kun revontulet rauhoittuivat eivätkä enää riehuneet pitkin taivaankantta ja näin ollen minunkaan ei tarvinnut enää sinkoilla päättömästi paikasta toiseen. Täytyy kyllä sanoa, että ylivoimaisesti paras setti tälle kaudelle ja kolahti kyllä top vitoseen etelän tulissa.
Kahden jälkeen loppui kuvaajan kunto. Reposet näyttivät myös hyytyvän, mutta silti edelleen yli puolet taivaasta oli himmeiden vöiden ja säteiden valtaamaa. Olin pakkaamassa kuvaustavaroita, kun sattui vielä jotain jännää. Olin juuri saanut kameran aseltua reppuun ja vetämässä vetoketjua kiinni, kun kuulin kehräyksen pimeydestä. Ensin ajattelin väsyneenä, että kylläpä kuvausrepun vetoketju pitää vekkulia ääntä, onkohan se kunnossa. Nousin ylös ja ääni ei loppunut. Hetkonen…? Sitten ymmärsin, että ääni kuuluu ilvekselle, joka kulki kehräten ohitseni pimeässä. Se kuulosti tavallisen kissan kehräykseltä, mutta paljon äänekkäämmltä.
Oli sinällään outoa, että kissa ohitti minut noinkin läheltä, olin kuitenkin metelöinyt kuvatessa jonkun verran. Vallan erikoinen tapahtuma ja olisi ollut hienoa nähdä iso kissa livenä. Tosin ihmissilmä ja vallitseva pimeys ovat sellainen yhdistelmä, että maaston muodot hahmottuvat jotenkuten kiitos revontulien valon, mutta tarkennus mihinkään pimeydessä liikkuvaan hahmoon ei silmässä noissa oloissa pelitä. Ilmeisesti kissa jolkotteli ohitseni riistapolulla heti kallioiden alapuolella noin viidentoista metrin päässä. Huikeaa. Tuntui myös jotenkin hullulta lähteä kotiin, kun taivaalla oli lähtöhetkellä puoli taivasta tulia. Mieli ja kamera olisivat jaksaneet komeasti, keho taas ei ja ajomatkaa kotiin oli jonkin verran, joten piti skarpata liikenteeseen. Mietin myös, että toivottavasti en ole tulossa kipeäksi, koska nielu tuntui jotenkin oudolta ja olotila jännän huteralta. (ja muutamaa vuorokautta myöhemmin koronavirus kärräsi itsensä kylään, pahus vie)
Päästyäni kotipihalle katselin, kun revontulikorona tanssi puoli kolmen aikaan torpan yläpuolella. Reposet olivat kahden jälkeen hailukampia eikä niin kirkkaita kuin alkuyöllä. Toisaalta hieman harmittaa, etten kuvannut kotona koronaa, se nimittäin oli saanut kolmen aikaan pinkin sävyn. Eli olisi pitänyt hetki jaksaa vielä valvoa. Väsymys oli mallia järjetön, ihan kuin olisi ollut aavistuksen pienessä sievässä myötälaitaisessa ja hyvä kun pysyin edes pystyssä niinpä otin muutaman kuvan vessan ikkunasta pinkistä ilottelusta ja painuin maaten. En muista, että pää olisi osunut tyynyyn kun nukahdin samantien ja näin yöllä unta-no revontulista, tietenkin! Illan heiluminen tuli väkisin uniin ja jatkoin yöllä unissani revontulien kuvaamista 😀
Tämän yön aikana pääsi näkemään jälleen omin silmin, miten paljon kevät- ja syyskauden tasauksen aikoihin vaikuttava Russell Mc Pherron-efekti vaikuttaa revontuliin. Revontuliarvot olivat kyllä hyvät, mutteivät ihan sellaiset mitä ennusteissa oli. Lopulta nimittäin G1 tason myrsky päivittyi yön aikana niinkin hurjiin lukemiin kuin G2 josta se vielä pisti astetta parempaa pöhinää käyntiin eli G3-tasolle.
Lisätietoa efektistä täällä. Merkkailin muutamaan kuvaan gallerian lopussa mustaa revontulta ja Ragdaa.
Kaunista kevättä lukijoille!
-Pike, jolla käy väliin ylimaallinen flaksi reposien kanssa 😉
Illan kuvat Canon EOS 6D Mark II & Irix Blackstone 15mm Asetukset välillä ISO 800-4000, f2.4-3.5, 1,5-15s
Vastaa
Kevätjuhla
7.3.2026 Lähdin ajamaan ennen ilta seitsemää kohti Varhokylää. Ajatuksena oli kuvata eläinratavalo ja mikäli reposet innostuisivat niin nekin toki mahtuisivat kuviin. Revontuliarvot olivat yllättävän hyvät. Tämä oli ensimmäinen reissu ”pitkän kaavan” mukaan sitten viime vuoden syyskuun viimeisen päivän. Nyt olin jopa pakannut evästä mukaan ja termokseen kahvia. Empä tiennyt miten kovaan tarpeeseen kahvi lopulta tuli.
Parkkeerasin Hitsin tutulle louhokselle maansiirtokoneen vierelle. Odottelin hämärää kahvikupposen kera, kuuntelin pöllöjä ja joutsenia sekä haistelin selkeästi keväälle tuoksuvaa maaliskuista tummuvaa iltaa. Jäät paukkuivat louhosmontussa. Kevät on vihdoinkin tulossa ja fiilis oli totaalisen katossa. Takana oli pitkä talvi, vaativa lonkan kuntoutus ja huonot ilmat epäonnistumisineen reposrintamalla jotka painoivat harteitani. Kuvaamiset olivat jääneet vähemmälle, osaisinkohan edes enää käyttää kameraa?
Tänään ei olisi sijaa epäonnistumiselle, tänään vedän niin hyvät kuvat kun vaan pystyn. Sen päätin ja aloin psyykkaamaan itseäni iltaa kohden. Toivottavasti taivas pysyy kirkkaana. Vilkaisin seistessäni puhelinta ja sen välittämää kuvaa Porin Karhunvartijoiden kamerasta. Mitä ihmettä? Revontulivyö, joka on…äääkh! Aktivoitumassa! Salamannopeasti vilkaisu pohjoiseen ja kyllä vaan, puiden latvukset alkoivat hehkumaan. Termos kiinni ja autoon, takaovi auki ja tavarat mukaan. Ajattelin kipittää louhoksen ylätasanteelle. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Otsalampun valossa aukeni täysi luistinrata tien ollessa peilijäässä. Okei. Nyt ei parane hätäillä. Juosta ei missään nimessä saa ja kaatuminen on kiellettyä. Niinpä käytin varakulkutietä, jossa onneksi oli lunta ja täydellinen hankikanto. Mietin ylämäkeä laukatessani, että moneskohan kerta tämä on, kun kipitän samaista tietä kiiruulla ylös. Vauhdissa viritin jalustan jalkoja auki ja perille louhoksen huipulle päästyäni ängin kameran jalustalle. Vielä langaton laukaisin kiinni ja lämmitin objektiiville, eikä sekuntiakaan liian aikaisin. Lennossa sai alkaa kuvaamaan, sillä tuplarevontulikaari tempoili ylemmäs, sen alimmainen vyö kirkastui silmissä ja idästä nousi punaista yläosaa. Taustataivas oli vaalea ja tuskailin asetusten kanssa pienen iäisyyden.
Tovin jälkeen lännen puolelle ilmaantui jotain, joka oli selkeästi irti pääkaaresta. Onneksi oonailin tulevaa kaaren hieman omituisen rakenteen vuoksi joten olin hereillä. Äkkiä kamera kohti tapahtumaa ja kuvan näkyessä takanäytöltä sain varmuuden- vierailija joka oli syntymässä taivaalle, oli Ragda. Tovia ennen Ragda ilmoitti olevansa läsnä, kun idän puolelle ilmaantui turkoosi läiskä joka oli selkeästi irti muusta aktiviteetista. Heti perään myös lännen puolelle piirtyi läiskä, joka irtaantui tavallisesta kaaresta ja kulki sykkien kohti keskitaivasta ja etenkin kameran taustanäytöllä vaklattuna sen vierellä kulki selkeä Ragda (Red Arc with Green Diffuse Aurora). Revontulissa pääkaaressa oli jänniä makkaramaisia vihreitä pötkylöitä sekä läiskiä. Erikoinen näky kaiken kaikkiaan. Olisi jälleen pitänyt omistaa viisi kameraa ja viisitoista kättä sekä tukku ylimääräisiä silmiä myös takaraivolla. Siinä katsellassa Ragda muuntui vaivihkaa Sar-kaareksi (Stable Aurora Red). Tajutonta! Hiivin edestakaisin kallion laella ja kuvasin kuin viimeistä päivää. Eteneminen oli hiipimispainotteista osin siksi, että oli hyytävän liukasta ja edessäni avautui mukava reilun kymmenen metrin pudotus alas pimeyteen louhoksen pohjalle.
Kääntelin kameraa onnesta soikeana ja hirmuisella kiireellä itään, länteen ja takaisin itään, ylöspäin ja vauhdissa otin pari kuvaa myös tavallisista revontulista. Ragda pysyi taivaalla arviolta parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen se muuntui Sar-kaareksi. Hassua illassa oli se, että molemmat niin Ragda kuin Sar-kaarikin näkyivät paikka paikoin paljaalle silmälle eli niiden intensiteetti vaihteli. Taustalla olivat pöllöt äänessä, oli täysin tuuletonta ja jopa reposet ääntelivät hetken Ragdan aikoihin. Taivaalta kuului omituista sihisevää, kuiskailevaa ja jopa sähisevää ääntä kymmenen minuutin ajan. Nostin myssyä ja maskia kuullakseni selvemmin todella hentoiset äänet. Tallennus ei tulisi onnistumaan puhelimella, joten päätin pitää käteni vapaana kameran säädöille. Kotopuolessa äänet olisivat peittyneet taustahälyyn. Joutsenten kutsuhuudot sekoittuivat aavemaisiin kuiskauksiin.
Lännen suunnalla näkyi myös jotain muuta normaalista poikkeavaa, nimittäin eläinratavalosta näytti kasvavan vaalea kaari, joka taipui matkallaan kohti Sar-kaarta. En yhtään ymmärtänyt mitä näin. Ajattelin, että valkea kaari tai mikälie jää sitten kuviin ja sen pohtimiseen pitänee irroittaa aikaa. (myöhemmin mimmiliiga Donna Lachin & Noora Partamiehen arvelujen mukaan näkynyt vaalea kaari saattoi olla IPA eli Isolated Proton Aurora, mutta aavistuksen erikoisemmassa asussa) Mietin ohikiitävän hetken paikan päällä myös valosaastetta, tuota pahalaista, mutta valosaaste ei taivu mutkalle. Ja siksi toiseksi tein mukavan ja mieltä ylentävän havainnon. Alueen valosaaste on jostain syystä laskenut, mikä on hyvä juttu ja toivottavasti pysyvää.
Kuvausiltana vaalea kaari hahmottui silmälle, kiitos superpimeän kuvausalueen ja lähes räävittömän kovien isojen kamerassa eli kun taustanäytöltä sai vaklattua ilmiön olinpaikan taivaalla, niin silmäkin hahmotti sen paremmin. Piti kuitenkin välillä katsoa ilmiön ohitse eli senkin intensiteetti vaihteli. Vaalea kaari näkyi todella vaihtelevasti, väliin häviten silmältä, mutta jääden silti kuviin. Lisäksi eläinratavaloa ajatellen olin kaukaa viisaana peittänyt varoiksi kameran etsimen, joten tässä tapauksessa hukkavaloa ei päässyt eksymään vahingossakaan kennolle. Se saattoi edesauttaa hennomman ilmiön näkymistä kuvissa.
Kun lännestä lopultakin oli hävinnyt ”ylimääräinen” meininki, joka sisälsi siis Ragdan, Sar-kaaren ja eläinratavalon oli jäljellä mystinen, vaalea kaari joka ei juuri liikkunut. Vaalea kaari ilmaantui klo 20.13 lännen puolelle taivasta ja lopulta myös itään klo 21.08 häviten n.klo 21.43. Idän puolella ollessaan kaari oli mielestäni aavistuksen kirkkaampi, koska se näkyi melko vaivatta silmälle tai sitten meikäläisen näkö on jotenkin omituisesti rakennettu näille hennommille ilmiöille. En nimittäin olisi ymmärtänyt ottaa idän suuntaan edes kuvaa, ellei vaalea kaari olisi näkynyt silmälle ja herättänyt lievää ihmetystä. Tuossa kohtaa se ei siis näkynyt taustanäytöllä ja oli sen verran kiire kuvata, etten olisi ehtinyt näyttöä edes vilkuilemaan. Paikoin kuvaaminen vaikutti Wimbledonin tennisturnauksen seurannalta, niin nopeasti eri muodot veuhtoivat lännessä ja idässä.
Kun Sar osoitti hiipumisen merkkejä, samoin muut reposet kaaren pudotessa alas taivaankannella oli aika pakata tavarat ja luistella alas. Kävelin autolle ajatuksena juoda vähän kahvia ja oikoa hetken jalkojani. Ehdin saamaan termoksen auki ja otettua muutaman virkistävän hörpyn kahvia, kun tuplakaari alkoi nousemaan jälleen ylemmäs. Ei muuta kuin termos kiinni ajatuksin ”Ähäkutti reposet! Ehdimpäs”. Sitten saikin kipittää jälleen kuvaamaan. Päätin pysyä alatasanteella, koska siellä liikkuminen oli helpompaa, pohjan ollessa tasainen. Kun pääsin pohjalle, totesin ykskantaan itselleni, että tämäkin muuten on jäässä. Nastakengät ropisten pinkaisin sommittelemaan kaarta, joka voimistui silmissä. Ja samassa revontulihelmet ilmaantuivat kaareen. Ne olivat vaikeat kuvata, koska kaaren alaosa kirkastui aivan järjettömästi revontulihelmiin verrattuna. Kokeilin uusia asetuksia, jotka anastin kollegaltani ja tadaa! Kuvat onnistuivat! Iso 3200 kuulostaa paljolta, mutta mikäli haluaa etualan näkyvän kuvissa ilman roisia kohinaa, se on hyvin käypä asetus. F-lukua rullasin 3.5 ja valotusajan asetin viiteen sekuntiin. Tällä kertaa kuvat eivät jääneet niin tummiksi, mitä aiemmin. Jes! Vanha koira siis oppii uusia temppuja!
Nämä myöhemmin näkyneet reposet olivat sellaiset, etteivät ne oikein tienneet olivatko tulossa vai menossa. Syykin löytyi, kun maltoin vilkaista appia. Bz-niminen arvo tohelsi holtittomasti miinukselta plussalle, joten revontulet eivät ilmeisesti päässeet latautumaan kunnolla. Silti näytelmää pukkasi ihan mukavasti ja muodot vaihtuivat taivaalla hitaasti joten kuvaaja ehti mukaan. Ilmeisesti kovalla nopeudella (miltein 700km/s), validisella paineella ja Boylen indeksillä olivat näppinsä pelissä. Myös tiheydessä esiintyi selkeitä piikkejä. Lähestyvä kevätpäiväntasaus myös todellakin buustaa revontulia. Reposien rauhoittuessa oli aikaa lompsia ja liukastella ympäriinsä sekä sommitella etualan jäätyneitä lätäköitä kuviin rauhassa. Joku kysyikin erään kuvan illalta nähtyään, että et sitten pelännyt, että louhoksen jää pettää? No en, se nimittäin kantoi tuntia myöhemmin myös auton. Ja siksi toiseksi mitään suurempaa uimaseuran kevätharjoitusta ei olisi tullut, koska vettä oli noin kymmenen senttiä syvimmillään. Toki loukkaantumisen mahdollisuus oli olemassa mikäli jää pettäisi jalan alta, joten pysyin pois syvimmiltä kohdilta ja sulalta alueelta.
Toisen näytelmän hiipuessa kävelin autolle ajatuksena juoda kahvi loppuun ja syödä jotain. Ehdin juomaan ehkä sentin siivun ja ottamaan vähän välipalaa, kun taivaalla mentiin taas. Nopeasti nousi kaari taivaalle jälleen. Päätin ajaa auton alas louhokseen ajatuksena ottaa joku mukava yhteiskuva ja taka-ajatuksena päästä istumaan ehkä hetkeksi. Istumaan pääsin lopulta tuntia myöhemmin, kun sykkivät revontulet ottivat taivaan haltuun ja näytelmä oli lopullisesti ohi kellon näyttäessä puoltayötä. Rättipoikkiväsyneenä lähdin ajamaan kotia kohti. En voinut sille mitään, että koko paluumatkan kestänyt hymy ei hyytynyt vielä ulko-ovesta sisään astellessa ja jäi jotenkin semmoinen olo, että taisin hymyillä läpi yön. Hymy ei hyytynyt seuraavana aamuna, eikä edes päivällä eli revontulilla ja kunnollisella kuvauskeikalla on todellakin mieltä virkistävä ja kohottava vaikutus!
Ilta oli sanalla sanoen upea ja alkuillan reposet ihanan erikoisia. Louhos istui kuin nenä päähän revontulien kanssa alueen valosaasteen ollessa todella matala. Onneksi lähti tavallistakin settiä, että pääsi pitkästä aikaa rauhassa sommittelemaan. Kaikki kuvaamiseen liittyvä tuntui olevan vähän ruosteessa. Maagista menoa, erittäin hieno ja muistorikas ilta. Ystäväni totesi seuraavana aamuna ykskantaan hyvin iloisesti Ipa-kuvat nähtyään, että ”kippis”. Hetken aikaa pääni jauhoi väsyneenä lauseen sisältöä ja kun se lopulta avautui, niin räjähdin nauramaan. Todellakin, kippis! (Muistakaahan ystävät vielä sellainen juttu, että kaikki louhokset ovat aina lain suojaamia yksityisalueita, joten niihin täytyy olla luvat käydä. Kyseinen kuvauspaikka on minulle tuttu viidentoista vuoden ajalta ja se on edelleen paikka, jossa tulee retkeiltyä joka kesä mineraaleja etsimässä. Sain muinoin ikuiset vierailuluvat lähialueiden louhoksille, kun onnistuin toppaamaan aluetta kiusanneet naftavarkaat, jos joku ihmettelee päätöntä hillumistani louhosalueilla. Siksi toiseksi ne vaan sijaitsevat pimeällä alueella ollen nykyään aika rauhallisia)
Mikäli olit illalla liikenteessä, teethän pliis havainnon siitä Taivaanvahtiin! Oma havaintoni löytyy täältä. Illan aikana oli niin paljon erilaisia asetuksia, että merkitsin niitä myös kuvien yhteyteen. Kamera tutusti Canon EOS 6D Mark II ja Irix Blackstone 15mm, Isot 1600-4000, f2.4-3.5, 5-20s. Illan kuvasaldo oli sanalla sanoen huima. Tuttuun tapaan merkitsin kuviin eläinratavaloa, Sar-kaarta, Ipaa ja Ragdaa.
-Kevätterveisin ei enää niin ruosteessa oleva Pike
