Arkisto

• marraskuu 2023
• lokakuu 2023
• syyskuu 2023
• elokuu 2023
• kesäkuu 2023
• toukokuu 2023
• huhtikuu 2023
• maaliskuu 2023
• helmikuu 2023
• tammikuu 2023
• joulukuu 2022
• marraskuu 2022
• lokakuu 2022
• syyskuu 2022
• elokuu 2022
• kesäkuu 2022
• toukokuu 2022
• huhtikuu 2022
• maaliskuu 2022
• helmikuu 2022
• tammikuu 2022
• joulukuu 2021
• lokakuu 2021
• syyskuu 2021
• elokuu 2021
• kesäkuu 2021
• toukokuu 2021
• huhtikuu 2021
• maaliskuu 2021
• helmikuu 2021
• tammikuu 2021
• joulukuu 2020
• marraskuu 2020
• lokakuu 2020
• syyskuu 2020
• elokuu 2020
• kesäkuu 2020
• toukokuu 2020
• huhtikuu 2020

---

Kun kuvaamme maailmoja

16.11.2021 klo 10.00, kirjoittaja Mikko Tuomi
Kategoriat: Eksoplaneetat , Havaitseminen

Valonsäde jätti taakseen planeetan pinnan, sen meret täynnä vesikasveja, planktonia ja saalistajia korjaamassa niiden satoa, sekä vihreän kasvillisuuden peittämät mantereet vuoristoineen, järvineen, jokineen ja tasankoineen. Säde pakeni läpi planeettojenvälisen avaruuden, planeettakuntansa ulkopuolelle ja tähtienväliseen avaruuteen, suunnilleen kohti tavallista, vaatimatonta keltaista valoa loistavaa tähteä jossakin kaukana, galaksin reunamilla. Tähti ei ollut millään tavalla erikoinen, vaan aivan tavallinen keltainen kääpiötähti siinä suunnilleen kahdensadan miljardin muun tähden joukossa, jota kutsumme Linnunradan galaksiksi.

Kyseessä oli varsin onnekas sattumus. Valonsäde olisi varsin hyvin voinut heijastua tai taittua mihin tahansa suuntaan kulkiessaan planeetan tuulisen ja turbulenttisen, pääosin happea ja typpeä sisältävän kaasukehän läpi. Mutta siinä tapauksessa jokin toinen valonsäde olisi luultavasti ottanut sen paikan, koska fotonit, massattomat hiukkaset, joista valo koostuu, ovat lukuisampia kuin bakteerit hiekanjyvien pinnoilla miljoonalla hiekkarannalla.

Planeettojen pinnat heijastavat valoa tavallisesti oikein hyvin. Ne jopa säteilevät itse, vaikkakin ihmissilmälle näkymättömällä aallonpituusalueella, jota kutsutaan lämpösäteilyksi. Se tekee planeetoista signaalien lähettäjiä, jos vain joku haluaa ottaa asiakseen tulkita valonsäteisiin kirjoitettuja viestejä. Tähtitieteilijät ottavat. He ovat siinä ammattilaisia.

---

Valonsäde matkasi itsevarmasti eteenpäin, halki tähtienvälisen avaruuden. Se oli menossa kohti Maata, joka kiersi radallaan rauhallisesti Aurinkoa täysin tietämättömänä tulevasta kohtaamisesta. Maapallolla vuodet kuluivat mutta valonsäde ei vanhentunut eikä muuttunut. Fotoneille, sähkömagneettisen vuorovaikutuksen välittäjähiukkasille, joiden virtaa kutsumme arkisesti valoksi, aika ei merkitse mitään. Valonsäteet matkaavat kaikkialle ainaisella huippunopeudella, jota kovempaa mikään ei voi liikkua, ja omasta mielestään ne lähtevät liikkeelle ja saapuvat perille samalla hetkellä. Ne ovat löytäneet ikuisen nuoruuden lähteen eivätkä koskaan vanhene kuten kaikki varsinaisen aineen monimutkaiset muodot — ihmiset, männyt ja tähdet. Nopeus on niiden pakoreitti vanhuuden vaivoista.

Muut fotonit törmäilivät epäonnisina atomeihin ja molekyyleihin tähtienvälisellä matkallaan mutta meidän valonsäteemme, kuten sen lukemattomat kumppanitkin, selvisivät pitkästä avaruusmatkastaan vahingoittumattomina. Valonsäteen reitti taipui hiukan, sillä aika-avaruus itsekin taipuu kaikkien massallisten kappaleiden ympärillä, ja reitin lähettyvillä oli lukuisia massiivisia tähtiä. Mutta reitin pienet muutokset jäivät kaikilta havaitsijoilta huomaamatta, vaikka tarkkaavaisuuden puutteesta heitä ei voikaan syyttää.

Valonsäteemme oli yksi onnekkaimmista vielä saapuessaan Maan pyörteilevään ja vesihöyryn ja otsonin, sekä monien muiden molekyylien ja yhdisteiden, kyllästämään ilmakehään, joka esti suurta osaa muista fotoneista saapumasta perille. Säteellä oli onnea, koska se koostui näkyvän valon fotoneista ja ilmakehä on näkyvän valon aallonpituuksilla läpinäkyvä toisin kuin infrapunan ja ultraviolettisäteilyn kohdalla sähkömagneettista spektriä. Näkyvän valon fotonit pääsevät lähes esteettä maanpinnalle asti. Mutta onnekkaita olivat myös tähtitieteilijät. Valonsäde osui heidän fotoneja keräävään laitteeseensa, jonka huomattavin komponentti on teleskoopin valtaisa pääpeili. Siitä valonsäteen fotonit heijastuivat toiseen pienempään peiliin ja edelleen monimutkaiseen prismojen, suodattimien ja linssien järjestelmään havaintolaitteen sisällä.

Fotonien loppu koitti ja niiden energia ja määrä rekisteröitiin tarkasti. Niiden energia käytettiin elektronien virittämiseen ja sähkövirran muodostamiseen, kun ne jättivät sähköisen nollia ja ykkösiä käsittävän jäljen digitaalikameran muistipiireihin. Se jälki puolestaan muokattiin digitaaliseksi kuvaksi ja tähtitieteelliseksi havainnoksi fotonien synnyinpaikasta.

---

Maapalloa muistuttavan eksoplaneetan suoraan kuvaamiseen johtava tapahtumasarja saattaisi sattua suunnilleen yllä kuvatulla tavalla. Kuvaamisessa onnistumiseen vain on todella pitkä matka — teknologiamme ei riitä pienten, kivisten eksoplaneettojen suoraan kuvaamiseen. Meillä ei ole laitteistoja, joilla voisimme havaita riittävän monta pienen kiviplaneetan pinnasta saapuvaa fotonia, jotta erottaisimme sen taustataivaasta. Ei ainakaan vielä. Suunnitteilla kuitenkin on instrumentteja, joilla maapallonkaltaisten eksoplaneettojen suora havaitseminen tulee mahdolliseksi. Ensin näemme ne muutamana pienenä pikselinä (Kuva 1.) ja lopulta, teknologian kehittyessä, teemme niille jo yksityiskohtaisia sääennusteita.

Jos saisimme maapallonkaltaisen eksoplaneetan edes yhden pikselin suuruiseen, mitättömältä vaikuttavaan kuvaan, saisimme siitä valtavat määrät informaatiota. Se ei tietenkään vastaa vaikuttavaa, yksityiskohtaista megapikselitason valokuvaa, jossa näkyvän planeetan valtaisaa kauneutta voisimme ihastella, mutta tähtitieteilijöille se yksikin pikseli — pelkkä juuri ja juuri näkyvä mitätön tuhru — tarjoaisi mahdollisuuden saada mittaamattoman arvokasta tietoa.

Proxima Centaurin järjestelmästä raportoitu toinen planeetta, Proxima c, on ehdottomasti yksi potentiaalisia kuvauskohteita. Vaikka on jo esitetty mahdollisuus, että Proxima c itse asiassa näkyy VLT:n SPHERE-instrumentin kuvassa, ja planeetan olemassaolo on varmistunut, ei ole varmaa, että kuvassa näkyvä anomalia on juuri Proxima c. Varmaa sen sijaan on, että Euroopan Eteläisen Observatorion rakenteilla oleva ”Erittäin suuri teleskooppi” (ELT) kykenee näkemään Proxima b:n ja c:n, sekä järjestelmän muut mahdolliset planeetat pikselin kokoisina tuhruina kuvissaan, joista itse Proxima Centaurin punaisen kääpiötähden loiste on peitetty. Se yksikin pikseli informaatiota lähitähteä kiertävästä planeetasta avaa ikkunan valtavaan määrään uutta informaatiota.

Proxima b:n tapauksessa tiedämme planeetasta vain sen minimimassan ja kiertoradan koon sekä muodon. Tarkkailemalla edes yhden pikselin kokoisen planeetan kuvan liikettä tähtensä ympäri, saisimme määritettyä planeetan ratatason avaruudessa ja siten planeetan todellisen massan. Sen lisäksi saisimme ensimmäisen arvion planeetan pinnan tai kaasukehän heijastavuudesta ja siten karkeasta koostumuksesta. Planeetan heijastamaa valoa ja sen muutoksia voisi tarkkailla udseiden ratakierrosten ajan, saaden tietoa mahdollisista planeetan vuodenaikojen aiheuttamista vaihteluista.

Yksikin pikseli tarjoaisi lisäksi mahdollisuuden mitata planeetan spektri — sen heijastaman valon aallonpituusjakauma. Silloin voitaisiin tarkastella planeetan kaasukehän tai pinnan koostumusta suoraan, mikä tarjoaisi ikkunan planeetan kaasukehän kemialliseen tasapainotilaan ja sen pinnan geologiaan. Ne taas kertoisivat planeetan koostumuksesta ja elinkelpoisuudesta tai -kelvottomuudesta enemmän kuin mikään muu havainto. Kaasukehän vuodenaikavaihteluiden seuraaminen olisi myös mahdollista.

Planeetan pyöriminen ja liike radallaan tähtensä ympäri antaisivat mahdollisuuden havaita planeettaa eri suunnista. Havaitessamme maankaltaista planeettaa, jonka pinta on osin veden ja jään ja osin aavikoituneiden tai kasvillisuuden peittämien mantereiden peitossa, näkisimme yhden pikselin keskiarvon planeetan pinnan koostumuksesta. Tarkkailemalla pikseliä eri aallonpituusalueilla, saisimme runsaasti tietoa planeetan pinnasta. Riittävästi tarkkailtuamme voisimme siten selvittää karkeasti jopa planeetan mantereiden ja merien jakautumaa ja ryhtyä suunnittelemaan sen pinnalle sopivia ilmastosimulaatioita huomioiden kaasukehän koostumuksen, mantereet, meret ja fysikaaliset olosuhteet, kuten tähden säteilyn intensiteetin ja pintalämpötilan. Saisimme mahdollisuuden muodostaa kokonaisvaltainen käsitys havaitun planeetan ulkonäöstä ja ominaisuuksista.

Olisi luultavasti mahdollista tarkastella myös sitä, onko elämä saanut jalansijan osana planeetan geokemiallista kiertokulkua. Maapallolla elämä on vuorovaikuttanut planeetan elottoman pinnan ja kaasukehän kanssa aina syntymästään saakka. Merkkeinä siitä on esimerkiksi vapaa happi, joka ilman sitä tuottavaa fotosynteesiä reagoisi nopeassa tahdissa mineraalien kanssa ja sitoutuisi yhdisteiksi, pois kaasukehästämme. Ensimmäisten yhteyttäjien tuottamasta hapesta ovat muistona vaikkapa kerrostuneet rautamuodostelmat, jotka ovat syntyneet hapen sitoutuessa meriveden rautaan ja kerrostuessa pohjaan rautaoksideiksi eli ruosteeksi. Samoin biologisten prosessien toiminnasta alkunsa saava metaani poistuisi nopeassa tahdissa kaasukehästä elämän hävittyä planeetaltamme, joten sen olemassaolo voidaan tulkita merkiksi elämästä tai ainakin geologisesta aktiivisuudesta.

Yhdestäkin pikselistä voisimme nähdä onko planeetan kaasukehässä vettä, hiilidioksidia, happea tai typpeä. Näkisimme ovatko elävät organismit vaikuttaneet sen koostumukseen ja mahdollistaneet vaikkapa vapaan hapen muodostumisen. Vaikka havaitsisimmekin marsinkaltaisen kuivan, vedettömän planeetan, jolla on lähes pelkästä hiilidioksidista koostuva kaasukehä, voisimme ainakin tehdä päätelmiä marsinkaltaisten planeettojen yleisyydestä maailmankaikkeudessa. Mars on sekin ollut nuoruudessaan vetinen, elinkelpoinen planeetta valtamerineen, jokineen ja järvineen.

Yksittäinen pikseli ja sen sisältämä informaatio voisi antaa viitteitä myös siitä, onko planeetalla kiertolaisina kuita, ympäröikö sitä rengasjärjestelmä, ja onko sen pyöriminen tosiaan lukkiutunut sen ratajaksoon siten, että planeetta näyttää aina saman puolen tähdelleen.

Suuret suunnitelmat

Tähtitieteilijät eivät tietenkään ole tyytymässä yhden pikselin kuvaan eksoplaneetoista. On esitetty suunnitelmia avaruusteleskooppien lähettämisestä Auringon muodostaman gravitaatiolinssin fokukseen, vähintään 550 AU:n etäisyydelle Aurinkokunnan kaukaisille laitamille. Silloin tulisi mahdolliseksi havaita lähimpien eksoplaneettojen pintaa aivan uudella tarkkuudella.

Pienen, noin metrin halkaisijaltaan olevan ja Auringon valon estävällä koronografilla varustetun avaruusteleskoopin avulla voitaisiin päästä suunnattomaan tarkkuuteen käyttämällä hyväksi sitä suhteellisuusteorian tarkasti ennustamaa tosiasiaa, että valo taittuu Auringon gravitaatiokentässä. Kun lähitähden eksoplaneetasta saapuvat valonsäteet taittuvat Auringon massan vaikutuksesta hiukan, niiden valon Einsteinin renkaan havainnointi olisi mahdollista yhdeltä Aurinkokunnan laitamien alueelta. Kuuden kuukauden havainnointi riittäisi lähieksoplaneetan havainnointiin tarkkuudella, joka mahdollistaisi sen pinnan tutkimisen 25 kilometrin erotuskyvyllä. Voisimme kartoittaa vuoristoja, kanjoneita ja muita geologisia muodostelmia kaukaisten planeettojen pinnoilla.

Meillä on propulsioteknologia lähettää teleskooppeja Aurinkokunnan ulko-osiin. Niiden perille saamiseen menisi tosin ainakin vuosikymmen ja yhdestä paikasta voisi kerrallaan havaita vain yhtä lähiplaneettakuntaa mutta operaatio olisi toteutettavissa. Olisi mahdollista lähettää kokonainen teleskooppien joukko tekemään havaintoja tarkasti valitusta lähimpien eksoplaneettojen joukosta. Se tekisi eksoplaneettojen kuvaamisesta ja niiden olosuhteiden tarkasta tutkimisesta rutiininomaista, tavallista havaitsevaa tähtitiedettä. Se olisi valtava harppaus planeettatutkimuksen saralla — nykyään voimme tutkia maankaltaisia eksoplaneettoja lähinnä vain simuloimalla niiden olosuhteita erilaisten tähtien erilaisilla kiertoradoilla.

Käyttämällä spektrografia, tulisi lisäksi mahdolliseksi tarkastella lähieksoplaneettojen pintojen koostumusta, muodostaa niiden geologisia karttoja, tutkia maankaltaisten planeettojen merten ja mantereiden muotoja ja selvittää onko mitään viitteitä elämästä niiden pinnoilla. Kyseessä ei edes ole spekulointi, vaan nykyteknologialla toteutettavissa oleva suunnitelma. Se on silti vasta suunnitelma, jonka toteutuminen lähitulevaisuudessa on kaikkea muuta kuin varmaa.

Voimme saada valtaisan määrän informaatiota lähitähtiä kiertävistä pienistä kiviplaneetoista jopa alkeellisimmalla mahdollisella suoralla havainnolla. Voimme tarkastella planeettojen pintaa, kaasukehää, meriä, jäätiköitä ja mantereita. Voimme selvittää ovatko planeetat eläviä — onko elämä päässyt havaittavaksi osaksi planeettojen geokemiallisia syklejä. Mutta ensin tulisi tehdä se ensimmäinen havainto. Sitä varten taas tarvitsemme seuraavan sukupolven jättiläisteleskooppeja. Havaintovälineiden rakennustyöt maankaltaisten planeettojen suoraa havaitsemista varten ovat kuitenkin jo alkaneet ja vain mielikuvituksemme on rajana sille, mitä tietoa voimme saada lähimmistä eksoplaneetoista. Fysiikan lait eivät estä eksoplaneettojen tarkkaa valokuvaamista. Vain mielikuvituksemme ja maalliset resurssimme ovat rajana sille, mitä voimme havaita tulevaisuudessa.

---

Aurinkokunnan 36 planeettaa — modernin ajan harharetki planeettojen luokittelussa

1.11.2021 klo 14.58, kirjoittaja Mikko Tuomi
Kategoriat: Eksoplaneetat

Joskus näemme tarkemmin lähelle katsomalla kauas. Tarkkailemalla teleskooppiemme välityksellä universumin kaukaisia kohteita, olemme oppineet omasta itsestämme ja paikastamme maailmankaikkeudessa. Olemme oppineet, että Aurinkokunta on vain yksi Linnunradan monista planeettakunnista ja Maa yksi järjestelmämme planeetoista. Aivan samoin Linnunratakin on vain yksi lukemattomista miljardeista vastaavanlaisista galakseista siinä osassa kosmista nurkkaustamme, jota kykenemme havaitsemaan. Katsomalla kauas olemme saaneet selville oman paikkamme mutta aivan samalla tavalla voimme katsoa menneisyyteen ja asettaa nykyhetken historialliseen kontekstiinsa. Voimme tarkastella historiaa ja oppia nykyisyydestä.

---

Tajusin hiljattain, että olin jättänyt ajatteluni puolitiehen. Se, mikä vielä hetki sitten näytti itsestään selvältä, ilmeiseltä tosiasialta, alkoikin vaikuttaa perustelemattomalta ajattelun hairahdukselta. Kirjoitin vuonna 2016 siitä, miten Pluto on aivan oma maailmansa ja ei ole mitään perusteita olla luokittelematta sitä planeetaksi riippumatta siitä, mitä kansainvälisen tähtitieteen unionin (IAU) heikosti perusteltu Aurinkokunnan planeettojen määrittely sanoo. En kuitenkaan jatkanut pidemmälle ja pohtinut asian seurauksia Aurinkokunnan kontekstissa. Siksi yllätyin nähtyäni asian kirjoitetuna auki hiljattain julkaistussa artikkelissa. Historiallisesti kappaleen geologinen kompleksisuus on toiminut tekijänä, joka määrittää kappaleen luonteen. Oli vain planeettoja, jotkut pienempiä kuin toiset, ja sekundäärisiä planeettoja, jotka sattuvat kiertämään jotakin toista, suurempaa planeettaa. Kappaleen luokitus määräytyi sen mukaan, onko se riittävän massiivinen kyetäkseen merkittäviin geologisiin prosesseihin ja päätyäkseen hydrostaattiseen tasapainotilaan muttei niin massiivinen, että sen ytimessä käynnistyy fuusioreaktioita. Siten Aurinko on tähti, ei planeetta, ja noin 36 muuta kappaletta Aurinkokunnassa on planeettoja — tarkkaa lukumäärää on vaikeaa sanoa, koska kaukaisimpien kääpiöplaneettojen luonteeseen liittyy suuria epävarmuuksia ja tiedoissamme on suuria aukkoja.

Ongelmana on IAU:n määrittelyn vaatimus, että planeetan tulee tyhjentää ratansa ympäristö pienemmistä kappaleista. Tarkkaan ottaen vaatimus tarkoittaa sitä, että edes Jupiter ei ole planeetta, koska sen radan ympäristössä suorastaan vilisee troijalaisiksi kutsuttuja asteroideja. On lisäksi absurdia ajatella, että kappaleen luonne riippuisi siitä mitä toisia kappaleita sen ympärillä on tai minkälaisessa liiketilassa tai gravitaatiopotentiaalissa se sijaitsee. Esimerkiksi tuoli pysyy tuolina, vaikka veisin sen keittiöstäni kadulle. Myös planeetat pysyvät planeettoina, vaikka ne ajautuisivat gravitaatiovuorovaikutusten seurauksena synnyinjärjestelmänsä ulkopuolelle tähtienvälisen avaruuden planeetoiksi.

Luokittelussa on olellista sen yleisyys ja sovellettavuus. Aurinkokunta on vain yksi lukemattomista planeettakunnista ja määritellessämme mitä tarkoitamme sanalla planeetta meidän on kyettävä kuvaamaan kaikkia tietynlaisia kappaleita kaikkialla. Myös eksoplaneetat ovat kiistatta planeettoja, ja Aurinkokunnan käsittely omana erikoistapauksenaan ei siten ole perusteltua. Sen, mikä on planeetta yhtäällä, on oltava sellainen myös toisaalla. Jos esimerkiksi havaitsisimme plutonkaltaisen kappaleen kiertämässä jotakin toista tähteä, luokittelisimme sen silmääkään räpäyttämättä planeetaksi. Silloin oman Aurinkokuntamme Plutonkin pitäisi olla yhtä ehdottomasti planeettojen luokkaan kuuluva kappale. Näin ainakin ajattelin vuonna 2016. Nyt on aika viedä ajattelu loogiseen päätökseensä.

Planeetan käsitteen historia

Alkujaan kreikankielinen sana planētai tarkoitti vaeltajaa. Sana oli looginen valinta paljaalla silmällä taivasta tarkkailleille ihmisille, jotka erottivat planeetat taustataivaan tähdistä niiden liikkeen perusteella. Planeetat olivat ”vaeltavia tähtiä” ja ne liikkuivat taivaalla omia reittejään. Sana vakiintui merkitsemään viittä tunnettua vaeltajaa mutta kopernikaaninen mullistus ja kaukoputken myötä tehdyt lukuisat uudet löydöt pakottivat miettimään planeettojen luokkaa tarkemmin. Silloin luotiin tieteellinen pohja sille, mitä planeetalla tarkoitetaan, ja määritettiin pragmaattisesti geofysiikkaan perustuva planeettojen luokka. Se sisälsi niin antiikin ajan planeetat kuin monet suuret kuutkin, joita kutsuttiin sekundäärisiksi planeetoiksi. Ajattelussa oli keskeistä se, että kappaleiden statukseen planeettana vaikuttivat vain niiden itsensä ominaisuudet, ei se minkälaisella radalla ne kiertävät tai minkälaisia muita kappaleita niiden ratojen lähettyvillä esiintyy.

Kopernikaaninen mullistus tarkoitti siirtymää maakeskeisestä maailmankuvasta (Kuva 1.) aurinkokeskeiseen malliin, joka sopi havaintoihin paremmin. Siirtymä kuitenkin oli kuitenkin tapahtumassa vasta aikakauden tieteentekijöiden keskuudessa, eikä maakeskeisen mallin kannatus noussut tavallisten ihmisten parissa kovinkaan nopeasti vielä pariin vuosisataan. Silloinkin astrologia vaikutti tieteeseen perehtymättömän suuren yleisön ajatteluun voimakkaasti ja yleiskielessä planeetoiksi kutsutut antiikin klassiset planeetat olivat taivaan merkityksellisimpiä kappaleita. Tilanne muuttui vain vähän, kun Uranus ja Neptunus havaittiin 1700- ja 1800-luvuilla, eikä Pluton lisääminen tunnettujen planeettojen luetteloon vuonna 1930 muuttanut juuri mitään.

Koko tiedeyhteisö vaikuttaa menettäneen mielenkiintonsa planeettoihin 1900-luvun alkupuoliskon ajaksi. Ennen avaruusluotaimien aikaa niistä oli vaikeaa oppia juuri mitään uutta ja vaikka tähtitieteilijät puhuivat primäärisistä ja sekundäärisistä planeetoista vielä 1920-luvulla, uudet sukupolvet omaksuivat kansan parissa kulkeneen epätieteellisen käsityksen planeetoista. Se heijastuu edelleen vuoden 2006 planeetan määritelmään, jossa on samaan aikaan haluttu säilyttää klassinen käsitys planeetoista kiertämässä vain Aurinkoa ja korostaa joitakin Aurinkokunnan kappaleita toisten kustannuksella. Geofysiikkaan perustuva taksonomia olisi tieteellinen tapa luokitella kappaleita, mutta IAU ei halunnut astua suuren yleisön varpaille, vaan käveli mielummin tieteellisesti perustellun taksonomian yli.

---

Jos hyväksymme Pluton olevan planeetta, olemme pakotettuja hyväksymään koko joukon muitakin Aurinkokunnan pikkukappaleita planeetoiksi. Sellainen on esimerkiksi Ceres, joka on suurin Marsin ja Jupiterin välisen asteroidivyöhykkeen kappaleista. Ceresin lisäksi asteroidivyöhykkeellä ei ole muita hydrostaattisessa tasapainotilassa olevia kappaleita (Vesta on lähellä mutta on säilyttänyt epäsäännöllisen muotonsa), joten sisemmän Aurinkokunnan planeetat ovat Merkurius, Venus, Maa, Mars ja Ceres. Niistä Ceres on ehdottomasti pienin, ollen halkaisijaltaan vain 940 km mutta sekin on likimain hydrostaattisessa tasapainotilassa, mikä tarkoittaa sitä, että kappaleen geologiaa on muokannut mm. raskaimpien aineiden painuminen lähemmäs keskipistettä sekä erilaiset mineralisoitumiset. Vaikka Ceres on huomattavasti esimerkiksi Merkuriusta (halkaisija 4880 km) pienempi, se siis täyttää planeetalle asettamamme geofysikaaliset vaatimukset. Sen pinnalla esimerkiksi esiintyy geofysikaalista aktiivisuutta, kuten kryovulkanismia — jään muodostamia ”tulivuoria”.

Lisää pienempiä planeettoja löytyy Neptunuksen radan tuolta puolen. Pluton lisäksi kääpiöplaneetoiksi kutsumamme kappaleet on luokiteltava planeetoiksi, jos haluamme pitää taksonomiamme tieteellisesti perusteltuna. Hydrostaattisessa tasapainotilassa olevia kappaleita ja siten planeettoja ovat silloin ainakin Haumea, Makemake, Eris, Orcus, Quaoar, Gonggong ja Sedna, joskaan Sednan statusta ei ole saatu varmennettua, vaan pidetään vain todennäköisenä, koska sen tiheys on edelleen tuntematon. Tällöin meillä on kahdeksan klassisen planeetan lisäksi toiset yhdeksän kääpiöplaneetoiksi kutsuttua kappaletta, jotka on kaikki asetettava planeettojen luokkaan tieteellisessä taksonomiassa. Luettelo on kuitenkin edelleen epätäydellinen, koska esimerkiksi Kuun luonne sekundäärisenä planeettana oli selvää jo kopernikaanisen revoluution alkuaikoina. Aivan samoin Jupiterin suuret kuut muodostavat kokonaisen sekundääristen planeettojen järjestelmän.

Joudumme siis luokittelemaan myös Kuun yhdeksi Aurinkokunnan planeetoista. Se on sekundäärinen planeetta, joka on sidottu Maahan gravitaatiovoiman välityksellä. Maan ja Kuun muodostamaa paria on siten kutsuttava kaksoisplaneetaksi aivan samoin kuin Plutoa ja Charoniakin. Jupiterin kumppanit Io, Europa, Ganymedes ja Callisto muodostavat niin ikään sekundääristen planeettojen hierarkisen järjestelmän. Olisi suorastaan hassua jättää esimerkiksi Ganymedes planeettaluokituksen ulkopuolelle vain siksi, että se sattuu sijaitsemaan väärässä paikassa — kyseessä on kuitenkin neljänneksen Merkuriusta suurempi maailma. Saturnuksen ympärillä sekundäärisiä planeettoja on vieläkin enemmän, kokonaista seitsemän: Mimas, Enceladus, Tethys, Dione, Rhea, Titan, ja Iapetus. Sekundääristen planeettojen luettelon täydentävät Uranuksen Miranda, Ariel, Umbriel, Titania ja Oberon, sekä Neptunuksen Triton. Aurinkokunnan planeettojen lukumääräksi muotoutuu tälloin kokonaiset 36 — ja sekin on vain alaraja, koska luultavasti Neptunuksen radan takana on vielä useita planeetoiksi luokiteltavia kappaleita löytämättä ja/tai luokittelematta.

---

Monet tähtitieteilijät esittävät tietenkin heikosti perustellut vastaväitteensä, joista yksi suosituimpia on viime vuosina ollut se, että planeettojen määrä ajautuu täyteen kaaokseen, jos emme voi olla edes varmoja kuinka monta planeettaa Aurinkokunnassa tarkalleen on. Se on kovin ironinen näkemys, koska tieteessä juuri mikään ei ole kiistatonta ja erilaisia luokituksia tehtaillaan eri asioille eri tarkoituksia silmällä pitäen jatkuvasti. Luokitusten on kuitenkin noudatettava parhaaseen tietoon perustuvaa ymmärrystä, eikä niiden tulisi piitata kansantarustoon rinnastettavissa olevista näkemyksistä siitä, mitkä kappaleet kelpaavat planeetoiksi ja mitkä eivät.

On tieteellisesti heikosti perusteltua kutsua Aurinkokuntaa kahdeksan planeetan järjestelmäksi. Se on lisäksi järjestelmämme väheksymistä, koska Aurinkokunnan typistäminen keskustähteen ja kahdeksaan kiertolaiseen aliarvioi sen valtaisaa diversiteettiä ja monipuolisuutta. On kaksoisplaneettoja ja kokonaisia sekundääristen planeettojen järjestelmiä. On jättiläisplaneettoja ja aivan pienen pieniä geologisten prosessien palloiksi muovaamia kappaleita järjestelmän laidoilla. On elävä planeetta, se ainoa tuntemamme, ja se on keskellä moninaista planeetojen kokoelmaa tarjoten meille kodin ja oman kosmisen nurkkauksemme. Se nurkkaus on eräässä keltaisen kääpiötähden järjestelmässä yhdessä vähintään 35 muun planeetan kanssa.

Planeetoiksi on luokiteltava kappaleet, jotka eivät ole onnistuneet käynnistämään fuusioreaktioita ytimissään ja jotka kuitenkin ovat riittävän suuria, jotta ovat saavuttaneet hydrostaattisen tasapainotilan. Silloin voin viedä Pluton suhteen heränneen ajattelun loogiseen päätökseensä. Aurinkokunnassa on ainakin 36 planeettaa, mikä tulisi kirjata jo aivan perustason oppikirjoihin asti.