Arkisto

• maaliskuu 2023
• helmikuu 2023
• tammikuu 2023
• joulukuu 2022
• marraskuu 2022
• lokakuu 2022
• syyskuu 2022
• elokuu 2022
• kesäkuu 2022
• toukokuu 2022
• huhtikuu 2022
• maaliskuu 2022
• helmikuu 2022
• tammikuu 2022
• joulukuu 2021
• marraskuu 2021
• syyskuu 2021
• elokuu 2021
• kesäkuu 2021
• toukokuu 2021
• huhtikuu 2021
• maaliskuu 2021
• helmikuu 2021
• tammikuu 2021
• joulukuu 2020
• marraskuu 2020
• lokakuu 2020
• syyskuu 2020
• elokuu 2020
• kesäkuu 2020
• toukokuu 2020
• huhtikuu 2020

---

Universaali elämä ja kuinka se havaitaan

19.10.2021 klo 10.00, kirjoittaja Mikko Tuomi
Kategoriat: Astrobiologia , Eksoplaneetat , Havaitseminen

Toisen elävän planeetan löytäminen on seuraava suuri askel eksoplaneettatutkimuksen saralla. Se tuo samalla mukanaan seuraavan paradigman muutoksen tarjoten jatkumon tieteen historian suurille ajattelun vallankumouksille. Kopernikaaninen mullistus asetti Auringon planeettakuntamme keskiöön tuoden mukanaan sen ajatuksen, että Maa ei olekaan niin erityinen, vaan vain yksi planeetta muiden joukossa Aurinkoa kiertävällä radalla. Samoin Charles Darwinin ja Alfred Russell Wallacen havainto siitä, että elävät organismit kokevat evoluutiota, osoitti ihmisen olevan vain yksi planeettamme lajeista jättäen puheet ihmisestä ”luomakunnan kruununa” vain tietämättömien dogmaatikkojen horinaksi. Olemme saaneet selville, että juuri mikään tuntemamme ja näkemämme ei ole erikoista, vaikka onkin meille erityistä. Aurinko on vain yksi tähti satojen miljardien kumppaniensa joukossa Linnunradaksi kutsutussa tähtien saarekkeessa, joka sekin on vain yksi monista samankaltaisista tähtien joukoista, galakseista, joita voimme arvioida olevan näkyvissä avaruudessa noin tuhat miljardia.

Koska Maa on ainoa tuntemamme elävä planeetta maailmankaikkeudessa, on seuraava Kopernikaanisen periaatteen sovellus ehdottomasti se, että havaitsemme, miten edes planeettamme elämä ei ole minkäänlaisessa erikoisasemassa. Periaate kertoo, että kaikki havaitsijat ovat samanarvoisia, että luonnonlait ovat kaikkialla samat, ja että maailmankaikkeus näyttäytyy samanlaisena havaitsimmepa sen ominaisuuksia missä tahansa suunnassa. Koska elämää on siis syntynyt tässä omassa maailmankaikkeuden nurkassamme, ei ole syytä olettaa muuallakaan olevan toisin. Olemme löytäneet parin vuosikymmenen ajan eksoplaneettoja likimain kaikkialta. Se on osoittanut, että planeettakuntammekaan ei ole minkänlaisessa erikoisasemassa, vaan vain yksi monista esimerkeistä siitä, miten luonnonlait asettelevat erilaisia planeettoja erilaisiksi järjestelmiksi. Olemme arvioineet, että linnunradassa on noin kuusi miljardia maankaltaista planeettaa ja elinkelpoisia paikkoja on siten valtavia määriä kaikissa galaksimme kolkissa. Siksi pidetään suorastaan varmana, että on olemassa runsaasti muitakin eläviä planeettoja ja sellaisen löytyminen on vain ajan kysymys — ehkäpä olemme jo löytäneetkin sellaisen, vaikka tekniikkamme havaita merkkejä eksoplaneettojen biosfääreistä ovatkin vielä lapsenkengissään tehden asian varmistamisesta vaikeaa.

---

Ongelmallisinta toisen elävän planeetan havaitsemisessa on se, että on havaittava samalla merkkejä elämästä. Se on johtanut ajatuksiin koettaa havaita elämän toiminnasta johtuva kemiallinen epätasapainotila, jossa esimerkiksi oman planeettamme kaasukehä on. Maapallolla on nimittäin vapaata happea ja vaikka se kuulostaa aivan tavalliselta — eihän hapettomassa kaasukehässä voi hengittää — kyseessä on elämän ylläpitämä keinotekoinen kemiallinen tasapaino. Maapallolla ei ole ollut happea aina, vaan sitä muodostui vasta noin kaksi vuosimiljardia sitten, kun alkeelliset sinibakteerit oppivat yhteyttämään hiilidioksidin ja veden orgaanisiksi molekyyleiksi auringon säteilyn energiaa käyttäen. Prosessissa syntyy vapaata happea, joka kuitenkin muodosti tuolloin valtaisan ongelman. Happi oli aikakauden organismeille myrkky, koska se reagoi voimakkaasti rikkoen hapettomiin olosuhteisiin sopeutuneiden organismien molekyylikoneistot. Korkean reaktiivisuutensa vuoksi vapaa happi kuitenkin sitoutui nopeasti mineraaleihin muodostaen nykyteollisuutemme hyväksikäyttämät rautakerrostumat merten pohjasedimentteihin.

Hiljalleen hapen pitoisuus nousi merissä ja ilmakehässä mahdollistaen sen käytön soluhengitykseen mitokondrioissa, solujen biokemiallisissa energiantuotantokoneissa. Kasvanut teho mahdollisti niin monisoluiset eläimet kuin kasvitkin ja antoi edellytykset planeettamme pinnan monimuotoiselle biosfäärille. Mutta samalla Maan kaasukehä muuttui kosmiseksi huutomerkiksi, jonka tarkkailu kertoo jonkin vieraan sivilisaation astronomille vääjäämättä siitä, että planeetallamme on vapaata happea tuottava omituinen kemiallinen koneisto. Koska tehokkaasti happea tuottavia elottomia koneistoja ei ole olemassa, hapen runsaudesta voidaan päätellä planeettamme geokemiallisten prosessien ylittäneen sen rajan, jonka toisella puolella kemiallista koneistoa kutsutaan elämäksi. Voidaan sanoa hapen toimivan biomarkkerina, joka antaa mahdollisuuden havaita elävien organismien olemassaolo planeetallamme epäsuorasti.

Hapen havaitseminen muiden maankaltaisten planeettojen kaasukehissä kielisi mitä todennäköisimmin elämän olemassaolosta planeettojen pinnoilla. Mutta ei ole mitään takeita, että maanulkoiset elävät solut tuottaisivat juuri vapaata happea aineenvaihdunnassaan — Maapallokin on ollut yli puolet historiastaan vailla vapaata happea, vaikka onkin ollut elämän valtaama. Siksi on ehdotettu muitakin molekyylejä hyviksi eksoplaneettojen biomarkkereiksi. Esimerkiksi metaani on mikrobien aineenvaihdunnan tuote mutta sitä syntyy myös tulivuoritoiminnan ansiosta. Siksi metaanin havainto Marsin kaasukehässä ei saanut selvää tulkintaa merkkinä biologisesta aktiviteetista, vaan planeetan jäljellä olevasta tuliperäisyydestä. Hiljattain palstatilaa saanut fosfiini on myös biomarkkerina ongelmallinen, koska sitä voi syntyä niin ikään vulkaanisen aktiivisuuden sivutuotteena. Siksi kyseenalainen fosfiinihavainto Venuksen kaasukehässä tuskin kielii epätodennäköisestä planeetan yläilmakehän biosfääristä.

Eksoplaneettojen kaasukehän koostumusta voidaan jo tutkia ylikulkujen avulla tarkkailemalla kuinka paljon planeetta himmentää tähdestään teleskooppeihimme saapuvaa valoa eri aallonpituuksilla. Menetelmällä on saatu havaintoja jättiläisplaneettojen kaasukehien koostumuksista mutta myös pienempien planeettojen kaasukehien ominaisuuksia on päästy kartoittamaan karkealla tavalla. Ylikulkujen tarjoama mahdollisuus planeettojen koostumuksen havainnointiin tarjoaa mahdollisuuden koettaa havaita biomarkkereita niiden kaasukehissä. Asiassa on kuitenkin monet ongelmansa ja haasteensa, jotka on jollakin keinolla kyettävä ylittämään ennen kuin ensimmäinen biologiasta kertova havainto tulee mahdolliseksi.

Biomarkkerin on oltava sellainen, että sitä voi muodostua havaintojen kohteena olevan planeetan olosuhteissa vain elämän aineenvaihduntatuotteena tai aineenvaihdunnan seurauksena. Muussa tapauksessa se ei kerro biologisten organismien olemassaolosta, vaan vain niiden mahdollisuudesta tehden yksiselitteisten johtopäätösten vetämisestä mahdotonta. Jos jotakin planeetan kaasukehän molekyyliä voi siis muodostua abioottisesti, elottomissa geokemiallisissa prosesseissa, se ei ole kelvollinen biomarkkeriksi. Biomarkkerin on myös oltava riittävän stabiili kemiallisessa ympäristössään, jotta sitä voi olla olemassa havaittavia määriä. Esimerkiksi Maan happi ei ollut soveltuva biomarkkeriksi vielä kaksi miljardia vuotta sitten, koska se reagoi nopeasti hapettaen meriveteen liuennutta rautaa ja sen pitoisuus kaasukehässä pysytteli pitkään hyvin alhaisella tasolla. Kolmas vaatimus on biomarkkerin havaittavuus — on oltava mahdollista nähdä sen olemassaolo, koska muutoin se jää havaintojen tavoittamattomiin ja sen kertoma viesti elämän olemassaolosta jää auttamatta näkemättä. Lisäksi, biokemialtaan tuntemattomat elävät organismit saattavat olla aineenvaihdunnaltaa niin erilaisia verrattuna Maan elämään, että emme osaa ennustaa niille soveltuvia biomarkkereita. Tulisi siten keksiä universaaleja tapoja havaita elämän olemassaolo — suoraan tai epäsuorasti — planeetan pinnalla. Mutta mitä oikeastaan koetetaan havaita?

Mitä on elämä?

Elämän yleinen määrittely on ollut historiallisesti yllättävän haastavaa ja yleisesti hyväksytään, että universaalia määritelmää on ehkäpä mahdotonta antaa, vaikka erilaiset määritelmät soveltuvatkin erilaisiin tilanteisiin oikein hyvin. Esimerkiksi aineenvaihdunta on elämän ominaisuus mutta tulivuorikin vaihtaa ainetta ympäristönsä kanssa ja toisaalta bakteerit lakkauttavat lepotilassaan aineenvaihduntansa, vaikka kiistatta ovatkin edelleen eläviä. Lisäntyminenkin on elämän ominaisuus mutta esimerkiksi muulit eivät lisänny, vaikka ovat eläviä organismeja, ja toisaalta mineraalikiteetkin voivat jakautua ja tuottaa uusia kiteitä. Vanhan vitsin mukaan biologit kyllä sanovat tunnistavansa elävän organismin, kun sellaisen näkevät, ja määritelmää ei siksi tarvita. Mutta miten tunnistaa elämä elämäksi, jos sen aineenvaihdunta on vaikkapa liian hidasta havaitaksemme sen, jos se ei liiku tai tee mitään muutakaan havaittavaa ihmisiän aikaskaalassa tai jos sen muodot ja toiminta ovat meille täysin vieraita ja jäävät havaitsematta?

Erilaisia märitelmiä tarkasteltaessa on huomattu, että niiden avainviestin voi tiivistää sanomalla elämän olevan vain itsensä kopiointia variaatioilla. Tämä Edward Trifonovin ytimekäs tiivistelmä perustuu 123 tieteellisessä kirjallisuudessa julkaistuun elämän määrittelyyn mutta ehkäpä sekään ei ole täydellinen, koska sen soveltaminen käytännön tarkoituksiin, erityisesti puhuttaessa maanulkoisen elämän havaitsemisesta, on täysin mahdotonta. Tulisi havaita jokin, joka kopioi itseään ja jonka kopiot poikkeavat hiukan siitä jostakin. Se vaatii niin tarkkoja havaintoja, että eksoplaneettojen elävistä organismeista puhuttaessa Trifonovin määritelmän soveltamista ei voi edes harkita. Voimme kuitenkin lähestyä elämän havaitsemista toisellakin tapaa.

Itsensä kopiointi variaatioilla ei ole ainoa universaali eläviä organismeja yhdistävä tekijä. Toinen tekijä on elävien organismien kemiallinen monimuotoisuus, joka on väistämättä jo kaikkein yksinkertaisimmalla elävällä organismilla huikeasti mitään epäelollista kemiallista kompleksia suurempaa. Siksi yksi tuoreimpia ehdotuksia toimivaksi biomarkkeriksi onkin kompleksisuuden havaitseminen riippumatta yksittäisistä molekyyleistä, joiden merkitys biomarkkerina on lähes aina mahdollista kyseenalaistaa. Stuart Marshall ja Leroy Cronin tutkimusryhmineen ehdottavatkin biologisten organismien havaitsemista niihin aina läheisesti liittyvää kemiallista kompleksisuutta mittaamalla. Ajatuksena on käyttää tutkijoiden standardityökalua, massaspektrometria, jolla saadaan selville ionisoitujen molekyylien massan jakautuma ja siten kohtuullisen luotettava mittari niiden kompleksisuudelle. Parasta kuitenkin on, että mittari sopii mainiosti käytettäväksi, kun lähetämme luotaimia Aurinkokunnan lukuisille kiertolaisille ja se on luultavasti sovellettavissa myös eksoplaneetojen biosfäärien etsintään. Voidaan ajatella, että yksittäisiin molekyyleihin keskittyminen on joka tapauksessa epäluotettavampaa kuin elämän kompleksisen luonteen löytäminen havainnoista.

Ilmiselvästi siellä, missä on elämää, kemiallinen kompleksisuus on vääjäämättä suurta. Eläviä organismeja ei yksinkertaisesti voi olla olemassa ilman kasvanutta kemiallista kompleksisuutta, oli sen biokemiallinen koneisto rakentunut millä tavalla hyvänsä. Siksi kompleksisuuden havaitseminen auttaa kiertämään sen ongelman, että emme tunne vieraiden elämänmuotojen biokemiaa ja emme siksi osaa arvata mitkä molekyylit olisivat niiden havaittavissa olevia aineenvaihduntatuotteita. Jos on olemassa elävä organismi, joka kokee evoluutiota ja täyttää siten Trifonovin havaitseman tyypillisen määritelmän itsensä kopioinnista variaatioilla, kyseessä on jo niin monimuotoinen biologisten molekyylien kokoelma, että kompleksisuutta havaitsemaan kykenevä menetelmä tuskin voi erehtyä sen luonteesta. Sattumalta muodostuneet kemialliset yhdisteet voivat olla kohtuullisen monimutkaisia, mutta vain evoluutiota kokevat elävät organismit voivat nostaa kemiallisen kompleksisuuden uudelle tasolle. Marshallin ja Croninin menetelmä toimiikin tutkijoiden esimerkeissä loistavasti — se kertoo elottomien asioiden olevan elottomia ja elollisten olevan elollisia perustuen vain yksinkertaisiin kokonaislukuihin, jotka kuvaavat kuinka monta alkeisoperaatiota tarvitaan valmistamaan yksittäinen molekyyli.

Menetelmän sovellukset eksoplaneettahavaintoihin saavat vielä odottaa itseään, koska tarvitsemme instrumentteja, joilla havaita eksoplaneettoja ja määritää niiden kaasukehien kemiallisia koostumuksia suoraan. Silloinkin on tarpeellista havaita runsaasti erilaisia molekyylejä, kuten monet astrobiologian ekspertit ovat huomauttaneet, ennen kuin millään tasolla luotettavia elämän merkkejä on mahdollista löytää. Tuleva tapahtumakulku sujuu suunnilleen tuttuja tieteellisiä juonenkäänteitä noudattaen. Ensin jokin ryhmä raportoi näyttävästi havainneensa elämän merkkejä joltakin lähiplaneetalta. Sitten useat tutkimusryhmät julkaisevat tuloksensa, jotka asettavat havainnon kyseenalaiseksi. Lopulta usealta planeetalta havaitaan jonkinasteisia merkkejä elämästä ja ajan saatossa osa merkeistä todetaan epäelollisten prosessien tuottamiksi, kun taas jotkin vahvistuvat merkkeinä elämästä, kunnes niitä epäilee enää vain harva alan tutkija. Silloin on saavutettu uusi paradigman muutos ja siirrymme tutkimaan maanulkoisen elämän ominaisuuksia sen pelkän olemassaolon varmistamisen sijaan.

Mutta kuten muutkin suuret tieteellisen maailmankuvan mullistukset, maanulkoisen elämän havaitseminen hyväksytään luultavasti vain hyvin hitaasti osaksi tieteellistä maailmankuvaamme. Koska poikkeuksellisen suuret tulokset tarvitsevat taustalleen poikkeuksellisen vankkaa todistusaineistoa, elämän löytymistä eksoplaneettojen pinnoilta ei hyväksytä muitta mutkitta tieteelliseksi tosiasiaksi, vaan lukuisat epäilijät vähättelevät löytöjä vuosien, ehkäpä jopa vuosikymmenten ajan. Paradigmat kuitenkin muuttuvat yhdet hautajaiset kerrallaan ja lopulta elämän esiintymistä muualla maailmankaikkeudessa ei epäile enää juuri kukaan tiedeyhteisön sisällä. Silloin ajatus oman planeettamme erityislaatuisuudesta ainoana tunnettuna elävänä planeettana katoaa lopulta historian syövereihin. Tiedeyhteisön ulkopuolelta taas löytyy varmasti tulevaisuudessakin tiedosta piittaamattomia dogmaatikkoja.

---

Mistä meidät voidaan nähdä?

5.10.2021 klo 10.00, kirjoittaja Mikko Tuomi
Kategoriat: Astrobiologia , Eksoplaneetat , Havaitseminen

Leikitäänpä ajatusleikkiä. Oletetaan, että Auringon lähiavaruudessa on jokin tekninen sivilisaatio, joka on teknologiassaan suunnilleen meidän tasollamme. Oletus voi kuulostaa epäuskottavalta, koska ainakin oman sivilisaatiomme teknisen kehityksen nopeus on ollut päätähuimaavaa verrattuna tähtitieteellisiin aikaskaaloihin ja on siksi äärimmäisen epätodennäköistä, että kaksi toisistaan riippumatonta sivilisaatiota olisi suunnilleen samalla teknisen kehityksen tasolla samanaikaisesti. Mutta tämä onkin vain ajatusleikki. Oletetaan lisäksi, että tämä toinen sivilisaatio olisi kiinnostunut havaitsemaan tähtitaivasta paljolti samoilla keinoilla kuin mekin, keskittyen näkyvän valon aallonpituuksiin ja vaikkapa radioaaltojen havainnointiin. Se oletus ei olekaan niin kovin erikoinen, koska avaruudesta planeetalle tulevan valon aallonpituusjakauma on kaikkialla sama. Ja vaikka olettamamme toinen sivilisaatio olisikin kehittynyt erilaisissa säteilyolosuhteissa, sopeutuen näkemään eri aallonpituuksilla kuin Maan elämä, hekin huomaisivat pian 300-600 nanometrin aallonpituuskaistan olevan se alue, jossa keltaisia kääpiötähtiä kuten Aurinko on helpointa havaita, koska ne näkyvät kirkkaimpina.

Ei ole tietenkään mitään takeita siitä, että jokin toinen tekninen sivilisaatio olisi kiinnostunut havainnoimaan tähtitaivasta, koska taivaan näkyvyys riippuu sen kotiplaneetan olosuhteista ja havaitsemiseen ryhtyminen on täysin kulttuurisidonnaista. Ehkäpä pilvisen kaasukehän tuolla puolen loistavien tähtien tarkkailuun ei olisi mitään mielenkiintoa tai sitä pidettäisiin vain resurssien hukkaamisena, koska planeetan pinnan asiat ovat luonnollisesti niin kovin paljon tärkeämpiä. Mutta jos kaikesta huolimatta toinen sivilisaatio havaitsisi taivaan tähtiä, se epäilemättä ennen pitkää ymmärtäisi katsovansa miten tähtiä kiertävät lukuisat planeetat kulkevat tähtien pintojen editse estäen osaa säteilystä saapumasta teleskooppeihin. Silloin sivilisaation astronomit tajuaisivat tarkkailevansa planeettoja kuten omansa, ja saattaisivat jopa ryhtyä etsimään havainnoista merkkejä toisista sivilisaatioista. He saattaisivat havaita Aurinkoa ja nähdä Maan vilahtavan sen pinnan editse. Siitä he saattaisivat kyetä näkemään Maan olevan elävä planeetta, jonka pintaa ja kaasukehää muokkaa monipuolinen biodiversiteetti. Mutta Maan ylikulku ei ole nähtävissä kaikkialta, vaan vain rajatulta tähtijärjestelmien joukolta avaruudessa.

Tähdet eivät pysy paikallaan avaruudessa, vaan kiertävät radoillaan galaksimme keskustan ympäri vinhaa vauhtia, vaikuttaen lähiohitustensa ansiosta toistensa ratoihin kaoottisella tavalla vuosimiljoonien ja miljardien kuluessa. Saatuamme tarkkoja tietoja tähtien paikoista ja liikkeistä avaruudessa, voimme kuitenkin mallintaa Auringon lähinaapuruston tähtien ratoja kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Monien tähtijärjestelmien sivilisaatiot olisivat voineet havaita planeettaamme viimeisten muutaman tuhannen vuoden aikana ja monet muut kykenevät siihen seuraavien vuosituhansien kuluessa. Tarkalleen ottaen, potentiaalisesti 1751 eri lähitähtijärjestelmän astronomit ovat kyenneet havaitsemaan Maan ylikulun viimeisten viidentuhannen vuoden aikana, jos vain joku (tai jokin) on ollut havaitsemassa. Sen lisäksi 319 muun järjestelmän taivaan tarkkailijat voivat havaita meitä seuraavien viiden vuosituhannen kuluessa. Kiinnostavaa on, että näiden tähtijärjestelmien joukkoon mahtuu seitsemän kohdetta, joilla on tunnettuja eksoplaneettoja kiertolaisinaan.

---

Löysimme piskuisen punaisen kääpiötähden, Teegardenin tähden, vasta vuonna 2003 täysin sattumalta, kun lähiavaruuden asteroidien havainnointiin tarkoitettu projektin tuottamasta datasta havaittiin taustataivaan hitaasti liikkuva kohde. Se osoittautui ominaisuuksiltaan paljolti samanlaiseksi kuin lähin tähtemme, Proxima Centauri, mutta kaikeksi yllätykseksi sen etäisyydeksi määritettiin vain 12.5 valovuotta — Teegardenin tähti on peräti sijalla 41 lähimpien tähtien luettelossa. Mutta Teegardenin tähti on myös yksi lähitähdistä, joiden astronomit voivat havaita Maan ylikulun Auringon editse. Tarkalleen ottaen, se on vuodesta 2050 eteenpäin asemassa, jossa Maan ylikulun havaitseminen tulee mahdolliseksi tähden suunnasta. Tiedämme, että Teegardenin järjestelmässä on kaksi hiukan Maapalloa suurempaa planeettaa, jotka ovat joidenkin arvioiden mukaan molemmat tähden elinkelpoisella vyöhykkeellä. Kyseessä on siis järjestelmä, jossa voisi olla jopa elämää ja monisoluisia havaitsijoita, jotka harjoittavat astronomiaa.

Tiedoissamme on tietenkin runsaasti puutteita. Emme tiedä ovatko Teegardenin järjestelmän planeetat elinkelpoisia — puhumattakaan siitä, että niiten pintoja peittäisi elonkehä. Ehkä havaitsijoita ei ole koskaan kehittynyt punaisten kääpiöiden säteily-ympäristöjen tehdessä siitä mahdotonta. Ehkäpä se koko monisoluisuuteen vaadittava energeettinen tehokkuus, jonka Maapallolla mahdostavat solujen symbioottiset bakteerit mitokondriot, on jäänyt kehittymättä ja Teegardenin järjestelmässä ei ole ketään havaitsemassa. Tai ehkäpä planeetat ovat vain menettäneet kaasukehänsä tähtensä intensiivisessä säteilyssä ja elämää ei ole edes syntynyt. Voimme vain spekuloida mutta jos Teegardenin järjestelmän planeettojen pinnoilla on havaitsijoita, he ovat voineet jo saada selville olemassaolomme virittämällä radiovastaanottimensa sopiville taajuuksille — Teegardenin tähti on niin lähellä, että siellä voidaan kuunnella parhaillaan vuoden 2008 radiohittejämme, jotka ovat karanneet radiolähettimistämme avaruuteen vuosien saatossa.

Teegardenin järjestelmä on kuitenkin vain yksi monista — ja luultavasti lähes jokaista tähtijärjestelmää rikastuttaa moninainen planeettakunta. Aivan Auringon lähimmässä tähtinaapurustossa, radiokuplamme sisällä, on kaikkiaan 75 järjestelmää, joiden planeettojen astronomit olisivat voineet havaita planeettamme olevan elävä maailma turvautumalla yksinkertaisiin ylikulkuhavaintoihin. Ne ovat samalla paikkoja, joista tekninen sivilisaatiomme on voitu havaita, jos vain tähtitiedettä harjoitetaan Auringon lähiympäristön elinkelpoisilla planeetoilla. Se on kaikille tieteiskirjallisuutta lukeneille samalla sekä valtavan kiehtova että karmivan pelottava ajatus.

---

Teegardenin tähden suunnasta voi pian havaita Maan ylikulun mutta meillä ei ole samanlaista mahdollisuutta havaita Teegardenin planeettojen ylikulkuja oman tähtensä editse. Lähin tähti, jolle temppu onnistuu molemmin puolin on 40.5 valovuoden päässä meistä sijaitseva piskuinen TRAPPIST-1, jonka planeettaseitsikosta jopa 4-5 on elinkelpoisella vyöhykkeellä. Sieltä käsin paikalliset astronomit tosin voivat laskelmien mukaan havaitan Maan ylikulun vasta 1642 vuoden kuluttua.